Ugus listasi ”kovimmin iskeneet kaunokirjalliset teokset”. Itse olen tänä vuonna lukenut niin huonoja, tai ainakin henkilökohtaisesti heikosti iskeneitä kirjoja, että tulin hetkein aikaa miettineeksi, tykkäänkö edes lukemisesta. Vai luenko jostain ulkokirjallisista syistä, kuten että lukeminen on arvostettu harrastus? Viimeksi kun samansuuntainen kysymys esitettiin jossain illanistujaisissa, olin jonossa ensimmäisenä vastaamaan ja vastasin ”Taru sormusten herrasta” ja sen lukeminen aamuyöstä 9-vuotiaana. Seuraavana pöydän ympärillä vastattiin Kadonnutta aikaa etsimässä ja sitä seuraava vastasi ”mulla on sama!”. Sen jälkeen tuli jotain Taikavuorta ja Kuolemaa Venetsiassa. Okei, jos olisin saanut hetken miettiä, niin olisin minäkin vastannut Danten Jumalainen näytelmä, alkukielellä.
Näihin kysymyksiin on niin vaikea vastata. Varmasti fantasiakirjojen ahmiminen lapsena oli objektiivisesti ja subjektiivisesti niitä voimakkaimpia lukuelämyksiä. Milloin viimeksi olisin lukenut kirjoja ahmimalla niin, että en malta mennä nukkumaan? Melko kursiivisesti tulee selattua Finlandia-ehdokkaita läpi, koska ajattelee sen kuuluvan yleissivistykseen. Minulla on laukussa aina kirja matkassa, jota selailen samalla tavalla kuin muut selailevat puhelintaan (hankin ns. älypuhelimenkin varsin myöhään). Mutta milloin viimeksi olisin niistäkään kirjoista todella vaikuttunut?
Lapsena olin luokaltani lähes ainoa poika, joka luki kirjoja. Pahikset huutelivat homoksi. Facebookin mukaan se toinen kirjoja lukenut poika on näköjään avioliittolain uudistuksen myötä mennyt naimisiin karvanaamaisen hunksin kanssa, joten huutelijat olivat näemmä vain puoliksi väärässä. Suurin syy kirjojen lukemiselle oli yksinkertaisesti se, että lama-Suomessa ei nuorisolla ollut juuri muutakaan tekemistä.
Niin sanotuista lasten- ja nuortenkirjoista siirryin aikuistenosastolle varhain, jo ala-asteiässä. Luin mm. Arto Paasilinnan kaikki siihen mennessä ilmestyneet kirjat. Nehän ovat oikeastaan poikien seikkailukirjoja. Yläasteiässä luin kaikki Stephen Kingin saatavilla olevat kirjat (molemmat edellä mainitut ovat alansa tuotteliaimpia kirjailijoita, ja lapsuuteni jälkeen molemmilta ilmestyi vielä useampi romaani, Kingiltä kymmeniä, joita en ole lukenut). King oli myös siinä määrin rankkaa, että se sopi murrosiän rankkaan vaiheeseen, vaikka kauhukirjallisuutta en ole noin muuten paljoakaan lukenut.
Tietenkin luin myös ne (viihteelliset) klassikot, kuten Kolme Muskettisoturia, Aarresaari, Välskärin kertomukset, Jules Vernen kaikki kirjat, Robinson Crusoe, Odysseia. Saarikosken käännöksenä Odysseuksen harharetket olivat lähes ymmärrettävää luettavaa lapsellekin, ja tarina oli tuttu myös animaatiofilmistä, joka katsottiin elämänkatsomustiedon tunnilla. Hahmona Odysseus edustaa samanlaista länsimaalaisen valkoisen miehen arkkityyppiä kuin Robinsonkin, joka on saanut osakseen paljon kritiikkiä (viime aikoina esim. Katrine Marçal: Kuka valmisti Adam Smithin päivällisen?). Tämän tyyppiset hahmot ovat suuresti vaikuttaneet siihen, millaisena näen itseni.
Lukiossa löysin Kurt Vonnegutin, jonka kirjat sopivat pasifistiseen ja humanistiseen maailmankatsomukseeni. Samoin dystopiat kuten Orwellin 1984 ja Huxleyn Uusi uljas maailma, joista jälkimmäisen luin uudestaan hiljattain (katsottuani siitä tehdyn sarjan) ja joka lukukerralla siitä löytää jotain uutta. Samaan aikaan luin jotain Esa Saarisen populaareja filosofiankirjoja ja niiden innoittamana selailin Sartrea, mutta en päässyt siihen kovin syvälle. En siis voi kehuskella, että olisin jo lukioiässä vaikuttunut ranskalaisista ja venäläisistä klassikoista ja väittää vaikuttavimpiin lukuelämyksiini kuuluvaksi Sotaa ja rauhaa, Karamazovin veljeksiä, Rouva Bovarya tai Inhoa. Eikä toisaalta joku Sieppari ruispellossa saanut minua kapinoimaan koulussa tai Kerouackin On the Road liftaamaan (liftasin kyllä, mutta en kirjallisista syistä).
Lukioaikana vaikutuksen teki Harri Sirolan Abiturientti, kenties jostain ikäkauteen liittyvistä syistä, mutta kun aikuisena noukin sen kirjaston poistohyllystä matkaani, en pystynyt lukemaan sitä ensimmäistä sivua pidemmälle.
