Tekijä: Joni Kärki

Onko musiikin kieli kieli?

Hesarin artikkelissa Samuli Tiikkaja pohdiskelee musiikin ja tunteiden yhteyttä.

Itselle musiikki on aina ollut elämän tärkeimmistä asioista ja keskeinen tapa reguloida omaa tunne-elämää. Vaikka olenkin päällepäin suhteellisen harmaa ihminen — tai juuri siksi — musiikkimakuni on hyvinkin värikäs. Iloinen musiikki on helppo tapa tasapainottaa luontaista melankolisuuttani. Iloinen ja energinen musiikki antaa minulle välittömästi runsaasti iloa ja energiaa, jota muuta kautta olisi vaikea hankkia, paitsi ehkä päihteillä. Kuuntelen päivittäin paljon musiikkia ja mahdollisuuksien mukaan käyn keikoilla viikoittain (korona-ajan hiljaisuus on pikku hiljaa taas kääntymässä parempaan).

Onkin hämmentävää, että ihmislajille on sellainen asia kehittynyt kuin musiikki. Käsittääkseni muilla eläinlajeilla ei ole musiikkia (lintujen ”laululla” on toinen merkitys), mutta kaikki tietävät että esimerkiksi koirat reagoivat musiikkiin, samoin kuin papukaijat. Luultavasti jossain olemassa tutkimus, että lehmät tuottavat paremmin maitoa, jos niille soittaa klassista musiikkia.
Jollain tapaa tiettyjen sointujen ja sävelien värähtely tapahtuu taajuudella, joka saa meissä jonkin (mielen, sielun?) värähtelemään samalla taajuudella. Tietyt rytmit (jotka ovat tavallaan myös taajuuksia) tarttuvat kehoomme. Kenties tekemistä on peilisolujen kanssa, ehkä tätä pitää googlata ajan kanssa.

Kenties sillä on jotain tekemistä tunteiden ilmaisun kanssa, joka on jossain määrin universaalia lajista toiseen. Jos koira murisee ja näyttää hampaitaan, tunnistamme automaattisesti sen olevan vihainen. Muilla eläinlajeilla, ainakin nisäkkäillä, vihan ilmaus on hyvin saman tyyppinen ja helposti tunnistettava. Jos musiikkikappaleen sähkökitara ”murisee” on hyvin helppo kuvata musiikkia vihaiseksi. Samoin iloinen ja tyytyväinen eläin on helppo tunnistaa, vaikka tuleekin välttää ”inhimillisten” tunteiden liiallista projisointia toisiin lajeihin.

Tässä kohtaa on muistutettava ”kielen” ja eläinten ”signaalien” eroista. Vihainen eläin signaloi toiminnallaan vihaisuutta: se on vihainen ”tässä ja nyt” ja murina on osoitus siitä. Se ei siis pysty kommunikoimaan ”vihaisuutta” abstraktilla tasolla: se ei voi ilmaista olleensa vihainen eilen, puhua näkemästään koirasta, joka oli vihainen, tai filosofoida ”vihaisuuden” käsitteestä yleensä. Kielellinen ilmaisu taas on ”arbitraarinen”, ”keinotekoinen”, eikä ole väliä mikä sitä merkitsevä sana on: ”vihainen”, ”angry” vai ”furieux”, koska suhde on sopimuksenvarainen. Kielen kautta kuitenkin voimme kommunikoida eri merkkejä yhdistelemällä monimutkaisia ja abstrakteja asioita, jotka eivät välttämättä ole tässä ja nyt saavutettavissa.

Musiikki (ja moni muu taiteelaji) kuitenkin voi yhdistää nämä kaksi: musiikki ”signaloi” monia eri tunteita: vihaa, rakkautta, iloa, surua ja saa meidät tuntemaan näitä samoja tunteita juuri sillä hetkellä kun kuuntelemme musiikkia. Silti musiikki kykenee abstrahoimaan ja säilömään tunneilmaisun muotoon, jossa sitä voidaan käsitellä ja välittää ajassa ja paikassa. Voin kuunnella 60-luvulla, eli yli 50 vuotta sitten Amerikan mantereella levytetyn pop-kappaleen ja tuntea monimutkaisia tunteita: ei välttämättä vain yhtä tunnetta, vaan useita päällekkäin. Yksinkertaisinkin rakkauslaulu voi herättää melankolian ja ilon tunteita, jotka ovat yksilöllisiä juuri kyseiselle kappaleelle.

Juuri edellä mainitun vuoksi musiikki onkin hyvä keino käsitellä tunteita: toisaalta se voi ilmaista asioita, joita ”pelkkä” ihmiskieli ei voi, mutta silti musiikin kieli voi käyttää muita kielen ominaisuuksia hyväkseen ja toimia ajasta ja paikasta riippumatta.

Ehkä tässä on myös selitys artikkelin pohtimaan kysymykseen siitä, miksi puhutaan musiikista eikä tunteista. Ehkä sanat eivät tavoita tunteita; voin sanoa ”olen surullinen” tai ”olen iloinen”, mutta onhan se varsin latteaa. Kuinka paljon rikkaampi ilmaisu juurikin on jollain hyvällä kitarasoololla.

Musiikki on hämmästyttävällä tavalla yhtä aikaa henkilökohtaista ja universaalia. Jokaisella meillä on oma musiikkimakumme, joka on yhtä yksilöllinen kuin sormenjälkemme. Kuuleeko kukaan samalla tavalla samaa kappaletta kuten minä? Tuskin kuulee. Ja miksi jokin kappale, josta muut pitävät, ärsyttää minua tavattomasti ja toisin päin? Ja silti musiikki voi tuoda yhteen miljoonia ihmisiä jonkun tietyn bändin fanittamisen kautta. Samassa konsertissa kymmenet tuhannet voivat nauttia samalla taajuudella yhtä aikaa yksilöllisestä että yhteisöllisestä musiikkikokemuksesta. Kaikilla kulttuureilla on oma musiikkikulttuurinsa, ja jos jätämme ennakkoluulomme sivuun, on meidän mahdollista välittömästi ymmärtää meille vieraimmankin kulttuurin musiikkia, vaikka emme ymmärtäisi sanaakaan heidän kieltään.

