Kiira Korpi on ryhtynyt kaunoluistelijasta kaunokirjailijaksi ja julkaissut esikoisrunokokoelmansa Hyppää vaan! (Otava 2023). Teos on yleisesti murskattu kritiikeissä ja HS:n kriitikko Arttu Seppänen otsikoi niinkin äärimmäisesti kuin ”Kiira Korven runokirja on surkea, ja sen julkaiseminen on suorastaan vastuutonta”.
Tämä ei ole kirja-arvostelu, vaan pikemminkin analyysi ilmiöstä ja sen ympärillä vellovasta keskustelusta. Itse kirja löytyy Bookbeatin palvelusta, josta sen nopeasti selasin läpi. Selaamiseen kului aikaa n. 10 minuuttia, koska tekstiä sivuilla ei ole montaa sanaa, eikä niissä ole mitään, mitä pitäisi montaa sekuntia pohtia.
Onhan tässä paljon sellaista, jota tässä ajassa inhoan, avainsanoina rohkeus, avoimuus, voimaantuminen, henkilökohtaisuus, heittäytyminen, terapeuttisuus, rehellisyys. Julkkareista saadaan pirteitä kuvia skumppalasi kädessä. Sisältöä tärkeämmäksi nousee saavutus, kirjan julkaiseminen ilmiönä itsessään.
On ilmiselvää, että Korpi sai kustannussopimuksen, koska on julkisuuden henkilö. Samasta syystä hän on myös helppo maali kritiikille. Ehkä häntä ei pitäisi arvioida samalla kaliiberilla kuin ammattikirjailijoita, vaan samalla tavalla kuin harrastelevaa omakustannekirjailijaa. Seppänenkin tuntuu kritiikissään haluttomalta käsitellä itse teosta ja sysää painopistettä kustantamoiden suuntaan. Kun isoilta kustantamoilta ilmestyy runoteoksia se 1-2 vuodessa ja siellä päätetään panostaa julkisuuteen julkisuuden vuoksi, on kritiikki ainakin niitä kohtaan ansaittua.
Toisaalta, eikö Kiira Korpi ole täysvaltainen henkilö, vaikka onkin nuori nainen (32) ja jos Suomen tämän hetken suurin ja kenties arvostetuin kustantaja päättää kaikkien kustantamoon lähetettyjen käsikirjoitusten seasta ja sijasta leipoa juuri hänestä heidän vuoden tuoreen nykyrunoilijan, niin eikö olisi vain holhoavaa, jos häntä ei arvosteltaisi samalla kaliiberilla kuin muitakin runoilijoita?
Näytteeksi kokoelmasta kustantaja on valinnut seuraavan runon, jota ilmeisesti pidetään parhaana tai ainakin edustavimpana:
Lähdön hetki
on lähellä.
Silloin pitää lähteä
kun asiat ovat
kauneimmillaan,
hän sanoi.
Nyt mä lähden.
Kauniisti,
vaivattomasti,
kiittäen opeista.
Ei tee mieli lainata enempää, jotenkin kaikki ”katsokaa nyt tätäkin”-henkinen osoittelu tuntuu ilkeilyltä, mutta uskokaa minua kun sanon, että yllä oleva lainaus ei ole ainakaan kirjan huonoin runo, eikä välttämättä edes Seppäsen lainaama ”Vittusaatanaperkele.”
Runoja kirjoittavat nykyään monet, koska runoja on näennäisen helppo kirjoittaa. Ongelma on siinä, että runoja ei nykyisin lueta, eivät edes kaikki he, jotka kirjoittavat runoja.
Tilannetta voi verrata siihen, että olisi olemassa laaja joukko ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kuunnelleet musiikkia, muuten kuin ehkä tv-mainoksissa. Luova ihminen kuitenkin saa jotain ääntä irti, jos hänet talutetaan pianon ääreen tai annetaan akustinen kitara syliin. Siitä voi sitten tehdä vaikka omia kappaleita neppailemalla kolmea sointua. Onko niissä vasta-alkajan kolmen soinnun biiseissä jotain vikaa? Ei tietenkään. Silti he, jotka ovat kuunnelleet musiikkia aikaisemmin, tunnistavat että nuo jutut on jo tehty tai miksi ovat latteita tai miksi jäsentymättömät äänet eivät välttämättä edes täytä musiikkikappaleen kriteereitä. Puhumattakaan heistä, jotka mahdollisesti ovat omistaneet koko elämänsä musiikille ja sen tekemiselle. Mutta jollekin voi riittää se, että tunnettu, ”kiva” ihminen poseeraa kitaran kanssa. Se näyttää hyvältä ilman, että tarvitsee nähdä vaivaa sen opettelemiseksi.
Sama runouden kanssa: jos runous ei taiteenlajina ole entuudestaan tuttu, saattaa tuntua siltä, että ensimmäisen päähän pälkähtävän ajatuksen ylös kirjaaminen on runoutta eikä välttämättä ole perspektiiviä mihin suuntaan ajatusta pitäisi lähteä kehittämään. Pätee niin lukijoihin kuin kirjoittajiin.
Niille, joiden kirjahyllystä ei löydy yhtään runokirjaa, tutuimmat esikuvat löytyvät juurikin musiikista, tai pikemminkin sanoituksista. Monille Irinan tai Samu Haberin sanoitukset ovat oikeasti syvällisiä. Valitettavasti kuitenkin hokema, joka voi yksinkertaisessa pop-kappaleessa toimia, epäonnistuu kun sen pitää seistä yksin sivulla. Moni oivakin sanoitus latistuu paperilla. Esimerkiksi minun mielestäni Suomen parhaidenkin sanoittajien, kuten Jarkko Martikaisen laulut riimeineen näyttävät kirjan sivuilla jotenkin lapsellisilta.
