filosofointi – Sivu 4 – Elämä ja Teot

Palvelualoilla on 800 hakijaa työpaikkaa kohti ja työvoimapula

Onko työvoimapula vai työttömyys suurempi ongelma? Tunnustan, että en ymmärrä työmarkkinoista paljoakaan. Uutisissa kerrotaan jatkuvasti, että Suomeen tarvitaan uusia työntekijöitä. Toisaalta työttömiä on tällä hetkellä 231 000 ja määrä on nousussa. En ole talous- enkä tilastotieteilijä, eikä minulla ole käytettävissäni kovaa dataa aiheesta, enkä osaa eritellä työttömyyden tai työvoimapulan olemusta.

Tosin kaikilla muillakin tuntuu olevan aiheesta mielipide ilman, että heilläkään on sen enempää faktoja hallussaan.

Aiheesta käytävää keskustelua voi aina analysoida kukin niin halutessaan ilman kovaa dataa ja ratkaisumallejakin. Koska kenelläkään muullakaan ei ole välttämättä tilastotietoa eikä kiinnostusta hankkia sellaista, keskustelua käydään myyteillä (sana, josta en pidä, mutta joka tässä kohtaa on käyttökelpoinen) faktojen sijasta ja myytit valitaan sen mukaan, miten täydentävät puhujan omaa maailmankuvaa.

Joskus lehdessä on aivan viereikkäin, suorastaan herkullisesti kaksi ristiriitaista uutista aiheesta. Esimerkiksi pari vuotta sitten Turun sanomien pääkirjoituksessa kerrotiin, kuinka paljon maahanmuuttajia tarvitaan Suomen työmarkkinoille ja seuraavalla viikolla saman lehden pääkirjoituksessa toivottiin eritystoimia, jotta maahanmuuttajat saataisiin työllistettyä. Valitettavasti unohdin leikata jutut talteen.

Työnteko on lähellä kunkin ihmisen identiteettiä ja siksi asia, joka herättää samalla tavalla intohimoja kuin ruoka, seksuaalisuus, etnisyys tai uskonto. Kun asia menee vahvasti tunteisiin, otetaan tosissaan sellaisia asioita, jotka tuntuvat tosilta: ihmiset ovat laiskoja ja elävät sosiaalituilla, nuorisolle ei työ kelpaa, maahanmuuttajat tekevät mielellään työt, jotka eivät suomalaisille (nuorille) kelpaa, maahanmuuttajat tulevat tänne elämään sosiaalituilla, töitä on tarpeeksi kaikille, tulevaisuudessa tekoäly vie kaikilta työt, kaikki työ on arvokasta, työtä ei kannata tehdä Suomessa, tulevaisuudessa teemme 15-tuntista työviikkoa, suurten ikäluokkien poistuminen työmarkkinoilta romuttaa huoltosuhteen jne. Myytti on maailmanselitys, joka pyrkii olemaan koherentti: asia on näin, koska se niveltyy mielekkäästi muihin uskomuksiini siitä, miten maailma toimii.

Samanlainen mielenkiintoinen kontrasti syntyi kahdesta vierekkäisestä Helsingin Sanomien uutisesta, joista toinen kertoi, että Helsingissä ei ole tarpeeksi suomen kielen taitoista työvoimaa, jotta palvelualalla voitaisiin edellyttää suomen kielen osaamista, ja toinen kuinka elokuvateatterin kassalle oli jopa 800 hakijaa, minkä vuoksi tämänkaltaisiin töihin hakiessa nuoret joutuvat käymään läpi nelivaiheisen rekrytointi-infernon.

Yksittäin luettuna jutut vaikuttavat uskottavilta: toinen kertoo työvoimapulasta ja toinen työpaikkojen puutteesta. Pelkkien arkihavaintojen perusteella molemmat voisivat pitää paikkansa. Mutta miten elämme maailmassa, jossa molemmat uutiset pitävät paikkansa? Ymmärrän toki kohtaanto-ongelman: työpaikat ja tekijät eivät aina kohtaa. Aitoa pulaa on esimerkiksi lääkäreistä, joita koulutetaan liian vähän. Samoin hoitajille on kasvava tarve ja työ on sekä fyysisesti että henkisesti raskasta. Mutta miten aivan entry level -tasoisissa nuorten palvelualan paikoissa voi olla yhtä aikaa molemmat tilanteet päällä?

Uutisessa linkitetyn Duunitorin artikkelin mukaan ulkoisen rekrytöintifirman kustannus on 5 000–10 000 euroa. Jutun mukaan rekrytointiprosessissa kartoitetaan mm. hakijan kielitaitoa. En tiedä mitä kielitaitoa kartoitetaan ja miten, mutta ilmeisesti Suomessa edelleen eniten puhuttua kieltä hakijat eivät osaa. Tärkeintä kuitenkin jutun mukaan on”positiivinen ja motivoitunut asenne” sekä ”sitoutuneisuus”. Voisiko ajatella, että tarjoilijoille maksettaisiin esim. koeajan jälkeen 10 000€ bonus, jos kaikki menee hyvin? Jos kerran rahaa on. Saataisiin aika hel-ve-tin motivoituneita tarjoilijoita.

Miksi yritykset kuten myös julkiset organisaatiot käyttävät tuhansia euroja tämän tyyppisiin ulkoistettuihin palveluihin (tuli muuten mieleen tuttavani kertomus ulkoiselta palveluntarjoajalta hankitusta Kelan ammatillisesta kuntoutuksesta, mutta se ei kuulu tähän kohtaan)? Tässä blogissa aiemmin lainatussa Työn historia -kirjassaan James Suzman pohtii, miksi riikinkukoilla on massiivinen pyrstö. Aiemmin selitys liittyi siihen, että värikkäillä pyrstöillä mahtailevat riikinkukkokoiraat saavat koreilla sulillaan kilpailuetua seksuaalivalinnassa, mutta uudempi tutkimus ei ole löytänyt korrelaatiota pyrstön koon ja seksuaalisen menestyksen välillä. Selitys on, että ehkä riikinkukkokoirailla on vain liikaa energiaa ja johonkin se on käytettävä. Samalla tavalla yrityksillä ja organisaatioilla tuntuu olevan ylimääräistä rahaa ja johonkin se on käytettävä. Samaan aikaan säästö- ja tehostamispaineet ovat kovat.

Niin kauan kuin minä muistan, on talouspuhe ollut paniikkimoodissa. Kasvoin lama-ajan lapsena ja silloin huoleen oli aihetta, mutta paniikkipuhe ei ole oikeastaan loppunut missään vaiheessa. Ehkä jotain Nokiaa hehkutettiin vuosituhannen alussa. Muuten julkisella puolella on aina puheen tasolla vaadittu leikkauksia ja yksityisellä puolella kilpailukykyä ja kasvua. Aina on oltu yhden taloudellisen virhepäätöksen päässä siitä, että keskiluokka joutuu maakuoppaan, vanhukset pakkaseen ja nuoriso kadulle.

Työvoimapula vs. työttömyyspuhe sopii tähän paniikkimoodiin hyvin ja sitä on käytetty sekä vasemmalla että oikealla. Vaalien alla vakiolupauksiin kuuluu työttömuuden alentaminen ja talouskasvun lisääminen kaikilla puolueilla. Paniikkipuheella on helppo perustella ns. kipeitä päätöksiä.

Suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle odotetaan työvoimapulan pahenevan. Avoimia työpaikkoja oli viime vuoden lopussa 42 000, eli työttömiä on n. 5,5 kertaa enemmän. Minusta näyttää siltä, että kaikille työttömille ei olisi töitä, mutta puhutaan myös piilotyöpaikoista. Siitäkään minulla ei ole tietoa, miksi niin moni työpaikka on piilossa, eikä avoimessa haussa.

Itse olen hakenut töitä viimeksi n. 13 vuotta sitten. Hain kaikenlaista työtä hanttihommista alkaen ja olin valmis tekemään käytännössä mitä tahansa (paitsi lehtitilausten puhelimyyntiä). Silloin joka paikkaan oli useita hakijoita ja monesssa paikassa tosiaan oli monivaiheinen hakuprosessi johonkin tutkimushaastattelijan osa-aikatyöhön. Erään rekryfirman edustaja kysyi minulta suoraan, miksi haen paikkaa, johon olen selkeästi liian koulutettu. Kysyin, onko heillä sitten paikkoja koulutetuille. Kuulemma ei ollut. En tiedä kuinka paljon hänen asiakasyrityksensä maksoi rekrytoinnista.

Omakohtaista kokemusta ei tietenkään voi yleistää. Vaikka omien kokemuksien perusteella hakijoita on enemmän kuin paikkoja, voihan se olla toisinkin.

Koska tiedän, että en tiedä tämän kaltaisista asioista mitään, pidän mahdollisena että palvelualojen matalapalkka-aloilla on yhtä aikaa liian vähän työpaikkoja ja työvoimapula tavalla, jota en ymmärrä.

Psykopaateista yhteiskunnassamme ja rikollispomojen ihailusta

Piti kirjoittaa psykopatiasta aikoinaan, kun luin pari vuotta sitten Jari Sinkkosen hienon kirjan aiheesta (Psykopatian monet kasvot, Duodecim 2021). Nyt en enää muista kirjasta puoliakaan, eikä minulla ole sitä tässä. Kirjoitan kumminkin jotain ajatuksia, jotka nousevat aiheesta mieleen.

Psykopatia ei kuulu viralliseen tautiluokitukseen, ja se onkin ollut kaatoluokka, johon on liitetty monia samoja piirteitä kuin antisosiaaliseen persoonallisuushäiriöön ja narsistiseen persoonallisuushäiriöön. Sen ympärillä on käyty paljon löysää psykopuhetta ja siitä ovat kirjoittaneet ruotsalaiset entiset tv-juontajat bestsellereitä. Populaarikulttuuriin rikollisen psykopaatin hahmon toi Thomas Harrisin Hannibal Lecter tai kenties Alfred Hitchcockin Psyko (joka ei kovin hyvin kuvaa juuri psykopatiaa) tai siihen vahvasti viittaava Bret Easton Ellisin Amerikan psyko. Nykyisin psykopaatista on tullut samanlainen leima kuin narsistista, joka on korvannut kusipääksi haukkumisen (kaikkien exät ovat narsisteja).