Uusliberalismi ja utopia (Korkman Hesarissa)

Sixten Korkman puolustaa kolumnissaan Uusliberalismi ei ollut tie onnelaan suomalaista hyvinvointivaltiota. Jostain syystä Korkmanilla on yhtä aikaa maine melko oikeistolaisena — kenties kaikilla taloustieteen professoreilla jossain määrin on oikeistolainen maine, toisaalta hän oli vuosina 2005–2012 Elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtajana, ja se lienee talouspoliittisesti oikeistolaisimpia järjestöjä Suomessa — mutta myös jonkin verran taloustietelijäksi vasemmistolaisena. Siksi ehkä kirjoituksen otsikon tarkoitus on hieman herätellä, että eivät kaikki talousvaikuttajat kannata uusliberalismia. Silti samoja ajatuksia on hän kirjoittanut mm. kirjassaan Talous ja Utopia (Docendo, 2012).

Jutun kärki on siinä, että tilastojen mukaan korkea veroaste ei hidasta talouskasvua. Tilastojen mukaan esimerkiksi pohjoismaat menestyvät yhtä hyvin kuin angloamerikkalaiset maat, vaikka edelliset verottavat 10 prosenttikköä kovemmin, ja esimerkiksi tuotanto henkeä kohti on pohjoismaissa jonkin verran korkeampi.

Toisaalta, mistä kaikesta ns. hyvinvointivaltio koostuu korkean verotuksen lisäksi? Korkman kannattaa myös ns. paikallista sopimista yleissitovuuden sijaan ja halpatyövoiman maahantuontia sekä sen vaatimaa ”työelämän joustoa”. Itse olen aina ihmetellyt sitä yhtälöä, että Suomessa on toisaalta työvoimapula, mutta ihmisten saamiseksi töihin palkkoja pitää alentaa. Vähäisillä taloustiedon rippeilläni olen kuvitellut, että kysynnän ja tarjonnan lain mukaan työvoimapula nostaisi palkkoja, mutta ehkä en tässä bloggauksessa lähde jaarittelemaan siitä sen enempää.

Toinen hyvinvointivaltion kannalta keskeinen muutos on meneillään oleva sote, joka käytännössä tarkoittaa terveyspalveluiden yksityistämistä. Jonkinlaiseen uusliberalismiin ollaan siis menossa, villi veikkaus on, että koulutusta aletaan yksityistää sen jälkeen. Ja tässähän on sellainen vinha tvisti, että yksityiset tuottavat palvelut, jotka rahoitetaan verovaroista (esim. palveluseteleillä) ja omistajat maksavat vain minimaalista pääomaveroa voitoistaan, jos eivät sitten kierrä veroja kokonaan.

Vaikka hyvinvointivaltiolla on laaja tuki, kuten kolumnissa todetaan, niin monille hyvinvointivaltio voi tarkoittaa toteutukseltaan monia eri asioita.

Sika puhuu (Plutarkhos)

Plutarkoksen dialogeissa siaksi muutettu sofisti Gryllos sanailee Kirken saarella Odysseukselle seuraavaa:

Tiedät varmaan, että on olemassa erityyppisiä intohimoja. Ruuanhimo ja jano ovat luonnollisia ja eräällä tavalla välttämättömiä, kun taas seksuaalinen halu, jonka perusta on kyllä luonnollinen, voidaan aivan hyvin jättää huomiotta, jollei sitä käytetä. Seksuaalista halua voidaan siten nimittää luonnolliseksi, mutta ei välttämättömäksi.

Mutta teillä ihmisillä on haluja, jotka eivät ole luonnollisia eivätkä välttämättömiä ja jotka syntyvät hyökynä ulkopuolelta tulevien turhien kuvitelmien ja muodontajun puutteen seuraksena. Niitä on niin paljon, että kaikki luonnolliset halunne peittyvät niiden alle, niin kuin vieraat tulokkaat surmaavat maan alkuperäiset asukkaat. Eläinten sielut ovat sen sijaan luoksepääsemättömiä ja näiltä vierailta intohimoilta suljettuja; eläimet elävät turhista luuloista vapaina ikään kuin asuisivat kaukana merestä. Ne elävät vailla ylellistä ja ylenpalttistaelämää ja pitäytyvät ankarasti kohtuullisessa elämäntavassaan. Ne pyrkivät yhä paremmin hallitsemaan halujaan, joita on vain muutama, ja nekin sisäsyntyisiä.

— Teoksesta Plutarkhos, Eläinten älykkyydestä. Suom. Tua Korhonen & Liisa Kaski.

Kritiikin vastaanottamisesta (Kettu & Liukkonen)

Jyrki Lehtola kirjottaa kolumnissaan jyrkilehtolamaiseen tyyliinsä kirjailijoiden suhtautumisesta kritiikkiin. Joku linkkasi tämän Facebookin Kirjailijanloput-ryhmään ja kommentoin lyhyesti sinnekin, mutta säästin jaarittelut tänne blogiini, josta kukaan ei niitä lue.

Kolumnissa viitataan Maaria Ylikankaan arvosteluun Miki Liukkosen romaanista Elämä: esipuhe ja Oskari Onnisen arvosteluun Katja Ketun kirjoittamasta Ismo Alangon elämänkerrasta. Molemmat kritiikit suhtautuvat kohteeseensa kriittisesti, elleivät jopa negatiivisesti. Kritiikin kohteet ovat tästä suuttuneet ja tuoneet sen julki.

Ajallemme tyypillisesti keskustelua käydään Facebookissa ja Instagramissa. Tältä pohjalta tietysti voi kyseenalaistaa koko keskustelun tason, ehkä myös sen mielekkyyden: ehkä kukaan ei edes pyri vakavaan debattiin, joku FB tai Insta-kommentointi on enemmänkin höyryjen ulos päästämistä. Kaverit sitten lähettävät peukkuja, sydämiä ja tsemppaavia kommentteja. Se, että onko arvosteluita luettu, ei ole oleellista, tärkeintä on jakaa jaksuhaleja kaveriporukassa, mihin kyseiset alustat onkin luotu, ei niinkään vakavaan kulttuurikeskusteluun.

