Ylen kulttuuriuutiset kirjoittaa Janne Kuusen romaanista ”400 kekkosta” ja haastattelee kirjailijaa (Niilola, Merja: Kekkosen sotilaspalvelija kirjoitti poliittisen satiirin – Janne Kuusi vannoi aikanaan vaitiolovalansa ”järjettömässä humalassa” olleelle kenraalille. 14.8.2022. ). Jutussa sivutaan kysymystä mitä kenestäkin voi kirjoittaa ja kirjailijan itsensä mukaan kirjan nimi ei viittaa presidentti Kekkoseen, vaan ”neljäänsataan pieneen viinaleiliin eli kekkoon”. Teoksessa kerrotaan fiktiivisestä ”Presidentti K”:sta. Toimittajan mukaan varovaisuus on tarpeen, sillä ”[l]ain mukaan todellisuuden henkilöihin, brändeihin ja tekijänoikeudella suojattuihin materiaaleista kertomiseen liittyy mutkia myös fiktiivisissä teoksissa”. Itse en kylläkään olisi huolissani. Kekkonen (ja marski) vilahtelevat populaarikulttuurissa sen verran usein nykyään, että melkein jo kyllästyttää. Melko kaukaa haetulta tuntuu siis, että minkäänlaisia ”lakiteknisiä” ongelmia Kekkosesta tulisi. Toimittajakin maalaa aika lavealla pensselillä kuvaa siitä, mitä ”lain mukaan” mistäkin saa kirjoittaa. Laki kun kohtelee esimerkiksi yksityisyydensuojaa ja tekijänoikeutta sen verran eri tavalla, että en niitä samaan lauseeseen laittaisi.
En ole juristi, mutta käsittääkseni samat kunnianloukkauspykälät ja laki yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä pätenevät myös fiktiivisiin teoksiin silloin, kun kohde on tunnistettavissa. Oleellista kuitenkin on, että julkisuuden henkilöillä ja etenkin poliitikoilla on alhaisempi yksityisyydensuoja.
Aivan erityyppinen tapaus on jutussa mainittu Noora Vallinkosken Perno Mega City -romaani, jonka johdosta entiset naapurit nostivat syytteet tunnistettuaan teoksesta itsensä. Tässä tapauksessa kyseessä olivat yksityishenkilöt (siihen en ota kantaa olivatko syytteet aiheellisia), eivät poliitikot tai julkisuudesta ennestään tutut henkilöt.
Esimerkkejä lienee useita, mutta mielenkiintoinen rajatapaus on Susan Ruususen (ent. Kuronen) paljastuskirja ”Pääministerin morsian”, jossa hän kertoi julkisuuteen intiimejä yksityiskohtia suhteestaan Matti Vanhaseen. Vanhanen teki kirjasta rikosilmoituksen ja syyte koski yksityiselämää koskevan tiedon levittämistä. Käräjäoikeus hylkäsi kaikki syytteet, juurikin koska ”lain mukaan poliitikon yksityiselämästä saa julkaista yksityiselämää koskevia tietoja, jos tiedot voivat vaikuttaa hänen toimintansa arviointiin politiikassa ja julkaiseminen on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi”. Tämän jälkeen juttu kävi läpi kaikki oikeusasteet ja Ruususen maksettavaksi määrättiin 20 päiväsakkoa. Kustantaja määrättiin maksamaan sakkoja 60 päiväsakkoa ja 1000 euroa henkisistä kärsimyksistä sekä menettämään rikoshyöty valtiolle.
Melko pienet tuomiot kuitenkin, eikä oikeusprosessi ollut mikään läpihuutojuttu. Asioista tarkemmin selvillä olevat voivat valaista, miten toimitaan jo kuolleiden poliitikoiden suhteen: voivatko elossa olevat sukulaiset olla asianomistajia jutussa, jossa penätään Kekkosen haamun kunnian perään?
Myös Jari Tervon ”Koljatti” (2009) kertoo yleisen tulkinnan mukaan Matti Vanhasesta. Jos spekuloidaan sillä, että Vanhanen olisi haastanut Tervon oikeuteen, olisiko oikeus joutunut erittelemään mikä teoksessa on faktaa ja mikä fiktiota, tähän joku paremmin tietävä voi vastata. Melko varmaa kuitenkin on, että uusi oikeusjuttu siinä vaiheessa, kun entinenkin oli vielä odottamassa vastausta korkeimmasta oikeidesta, olisi ollut poliittinen itsemurha ja pysyvä mainehaitta. Sekä varma tappio oman valistumattoman arvioni mukaan. Lehtijuttujen perusteella Vanhanen suhtautui asiaan ainakin pintatasolla vanhasmaisen vähättelevästi. Nimeltä mainitsemattoman Vanhasen lisäksi monia poliitikoita, eläviä ja kuolleita, mainitaan nimeltä, kuten vaikkapa Pekkarinen, Väyrynen ja se Kekkonenkin. Oikeusjuttuja teoksesta ei nostettu.
Jutussa mainittu Hannu Salaman Tapausten kulku (1975) tuntuu anakronistiselta viittaukselta. Piti aivan googlata minä vuonna säädettiin yksityiselämää koskeva laki, joka epävirallisesti tunnetaan nimellä ”Lex Hymy” ja vielä epävirallisemmin kerrotaan, että sen säätäminen johtui Timo K. Mukkaa koskevasta lehtikirjoittelusta (tällä kertaa näin päin). Kyseinen laki säädettiin vuonna 1974, eli siihen vedoten olisi voinut tehdä rikosilmoituksen, mutta kenties ajat olivat toiset. Tai kenties asianomaiset, jotka olivat Salaman tuttavia, eivät halunneet haastaa häntä heti jumalanpilkkaoikeudenkäynnin jälkeen uuteen prosessiin. Tai kenties siksi, että Salama itse vetää itsensä siinä syvimpään lokaan. Tai siksi, että ainakin Saarikoski itse oli Ilmarin hahmosta otettu, mutta olisi halunnut korjata jonkin asiavirheen (en muista minkä ja mistä lähteestä tuo tieto oli).
Mielenkiintoisella kärjellä on toimittaja lähtenyt liikkeelle, mutta en silti jaksa uskoa, että huoli oikeustoimista olisi aito.
EDIT, SIVUHUOMAUTUS 1: Positiivista sinänsä, että äänikirjoihin panostetaan tällä tavalla, että on useampi ääninäyttelijä ja oikea äänituotanto.
EDIT, SIVUHUOMAUTUS 2: ”Janne Kuusi sanoo [Nato-keskustelusta], että Suomessa vallitsee yhä niin sanotun virallisen totuuden perinne. Jos virallisesta totuudesta ja konsensuksesta poikkeaa, kohtalo on ankara.”
Mikähän se ankara kohtalo Suomessa on?