Päällekkäisyyttä selittävät erilaiset tutkimusperinteet. Narsismi tulee suoraan psykoanalyysistä ja kehityspsykologiasta, kun taas psykopatia enemmän persoonallisuuspsykologiasta ja neurologiasta. Molempien taustalla on altistavia perintötekijöitä ja ympäristön vaikutusta etenkin lapsuudessa. Psykopaatit ovat useammin narsisteja kuin toisin päin, mutta molemmille on tyypillistä empatian puute ja itsekeskeisyys. Sinkkonen on itse erikoistunut lastenpsykiatriaan ja hänellä onkin runsaasti henkilökohtaista tapauskokemusta.

Taina Kuuskorpi erottaa vielä machiavellistinen persoonallisuushäiriön teoksessaan Pahat mielessä – Tieteen näkökulmia pahuuteen (Siltala 2021), joka on toinen helppotajuinen esitys aiheesta. Sinkkonen kuitenkin jättää tämän käsittelemättä, koska sillä on niin paljon päällekkäisyyttä psykopaattisen persoonallisuushäiriön kanssa.

Rikollisuuden patologisointi on monessa mielessä ongelmallista, mutta toisaalta jonkun sarjakuristaja Michael Penttilän teot vaikuttavat niin äärimmäisiltä ja vastenmielisiltä, että mieleltään terve ihminen ei niihin kykenisi. Kollektiivis-populaarissa tietoisuudessamme elääkin kaksi myyttiä: ajatus rikollisten poikkeuksellisuudesta verrattuna tavallisiin ihmisiin ja toisaalta ajatus, että kuka tahansa tietyissä olosuhteissa voisi syyllistyä rikoksiin ja julmuuksiin. ”Sivilisaatio on vain kolmen lämpimän aterian päässä kaaoksesta.”

Sinkkkonen käy Zimbardon ja Milgramin kokeita ja Kärpästen herran dystopioita läpi pohtiakseen onko meissa kaikissa pahuutta, joka pääsee poikkeusoloissa irti. Näitä samoja asioita on pyöritelty monissa populaaritietokirjoissa ja nykynäkemys lienee, että Kärpästen herran skenaariota todennäköisempi on Tongan poikien tapaus.

Monenlaisten tilastojen mukaan psykopaatteja tavallisessa väestössä on 1-2 prosenttia, mutta vankipopulaatiossa määrä on moninkertainen. Näitä voi kukin googlettaa, mutta on väitetty jopa, että käytännössä kaikki väkivalta -ja henkirikolliset olisivat jollain tapaa psykopaatteja. Toisaalta, psykopatia on yleisempää mm. johtajien ja pörssimeklarien keskuudessa.

Jos psykopatiaan on olemassa perinnöllinen alttius, kuinka tällainen ”psykopaattigeeni” on voinut säilyä, jos se kuitenkin altistaa tuhoisalle ja epäsosiaaliselle käytökselle ja mm. huumeiden ja alkoholin väärinkäytölle? Kyynikko vetäisi tästä johtopäätöksen, että kyynärpäätaktiikalla selviää aina. Toisaalta, psykopaateilla on yliedustus myös raiskaustilastoissa ja leviäväthän ne perintötekijät sitäkin kautta.

On selitetty mm. että sodassa psykopaatin tunnekylmyydestä ja julmuudesta on hyötyä. Se joka painaa liipaisinta epäröimättä elää pisimpään. Kun ihmiskunnan historiassa ajat ovat ennen hyvinvointivaltiota olleet epävakaampia, tietty prosentti psykopaatteja on selviytynyt poikkeusoloissa kantaväestöä paremmin.

Mielestäni mielenkiintoisempaa kuin evoluutiopsykologia on asian ”sosiologinen puoli”, psykopaattien selviytyminen yhteiskunnassa, vaikka psykopatia vaikuttaisi altistavan marginalisoitumiselle. Ääritilanteissa psykopaatit pääsevät loistamaan. Kun paniikki iskee päälle, etuaivolohkojen rauhallinen harkinta jää toiseksi ja laumavaisto iskee päälle: silloin kannattaa seurata yksilöä, joka ainakin näyttää tietävän mitä tekee. Uppoavassa Estoniassa tai taistelutantereella paras selviytymisstrategia on seurata sitä, joka toimii itsevarmasti, eikä istuutua neuvottelemaan ja tekemään monimutkaisia analyysejä. Rauhan aikana psykopaatit säilyttävät toimintakykynsä tilanteissa, joissa normaali ihminen lamaantuu, esimerkiksi onnettomuuksissa. Sodan aikana heistä tulee sankareita, koska he pystyvät kylmäverisiin tappotöihin silloin, kun kaikkia muita rasittavat moraaliset estot, kuolemanpelko ja vatsaakiertävä kuvotus.

Antero Rokassa, joka ”ei ole koskaan tappanut ihmistä, vain vihollisia”, on paljon psykopaatin piirteitä.

Psykopaateiksi onkin epäilty monenlaisia todellisia ja kuviteltuja ihmisiä ja ihmisryhmiä. Kuten rikollisten patologisointi, myös johtajien ym. ammattiryhmien edustajien määrittely psykopaateiksi on ongelmallista ilman varsinaista diagnoosia.

Esimerkiksi natsijohtajia on kutsuttu psykopaateiksi.Ensimmäinen ongelma on kehäpäätelmä: natsijohtajat olivat psykopaatteja, koska tekivät psykopaattisia tekoja ja tekivät psykopaattisia tekoja, koska olivat psykopaatteja. On liian helppo lyödä tällaisia leimoja ja samalla olla jotenkin tyytyväinen siihen, kuinka psykologia on eksakti tiede, jolla on tarjota jokaiselle palikalle sopiva reikä.

Tämä ei kuitenkaan estä pohtimasta, miksi tiettyinä aikoina johtajien tietynlaiset luonteenpiirteet vetoavat kansaan. Vaikka olisi liian pitkälle menevä päätelmä tehdä diagnooseja tietyn johtajan pään sisällöstä, voi hänen toimintaansa kuitenkin arvioida tietyillä kriteereillä ja kutsua politiikkaa pidäkkeettömäksi, epäempaattiseksi, itsekeskeiseksi, harhaiseksi, epärehelliseksi, tunneköyhäksi, välinpitämättömäksi, manipuloivaksi, moraalittomaksi, vastuuttomaksi tai impulsiiviseksi, jotka ovat psykopatian keskeisiä piirteitä.

Psykopaateiksi (tai narsisteiksi) on nykypoliitikoiksi epäilty esimerkiksi Donald Trumpia tai Vladimir Putinia. Kysymys ei olekaan, ovatko he psykopaatteja (tai narsisteja), vaan miksi yksiselitteisen psykopaattiset piirteet heidän politiikassaan vetoavat heidän kannattajiinsa.

Oma keittiönpyötä(sosiaali)psykologinen teoriani on, että heikot hakevat turvaa vahvoiksi kokemistaan yksilöistä. On parempi olla voittajan puolella: hän on ehkä roisto ja katutappelija, mutta hän on sentään meidän oma roistomme ja katutappelijamme. Jos liittoudumme kovimman roiston kanssa, hän ehkä puolustaa meitä.

Sama logiikka pätee parisuhdeväkivaltaan. Miksi uhrit, yleensä naiset, palaavat aina pahoinpitelijänsä luo tai erottuaan hankkiutuvat suhteeseen toisen samanlaisen vaimonhakkaajan kanssa, vaikka kokemuksen olisi pitänyt opettaa miten siinä käy? Paradoksaalisesti turvattomuuden tunne ajaa etsimään turvaa ihmisistä, joilla on fyysiset ja psyykkiset valmiudet väkivaltaan.

Samalla tavalla toiset miehet hakevat turvaa vahvoiksi kokemistaan miehistä. Kun koulukiusaaja kurmuuttaa heikompaansa, muut heikot yksilöt kerääntyvät kiusaajan puolelle (tai ovat välinpitämättömiä). On parempi vaihtoehto olla pahiksen puolella kuin olla seuraava uhri, jonka päätä työnnetään vessanpönttöön.

Tässä on laumasieluisuuden paradoksi: lauma palvoo yksilöitä, jotka tekevät mitä haluavat eivätkä kunnioita sääntöjä. Mikään ei ole epäyksiöllisempää kuin seurata psykopaatin piirteitä osoittavaa ”vahvaa” johtajaa, mutta samaistumalla psykopaatin rajoja rikkovaan käytökseen voi korvata oman yksilöllisyytensä.

Poikkeusoloissa toivomme, että olisi olemassa poikkeusyksilöitä, joilla on valmiudet käyttää väkivaltaa poistaakseen meitä uhkaavat tekijät, konkreettiset ja abstraktit.

Kun psykopaateille annetaan valta ja psykopatia päästetään valloilleen, jälki on peruuttamatonta. Olivatko kaikki Srebrenicassa, Katynissa, Babi Yarissa, Mỹ Laissa, Buchassa tai Varsovan getossa veritekoihin syyllistyneet psykopaatteja? Ainakin tapahtumia voi kutsua psykopaattisiksi. Kun psykopaattien annetaan tehdä mitä he haluavat, he tekevät mitä psykopaatit tekevät: tappavat, raiskaavat ja kiduttavat. He vetävät muut, heikommat yksilöt mukaansa. He, jotka eivät halua osallistua, vedetään siihen pakolla.