Silti on jotenkin huolestuttavaa, miten ammattikirjoittajat ja heidän kaveripiirinsä, jossa näyttäisi olevan myös aika monta ammattikirjoittajaa, suhtautuvat negatiiviseen palautteeseen sellaisella selkäydinreaktiolla, että ensimmäinen toimintamalli on kriitikon henkilöön käyminen.

[k]riitikolle näyttäisi olevan tärkeämpää briljeerata sivistyssanoilla sen sijaan että tulisi sanoneeksi itse kirjasta yhtään mitään.

Itse en kokenut arvostelua vaikeaksi, kenties siksi että olen sellainen parjattu kirjallisuudenopiskelija (tai vain helvetin fiksu), mutta onko siis noin, että jos arvostelussa käytetään sanaa ”metafiktio”, jättävät ne artopaasilinnafanit ostamatta 1000-sivuisen kielellä ja kerronnalla leikittelevän kokeellisen postmodernin kyborgiromaanin? Ilmeisesti näin, sillä niin moni kiiruhtaa kommentoimaan, että ei ”ymmärtänyt” arvostelusta mitään, ikään kuin se olisi ylpeilemisen aihe. Ollaan jouduttu outoon tilanteeseen, jossa vastakkain ovat ”älyköt” ja Miki Liukkosen lukijat. Onko Miki Liukkonen siis uusi Päätalo, kansaan menevien tolkuttoman paksujen teosten suoltaja, joka puolustaa tavan maalaisjärkeä Helsingin herroilta?

Ja mitä sitten tarkoittaakaan ”yhtään mitään”. Jotain arvostelussa kirjasta sanotaan, vaikka ei niillä sanoilla, joilla Liukkonen Insta-tilillään ohjeistaa, mutta mitäpä virkaa kriitikoilla olisi, jos kirjailijat itse kirjoittaisivat arvostelunsa. Liukkonen väittää, että arvostelu ei ole lyttäävä tai positiivinen, mutta jos Ylikangas kirjoittaa ”Teoksen esteettinen anti on hysteeriselle realismille tyypillistä viimeiseen aivopieruun asti tarkentavaa kerrontaa”, niin vaikeata sitä on ainakaan positiivisena pitää. Tämän ehkä Liukkonen tahtoisi omalla versiollaan korvata. Tai sitten tekstiä ei ole luettu, mistä keskustelussa tunnutaan kriitikoita syyttävän useampaan otteeseen.

Liukkonen penää ”Oliko kirja siis hyvä vai ei?” Mielestäni kirja-arvostelun tehtävä ei ole päättää näiden kahden ääripään välillä (tosin, eikö Markku Soikkeli aikoinaan Kirja A & Ö -ohjelmassa näin kirjoja pisteyttänyt?), mutta jos jo otsikossa teos nimetään ”möhkäleeksi”, niin ei kai se kovin mairittelevaa ole.

Oskari Onnisen arvostelu Ketun kirjoittamasta elämänkerrasta on kieltämättä teilaus, mutta kirjoituksessa kuitenkin esitetään sille perusteita. Vähemmän perusteita esitetään Katja Ketun Facebook-seinällä (EDIT: keskustelu on näköjään poistettu n. tunti sitten), jossa lähes sadan kommentin voimin kuvaillaan Onnista katkeraksi idiootiksi, jolla on tapana huvikseen lytätä erityisesti naistaiteilijoita kuitenkaan kirjallisuudesta, musiikista tai oikeastaan mistään muustakaan mitään ymmärtämättä.

On selvää, että arvosteluitakin saa arvostella, mutta silloin olisi toivottavaa, että se tehtäisiin rakentavasti. Molemmat kirjailijat tuntuvat kokevan olevansa ajojahdin uhreja: Kettu henkilökohtaisen, Liukkonen ”ideologisen”, joskaan hän täsmennä mitä ideologiaa hän tarkoittaa. Ja tsemppaajat voivat vain tsempata, koska eivät itsekään ole vielä kyseisiä kirjoja lukeneet.

Myös Helsingin Sanomat on saanut oman osansa verkkovihasta, joka muistuttaa sitä tyypillistä ”valtamedia valehtelee” -diskurssia. Helsingin Sanomat on monoliitti, jota vastaan yksittäinen kirjailija (lue ”toisinajattelija”) lähtee donquijotemaisen rohkeasti. Tästä moraalisesta positiosta käsin voi olla vain oikeassa.

Huomaan tässä vaiheessa oikeastaan vain kirjoittavani auki Lehtolan humoristista kolumnia, mikä tietysti on pelkkää vitsin selittämistä, eli tylsää.

Olenhan itsekin tullut haukutuksi Hesarin sivuilla. Niin se menee ja siihen kirjoittajana pitää tottua. Olivatko haukut aiheellisia? Olivat varmasti, mutta halusin silti kirjoittaa niihin vastineen (jota tuskin kukaan luki).
Sosiaalisessa mediassa sain minäkin hyväntahtoisia kommentteja ”ei kritiikeistä tarvitse välittää”, ”eivät ne kriitikot mitään tiedä” ja ”Hesari vainoaa pieniä kustantamoita”. Ymmärrän tsemppaajien halun lohduttaa, mutta kyllä aikuisen ihmisen tulisi osata ottaa kritiikki vastaan. Kirjailijana kasvaakseen se on välttämätöntä, mutta tuntuu se vaikeata olevan pidempäänkin kentällä vaikuttaneille.

Toisen roska on silti roskaa

Eilen pohdin bloggauksessani likaa, mutta mikä on lian ja roskan ero? Kauppakeskukset olivat tänään täynnään halloween-krääsää, joka on sekin siinä mielessä mielenkiintoinen ilmiö, että se pyrkii jäljittelemään jotain vanhaa ja kulunutta, pölyn ja hämähäkinseittien peittämää ja jopa rumaa, mutta on silti käsitetään koristeiksi. Roskaa siitä tulee vasta, kun se päätyy kaatopaikalle. Mikä tapahtuukin viimeistään parin viikon kuluttua, kun tehdään tilaa joulukrääsälle.

