Kiinnostuin Iranista joskus 20v sitten, kun juttelin sosiaalisessa mediassa iranilaisten nuorten kanssa, jotka olivat varsin kyllästyneitä teokratiassa elämiseen. Siihen aikaan koko somen konsepti oli melko uusi ja ensimmäistä kertaa oli mahdollista keskustella suoraan ihmisten kanssa, jotka elävät sellaisessa kohtalaisen suljetussa semi-diktatuurissa kuin Iran. Ainakin aluksi tuntui, että vapaalla tiedonvälityksellä oli merkitystä maailman avautumisessa ja demokratisoitumisessa. Sittemmin valeuutisten, trollauksen ja kulttuurisotien aikakaudella tuo utopia on karannut kauemmaksi.
Sittemmin nuokin nuoret, kuten minäkin, ovat jo aika vanhoja, mutta teokratia seisoo edelleen. Muodollisesti Iran on tasavalta, jossa järjestetään vaaleja ja oppositiollakin on oikeus kampanjoida, mutta käytännössä valta on uskonnollisella johtajalla Ali Khameneilla. Iranissa näkyy myös hyvin selvästi se diktatuurin paradoksi, että kansa voi oikeasti haluta diktatuuria. Stereotyyppinen ajatus on, että diktaattori yksin pitää koko maata rautaisessa otteessaan kenties muutaman uskollisen kannattajansa avulla, mutta todellisuudessa diktatuureilla on kansan parissa myös aitoa kannatusta. Toimivasta demokratiasta ei kuitenkaan voi olla kyse, jos yksi ryhmä tukahduttaa muiden ihmisoikeudet, vaikka se tapahtuisikin muodollisesti lain kirjaimen mukaan.
Erityisesti naisten ihmisoikeustilanne Iranissa on puutteellinen. Keskustelu saa välillä absurdejakin piirteitä, kuten pohdinta siitä, onko naisten pyöräily laillista tai naisurheilijoiden esteet osallistua olympialaisiin ”säädyttömästi pukeutuneina”, ts. ilman hiukset peittävää huivia, hijabia. Iranissa hijabin käyttö on naisilla pakollista ja siitä onkin tullut siellä naisten sorron symboli.
Aina muutaman vuoden välein opiskelijat järjestävät mellakoita ja vallankumouskaarti tukahduttaa ne väkivaltaisesti. Vuoden 2009 mielenosoitusten symboliksi nousi Neda Agha-Soltan, nuori nainen, jonka kaartilaiset ampuivat kadulle. Alun perin osoitettiin mieltä vilpillisiksi väitettyjä vaaleja vastaan, mutta käytännössä kyse oli ylipäätään kyse liberaaleista ihmisoikeuksista ja etenkin naisten oikeuksista.
Nyt ollaan barrikadeilla jälleen, ja jälleen nuori nainen on taistelun symboli: Mahsa Amini kuoli pahoinpitelyyn ”moraalipoliisin” käsissä. Samalla tavalla kuin kuva Nedasta muuttui mielenosoitusten keulakuvaksi, myös Mahsa on antanut kasvot tämän vuoden protesteille. Videoilla hijabit palavat ja Twitterissä ollaan toiveikkaita, että nyt se systeemi kaatuu.
Nähtäväksi jää, muuttuuko lopulta mikään tänäkään vuonna.