Kirjailija Noora Vallinkoski puhuu asiaa aiheesta, josta usein on vaikea puhua (Riihinen, Eleonoora: Valkoisen työläismiehen ominaisuudet eivät enää ole kovaa valuuttaa. Helsingin sanomat. 11.9.2022 ). Tosin, kuten tavallista, kommentoijilta on itse juttu jäänyt lukematta, mutta ei siitä sen enempää muuten kuin huomiona, että harvinaisen paljon on tullut kommentteja kirja-arvosteluun / kirjailijan haastatteluun; näemmä niitä piisaa, kun otsikossa mainitaan ”valkoinen (työläis)mies”.
Sattumoisin minulla on juuri nyt kesken Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä, joka on juurikin kertomus fyysisestä työstä, kuten muutkin Päätalon romaanit. Työtä tehdään raatamalla, niska limassa ja perkelettä hokien. Toisaalta myös kova työmies on arvostettu. Nykyisin työpaikat maa-ja metsätaloudesta ja raskaasta teollisuudesta ovat kadonneet, ja sitä myöten myös arvostus fyysistä raatamista kohtaan. Yhteiskunnan hyvinvointi ei enää samalla tavalla lepää lihastyön tekijän harteilla, vaan koneiden.
Toki tämä on yleistys, niin kuin kaikki sukupuolia koskevat luonnehdinnat, mutta jos yleistys pätee 99% tapauksista, on sillä yhteiskunnallista vaikutusta juuri siksi ja siitä huolimatta, että joku sattuu tuntemaan sen poikkeuksen. Toki hyvälle muurarille on vieläkin käyttöä, mutta rajallinen määrä niitä muurareitakin tarvitaan työmarkkinoilla ja yhä vähemmän on sellaisia työpaikkoja, joihin voi vain kävellä kansakoulun penkiltä.
Viimeksi työväellä oli joukkovoimaa 70-luvulla. Sen jälkeen työpaikat ovat siirtyneet ulkomaille tai korvautuneet koneilla tai ulkomaisella halpatyövoimalla. Tavallisella duunarilla ei ole joukkovoimaa, eikä ole arvostustakaan, koska hän on korvattavissa.
Haastattelussaan Vallinkoski ei mainitse vastakkainasettelua ”sivistyneistön” ja ”kansan” välillä, mutta se sopii mainita tässä. Jostain saarijärvenpaavojen ajasta ”tavallista työtätekevää kansaa” on idealisoitu ja petytty, kun se ei ole sopinut asetettuihin rooleihin. Runebergien aikaa seurasi kansalaissota. Varsin keskiluokkaistaustaiset 1970-luvun taistolaiset odottivat työläisiltä turhaan vallankumousta. Ja niin edelleen.
Nykyinen ”uusvasemmisto” puhuu mielellään monenmoisten epäoikeudenmukaisuuksien vastustamisesta, mutta tavallinen kansa ei tunnu taipuvan edelleenkään ideaaliin ja suuntautuu pelottavana ja hallitsemattomana pidettyä duunarimiestä vastaan, jonka stereotyyppi on ”Persu-Erkki”, joka on rasistinen, sovinistinen, pahanhajuinen ja tyylitajuton. Koska ei voida sanoa ”alaluokkainen”, sanotaan ”kouluttamaton”. Tosiasiassa suurin osa duunarimiehistä on tavallisia työssäkäyviä palkansaajia, jotka toivovat tyttärelleen tasa-arvoisia mahdollisuuksia maailmassa ja ovat kiinnostuneita ulkomaalaisen kollegan kulttuurista, vaikka vahingossa syyllistyvätkin ”eksotisointiin”.
Reportaasikirjassaan Tie Wiganin aallonmurtajalle George Orwell kirjoittaa kuinka hänen aikansa sosialistit kyllä puhuivat paljon työläisistä, mutta eivät voineet kohdata oikeita työläisiä, yksinkertaisesti koska he haisivat niin pahalle (samassa kirjassa Orwell kuvaa myös työläisten elinoloja, joihin kunnolliset kylpytilat eivät kuuluneet). Nykyisinkin ”kouluttamattomat” ovat pelottavan ongelmallinen ihmisryhmä puolustettavaksi. Kun vastustetaan ”valkoista (hetero)miestä”, mielikuvissa ei ole se aidosti etuoikeutettu, koulutettu vaikuttaja tai kulttuurisia resursseja sujuvasti käyttävä keskiluokkainen mies, vaan juurikin se pelottava duunariäijä, joka ei sovi ”sivistyneistön” ideaaliseen muottiin.