Kategoria: Kirja-asiat ja arviot

Olin vuonna 2007 Turun kauppakorkeakoululla työharjoittelijana eli kesätöissä. Tulevaisuudentutkija Markku Wilenius jonkinlaisessa kesäiltapäivän joviaaliudenpuuskassa kyseli, että mitäs se nuori mies opiskelee. Vastasin opiskelevani kirjallisuutta. Professori Wilenus totesi, että se on hyvä, koska kirja on niin hyvä käyttöliittymä, että se ei tule vähään aikaan vanhenemaan.

Jollain tapaa professorin kommentissa tiivistyy moni asia monelta kantilta siitä, mitä ajattelemme kirjasta ja kirjallisuudesta. Kirja on formaatti, jolla on arvostusta, jota muilla formaateilla ei ole.

Olisi ehkä hyödyllistä opettaa osana kirjallisuudenopintoja myös jotain kirjapainotaidon historiasta. En ole kuullut, että ainakaan Suomen yliopistot sellaista tarjoaisivat opiskelijoilleen. Mediatutkimuksessahan tällaista ”arkeologiaa” on tehty mm. elokuvan varhaisvaiheiden osalta. Voisi olla hyödyllistä ymmärtää kirjaa formaattina ja artefaktina.

Antiikin Kreikassa kirjoitettiin egyptiläisiltä omaksutulle papyrukselle, myöhemmin siirryttiin pergamenttiin. Alkuperäisissä käsiikirjoituksissa ei ollut välimerkkejä, eikä edes sanavälejä (hepreaa kirjoitettaessa ei merkitty edes vokaaleja). Filosofit, kuten Platon ja Aristoteles eivät juurikaan arvostaneet kirjoitusta, se oli vain puhutun kielen jäljentämistä. Kun katsoo noita vanhoja vaikealukuisia käsikirjoituksia, tulee miettineeksi että ehkä syy oli juurikin hankalassa ”käyttöliittymässä”.

Monet maailmankirjallisuuden klassikot, jotka ymmärrämme nykyään ”kirjoina”, olivat alun perin jotain ihan muuta. Monet antiikin klassikoista olivat alun perin kirjeitä. Useat Shakespearen teokset ovat näytelmiä. Suullista perinnettä oli olemassa jo kauan ennen kirjoitustaitoa, eikä joku Odysseia, Kalevala tai Gilgameš ole ihan noin vain kirjallisuudenhistoriasta ohitettavissa.

Varsinainen kirjan käyttöliittymä on peräisin 100-luvulta. Siis sellainen, jossa on kirjaksi sidottuja sivuja, joilla on molemmilla puolin kirjoitusta. Uusi formaatti oli kätevämpi kuin aikaisempi kirjoituskäärö, mutta oliko se itsessään mikään sellainen muutos, joka oikeuttaisi aloittamaan kirjallisuuden historian tästä tapahtumasta?

Kirjapainotaito ”keksittiin” 1400-luvulla ja aiheutti samanlaisen kulttuuripaniikin kuin ääni- ja sähkökirjan yleistyminen tällä vuosikymmenellä.

Kirjana tänä päivänä pidetään nimenomaan painettua kirjaa, kirjan käyttöliittymää. Mielenkiintoisena alaviitteenä voi pitää sitä lähes unohtunutta keskustelua sähköisen kirjan mahdollisuuksista, jota käytiin 1980-luvulta alkaen esimerkiksi Michael Joycen kirjan afternoon, a story ympärillä. Silloin ajateltiin, että voisi olla olemassa esimerkiksi kirjoja, joissa tarina haarautuisi tai mitä hyvänsä, mitä sähköisen kirjan käyttöliittymä mahdollistaisi. Toisin kävi, ja sähkökirjat ovat painetun kirjan rinnakkaisversioita, pdf- tai epub-tallenteita, jotka jäljittelevät ”oikean” kirjan muotoa.

Kun huolestutaan, että kirjoja ei enää lueta, ollaan huolestuneita nimenomaan painetun kirjan suosion hupenemisesta. Äänikirjan kuunteleminen ei ole sama asia. Kun puhutaan käyttöliittymästä, äänikirja on jo liiankin kätevä. Jos saman sisällön saa puolihuolimattomasti ja helposti lenkkeillessä tai tiskatessa, se ei kehitä samalla tavalla lukutaitoa. Vaikka sisältö olisi sama, painetun kirjan omistaminen kertoo sellaisesta sivistyneisyydwstä, jota pelkkä Bookbeatin kuukausitilaus ei kerro.

Eri formaattien lisäksi on olemassa myös adaptaatioita. Andrzej Sapkowskin Witcher-sarja (suomeksi ”Noituri”) tehtiin ensin tietokonepeliksi ja sitten tv-sarjaksi. En ole lukenut itse kirjoja, joten en tiedä kuinka laadukasta tai kehittävää kirjallisuutta ne ovat. Pelasin jonkin matkaa pelisarjan kolmatta osaa Wild Hunt. Pelimaailma oli äärimmäisen immersiivinen ja pelin tarinalliset elementit olivat kenties paremmin kirjoitettuja kuin missään aikaisemmassa pelaamassani pelissä. Valitettavasti kuitenkin itse pelikokemus jäi jotenkin vajaaksi, en jaksanut ratkoa hidastempoisia mysteererejä ja peli jäi muutaman tunnin (10 tunnin?) jälkeen kesken. Tv-sarjaa jaksoin katsoa yhden jakson.

