Tekijä: Joni Kärki

Sellaista on vapaus (surulllinen tapaus)

Vapaus, kuten muutkin vastaavat ihmisen keksimät käsitteet, on riippuvainen kielisysteemistä pikemminkin kuin mikään ”olio itsessään”, vaikka meillä onkin vahva tunne siitä, että vapaus on helposti määriteltävissä: ”sitä joko on tai sitä ei ole”.

Jonkinlaisena minimimääritelmänä voi pitää sitä, että silloin on vapaa, kun kukaan ei ole estämässä tai pakottamassa. Käytännössä tämä toteutuu vain jättämällä järjestäytynyt yhteiskunta ja muuttamalla yksin keskelle metsää. Vasta silloin voi olla varma, että kukaan ei ole rajoittamassa yksilön vapautta. Monet filosofiset teoriat onkin ollut tapana aloittaa tästä nollapisteessä, jonne nyt yritämme palata takaperin. ”Luonnontilassa” vallitsee vapaus (tai sitten ”kaikkien sota kaikkia vastaan”), mutta heti kun yksilömme tapaa toisen ja muodostaa yhteisön, alkaa se rajoittaa hänen vapauttaan. Työnjako onkin järkevää: toinen metsästää, toinen keräilee ja niin edelleen, mutta tällainenkin yksinkertainen sopimus alkaa jo rajoittaa yksilön vapautta sillä että molempien tulee täyttää oma osansa sopimuksesta.

Myös muilla tavoilla täytyy löytää yhteiselämään säännöt: kahden hengen yhteisössämme toinen osapuoli haluaa hakata viidakkorumpua kaiket yöt, mikä rajoittaa vapauttani nukkua, joten hänen vapauttaan musisointiin täytyy rajoittaa tiettyihin kellonaikoihin. Mitä monimutkaisemmiksi ja suuremmiksi tällaiset yhteisöt kasvavat, sitä enemmän ne tarvitsevat sääntöjä. Ensimmäiset ihmisyhteisöt pärjäsivät suulliseen perinteeseen perustuvilla säännöillä, mutta jo varhaisessa maatalousyhteiskunnassa tarvittiin muistiin kirjoitetut Hammurabin lait. Byrokraattinen nyky-yhteiskunta on massiivinen sääntöviidakko juuri siksi, että myös yhteiskunta on monimutkainen. Varmasti voi tuntua siltä, että suuri osa näistä säännöstä on turhia, tai ainakin että niiden soveltamisessa tulisi käyttää ”maalaisjärkeä”, mutta esimerkiksi jalankulkijana liikenteessä tuntuu hyvältä, että lait rajoittavat autoilijoiden vapautta ajaa jalankulkijoiden yli.

Yhteisöt ja yhteiskunnat ovat siis väistämättä vapautta rajoittava tekijä lähes määritelmällisesti. Ainoa tapa vapautua niistä on muuttaa erilleen, jolloin voi toteuttaa henkilökohtaista yksilönvapauttaan rajoittamattomasti (jos siis löytyy vielä maailmasta sellainen kolkka, jossa voi elää yhteiskunnasta erillään). Mutta olisiko tällaisen hypoteettisen henkilön elämä käytännössä kuinka vapaata? Todennäköisesti hän käyttäisi suurimman osan ajastaan perustarpeidensa — ruoka, juoma, lämpö, suoja — tyydyttämiseen. Vaihtoehtona olisi pahempi pakko kuin mitä harva moderni yhteiskunta käyttää: kuolema. Harva meistä pitäisi tällaista elämää kovin vapaana.

Vapaus on kuitenkin hyvin houkutteleva käsite, jota varsinkin poliittisessa diskurssissa viljellään. Harva käsite on yhtä ahkerassa käytössä sekä oikealla että vasemmalla. Jopa kansallissosialistien iskulause on ”tie vapauteen”. Yhdysvalloissa ”vapaus” on iskulause, mutta en edes lähde purkamaan sitä, millä tavoin ’Murica on kovin epävapaa yhteiskunta. Kaikkien vallankumousten ideaalina on ollut ”vapaus, veljeys, ja tasa-arvo” huolimatta siitä millainen vankileirien saaristo siitä on seurannut. Kaikki tietävät, mitä ”vapaus” tarkoittaa, mutta harva todella kykenee sen määrittelemään ja ehkä juuri siksi se on niin käyttökelpoinen käsite: se tarkoittaa kaikille hieman eri asiaa, mutta silti jotain positiivista, voimaannuttavaa, henkilökohtaista.

Yksilöpsykologisella tasolla ”vapaus” on itse asiassa paluuta esioidipaaliseen primäärinarsistiseen kaikkivoipaisuustilaan ja juuri siksi se vetoaa meihin kaikkiin niin voimakkaasti. Meissä kaikissa on sisällä se pikkuvauva, joka haluaa tissiä suuhun tässä heti nyt, ja joka ei ole kohdannut vielä niitä reaalitodellisuuden vastoinkäymisiä, jotka rajoittavat vapauttamme saada kaikki heti nyt. Heti kun pistämme päämme kohdunkaulan ulkopuolelle, olemme maailmassa, jossa fysiikan lait rajoittavat vapauttamme. Sylivauva kiukuttelee nälkäänsä, mutta lusikka ei silti meinaa osua suuhun. Pikkulapsesta tuntuu epäreilulta, että aikuiset kieltävät koskettamasta kuumaa hellanlevyä. Pian tulevat nukkumaanmenoajat ja pitäisi siivota omat jälkensä. Säännöille ei tunnu tulevan loppua, mutta lapsi ajattelee, että sitten kun hän on itse aikuinen, hän voi tehdä omat sääntönsä. Sitä päivää ei tietenkään koskaan tule. Siksi meidän kaikkien tulee elää sen pienen katkeruuden kanssa, että ehkä elimme joskus tilassa, jossa olimme täysin säännöistä vapaita, tai sitten sellainen tila olisi lähes mahdollista saavuttaa, ellei aina joku jossain olisi meitä estämässä. Se joku on tietenkin meidän omassa päässämme; ne sisäistetyt säännöt, jotka tiedämme jollain tasolla oikeiksi, mutta joita vastaan haluamme hieman kapinoida (toki on olemassa ihmisiä, jotka eivät ole sisäistäneet yhteiselämän sääntöjä, mutta luultavasti suuri osa heistä on jonkinasteisia psykopaatteja, tai ainakin arkikielessä ”sietämättömiä mulkkuja”, ja kaikki me tunnemme tällaisia ihmisiä).

Yhteiskuntia (eli valtioita) ja yhteisöjä on vapaampia ja auktoritaarisempia ja auktoriteetteja legitiimejä ja vähemmän legitiimejä, mutta täysin vapaata yhteiskuntaa ei ole (edes ilman valtiota). Tietenkin tiedämme tämän ja hyväksymme, että yhteiskunnassa on työnjako: minä hoidan oman hommani ja toivottavasti muut hoitavat omansa. Maksan veroja, joilla rahoitetaan monia minua hyödyttäviä asioita. Yhteisö antaa turvaa. En aja päin punaisia (lakiin kirjattu sääntö) enkä soita rumpuja kerrostaloasunnossa keskellä yötä (mahdollisesti kirjoittamaton laki). Normaali ihminen toimii näin, vaikka hänen sisällään käyvätkin kamppailua se pikku anarkistinen riiviö, joka haluaisi rikkoa kaikkia sääntöjä ja olla ”vapaa” kaikista realiteeteistä ja ne sisäistetyt säännöt, jotka ovat tulleet ulkopuolelta, mutta jotka olemme omaksuneet osaksi omaa moraalikoodistoamme.