Missä vaiheessa normaalilla neurologisella ja psykologisella profiililla varustettu porvarillinen kadunmies alkaa turvata psykopaatteihin, joita kohtaan hänen tulisi tuntea pelkoa ja vahvaa ennakkoluuloa? Siinä vaiheessa, kun yhteisö tuntee itsensä uhatuksi, alkaa se turvautua heihin, jotka voivat ongelman tehokkaimmin ratkaista: psykopaatteihin, joilla on valmius käyttää voimaa ja väkivaltaa ilman tunnontuskia. Tällöin tavisten ei itse tarvitse liata käsiään.

Psykopaattijohtajat muuttavat koko yhteisön toimintakulttuurin ylhäältä alas: maltilliset savustetaan ulos johtopaikoilta tai murhataan (Ns. pitkien puukkojen yö, Stalinin vainot), tahdoltaan ja moraaliltaan heikommat yksilöt seuraavat psykopaattijohtajia, joille on nyt annettu kaikki valtuudet, ja vaikka juuri he edustavat sitä keskimääräistä kaduntallaajaa, joka normaalioloissa ei syyllistyisi väkivallantekoihin, ovat he niitä kunnollisia, käskyjä seuraavia porukan mukana menijöitä. Näin koko yhteiskunta ”psykopatisoituu”, kun empatia ja moraalinen vastuu supistetaan ulos systeemistä. Ei ole olennaista olivatko Stalin tai Hitler psykopaatteja vaan se, että heidän luomansa yhteiskunnat olivat.

Palasin tähän aiheeseen luettuani uutisen, jonka mukaan Mika ”Immu” Ilmén on palkattu Himos Winterfest -musiikkifestivaalin ”häirintäyhdyshenkilöksi”. Ilmén on entinen rikollisjärjestö Cannonballin ”asekersantti”, joka sai huumerikoksista 10 vuoden tuomion ja kirjoitti elämästään 2 kirjaa, jotka ovat olleet bestsellereitä. En ole lukenut kirjoja, enkä tutustunut henkilöön muutenkaan esimerkiksi katsomalla hänen Youtube-videoitaan. Ammattirikollisten elämästä on viime vuosina kirjoitettu useampikin kirja ja heistä on tullut julkkiksia, joten Ilmén ei sinänsä ole kiinnostava. En ota kantaa siihenkään, onko hän kyseiseen tehtävään sopiva.

Ilmiössä minua kiinnostavat ihmisten reaktiot hahmoon, joka on kovan luokan rikollinen. En tiedä, mitä täytyy tehdä päästäkseen rikollisjärjestön johtoon, mutta olettaisin väkivallan, säännöistä piittaamattomuuden, epärehellisyyden, empatian ja katumuksen puutteen ja ylikorostuneen omanarvon tunnon olevan jollain tavalla läsnä.

Iltasanomien jutun Facebook-kommenteissa Ilméniä kuvaillaan mm. seuraavasti:

Hyvä valinta hommaan

hurjan näkönen karpaasi rauhottaa kummasti väkee

Hyvä jätkä

Jokaisessa miehessä pitäisi olla edes hyppysellinen tän miehen karismaa niin vois puhua lajista: mies

Immun ulos anti on huikea ja immu on asia ukko

Immu on katu-uskottava kaveri

todellinen herrasmies

Kuvailisitko näin töissä käyvää, veroja maksavaa ja erikseen pyytämättä astianpesukoneen tyhjentävää naapuriasi? Et tietenkään, koska et edes tunne naapuriasi. Ilménillä sen sijaan on netissä kymmeniä tuhansia seuraajia.

Hyväksyn selityksen, että Ilmén on rikoksensa sovittanut ja tehnyt parannuksen ja on siksi oikeutettu ”uuteen mahdollisuuteen”. Tämä on totta, mutta se ei tee hänestä suuren yleisön silmissä kiinnostavaa, vaan nimenomaan hänen rikollinen uransa tekee, kunhan sen johdantoon kirjoitetaan, että ”tarkoituksena ei ole ihannoida rikollisuutta” (minkä kirjoja lukemattakin arvaan), jotta keskiluokka voi hyvällä omalla tunnolla nauttia true crime -jännitystä omaan tylsään elämäänsä.

Tapahtuman kannalta tämä on tietenkin mainostemppu: kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta ja samalla voidaan ottaa osaa ex-rikollisen ”rajuun” julkisuuskuvaan.

Ilménin lisäksi (entisiä) ammattirikollisia, joilta on ilmestynyt elämänkerta, joka ei ihannoi rikolllista elämäntapaa, ovat ainakin Janne ”Nacci” Tranberg, Lauri ”Late” Johansson, Niko Ranta-aho, Jari Aarnio, Toni Tuunainen, Janne Raninen ja Marko Lönnqvist. En ole lukenut näistä yhtään, mutta heistä tehtyjen juttujen perusteella he tuntuvat kiinnostavan suurta yleisöä ja ovat kaikki hyviä ihmisiä.

On kenties liioittelua verrata true crime -faneja ääriliikkeiden kannattajiin. Kenties rikollisten elämäkerrat ovat kuitenkin viatonta jännityksen hakemista (hyvä kirja aiheesta on Voitto Ruohonen: Rikos ei vanhene. True crime kyläkäräjistä podcasteihin. 2022. Gaudeamus). Jokin samanlainen psykologinen kytkin kuitenkin molemmilla tuntuisi olevan samassa asennossa: heikkojen laumavaisto iskee päälle ja ihailevat vahvoiksi kokemiaan yksilöitä.

Tiellä helvettiin ensimmäinen huolestuttava askel on juurikin tavisten kääntyminen erilaisten katutappelujengien ihailijaksi: äärioikeiston, äärivasemmiston, jihadistien, moottoripyöräjengien, väkivaltaräppäreiden ja niin edelleen.

Aina tietyn väliajoin humanistienkin yleinen kokemus on, että pelkkä kirjojen pänttääminen on akkamaista nynnyilyä ja aletaan etsiä miehekkäitä vaikutteita kansallissosialialismista (30-40 -luku) tai marxismi-leninismistä (60-70-luku). Myös ympäristöliikkeen parissa esiintyy välillä ihailua linkolalaista ekofasismia tai Unabomberin terrorismia kohtaan. Islamilaiset jihadistit eivät ole saavuttaneet kovin suurta ihailijakuntaa, mutta muistan muutamia positiivisia puheenvuoroja vuoden 2001 -terrori-iskujen ajalta ja toisaalta, myös Isisin riveihin lähti länsimaista monia hyvissä perheissä kasvaneita nuoria.

Kun turvallisuutta tavoitteleva porvari kuulee anarkistien mellastavan ikkunansa alla, antaa hän tukensa SA-joukoille. Maahanmuuttajien ja Antifan pelossa moni tukee vastaavanlaisia oikeistolaisia katutappelujengejä. Soldiers of Odin katosi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, mutta lyhyen olemassaolonsa aikana se keräsi ihailua aivan tavallisilta palkansaajilta, jotka toivoivat siitä pelastusta turvapaikanhakijoiden uhkaa vastaan.

Kenties entisten rikollisjohtajien ihailu on lievin versio aiheesta.

Tervehdys vuoden 2024 sanomalehtimiehille

On aina mielenkiintoista lueskella vanhoja ennusteita siitä, millaisena meitä edeltävät sukupolvet näkivät tulevaisuuden, eli meidän nykyisyytemme. Olen aikaisemmin kirjoittanut tässä blogissa muutamia juttuja erityisesti tekoälyyn liittyvistä visioista tieteiskirjallisuudessa. Linkitän tähän vielä sata vuotta sitten, eli vuonna 1924 ilmestyneen mielenkiintoisen jutun, jossa kirjailija ja keskustalainen perustajaideologi (ent. Maalaisliitto) Santeri Alkio pohdiskelee, miltä maailma vuonna 2024 voisi näyttää. Jutun ovat huomanneet toki monet muuutkin ja itse bongasin sen Kari Salmisen toissapäiväisestä kolumnista Turun Sanomissa.

Alkion kirjoitus ”Tervehdys vuoden 2024 sanomalehtimiehille” ilmestyi alun perin radioharrastajien Langaton-lehdessä (1.1.2024/2, s. 26-27, 33) ja löytyy mm. Kansallisarkiston kautta.

Kenties julkaisufoorumista johtuen korostaa Alkio kirjoituksessaan erityisesti radion merkitystä. Hän on jopa ”radiokuumeessa”. Kirjoituksessaan hän kuvailee, kuinka oli ensimmäistä kertaa käynyt kuuntelemassa naapurinsa luona radiota, konetta jolla saattoi ottaa vastaan ”ilmassa risteileviä äänivirtoja”. Tapahtumahetkellä 61-vuotias kirjailija kuvailee hämmentävää kokemustaan, kuinka ”kuulotorvet” korvissaan oli kuullut klassista musiikkia Englannista asti kuin olisi itse ollut konsertissa paikan päällä. Alkio visioi jopa, että radio voisi luoda yhteyden Maan ja Marsin välille. Virheellisesti hän tosin sanoo radion toimivan ”ääniaalloilla”, aika kovaa pitäisi huutaa, että se kuuluisi Marsiin asti. Sitäkään hän ei kerro, kuka Marsissa radiolähetyksiä kuuntelisi. Siinä Alkio kuitenkin on visioinnissaan oikeassa, että radio — ja myöhemmin televisio, Internet jne — ovat poistaneet ”aineen asettamat rajoitukset” siten, että tätäkin voi lukea ajasta ja paikasta riippumatta.

Näistä visioista Alkio siirtyy kuvaamaan omaa aikaansa lähes apokalyptisesti: ihmiset kärsivät aineellista kurjuutta ja valtiot varustautuvat uuteen sotaan (Alkio itse kuoli muutamia vuosia myöhemmin eikä nähnyt sitä suursotaa, johon varustauduttiin). Hän on kuitenkin toiveikas sen suhteen, että tulevaisuudessa ”leipä-, puku- ja asuntokysymykset” ratkaistaan ja ihmiskunta voi keskittyä korkeampiin ”uskonnollisiin ja siveellisiin” uudistuksiin. Aivan oikeassa hän ei ole ennustuksessaan: vaikka toki elintaso on moninkertaistunut sadassa vuodessa, ovat ihmiset edelleen yhtä lailla huolestuneita aineellisesta puutteesta.