Pointtina kuitenkin kysymys: onko alkuperäisillä kirjoilla mitään sellaista ominaisuutta, joka tekisi niistä parempia muihin adaptaatiohin verrattuna? Eikö myös tietokonepeleissä ole mahdollista kertoa tarinoita, esitellä henkilöhahmoja ja luoda maailmoja, kenties jopa kehitellä ideoita samalla tavalla kuin painetussa kirjassa?

Kääntäen, ovatko kirjat kuten Fifty Shades of Gray kirjoina jotenkin syvällisempiä kuin elokuva- ja tv-sarjoina? Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja oli kirjana hauska, kuunnelmana ihan okei ja elokuvana sekava. Onko itse kirja kuitenkaan mitään muuta kuin ”sataprosenttista paskaa”, kuten se kannessa lupaa? Onko tärkeää, että nuoriso lukee ”paskaa”, vai olisiko niin, että hyvää sisältöä voisi olla saatavissa myös muiden ”käyttöliittymien” kautta?

Olen tässä ”anti-mcluhanilainen”. Väline ei ole viesti. Viesti on viesti. Valitettavasti silti kuvitellaan, että tyhjänpäiväisyyksien painaminen paperille kohottaa ne joksikin muuksi kuin tyhjänpäiväisyyksiksi.

Monen unelmissa on oman kirjan kirjoittaminen. Myös heidän, jotka eivät kirjoja arjessaan paljoa lue. Kirjailijuus nähdään reittinä julkisuuteen ja monelle julkkikselle tapa tuoda julkisuuskuvaansa sellaista vakavuutta, jota Putoukseen osallistuminen ei tuo. Silloin kyse on nimenomaan painetun kirjan nauttimasta prestiisistä, pelkkä blogin pitäminen ei tee samaa vaikutusta, olivat ajatukset miten syvällisiä hyvänsä. Kun oma kirja on ulkona, voi käydä Wikipediaan lisäämässä yhden epiteetin lisää ihmisoikeusvaikuttajan, bloggaajan, influensserin, tubettajan, räppärin, ex-missin, kunnallisvaaliehdokkaan ja juontajan ohelle.

Kevään kohutuimman runokirjan, Kiira Korven Hyppää vaan! suhteen on osaltaan kyse myös tästä (ks. aikaisempi kirjoitus). Olen ymmärtänyt, että osa ”runoista” oli alun perin Instagram-päivityksiä. Sellaisina ne eivät ”vittusaatanaperkeleineen” eronneet juurikaan siitä, mitä yleisesti ihmiset kirjoittavat sosiaaliseen mediaan erokriisistään avautuessaan. Konflikti syntyi siitä, että niistä ryhdyttiin tekemään kirjaa, eli hakemaan painetun kirjan arvovaltaa. Kuilu Instagramin tyhjänpäiväisyyksien ja oikean kirjallisuuden välillä oli kuitenkin liian suuri. Painettuna sanottavan puuttuminen vain korostui. Otavan edustajana Ville Rauvola kiiruhti korjaamaan, että kyseessä ei ole ”oikea runokirja”, mutta vahinko oli ehtynyt jo tapahtua. (Otavan verkkokaupassa kirja on luokiteltu runojen alle ) Kysymys kuuluukin, miksi Instagram-päivityksiä pitäisi edes julkaista kirjana (kirjallisuutena)? Emmehän me lähetä Tapani Kinnustakaan taitoluistelijana Suomea edustamaan olympiajoukkueessa ja ihmettele sitten, että luistelutuomarit antavat nollaa pistettä, vaikka ihan hyvin se minusta siellä hokkarit jalassa sirklasi.

Keskustelu kirjan ympärillä jatkuu ja jatkuu ja siitä voisi ottaa lukuisia lainauksia, mutta lainataan Apu-lehden Samuli Isolaa (Voimalyriikkaa Kiiralta ja elämänohjeita Ylpöltä, kyllä kiitos!), joka vertaa em. teosta Herra Ylpön vastailmestyneeseen 101 elämänohjetta, joka ”kertoo siitä, että Suomessa uskotaan kirjaan”. Hänen mukaansa ”[S]e kertoo siitä, että uudessa ajassa on avautunut uusien lukijoiden kenttä. Sellainen, joka ei ensimmäisenä tartu Jukka Viikilään, Laura Lindstedtiin, Saila Susiluotoon tai Juha Seppälään, ei myöskään Ilkka Remekseen, Satu Rämöön, Eve Hietamieheen tai Juha Itkoseen.” Hän kysyy myös ”kuka on niin ylivertainen, että hänellä on luovuttamaton oikeus teilata kirja, joka ei sovi kehyksiin. Ja kysyi sitäkin, että kenellä on suorastaan velvollisuus julistaa kaupalliselle kirjakustantamolle, mitä se saa julkaista ”oikean kirjallisuuden ja runouden” nimissä?”