Ongelmia syntyy siinä vaiheessa, kun sisäistetyt säännöt siitä, miten ihmisyhteisöissä olisi järkevää toimia, alkavat korvautua populistisella puheella, joka kuiskuttaa korvaan että tärkein sääntö on että saa tehdä mitä haluaa. Sellainen ”moraalisääntö” tuntuu poikkeuksellisen houkuttelevalta, koska se saa meidät tuntemaan, että lopulta saamme mitä haluamme, ja ennen kaikkea: sisäinen taistelumme päättyy vihdoin rauhaan. Vaikka hetkittäin tuntuisikin vapauttavalta päästä sisäinen kaaos valloilleen ja toimia ”moraalittomasti”, ei se kuitenkaan normaalilla psyykellä varustetulle ihmiselle ole varteenotettava vaihtoehto (kuin korkeintaan kovassa humalassa). Jos sen sijaan otamme moraalisäännöksi sellaisen jäsentävän periaatteen, jonka mukaan on nimenomaan hyödyllistä ja oikein olla itsekäs, ainakin fantasian tasolla olemme saattaneet samaan linjaan sisäisen vapaudenkaipuun ja ulkoiset vaatimukset. Esimerkkejä tästä riittää, ilmiselvimpänä ne taloudelliset teoriat, jotka Adam Smithiä mukaillen (tai yksinkertaistaen) pitävät taloudellista itsekkyyttä yhteiskunnille hyödyllisenä tai vaikkapa satanistit (joiden kanssa edellämainitut, usein kristityt ”konservatiiviliberaalit” eivät välttämättä haluaisi samaan kuvaan), joiden mielestä oman tahdon toteuttaminen on ainoa moraalilaki, mutta oikeastaan meissä kaikissa on sisällä pikku libertaari, joka haluaa kapinoida konsensusta vastaan.

Juuri tästäkin syystä ”toisinajattelijan” rooliin on niin houkutteleva astua. Kyseessä on modernin kulttuurin trooppi. Eikö meistä jokainen jossain määrin kuvittele olevansa toisinajattelija (myös minä tätä kirjoittaessani), ja usein nimenomaan vapauden puolella yhteisön ylivaltaa vastaan? Meistä tuntuu hyvältä ”uhrata” tietty määrä psyykkistä energiaa hegemoniaa vastaan kamppailuun, kuvitella ainakin hengessä edustavamme vastarintaa (ottaisimme punaisen pillerin, jos Morpheus sitä meille tulisi tarjoamaan) vastineeksi ”vapaudesta”, eli siitä että jossain tulevaisuudessa sisäinen vapaudenkaipuumme ja ulkoiset vaateet olisivat tasapainossa.

Tähän väliin populistin on helppo iskeä. Todellinen nykyaikainen diktatuuri ei vaadi kuuliaisuutta, vaan toteuttamaan mielihalujaan ja taistelemaan yksilönvapauden puolesta. Sen sijaan vapauden rajoitusten tai minkäänlaisen moraalisen suoraselkäisyyden ja johdonmukaisen vaatiminen on tässä kontekstissa mieletöntä. Se mikä estää tällaista systeemiä hajoamasta anarkiaan (mitä anarkialla tarkoitetaankin), on se että ihmiset ovat sillä tavalla saman ideologian läpikotaisin rakentamia, että lopulta ”yksilöllisyyttä” ja ”vapautta” toteuttaessaan toteuttavat massa-ajattelua, eli toimivat lopulta kaikki saman suuntaisesti ja yhteiskunta on muodostunut sen mukaisesti. Hyvä yhteiskunta se ei kuitenkaan ole, vaan populistin harhaan johtama massa pelaa lopulta vain populistin pussiin.

Idiotian autuudesta

Lukion ensimmäisellä luokalla pidin päivänavauksen koulun keskusradiossa. Avaus käsitteli mitäpä muuta kuin ihmisten typeryyttä, ja olihan siinä mukana aimo annos lukiolaisen ”tiedän aivan kaiken” -asennetta. Luojan kiitos pikku puheeni käsikirjoitusta ei ole säilynyt, koska nykyinen minäni saisi varmasti entistä minääni kokemasta myötähäpeästä sisäelinvaurioita.

Ehkä puheen aihe on silti ajankohtainen näin someaikana. Vielä tuolloin 90-luvulla ihmisten typeryys pysyi salaisuutena niin kauan kuin he eivät avanneet suutaan, mutta nykyisin se on helppo paljastaa globaalisti koko ihmiskunnalle verkon ja sosiaalisen median kautta. Julkisessa sanassa ihmisten idiotismin indikaattoreina olivat vain yleisönosastot ja katugallupit. Kirjoitin (ja kerroin) silloin jotain sen suuntaista, että oli gallupin asettelu miten typerä tahansa, ei typerimmänkään ehdotuksen kannatus koskaan ole täysin nolla. Vaikka gallupissa kysyttäisiin ”saako vastasyntynyttä monottaa maiharilla päähän?”, olisi jossain tietty prosentti ihmisiä, joiden mielestä se on ”ihan hyvä idea” ilman edes minkäänlaista ironiaa, vaan koska ihmiset nyt vain ovat niin helvetin typeriä.

Toki kärjistin ja provosoin, mutta aika on osoittanut tuonkin väitteen todeksi. Pikemminkin ihmisten typeryyden laajuus ja syvyys on tullut jopa yllätyksenä. Oli uutinen mikä hyvänsä, niin sosiaalisessa mediassa pahinkin onnettomuusuutinen saa alleen nauruhymiöitä ja kaikki on pakolaisten/EU:n/verotuksen/hallituksen vika. Ei ole sellaista globaalia ongelmaa, johon ei korsolainen parturikampaaja tiedä varmaa ratkaisua, vaikka ei osaakaan kirjoittaa sitä verkkoon ilman vakavia kielioppivirheitä.

On kuitenkin syytä analysoida ilmiötä laajemmin, jotta tämä ei jäisi vain ilmeisten tosiasioden toteamiseksi. Usein ei olekaan kyse vaan typeryydestä, vaan kyynisyydestä ja välinpitämättömyydestä. Näinä aikoina verkko on täynnä huolestuttavia uutisia pandemiakuolemista ja ilmastonmuutoksen aiheuttamista katastrofeista. Kaikki saavat nauruhymiöitä ja ”mitävälii”-kommentteja. Näitä ei voi kuitenkaan pitää vain kyynisinä kommentteina: kyynisyys on puolustusreaktio uutisten aiheuttamaa ahdistusta vastaan. Täysin välinpitämätön ohittaisi uutiset kommentoimatta; esimerkiksi minä alan pikku hiljaa turtua niihin, vaikka olisinkin samaa mieltä niiden vakavuudesta. Sen sijaan on vaikea uskoa, että ihminen, joka reagoi niihin passiivisagressiivisesti tai ihan vaan avoimen agressiivisesti, oi olisi selkeästi pohjimmiltaan huolestunut. Jos joku kommentoi ”mitä väliä” tai ”onpa turha uutinen” tai ”miksi tällaista julkaistaan”, on selkeästi sitä mieltä, että toivoisi ettei negatiivisia uutisia julkaistaisi eikä hänelle tulisi siten paha mieli.

Samoin koronadenialismi ja rokotevastaisuus ovat aktiivista pyrkimystä hallita poikkeusaikojen aiheuttamaa ahdistusta. Reaktio tunteeseen on yleensä tunnereaktio. Siksi rationaalisuudella ei ole kommenteissa sijaa, vaikka ne usein verhotaankin kylmään kyynisyyteen: kaikki on vain ”paska median probagandaa”. Ongelman kieltämisellä toivotaan ongelman katoavan. Tämä tarkoittaa sitä, että mitä enemmän asiasta uutisoidaan, sitä voimakkaamman pelkoreaktion se aiheuttaa ja sitä vahvemmin tosiasiat kielletään.

