Kategoria: Kirja-asiat ja arviot

Somekirjailijuudesta (kuka saa kirjoittaa ja mitä)

”Kirjallisuus on enää vain terrorismin ja kamanvetämisen korvike”, polemisoi Markku Eskelinen vuonna 1987 hänen ja Jyrki Lehtolan kirjoittamassa vihaisten nuorten miesten pamfletissa Jälki-sanat: Sianhoito-opas, jolle tyrskähtelin sitä viime viikolla lukiessani ja kyllähän se vähän huvittaa, että jonkun mielestä kirjallisuudella on tuonkaan vertaa painoarvoa, edes ironisesti, tai kenties ajat ovat 35 vuodessa muuttuneet ja leikinlasku ”kirjallisesta terrorismista” on kokenut inflaatiota oikean terrorismin myötä. Kirjallista terrorismia ei ole kirjan kirjoittaminen, mutta kirjailijan puukottaminen voi olla. Toisaalta, olisi sekin optimista olettaa, että Salman Rushdien puukottamisen taustalla olisi varsinaisesti kirja(llisuus). Rushdien kirjaa ei ole lukenut sen enempää terroristi kuin siitä sosiaaliseen mediaan postannut sananvapaustaistelijakaan.

Hesarissa Eleonoora Riihinen kirjoittaa somekirjailijoista (Somevaikuttajat keskustelevat Instagramissa nyt siitä, kuka saa kirjoittaa kirjoja, vaikka löytyisi paljon olennaisempikin kysymys. 18.8.2022). Luin jutun, mutta en todellakaan aio mennä Instagramiin katsomaan, mitä siellä ”keskustellaan”. Jutun perusteella kiista koskee ”portinvartijoita” ja niitä, joiden mielestä kaikki on epistä tai jotain.

Kehitys on ollut olemassa jo jonkin aikaa, eikä sinänsä henkilöidy yksittäiseen somejulkkikseen. ”Oma kirja” on monelle unelma omalla bucket listillä , matka omaan sisimpään ja samalla tavalla saavutus kuin puolimaratonin juokseminen, eikä sisällöllä ei ole niin väliä, kunhan unelmat toteutuvat ja sen esteenä ovat tyhmät portinvartijat.

Kirjasta on tullut yksi viestintäkanava muiden joukossa: postataan Instaan, pidetään omaa kanavaa Tubessa ja kirjakin tulee jossain vaiheessa, miksipä ei. Se on tapa kasvattaa henkilöbrändiä ja kirjalla on edelleen sellaista prestiisiä, jota omalla sometilillä ei ole, lukuharrastuksen laskusta huolimatta. Ja tällä tarkoitan nimenomaan painettua kirjaa: e-kirja ei ole samalla tavalla ”kirjailijuuden” lähde. Äänikirja on nosteessa ja mukava lisä, joka tehdään ”oikean” kirjan päälle. Joillekin oman unelman saavuttaminen on vaikeata, joillekin helppoa, jos on jo aihe tiedossa (esim. ”miten minusta tuli minä”), mutta rankkaa työtä se on silti.

Kirjailijakontekstissa onkin yleistynyt se julkkistyyppi, joka on somevaikuttaja/esseisti/bloggaaja/ihmisoikeusaktivisti/elämäntapavalmentaja/instamalli ja nyt myös KIRJAILIJA. Kirjallisuuttahan on itsessään kaikki, joka painetaan kansien väliin, riippumatta sisällöstä tai aiheesta. Tässä tapauksessa esimerkiksi itseoppineen personal trainerin terveysvinkit. Kirjailijalla on oma blogi, jota ei kirjoiteta ihmisille vaan hakukoneille. Hän pitää itsestään paljon melua kaikilla alustoilla, koska se on osa kirjan markkinointia. Hän on itse kirjansa sisältö, ihminen josta pidetään, mutta kuitenkin sillä tavalla ärsyttävä, että jakaa mielipiteitä ja herättää tällä tavoin maksimaalisen huomion. Hän on täällä tänään ja esittelee itsensä kirjailijaksi, jollei sitten koko rimpsulla.

Kun kirjamessujen pääesiintyjänä ovat Cheek ja JVG, on varmasti aihetta olla iloinen siitä, että kirjallisuus ei ole vain pölyttyneiden ja tylsien vanhojen ukkojen jaarittelua ja ehkä nyt vihdoin saadaan ne nuoretkin innostumaan. Cheek on siinä mielessä hyvä esimerkki, että Cheekin koko tuotannon ainoa sisältö on Cheek itse, tarina rankasta lapsuudesta ja Cheekin menestyksestä.

Ei kirjallisuus ole kamanvetämistä tai terrorismia, se on inspiraatiotaulu. Tai kuin ystävä, hyvä tyyppi, jonka tunnet ja oikeastaan sen kirjankin voi jättää siitä ihmisen ja kirjailijan välistä pois.

(Toisaalta, kun hakee Twitteristä hakusanalla ”kirjallisuus” ja ensimmäinen tulos on kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen, joka kuvailee itseään näin: ”Intohimoni lukemiseen on antanut minulle paljon. Siksi luen aina kun voin. Liity lukuseuraani!”, alkaa kaipaamaan jonkinlaista kirjallista terroria.)

Mikä tässä sitten risoo? Ehkä se, että olen ollut kirjanörtti lapsesta asti, ja nyt popular kids tulevat meidän tontille. Tältäkö kulttuurinen omiminen tuntuu? Tiedän olevani tylsimys ja elitisti, mutta elämäntaito-oppaat, laihdutusvinkit, värityskirjat tai fanikirjat eivät ole kirjallisuutta. Sinänsä en ole huolissani mahdollisuuksien kaventumisesta: lyhytikäisillä julkkishiteillä otetaan rahat pois kuljeksimasta ja rahoitetaan muutama heikommin tuottava taiteellisesti korkeatasoisempi teos. Silti se johtaa kirjallisuuden inflaatioon. Miksi enää edes elätellään toiveita, että nuoret lukisivat kirjallisuutta, jos saman sisällön saa somesta?