Kun hän kirjoittaa näin, tarkoittaa hän kirjaa formaattina ja käyttöliittymänä. Sisällöllä ei ole väliä. Kaikki kirjat ovat yhtä arvokkaita, eikä kenelläkään pitäisi olla ”ylivertaista” oikeutta arvostella kirjallisuuden sisältöjä.

Huraa! Lukutaito on pelastettu, nuoret lukevat Instagram-päivityksensä paperilta!

Kun puhun kirjasta ja kirjallisuudesta, en tarkoita formaattia enkä käyttöliittymää. Oikestaan tarkoitan instituutiota. Sillä on tekijänsä ja yleisönsä, mesenaattinsa ja tukijansa, mutta myös portinvartijansa. Portinvartijat eivät ole erehtymättömiä ja aika ajoin instituutioita pitää ravistella, mutta kun puhutaan kirjan säilymisestä, puhutaan kirjallisuusinstituutiosta. Kaiken kirjallisuuden ei tarvitse olla korkeakirjallisuutta ja siedän aika hyvin myös huonoa kirjallisuutta. Mutta runouden ala ole leikkiketo, jossa poikain on lupa heittää kuperkeikkaa, eikä sen pitäisi olla julkkisten imagonkohutusta painotuotteilla, joilla ei ole mitään muuta annettavaa.

JÄLKIHUOMAUTUS: Olen referoinut alussa olevan anekdootin tässä blogissa aikaisemminkin, mutta se on näemmä ajankohtainen edelleen vuonna 2023.

JÄLKIHUOMAUTUS 2: Vesa Rantama vetää keskustelun langat yhteen verkkolehti Särössä otsikolla Terapiarunoutta fanituotteena. Mielenkiintoinen ilmiö, johon ei tämän jälkeen itsellä liene lisättävää.

Kiira Korpi on ryhtynyt kaunoluistelijasta kaunokirjailijaksi ja julkaissut esikoisrunokokoelmansa Hyppää vaan! (Otava 2023). Teos on yleisesti murskattu kritiikeissä ja HS:n kriitikko Arttu Seppänen otsikoi niinkin äärimmäisesti kuin ”Kiira Korven runokirja on surkea, ja sen julkaiseminen on suorastaan vastuutonta”.

Tämä ei ole kirja-arvostelu, vaan pikemminkin analyysi ilmiöstä ja sen ympärillä vellovasta keskustelusta. Itse kirja löytyy Bookbeatin palvelusta, josta sen nopeasti selasin läpi. Selaamiseen kului aikaa n. 10 minuuttia, koska tekstiä sivuilla ei ole montaa sanaa, eikä niissä ole mitään, mitä pitäisi montaa sekuntia pohtia.

Onhan tässä paljon sellaista, jota tässä ajassa inhoan, avainsanoina rohkeus, avoimuus, voimaantuminen, henkilökohtaisuus, heittäytyminen, terapeuttisuus, rehellisyys. Julkkareista saadaan pirteitä kuvia skumppalasi kädessä. Sisältöä tärkeämmäksi nousee saavutus, kirjan julkaiseminen ilmiönä itsessään.

On ilmiselvää, että Korpi sai kustannussopimuksen, koska on julkisuuden henkilö. Samasta syystä hän on myös helppo maali kritiikille. Ehkä häntä ei pitäisi arvioida samalla kaliiberilla kuin ammattikirjailijoita, vaan samalla tavalla kuin harrastelevaa omakustannekirjailijaa. Seppänenkin tuntuu kritiikissään haluttomalta käsitellä itse teosta ja sysää painopistettä kustantamoiden suuntaan. Kun isoilta kustantamoilta ilmestyy runoteoksia se 1-2 vuodessa ja siellä päätetään panostaa julkisuuteen julkisuuden vuoksi, on kritiikki ainakin niitä kohtaan ansaittua.

Toisaalta, eikö Kiira Korpi ole täysvaltainen henkilö, vaikka onkin nuori nainen (32) ja jos Suomen tämän hetken suurin ja kenties arvostetuin kustantaja päättää kaikkien kustantamoon lähetettyjen käsikirjoitusten seasta ja sijasta leipoa juuri hänestä heidän vuoden tuoreen nykyrunoilijan, niin eikö olisi vain holhoavaa, jos häntä ei arvosteltaisi samalla kaliiberilla kuin muitakin runoilijoita?

Näytteeksi kokoelmasta kustantaja on valinnut seuraavan runon, jota ilmeisesti pidetään parhaana tai ainakin edustavimpana:

Lähdön hetki
on lähellä.
Silloin pitää lähteä
kun asiat ovat
kauneimmillaan,
hän sanoi.
Nyt mä lähden.
Kauniisti,
vaivattomasti,
kiittäen opeista.

Ei tee mieli lainata enempää, jotenkin kaikki ”katsokaa nyt tätäkin”-henkinen osoittelu tuntuu ilkeilyltä, mutta uskokaa minua kun sanon, että yllä oleva lainaus ei ole ainakaan kirjan huonoin runo, eikä välttämättä edes Seppäsen lainaama ”Vittusaatanaperkele.”

Runoja kirjoittavat nykyään monet, koska runoja on näennäisen helppo kirjoittaa. Ongelma on siinä, että runoja ei nykyisin lueta, eivät edes kaikki he, jotka kirjoittavat runoja.