Oikeassa hän on kuitenkin siinä, että taistelu näistä kysymyksistä tulee olemaan ”sitkeä ja kiukkusanainen”. Kuinka olisi menneen maailman keskustalaispoliitikko pärjännyt Twitterissä?

Onko tekoäly ihmisen vai jumalan kuva?

Olen tässä blogissa yrittänyt löytää tekoälyhypeen mielekkäitä näkökulmia ja puheenvuoroja, jotka esittäisivät mielekkäitä kysymyksiä. Verkosta löytyi Seurakuntalainen-verkkolehden sivuilta uskonnonfilosofi Aku Visalan haastattelu vuodelta 2018, jossa hän pohdiskelee voisiko tekoälyllä olla sielu. Tähän vanhahkoon juttuun päädyin tietokirjailija Timo J. Kuikan kirjoittaman esseen kautta, jossa hän varoittelee tekemästä tekoälystä jumalankuvaa. Mikä on siis uskonnon ja uskonnonfilosofian kanta tekoälyyn?

Itsehän olen ateisti. Siitäkin olen tässä blogissa useaan kertaan kirjoittanut. Tosin, jos joku määrittelee jumalan tarpeeksi laveasti, esimerkiksi jonkinlaiseksi abstraktiksi energiaksi tai maailmankaikkeudessa vaikuttavaksi voimaksi tai periaatteeksi tai ensimmäiseksi liikuttajaksi tai historian ideaksi, niin voin olla hänen mielikseen vähän agnostisempi ja hyväksyä, että jokin tuollainen asia voi mahdollisesti olla olemassa (esimerkiksi juuri Aku Visala on toisaalla muistaakseni jotain tällaista sanonut).

Tiede ja uskonto asetetaan usein virheellisesti vastakkain tai rinnakkain. Tiede ei välitä uskotaanko siihen. Tosin, on ihmisiä, jotka suhtautuvat tieteeseen kuten uskontoon: en usko jumalaan, uskon tieteeseen. Tai sitten: en usko jumalaan, vaan evoluutioon, joka on kaikkialla maailmankaikkeudessa vaikuttava abstrakti, elämää luova voima (voi tietysti ollakin, ks. edellä).

Toisaalta, maailmankaikkeus on niin ihmeellinen paikka, että kyllä tänne jonnekin yksi jumala mahtuu. Kreationismi tuntuu jopa liian helpolta selitykseltä sille, miksi maailma on olemassa ja mikä on oikein ja väärin ja mikä on ihmisen sielu ja niin edelleen. Vaatii melkein suuremman uskonhyppäyksen hylätä kaikki uskonnolliset selitykset ja hyväksyä se miten oudossa universumissa elämme.

Timo J. Kuikka viittaa kristinuskon ensimmäiseen käskyyn, joka käskee olemaan pitämättä muita jumalia. Hän ei jatka seuraavaan jakeeseen, joka kuuluu: ”Älä tee itsellesi jumalankuvaa” (2.Moos. 20:3-4) ja nimenomaan jumalan kuvasta Visala puhuu. Mielestäni tässä Kuikka ymmärtää Visalan väärin: Visala ei tarkalleen ottaen halua korottaa tekoälyä jumalan asemaan. Hän pohtii, että mikäli on mahdollista luoda keinotekoisesti inhimillinen älykkyys, on se silloin yhtä lailla jumalan kuva kuin ihminenkin (vrt. 1. Moos. 1:27). Itse en ateistina ota kantaa asian teologiseen puoleen, tai edes siihen, voiko ”jumala ’stigata’ sen aineettoman minuuden siihen keino-olioonkin”, kuten Visala esittää.

Itse kuitenkin hämmästelen, miten koneen ”älykkyyttä” jälleen verrataan ihmisen älykkyyteen. Professori Hannu Toivonen on kutsunut tätä tekoälyromantiikaksi. Miksi tekoäly olisi inhimillinen, vaikka se olisikin älykäs? Monet, juurikin ”tiedeuskovaiset” tuntuvat ajattelevan evoluutioon perustuen, että mikäli koneilla vain on tarpeeksi laskentatehoa, inhimillinen tietoisuus syntyy sinne itsestään. Uskonnonfilosofian (vaikkakaan ei ilmeisesti kirkon) kanta näyttäisi olevan, että inhimillisesti älykkäällä koneella voisi olla sielu.

Miksi älykkyys johtaisi automaatisesti tietoisuuteen ja miksi tietoisuus olisi automaattisesti inhimillinen? Ei tarvitse tutustua edes psykoanalyysiin ymmärtääkseen, että ihmisen psyykellä on tietty rakenne. Ihmisellä on tiedostamaton, tai kansankielessä alitajunta. Ihminen on usein ristiriidassa itsensä kanssa. Ihmisen kokemus ajattelusta on jonkinlainen kartesiolainen teatteri. Suuri osa ihmisen ajattelusta (vaikka ei kaikki eikä kaikilla) on jonkinlaisen sisäisen puheen ohjaamaa. Kieli, jolla se tapahtuu, on kehittynyt ylittämään sellaisia tiedonkäsittelyn ongelmia, joita tietokoneilla ei ole. Tunteet ovat kehittyneet sopeutumiskeinoiksi: pelko suojaa yksilöä, rakkaus pitää yhteisöjä koossa, himo ohjaa lisääntymään, nälkä saa hankkimaan raviontoa. Tunteet ovat olemassa hyvästä syystä ja ne muodostavat merkittävän osan ihmisen ajattelua, joka ei ole irrotettavissa ”rationaalisesta” ajattelusta. Ja niin edelleen. Siinä vain muutama esimerkki, jotka keksin alle kahdessa minuutissa. Jos koneet osaavat ajatella, miksi niiden ajattelussa olisi mitään edellä mainittuja piirteitä? Androidit eivät näe unta sähkölampaista, ne tuskin näkevät unia lainkaan.

Politiikka toimii sittenkin

Helsingin Sanomissa Annamari Sipilä haastattelee Oxfordin yliopiston professori Ben Ansellia, joka on kirjoittanut kirjan Why Politics Fail (2023). Ehkä pitäisi taas lukea itse kirja ennen kuin siitä kirjoittaa, mutta kommentoin kuitenkin aihetta jutun tietojen perusteella.

Haastattelun mukaan politiikka ei toimi, koska kaikilla on keskenään ristiriitaisia intressejä ja kaikki vetävät kotiin päin. Ei ole olemassa mitään ”kansan tahtoa”. Ihmiset ovat pohjimmiltaan itsekkäitä ja erimielisyyksien vuoksi politiikka ja demokratia epäonnistuvat.

Eikö tämä pikemmin todista, että juurikin politiikka toimii? Jos olisi jokin kansan tahto, ei politiikkaa tarvittaisi. Viisas hallitsija tekisi kuten kansa tahtoo. Eikä tarvitsisi olla niin viisaskaan. Kuitenkin politiikka on nimenomaan asioista sopimista ja ristiriitaisten intressien yhteensovittamista.

Aina kun kuulee hulluista ehdotuksista, jota kansanedustajat tekevät, ajattelee että nyt demokratia on epäonnistunut. Eikö asia ole päin vastoin? Kunhan parlamentissa on tarpeeksi erilaisia hulluja, tasapainottavat he toisensa. En toivoisi minkään puolueen tai ehdokkaan diktatuuria, en edes niiden puolueiden, joita itse olen äänestänyt.

Diktaattorit ja populistit toki vetoavat kansan tahtoon ja tarjoavat itseään sen toteuttajaksi. Diktatuurissa kansan isä tietää kansan parhaan ja jos viisivuotissuunnitelma epäonnistuu, ei se ole hänen vikansa vaan byrokraattien. Populisti operoi myyttisellä maalaisjärjellä, ei politikoi.

Mitä enemmän puolueen nimessä ja retoriikassa painotetaan ”kansaa”, sitä pienempää osaa kansasta se edustaa. Suomessa Ruotsalaisen kansanpuolueen kannatus on siinä 5% pinnassa, muiden puolueiden (Valta kuuluu kansalle, Suomen Kansa Ensin, Kansa yhdistyy, Kansanliike jne) kannatus ei promilleina ylittäisi edes lievän rattijuopumuksen rajaa.

Populistisissa pienpuolueissa yhdistyykin lähes esoteerinen ajatus oman vähemmistön erityisyydestä, joka kuitenkin jollan myyttisellä tavalla edustaa koko ”aitoa” kansaa. Tämä on minua aina kiehtonut.

Omissa mielikuvissani oikeistolainen kansapuolue on sellainen, joka koostuu Ramista, Reijosta ja Reijon saksanpaimenkoirasta Adolfista. Puolue hajoaa erimielisyyksiin, kun tulee riitaa siitä kumpaan suuntaan hakaristin hakaset piirretään. Puolue hajoaa Reijon ja Adolfin enemmistösiipeen ja Ramin johtamaan radikaaliin vähemmistösiipeen.

Vasemmistolainen kansanpuolue koostuu anarko-syndikalistisen, polyamorisen kommuunin asukkaista, jotka eivät pääse sopuun edes tiskivuoroista. Puolue hajoaa, kun sen jäsenet saavat töitä copywritereinä ja työelämäkonsultteina.

Mutta ehkä näilläkin on paikkansa poliittisessa ekosysteemissämme.

On totta, että helppojen ratkaisujen tai ”kansan aidon tahdon” etsiminen tai yksinkertaistava populismi ovat politiikan ja demokratian sisäänrakennettuja ongelmia, jotka pahimmillaan johtavat ääriliikkeiden nousuun. Ratkaisu kuitenkaan ei ole politiikan vähentäminen siinä toivossa, että ratkaisut helpottuisivat.