—

EDIT: Jo reilu vuosi sitten käytiin sama keskustelu, joka lähti liikkeelle Laura Frimanin kolumnista ja jota Ville Hämäläinen tiivistää artikkelissaan ja joka sanoo oikeastaan kaikki samat asiat kuin minäkin.

Kenestä saa kirjoittaa ja mitä

Ylen kulttuuriuutiset kirjoittaa Janne Kuusen romaanista ”400 kekkosta” ja haastattelee kirjailijaa (Niilola, Merja: Kekkosen sotilaspalvelija kirjoitti poliittisen satiirin – Janne Kuusi vannoi aikanaan vaitiolovalansa ”järjettömässä humalassa” olleelle kenraalille. 14.8.2022. ). Jutussa sivutaan kysymystä mitä kenestäkin voi kirjoittaa ja kirjailijan itsensä mukaan kirjan nimi ei viittaa presidentti Kekkoseen, vaan ”neljäänsataan pieneen viinaleiliin eli kekkoon”. Teoksessa kerrotaan fiktiivisestä ”Presidentti K”:sta. Toimittajan mukaan varovaisuus on tarpeen, sillä ”[l]ain mukaan todellisuuden henkilöihin, brändeihin ja tekijänoikeudella suojattuihin materiaaleista kertomiseen liittyy mutkia myös fiktiivisissä teoksissa”. Itse en kylläkään olisi huolissani. Kekkonen (ja marski) vilahtelevat populaarikulttuurissa sen verran usein nykyään, että melkein jo kyllästyttää. Melko kaukaa haetulta tuntuu siis, että minkäänlaisia ”lakiteknisiä” ongelmia Kekkosesta tulisi. Toimittajakin maalaa aika lavealla pensselillä kuvaa siitä, mitä ”lain mukaan” mistäkin saa kirjoittaa. Laki kun kohtelee esimerkiksi yksityisyydensuojaa ja tekijänoikeutta sen verran eri tavalla, että en niitä samaan lauseeseen laittaisi.

En ole juristi, mutta käsittääkseni samat kunnianloukkauspykälät ja laki yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä pätenevät myös fiktiivisiin teoksiin silloin, kun kohde on tunnistettavissa. Oleellista kuitenkin on, että julkisuuden henkilöillä ja etenkin poliitikoilla on alhaisempi yksityisyydensuoja.

Aivan erityyppinen tapaus on jutussa mainittu Noora Vallinkosken Perno Mega City -romaani, jonka johdosta entiset naapurit nostivat syytteet tunnistettuaan teoksesta itsensä. Tässä tapauksessa kyseessä olivat yksityishenkilöt (siihen en ota kantaa olivatko syytteet aiheellisia), eivät poliitikot tai julkisuudesta ennestään tutut henkilöt.

Esimerkkejä lienee useita, mutta mielenkiintoinen rajatapaus on Susan Ruususen (ent. Kuronen) paljastuskirja ”Pääministerin morsian”, jossa hän kertoi julkisuuteen intiimejä yksityiskohtia suhteestaan Matti Vanhaseen. Vanhanen teki kirjasta rikosilmoituksen ja syyte koski yksityiselämää koskevan tiedon levittämistä. Käräjäoikeus hylkäsi kaikki syytteet, juurikin koska ”lain mukaan poliitikon yksityiselämästä saa julkaista yksityiselämää koskevia tietoja, jos tiedot voivat vaikuttaa hänen toimintansa arviointiin politiikassa ja julkaiseminen on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi”. Tämän jälkeen juttu kävi läpi kaikki oikeusasteet ja Ruususen maksettavaksi määrättiin 20 päiväsakkoa. Kustantaja määrättiin maksamaan sakkoja 60 päiväsakkoa ja 1000 euroa henkisistä kärsimyksistä sekä menettämään rikoshyöty valtiolle.

Melko pienet tuomiot kuitenkin, eikä oikeusprosessi ollut mikään läpihuutojuttu. Asioista tarkemmin selvillä olevat voivat valaista, miten toimitaan jo kuolleiden poliitikoiden suhteen: voivatko elossa olevat sukulaiset olla asianomistajia jutussa, jossa penätään Kekkosen haamun kunnian perään?

Myös Jari Tervon ”Koljatti” (2009) kertoo yleisen tulkinnan mukaan Matti Vanhasesta. Jos spekuloidaan sillä, että Vanhanen olisi haastanut Tervon oikeuteen, olisiko oikeus joutunut erittelemään mikä teoksessa on faktaa ja mikä fiktiota, tähän joku paremmin tietävä voi vastata. Melko varmaa kuitenkin on, että uusi oikeusjuttu siinä vaiheessa, kun entinenkin oli vielä odottamassa vastausta korkeimmasta oikeidesta, olisi ollut poliittinen itsemurha ja pysyvä mainehaitta. Sekä varma tappio oman valistumattoman arvioni mukaan. Lehtijuttujen perusteella Vanhanen suhtautui asiaan ainakin pintatasolla vanhasmaisen vähättelevästi. Nimeltä mainitsemattoman Vanhasen lisäksi monia poliitikoita, eläviä ja kuolleita, mainitaan nimeltä, kuten vaikkapa Pekkarinen, Väyrynen ja se Kekkonenkin. Oikeusjuttuja teoksesta ei nostettu.