Tilannetta voi verrata siihen, että olisi olemassa laaja joukko ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kuunnelleet musiikkia, muuten kuin ehkä tv-mainoksissa. Luova ihminen kuitenkin saa jotain ääntä irti, jos hänet talutetaan pianon ääreen tai annetaan akustinen kitara syliin. Siitä voi sitten tehdä vaikka omia kappaleita neppailemalla kolmea sointua. Onko niissä vasta-alkajan kolmen soinnun biiseissä jotain vikaa? Ei tietenkään. Silti he, jotka ovat kuunnelleet musiikkia aikaisemmin, tunnistavat että nuo jutut on jo tehty tai miksi ovat latteita tai miksi jäsentymättömät äänet eivät välttämättä edes täytä musiikkikappaleen kriteereitä. Puhumattakaan heistä, jotka mahdollisesti ovat omistaneet koko elämänsä musiikille ja sen tekemiselle. Mutta jollekin voi riittää se, että tunnettu, ”kiva” ihminen poseeraa kitaran kanssa. Se näyttää hyvältä ilman, että tarvitsee nähdä vaivaa sen opettelemiseksi.

Sama runouden kanssa: jos runous ei taiteenlajina ole entuudestaan tuttu, saattaa tuntua siltä, että ensimmäisen päähän pälkähtävän ajatuksen ylös kirjaaminen on runoutta eikä välttämättä ole perspektiiviä mihin suuntaan ajatusta pitäisi lähteä kehittämään. Pätee niin lukijoihin kuin kirjoittajiin.

Niille, joiden kirjahyllystä ei löydy yhtään runokirjaa, tutuimmat esikuvat löytyvät juurikin musiikista, tai pikemminkin sanoituksista. Monille Irinan tai Samu Haberin sanoitukset ovat oikeasti syvällisiä. Valitettavasti kuitenkin hokema, joka voi yksinkertaisessa pop-kappaleessa toimia, epäonnistuu kun sen pitää seistä yksin sivulla. Moni oivakin sanoitus latistuu paperilla. Esimerkiksi minun mielestäni Suomen parhaidenkin sanoittajien, kuten Jarkko Martikaisen laulut riimeineen näyttävät kirjan sivuilla jotenkin lapsellisilta.

Onko Kiira Korpi sitten kuinka innokas runojen lukija vai iskelmän kuuntelija? Kotona kirjassa -bloggaaja nimimerkki Ranjan löytää runoista vaikutteita Rupi Kaurilta, jopa niinkin paljon, että kyseessä olisi ”kopiointi” tai ”omiminen”. Kauria on yleisesti pidetty pikemminkin kevyenä teepussiaforismirunoutena kuin yleissivistykseen kuuluvana kirjallisuutena.

Toki moni tunnustettukin runoilija on kirjoittanut todella huonoja runoja. Runojen kirjoittaminen on näennäisen helppoa ja juuri siksi vaikeaa. Runojen on helppo lipsahtaa latteuteen tai pateettisuuteen, kun pitäisi muutamalla rivillä pystyä ilmaisemaan paljon. Kun kaikki on jo sanottu, on vaikea löytää tapoja, jotka kuulostaisivat tuoreilta. Runoutta pidetään tunteellisesti paljon latautuneempana kuin muita tekstilajeja, mutta on aina vaara, että mennään liialliseen ah ja voih -moodiin ja yrittäessä välttää sitä, mennään käsittämättömyyksiin.

Runous on kiinni tyylisuunnissa ja kenties siksi kestää aikaa huonommin kuin proosa. Siirtymä mitallisesta runoudesta mitattomaan tai vapaamittaiseen aiheutti omana aikanaan enemmän järkytystä kuin äänikirja nykyään: mitä jos ei runossa ole klassista mittaa, silloinhan se voi olla ihan mitä tahansa! Nykyään mitallista runoa harvemmin näkee, ja luulen että jos joku tarjoaisi loppusoinnullista einoleino-henkistä runoa kustantamoihin, ei häntä otettaisi vakavasti.

Siksi esimerkiksi kokeileva runous jää laajalle yleisölle käsittämättömäksi. Se on kiinni ajassa ja tyylilajissa, eikä sillä välttämättä ole kokeilevuutensa ulkopuolella mitään sanottavaa. Sitä paitsi, mistä tietää ettei kokeellisen runouden koe ole epäonnistunut? On kirjoitettu tuhansia käsittämättömiä runokokoelmia sillä idealla, että kieli ei oikeastaan pysty ilmaisemaan mitään. Totta, mutta ei sillä myyntiennätyksiä rikota. Kiiran/Kaurin teksteistä sentään jokainen tajuaa jotain.

Seppäsen kritiikki on pöyristyttynyt sosiaalisessa mediassa, koska sellainen sosiaalinen media on. Aiheesta on jopa lanka Ylilaudalla ja Vauva-forumilla. Kuinka monesta runoteoksesta voi sanoa samaa?