Demokratiasta ja kansalaisvapauksista voidaan joutua luopumaan nimenomaan vaikeiden päätösten tekemiseksi. Sota ja ympäristökatastrofit voivat vaatia päätöksiä, jotka eivät noudata ”kansan tahtoa”, vaan voivat olla myös äärimmäisen epäsuosittuja ja voivat vaatia asioista luopumista ilman tasapainottavaa kompromissia. Onneksi ainakin pandemian torjunta osoitti, että ihmiset ovat valmiita kestämään ainakin lievää epämukavuutta yhteiskunnan suojelemiseksi.

Pitkällä tähtäimellä kuitenkin lääke politiikan parantamiseen ei ole vähemmän vaan enemmän politiikkaa.

Elämmekö parhaassa mahdollisessa Twitterissä?

Cristina Andersson kirjoittaa tekoälyyn liittyvistä eettisistä kysymyksisistä Tivi-lehden verkkoversiossa. Puheenvuoro on hyvää vaihtelua sille teknologiakeskeiselle tekoäly-diskurssille, joka tuntuu junnaavan paikallaan (Lauri Järvilehto käyttää tekoälyopaskirjasessaan sanaa ”’ällistyttävä” keskimäärin joka 3:nella sivulla).

Tekoälyyn liittyvien eettisten kysymysten luulisi olevan filosofien ja humanistien alaa, mutta vielä en ole törmännyt kovin syvällisiin puheenvuoroihin aiheesta. Kysymyksenasettelut ovat samoja, joita lukiolaiset voisivat keksiä filosofian tunnilla, eikä niitäkään ole kovin mielenkiintoisesti kehitelty eteenpäin.

Andersson ei hänkään kovin syvällisiin etene, mutta muistuttaa kuitenkin, että tekoälyn etiikkaan liittyvät kysymykset liittyvät ihmisten tekemisiin, eivät niinkään teknisiin ratkaisuihin. Eikä silloin välttämättä tarvitsekaan mennä kovin syvällisiin, filosofisiin erittelyihin. Joskus terve järki riittää, ja joskus se on jopa tervetullut poikkeus.

Uskoisin, että kaikki vanhemmat opettavat lapsilleen suunnilleen samat asiat: ole kiltti ja kohtelias, huomioi muut, älä häiriköi, älä kiusaa pienempiäsi. Olen melko varma, että ellei ole vakavaa persoonallisuushäiriötä, on samaa mieltä, että nämä ovat aika hyviä neuvoja.

Mutta odottakaapas v***n h**o n****rit kun mutsi pääsee someen!

Jotenkin en haluaisi uskoa, että väline itsessään olisi syypää (ks. esim. McLuhan et all). Keskustelukulttuurin luovat kuitenkin ihmiset itse, joten ihmisten täytyy olla mahdollista myös muuttaa sitä parempaan suuntaan.

Kysymys siitä, onko absoluuttista moraalia olemassa on mielenkiintoinen filosofinen kysymys, mutta arjessa pärjää pitkälle jo sillä, että ei soita poskeaan tuntemattomille.

Huolestuttavaa sen sijaan on, jos joudutaan erikseen muistuttamaan ihmisen roolista tekoälyn etiikan kehityksessä.

Nuorten mielenterveysongelmat ja arvojen katoaminen

Nuorten masennus- ja ahdistusoireiden määrä on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa, tämä siitä huolimatta että olosuhteet itsessään eivät ole muuttuneet huonompaan suuntaan. Helsingin Sanomien haastattelussa nuorisopsykiatrian Kim Kronström puhuu nuorten mielenterveysongelmista.

Jutussa ei väheksytä mielenterveysongelmia, jotka ovat sairauksia siinä missä fyysisetkin sairaudet. Varsin usein keskustelu nuorten oireilusta pelkistyy asiaa tuntemattomien neuvoihin ryhdistäytymisestä, liikunnasta ja ruokavaliosta.

Asiasta täytyy kuitenkin puhua myös kaunistelematta: ei voi olla niin, että aivan kaikki suomalaiset nuoret yhtäkkiä olisivat sairastuneet, eivätkä kaikki voi käydä jatkuvasti terapiassa. Siihen eivät terveydenhuollon resurssit riitä.

Mielenterveyden ongelmiin, kuten masennukseen, on lukuisia syitä, ulkoisia ja sisäisiä. Tutkijat eivät ole päässeet näistä yksimielisyyteen, koska kuten aina, tutkijoilla on tapana heijastaa omia näkemyksiään tutkimusaineistoon: masennus nähdään reaktiona yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuteen tai sitten aivoihin, geeneihin ja evoluutioon liittyvänä. Ei kuitenkaan ole mahdollista, että geneettinen alttius masennukseen olisi 10 vuoden aikana kaksinkertaistunut. Samoin yhteiskunta muuttuu koko ajan paremmaksi, ainakin aineellisesti, ja esimerkiksi alkoholin käyttö on jatkuvasti vähentynyt, vähemmistöjen asema on parantunut ja väkivaltarikollisuus on (parin viime vuoden trendiä lukuunottamatta) laskenut, joten ei voi olettaa, että kaikilla nuorilla olisi jokin ympäristöstä saatu trauma.

Kronströmin mukaan kyse on arvoista ja niiden katoamisesta. ”Arvot” sanana on helppo ymmärtää väärin: nykynuoret eivät enää arvosta mitään, nuoriso on pilalla. Vaikka jutussa on tiettyä konservatiivisuutta, ei Kronström syyllistä nuoria tai taannu banaaliin ”kaikki oli ennen paremmin” -ajatteluun.

Ehkä voisi puhua myös (elämän) sisällöstä, mutta senkin sanan ovat konsultit pilanneet. Kyse on myös merkityksistä tai merkityksellisyydestä.

Puhutaan myös ”epävarmuuden lisääntymisestä”, mutta mitä sillä tarkoitetaan? Ei kai epävarmuuden lisääntyminen itsessään ole mikään luonnonlaki.

Kronström lainaa sosiologi Philip Rieffiä, jonka mukaan ihminen ei enää usko suurempiin päämääriin tai elämän tarkoituksiin. Aikoinaan ihmiselle antoi merkityksen uskonto ja sen jälkeen työ.

Uskonnon mukana ovat menneet myös aatteet, taide, kirjallisuus, traditio, kulttuuri ja muu aineeton. Tämä ongelma tiedostettiin jo 1800-luvulla.

Työelämässä sellaista uudisraivaajan ideaalia tuskin on koskaan ollut olemassa muuta kuin hyvin rajatussa mielessä, mutta silti agraariyhteiskunnassa ahkeruus oli jossain määrin sidottu siihen, miten monta tynnyrinalaa peltoa saatiin raivattua. Vielä teollisuusyhteiskunnan alkuaikoina kasvu tuntui jatkuvalta ja sotien jälkeen se pikku hiljaa nosti tavallisenkin kansalaisen elintasoa. Kaikesta ”vieraantuneisuudesta” huolimatta tuotteet olivat konkreettisia. Nykyisessä informaatio- ja palveluyhteiskunnassa istumme tietokoneella ja olemme tekemisissä abstraktioiden kanssa, joiden tiedämme olevan merkityksettömiä ja kaikki konreettinen valmistetaan jossain Kiinassa. Silti meillä on voimassa edelleen uudisraivaaja-aikojen eetos: ”kaikki työ on arvokasta” ja tärkeintä on ”työllistävä vaikutus”, oli se sitten kuopan kaivamista ja täyttämistä vuorotellen.

Globaalissa maailmankylässä ihminen tuntee itsensä pieneksi. Jokainen haluaa olla joku, hyvä jossain, mutta mitä tahansa teetkin, on Youtubessa aasialainen teini, joka tekee sen paremmin. Ennen saatoit tuntea olevasi luokan kaunein tyttö (tai poika), mutta jos laittaa kuvansa Instaan (tai mihin Tiktokiin nykyään laitetaankaan), huomaa nuori olevansa vain yksi miljoonista. Jos naistenlehtien aikoinaan pelättiin aiheuttavan ulkonäköpaineita ja syömishäiriöitä, oli niiden kauneusihanne silti saavuttamaton ja ihanteena julkkikset tuntuivat kaukaisilta. Kun vertailukohtana ovat toiset nuoret ympäri maailman, merkityksettömyyden tunne on paljon syvempi.

On helppo syyllistää nuorisoa niin kuin nuorisoa on aina syyllistetty veteläksi ja että nuoriso vetää vanhempiensa arvot lokaan. Mutta jos kyseessä on laajempi, lähes väistämätön kulttuurinmuutos, jonka juuret ovat jo jossain valistuksessa, yhden nuoren on vaikea pyristellä sitä vastaan. Jos arvoja ei ole olemassa, niiden luomiseen pitää olla vähintään yli-ihminen. Vähemmästäkin ahdistuu.

Jutussa mainittu Philip Rieff lienee laajalle yleisölle melko tuntematon kirjoittaja, jonka teoksia ei ole suomennettu, (itse asiassa hänen puolisonsa Susan Sontag on paljon tunnetumpi, joskus näinkin päin), mutta jotain viittauksia löytyy suomalaisestakin kirjallisuudesta. Hänestä tulee mieleen kenties joku Jordan Peterson: psykoanalyysistä kiinnostunut konservatiivi, joka suree kristinuskon arvomaailman katoamista ja vastustaa seksuaalista vallankumousta, kulttuurimarxismia, homojen oikeuksia ja aborttia. Rieffille moderni aika, ”kolmas aikakausi”, kuten hän sitä itse nimitti, on taantumista barbariaan. Rieffin ajatuksista sai erityisesti vaikutteita kulttuurikriitikko Christopher Lasch.

Huolimatta kaipuustaan uskonnolliseen valtakulttuuriin, oli Rieff ymmärtääkseni ateisti.