Ylipäätään ihmiset hahmottavat heikosti suuria lukuja ja tilastoja: maailma on muuttunut monimutkaisemmiksi ja globaalissa maailmankylässä numerot ovat miljoonia ja miljardeja, mutta ajattelemme silti samoilla avoilla kuin oikeassa sadan asukkaan kylässäkin. Toki meillä on käytössämme matematiikka, jolla voimme pyöritellä vaikka tähtitieteellisiä lukuja, mutta aivomme eivät silti aidosti ymmärrä lukuja kuten miljardi. On helppo ajatella miljardi saman kokoluokan numeroksi kuin miljoona, vaikka miljardi on aivan helvetin paljon (tieteellinen ilmaisu) isompi luku. Ja mitä edes tarkoittaa, että koronarokotteita on annettu miljardeja annoksia tai että maailman väkiluku kasvaa miljardeilla tai että valtion budjetti on miljardeja? Ei kenelläkään ole aitoa, käsin tuntuvaa käsitystä.

Ja sitten on tietysti se porukka, joka ei peruskoulussakaan osannut prosenttilukuja. Lienee optimistista olettaa, että jossain vaiheessa opettamatta matematiikka olisi tarttunut takaraivoon pikemminkin kuin että se olisi iän mukana karissut ja unohtunut. (Esimerkkinä parin vuoden takainen nelosolut keskustelu, jossa moni uskoi, että 5,5%-prosenttinen nelosolut on 0,8% vahvempaa kuin 4,7%-prosenttinen kolmosolut.)

Pelon tunne syntyy ihmisen syvissä aivorakenteissa (mm. mantelitumake), jotka ymmärtävät matematiikkaa vielä vähemmän, eli eivät ollenkaan. Kun henkilö kuulee rokotteeseen liittyvistä kuolemista, aiheuttaa se syvissä rakenteissa pelkoreaktion. Fimean mukaan tutkittavana on 110 kuolemantapausta, joiden epäillään liittyvän rokotteeseen. Yli sadan ihmisen kuolema kuulostaa vielä pahemmalta. Ajatus kuolemasta on pelottava, eikä sitä poista tieto, että kuolemantapauksia on 0,000028% kaikista rokotetuista. Mitä tuollainen luku kaikkine nollineen edes tarkoittaa ja mitä se on sen rinnalla, että rokote todistettavasti tappaa?

Mantelitumakkeen paniikkireaktiota hillitsee aivokuori, joka kykenee rationaaliseen ajatteluun — toisilla enemmän ja toisilla vähemmän kuin toisilla. Nopeita hermoratoja kulkevat impulssit aihetuttavat pelkoreaktion, mutta hitaampaa reittiä kulkevat kykenevät tarkempaan erotteluun. Kun pensaikosta kuuluu rapinaa, on terve reaktio säikähtää (kaikilla meillä on hieman liian säikky esivanhempi miljoona vuotta takaperin, joka jäi henkiin ja jatkamaan sukuaan liiallisen varovaisuuden vuoksi). Jos pensaikossa tosiaan on sapelihammastiikeri, taistele tai pakene -reaktio on oikea. Jos taas siellä onkin siili tai jänis, aivokuoren tarkempi tietojenkäsittely paljastaa asioiden oikean laidan ja toimintasuunnitelma on rauhoittua.

Nykyihminen toimii edelleen samoilla aivoilla kuin kivikautiset metsästäjä-keräilijät ja pelkoreaktioita sääntelevät syvät rakenteet ovat vieläkin vanhempia, koska ne ovat suoraan yhteydessä eloonjäämiseen. Ihmisten ongelmat sen sijaan ovat muuttuneet pensaikossa rapisevista petoeläimistä huomattavasti abstraktimmiksi. Samat aivoalueet kuitenkin aktivoituvat stressatessa viikon päästä olevaan tenttiin, huolestuessa työttömyydestä tai lukiessa uutisia koronasta tai ilmastonmuutoksesta tai katsoessa Tokentuben videoita myrkkyrokotteista. Mutta toisin kuin aroilla elävät esivanhempamme, emme voi reagoida ongelmiin millään käytännön toimilla. Sitä joko pakenee tai taistelee ja jää henkiin tai sitten ei, mutta aivojamme ei ole rakennettu pitämään pelko- ja stressitiloja vuosia kestäviä ajanjaksoja. Jotain on siis keksittävä.

Denialismi ja kyynisyys ovat tehokkaita defenssimekanismeja. Pusikossa rapistelevaa sapelihammastiikeriä tuskin voi jättää huomiotta, mutta vuosien päässä uhkaavan ilmastonmuutoksen voi aivan helposti. Tai kenties ei niin helposti: uhan torjuminen vaatii jatkuvaa työstämistä. Toisin kuin voisi luulla, denialismi ei ole varmuutta pelon aiheettomuudesta vaan tapa työstää sitä ja siksi se vaatii jatkuvaa toimintaa: asian toistelemista itselle ja muille, muiden pelkojen vähättelyä, ettei se vain tarttuisi itseenkin, asiaa käsittelevän tiedon kieltämistä. Denialisti kommentoi verkkoon jatkuvasti ja keksii vaihtoehtoisia selityksiä koronalle tai ilmastonmuutokselle. Hänelle ”valtamedian” uutiset ovat ”propagandaa” tai hän toivoo, ettei ”pelottelu-uutisia” julkaistaisi ollenkaan. Hän järjestäytyy ja lähtee osoittamaan mieltään, pahimmillaan se purkautuu väkivaltana.

Denialisti projisoi oman pelkonsa muihin, mutta onko edellä kuvattu toiminta mitään muuta kuin pelkoa? Itse pelko ei ole kadonnut mihinkään, se vain on siirtynyt muualle. Korona on ”vain pikku nuha”, mutta mitäs jos koronarajoitukset ovatkin kommunistien vallankaappaussuunitelma ja rokotteessa ”myrkkypiikki”? Abstraktit uhat ovatkin monin tavoin pirullisempia kuin konkreettiset.

Lopulta idiotia on reaktio maailman kaoottisuuteen. Yritämme ratkaista modernin maailman ongelmia kivikautisilla välineillä. Jotkut onnistuvat siinä paremmin kuin toiset.

Kuinka sekaisin ihmiset netissä ovat? Kyllä.

Saksassa oli viime lauantaina joku ampunut huoltoasematyöntekijän maskia koskevan riidan päätteeksi.

Itse olen tämän koronan myötä pitkästä aikaa aktivoitunut nettikeskustelijana, mikä on tarkoittanut lähinnä koronadenialistien ja rokotteenvastustajien provosointia. Tuohon porukkaan mahtuu monenmoista kulkijaa: jossain määrin ymmärrän ihmisten pelkoja esimerkiksi rokotteita kohtaan, mutta sitten on niitä, jotka vastustavat jopa maskeja — ihan vaan periaatteesta tai sitten jostain keksitystä ”lääketieteellisestä” syystä ja kenties jopa uskovatkin siihen. Ja sitten on niitä marianordineja, jotka vastustavat jopa käsien pesuakin. Ja sitten on niitä, jotka ilmeisesti aivan aidosti kuvittelevat, että korona on hallituksen salaliitto ja että rokotteessa on mikrosiru tai tarkoituksella siihen laitettua myrkkyä. En edes yritä keskustella henkilön kanssa, joka tuntuu aivan oikeasti uskovan, että kahdesti rokotetut eivät näy enää sairastuneiden tilastoissa, koska ”he ovat kaikki kuolleet”. Tämäkin ihminen on (oletettavasti) ihan tavallinen ihminen, joka ei ole laitoksessa tai edes holhouksen alaisena, vaan lukee ihan samat sanomalehdet ja käy normaalisti töissä ja saa äänestää.