Jutussa mainittu Hannu Salaman Tapausten kulku (1975) tuntuu anakronistiselta viittaukselta. Piti aivan googlata minä vuonna säädettiin yksityiselämää koskeva laki, joka epävirallisesti tunnetaan nimellä ”Lex Hymy” ja vielä epävirallisemmin kerrotaan, että sen säätäminen johtui Timo K. Mukkaa koskevasta lehtikirjoittelusta (tällä kertaa näin päin). Kyseinen laki säädettiin vuonna 1974, eli siihen vedoten olisi voinut tehdä rikosilmoituksen, mutta kenties ajat olivat toiset. Tai kenties asianomaiset, jotka olivat Salaman tuttavia, eivät halunneet haastaa häntä heti jumalanpilkkaoikeudenkäynnin jälkeen uuteen prosessiin. Tai kenties siksi, että Salama itse vetää itsensä siinä syvimpään lokaan. Tai siksi, että ainakin Saarikoski itse oli Ilmarin hahmosta otettu, mutta olisi halunnut korjata jonkin asiavirheen (en muista minkä ja mistä lähteestä tuo tieto oli).

Mielenkiintoisella kärjellä on toimittaja lähtenyt liikkeelle, mutta en silti jaksa uskoa, että huoli oikeustoimista olisi aito.

EDIT, SIVUHUOMAUTUS 1: Positiivista sinänsä, että äänikirjoihin panostetaan tällä tavalla, että on useampi ääninäyttelijä ja oikea äänituotanto.

EDIT, SIVUHUOMAUTUS 2: ”Janne Kuusi sanoo [Nato-keskustelusta], että Suomessa vallitsee yhä niin sanotun virallisen totuuden perinne. Jos virallisesta totuudesta ja konsensuksesta poikkeaa, kohtalo on ankara.”

Mikähän se ankara kohtalo Suomessa on?

Valkama vs. Mallinen ja aitofiktio

Kirjallisuuskentällä viime viikolla kohistiin Meri Valkaman erikoislaatuisesta käsittelystä Parnasso-lehdessä. En kommentoi kohua enkä kirjoitusta ennen kuin ehdin lukea Jukka Mallisen jutun Parnassossa (itse romaania Sinun Margot en ole lukenut myöskään).

Puutun kuitenkin yhteen kohtaan Valkaman Facebook-päivityksessä:

Väittämällä, että romaanin käyttövoimana ovat omat muistoni Mallinen väittää käytännössä, että kirjani on autofiktiota ja perustuu omaan elämääni.

Itseäni, jota tämä autofiktio-buumi häiritsee, huolestuttaa myös se trendi, että mitään kirjallisuutta ei osata enää lukea fiktiona (eikä oikein kirjoittaakaan). Ihmisten lukutaito on siinä määrin heikentynyt, että ei enää kyetä sellaiseen abstraktiin ajatteluun, jossa kirjan teksti olisi jotain muuta kuin kirjailijan oman elämän tai ajatusmaailman projisointia. Näköjään tämä vaivaa jopa ammattilukijoitakin. Televisiossa ja elokuvissa sentään tekijöillä on visuaalisia työkaluja, joilla viedä kurkistamaan vastaanottaja toisiin maailmoihin ja toiminta samaistuu näyttelijöihin. Teksti paperilla kuitenkin vaatii vastaanottajaltaan enemmän aktiivisuutta ja jos kompetenssi loppuu kesken, tullaan sellaisiin naiiveihin tulkintoihin kuten ”romaani perustuu kirjoittajansa muistoihin”.

Tällä ei mitenkään erityisesti viitata Mallisen juttuun (ainakaan ennen kuin luen sen), vaan ilmiöön yleensä. (Sekä esimerkiksi Jyrki Lehtolan viime perjantaiseen kolumniin, jota lukijat eivät tuntuneet kommenttien perusteella ymmärtävän. Mitä helvettiä lukutaidolle tässä maassa on tapahtunut?)

Asiassa on minulle erityisen henkilökohtainen puoli. Olen aina pitänyt suorastaan ahdistavana sitä, että joku ottaisi fiktiiviset tekstini tosissaan. Aloitin kirjoitusharrastukseni siinä 12-vuotiaana, kuten tavataan tehdä, ja kirjoitin jotain fantasiajuttuja, kuten myös siinä iässä tavataan tehdä. Jossain vaiheessa murrosiässä yläasteen ja lukion välillä siirryin realistisempiin aiheisiin. Koska minulla ei ollut juurikaan lukijoita, isäni luki joskus juttujani, joskus ilman lupaakin. Tämä oli erityisen traumaattista, varsinkin kun hän luki niitä ”totena”. Ilmiselvät viittaukset reaalimaailmaan hän tulkitsi todisteeksi siitä, että ne kertovat elävästä elämästä, poikkeamat ”virheiksi”. Tämä jätti sellaisen jäljen, että olen aina tuntenut vastenmielisyyttä sellaisia tulkintoja kohtaan, joissa fiktio luetaan kirjoittajansa muistoina, elämänä tai muuten vain 1:1 ikään kuin hän olisi ”sitä mieltä”.

Kirjallisuutta opiskellessa tunsinkin vapauttavana sen perusajatuksen, että kirjoittajaa ja kertojaa (sekä päähenkilöä jne) ei tule sekoittaa kirjailijaan. Tämä ajatus oli voimakkaimmillaan sellaisissa kirjallisuusteoreettisissa suuntauksissa kuin formalismi, uuskritiikki, strukturalismi ja poststrukturalismi, vastakkaista kantaa kutsuttiin ”biografismiksi”, usein väheksyen. Jossain määrin uusimmat suuntaukset ovat sittemmin horjuttaneet näitä käsityksiä, mutta edelleen kirjallisuuden tulkinnassa pidetään kiinni siitä, että teoksen ja kirjoittajan henkilökohtaisen elämän välille ei pidä vetää yhtäläisyysmerkkejä ja silloin, kun lähdetään tulkitsemaan mitä ”kirjailija on oikeasti mieltä” tulisi olla erityisen huolellinen perusteluissaan. Tai ainakin näin luulisi.