Rieff oli ns. psykokulttuurin ensimmäisiä kriitikoita: psykologia on korvannut uskonnon siinä, mitä pidämme oikeana ihmissuhteissa. Ihminen ei enää etsi mitään korkeampaa, vaan käpertyy itseensä ja itsensä loputtomaan analysointiin: miltä musta nyt tuntuu ja miltä musta nyt kuuluisi tuntua?

Ihminen tavoittelee nautintoa, mutta pelkän nautinnon varaan on mahdoton rakentaa edellä mainittua ”merkityksellisyyttä”. Nuori voi skipata koulut ja duunit ja jäädä kotiin pelaamaan Fortnitea, polttamaan pilveä ja masturboimaan, mutta oli se sitten elämäntavan syy tai seuraus, päätyy todennäköisesti pian mielenterveystilastoihin.

Auktoriteettien puuttumisella on yllättävä seuraus: ihmisellä ei ole enää mitä vastaan kapinoida. Kamppailu aatteiden, vapauden tai ihan vain henkilökohtaisten syiden vuoksi ja jotain alistavaa auktoriteettiä vastaan antaa elämälle merkityksen. Jokainen haluaa olla osa sellaista sukupolvikokemusta, jossa vanhat, luutuneet arvot murskataan ja vapaus etenee. Mutta jos ei ole enää olemassa vanhan polven school masteria, vaan opettajakin on ymmärtäväinen vuoden ’68-henkinen entinen hippi, mitä vastaan voi enää kapinoida?

Tästä tulee mieleen Slavoj Žižekin aina toistama esimerkki ”ankarasta konservatiivi-isästä” ja ”liberaalista, vapaata kasvatusta kannattavasta isästä”. Konservatiivi-isä käskee poikaansa: ”sinun pitää mennä sunnuntaina katsomaan mummoasi vanhainkotiin, en välitä haluatko mennä vai et”. Poika tietysti haluaisi aurinkoisena sunnuntaipäivänä rakentaa majoja tai potkia palloa tai mitä hyvänsä muuta, mitä aurinkoisena sunnuntaipäivänä mieluiten tekisi, mutta tietää että jos lintsaa, remmi heiluu. Liberaali vapaakasvattajaisä taas sanoo: ”poikani, saat ihan itse päättää, menetkö katsomaan mummoasi, mutta tiedäthän, että mummo odottaa sinua ja hänelle tulee paha mieli, jos et mene”. Jälkimmäinen käsky on paljon voimakkaampi: se kiistää kaiken kapinoinnin, myös pään sisäisen.

Rieff antaa kielloille (ja kieltojen puuttumiselle) myös syvemmän psykoanalyyttisen merkityksen, mutta en mene siihen nyt tässä.

Rieffiä ja Žižekiä voi olla hedelmätöntä verrata sen enempää, niin erilaisia ajattelijoita ja muutenkin yhteismitattomia he ovat. Otan Žižekiltä kuitenkin toisen esimerkin, jota hän aina toistelee haastateluissaan: toisin kuin aina toistellaan, emme elä mitään rajoittamattoman hedonismin aikakautta, joka olisi pyhitetty pelkästään lyhytaikaisten nautintojen kokemiselle. Pikemminkin päin vastoin: nykyään kahvi on kofeiinitonta ja olut alkoholitonta ja seksiäkin harrastetaan koska se on ”terveellistä”. En tiedä mikä on lopullinen totuus, mutta molemmat näyttäisivät viittaavan siihen, että nautinnolle on mahdotonta rakentaa ”merkityksellisyyttä”: on yhtä aikaa hämmentävää että ilmiselvää, kuinka ”turhaa” nautinto on, ehkä myös onnellisuus ja hyvinvointikin, ellei joku kerro meille mitä ”hyötyä” niistä on.

Kirjoitin pari vuotta sitten (lyhyt)romaanin otsikolla Rauta-aika ja siinä käsiteltiin kolmen syrjäytyneen nuoren aikuisen elämää. Kustantajan kirjoittaman takakansitekstin mukaan nuoret ovat yhteiskunnan sortamia tai hylkäämiä tai jotain. En ole varma summaako takakansiteksti sen, mitä halusin kirjallani sanoa, ei kai yhteiskunta ole pelkästään sortava: antaahan se koulutusta, toimeentulotukea ja Kela-terapiaa. Vai onko niin, että entiset arvot, kuten työn eetos tai perhe tai menestys ovat menettäneet merkityksensä ja elävät vain haamuina: yhteiskunta on järjestetty niiden mukaan, vaikka kukaan ei enää usko niihin. Hyvää elämää ei voi saavuttaa, koska hyvän elämän kriteerit ovat kadonneet. Keskiluokkainen perhearki ja 8-16 -työ voi olla jonkun yksilön unelma, mutta se ei ole unelma sellaisella kulttuurisella tasolla, jolla niin sanottu ”kuuluisuus” tai ”menestys” on.

Amerikkalaista unelmaa ei kukaan enää kehtaa ääneen sanoa tavoittelevansa.

Koska ei ole mitään utopiaa, jonka puolesta taistella, ei ole myöskään mitään selkeää vihollista tai sortajaa. Kapina on epämääräistä tyytymättömyyttä. Tämä selittää myös populististen liikkeiden nousun.

En ole varma muutenkaan, onnistuinko kaunokirjallisessa työssäni niin hyvin, kuin olisin toivonut, mutta on kirjassa muutama kohta, johon olen tyytyväinen. Erään keksimäni henkilön päähän laitoin seuraavan ajatuksen:

Jos raha ei tee onnelliseksi, mitä toivoa meillä on?

Nuorten tulevaisuuden näkymät ovat vieläkin lohduttomammat kuin mitä voimme edes kuvitella: ”pyhät” arvot on kammettu jalustoiltaan, mutta niin on myös ”epäpyhät”.

Kirjan mottona on lainaus Chuck Palahniukin Fight Clubista, se jossa Tyler Durden selittää, että heidän sukupolvensa oli huijattu uskomaan, että ”kaikista tulee miljonäärejä, elokuvajumalia tai rock-tähtiä”. Kirjoitin tästä tässä blogissa otsikolla Väärin rakennettu tasa-arvo. Kaikki eivät voi olla voittajia, koska se on käsitteellisesti ristiriitaista. Jostain syystä kuitenkaan väite, että olemme kaikki häviäjiä, ei kuulosta yhtä positiiviselta, vaikka tarkoittaa samaa asiaa. Kamppailu tasa-arvon puolesta ei johda onnellisuuteen vaan pettymyksiin.

Rieff ei ajatellut, että paluuta entiseen olisi, mutta uskoi että vielä siirryttäisiin ”neljänteen aikakauteen”, joka palauttaisi yhteiskunnan kiellot ja normit.

Itse en osaa kommentoida asiaan mitään, en ole tutkija tai ennustaja. Ihmisten elämälle ei voi antaa tarkoitusta lautakunnan päätöksellä eikä määrärahoja lisäämällä.

Lukiolaisten näytelmä pahoitti miehen mielen

Kun minä olin nuori, vanhemmat vaativat sisältövaroituksia hevi- ja räppilevyihin. Nykynuoret vaativat sisältövaroituksia kirjoihin. Nykyvanhemmat, jotka enimmäkseen lukevat viestipalvelu X:n syötettä, ovat sitä mieltä että nuoriso on pilalla.

Enpä olisi nähnyt tuota tulevaksi.

Helsingin Sanomien uutisen mukaan Kallion lukiossa oppilaat käyttävät sisältövaroituksia oppilastöissään ja klassikkokirjallisuudesta saattaa syntyä kohu tunneilla (korostus minun). Jutun mukaan ”[k]aikki oppilaat eivät halua kohdata opetuksessa eteen tulevia vaikeita asioita tai keskustella niistä.” Se, että lukiolaisilla ei välttämättä ole vielä kompetenssia arvioida tämän kaltaisia asioita, johtuu juuriki siitä, että he eivät ole vielä riittävästi kohdanneet sen kaltaisia vaikeita asioita esimerkiksi lukemalla laajasti. Tämä ei tietenkään estä sitä, etteikö tästä nousisi ”keskustelu”.

Juttua ei voi poikkeuksellisesti kommentoida, mutta katsomattakin tiedän, mitä mieltä sosiaalisessa mediassa jutusta ollaan.

Woke tuli ja sananvapaus meni.

Aihe on koettu ahdistavaksi ja keskustelu siitä vaikeaksi.

Mitään ei saa enää sanoa.

Yritin kuunnella Kalle Haatasen haastattelua Osmo Tammisalosta, joka oli julkaissut kirjan sananvapaudesta (Osmo Tammisalo: Sananvapaus, rakastettuni. Terra Cognita, 2023.), mutta en saanut oikein siitä mitään irti. Jotenkin sen hokeminen, että sananvapaus on tärkeää eikä sitä saa rajoittaa, ei tuo keskusteluun mitään uutta. Käsitin, että myös Tammisalon mielestä esimerkiksi kunnianloukkauksen tulee olla kriminalisoitu. Niin tietysti tuleekin, mutta eikö se osoita, että mitään pamfleteissa julistettavaa, ehdotonta sananvapautta ei ole olemassa? Voisiko olla, että aiheessa riittää vielä pohdittavaa ja että analyysin tason pitäisi olla syvempi kuin ”näin se vaan on”.

Annettakoon anteeksi, että Tammisalo kenties oli haastattelussa hermostunut, eikä osannut artikuloida sanottavaansa tarpeeksi selkeästi. Ehkä pitää lukea itse kirja.

Jotenkin nykyään kuvitellaan, että eletään aikaa jolloin sananvapaus on poikkeuksellisen uhattuna, koska woke ja koska joku luuli lehdestä luettuaan, että kirjoissa on nykyään varoitustekstit.