Useimmat arvioivat kirjaa sitä lukematta, monet kritiikkiäkään lukematta. Kommentoijia, jotka ovat suorastaan suuttuneet Seppäsen kritiikistä, tuntuu motivoivan enemmänkin selkäytimestä lähtevä eliitinvastaisuus kuin huoli suomalaisen nykylyriikan tilasta. Joku lupaa ostaa kirjan vain siksi, että Hesari haukkuu sitä. Koska olen ennakkoluuloinen elitisti, epäilen että kyseessä olisi ensimmäinen kyseisen henkilön ostama runokirja. Mitä siihen voi sanoa? Tärkeintä on, että runokirjoja sentään myydään? Vai että ei Otavalla ole turhaan arvioitu julkkiksen kaupallista potentiaalia? Kaikki suuret taiteilijat ovat väärin ymmärrettyjä? Mainittu: myös Kivi omana aikanaan lytättiin.

Jotkut äityvät niinkin filosofiseksi, että pohtivat ”miten hyvä runous määritellään”, koska ”kaikki on suhteellista” tietämättä, että näitäkin kysymyksiä on aikaisemmin pohdittu ja niihin on löydetty –jos ei lopullista totuutta — niin ainakin joitain suuntaa antavia vastauksia. Vaikka onhan se kiva, että pohditaan. Näemmä tämä on herättänyt laajan yleisön keskuudessa enemmän pohdintaa runoudesta kuin kaikki muut kokoelmat viimeisen 10 vuoden aikana yhteensä.

Sitten on kommentteja, joissa lyödään kovaa. Olen aikaisemmin jo toivonut kunnon keskustelua, jossa uskalletaan sanoa, jos kirja on huono, ja nyt kirjoittajan asema julkisuudessa tuntuu antavan siihen oikeutuksen. Ikävää, että kritiikki menee näinkin julmaksi ja hetkittäin myös henkilökohtaiseksi, mutta kenties medialla on tässä sauma jatkojuttuun siitä, miten julmaa kritiikki on nuoria naisia kohtaan. Jäämme odottamaan.

EDIT:

Kauaa ei tarvinnut odottaa: Aamulehden Matti Kuusela kommentoi HS:n kritiikkiä vielä saman päivän aikana. Hänelle tulevat teoksesta mieleen hänen isosiskonsa päiväkirjamerkinnät ja toteaa, että ”[K]un taitoluistelija, nainen, yrittää kertoa elämänsä murheista ja rohkenee antaa jonkin neuvonkin, lokaa tulee oikein kunnolla.”

EDIT 23.3.: Tämä on myös ylivoimaisesti luetuin bloggaukseni jo ensimmäisenä päivänään.

Avauduin jo aikaisemmin suomalaisesta kirjallisuudesta, kirjallisuuden kirjoittamisesta ja kirjojen lukemisesta, jotka osittain niputan yhdeksi ja samaksi aiheeksi. En ole varma, sainko edes itselleni selvitettyä aikaisemman bloggaukseni punaista lankaa, ja sitä tuli myöhemmin tarkennettua kyselijöille sosiaalisessa mediassa. Selitin paljon lukemisesta ja siitä, miten lukemisesta puhutaan kuten laihduttamisesta. Kirjojen lukemisella on paitsi oma hyötynsä, on se myös moraalinen velvollisuus, jos haluaa olla hyvä kansalainen.

Nyt jatkan lukemisen toisesta puolesta, kirjoittamisesta. Susanna Hast kirjoittaa Ylen kolumnissa Kirjoittaminen kuuluu kaikille ihmettelevänsä ”miksi kirjoittamisesta ei puhuta enemmän kirjallisuuden ulkopuolella” ja suosittelee päiväkirjan pitämistä kaikille. Olen ehdottomasti samaa mieltä (joskin ”miksi tästä ei puhuta” on tyypillinen retorinen keino, eikä välttämättä pidä paikkaansa). Kirjoittaminen terapiamuotona on varmasti toimiva, sen avulla omiin ajatuksiin saa etäisyyttä ja toisaalta tärkeitä ajatuksia saa kirjattua ylös myöhempää tarkastelua varten. Itse pidän tämän nettipäiväkirjan lisäksi henkilökohtaista päiväkirjaa, jota ei ole tarkoitettu muiden luettavaksi. Pidän siinä kirjaa unistani, juomistani alkoholiannoksista, ihmissuhteistani ja päivän mielialoista. Ulkopuoliselle se olisi todella tylsää luettavaa.

Haluankin nimenomaan tehdä eron julkaistavaksi tarkoitetun ja itselle kirjoitetun tekstin välille. Aina välillä, kun ihmiset saavat kuulla että olen opiskellut kirjallisuutta ja harrastan itsekin kirjoittamista, haluavat he antaa minulle tekstejään arvioitavaksi. Yleisimmät aiheet ovat masennus, yksinäisyys ja mielenterveyden muut ongelmat. Useimmiten kieltäydynkin arvioimasta tekstejä, yleensä en edes halua lukea niitä, niin tylyltä kuin se kuulostaakin. Voimme toki keskustella yksinäisyydestä ja masennuksesta (vaikka minua empaattisempiakin kuuntelijoita olisi), mutta mielelläni en antaisi palautetta aihetta käsittelevistä teksteistä. Mitä niistä voi sanoa? Tämä novelli olisi parempi, jos päähenkilö olisi vähän iloisempi? Näiden runojen tapa kuvata surua on aika kulunut? Henkilökohtaiseen terapiaan tarkoitetun päiväkirjan lukemisesta tulee lähinnä vaivautunut olo.