Tämän lisäksi termin ”autofiktio” käyttö häiritsee. Ilmeisesti tänä päivänä sillä tarkoitetaan mitä tahansa kirjoittajan omaan elämään viittaavaa materiaalia. Jos tarkkoja ollaan, niin autofiktio on teos, jossa kirjoittajan ja päähenkilön nimi on identtinen, mutta tapahtumat fiktiivisiä. Sen sijaan teos, jonka päähenkilöllä on eri nimi (”alter ego”), mutta tapahtumat ovat todellisten tapahtumien innoittamia, on elämänkerrallinen romaani. Mitä tällä sitten on väliä? Tavalliselle lukijalle tuskin mitään, mutta kuvittelisi että kun kirjallisuuden ammattilaiset käyvät keskustelua Suomen arvotetuimman kirjallisuuslehden sivuilla, sentään keskeiset termit olisivat kunnossa.

Selkeydestä ja epäselkeydestä

Erkka Mykkänen kirjoittaa Kritiikin uutisissa hyvin otsikolla Suorasanaisuuden koulukunnan terveiset (2.5.2022). Näitä aina välillä pohditaan ja itsekin olen pyrkinyt omassa kirjoittamisessani selkeyteen ja aina inhonnut sellaista akateemista puppua, joka ihan aidosti ei tarkoita mitään. Tämä tietysti kaikki johtuu omasta katkeruudestani sitä kohtaan, että oma akateeminen urani katkesi ennen kuin alkoikaan, eikä minulla edes tämän blogin lisäksi ole muita alustoja, joilla selkeydelläni juhlia.

On kuitenkin syitä kirjoittaa joskus monimutkaisesti. Numeroin syyt, selkeyden vuoksi.

1. Tyyliseikat. Joskus koukeroisempi kieli vain kuulostaa kivemmalta ja sanoja ja ilmaisuja tulee valittua sen mukaan, miltä ne kuulostavat. Tällöin myös lukijalta vaaditaan enemmän, joten tekstin olisi hyvä olla lukijan vaivan arvoinen. Samoin sellaiset tehokeinot kuten ironia, liioittelu, kielikuvien käyttö tai kirjallisten viittausten käyttö tuovat tekstiin eri tasoja ja sitä kautta myös ”hämäryyttä”. Selkouutiset ovat tarpeellinen asia olla olemassa, mutta onneksi kaikki kirjoittaminen ei ole samaa tyyliä.

2. Aihe itsessään on vaikea. Joistain asioista yksinkertaisesti ei voi puhua ”selvällä suomen kielellä”. Se, mikä meille on ”kaula”, koostuu lääkärin näkökulmasta useista eri osista, joilla on omat latinankieliset nimensä ja luulen, että kyhmyjäkin on niiden koostumuksen ja syntytavan perusteella useampia kuin yhtä sorttia. (Anekdoottina todettakoon, että itselläni oli hampaan poiston jälkeen vuoden verran kaulassa ja kurkussa outo tunne: kurkun alue on sellainen, että sen kompleksisuutta ei tule ajatelleeksi, ennen kuin joutuu tietoisesti keskittymään joka kerta kun nielaisee.) Tietenkin selkeyteen tulisi pyrkiä, mutta joskus vaaditaan asiaan perehtyneisyyttä, koska joka lauseen kohdalla ei voi lähteä selittämään asioita ab ovo.

3. Oletettu yleisö. Mykkäsen lääkäriesimerkissä yleisö on tietenkin maallikko Mykkänen itse, jolloin lääkärin pitäisi käyttää selkokieltä ja ainakin jossain määrin epäonnistuu siinä. Edellä mainittua erityissanastoa pitäisi käyttää vain toisten spesialistien kesken. Tosin, aina mukaan mahtuu niitä, jotka loukkaantuvat, kun ”lääkäri kohtele heitä kuin idioottia”. Nykyään elämä on vaikeaa, kun mitään ei saisi olettaa, mutta kaikki pitäisi ennalta tietää.

Toinen esimerkki on Maaria Ylikankaan Hesari-arvio Miki Liukkosen romaanista Elämä: esipuhe, jota on pohdittu myös tässä blogissa. Oma veikkaukseni on, että Ylikangas oletti kirjoittavansa kokeellista proosaa lukevalle yleisölle, joka lukee huvikseen yli tuhatsivuisia koukeroisia romaaneja eikä siksi säikähdä monimutkaista lausetta lehtikritiikissäkään. Itse en ole Liukkosen kirjoja lukenut, mutta olen kuvitellut, että niitä ei ole ensisijaisesti suunnattu päätalolaista klapiproosaa fanittavalle yleisölle, joka odottaa kirjailijan ”sanovan asiat niin kuin ne on”. Voin tietysti olla väärässä.

Noin muuten olen kyllä Mykkäsen kanssa samaa mieltä. Varsinkin humanistit, joiden muuten pitäisi olla kielenkäytön ammattilaisia, kirjoittavat löysää tekstiä, jossa käytetään tiettyjä ilmaisuja vain siksi, että niitä on totuttu käyttämään ilman, että edes pysähdytään miettimään mitä ne tarkoittavat. Eivätkä ne enää edes välttämättä tarkoita mitään. Käytetty esimerkki ”tyyli nojaa vahvasti” kuulostaa juuri siltä, jollaisia jokainen humanistiproosaa lukenut on joskus lukenut.

Melkein tekee mieli koostaa lista humanistisista höttöfraaseista. Enkä tarkoita tällä mitään erityistä terminologiaa, vaan ilmaisuja, jotka eivät aidosti tarkoita mitään. Yksi inhokeistani on ”heijastella”. Kun esimerkiksi kulttuurintutkimuksessa ei oikein voi sanoa, että ”x on y” tai ”x tarkoittaa y:tä”, ne ”heijastelevat” toisiaan tai ”heijastelevat käsityksiämme”. Näin pysytään asiasta sopivalla abstraktilla etäisyydellä varsinkin, kun käytetään heijastaa-verbin frekventatiivijohdosta (pahoittelen sivistyssanaa) joka tekee siitä entistä epämääräisemmän. Samassa epämääräisyyden hengessä käytetään ilmaisua ”rakennetaan merkityksiä”.