Aikoinaan nuoruudessani 90-luvulla julkaistiin sellaista törkylehteä kuin Myrkky. Joku kommentoi, että nykyään sellaista ei voisi julkaista vaan se kiellettäisiin. Harva ehkä muistaa, että myös omana aikanaan Myrkky-lehti herätti huomiota eduskuntaa myöten. Kirjallisessa kysymyksessään eduskunnalle kristillisten kansanedustaja Leena Rauhala kuvaili julkaisua seuraavasti:

Saamieni tietojen mukaan Myrkky on kohdennettu 10—13-vuotiaille. Kuvat kertovat seksiakteista ja ryhmäseksistä irvokkaalla alatyylin kielenkäytöllä. Myös eläinten mukaan sotkeminen on kuvien sanoma kaikessa ällöttävyydessään. Lehden sisältö on sukupuolista siveellisyyttä loukkaavaa. Se antaa nuorille aivan vääränlaisen kuvan seksuaalisuudesta sekä miehen ja naisen välisestä kanssakäymisestä.

Lehteä ei kuitenkaan kielletty, eikä siihen laitettu varoitustekstejä. Ehkä kansi puhui puolestaan, ja lukihan siinä kannessa isoin kirjaimin ”MYRKKY”.

Myrkky-lehti ei edes esittänyt hakevansa infantiililla pissa-kakka-tissi-pylly-pillu-pippeli -huumorillaan mitään korkeampia merkityksiä tai tarkoituksia. Se oli paskaa an sich.

Sen sijaan esimerkiksi pari vuosikymmentä aikaisemmin aloittanut, mutta tyyliltään vastaava, huumoriyhtye Sleepy Sleepers ainakin kirjan Kun Suomi-rock puri ja löi mukaan taisteli meidän sukupolvellemme vapauden, jos ei nyt juoksuhaudoissa, niin kämäisillä soittolavoilla hassut peruukit päässä ja housut kintuissa. Takaisin Karjalaan / Karjala takaisin -levystä noussut pienimuotoinen skandaali oli yhtyeelle sen tähtihetki. Niihin aikoihin ei pilkattu Jumalaa, Neuvostoliittoa eikä Kekkosta. Tai mitä kukin näistä kolmesta jumalana piti.

Parental advisory -tarroista näki aikoinaan, ja näkee tietysti vieläkin, missä levyissä ja leffoissa on sitä kovinta kamaa. Se oli siis pikemminkin suositus kuin varoitus.

Nyt kun nuorison lukuhalut ovat heikkenemässä, ehkä sisältövaroitukset tosiaan pitäisi ottaa käyttöön. Ehkä niillä saataisiin ne takapenkin pojat lukemaan.

Robinson Crusoe: ”VAROITUS! Sisältää tosi rankkaa ja järkyttävää tekstiä!”

Naisten ja miesten biologisista tehtävistä

Naisten asevelvollisuus on jälleen noussut Helsingin Sanomien mielipidepalstalla aiheeksi. Kirsi Sunila-Putilinin kirjoituksessa perustellaan, että asevelvollisuus kuuluu miehille, koska synnyttäminen on ”naisen biologinen tehtävä”. Kirjoitus on vastine viime sunnuntaina julkaistulle Jarno Limnéllin ja Elli Kuusiston kirjoitukselle, jossa pohditaan joutuvatko vapaaehtoisen asepalveluksen suorittaneet naiset todellakin kriisitilanteessa rintamalle.

Aihe on kestosuosikki, joka nousee pintaan aina säännöllisin väliajoin. Viimeksi muistan HS:n mielipidepalstalla ja kolumneissa asiaa käsitellyn vuonna 2022, kun Annamari Sipilä kirjoitti, että asevelvollisuus ei kuulu naisille, eikä sen rajaaminen pelkästään miehiä koskevaksi ole epätasa-arvoista. Samalla sivulla UN Women Suomen toiminnanjohtaja Jaana Hirsikangas kertoi, että ”naiset ovat lasten pääasiallisia hoivaajia” ja että ”[N]aiset tarvitsevat erityistä suojaa kriisin keskellä [miehiltä]”.

Nykytilanne on se, että asevelvollisuuslain (1:2§) mukaan

[j]okainen miespuolinen Suomen kansalainen on asevelvollinen sen vuoden alusta, jona hän täyttää 18 vuotta, sen vuoden loppuun, jona hän täyttää 60 vuotta.

Toisaalta perustuslaki sanoo (2:6§), että

[k]etään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Arkijärki tosin sanoo, että asepalveluslaki asettaa miehet ”eri asemaan” sukupuolensa perusteella.

Naisten asepalveluksesta säädetään laissa naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta. Sen mukaan naiset voivat suorittaa asepalveluksen halutessaan.

Asepalveluksesta kieltäytymisestä seuraa (miehille) ehdoton vankeusrangaistus.

Asiaa on asetettu selvittämään monenlaisia työryhmiä, mutta kaikkien niiden tulos on ollut ”ei pysty”. Toki kaikki ymmärtävät, että nykyinen tilanne on ristiriitainen, mutta silti tuomioistuimia myöten teeskennellään muuta. Nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa asevelvollisuutta tuskin tullaan säätämään naisille pakolliseksi.

Naisten asevelvollisuudesta kirjoittaminen ja puhuminen on siinä mielessä riskialtista, että silloin on vaarana leimautua yhtä aikaa nynny-vastuunpakoilija-homosivarikommariksi että naisia väheksyväksi misogyyni-seksisti-setämieheksi ja mahdollisesti inceliksi. On asioita, jotka menevät niin tunteisiin, että kaikki rationaaliset perustelut ovat epäolennaisia.

Oma taustani on sellainen, että nuorempana olin ääri-pasifisti ja harkitsin jopa totaaliksi ryhtymistä, koska siviilipalvelus ei olisi ollut tarpeeksi rankka statement. Tuohon aikaan tuomio aseistakieltäytymisestä oli 13 kuukautta ja se suoritettiin muiden vankien kanssa oikeassa vankilassa, joskin käsittääkseni monet aseistakieltäytyjät sijoitettiin avovankiloihin (vielä 70-luvulla sai passituksen Sörkkaan). Nykyisin tuomio on tuomio pisimmillään 173 vrk ja suoritetaan tyypillisesti valvontarangaistuksena, eli valvontapanta nilkassa.

Sain kuitenkin keploteltua vapautuksen terveydellistä (ei kuitenkaan mielenterveydellisistä) syistä eikä asiaa enää tarvinnut sen jälkeen miettiä. Asepalvelus oli 14-16 -vuotiaana iso pohdinnan aihe ja eettinen dilemma ja jälkeenpäin voi vain ihmetellä, miten niin suuria asioita on joutunut pohtimaan niin vajavaisella maailmankatsomuksella.

Pasifisti olen toki vieläkin, mutta en enää usko naiiviin maailmanparantamiseen. Olen asunut useita vuosia Itä-Euroopassa (Viro, Latvia, Unkari) ja vuodet ulkomailla antoivat perspektiiviä siihen, että valitettavasti vapautta ja demokratiaa joutuu joskus puolustamaan asein.

Kuvittelin, että siinä vaiheessa kun lainsäädäntö muuttuisi sukupuolineutraaliksi, ongelma jouduttaisiin jotenkin ratkaisemaan. Kun ns. ”translaista” (oik. ”Laki sukupuolen vahvistamisesta”) keskusteltiin, jotkut huolestuivat voisivatko miehet vaihtaa sukupuoltaan naiseksi asepalveluksesta laistaakseen. Lakimuutosta kannattaneet liberaalit pilkkasivat ajatusta: ei kai kukaan kävisi sukupuolenvaihdosprosessia läpi vain intin välttääkseen.

Ehkä huoli sinänsä ei ole aiheellinen, mutta periaatteellisella tasolla: mikäli sukupuolensa voi vaihtaa ilmoituksella Digi- ja väestötietovirastoon, miten sukupuoli voi olla asevelvollisuuden kriteeri? Jos syntymässä mieheksi määritelty henkilö korjaa sukupuolensa väestörekisteriin ilmoituksella, lakkaa hän olemasta asevelvollinen ja toisin päin.

Kun pohditaan, määrittävätkö ihmisen sukupuolen kromosomit, sukupuolielimet vai oma kokemus korvien välissä, näyttäisi oikea vastaus olevan asevelvollisuuslaki. Armeija tekee edelleen (pojista) miehiä.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa vallitsee tiettyjä taustaoletuksia siitä, mitkä ovat oikeita ja kannatettavia mielipiteitä, jotka ”hyvän ihmisen” tulee omaksua. Tällaisia ovat mm. liberaalius ja tasa-arvo; sukupuolineutraalius ja sukupuolen moninaisuus ovat nosteessa. Kun presidenttiehdokkailta kysyttiin onko sukupuolia enemmän kuin kaksi, valtaosa vastasi myönteisesti.

Monet tällaiset mielipiteet ovat kuitenkin melko pinnallisia muoti-ilmiöitä. Niitä on mielenkiintoista pohtia, niitä kannattaessa tuntee olevansa edistyksen puolella ja sukupuolineutraaleista vessoista tehdään lehtiin uutisia.

Siellä pinnan alla monella on kuitenkin melko konservatiiviset perusasetukset. Sieltä kumpuaa se syvän huokauksen ilmoille kantama itsestäänselvyys:

Et kai sinä oikeasti kuvittele, että naisia — etenkään pienten lasten äitejä — voitaisiin laittaa kriisitilanteessa rintamalle?

Yhtä lailla kannatettavilta mielipiteiltä tuntuvat sellaiset ajatukset, kuten ”naiset tarvitsevat erityistä suojaa” ja ”naiset ovat sotien pääasiallisia uhreja”. Kriisit tunnetusti ruuvaavat yhteiskunnan kurssia aina kohti konservatiivisempia arvoja. Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan oli kulunut vain viikko, kun feminismin nimissä alettiin puolustaa kovin runebergiläistä ihmiskuvaa miehestä naisten suojelijana. Nyt kahden vuoden jälkeen nostetaan äitiys kunniaan ja synnyttäminen naisten biologiseksi tehtäväksi. Vapaaehtoisen asepalveluksen suorittaneet naiset eroavat reservistä.