Monenlaisia rikkinäisiä asioita, kuten vanhoja filmikameroita, pieniä rumpuja ja rikkinäisiä kahvimyllyjä voi käyttää sisustuksessa. Eurolavat ja vanhat matkalaukut olivat jossain vaiheessa muoti-ilmiö (tai ovat vieläkin, mistäpä minä tiedän). Rustiikki sisustuksessa pyrkii jäljittelemään kulunutta. Mutta milloin rustiikki on liian kulunutta käytettäväksi?

Kahviloissa on vanhoja kirjoja sisustuksena, luulen että niiden lukeminen olisi jonkinlainen etikettivirhe. Huonekaluliikkeissä kirjahyllyihin on aseteltu kirjoja malliksi, luultavasti ne ovat jostain makuloinnista pelastettuja tai joskus vanhoja tietosanakirjasarjoja. On hellyttävää, miten jotkut kuvittelevat vanhoilla kirjoilla olevan arvoa niitä kirppareille (tai nettikirppareille) kantaessaan, mutta harvalla vanhalla kirjalla on muuta arvoa kuin lämpöarvo. Nekin ovat siis roskaa.

Modernia maailmaa katsoessani näen valtavan määrän roskaa. Kertakäyttökulttuuri ja ohjelmoitu vanheneminen tarkoittaa, että ennen pitkää kaikki muuttuu roskaksi, ”roskuus” siis sisältyy siihen jo itsessään. Ehkä lika on määritelmällisesti lika uncountable ja roska countable, jotain konkreettisempaa. Siinä missä lika on tilallista (”väärässä paikassa”), roska on ajallista: jotain, joka on tullut käyttöikänsä päähän. Käyttöikä modernissa maailmassa vaihtelee vuosista muutamaan sekuntiin. Käärepaperi ei ole likaa, mutta voi olla likainen. Roskaksi se muuttuu heti kun se otetaan suojelemansa asian ympäriltä. Tämä tietokone, jolla tätä kirjoitan, muuttuu roskaksi eli elektroniikkajätteeksi viimeistään parin vuoden päästä kun tämä on muuttunut niin hitaaksi, että edes blogitekstin kirjoittaminen ei onnistu sillä.

Lika on asioita väärässä paikassa

Hiekka pihapolulla ei ole likaa, mutta kengänpohjissa sisään kannettuna on. Ruoka ei ole likaa, mutta jos paidanrinnus on kastikkeessa, sanotaan paidasta että se on likainen. Maa-aines varsinkin ruuassa on likaa, vaikka tunnetusti juurekset kasvavatkin mullassa. Ruoka muuttuu ulosteeksi, joka on määritelmän mukaisesti kenties likaisinta likaa, mutta lanta on peltojen ravintoa.

M.A. Castrén kertoo Siperian tutkimusmatkoiltaan tarinan, jossa kesken ruokailun matkueen eräs vetokoirista nappaa pöydältä ruuaksi tarkoitetun lihankimpaleen. Samojediopas juoksee koiran kiinni, repii lihanpalan tämän hampaista ja palauttaa sen lautaselle. Ruokailu jatkuu. Useimmat moderniin siisteyskäsitykseen tottuneet lukijat pitäisivät eläimen suuhun joutunutta ruuanpalaa likaisena. Vaikka syödäänhän niitä eläimiäkin.

Koiraa tosin harva söisi. Silloin painavat muut syyt kuin koiran ”likaisuus”. Sikaa sen sijaan pidetään monissa kulttuureissa likaisena. Asiat ovat oikeissa paikoissaan, kun sika on lautasella, ei lautasen äärellä. Sianliha tosin tulee terveyssyistä kypsentää, kananlihan salmonellariskistä puhumattakaan. Naudanlihaa sen sijaan syödään raakana.

Entisajoista minulle tulee elävänä mieleen ihmisten likaisuus: peseydyttiin kerran kesässä, elettiin saman katon alla yhdessä monenlaisten eläimien kanssa, mukaan lukien koirien ja sikojen. Käytössä olivat ulkohuussit. Millaista oli erotiikka ihmisten kesken, jotka eivät eläessään harrastaneet alapesua tai karvojen ajelua?

Moderni yhteiskunta ei välttämättä tuonut helpotusta, ainakaan kaikille yhteiskuntaluokille. George Orwell kirjoittaa raporttikirjassaan Tie Wiganin aallonmurtajalle kaivostyöläisten oloista. Kaikista kurjuuksista selvimmin mieleeni on jäänyt kuvaus ahtaista työläiskortteleista, joissa perheet asuvat yhdessä huoneessa ilman kylpyhuonetta. Tehtyään pitkän työpäivän hiilikaivoksessa raskasta työtä, kaivosmies tulee kotiinsa, jossa hänen vaimonsa on peseytymistä varten lämmittänyt vadillisen vettä. Tässä työmies voi pestä kasvonsa ja huljutella ylävartaloaan.

Silti likaisinta likaa on näkymätön lika. Lotraamme käsidesillä, vaikka mitään ei käsissä näkyisikään.

Amerikkalaiset ovat tyhmiä, minä olen fiksu

Varsinkin nuorempana minäkin olin ”antiamerikkalainen”, kuten me kaikki kriittisinä ja sivistyneinä itseämme pitävät, vähän vasemmalle kenties kallellaan olevat olemme tai jossain elämänvaiheessa olimme.