Hermanin kirveelle töitä (Kritiikin uutiset)

Herman Raivio kirjoittaa samasta aiheeesta kuin minäkin, mutta laajemmin ja taustoittavammin: Kirveellä on töitä: negatiivisesta kritiikistä.

Tähän alle voin myös linkittää erään suosikkikriitikeistäni, jossa Putte Wilhelmson arvioi vuoden 2018 nobelistin Olga Tokarczukin romaanin Alku ja muut ajat sen ilmestyttyä suomeksi vuonna 2007. Putte on tunnetusti tunnettu tylyttäjänä, joka voi sanoa pahastikin, mutta olisiko hän tuoreeltaan arvioinut vuonna 2018 Nobel-voittajan teoksen samalla tavalla? Tai olisiko hän edes käyttänyt sen arvioimiseen enemmän aikaa ja vaivaa, eräs tarkkanäköinen nimittän huomasi, että arvostelun lause:
”Ilman mitään tutkimuksellista näyttöä otaksunkin, että Tokarczukin innokkaimmat lukijat seuraavat muita ihmisiä useammin horoskooppeja, uskovat homeopatiaan, omistavat vähintään kaksi Feng Chui -opasta ja ovat käyneet kerran enkeliterapiassa.” muistuttaa kovasti teilausta Peter Höegin kirjasta Hiljainen tyttö (Parnasso 4/2007): ”Ilman mitään näyttöä otaksunkin, että Höegin uuden romaanin varauksettomimmat ihailijat seuraavat muita ihmisiä useammin horoskooppeja, omistavat vähintään kaksi fengshui-opasta ja uskovat homeopatiaan.”

Bookea ei ole kustantamo, eikä etenkään ”pohjoismaiden suurin”

Bookea-niminen firma mainostaa minulle Facebookissa olevansa ”Pohjoismaiden suurin kirjakustantamo”. Tässä on kaksi ongelmaa: ensinnäkin ks. firma tuskin on ”pohjoismaiden suurin”, todennäköisesti joku Bonnier on suurin (samaa konsernia kuin WSOY), eikä Bookean kirjoista kukaan ole kuullut koskaan missään. Toinen ongelma on siinä, että Bookea ei edes ole kustantamo.

On kohtalaisen ongelmallista, että ”kustantamo”- nimitystä käyttävät sellaisetkin firmat, joilla ei ole kustantamisen kanssa mitään tekemistä. Suomen kielen sana ”kustantaa” tarkoittaa maksamista tai rahoittamista. Bookean toimintakonsepti perustuu siihen, että se painattaa kirjoja ja lasku jää kirjailijalle, ts. ”artisti maksaa”.

Edellä mainitussa ei sinänsä ole mitään väärää, mutta se hämärtää oikean kustantamisen ja painattamisen rajaa. Ifolor on ihan näppärä palvelu, mutta ei se silti ole minun valokuvanäyttelyni kuraattori. Jos joku ravintola mainostaisi, että ”kustannamme illallisesi”, olisi se selkeästi harhaanjohtavaa markkinointia (”no me nyt olemme tällainen omakustanneravintola”).

Aina kun näitä asioita nostaa esiin, ainoat kommentit ovat luokkaa ”miksi vihaat omakustanteita?” ja ”eivätpä omatkaan kirjalliset saavutuksesi kaksisia ole”. Ei minulla ole mitään omakustanteita vastaan, ja suurella todennäköisyydellä tulen julkaisemaan omalla kustannuksellani vielä jotain ja silloin käytän jotain tämän kaltaista tarvepainatuspalvelua. Mutta ei se silti tee vielä Bookeasta kustantamoa ja minusta tällainen harhaanjohtaminen on ongelmallista.

Bookea mainostaa sivuillaan ”sen lisäksi, että voit kutsua itseäsi kirjailijaksi, voit myös tienata kirjallasi rahaa!” Minun mielestäni kuka tahansa voi kutsua itseään kirjailijaksi, ei se ole minulta pois. Itse en ole kutsunut itseäni kirjailijaksi kuin korkeintaan ironisesti. Nykyisessä Idols-henkisessä kulttuurissa kirjailijuus on tietysti yksi tapa tulla julkkikseksi, tai ainakin voi elätellä toiveita sydänverellä kirjoitettu omakustannekirja ”löydetään”, koska ”eihän sitä koskaan tiedä” ja ”ehkä unelmista tulee totta”.

Mitä rahaan tulee, ei Bookea varsinaisesti valehtele, jos painotetaan ilmaisua ”voit tienata”. Siinä vaiheessa kun kirjailija on maksanut omista kirjoistaan Bookealle esim. 100:sta kappaleesta á 20€, tai mitä ikinä ne maksavatkin, on kirjailija itse vastuussa oman kirjansa myynnistä, lähinnä tuttavilleen. Onkin varsin kovan työn takana saada tuosta edes omansa pois, kirja kun ei ole kovin hyvä myyntiartikkeli. Vai kuinka suurella summalla itse ole ostanut vaikkapa kuluneena vuonna (omakustantajien) kirjoja? Sen jälkeen kun olet tuttaviltasi kerännyt sen 2 tonnia, voit alkaa ”tienata”, vähän kuin verkostomarkkinoinnissa. Bookea luonnollisesti tilittää myymistään kirjoista sovitut prosentit, mutta olisi mielenkiintoista tietää tilastoja. Kuinka monta kappaletta ”pohjoismaiden suurin kustantaja” keskimäärin kutakin nimikettä myy? Varsinkin, kun en ole kirjaharrastajana niitä edes nähnyt missään myynnissä.

On siis selvää, että asiakas ei ole lukija, vaan kirjailija, jolta Bookean liiketoimintamallissa raha kerätään. Onko siinä siis mitään väärää? Ei, jos kokee saavansa rahalleen vastinetta. Mutta sen kutsuminen kustantamiseksi on harhaanjohtavaa.