Voi olla, että olen yksin mielipiteeni kanssa, ainakin siitä päätellen miten paljon isojen kustantamoiden julkaisemien ja kirjavuoden puhutuimpien teosten joukossa on kirjoja, joiden sisältöjen pitäisi olla korkeintaan kirjoittajiensa ja terapeuttien välisiä. Tekstejä, jotka ovat kirjoittajansa lapsuudentraumojen perkaamista, arkipäivien ankeutta ja jotka antavat aihetta epäillä kirjoittajaa narsistiksi ja ovat vieläpä huonosti kirjoitettua jaarittelua. Kirjoittajansa traumojen lisäksi materiaaliksi käy mikä tahansa alkaen aamutoimista ja hampaanpesusta.

On helppoa, kun mitään ei tarvitse keksiä. Tarvitaan vain muutama kaunis kielikuva ja kustannustoimittaja katsomaan, ettei rakenne ole ihan pielessä. Kirjan tarinaa tärkeämpää on kirjan taustatarina. Eikä ole olemassa huonoja kirjoja niin kuin ei ole olemassa huonoja ihmisiäkään.

En mielelläni mainitsisi kirjoittajien ja kirjojen nimiä, mutta painotan, että en ajattele vain naiskirjoittajia tässä. Etenkin naiskirjailijoista on parempi olla sanomatta mitään. Susanna Hastin kirjoja en ole lukenut.

Itse kirjoittajana haluan välttää henkilökohtaisuutta ja traumoistani avautumista lähes ohjelmallisesti. Tämä on seurausta siitä, että nuorempana päin vastoin halusin vatvoa syvimpiä tuskiani ja tuntojani, ja usein näissäkin asioissa mennään ääripäästä toiseen. Kuvittelin silloin, että jos vain ihmiset saisivat tietää, millainen traagisen romanttinen ja kärsivä hahmo olenkaan, he ymmärtäisivät ja rakastaisivat minua. Onneksi tulin järkiini.

Vai tulinko? Eikö markkinoilla ole aina tilaa uudelle Wertherille tai tarinalle ryysyistä rikkauksiin dickensiläisellä twistillä, jossa koulukiusattu (tosin en ollut varsinaisesti koulukiusattu) taistelee paikkansa maailmassa ja jonka traagisen tarinan kruunaa vihdoin oma julkaistu kirja? Tätä kaavaa on käyttänyt menestyksekkäästi jopa Cheek (oik. Jare Tiihonen) ja hän sentään oli Turun kirjamessujen päävieras vuonna 2016. Ei hassummin tyypiltä, joka ei edes itse ole kirjoittanut kirjaansa.

En ole mikään bändikirjojen suurkuluttaja, vaikka musiikki noin muuten onkin lähellä sydäntä. Se vain tahtoo olla niin, että harvan levyn syntytarina on niin kiinnostava, että siitä jaksaisi lukea sen jälkeen, kun on lukenut kymmenen muuta vastaavaa syntytarinaa pohjiksi. Suomalaisbändeistä Wigwam (1, 2) ja Kingston Wall (3) ovat olleet niin tärkeitä, että niistä luin kirjat, samoin Kauko Röyhkästä (4, 5), jonka omaelämänkerran arvelin olevan sujuvasti kirjoitettu, sekä Nurmiosta (6) ja Leskisestä (7) muuten vain. Suomipunkista luin Miettisen (8) kirjan, vaikka punkista en oikeastaan edes välitä. Siinäpä ne tämän vuoden bändi/musakirjat melkein ovat.

Kolmikon Valtonen- Konttinen-Starck kirjoittama Kun Suomi-rock puri ja löi -kirja on ainakin poikkeus (2015. Bazar-kustannus). Se, että pitäisikö tämän olla kirja vai vaarin kitkerä ja ylipitkä yleisönosastokirjoitus, on jokaisen päätettävissä, joka erehtyy tämän lukemaan. Kirja on kirjoitettu ilmeisesti pienessä jallukännissä, kieli poskessa ja kieliopista välittämättä. Eli aidolla rock-asenteella siis, ja joka siitä huomauttaa, on hirveä tosikko ja mahdollisesti ihailee Neuvostoliittoa.

Yhtä aikaa ennen kaikki oli paremmin, mutta nykyään on helpompaa, nykyään ei mitään saa sanoa (kuten neekeri), mutta eipä mitään saanut sanoa ennenkään, rock on vapaamielistä ja rajoja rikkovaa, mutta vain aito rock on aitoa rockia. Ja niin edelleen. Sekä tietenkin se kaikkien katu-uskottavien tekijöiden paradoksi, joka on kuin suoraan populististen puolueiden vaalisloganeista, että rock on ”aidon kansan” musiikkia, mutta silti eri asia kuin koko kansan suosimat Bee Gees ja Tapani Kansa, jotka eivät ole oikeaa rockia. Suosiota pitää tavoitella ja suositummuudella perustellaan ilmiön merkittävyyttä (Sleeppareiden Sinulle, äiti oli pitkään listoilla), mutta yhtä aikaa liian suuri suosio syö uskottavuuden (Danny ja muu suosittu iskelmä eivät ole uskottavaa musiikkia).