”Antiamerikkalainen” vastustaa amerikkalaista massakulttuuria ja kerskakulutusta ja hänen mielestään kaikki amerikkalaiset ovat idiootteja ja löytää sille runsaasti todistusaineistoa. Jo ennen Trumpin valtaantuloa Bushia pidettiin amerikkalaisen typeryyden huipentumana, puhumattakaan esimerkiksi Arnold Schwarzeneggerin valinnasta Kalifornian kuvernööriksi. Sen lisäksi, että amerikkalaiset ovat typeriä ja sivistymättömiä, ovat he myös sotahulluja, lihavia ja mukavuudenhaluisia ja riistävät koko muuta maailmaa. Samaa asennetta viljellään netin keskustelupalstoilla yleisesti, ironista kyllä englanniksi ja tätä mieltä ovat ihmiset, jotka kuuntelevat amerikkalaista musiikkia (pop, rock, hip-hop) ja kuluttavat Hollywoodin viihdeteollisuuden tuotteita, koska aika harva ”antiamerikkalainen” kuitenkaan on mikään eurooppalaisen taide-elokuvan harrastaja.

Ehkä amerikkalaisten junttimaisesta typeryydestä löytyykin todisteita kuten löytyy varmasti monen muunkin kansan typeryydestä. Jostain syystä kuitenkaan samalla tavalla ei pidetä sopivana sanoa ”afrikkalaiset ovat idiootteja”, vaikka sillekin löytyisi varmasti todisteita. Syyn tällekin tiedämme. Muistan myös erään keskustelun Bushin valinnan aikoihin; vaalilipukkeiden kanssa oli silloinkin ongelmia ja siitä saatiin syy naljailla taas amerikkalaisten typeryydestä. Keskustelu meni näin:

-Kyllä ne amerikkalaiset on typeriä!
-Joo, ei ne neekerit siellä osaa laittaa rastia äänestyslippuun!
-Hei, tuo on muuten rasistista!

Aika harvalle tuottaa vaikeuksia tunnistaa rasismia tässä. Mutta onko sitten niin, että vain valkoihoiset amerikkalaiset ovat idiootteja? Niitä niskastaan punoittavia, tähtilippua heiluttavia, ylipainoisia burgeriin tukehtuvia, sotahulluja äärikristittyjä. Tummaihoiset amerikkalaiset taas eivät voi olla idiootteja, koska tämän sanominen olisi rasismia. Yleisluontoinen amerikkalaisuudelle ylimielinen virnistely taas on osa eurooppalaista sivistystä.

Venäjällä on muuten aika paljon samaan kuvaukseen kuuluvia idiootteja, jotka samalla tavalla ultranationalisteina eivät usko oman maansa voivan koskaan tehdä mitään väärää, ja sen lisäksi ihailevat amerikkalaisen kerskakulutuskulttuurin inhottavimpia puolia täysin häpeilemättömästi. Tosin, venäläisillä on myös Dostojevski, Repin ja Tšaikovski, joten he kuuluvat samaan sivistyneistökansojen perheeseen kuin ranskalaiset (johon amerikkalaiset eivät kuulu).

Joskin turistioppaana toiminut tuttavani kertoi, että ranskalaiset turistit ovat kenties typerin hänen kohtaamansa kansa (ranskanopiskelijana hän sai pienoisen kolauksen idealismissaan ihailemalle maalle). Ranskalaiset eivät tunnetusti osaa mitään muuta kieltä kuin omaansa ja tuttavani mukaan eivät myöskään tiedä mitään kotimaansa ulkopuolelta. Tämä onkin suurten ”kulttuurikansojen” ongelma: kun omalla kielellä on riittävästi kulutettavaa kulttuuria, ei tarvitse koskaan tutustua vieraisiin kulttuureihin. Toinen ongelma on siinä, että ranskalaiset ovat itse päässeet määrittelemään mikä on sivistystä: ranskalainen kirjallisuus, ranskan kieli ja viininjuonti. Viinin kittaaminen patonki poskessa ei ole suinkaan ryyppäämistä samalla tavalla kuin keskikaljan kiskominen. Ranskassa jo lapsesta asti puhutaan ranskan kieltä ja niin edelleen. Tosin todellisuudessa ranskalaisen kulttuurin ylivoimaisuus johdu mistään sen sisäisestä ominaisuudesta, vaan Wilhelm Valloittajan ja Napoleonin ja monen muun käymistä sodista, joissa pistimien nokassa frankofoniaa on viety maailmalle ja siinä sivussa ryövätty puoli Afrikkaa ja vähän Amerikkaa ja Aasiaakin.

Listaa voisi jatkaa kaikista eurooppalaisista ”sivistyskansoista”, mutta erityisesti ranskalainen kulttuuri nauttii Suomessa kohtuutonta yliarvostusta. Ranskalainen elokuva on taide-elokuvan synonyymi ja ranskalainen viini automaattisesti parempaa, vaikka olisi minkälaista etikoitunutta mehutiivistettä, jonka etiketissä lukee ”Château de blaablaa”. Ei minulla sinänsä ole mitään ranskalaisuutta vastaan, mutta jos jokin on junttimaista, niin juuri tuo kaiken kriittisyyden kadottaminen heti jos joku mainitsee ”ranskalaisuuden”.

Kenties syy siihen, miksi amerikkalaisia on niin helppo haukkua, on että näemme heissä niin paljon itseämme. Suomalainen nykykulttuuri on siinä määrin amerikkalaisuuden läpäisemää, että haukkuessamme amerikkalaisuutta, haukumme ennen kaikkea itseämme. Yhtä lailla suomalaiset ovat pinnallisia kerskakuluttajia ja kulttuuri on populaaria kitschiä. Mutta se nyt vaan on helpompaa ulkoistaa nämä piirteet johonkin ulkopuoliseen ja tehdä siitä itselle vain guilty pleasure.

”Kyllä Pekka Sauri on viisas mies”

Muistan nuoruudestani Pekka Saurin yöradion, kuten varmaan muistaa moni muukin ja kääntäen meidän ikäpolvelle Sauri on juuri tunnettu radiopsykiatrina, joka juonsi livelähetystä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä Radio Suomella 90-luvun lopulla (nyt kun googlasin aiheesta, paljastui että ohjelma oli sitä ennen pyörinyt jo 10 vuotta Radio Helsingillä, joka ei kuulunut lapsuuspaikkakunnallani, ja oli siksi entuudestaan tuntematon tieto). Viimeiset 20 vuotta Sauri on ollut tunnetumpi kenties Helsingin kunnallispolitiikasta, joten nykynuoret eivät varmaankaan Yöradiota muista.

