Tänä vuonna keskityin lukemaan erityisesti suomalaisia elämänkertoja ja elämänkerrallisia teoksia. Uudempia elämänkerrallisia kaunokirjallisia teoksia tavataan kutsua ”autofiktioksi”, joka tarkalleen ottaen tarkoittaa tietyntyyppistä omaelämänkerrallista teosta (jossa käytetään tekijän nimeä päähenkilön nimenä), mutta nykyään kaikenlaiset omaelämänkerrat ovat autofiktiota.
Varsinaisia elämänkertoja (omaelämänkertoja tai muiden kirjoittamia) luin tänä vuonna seuraavilta henkilöiltä: Jussi Halla-aho, Olavi Paavolainen, M.A. Numminen, Jarkko Martikainen, Matti Nykänen, Kai Merilä, Lauri Viita, Kalle Päätalo, Hannah Arendt, Arto Paasilinna, Noah Trevor, Ville Haapasalo, Juhani ”Juice” Leskinen, Pentti Haanpää, Helmi Krohn ja Jan Jalutsi.
Tämän lisäksi päiväkirjoja painettuina luin Pentti Saarikoskelta, Aila Meriluodolta ja Pekka Kejoselta, sekä muistelmia Pentistä hänen siskoltaan Sirkka Garamilta ja ex-vaimoltaan Tuula Saarikoskelta.
Henrik Tikkasen kadunnimisarja olisi nykyään tyypillistä autofiktiota ennen kuin sitä nimitystä oli keksittykään, mutta varsinaiseksi omaelämänkerraksi en sitä laske. Näistä 70-luvun tunnustuskirjoista on tavattu käyttää nimitystä ”avainromaani”. Samoin luin Märta Tikkasen runokokoelman Vuosisadan rakkaustarina, jota on pidetty vastauksena Henrik Tikkasen tunnustukselliselle sarjalle.
Samassa hengessä luin osia Hannu Salaman Finlandia-sarjasta ja niitä edeltävän romaanin Tapausten kulku.
Kokeeksi piti lukea jotain, jota välttämättä ei tulisi luettua, eli Kalle Päätalon Ii-joki -sarjasta Kunnan jauhot. Myös Päätalon kirjat ovat samaa autofiktio-kamaa ennen autofiktion keksimistä. Paikoitellen pidinkin, varsinkin ronskimmista elämän tosiasioiden kuvauksista, mutta jäänee toistaiseksi muut Päätalot lukematta.
Ja kaukana siintää meri on fiktiivinen Toivo Pekkasen elämänkerta, jonka on kirjoittanut ja omakustantanut hänen tyttärensä Riitta Tenni. Vahvasti päätalomainen meininki oli teoksessa, mutta kaunokirjallista nautintoa en valittavasti siitä saanut.
Kirjeromaani tulee lajityyppinä lähelle elämänkertaa, ja tänä vuonna luin Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjeenvaihtoon perustuvan Silloin tällöin onnellinen. Olin tähän melko pettynyt, vaikka Tamminen onkin suosikkikirjailijoitani. Hänen poikansa Antti Röngän kirjoja en ole lukenut, mutta ilmeisesti ne ovat nekin äärimmilleen vietyä tunnustuksellista omaelämänkerrallista autofiktiota.
Joonatan Tolan Punainen planeetta kertoo hänen (ja näyttelijä Pamela Tolan) isästä Mikko Tolasta autofiktion keinoin. Tyylillisesti tästä tuli mieleen jostain syystä paikoitellen Daniel Katz ja etenkin alussa em. Henrik Tikkanen. Tykkäsin kyllä, mutta en silti voi olla ajattelematta, olisiko tämä saanut yhtä suurta huomiota, ellei tässä olisi ollut juuri se autofiktiivinen linkki todelliseen Joonataniin, joka surusilmäisenä poseeraa lehtien sivuilla (sekä hänen tunnettuun siskoonsa). Ja minä tietenkin olen tällaista kysellessäni paha ja kylmä ihminen.
Mika Terhon Niittyvilla—Pattaya all night long -kirja oli ilmestyessään 2014 liiankin todenmukainen ja sensuroitiin, koska se sisälsi vaitiolovelvollisuuden piiriin kuuluvaa tietoa Terhon työpaikalta mielisairaanhoitajana. Olen ymmärtänyt, että Pattaya, rakastettuni olisi korjattu versio edellä mainitusta. Koska ilmiö sinänsä kiinnosti, luin tämän ja oikeusprosessista ”kertovan” kirjan Syytetty, jota ei voi pitää kovin selkeänä selontekona.
Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto oli varmasti ensimmäinen Finlandia-voittaja, jonka olin lukenut ennen sen julistamista voittajaksi. Yllättävän koukuttava teos, vaikka en näin kokeellisista teoksista välttämättä pidäkään (Borgesit, Perecit ja Sarrautet ovat tyypillisesti aika raskasta kamaa minulle, kenties suomenkielinen teksti veti paremmin). Hieman petyin kun kuulin, että se oli kirjoitettu perustuen kirjailijan omiin kokemuksiin sydänleikkauksesta. Eikö tämäkään teos ole vapaa omaelämänkerrallisista viittauksista? Samoin lukunautintoa vähensi, kun jossain vaiheessa tajusin, että ainakin osassa kirjan henkilöissä on viittaus reaalimaailman ihmiseen, enkä oikein jaksanut alkaa bongailla henkilöhahmoja, vaan keskittyä vain itse tekstin sisäiseen maailmaan.
Kevyemmästä päästä Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja (osa 1) on nimensä mukaisesti päiväkirjamuodossa, mutta ei varsinaisesti kai ”tosiasioihin perustuva”. Toisaalta, päähenkilön nimi on Juha, joten eikö tämän pitäisi olla juurikin sitä autofiktiota? En muistanutkaan, että tämä oli alun perin ilmestynyt blogimuodossa.
Se kaikkein tunnetuin omaelämänkerta (autofiktio?), eli Augustinuksen Tunnustukset jäi valitettavasti kesken, vaikka antiikkisista kirjoista pidänkin, etenkin Juhana Torkin sujuvina käännöksinä.
Kaunokirjallisuuden puolelta muita kunniamainintoja saa Tommi Liimatan Hautajaiskengät. Olen ollut jo pitkään Tommin fani sekä laulu-, sarjis-, kuunnelma- että kaunokirjapuolella ja pidin tästäkin, jossa oli yllättävän vakavia sävyjä Tommin sanaleikkihuumoriin tottuneelle. Tommillahan itselläänkin oli tämä omaelämänkerrallinen sarja. Jeppis 1 löytyy ihan omasta kirjahyllystä, mutta en vain saanut sitä loppuun asti.