Kun Suomi-rock puri ja löi -kirja ei oikeastaan kerro rock-muusiikista, vaan sen aiheuttamasta pahennuksesta ja pahennuksesta yleensä. Kirjassa listataan ulkomuistista kaikki oudoimmat sensurointiyritykset, pahennusta aiheuttaneet tempaukset ja turhauttavimmat yhteiskunnan asettamat kiellot. Osa liittyy rock-musiikkiin, mutta useampi ei. Eli jos et tiennyt EU:n kurkkudirektiiveistä, Sleeppareiden Takaisin Karjalaan -levystä, Neekerin pusu -suklaasta, Salaman Juhannustansseista tai siitä, että homovitsejä ei vanhoina hyvinä aikoina pidetty homofobisina, tämä on oiva hakuteos.

Mikään yksityiskohta ei olekaan liian pieni kirjaan kirjattavaksi. Tietolaatikossa saamme mm. tietää, että Konttiselta olisi kyselty 80-luvulta tv-lupaa. Koska tv oli myyty pois, lupaa ei tarvittu ja tapaus sai onnellisen lopun. Tajunnanvirtamaisesti vyörytetään maailman vääryyksiä alkoholilainsäädännöstä likaisiin vessoihin ja liikennepoliisin virkainnokkuuteen.

Kustannustoimittaja ei kenties ollut tarpeeksi rock-ratkaisu poistamaan rönsyjä ja lyöntivirheitä ja niitä nopeallakin selauksella silmään osuneita asiavirheitä, kuten että Unkarin kansannousu 1956 on näköjään muuttunut Puolan kansannousuksi ja Zen Cafe ”Zero Cafeksi”. Mutta mitäpä näistä.

Muun muassa Tommi Liimatta kiinnittää Serkkuteoriassaan huomiota siihen (itsestäänselvyyteen), että joku Sleepy Sleepersien kaltainen bändi suorastaan elää sensuurista ja paheksunnan ilmapiiristä. Joka sukupolvella on omat rajoja rikkovat libertiininsä, joita kuunnellaan / luetaan / muuten kulutetaan siksi, että he ronskiudellaan herättävät pahennusta. Vai kuunteleeko joku Sleeppareita heidän musiikillisten ansioidensa vuoksi? (Itselläni oli teininä, jolloin Sleepparitkin oli jo aika vanha juttu, heidän kokoelmansa, joka sisälsi mm. hitit Pumpulitissit, Kaljaa kioskeihin ja Ilotyttö, joita kuunnellessa sitä mietti, että jos nämä ovat niitä parhaita kappaleita, niin mitähän ne muut ovat. Murrosikäisen mielenmaisemaan törkyhuumori kuitenkin upposi.) Kapinallisen rähinämusiikin (lue tähän mukaan kaikki muutkin ”rankat” kulttuurituotteet) kuluttaminen siis vaatii, ainakin vastaanottajan mielikuvissa, jonkun tahon, joka sitä paheksuu, oli kyseessä sitten jokin ulkoinen sensori tai kenties ihmisen oma yliminä ja sovinnaisuuden tunne. Kirjoitin aikaisemmin mm. kirjasodista ja siitä, kuinka ”kohukirja” on itse asiassa oma lajityyppinsä (genrensä), jonka tulkintaan on rakennettu sisään ajatus sen subversiivisuudesta ja siitä, että ”joku näistä rankoista jutuista varmaan loukkaantuu, paitsi minä liberaalina osaan lukea ne oikein”.

Samoin esim. M.A. Numminen , joka saa kirjassa myös omat tietolaatikkonsa, kertoo itsestään tarinaa valtakunnanärsyttäjänä, jonka tekemisiä on kielletty milloin missäkin. Kun Numminen levyttää Schubertin liedejä ja joutuu ”esityskieltoon”, se tuskin johtuu ”sensuurista”. Ehkä niitä vain ei jaksa kukaan kuunnella. Klassisen musiikin ystävät kenties arvostavat muita laulajia Nummista enemmän, vaikka kansan riveissä Numminen on kenties saanut — aika vähällä vaivallakin — mainetta juuri siksi, että hänen versionsa ovat ”herättäneet pahennusta”. Tuskin niitäkään silti kukaan illalla kotona laittaa levysoittimeen ja ajatuksella kuuntelee koko levyä läpi.

Kirjassa keskitytään 60-, 70- ja 80-luvuille ja nykyaikaa käsitellään vain ohimennen. ”Cancelointi” ei osunut terminä silmään kertaakaan, eikä kirjassa onneksi tehdä sitä virhettä, että liikaa annettaisiin ajan kullata menneitä ja väitettäisiin nykyajan ”suvaitsevaiston” ja ”woken” vievän kaikilta sananvapauden, eikä mitään saa enää sanoa (jonkin verran kuitenkin). Pikemminkin narratiivi on se, että ennen oli ahdasmielistä ja ankeaa ja nykyään ainakin vähän helpompaa ja siitä saamme kiittää oman aikansa rajoja rikkovia rokkareita, jotka ovat tarinan sankareita. (Samasta aiheesta aivan toisaalla Erik Idlen kommentti Crackedin artikkelissa. ) Tämä onkin lähempänä totuutta, vaikka moni onkin vastakkaista mieltä. On vaikea olla netin vapaussoturi, jos ei ole vihollisia.