Murrosikäisen pojanjolpin mielestä hauskinta tietysti ohjelmassa oli se kuinka kaiken maailman sekopäät soittivat suoraan lähetykseen ja kaikkein hauskinta olivat pilapuhelut, joita joka kerta odotettiin. Sauri oli luonnollisesti tyhmä vanha ukko ja tosikko, jonka kustannuksella tehtiin pilaa.

Jouduinkin siksi hämmästymään, kun eräs ikätoverini totesi, että ”oikeesti Pekka Sauri on helvetin viisas mies”. Yritin heittää asian leikiksi, onhan Yöradio sentään pelkkä vitsi. Kaveri toisti väitteensä pontevammin: ”ei kun oikeesti olen sitä mieltä, että Pekka Sauri on helvetin fiksu äijä”.

Kaverin kommentti jäi mieleen ja näin jälkeenpäin arvioituna se on hyvin vahva mielipide murrosikäiseltä ammattikoululaiselta nuuska huulessa. Miksi kaikkeen pitäisi suhtautua vitsinä? Varsinkin nuorena halusi peitellä omaa epävarmuuttaan ironialla, mitään ei voinut ottaa tosissaan, koska se oli jotenkin noloa. Samalla tavalla vielä vanhempanakin on vaikea antaa tunnustusta siitä, että joku on aidosti sanonut jotain fiksua tai tehnyt jotain merkittävää.

Ehkä murrosikäisen kaverini opetus on, että pitäisi aidosti kuunnella mitä ihmisillä on sanottavaa (tai lukea ajatuksella mitä he ovat kirjoittaneet) ja suhtautua sen sisältöön avoimesti ja ennakkoluulottomasti sen sijaan, että yrittäisi heti ottaa asennetta, että kyllä minä nämä tiedän. Kriittinen asenne on suositeltavaa, mutta jos kriittisyys on vain älyllistä laiskuutta, selkäydinreaktio sen peittelemiseksi, että ei oikeasti ymmärrä mistä puhutaan, johtaa se pelkkään kyyniseen ironiaan, jossa naureskellaan syventymisen sijasta.

Se mitä maailma tarvitsee, on nöyryyttä tunnustaa tietämättömyytensä ja rohkeutta ihailla aidosti fiksuja ihmisiä.

Pandemian vaikutus ihmisiin

Lähitulevaisuudessa pandemiasta tulee varmasti suosittu tutkimuskohde tutkijoille, etenkin sosiaalipsykologeille ja muille, jotka tutkivat laajojen ihmisjoukkojen käyttäytymistä. Tutkijoille on avautunut ainutlaatuinen tilanne havainnoida laajan eristäytymisen vaikutuksia ihmisiin. Ainakin minusta tuntuu, että sosiaalisten kontaktien väheneminen ja siirtyminen kommunikoimaan verkon välityksellä on johtanut esimerkiksi salaliittoteorioiden määrän räjähdysmäiseen kasvuun.

Kasvokkain tapahtuvassa kommunikaatiossa on usein helpompi huomata puhuuko vastapuoli aivan täyttä puuta-heinää, kun taas sosiaalisessa mediassa trollataan tahallaan. Meille kaikille on varhaislapsuudesta asti kehittynyt tietty kyky tulkita toisia ihmisiä ja heidän nonverbaalisia viestejään. Kirjallisessa kommunikaatiossa, jota sosiaalinen mediakin suureksi osaksi on, nonverbaalinen viestintä puuttuu ja tutkimusten mukaan jopa puolella miljoonalla aikuisella suomalaisella on puutteellinen lukutaito.

Miten esimerkiksi tulisi suhtautua siihen, että eräskin rouva kommentoi Facebookissa jotain uutista ja kertoi, että kaikki kaksi koronarokotetta saaneet ovat jo kuolleet. Uskooko tämä henkilö tosissaan näin? Valehteleeko hän tahallaan muita pelotellakseen vai onko hän jonkinlainen ironinen trolli? Onko hän skitsofreenikko, joka elää jossain harhaisessa todellisuudessa. Vai onko meille yksinkertaisesti muodostumassa sellainen keskustelukulttuuri, jossa ei ole oleellista pitävätkö väitteet paikkaansa?

Toisessa esimerkissä nuori mieshenkilö kertoi, että rokotetut eivät pääse ”eräiden” lentoyhtiöiden koneisiin, koska ”epäillään”, että rokotteet jotenkin siirtyvät ihmisestä toiseen. En edes käyttänyt keskustelussa termiä ”todistustaakka”, mutta tiedustelin kuitenkin, että kai on olemassa lentoyhtiöitä, joiden nettisivuilla olisi asiasta tiedotettu. Ei tietenkään ole, mutta mikään ei estä uskomasta niin.

(Oma salaliittoteoriaviisari kyllä välillä värähtää, kun alkaa tuntua että viestit tulevat jostain trollitehtaasta; niin samanlaisia ne ovat välillä muodoltaan. Esimerkkinä muotoilu ”jos vuosi sitten sanottu että jotain X, niin olisi pidetty salaliittona, mutta nyt jotain X on jo uutisissa.” )

Ehkä jos näidenkin ihmisten kanssa olisi keskustellut kasvokkain, olisi pokka pettänyt ja he itsekin tajunneet, että eihän näissä väitteissä ole mitään mieltä. Verkossa taas monilla on niin puutteellinen lukutaito, että he kenties osaavat lukea sanan toisensa perään, mutta eivät muodostamaan niistä sellaisia kokonaisuuksia, joista voisivat arvioida onko niissä mitään järkeä. Puhumattakaan, että ymmärtäisivät selkeästi argumentoidun vastaväitteen. Toisaalta, useimmat meistä tunnistavat skitsofreenikon silmien ns. hullunkiillon ja osaavat suhtautua kadun kulmassa spagettisihvilä päässä huutelevan sekopään sanomisiin vähintäänkin kriittisesti. Verkossa sen sijaan ei moni tunnista sekopäätä pelkästään ulosannin perusteella, ja professorin lausunnot ja satunnaiset somekommentit vaikuttavat yhtä järkeviltä, vaikka jälkimmäisestä puuttuisikin kielioppi, koherenssi, välimerkit ja joskus vimmaisimmilta välilyönnitkin.