Toki klassikkoni luin siinä vaiheessa, kun lähdin opiskelemaan kirjallisuutta. Mutta kun lukee 30 klassikkoa 2 kuukaudessa, ei niistä kauheasti ehdi vaikuttumaan. Enemmän varmasti olisin saanut kirjoista irti, jos olisin lukenut tiivistelmät Wikipediasta, jos sellainen olisi ollut olemassa siihen aikaan. Voimakkaimmat muistot tältä ajalta liittyvät sellaisiin suomalaisiin prosaisteihin kuin Rosa Liksom (Yhden yön pysäkki ym. novellit), Juha Seppälä (Suuret kertomukset, Supermarket) ja Kari Hotakainen, jonka Buster Keaton oli erikoinen lukukokemus. Tässä vaiheessa tarinoita enemmän alkoi kiinnostaa kirjojen kieli.
Olisi liioittelua väittää, että olisin vaikuttunut mistään niistä parista sadasta kaunokirjallisesta teoksesta, jotka opintoja varten luin, ainakaan jos mittapuuna pidetään sellaista emotionaalista reaktiota, että ahmii kirjan kannesta kanteen pystymättä laskemaan sitä alas. Päin vastoin, kokopäiväinen kirjallisuudenopiskelu vei ilon vapaa-ajan lukemisesta ja sen jälkeen tulikin parin vuoden aukko, josta en kovin montaa lukukokemusta pysty muistamaan. Suurin osa kirjoista jäi kesken, mikä varmasti kertoo niiden lukuelämyksen voimakkuudesta.
Jonkinlaiseen kirjojen ahmimiseen pääsin takaisin ollessani työharjoittelussa Riiassa, Latvian yliopistossa vuonna 2010. Suomen kielen laitoksella oli valikoima suomalaista kirjallisuutta, vaikkakin kovin pieni, ja lahjoituksina saatu. Tuntemattomassa kaupungissa oli yhtäkkiä paljon aikaa ja jälleen lukeminen vaikutti varteenotettavalta tavalta viettää sitä. Kalsea talvi kului paikallisessa kafejnīcassa teen ja rommin ääressä ja heti säiden lämmettyä siirryin puiston penkeille. Muistiin ovat jääneet mm. Danieli Katzin Saksalainen sikakoira (mutta Berberileijonan rakkaus on suosikkini), Paavo Rintalan Pojat ja Hannu Raittilan Canal Grande.
Monet mieleen painuneet kirjat ovat olleet tyyliltään ja sisällöltään aika rankkoja. Sellainen on esim. Kauko Röyhkän Kaksi aurinkoa, jonka luin muistaakseni abivuonna. Olin melko varma, että se oli kirjoitettu työpöydällä lista tabuista, joita siinä halutaan rikkoa. Myöhemmin jossain haastattelussa Röyhkä taisikin sanoa, että tarkoitus oli kirjoittaa mahdollisimman shokeeraava kirja. Toinen oli ensimmäinen viroksi lukemani kirja, Kaur Kenderin Iseseisvuspäev (Itsenäisyyspäivä). Kirjan päähenkilö Karl on aito virolainen pätt, ja kirjaa lukiessa tuli miettineeksi, saako esimerkiksi vaimonhakkaamisesta kirjoittaa näin.
Sellaiset kirjat kuten Trainspotting, Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa tai Fight Club ovat ehdottomasti iskevimpien kirjojen listalla, mutta näin ne kaikki ensin elokuvana ja luin kirjan vasta myöhemmin, enkä osaa erottaa lukukokemusta katselukokemuksesta, ja kyseiset filmit ovat myös lempielokuviani, vaikka olenkin enemmän lukutoukka kuin leffafriikki.
Sittemmin kukin omalla tavallaan rajuja ja hyvää makua kaihtavia lukukokemuksia ovat olleet mm. Arto Salmisen, Michel Houellebecq ja Robert Shelby Jr:n teokset. Sekä tietenkin Charles Bukowskin, joka on nykydekanttien suosiossa enemmän kuin joku Baudelaire tai Wilde. Suunnilleen näistä edellä mainituista aineksista syntyi myös oma kirjallinen yritelmäni Rauta-aika.
Viime aikojen keskeisiä mainintoja voisivat saada esim. Petri Tammisen Enon opetukset, Heikki Kännön Runoilija ja Pirkko Saision Mies ja hänen asiansa.
Ehkä ”kaikkien aikojen iskevimpien kirjojen” sijaan voi ajatella, että eri elämänvaiheeseen kuuluvat erilaiset kirjat. Varsinkin varhaisemmalla iällä luetut kirjat ovat jättäneet jälkensä ja olisi vaikea kuvitella millainen ihminen olisi, jos ei olisi lukenut noita kirjoja kaikanaan. Jokin itsekunnioitus estää listaamassa lempikirjoiksi ihan niitä pahimpia juoppuhullun päiväkirjoja, mutta aivan objektiivisesti mitattuna ei ole totta, että nauttisin eniten juuri korkeakirjallisuudesta. Samalla tavalla musiikin puolella ymmärrän kyllä, millä tavalla Mozart on parempi kuin Beatles, mutta enemmän rock saa vibaa punttiin kuin kamarimusiikki.