Aikanaan lopetin nettikommentoinnin ja bloggaamisenkin tällaisten ihmisten vuoksi. Pelkästään kysymys ”onkohan tuo noin?” saattaa täyttää sähköpostin sekopäisillä viesteillä (toki tunnustan olevani harvinaisen ivallinen ja ylimielinen tyyppi verkossa, mutta olen myös hyvin tarkka siitä, että en loukkaa ketään käsiteltävään aiheeseen liittymättä). Uhkaukset tehdä rikosilmoitus jätän yleensä huomiotta, koska tiedän etteivät ne johda mihinkään, mutta pidemmän päälle nekin häiritsevät. Pahimmasta päästä oli henkilö, joka yhden kriittisen blogikirjoituksen jälkeen teki minusta satoja feikkiprofiileja ja herjakirjoituksia nettiin niin, että vielä tänäkin päivänä 15 vuoden jälkeen niitä löytyy Google-haun ensimmäisiltä sivuilta. Voin kertoa, että työnhaku oli siihen aikaan haastavaa…

Sitten on olemassa tällaiset uutiset kuin tämä Saksan ampumatapaus. Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä, kuinka houkuttelevaa olisi todeta ”enkö minä sanonut”. Uutisessa kuvaillaan tapausta rikokseksi, ”jonka pitäisi toimia varoituksena kaikkialla”. Koronakieltäjiin ja rokotevastustajiin kyllä kuuluu ihmisiä, jotka ovat harvinaisen sekaisin, mutta väittäisin heidän olleen sekaisin jo entuudestaan.

Voi olla jopa vaarallista sumentaa oma rationaalinen ajattelu sen vuoksi, että jonkin tapauksen nojalla voimme tuntea moraalista ylemmyyttä siitä, että vastustamamme ihmisryhmä tekee jotain sekopäistä. Uutisia lukiessa palaset tuntuvat loksahtelevan paikoilleen ja luemme niistä asioita, joita haluamme lukea ja jos niissä ei kerrota asioita, joita haluamme, ryhdymme ”mediakriittisiksi”. On olemassa se tietty mielihyvän tunne, jota tunnemme silloin, kun hyvässä seurassa toteamme itsevarmasti ”näinhän se on” ja meille vastataan ”kyllä on maailma mennyt hulluksi”. Kaikki kriittinen ajattelu ottaa meiltä tuon mielihyvän pois ja tuo tilalle mielipahan. Sen sijaan vastapuolen vihaiset kommentit tekevät nannaa kun pääsee vääntämään somessa, ja ultimaattisin nautinto syntyy juuri siitä, että joku lähtee kadulle ammuskelemaan ja voimme sanoa ”minähän sanoin” ja ”nyt pitäisi ottaa viimeistään vakavasti”.

Joutomaa

Joutomaa (engl. wasteland) tarkoitti agraariyhteiskunnassa viljelykelvotonta maata, vai kenties kesantoa? Nykyisin mieleen tulevat hylätyt pienteollisuusalueet, valtaväylien risteyskohtien ja alikulkujen muodostamat katveet, jotka kenties kuuluvat Trafin, Avin tai liikenneviraston vastuualueeseen, mutta jotka henkisessä mielessä eivät kuulu kenellekään. Teoreettisesti niille mahtuisi rakentamaan, mutta kukaan ei niistä aidosti välitä, ne keräävät autoista heitettyä roskaa, jota kukaan ei siivoa, koska siihenkin tarvittaisiin lupa ja koulutus ja määräraha. Joutomaa ei ole edes romanttisella tavalla ruma niin kuin autiotalo tai kunnostusta odottava 1800-luvun tehdasmiljöö.

Mitä mieltä olet koronasta?

Joonas Konstigin kolumni sai taas palaamaan teemaan, jota olen käsitellyt aikaisemminkin: siihen tiettyyn ajattelun vääristymään, josta on vaikea saada otetta.

Olen kirjoittanut aikaisemmin siitä, kuinka digitalisoituneessa, globalisoituneessa ja modernisoituneessa maailmassamme olemme etääntyneet niistä käsinkosketeltavista asioista, joiden perusteella muodostamme mielipiteemme. Ihminen lajina on kuitenkin suurimman osan olemassaolostaan elänyt maailmassa, jossa asiat ovat konkreettisina, kosketeltavissa tässä ja nyt ja yhteisöt ovat olleet muutamien kymmenien, tuttujen yksilöiden muodostamia. Sen sijaan nykymaailmassa suurin osa asioista, joihin meidän pitäisi muodostaa kanta, ovat sillä tavalla abstrakteja, että ne eivät oikeastaan eroa fiktiosta.

Koronahan ei edes ole vaarallinen. Siis meille perusterveille työikäisille. Se on kuitenkin hengenvaarallinen vanhuksille ja sairaille ja vie sairaalaan pienen prosentin terveitäkin. Onkin hienoa, kuinka lopulta yksimielinen kansa me suomalaiset olemme olleet tartuntojen torjunnassa. Meillä kuolleisuus suhteessa ja absoluuttisesti on ollut maailman alhaisinta.

Itse sairaus on kuitenkin tullut kovin harvalle tutuksi. Henkilökohtaisesti vain kolme tuttavaani on sairastanut sen, ja kaikki hyvin lievänä versiona. Uhka sairaalakapasiteetin loppumisesta ei meitä kosketa, koska se on jossain poissa ja näkymättömissä. Teemme siis päätöksiä hyvin abstraktin tiedon varassa, mikä johtaa siihen, että jokapäiväinen ”taistelumme” koronaa vastaan on pikemminkin sidoksissa elämäntapaamme, identiteettiimme ja yleiseen maailmankatsomukseemme kuin mihinkään konkreettiseen, jolta puolustautuisimme. Osallistumme nettikeskusteluihin ikään kuin puhuisimme varman tiedon varassa tai asiantuntijuuteen perustuen, kunhan vain valitsemamme kanta sopii osaksi muita tiedollisia rakenteitamme.

Olen kirjoittanut aikaisemmin myös, kuinka itse asiassa iloitsemme onnettomuuksista, jotta pääsemme valittamaan. Tämä on seurausta siitä, että tässä abstraktissa tilassa, jossa edes kuolemat eivät tunnu todellisilta, meidän on mahdollista suhtautua tapahtumiin ilman aitoa empatiaa, pelkkinä juonenkäänteinä käsillä olevassa narratiivissa. Kun rokotedenialisti kuulee rokotteen sivuhaitoista, vääntyy hänen naamansa nauruhymiöön. Jossain huolen keskellä moni tuntee tyydytystä siitä, että sairaustapaukset kääntyvät nousuun ja hän oli oikeassa vastustaessaan rajoitusten purkua. Maskipakkoa ei varsinaisesti ole Suomessa missään (paitsi julkisissa kulkuneuvoissa), mutta ihan vähän moni toivoo, että olisi, jotta pääsisi sanomaan ihmisten luopuneen oikeuksistaan.

Vahvin omaan identiteettiin liittyvistä taipumuksista on kuitenkin halu olla toisinajattelija. Kukapa ei pitäisi itseään keskimääräistä älykkäämpänä, oli tästä näyttöjä tai ei. Otettuamme jonkin kannan tunnemme tyytyväisyyttä asioiden selkiytyessä ja maailman saadessa järjestyksensä. Olemme omalla järjellämme tajunneet kuinka asiat ovat. Meille on jo alakoulusta alkaen opetettu ”kriittistä ajattelua”, mikä sinänsä on hyvä asia. Jotkut ovat oppineet jopa kyseenalaistamaan auktoriteettaja. Useimmille kriittinen ajattelu kuitenkin sitä, että kyseenalaistetaan ne kannat, jotka eivät sovi valmiiksi lukkoon lyötyyn maailmankuvaamme. He kyseenalaistavat asiantuntijalausunnot, jos jostain löytyy huhupuhe, joka paremmin tukee valittua kantaa.

Yksilökeskeinen kulttuuri saa meidät näkemään itsemme yksinäisenä soturina valtavirtaa vastaan, toisinajattelijana massojen typeryyttä vastaan, 1984:n Wistonina, joka ainoana ymmärtää ympäröivän totaliritarismin todellisuuden. Jos olet vasemmistolainen, taistelet ”porvarillista hegemonista ideologiaa” vastaan, jos olet oikeistolainen, taistelet ”sosialistista mädätystä” vastaan. Molemmat kuvittelevat olevansa vähemmistö, valtavirtaa vastaan kamppaileva dissidentti, toisinajatteleva altavastaaja, joka kuitenkin mystisellä tavalla edustaa epäkiitollista enemmistöä ja jonka historia lopulta todistaa oikeaksi.