Noin muuten ihan hauska ja viihdyttävä kirja, jos ei haekaan mitään vakavahenkistä tietokirjaa, vaan heittäytyy tajunnanvirran vietäväksi. Ehkä sieltä joku anekdoottikin jää kapakkakeskustelun besserwisseröintiä ryydittämään.

Kirjailija Noora Vallinkoski puhuu asiaa aiheesta, josta usein on vaikea puhua (Riihinen, Eleonoora: Valkoisen työläismiehen ominaisuudet eivät enää ole kovaa valuuttaa. Helsingin sanomat. 11.9.2022 ). Tosin, kuten tavallista, kommentoijilta on itse juttu jäänyt lukematta, mutta ei siitä sen enempää muuten kuin huomiona, että harvinaisen paljon on tullut kommentteja kirja-arvosteluun / kirjailijan haastatteluun; näemmä niitä piisaa, kun otsikossa mainitaan ”valkoinen (työläis)mies”.

Sattumoisin minulla on juuri nyt kesken Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä, joka on juurikin kertomus fyysisestä työstä, kuten muutkin Päätalon romaanit. Työtä tehdään raatamalla, niska limassa ja perkelettä hokien. Toisaalta myös kova työmies on arvostettu. Nykyisin työpaikat maa-ja metsätaloudesta ja raskaasta teollisuudesta ovat kadonneet, ja sitä myöten myös arvostus fyysistä raatamista kohtaan. Yhteiskunnan hyvinvointi ei enää samalla tavalla lepää lihastyön tekijän harteilla, vaan koneiden.

Toki tämä on yleistys, niin kuin kaikki sukupuolia koskevat luonnehdinnat, mutta jos yleistys pätee 99% tapauksista, on sillä yhteiskunnallista vaikutusta juuri siksi ja siitä huolimatta, että joku sattuu tuntemaan sen poikkeuksen. Toki hyvälle muurarille on vieläkin käyttöä, mutta rajallinen määrä niitä muurareitakin tarvitaan työmarkkinoilla ja yhä vähemmän on sellaisia työpaikkoja, joihin voi vain kävellä kansakoulun penkiltä.

Viimeksi työväellä oli joukkovoimaa 70-luvulla. Sen jälkeen työpaikat ovat siirtyneet ulkomaille tai korvautuneet koneilla tai ulkomaisella halpatyövoimalla. Tavallisella duunarilla ei ole joukkovoimaa, eikä ole arvostustakaan, koska hän on korvattavissa.

Haastattelussaan Vallinkoski ei mainitse vastakkainasettelua ”sivistyneistön” ja ”kansan” välillä, mutta se sopii mainita tässä. Jostain saarijärvenpaavojen ajasta ”tavallista työtätekevää kansaa” on idealisoitu ja petytty, kun se ei ole sopinut asetettuihin rooleihin. Runebergien aikaa seurasi kansalaissota. Varsin keskiluokkaistaustaiset 1970-luvun taistolaiset odottivat työläisiltä turhaan vallankumousta. Ja niin edelleen.

Nykyinen ”uusvasemmisto” puhuu mielellään monenmoisten epäoikeudenmukaisuuksien vastustamisesta, mutta tavallinen kansa ei tunnu taipuvan edelleenkään ideaaliin ja suuntautuu pelottavana ja hallitsemattomana pidettyä duunarimiestä vastaan, jonka stereotyyppi on ”Persu-Erkki”, joka on rasistinen, sovinistinen, pahanhajuinen ja tyylitajuton. Koska ei voida sanoa ”alaluokkainen”, sanotaan ”kouluttamaton”. Tosiasiassa suurin osa duunarimiehistä on tavallisia työssäkäyviä palkansaajia, jotka toivovat tyttärelleen tasa-arvoisia mahdollisuuksia maailmassa ja ovat kiinnostuneita ulkomaalaisen kollegan kulttuurista, vaikka vahingossa syyllistyvätkin ”eksotisointiin”.

Reportaasikirjassaan Tie Wiganin aallonmurtajalle George Orwell kirjoittaa kuinka hänen aikansa sosialistit kyllä puhuivat paljon työläisistä, mutta eivät voineet kohdata oikeita työläisiä, yksinkertaisesti koska he haisivat niin pahalle (samassa kirjassa Orwell kuvaa myös työläisten elinoloja, joihin kunnolliset kylpytilat eivät kuuluneet). Nykyisinkin ”kouluttamattomat” ovat pelottavan ongelmallinen ihmisryhmä puolustettavaksi. Kun vastustetaan ”valkoista (hetero)miestä”, mielikuvissa ei ole se aidosti etuoikeutettu, koulutettu vaikuttaja tai kulttuurisia resursseja sujuvasti käyttävä keskiluokkainen mies, vaan juurikin se pelottava duunariäijä, joka ei sovi ”sivistyneistön” ideaaliseen muottiin.