Onko Kiira Korpi sitten kuinka innokas runojen lukija vai iskelmän kuuntelija? Kotona kirjassa -bloggaaja nimimerkki Ranjan löytää runoista vaikutteita Rupi Kaurilta, jopa niinkin paljon, että kyseessä olisi ”kopiointi” tai ”omiminen”. Kauria on yleisesti pidetty pikemminkin kevyenä teepussiaforismirunoutena kuin yleissivistykseen kuuluvana kirjallisuutena.
Toki moni tunnustettukin runoilija on kirjoittanut todella huonoja runoja. Runojen kirjoittaminen on näennäisen helppoa ja juuri siksi vaikeaa. Runojen on helppo lipsahtaa latteuteen tai pateettisuuteen, kun pitäisi muutamalla rivillä pystyä ilmaisemaan paljon. Kun kaikki on jo sanottu, on vaikea löytää tapoja, jotka kuulostaisivat tuoreilta. Runoutta pidetään tunteellisesti paljon latautuneempana kuin muita tekstilajeja, mutta on aina vaara, että mennään liialliseen ah ja voih -moodiin ja yrittäessä välttää sitä, mennään käsittämättömyyksiin.
Runous on kiinni tyylisuunnissa ja kenties siksi kestää aikaa huonommin kuin proosa. Siirtymä mitallisesta runoudesta mitattomaan tai vapaamittaiseen aiheutti omana aikanaan enemmän järkytystä kuin äänikirja nykyään: mitä jos ei runossa ole klassista mittaa, silloinhan se voi olla ihan mitä tahansa! Nykyään mitallista runoa harvemmin näkee, ja luulen että jos joku tarjoaisi loppusoinnullista einoleino-henkistä runoa kustantamoihin, ei häntä otettaisi vakavasti.
Siksi esimerkiksi kokeileva runous jää laajalle yleisölle käsittämättömäksi. Se on kiinni ajassa ja tyylilajissa, eikä sillä välttämättä ole kokeilevuutensa ulkopuolella mitään sanottavaa. Sitä paitsi, mistä tietää ettei kokeellisen runouden koe ole epäonnistunut? On kirjoitettu tuhansia käsittämättömiä runokokoelmia sillä idealla, että kieli ei oikeastaan pysty ilmaisemaan mitään. Totta, mutta ei sillä myyntiennätyksiä rikota. Kiiran/Kaurin teksteistä sentään jokainen tajuaa jotain.
Seppäsen kritiikki on pöyristyttynyt sosiaalisessa mediassa, koska sellainen sosiaalinen media on. Aiheesta on jopa lanka Ylilaudalla ja Vauva-forumilla. Kuinka monesta runoteoksesta voi sanoa samaa?
Useimmat arvioivat kirjaa sitä lukematta, monet kritiikkiäkään lukematta. Kommentoijia, jotka ovat suorastaan suuttuneet Seppäsen kritiikistä, tuntuu motivoivan enemmänkin selkäytimestä lähtevä eliitinvastaisuus kuin huoli suomalaisen nykylyriikan tilasta. Joku lupaa ostaa kirjan vain siksi, että Hesari haukkuu sitä. Koska olen ennakkoluuloinen elitisti, epäilen että kyseessä olisi ensimmäinen kyseisen henkilön ostama runokirja. Mitä siihen voi sanoa? Tärkeintä on, että runokirjoja sentään myydään? Vai että ei Otavalla ole turhaan arvioitu julkkiksen kaupallista potentiaalia? Kaikki suuret taiteilijat ovat väärin ymmärrettyjä? Mainittu: myös Kivi omana aikanaan lytättiin.
Jotkut äityvät niinkin filosofiseksi, että pohtivat ”miten hyvä runous määritellään”, koska ”kaikki on suhteellista” tietämättä, että näitäkin kysymyksiä on aikaisemmin pohdittu ja niihin on löydetty –jos ei lopullista totuutta — niin ainakin joitain suuntaa antavia vastauksia. Vaikka onhan se kiva, että pohditaan. Näemmä tämä on herättänyt laajan yleisön keskuudessa enemmän pohdintaa runoudesta kuin kaikki muut kokoelmat viimeisen 10 vuoden aikana yhteensä.
Sitten on kommentteja, joissa lyödään kovaa. Olen aikaisemmin jo toivonut kunnon keskustelua, jossa uskalletaan sanoa, jos kirja on huono, ja nyt kirjoittajan asema julkisuudessa tuntuu antavan siihen oikeutuksen. Ikävää, että kritiikki menee näinkin julmaksi ja hetkittäin myös henkilökohtaiseksi, mutta kenties medialla on tässä sauma jatkojuttuun siitä, miten julmaa kritiikki on nuoria naisia kohtaan. Jäämme odottamaan.
EDIT:
Kauaa ei tarvinnut odottaa: Aamulehden Matti Kuusela kommentoi HS:n kritiikkiä vielä saman päivän aikana. Hänelle tulevat teoksesta mieleen hänen isosiskonsa päiväkirjamerkinnät ja toteaa, että ”[K]un taitoluistelija, nainen, yrittää kertoa elämänsä murheista ja rohkenee antaa jonkin neuvonkin, lokaa tulee oikein kunnolla.”
EDIT 23.3.: Tämä on myös ylivoimaisesti luetuin bloggaukseni jo ensimmäisenä päivänään.