Samalla tavalla ”koronasodassa” mielipiteet muodostetaan sen kannalta mikä kullekin näyttäytyy pelottavimpana ja omat emootiot perustellaan sinänsä rationaalisilla argumenteilla (tai sitten ei lainkaan rationaalisilla). On totta, että koronalla on turhaan peloteltu ihmisiä. Kenties pelottelu on oikeutettua, jos sillä on saatu ihmiset paremmin noudattamaan rajoituksia ja karanteeneja. Valitettavasti denialismi on myös suoraa seurausta pelottelusta: puhdas defenssimekanismi. Eniten peloissaan (ja raivoissaan) ovat rokotteesta ja maskista ja jopa käsienpesusta kieltäytyvät, joiden someviesteistä pelko, paniikki ja suoranainen hysteria on luettavissa. Ymmärrän pelon rokotetta kohtaan, mutta maskien vastustamista on vaikea pitää rationaalisena.

Harva haluaa olla konformisti tai ”kuuliainen”. Oma kanta muodostetaankin, ei niinkään faktojen perusteella, kuin sen perusteella miten mielekkäästi se muodostuu osaksi muuta maailmankuvaa. Kolumnissa pelataan sekä kommunistikortti että natsikortti, kuten kriittisesti toisinajattelevien kolumneissa aina. Maskin käytön suhteen ei ole oleellista auttaako se torjumaan tartuntoja (tai onko siitä muuta kuin esteettistä haittaa), vaan se oletko kommunisti-natsi-konformisti. Samalla tavalla huoli ilmastonmuutoksesta on enemmän luterilaista syyllisyydentuntoa kuin reaktio mihinkään, minkä ympäröivässä todellisuudessamme näemme. Käytin maskia lähikaupassa: edistinkö fasismia vai estinkö jonkun mummon tukehtumisen keuhkoahtaumaan? En kumpaakaan, koska tällaiset asiat eivät ole maailmassa ”olioita itsessään”.

Kolumni alkaa väittämällä, ettei kirjoittaja kannata kapinointia itsessään, mutta asemoi kuitenkin itsensä kapinallisen asemaan. Individualistisessa kulttuurissamme ei oikeastaan muunlaisia positioita olekaan. Olisi mieletöntä kirjoittaa kolumni, jossa asettusi puolustamaan valtavirtaa, tai vielä pahempaa: yhteiskuntaa (po. ”valtiota”, mutta jostain syystä suomalaisessa keskustelussa kansallisvaltioista käytetään tätä virheellistä ilmaisua). Olen aikaisemmin kirjoittanut ns. ”kohukirjoista” ja siitä, kuinka tietynlainen vastaanotto on niihin kirjoitettu sisään: niille oletetaan paheksuva yleisö, loukkkaantunut simojoki tai muu konservatiivi, oli sitä olemassa tai ei, mutta jota vasten vapaamielinen ja liberaali lukija voi asemoida itsensä edistykselliseksi. Samalla tavalla kolumnin genreen kuuluu sellainen kriittinen positio, jossa perustelut voidaan korvata anekdootilla ”länsimaisen sivistyksen pintasilauksesta”.

Kolumni päättyy talvisotavertaukseen, koska miksipä ei. Suomessa on aina ollut korkea maanpuolustustahto, millä tarkoitetaan valmiutta tappaa, kuolla tai vammautua kansallisvaltion puolesta. Yleensä tilantaisiin, jossa näin käy, liitetään toiminnan ja sankariuden leima, josta kiitoksena pääsee sankarihautaan tai itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Pasifistina olen luonnollisesti aina arvostellut tällaisia myyttejä. Kuten kolumnisti kirjoittaa sotavuosiin verrattuna ”pääsimme vähällä”, joten sitä ironisempaa onkin että moni itseään isänmaallisena pitävä leijonakorun kantaja ei ole valmis edes pieneen epämukavuuteen isänmaan edestä. Onneksi suurin osa kuitenkin on.

Etuoikeutetuimmuus

Eikö tässä kilpailussa etuoikeutetuimmuudesta ole jotain perverssillä tavalla poroporvarillista? Siinä kiihkossa, jolla koulutetut keskiluokat piehtaroivat syyllisyydessään samalla korostaen omaa keskiluokkaista valkoisuuttaan on jotain, jota voisi kutsua reilun kaupan etnonationalismiksi. Meillä Suomessa sivistyneistö on kansallisen heräämisen ajoista kaipaillut Eurooppaan ja osaksi läntistä sivistyneistöä ja tuntenut alemmuutta suomalaisesta metsäläisyydestä. Eurooppalaisuuden narratiiviin kuuluu olennaisena kolonialistinen menneisyys ja Suomella sitä on ollut valitettavan vähän, joten assosiaatioita on ollut pakko hakea ihonväriin liitetystä kollektiivisesta syyllisyydestä ja ”orjalaivojen tervasta” (joka on naurettava äärioikeistolainen meemi, mutta joka silti nousee aina välillä esiin kollektiivista syyllisyyttä herättelevissä yhteyksissä).

Hiljattain onneksi löydettiin saamelaiset: onhan meilläkin etninen vähemmistö, jota olemme sortaneet ja kolonialisoineet. Nyt suomalaisetkin voivat liittyä kolonialististen kansojen uljaaseen kerhoon, joka menneisyydessä on ryövännyt alkuperäiskansojen maita.

Ylpeydentunnetta tietenkin pitää tasapainottaa terveellä protestanttisella katumuksella: olen etuoikeutettu valkoihoinen koulutettu nuori ja tarvittaessa voin luetella myös pitkän litanian muita etuoikeuksiani, mutta olen myös valmis tuntemaan syyllisyyttä sen vuoksi, katumaan ja pyytämään syntejäni anteeksi, jotta voin jatkaa etuoikeutettua elämääni. Olen eksoottisten vähemmistöjen tukija, mutta ilman kulttuurista appropriaatiota tietenkin.

Etuoikeutetun elämäni vuoksi olen syntinen, mutta maksan almuni jokapäiväisen Starbucks-kahvini muodossa, josta menee 10% hyväntekeväisyyteen. En ehkä voi pysäyttää ilmastonmuutosta, mutta jokaisesta ulkomaanlennosta maksan mielelläni ilmastoveroa, joten omatuntoni on puhdas. Palkkaan mielelläni ulkomaalaisen, mieluummin vielä värillisen, siivoamaan kotini, jotta voin työllistää maahanmuuttajia, etenkin jos saan siitä kotitalousvähennyksen. Ja huomioikaa: tunnistan tässä etuoikeuteni.

Eikö kaikkeen nautintoon liity aina syyllisyys, pahe, nautinnon pimeä puoli? Olisiko tupakointi niin nautinnollista, jos se ei olisi myös haitallista? Entä jos olisi laite, jolla humalan saisi kytkettyä päälle ja pois ilman alkoholia ja sen haittavaikutuksia mukaanlukien seuraavan päivän krapulaa? Luultavasti instant-selviäminen veisi pois merkittävän osan juopottelun jännityksestä. Niistä saatava nautinto vaatii niihin sisältyvän negatiivisen puolen. Seksiin liittyvän syyllisyyden ja nautinnon perverssi linkki taas on niin ilmeinen ja useasti käsitelty, että en edes puutu siihen tässä.

Slavoj Žižek kertoo luennoillaan jatkuvasti seuraavaa vitsiä:

A group of Jews in a synagogue publicly admitting their nullity in the eyes of God. First, a rabbi stands up and says: “O God, I know I am worthless. I am nothing!” After he has finished, a rich businessman stands up and says, beating himself on the chest: “O God, I am also worthless, obsessed with material wealth. I am nothing!” After this spectacle, a poor ordinary Jew also stands up and also proclaims: “O God, I am nothing.” The rich businessman kicks the rabbi and whispers in his ear with scorn: “What insolence! Who is that guy who dares to claim that he is nothing too!”