Oman elämänsä salamat

Hiltunen laittoi kätensä rinnalle ristiin, nosti päänsä kenoon ja puhui rintaäänellä kuin olisi messunnut: – Ja kiitoksen kukko lauloi korkealla äänellä: ettet vainen valehteliski. Sillä kirjoitettu on: joka tekee sen yhdellekin näistä pienimmistä, niin parempi olisi että sille ripustettaisiin tahkonkivi mulkunvarteen niin kun viulunkielen talla, mutta joka tekee saman tempun neitsyelle pääsiäisyönä, sen on oleva taivasten valtakunta.
– Ja Jeesus lähti Kapernaumista kolmen lapsen äidin kanssa ja pysäytti mossensa vähän ennen Jerikon tiehaaraa ja poikkesi ämmän kanssa tiepuoleen ja sitä paikkaa on siitä alkaen kutsuttu Raapatraapatiksi, se on: kaks aasinhäntää ristissä. Ja Jeesus sanoi jenkilleen: oi te epäuskoiset, jos minä en tulisi Jerusalemiin tiineen aasintamman kanssa niin te sanoisitte ettei Jeesus ole Jumalan poika.
– Ja totisesti minä sanon teille, kun tulee päivä niin te huudatte täällä on Herra ja tuolla on Herra ja jokapuolla Herra ja hiialahiiala mutta te ette enää muista että Jeesus seurustelee vakituiseen tiineen aasintamman kanssa koska Jeesus ei ole mikään tuhkamuna.
– Ja kun Pietari oli laittanut toistakymmentä kuivaa jaloviinaa tuulensuojaan, hän maksoi laskun ja käski portsarin soittaa taksin. Ja tapahtui että kun Pietari pääsi huoran kanssa kämpille, hän ei tuntenut mestaria joka oli loikannut Tuulensuusta siivelle. Ja katso, he tekivät junan. Ja kun aamu valkeni, Jeesus katsoi Pietariin ja sanoi: katso ihmistä. Ja Jeesus meni kolmesti kuselle mutta Pietari itki niin katkerasti että hätä meni ohi.
Hiltunen pyöritti päätään, ponkaisi penkistä ja putosi takaisin ja jollotti nuotin kanssa kuin ortodoksinen pappi. – Ja pyrämiitin esirippu halkesi keskeltää, ja riekaleet heilu kolme päivää tuulessaa, ja kaikki kukot kieku niin perkeleesti saunankiukaalla ja haudat levisivät kuin Jokisen eväät, ja Jeesus huusi suurella äänellä: Ollaanko Pispalassa kun on verinen perse ikkunassa, aameen. (Salama, Hannu. Juhannustanssit. 1964 )

Jokainen tämän kohdan tietää ja väsymiseen asti siitä kohkataan, tosin ei enää kukaan kehtaa tunnustaa siitä kauhistuvansa. Onhan Juhannustanssit monessa lukiossa pakollisena lukemisenakin, ainakin omana aikanani oli. Jos Salamasta joku jotain tietää, niin jumalanpilkkatuomion ja aina kun sananvapaudesta ja siihen liittyvistä oikeudenkäynneistä keskustellaan, kaivetaan Salaman nimi esiin.

Siksi tämä tuli minullekin mieleen Johanna Vehkoon vapauttavasta tuomiosta, jonka korkein oikeus langetti tällä viikolla. Vehkoo oli sosiaalisessa mediassa kutsunut äärioikeistolaista koomikkoa natsipelleksi ja tullut sen vuoksi asianomaisen toimesta haastetuksi käräjille. Prosessin tuloksena molemmat kokevat olevansa oikeusmurhan uhreja: salamaksi Salaman paikalla on tunkua.

Muistan myös ajan, jolloin oikeudenkäyntejä jumalanpilkan kaltaisesta asiasta pidettiin naurettavina. Nähtäväksi jää, miten hyvin tällaiset tapaukset vanhenevat ja voidaanko esimerkiksi jo 10 vuoden päästä avoimesti tunnustaa, että onhan korkeimman oikeuden resurssien käyttäminen tällaisista asioista kinastelemiseen perin kummallista.

—

Edit: Mikään tuskin voisi olla ironisempaa kuin Päivi Räsäsen vertaaminen Hannu Salamaan, mutta näin kuitenkin tehdään, koska ajat ovat sellaiset kuin ovat. Antti Hurskainen kirjoittaa tästä Ylioppilalehden esseessään. Kirjallisen kromeluurin alla (tl/dr) tärkeä pointti on kysyä, että mitä Räsänen oikeastaan haluaa sanoa, mille hän vaatii sananvapautta? Hän väittää, ettei halua loukata tai syrjiä ketään, toisin kuin Salama, joka suoraan kertoi, että halusi ”pilkata ja loukata kansalaisten jumalakäsitystä ja uskonnollisia tunteita”. Kutsuessaan seksuaalivähemmistöjä ”syntiksiksi” taas Räsänen ei katso loukkaavansa heitä. Ehkä hänenkin pitäisi tunnustaa, että kyllä hän oikeasti vähemmistöjä haluaa loukata, ja sitten voitaisiin keskustella siitä, minkälainen vapaus siihen voi olla.

(Ja noin muuten pidän Räsäsen syytteitä naurettavana hakuammuntana, jolla tuskin edistetään mitään hyviä päämääriä. Räsänen tulee selviytymään tästä voittajana, oli oikeuden tuomio mikä hyvänsä.)

