Avauduin jo aikaisemmin suomalaisesta kirjallisuudesta, kirjallisuuden kirjoittamisesta ja kirjojen lukemisesta, jotka osittain niputan yhdeksi ja samaksi aiheeksi. En ole varma, sainko edes itselleni selvitettyä aikaisemman bloggaukseni punaista lankaa, ja sitä tuli myöhemmin tarkennettua kyselijöille sosiaalisessa mediassa. Selitin paljon lukemisesta ja siitä, miten lukemisesta puhutaan kuten laihduttamisesta. Kirjojen lukemisella on paitsi oma hyötynsä, on se myös moraalinen velvollisuus, jos haluaa olla hyvä kansalainen.
Nyt jatkan lukemisen toisesta puolesta, kirjoittamisesta. Susanna Hast kirjoittaa Ylen kolumnissa Kirjoittaminen kuuluu kaikille ihmettelevänsä ”miksi kirjoittamisesta ei puhuta enemmän kirjallisuuden ulkopuolella” ja suosittelee päiväkirjan pitämistä kaikille. Olen ehdottomasti samaa mieltä (joskin ”miksi tästä ei puhuta” on tyypillinen retorinen keino, eikä välttämättä pidä paikkaansa). Kirjoittaminen terapiamuotona on varmasti toimiva, sen avulla omiin ajatuksiin saa etäisyyttä ja toisaalta tärkeitä ajatuksia saa kirjattua ylös myöhempää tarkastelua varten. Itse pidän tämän nettipäiväkirjan lisäksi henkilökohtaista päiväkirjaa, jota ei ole tarkoitettu muiden luettavaksi. Pidän siinä kirjaa unistani, juomistani alkoholiannoksista, ihmissuhteistani ja päivän mielialoista. Ulkopuoliselle se olisi todella tylsää luettavaa.
Haluankin nimenomaan tehdä eron julkaistavaksi tarkoitetun ja itselle kirjoitetun tekstin välille. Aina välillä, kun ihmiset saavat kuulla että olen opiskellut kirjallisuutta ja harrastan itsekin kirjoittamista, haluavat he antaa minulle tekstejään arvioitavaksi. Yleisimmät aiheet ovat masennus, yksinäisyys ja mielenterveyden muut ongelmat. Useimmiten kieltäydynkin arvioimasta tekstejä, yleensä en edes halua lukea niitä, niin tylyltä kuin se kuulostaakin. Voimme toki keskustella yksinäisyydestä ja masennuksesta (vaikka minua empaattisempiakin kuuntelijoita olisi), mutta mielelläni en antaisi palautetta aihetta käsittelevistä teksteistä. Mitä niistä voi sanoa? Tämä novelli olisi parempi, jos päähenkilö olisi vähän iloisempi? Näiden runojen tapa kuvata surua on aika kulunut? Henkilökohtaiseen terapiaan tarkoitetun päiväkirjan lukemisesta tulee lähinnä vaivautunut olo.
Voi olla, että olen yksin mielipiteeni kanssa, ainakin siitä päätellen miten paljon isojen kustantamoiden julkaisemien ja kirjavuoden puhutuimpien teosten joukossa on kirjoja, joiden sisältöjen pitäisi olla korkeintaan kirjoittajiensa ja terapeuttien välisiä. Tekstejä, jotka ovat kirjoittajansa lapsuudentraumojen perkaamista, arkipäivien ankeutta ja jotka antavat aihetta epäillä kirjoittajaa narsistiksi ja ovat vieläpä huonosti kirjoitettua jaarittelua. Kirjoittajansa traumojen lisäksi materiaaliksi käy mikä tahansa alkaen aamutoimista ja hampaanpesusta.
On helppoa, kun mitään ei tarvitse keksiä. Tarvitaan vain muutama kaunis kielikuva ja kustannustoimittaja katsomaan, ettei rakenne ole ihan pielessä. Kirjan tarinaa tärkeämpää on kirjan taustatarina. Eikä ole olemassa huonoja kirjoja niin kuin ei ole olemassa huonoja ihmisiäkään.
En mielelläni mainitsisi kirjoittajien ja kirjojen nimiä, mutta painotan, että en ajattele vain naiskirjoittajia tässä. Etenkin naiskirjailijoista on parempi olla sanomatta mitään. Susanna Hastin kirjoja en ole lukenut.
Itse kirjoittajana haluan välttää henkilökohtaisuutta ja traumoistani avautumista lähes ohjelmallisesti. Tämä on seurausta siitä, että nuorempana päin vastoin halusin vatvoa syvimpiä tuskiani ja tuntojani, ja usein näissäkin asioissa mennään ääripäästä toiseen. Kuvittelin silloin, että jos vain ihmiset saisivat tietää, millainen traagisen romanttinen ja kärsivä hahmo olenkaan, he ymmärtäisivät ja rakastaisivat minua. Onneksi tulin järkiini.
Vai tulinko? Eikö markkinoilla ole aina tilaa uudelle Wertherille tai tarinalle ryysyistä rikkauksiin dickensiläisellä twistillä, jossa koulukiusattu (tosin en ollut varsinaisesti koulukiusattu) taistelee paikkansa maailmassa ja jonka traagisen tarinan kruunaa vihdoin oma julkaistu kirja? Tätä kaavaa on käyttänyt menestyksekkäästi jopa Cheek (oik. Jare Tiihonen) ja hän sentään oli Turun kirjamessujen päävieras vuonna 2016. Ei hassummin tyypiltä, joka ei edes itse ole kirjoittanut kirjaansa.