Suomalaiset ovat mestareita itsensä vähättelyssä: me olemme sivistymättömiä metsäläisiä, meillä ei ole kulttuuria, emme ole oikeita eurooppalaisia, emme osaa käyttää alkoholia, suomalainen ruoka on pahaa (mikä ei välttämättä ole kylläkään liioittelua). Yksi selitys on edellisen vitsin kaltainen itsensä korottaminen itseää vähättelemällä. Toinen johtopäätös on, että ainoa mahdollisuus itsensä korottamiseen on itsensä korottaminen syyllisyyden kautta. Olemme ehkä juntteja, jotka eivät ansaitse olla samalla tavalla eurooppalaisia kuin ranskalaiset ja saksalaiset, mutta jos oikein yritämme, voimme ainakin ruoskia itseämme syyllisyydellä kolonialistisesta menneisyydestä.

Merkittävää nimittäin on se äänenpaino, jolla syyllisyys kolonialistisesta menneisyydestä esitetään. Artikkeleiden ollessa kyseessä meidän toki täytyy vain kuvitella kirjoittavan subjektin äänenpaino tekstiä lukiessamme, mutta silloinkin sielumme korvalla kuulemme sen itsetyytyväisyyden, jolla suomalaisten yhteydet orjakauppaan löydetään. Sanomalla on kaksi vastaanottajaa: toisaalta kirjoittaja itse ja hänen viiteryhmänsä, jossa oma syyllisyys on itsestäänselvyys, mutta jonka tunnustaminen on osa rituaalia, jolla vahvistetaan ryhmän koheesiota; sekä ulkoryhmä, joka tuntee tyytyväisyyttä kansallistunteesta (oletetusti) ilman syyllisyyttä, ja jolle siksi tervettä katumuksentunnetta tulee opettaa.

Sellaisissakin konteksteissa, joissa kansallisuudet on julistettu ”kuvitelluiksi yhteisöiksi” (millä tahdotaan sanoa, että niiden luonne on sopimuksenvarainen) ja myyteiksi ja narratiiveiksi, kansallisuus nähdään käyttökelpoiseksi käsitteeksi, kun on puhe syyllisyydestä. Vaikka ”suomalaisuus” on 1800-luvulla keksitty keinotekoinen käsite, ei se estä käsittelemästä ”suomalaisten” syyllisyyttä orjakauppaan sata vuotta aikaisemmin 1700-luvulla tai saamelaisten maiden anastamista myöhäisellä rautakaudella.

Ironista on, että he joille kansallisuus on ”rakenne”, joka pitää ”purkaa”, puolustavat ”uussuomalaisten” oikeutta suomalaisuuteen jopa siten, että etuliite nähdään loukkaavana, koska kansalaisuuden saaneet maahanmuuttajat ovat yhtä lailla suomalaisia kuin niin sanotut ”kantasuomalaisetkin”. Abdullah on sataprosenttisen suomalainen eikä hänen ja Korhosen Pekan välillä ole mitään eroa. Pitäisikö meidän sitten puhua Abdullahin syyllisyydestä saamelaisten kolonialisointiin? Entä orjakauppaan ja huonoon ruokaan? Ei tietenkään. Toki Abdullan suomalainen, mutta ei ”sillä tavalla” suomalainen, että olisi oikeutettu ottamaan osaa siihen kansalliseen syyllisyydessä piehtarointiin, joka on ainoa hyväksytty tapa tuntea kansallista ylpeyttä.

”Sellaista on vapaus”

Mitä on yhteiskunnallinen vapaus? Olemmeko toimintamme subjekteja ja onko meillä mahdollisuutta vaikuttaa elämäämme ja yhteiskuntaan ympärillämme? Kaikki muistavat Simpsonien alkumontaasin, jossa perheen nuorimmainen, Maggie, ”ohjaa” autoa leikkiratilla ja jäljittelemällä äitiänsä. Samalla tavalla mekin kuvittelemme olevamme kohtalomme ohjaksissa. Voisi tietenkin kuvitella, että ihminen huomaisi, ettei leikkiratin vääntämisen ja auton liikkeiden välillä ole yhteyttä. Jutun juju onkin siinä, että silloin kun jäljittelemme ohjausliikkeillämme auton liikkeitä vaikuttaa siltä, että auto liikkuisi sinne, minne haluamme. Sivusta katsoessa (alkumontaasin rajattu kuva) eroa ei voi huomata, jos ei tiedä kumpi on syy ja kumpi seuraus. Näin meidänkin on helppo ajatella, että asetettautuessamme annettuun subjektipositioon olemme oman elämme herroja: auto liikkuu sinne minne haluamme, niin kauan haluamme sen liikkuvan sinne, minne se liikkuu. Koska ei ole olemassa mitään havaittavan todellisuuden ulkopuolista pistettä, josta voisimme tietää kumpi on syy ja kumpi seuraus, emme voi tietää ohjaammeko elämäämme vai se meitä.

Sananvapaus, sensuuri, jumalanpilkka ja cancel-kulttuuri

Päivi Räsäsen homokirjoituksista oli Hesarissa juttu (maksumuurin takana), joka sivuaa tässäkin blogissa käsiteltyjä aiheita sillä tavalla, että kai se täytyy tähän linkata. Palaan taas siihen muistoon, kun opiskeluaikana keskusteltiin, mikä voisi enää ketään loukata, ja tulimme siihen tulokseen, että ei oikeastaan mikään, paitsi ehkä joku suora lapsiinsekaantumisen ihannointi (aiheestakin). Nyt muutama vuosi myöhemmin ajatus tuntuu kääntyneen päälaelleen, kun kaikesta loukkaannutaan jatkuvasti ja sananvapaudesta, taiteellisesta ilmaisusta ja sensuurista käydään oikeutta tämän tästä. Jutussa Räsäsen kirjoittelu rinnastetaan Harro Koskiseen, Hannu Salamaan ja muihin ”klassikoihin”, joista pohdimme opiskelijoinakin, voisiko sama toistua enää (Juhannustanssithan on monessa koulussa pakollisena lukemistona).

Ja kuten olen aikaisemmin todennut: asia on kääntynyt siinä mielessä päälaelleen, että nykyään konservatiivit saavat varoa sanojaan ja tekemisiään ja he ovat niitä, jotka valittavat, että heitä sensuroidaan. Tosin silloin kun he itse olivat vallassa, kiellettiin ihan kaikki ja vankilaan joutui ihan oikeasti naurettavista asioista (Räsästä onneksi tuskin vankila odottaa).

Itse alunperin olin sitä mieltä, että Räsäsen oikeusjuttu on huonosti harkittu ja siinä on vain häviäjiä: sakkorangaistus tuskin tulee olemaan kovin kova ja kysymys on lähinnä periaatteista. Ja mitä periaatteisiin tulee, omiensa silmissä Räsänen tulee olemaan moraalinen voittaja oli oikeuden tulos mikä hyvänsä — ja sitä enemmän, jos tuomio on langettava (olen aikaisemmin kuvannut ilmiötä täällä). En sitten oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä sen kanssa, että ihmisryhmää kutsutaan ”saastaiseksi”.

Asiasta toiseen. Muutamat hassut ihmiset [poistettu pitkä rimpsu ilmauksia, jotka voisivat viedä minut käräjille] ovat pahoittaneet mielensä (milloin tästäkin tulee taas neutraali ilmaisu?) Kivinokan kesäteatterin Uppo-Nalle -lastennäytelmästä, jossa tarinan niminalle saa rokotteen. Saamansa rankan palautteen vuoksi teatteri on poistanut kyseisen kohtauksen näytelmästä.

Korona-pandemian kuluessa esiin on noussut ihmistyyppi, jossa yhdistyvät rokotevastaisuus, vaihtoehtolääkintä ja muu hippihörhöily yksisarvisenkelikristalleineen äärioikeistolaiseen hörhöilyyn, kuten muukalaisvastaisuuteen ja homofobiaan (valitse yksi tai useampia). Luonnollisesti heille sensuuria on se, että kesäteatteri sulkee kommentoinnin FB-sivuiltaan (saatuaan uhkauksia), mutta näytelmän sensurointi ei ole sensuuria. Samoin heidän voi olla vaikea nähdä tässä ”cancel-kulttuuria”, koska sillä tarkoitetaan päinvastoin puuttumista heidän rasistisiin tai homofobisiin sanomisiinsa. Kaikki on kommunismia (paitsi kasvomaskit, jotka ovat fasismia).