Vuosi 2021 kirjoina

Tänä vuonna keskityin lukemaan erityisesti suomalaisia elämänkertoja ja elämänkerrallisia teoksia. Uudempia elämänkerrallisia kaunokirjallisia teoksia tavataan kutsua ”autofiktioksi”, joka tarkalleen ottaen tarkoittaa tietyntyyppistä omaelämänkerrallista teosta (jossa käytetään tekijän nimeä päähenkilön nimenä), mutta nykyään kaikenlaiset omaelämänkerrat ovat autofiktiota.
Varsinaisia elämänkertoja (omaelämänkertoja tai muiden kirjoittamia) luin tänä vuonna seuraavilta henkilöiltä: Jussi Halla-aho, Olavi Paavolainen, M.A. Numminen, Jarkko Martikainen, Matti Nykänen, Kai Merilä, Lauri Viita, Kalle Päätalo, Hannah Arendt, Arto Paasilinna, Noah Trevor, Ville Haapasalo, Juhani ”Juice” Leskinen, Pentti Haanpää, Helmi Krohn ja Jan Jalutsi.

Tämän lisäksi päiväkirjoja painettuina luin Pentti Saarikoskelta, Aila Meriluodolta ja Pekka Kejoselta, sekä muistelmia Pentistä hänen siskoltaan Sirkka Garamilta ja ex-vaimoltaan Tuula Saarikoskelta.

Henrik Tikkasen kadunnimisarja olisi nykyään tyypillistä autofiktiota ennen kuin sitä nimitystä oli keksittykään, mutta varsinaiseksi omaelämänkerraksi en sitä laske. Näistä 70-luvun tunnustuskirjoista on tavattu käyttää nimitystä ”avainromaani”. Samoin luin Märta Tikkasen runokokoelman Vuosisadan rakkaustarina, jota on pidetty vastauksena Henrik Tikkasen tunnustukselliselle sarjalle.

Samassa hengessä luin osia Hannu Salaman Finlandia-sarjasta ja niitä edeltävän romaanin Tapausten kulku.

Kokeeksi piti lukea jotain, jota välttämättä ei tulisi luettua, eli Kalle Päätalon Ii-joki -sarjasta Kunnan jauhot. Myös Päätalon kirjat ovat samaa autofiktio-kamaa ennen autofiktion keksimistä. Paikoitellen pidinkin, varsinkin ronskimmista elämän tosiasioiden kuvauksista, mutta jäänee toistaiseksi muut Päätalot lukematta.

Ja kaukana siintää meri on fiktiivinen Toivo Pekkasen elämänkerta, jonka on kirjoittanut ja omakustantanut hänen tyttärensä Riitta Tenni. Vahvasti päätalomainen meininki oli teoksessa, mutta kaunokirjallista nautintoa en valittavasti siitä saanut.

Kirjeromaani tulee lajityyppinä lähelle elämänkertaa, ja tänä vuonna luin Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjeenvaihtoon perustuvan Silloin tällöin onnellinen. Olin tähän melko pettynyt, vaikka Tamminen onkin suosikkikirjailijoitani. Hänen poikansa Antti Röngän kirjoja en ole lukenut, mutta ilmeisesti ne ovat nekin äärimmilleen vietyä tunnustuksellista omaelämänkerrallista autofiktiota.

Joonatan Tolan Punainen planeetta kertoo hänen (ja näyttelijä Pamela Tolan) isästä Mikko Tolasta autofiktion keinoin. Tyylillisesti tästä tuli mieleen jostain syystä paikoitellen Daniel Katz ja etenkin alussa em. Henrik Tikkanen. Tykkäsin kyllä, mutta en silti voi olla ajattelematta, olisiko tämä saanut yhtä suurta huomiota, ellei tässä olisi ollut juuri se autofiktiivinen linkki todelliseen Joonataniin, joka surusilmäisenä poseeraa lehtien sivuilla (sekä hänen tunnettuun siskoonsa). Ja minä tietenkin olen tällaista kysellessäni paha ja kylmä ihminen.

Mika Terhon Niittyvilla—Pattaya all night long -kirja oli ilmestyessään 2014 liiankin todenmukainen ja sensuroitiin, koska se sisälsi vaitiolovelvollisuuden piiriin kuuluvaa tietoa Terhon työpaikalta mielisairaanhoitajana. Olen ymmärtänyt, että Pattaya, rakastettuni olisi korjattu versio edellä mainitusta. Koska ilmiö sinänsä kiinnosti, luin tämän ja oikeusprosessista ”kertovan” kirjan Syytetty, jota ei voi pitää kovin selkeänä selontekona.

Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto oli varmasti ensimmäinen Finlandia-voittaja, jonka olin lukenut ennen sen julistamista voittajaksi. Yllättävän koukuttava teos, vaikka en näin kokeellisista teoksista välttämättä pidäkään (Borgesit, Perecit ja Sarrautet ovat tyypillisesti aika raskasta kamaa minulle, kenties suomenkielinen teksti veti paremmin). Hieman petyin kun kuulin, että se oli kirjoitettu perustuen kirjailijan omiin kokemuksiin sydänleikkauksesta. Eikö tämäkään teos ole vapaa omaelämänkerrallisista viittauksista? Samoin lukunautintoa vähensi, kun jossain vaiheessa tajusin, että ainakin osassa kirjan henkilöissä on viittaus reaalimaailman ihmiseen, enkä oikein jaksanut alkaa bongailla henkilöhahmoja, vaan keskittyä vain itse tekstin sisäiseen maailmaan.

Kevyemmästä päästä Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja (osa 1) on nimensä mukaisesti päiväkirjamuodossa, mutta ei varsinaisesti kai ”tosiasioihin perustuva”. Toisaalta, päähenkilön nimi on Juha, joten eikö tämän pitäisi olla juurikin sitä autofiktiota? En muistanutkaan, että tämä oli alun perin ilmestynyt blogimuodossa.

Se kaikkein tunnetuin omaelämänkerta (autofiktio?), eli Augustinuksen Tunnustukset jäi valitettavasti kesken, vaikka antiikkisista kirjoista pidänkin, etenkin Juhana Torkin sujuvina käännöksinä.