Aineistosta siis tuskin tulee olemaan pulaa, pikemminkin sen rajaaminen tulee olemaan vaikeaa, puhumattakaan, jos pitäisi löytää kontrolliryhmäksi sellaisia ihmisiä, joiden päätä sosiaalinen media ei ole vielä sotkenut.

Sellaista on vapaus (surulllinen tapaus)

Vapaus, kuten muutkin vastaavat ihmisen keksimät käsitteet, on riippuvainen kielisysteemistä pikemminkin kuin mikään ”olio itsessään”, vaikka meillä onkin vahva tunne siitä, että vapaus on helposti määriteltävissä: ”sitä joko on tai sitä ei ole”.

Jonkinlaisena minimimääritelmänä voi pitää sitä, että silloin on vapaa, kun kukaan ei ole estämässä tai pakottamassa. Käytännössä tämä toteutuu vain jättämällä järjestäytynyt yhteiskunta ja muuttamalla yksin keskelle metsää. Vasta silloin voi olla varma, että kukaan ei ole rajoittamassa yksilön vapautta. Monet filosofiset teoriat onkin ollut tapana aloittaa tästä nollapisteessä, jonne nyt yritämme palata takaperin. ”Luonnontilassa” vallitsee vapaus (tai sitten ”kaikkien sota kaikkia vastaan”), mutta heti kun yksilömme tapaa toisen ja muodostaa yhteisön, alkaa se rajoittaa hänen vapauttaan. Työnjako onkin järkevää: toinen metsästää, toinen keräilee ja niin edelleen, mutta tällainenkin yksinkertainen sopimus alkaa jo rajoittaa yksilön vapautta sillä että molempien tulee täyttää oma osansa sopimuksesta.

Myös muilla tavoilla täytyy löytää yhteiselämään säännöt: kahden hengen yhteisössämme toinen osapuoli haluaa hakata viidakkorumpua kaiket yöt, mikä rajoittaa vapauttani nukkua, joten hänen vapauttaan musisointiin täytyy rajoittaa tiettyihin kellonaikoihin. Mitä monimutkaisemmiksi ja suuremmiksi tällaiset yhteisöt kasvavat, sitä enemmän ne tarvitsevat sääntöjä. Ensimmäiset ihmisyhteisöt pärjäsivät suulliseen perinteeseen perustuvilla säännöillä, mutta jo varhaisessa maatalousyhteiskunnassa tarvittiin muistiin kirjoitetut Hammurabin lait. Byrokraattinen nyky-yhteiskunta on massiivinen sääntöviidakko juuri siksi, että myös yhteiskunta on monimutkainen. Varmasti voi tuntua siltä, että suuri osa näistä säännöstä on turhia, tai ainakin että niiden soveltamisessa tulisi käyttää ”maalaisjärkeä”, mutta esimerkiksi jalankulkijana liikenteessä tuntuu hyvältä, että lait rajoittavat autoilijoiden vapautta ajaa jalankulkijoiden yli.

Yhteisöt ja yhteiskunnat ovat siis väistämättä vapautta rajoittava tekijä lähes määritelmällisesti. Ainoa tapa vapautua niistä on muuttaa erilleen, jolloin voi toteuttaa henkilökohtaista yksilönvapauttaan rajoittamattomasti (jos siis löytyy vielä maailmasta sellainen kolkka, jossa voi elää yhteiskunnasta erillään). Mutta olisiko tällaisen hypoteettisen henkilön elämä käytännössä kuinka vapaata? Todennäköisesti hän käyttäisi suurimman osan ajastaan perustarpeidensa — ruoka, juoma, lämpö, suoja — tyydyttämiseen. Vaihtoehtona olisi pahempi pakko kuin mitä harva moderni yhteiskunta käyttää: kuolema. Harva meistä pitäisi tällaista elämää kovin vapaana.

Vapaus on kuitenkin hyvin houkutteleva käsite, jota varsinkin poliittisessa diskurssissa viljellään. Harva käsite on yhtä ahkerassa käytössä sekä oikealla että vasemmalla. Jopa kansallissosialistien iskulause on ”tie vapauteen”. Yhdysvalloissa ”vapaus” on iskulause, mutta en edes lähde purkamaan sitä, millä tavoin ’Murica on kovin epävapaa yhteiskunta. Kaikkien vallankumousten ideaalina on ollut ”vapaus, veljeys, ja tasa-arvo” huolimatta siitä millainen vankileirien saaristo siitä on seurannut. Kaikki tietävät, mitä ”vapaus” tarkoittaa, mutta harva todella kykenee sen määrittelemään ja ehkä juuri siksi se on niin käyttökelpoinen käsite: se tarkoittaa kaikille hieman eri asiaa, mutta silti jotain positiivista, voimaannuttavaa, henkilökohtaista.