Hyvän ihmisen hyviä ajatuksia kannatetaan teoriassa, mutta käytännössä ”No mut hei oikeesti?”

Tekoäly, konsultit ja hevonpaska

Sosiaalinen media mainostaa minulle ladattavaksi ilmaista e-kirjaa Tekoälyn pikaopas, jonka on kirjoittanut Aalto-yliopiston työelämäprofessori Lauri Järvilehto. Koska tässä blogissa olen kirjoittanut aiheesta aikaisemminkin (tein jopa oman kategorian aiheelle), päätin ladata oppaan, vaikka se tarkoittikin ärsyttävän uutiskirjeen tilaamista. No, uutiskirjeen voi aina perua.

E-kirjan ja uutiskirjeen taustalla on Filosofian Akatemia Oy — molemmat sanat isolla alkukirjaimella — konsulttitoimisto, joka esittelynsä mukaan on:

”organisaatiokehittämisen asiantuntija, jonka tavoitteena on rakentaa inhimillisempää työelämää. Tarjoamme palveluita yksittäisistä puheenvuoroista laajoihin organisaation ja johtamisen kehittämisprojekteihin.”

Etusivulla sen arvoiksi(?) on listattu Tiede, Rakkaus ja Vallankumous, oletettavasti ilman ironiaa. Asiakkaina on suurehkoja suomalaisia yrityksiä ja organisaatioita.

Tietäjät tietysti tietävät, mutta itse kiinnitin huomiota tähän ensimmäistä kertaa. Verkkosivujen ihmiset-osiosta tunnistan muutamia henkilöitä, kuten ”onnellisuusfilosofi” Frank Martelan. Kuvat ovat nuorekkaita ja energisiä ja kun googlaan muita nimiä, on moni onnistunut brändäämään henkilönsä varsin tehokkaan oloisesti.

”I’ve decided to major in philosophy.”
”That’s good, because they just opened up that big philosophy factory in Green Bay.”

Suositussa 90-luvun sarjassa 70’s Show (joka itse asiassa muistuttaa enemmän 90-lukua kuin 70-lukua ja jonka tekemisestä nyt 2020-luvulla on kulunut enemmän aikaa kuin 70-luvusta sarjan esittämisen hetkellä) sarjan päähenkilö Eric Foreman tokaisee yllä olevan kommentin filosofian opiskelusta haaveilevalle siskolleen Laurielle. Vähänpä Eric lohkaistessaan tiesi, että oikeasti filosofiatehtaita on olemassa.

Vaikka minun piti kirjoittaa arvio tekoälyoppaasta, juutuin jotenkin tähän konsulttihommaan.

Olen kirjoittanut myös hyödystä aikaisemmin ja varsinkin opiskeluaikana monilla meillä humanisteilla huoli oli käsinkosketeltava: mitä hyötyä tästä on? Eräs vastauksista, joka lausuttiin lohduttavalla äänenpainolla, oli että humanistinen ajattelu on kuin rasva, joka pitää yhteiskunnan ja talouden rattaat pyörimässä.

Ja miksipä se ei olisi niin, että humanistiset tieteet auttavat ymmärtämään ihmistä ja sitä tietoa voi käyttää esimerkiksi inhimillisemmän työelämän kehittämiseen. Paras tapa tällaisen tiedon levittämiseen lienee ryhtyä konsultiksi ja samalla tienata hyvin ja voittaa kapitalismi sen omassa pelissä.

Kuten tunnettua, anarkistitkin ryhtyvät nykyään konsulteiksi. Kommunistit sen sijaan ryhtyvät copy writereiksi.

Ellei tästä ole vielä jo rivien välistä osannut päätellä, suhtaudun konsulttibusinekseen äärimmäisen kyynisesti. Lukiessani sokerisen positiivista konsulttikieltä ja katsoessani näiden hipstereiden maireita naamakuvia, tiivistyy minulle niistä moni asia, joka maailmassa mielestäni on vialla, enkä edes osaa pukea sitä sanoiksi.

Antti Nylén kirjoittaa (Päiväni konsulttina, Suomen kuvalehti 20.12.2019) esseessään samaan sävyyn, sillä erotuksella että minulla ei edes olisi mahdollisuuksia saada työtarjousta Ellun Kanoilta:

”Tuotat tosi pirteää ja koukuttavaa tekstiä. Ilo olisi lukea sitä lisää”, luki sähköpostissa. ”Niinpä lähestymme Sinua ihan työtarjouksella: tule meille! Meillä on pirteä ja moniääninen tiimi, josta löytyisi paikka Sinullekin.” Viestin allekirjoituksena oli ”Ellun Kanat”.

Hyväksyn teitittelyn, mutta en ota vakavasti ketään, joka kirjoittaa Sinä isolla alkukirjaimella. Jos joku käyttäisi sanaa pirteä asiatekstissä noin usein, hankkisin hänelle lähestymiskiellon tai vastaavasti lähettäisin hänelle sellaisen vastauksen, että hän hankkisi minulle lähestymiskiellon.

Tämän kaltaiset bloggaukset toki toimivat hyvänä rokotteena kaikenlaisia työtarjouksia vastaan.

Kysymykseen, mitä hyötyä humanistisesta ajattelusta on, vastaukseni on että ei mitään. Hyöty ei ole sen tarkoitus.

On myös totta, että humanisteja koulutetaan tässä maassa liikaa. Tämä on tietysti kerettiläinen ajatus tämäkin ja jonkun mielestä ristiriidassa sen kanssa, että puolustan humanistista ajattelua (ja kenties koulutustakin). Maistereita kuitenkin koulutetaan liukuhihalta ilman, että 6 vuoden koulutus antaa minkäänlaisia valmiuksia työelämään. Humanistinen tiedekunta on ylihintainen sihteeriopisto, jonka käynyt ei osaa edes käyttää kopiokonetta.

Näitä varten tarvitaan erilaisia työpaikkoja, kuten juuri konsulttifirmoja, jotka tekevät itsestään hyödyllisiä luomalla tarpeita heidän palveluilleen.

David Graeber kutsui tällaisia töitä hevonpaskaduuneiksi (engl. bullshit jobs). Kirjassaan Bullshit jobs (2018) hän määrittelee hevonpaskaduuniksi sellaisen työn, jonka tekijä itsekin (jossain määrin) tietää, että se on täysin hyödytöntä ja olemassa vain sen itsensä vuoksi. Tällä ei siis tarkoiteta sen kaltaisia ”paskaduuneja” (engl. McJob), kuten burgereiden paistamista tai siivoamista, joissa on huonot työolot, mutta joista on kuitenkin hyötyä. James Suzman päätyy kirjansa Työn historia (SKS Kirjat 2022. suom. Ilkka Rekiaro) viimeisillä sivuilla samanlaiseen lopputulemaan: työn tehostuminen, teollistuminen, automaatio (ja tulevaisuudessa tekoäly) ovat vähentäneet välttämättömän työn tarvetta niin paljon, että sen sijaan on alettu tehdä työtä, jolla ei ole varsinaista merkitystä.

En tiedä, tunnustavatko konsultit kuinka yleisesti työnsä olevan bullshittiä (tämä on kapeassa mielessä Graeberin määritelmä), mutta itsepetoksessa on helppo elää, varsinkin sillä kuukausipalkalla, jonka kuvittelen huippukonsulttien työstänsä saavan. Tai mistäpä minä tiedän, ehkä jostain resilienssi-valmennuksesta on oikeasti hyötyä (resilienssi on uusin inhokkisanani).

Palataan lopuksi vielä siihen tekoälyyn.

Hevonpaskaduunin lisäksi hevonpaskaksi on kutsunut mm. Harry Frankfurt sellaista tyhjää puhetta sisältävää kielenkäyttöä, jota suomeksi voi kutsua myös paskanjauhannaksi, kuten Tapani Kilpeläinen on kääntänyt André Spicerin kirjan Paskanjauhantabisnes. (Business Bullshit, 2018.) Spicerin mukaan paskapuheen tunnistaa sen sisäisen logiikan puutteesta, tyhjien termien viljelemisestä sekä siitä, että sitä ei voi täsmentää pyydettäessä.

Monissa toimistoissa ja virastoissa tuotetaan raportteja, selvityksiä ja innovaatiosuunnitelmia (innovaatio on toinen inhokkisanani, mutta kenenpä ei olisi?), ei siksi että kukaan niitä oikeasti kaipaisi, vaan koska ne kuuluvat tiettyyn yrityskulttuuriin. Ainakin ulkopuolisen silmin pahimpia hevonpaskapuheen tuottajia ovat mainos- ja viestintätoimistot ja juurikin konsultit ja monenmoiset julkisen hallinnon organisaatiohimmelit. Lakialaan en edes mene tässä kohtaa.

Tekoälyn tulo tarkoittaa sitä, että tekstuaalisen hevonpaskan määrä kasvaa eksponentiaalisesti. Juurikin esimerkiksi käsillä olevassa Tekoälyn pikaoppaassa kerrotaan, kuinka tekstiä voi generoida sen avulla. Esimerkiksi tekoälyn avulla voi luoda sosiaalisen median päivityksiä.

Turhan hevonpaskan määrä tulee siis ainakin verkossa räjähtämään tulevaisuudessa.

Asian ironinen puoli on tietenkin siinä ennustuksessa, että tekoäly tulee korvaamaan monia tämänkaltaisia töitä. Monet näistä töistä ovat niitä, jotka luotiin alunperinkin siksi, että merkityksellistä työtä ei ole enää kaikille.

Lähitulevaisuuden dystopia: tekoäly pyörittää työelämää vain itseään varten. Tekoäly generoi sisältöä, jota toinen tekoäly ottaa vastaan. Tekoäly tekee organisaatiouudistuksen organisaatiolle, jota pyörittää enimmäkseen tekoäly.

Tähän ei eläin pysty.