Lapsena pelkäsin minäkin rokotteita (tämä on siis jonkin verran vanhempi muisto kuin aikaisempi), mutta onneksi vanhemmat rauhoittelivat ja siihen aikaan vallitsi konsensus, että totta kai kaikki lapset rokotetaan. Nykyään vanhemmat näyttävät menevän itse paniikkiin jo siitä, että rokotteet mainitaan.

” I shall look forward personally to exterminating you, Mr. Bond”

Sean Conneryn viimesyksyisen poismenon vuoksi katselin syrjäsilmällä taas läpi muutamia alkupään Bond-elokuvia. Näissähän on aina se ongelma, että niiden nostalgia-efektin vuoksi niihin ei oikein voi suhtautua vakavasti tai erottaa ovatko ne oikeasti klassikoita vai pelkästään huonosti ikääntyneitä seksistisiä action-pläjäyksiä. Vanhojen klassikoiden jälkeen vuorossa olivat Daniel Graigin tähdittämät uudemmat leffat, mutta jotenkin niiden katsominen tökki, vaikka niihin oli yritetty hakea jotain syvempää ja synkempää tasoakin.

Kun pari päivää aikaisemmin kirjoitin East bound & Downin Kennystä, on James Bond monella tapaa erilainen hahmo. Siinä missä Kenny on klassinen (tai aristoteelinen) komediahahmo, sympaattinen luuseri, jolle lopulta käy hyvin, on Bond kaikkea muuta kuin luuseri (vaikka varsinkin Roger Mooren aikojen leffoihin yritettiin ympätä komediaelementtejäkin), itse asiassa Bondista on karsittu pois kaikki luuserius: hän onnistuu aina aivan kaikessa ja tekee sen tyylikäs tumma puku päällä niin, että kello näkyy. Kun hän menee kasinolle, hän voittaa aina automaattisesti, kun paikalle saapuu kaunis nainen, päätyy hän aina Bondin kanssa sänkyyn, kun pahis uhkaa maailmaa, Bond voittaa hänetkin eikä elokuvan katsomisen jälkeen oikein ole varmaa miten, paitsi ehkä tuurilla.

Sekä Kenny Powers että James Bond ovat miehille suunnattuja samaistumisfantasioita. Kenny Powers vetoaa meissä siihen tunteeseen, että pohjimmiltaan me kaikki olemme luusereita, mutta joskus voi myös onnistaa. James Bond taas on ultimaattinen fantasia siitä, että kenties emme olekaan luusereita, vaan Bondin kautta voimme elää hetken elämää, jossa kaikki onnistuu. Jos James Bondin pienkone putoaa keskelle viidakkoa, kävelee hän sieltä sivistyksen pariin ja matkalla peittoaa kuristajakäärmeen, tiikerin, kymmenen pahista ja edelleen kraka on hyvin ja molemmat kalvosinnapit paikallaan, kun hän heittää nasevan vitsin, kaataa itselleen Martinin ja suutelee lähintä kaunista naista.

Samaistumisen helpottamiseksi Bondin hahmosta on karsittu kaikki persoonallisuuden piirteet; tällöin hän supersankariudestaan huolimatta on oikeastaan kuka tahansa. Ellei sitten persoonallisuutena pidetä elokuvasta toiseen toistuvia onlinereita: tapaa kertoa nimensä muodossa ”sukunimi, etunimi + sukunimi” ja pyytää drinkkinsä ”ravistettuna, ei sekoitettuna” (ärsyttävä läppä, joka vielä naurattaa kenties boomereita: ”ravistaminen ei ole sekoittamista!”). Emme saa tietää juuri mitään Bondin taustasta tai ajatuksista (ainakaan elokuvien perusteella, en mene kirjoihin tässä). Bond-tietäjät tietävät hänen vanhempiensa kuolleen lasketteluonnettomuudessa (olennainen osa Peter Pan -myyttiä), ja tällöin voidaan kokonaan ohittaa Bondin perhesuhteet. Bondin kotiin pääsemme kurkistamaan lyhyesti vasta yhdeksännessä elokuvassa ”Elä ja anna toisten kuolla” ja kyseessä voisi olla oikeastaan mikä tahansa hotellin sviitti. Tällä tavoin Bond on pelkkä katsojan avatar, johon samaistumalla hän voi elää elokuvan mukana.

(Uudempi Daniel Graigin näyttelemä Bond tosin on pyrkinyt muokkaamaan hahmoa inhimillisempään suuntaan, mutta keskityn tässä ”klassiseen” Bond-hahmoon.)

Bondeista on tutuksi tullut asetelma, joka on muodostunut lähes elokuvagenren troopiksi: maailmanvaltaa tavoitteleva pääpahis lukitsee sankarin mielikuvitukselliseen surmakoneeseen ja samalla kertoo koko inhan suunnitelmansa, joka juuri tämän vuoksi epäonnistuu.

Käsikirjoittajan näkökulmasta motiivi on ilmeinen: he haluavat rakentaa katsojalle cliffhangereita, joissa jää yhden kortin, oljenkorren tms. varaan selviääkö sankarimme (no kuinkahan on..?) vai voittaako pahis. Toisaalta, klassinen denouement-hetki, jossa koko juonen mysteeri paljastuu, pitää kuitenkin asettaa johonkin elokuvan loppupuolelle, joten kerronnallisesti se on helpointa laittaa pääpahiksen suuhun. Sittemmin tällaiset ratkaisut ovat ajan saatossa menettäneet tehoaan, ja siksi toimintaelokuvien käsikirjoittajien on pitänyt keksiä Sean Bean, joka kuolee ratkaisevalla hetkellä näyttääkseen, että aina ei sankari pääse pälkähästä.

Tarkastellaan hetken elokuvan maailman sisältä pahiksen motiiveja ja sitä miksi hän toimii näin: miksi kerta kerran jälkeen rikollisnero jättää henkiin arkkinemesiksensä, ainoan joka voi hänen maailmanvalloitussuunnitelmansa estää?

Eilen katselussa oli seitsemäs Bond-leffa, Timantit ovat ikuisia (1971, Diamonds are Forever), jossa Blofeld käyttää kenties jopa historiallisen vähän vaivaa Bondin päästämiseen päiviltä, minkä vuoksi hänen suunnitelmansa jälleen epäonnistuvat. Elokuvan introssa Roger Mooren näyttelemä Bond surmaa Blofeldin, mutta elokuvan keskikohdan jälkeen Bondin kiivettyä Whyte House -hotellin kattohuoneistossa sijaitsevaan tukikohtaan, paljastuu että Blofeld on edelleen hengissä ja että elokuvan introssa olikin kuollut vain hänen kaksoisolentonsa. Tässä vaiheessa Blofeld voisi helposti surmata Bondin, mutta sen sijaan hän paljastaa olevansa pääpiru Bondin tutkiman timanttisalakuljetuksen takana sekä valttikorttinsa: kaksoisolentonsa. Bond ampuu jälleen yhden Blofeldin kaksoisolennoista, minkä jälkeen hän on taas pahiksen armoilla, mutta sen sijaan, että tämä ampuisi sankariagentin kädessään olevalla aseella, päästää tämä Bondin käytännössä vapaksi. Hississä Bond saa nukutuskaasua, jonka jälkeen roistoapurit vievät hänet rakennustyömaalle ja jättävät keskeneräiseen työmaarumpuun. Koska kaasu ei ollut hengenvaarallista, heräilee Bond putkesta ja tulee ulos siinä olevan luukun kautta. Tässä strukturalistisesti juonta tarkastelevat näkevät oivan opposition: ennen loppuratkaisua juonessa on kohta, jossa sankari on lähes voittamaisillaan (huipulla Whyte Housen kattohuoneistossa), mutta epäonnistuu ja joutuu ”pohjalle” (maan alle putkeen), josta hänen pitää taas nousta voittoon.