Yksilöpsykologisella tasolla ”vapaus” on itse asiassa paluuta esioidipaaliseen primäärinarsistiseen kaikkivoipaisuustilaan ja juuri siksi se vetoaa meihin kaikkiin niin voimakkaasti. Meissä kaikissa on sisällä se pikkuvauva, joka haluaa tissiä suuhun tässä heti nyt, ja joka ei ole kohdannut vielä niitä reaalitodellisuuden vastoinkäymisiä, jotka rajoittavat vapauttamme saada kaikki heti nyt. Heti kun pistämme päämme kohdunkaulan ulkopuolelle, olemme maailmassa, jossa fysiikan lait rajoittavat vapauttamme. Sylivauva kiukuttelee nälkäänsä, mutta lusikka ei silti meinaa osua suuhun. Pikkulapsesta tuntuu epäreilulta, että aikuiset kieltävät koskettamasta kuumaa hellanlevyä. Pian tulevat nukkumaanmenoajat ja pitäisi siivota omat jälkensä. Säännöille ei tunnu tulevan loppua, mutta lapsi ajattelee, että sitten kun hän on itse aikuinen, hän voi tehdä omat sääntönsä. Sitä päivää ei tietenkään koskaan tule. Siksi meidän kaikkien tulee elää sen pienen katkeruuden kanssa, että ehkä elimme joskus tilassa, jossa olimme täysin säännöistä vapaita, tai sitten sellainen tila olisi lähes mahdollista saavuttaa, ellei aina joku jossain olisi meitä estämässä. Se joku on tietenkin meidän omassa päässämme; ne sisäistetyt säännöt, jotka tiedämme jollain tasolla oikeiksi, mutta joita vastaan haluamme hieman kapinoida (toki on olemassa ihmisiä, jotka eivät ole sisäistäneet yhteiselämän sääntöjä, mutta luultavasti suuri osa heistä on jonkinasteisia psykopaatteja, tai ainakin arkikielessä ”sietämättömiä mulkkuja”, ja kaikki me tunnemme tällaisia ihmisiä).

Yhteiskuntia (eli valtioita) ja yhteisöjä on vapaampia ja auktoritaarisempia ja auktoriteetteja legitiimejä ja vähemmän legitiimejä, mutta täysin vapaata yhteiskuntaa ei ole (edes ilman valtiota). Tietenkin tiedämme tämän ja hyväksymme, että yhteiskunnassa on työnjako: minä hoidan oman hommani ja toivottavasti muut hoitavat omansa. Maksan veroja, joilla rahoitetaan monia minua hyödyttäviä asioita. Yhteisö antaa turvaa. En aja päin punaisia (lakiin kirjattu sääntö) enkä soita rumpuja kerrostaloasunnossa keskellä yötä (mahdollisesti kirjoittamaton laki). Normaali ihminen toimii näin, vaikka hänen sisällään käyvätkin kamppailua se pikku anarkistinen riiviö, joka haluaisi rikkoa kaikkia sääntöjä ja olla ”vapaa” kaikista realiteeteistä ja ne sisäistetyt säännöt, jotka ovat tulleet ulkopuolelta, mutta jotka olemme omaksuneet osaksi omaa moraalikoodistoamme.

Ongelmia syntyy siinä vaiheessa, kun sisäistetyt säännöt siitä, miten ihmisyhteisöissä olisi järkevää toimia, alkavat korvautua populistisella puheella, joka kuiskuttaa korvaan että tärkein sääntö on että saa tehdä mitä haluaa. Sellainen ”moraalisääntö” tuntuu poikkeuksellisen houkuttelevalta, koska se saa meidät tuntemaan, että lopulta saamme mitä haluamme, ja ennen kaikkea: sisäinen taistelumme päättyy vihdoin rauhaan. Vaikka hetkittäin tuntuisikin vapauttavalta päästä sisäinen kaaos valloilleen ja toimia ”moraalittomasti”, ei se kuitenkaan normaalilla psyykellä varustetulle ihmiselle ole varteenotettava vaihtoehto (kuin korkeintaan kovassa humalassa). Jos sen sijaan otamme moraalisäännöksi sellaisen jäsentävän periaatteen, jonka mukaan on nimenomaan hyödyllistä ja oikein olla itsekäs, ainakin fantasian tasolla olemme saattaneet samaan linjaan sisäisen vapaudenkaipuun ja ulkoiset vaatimukset. Esimerkkejä tästä riittää, ilmiselvimpänä ne taloudelliset teoriat, jotka Adam Smithiä mukaillen (tai yksinkertaistaen) pitävät taloudellista itsekkyyttä yhteiskunnille hyödyllisenä tai vaikkapa satanistit (joiden kanssa edellämainitut, usein kristityt ”konservatiiviliberaalit” eivät välttämättä haluaisi samaan kuvaan), joiden mielestä oman tahdon toteuttaminen on ainoa moraalilaki, mutta oikeastaan meissä kaikissa on sisällä pikku libertaari, joka haluaa kapinoida konsensusta vastaan.

Juuri tästäkin syystä ”toisinajattelijan” rooliin on niin houkutteleva astua. Kyseessä on modernin kulttuurin trooppi. Eikö meistä jokainen jossain määrin kuvittele olevansa toisinajattelija (myös minä tätä kirjoittaessani), ja usein nimenomaan vapauden puolella yhteisön ylivaltaa vastaan? Meistä tuntuu hyvältä ”uhrata” tietty määrä psyykkistä energiaa hegemoniaa vastaan kamppailuun, kuvitella ainakin hengessä edustavamme vastarintaa (ottaisimme punaisen pillerin, jos Morpheus sitä meille tulisi tarjoamaan) vastineeksi ”vapaudesta”, eli siitä että jossain tulevaisuudessa sisäinen vapaudenkaipuumme ja ulkoiset vaateet olisivat tasapainossa.

Tähän väliin populistin on helppo iskeä. Todellinen nykyaikainen diktatuuri ei vaadi kuuliaisuutta, vaan toteuttamaan mielihalujaan ja taistelemaan yksilönvapauden puolesta. Sen sijaan vapauden rajoitusten tai minkäänlaisen moraalisen suoraselkäisyyden ja johdonmukaisen vaatiminen on tässä kontekstissa mieletöntä. Se mikä estää tällaista systeemiä hajoamasta anarkiaan (mitä anarkialla tarkoitetaankin), on se että ihmiset ovat sillä tavalla saman ideologian läpikotaisin rakentamia, että lopulta ”yksilöllisyyttä” ja ”vapautta” toteuttaessaan toteuttavat massa-ajattelua, eli toimivat lopulta kaikki saman suuntaisesti ja yhteiskunta on muodostunut sen mukaisesti. Hyvä yhteiskunta se ei kuitenkaan ole, vaan populistin harhaan johtama massa pelaa lopulta vain populistin pussiin.