Kaunokirjallisuuden puolelta muita kunniamainintoja saa Tommi Liimatan Hautajaiskengät. Olen ollut jo pitkään Tommin fani sekä laulu-, sarjis-, kuunnelma- että kaunokirjapuolella ja pidin tästäkin, jossa oli yllättävän vakavia sävyjä Tommin sanaleikkihuumoriin tottuneelle. Tommillahan itselläänkin oli tämä omaelämänkerrallinen sarja. Jeppis 1 löytyy ihan omasta kirjahyllystä, mutta en vain saanut sitä loppuun asti.

Populistin probleemi

Hajahuomio Jan-Werner Müllerin vasta julkaistun Pelko ja vapaus -kirjan arvostelusta En ole kyseistä kirjaa lukenut, mutta lainaan:

Erilaiset eliitit (taloudelliset, kulttuuriset) eivät kuulu ”oikeaan kansaan”, kuten eivät myöskään etniset ja seksuaaliset vähemmistöt. Asiaa ei mitenkään muuta se, että suurin osa kansasta ei asetu populistien taakse vaaleissa ja mielipidekyselyissä. Populistit ohittavat vaalitulokset ja gallupit vetoamalla ”hiljaiseen enemmistöön”, joka ei saa ääntään kuuluviin tai on vieraantunut mädästä poliittisesta järjestelmästä.

Tämähän ei ole mikään ainutlaatuisen uusi ajatus: jo reilut 100 vuotta sitten Suomen itsenäistymisen alla vähän joka taho halusi määritellä ”kansan” omien poliittisesten intressiensä mukaan. Oikeistolle kansa oli ”se aito Suomen kansa” erotuksena esim. Venäjän kansasta tai ”epäaidosta kansasta”, johon eivät kuuluneet poliittiset vastustajat kuten kommunistit. Vasemmistolle kansa oli työväestöä, mielellään poliittisesti herännyttä, kun taas ”porvaristo” ei ollut kansaa. Samanlaisista lähtökohdista nykypopulistikin ammentaa, oli sitten kyse oikeistopopulismista, joka lienee tämän päivän populismin päähaara tai vasemmistopopulismista, jonka olemassaolo usein unohdetaan.

Huvittavaa onkin, että mitä syvemmälle marginaaliin mennään, sitä jyrkemmiksi erottelut menevät. Huvittavaa siksi, että sitä pienemmäksi myös ”kansaan” kuuluvien joukko muuttuu kun kriteerit tiukentuvat, mutta edelleen ”kansaksi” käsitetään jonkinlainen abstrakti, mutta aito enemmistö, joka ei kuitenkaan missään näy, mutta jota ääri-ideologia edustaa.

Karikatyyrimäisesti tällaista saattaa edustaa se kommuunissa elävä anarkosyndikalisti, joka tappelee tiskivuoroista yhtä lailla kuin aatteen yksityiskohdista ja on jatkuvassa sodassa samassa kommuunissa eläviä trotskilaisia, maolaisia ja stallareita vastaan, mutta etenkin niitä ulkomaailman sivistymättömiä karvaperseduunareita, jotka eivät osaa sukupuolen moninaisuuden ja antirasistisen rodullisuuden tarkkaa terminologiaa, eikä itseasiassa tule toimeen oikein kenenään kanssa ja silti jollain salaperäisellä tavalla katsoo edustavansa kansainvälistä proletariaattia eliittejä vastaan.

Karikatyyri toiselta laidalta on se haja-asutusalueiden natsi, jolle kaikki paitsi se puhdasoppisin etnonationalismi on kommunismia ja puhdasrotuisen suomalaisuuden kriteerit niin tiukat, että niitä ei läpäise sisäsiittoisinkaan sysmäläinen pienviljelijä, jos on kerran erehtynyt äänestämään demareita, eivätkä kansaan kuulu esimerkiksi homot, yliopiston käyneet, naiset, kasvissyöjät, suomenruotsalaiset, eivätkä etenkään perussuomalaisia kannattavat petturit.

Yhtä kaikki, ääriliikkeetkin ovat omaksuneet juuri sen populistisen lähtökohdan, että juuri he edustavat sitä oikeaa kansaa, joka ei vaalituloksissa näy, mutta kuitenkin ”nousee”. Mistä tai kenestä se nousee, sitä ei tiedä kukaan.

Sika puhuu (Plutarkhos)

Plutarkoksen dialogeissa siaksi muutettu sofisti Gryllos sanailee Kirken saarella Odysseukselle seuraavaa:

Tiedät varmaan, että on olemassa erityyppisiä intohimoja. Ruuanhimo ja jano ovat luonnollisia ja eräällä tavalla välttämättömiä, kun taas seksuaalinen halu, jonka perusta on kyllä luonnollinen, voidaan aivan hyvin jättää huomiotta, jollei sitä käytetä. Seksuaalista halua voidaan siten nimittää luonnolliseksi, mutta ei välttämättömäksi.

Mutta teillä ihmisillä on haluja, jotka eivät ole luonnollisia eivätkä välttämättömiä ja jotka syntyvät hyökynä ulkopuolelta tulevien turhien kuvitelmien ja muodontajun puutteen seuraksena. Niitä on niin paljon, että kaikki luonnolliset halunne peittyvät niiden alle, niin kuin vieraat tulokkaat surmaavat maan alkuperäiset asukkaat. Eläinten sielut ovat sen sijaan luoksepääsemättömiä ja näiltä vierailta intohimoilta suljettuja; eläimet elävät turhista luuloista vapaina ikään kuin asuisivat kaukana merestä. Ne elävät vailla ylellistä ja ylenpalttistaelämää ja pitäytyvät ankarasti kohtuullisessa elämäntavassaan. Ne pyrkivät yhä paremmin hallitsemaan halujaan, joita on vain muutama, ja nekin sisäsyntyisiä.

— Teoksesta Plutarkhos, Eläinten älykkyydestä. Suom. Tua Korhonen & Liisa Kaski.