Bond palaa apujoukkojen kanssa Whyte Housen kattohuoneistooon, josta löytyvät Blofeldin suunnitelmat ja hänen uuden päämajansa sijainti, joten viimeistely onkin helppoa. Bond veneilee Blofeldin uutena tukikohtana toimivalle öljynporauslautalle (tummassa puvussa tietenkin), jossa hänet otetaan vastaan, viedään komentokeskukseen ja hänelle selitetään loputkin suunnitelmasta alistaa maailma hänen valtaansa superlaseraseella. Hänet päästetään näpräilemään laukaisukoodina toimivaa c-kasettia omin päin, kuten myös bikineissä keikistelevä Bond-tyttö Tiffany Case (jota näyttelee läkähdyttävä Jill St. John). Valitettavasti Case menee pilaamaan Bondin suunniltelmat vaihtamalla laukaisukoodin tilalle oikean c-kasetin, josta lukuisat pahisvartijat eivät tunnu pitävän suurta lukua, vaikka siitä riippuu koko suunnattoman suunnitelman ratkaisu. Bond suljetaan komeroon, joka ei varsinaisesti ole suljettu, koska sieltä pääsee ulos lukitsemattoman luukun kautta. Erikoisjoukkojen iskiessä lautalle syntyy kaaos, jonka turvin Bond viimeistelee suunnitelman turmion.

Miksi siis näin? Miksi joka elokuvassa ja vieläpä saman elokuvan sisällä pahiksella on mahdollisuus surmata sankari, mutta jättää silti tämän henkiin? Miksi vielä sen lisäksi kertoa koko suunnitelma ja miten sen voi estää? Miksi helkkarissa vartijat eivät valvo Blofeldin maailmantuhokonetta paremmin? Miksi Bondin vankityrmään jätetään avoin luukku, jonka kautta pääsee ulos? Sarjan toisessa elokuvassa Salainen agentti 007 Istanbulissa (1963, From Russia with Love) Spectren nro 5, shakkimestari Tov Kronsteen on ”laskenut kaikki mahdolliset variaatiot”, paitsi sen jossa James Bond pilaa suunnitelman, ja maksaa virheestä hengellään. Silti tässä elokuvassa Blofeld itse tarjoilee voiton Bondille tarjottimella.

Ainoa selitys on, että Blofeld haluaa todellisuudessa epäonnistua. Mitä muita selityksiä on? Elokuvissa julki lausuttu motiivi on raha: Blofeld pyytää lunnaita siitä hyvästä, ettei tuhoa asioita avaruuteen sijoitetulla superlaserillaan. Mutta onko Blofeldilla todellisuudessa pikkurahasta puute? Laseraseeseen on uponnut pelkästään timantteja miljoonien edestä, puhumattakaan siitä mitä satelliitin laukaisu ja kaikki kehitystyö on maksanut. Rahaa on askeettisesti elävän Blofeldin tarpeisiin enemmän kuin riittävästi. Entä valta? Mutta mitä iloa on olla salaisen rikosorganisaation päällikkö, joka ei voi näyttää kenellekään valtaansa? Blofeld (ja muut tämän tyypin pahikset) ovat ilmentymiä monimutkaisessa halun verkostossa, jossa ensimmäinen askel heidän ymmärtämisekseen on halu tulla nähdyksi. Pahiksen apurit (”henchmen”) eivät ole suhteessa pahikseen todellisia subjekteja, joten heitä ei lasketa. Ei siis ole kyse rahasta tai vallasta, vaan todellista tyydytystä pahis tuntee vain ollessaan sankarin näkemänä.

Mitä iloa on olla voittaja, jos kukaan ei tiedä siitä? Ja ainoa jolla siinä suhteessa on väliä, on Blofeldin arkkivihollinen Bond. Nautinto on suurimmillaan aina hetkeä ennen huippua, ja siksi Blofeldin on pakko pitkittää sitä, leikitellä Bondin surmaamisella, koska tietää että suunnitelma toteutuessaan poistaa häneltä kaiken nautinnon.

Blofeldin koko toiminta on kuolemanvietin, thanatoksen, määräämää. Hän kehittelee maailmanlopun tuhokoneita ja juonittelee ydinsotaa. Paitsi maailman kuolemaa, toivoo hän myös omaa kuolemaansa. Hän ottaa tarpeettoman riskin salaisessa kattohuoneistossa, jossa päästää Bondin tappamaan kaksoisolentonsa. Hän riskeeraa tarpeettomasti huolellisen suunnitelmansa 50:50 -tilanteessa ja vielä senkin jälkeen vain huumaa Bondin kaasulla.

Kuolemanvietti on ristiriitainen halu mitätöidä kuolema kuolemalla. Sillä todellista kuolemaa elokuvien pääpahikselle edustaakin juuri heidän suunnitelmansa toteutuminen. Mitä sitten, jos evil master plan joskus toimiikin? Mitä on enää saavutettavissa, kun on voittanut koko maailman? Mitä enää on haluttavissa? Millainen olisi pääpahiksen ensimmäinen päivä suunnitelman toteuduttua: sankari on surmattu ja hän on koko maailman valtias. Mitään tylsempäää ja tyhjempää on mahdoton kuvitella. Kaiken halun sammuminen on mahdollisuutena pelottavampi kuin kuolema tai kenties se on todellinen kuolema (ainakin buddhalaisten mukaan näin on). Ainoa mahdollisuus on jättää perustuksiin kaiken tuhoava valuvika: James Bond. Näin ei tarvitse koskaan kohdata sitä tyhjyyttä, joka suunnitelmien lopullinen toteutuminen toisi tullessaan. Epäonnistuminenkin on armollisempaa kuin suunnitelman lopullinen toteutuminen.

Ehkä Bond voittaakin kerta toisena jälkeen, ei tuurilla tai taidolla, vaan siksi että Blofeild antaa hänen voittaa?

Duunari – jalo villi

Matti Tuomela kirjoittaa hyvin Nuoressa voimassa (Sammakkoprinssin tarina – miten työväenluokkaa esitetään, 10.3.2021) samasta asiasta, jota sivusin itsekin kirjakohuista kirjoittaessani. Hän liittää meritokraattiseen ideologiaan tarpeen löytää ”turmeltumattoman” ja ”autenttisen” hahmon työväenluokasta, jotta sitten duunarisammakko löytäisi tiensä ryysyistä rikkauksiin. Hieman samalla tavalla kirjoitin (sosiaali)liberalistisesta ideologiasta, joka haluaa samalla tavalla nähdä syrjäytyneet ”jalon villin” kaltaisena, uhriuden kautta moraalisena voittajana. (Ja sitten taas voidaan pohtia, kuka haluaa nähdä ja missä: en sanoisi että keski- ja työväenluokkaa on enää olemassa perinteisellä tavalla.)

Itsekin sosiaalisesti kohtalaisen alaluokkaisesta lähtökohdista peräisin olevana — en puhuisi edes työväenluokasta, vaan työttömyysluokasta — ja kaikenlaiset ”ryysyistä rikkauksiin” -narratiivit ovat aina vedonneet minuun. Olen itsekin halunnut nähdä itseni sankarina, joka lahjakkaana oppilaana saa lukiosta valkolakin ja kouluttautuu yliopistossa ja menestyy elämässä. Tai ainakin halusin näin uskoa nuorempana, tähän ikään olen kasvanut jo kriittisemmäksi. Ei sillä, että minulla huonosti menisi: en ole syrjäytynyt taloudellisesti tai sosiaalisesti, mutta rikkauksia elämältä saan vielä jäädä odottamaan. Tänä päivänä itsensä sijoittaminen mihinkään sankaritarinaan oman elämänsä cheekiksi tuntuu silti vieraalta.