Eikö tässä kilpailussa etuoikeutetuimmuudesta ole jotain perverssillä tavalla poroporvarillista? Siinä kiihkossa, jolla koulutetut keskiluokat piehtaroivat syyllisyydessään samalla korostaen omaa keskiluokkaista valkoisuuttaan on jotain, jota voisi kutsua reilun kaupan etnonationalismiksi. Meillä Suomessa sivistyneistö on kansallisen heräämisen ajoista kaipaillut Eurooppaan ja osaksi läntistä sivistyneistöä ja tuntenut alemmuutta suomalaisesta metsäläisyydestä. Eurooppalaisuuden narratiiviin kuuluu olennaisena kolonialistinen menneisyys ja Suomella sitä on ollut valitettavan vähän, joten assosiaatioita on ollut pakko hakea ihonväriin liitetystä kollektiivisesta syyllisyydestä ja ”orjalaivojen tervasta” (joka on naurettava äärioikeistolainen meemi, mutta joka silti nousee aina välillä esiin kollektiivista syyllisyyttä herättelevissä yhteyksissä).
Hiljattain onneksi löydettiin saamelaiset: onhan meilläkin etninen vähemmistö, jota olemme sortaneet ja kolonialisoineet. Nyt suomalaisetkin voivat liittyä kolonialististen kansojen uljaaseen kerhoon, joka menneisyydessä on ryövännyt alkuperäiskansojen maita.
Ylpeydentunnetta tietenkin pitää tasapainottaa terveellä protestanttisella katumuksella: olen etuoikeutettu valkoihoinen koulutettu nuori ja tarvittaessa voin luetella myös pitkän litanian muita etuoikeuksiani, mutta olen myös valmis tuntemaan syyllisyyttä sen vuoksi, katumaan ja pyytämään syntejäni anteeksi, jotta voin jatkaa etuoikeutettua elämääni. Olen eksoottisten vähemmistöjen tukija, mutta ilman kulttuurista appropriaatiota tietenkin.
Etuoikeutetun elämäni vuoksi olen syntinen, mutta maksan almuni jokapäiväisen Starbucks-kahvini muodossa, josta menee 10% hyväntekeväisyyteen. En ehkä voi pysäyttää ilmastonmuutosta, mutta jokaisesta ulkomaanlennosta maksan mielelläni ilmastoveroa, joten omatuntoni on puhdas. Palkkaan mielelläni ulkomaalaisen, mieluummin vielä värillisen, siivoamaan kotini, jotta voin työllistää maahanmuuttajia, etenkin jos saan siitä kotitalousvähennyksen. Ja huomioikaa: tunnistan tässä etuoikeuteni.
Eikö kaikkeen nautintoon liity aina syyllisyys, pahe, nautinnon pimeä puoli? Olisiko tupakointi niin nautinnollista, jos se ei olisi myös haitallista? Entä jos olisi laite, jolla humalan saisi kytkettyä päälle ja pois ilman alkoholia ja sen haittavaikutuksia mukaanlukien seuraavan päivän krapulaa? Luultavasti instant-selviäminen veisi pois merkittävän osan juopottelun jännityksestä. Niistä saatava nautinto vaatii niihin sisältyvän negatiivisen puolen. Seksiin liittyvän syyllisyyden ja nautinnon perverssi linkki taas on niin ilmeinen ja useasti käsitelty, että en edes puutu siihen tässä.
Slavoj Žižek kertoo luennoillaan jatkuvasti seuraavaa vitsiä:
A group of Jews in a synagogue publicly admitting their nullity in the eyes of God. First, a rabbi stands up and says: “O God, I know I am worthless. I am nothing!” After he has finished, a rich businessman stands up and says, beating himself on the chest: “O God, I am also worthless, obsessed with material wealth. I am nothing!” After this spectacle, a poor ordinary Jew also stands up and also proclaims: “O God, I am nothing.” The rich businessman kicks the rabbi and whispers in his ear with scorn: “What insolence! Who is that guy who dares to claim that he is nothing too!”
Suomalaiset ovat mestareita itsensä vähättelyssä: me olemme sivistymättömiä metsäläisiä, meillä ei ole kulttuuria, emme ole oikeita eurooppalaisia, emme osaa käyttää alkoholia, suomalainen ruoka on pahaa (mikä ei välttämättä ole kylläkään liioittelua). Yksi selitys on edellisen vitsin kaltainen itsensä korottaminen itseää vähättelemällä. Toinen johtopäätös on, että ainoa mahdollisuus itsensä korottamiseen on itsensä korottaminen syyllisyyden kautta. Olemme ehkä juntteja, jotka eivät ansaitse olla samalla tavalla eurooppalaisia kuin ranskalaiset ja saksalaiset, mutta jos oikein yritämme, voimme ainakin ruoskia itseämme syyllisyydellä kolonialistisesta menneisyydestä.
Merkittävää nimittäin on se äänenpaino, jolla syyllisyys kolonialistisesta menneisyydestä esitetään. Artikkeleiden ollessa kyseessä meidän toki täytyy vain kuvitella kirjoittavan subjektin äänenpaino tekstiä lukiessamme, mutta silloinkin sielumme korvalla kuulemme sen itsetyytyväisyyden, jolla suomalaisten yhteydet orjakauppaan löydetään. Sanomalla on kaksi vastaanottajaa: toisaalta kirjoittaja itse ja hänen viiteryhmänsä, jossa oma syyllisyys on itsestäänselvyys, mutta jonka tunnustaminen on osa rituaalia, jolla vahvistetaan ryhmän koheesiota; sekä ulkoryhmä, joka tuntee tyytyväisyyttä kansallistunteesta (oletetusti) ilman syyllisyyttä, ja jolle siksi tervettä katumuksentunnetta tulee opettaa.
Sellaisissakin konteksteissa, joissa kansallisuudet on julistettu ”kuvitelluiksi yhteisöiksi” (millä tahdotaan sanoa, että niiden luonne on sopimuksenvarainen) ja myyteiksi ja narratiiveiksi, kansallisuus nähdään käyttökelpoiseksi käsitteeksi, kun on puhe syyllisyydestä. Vaikka ”suomalaisuus” on 1800-luvulla keksitty keinotekoinen käsite, ei se estä käsittelemästä ”suomalaisten” syyllisyyttä orjakauppaan sata vuotta aikaisemmin 1700-luvulla tai saamelaisten maiden anastamista myöhäisellä rautakaudella.
Ironista on, että he joille kansallisuus on ”rakenne”, joka pitää ”purkaa”, puolustavat ”uussuomalaisten” oikeutta suomalaisuuteen jopa siten, että etuliite nähdään loukkaavana, koska kansalaisuuden saaneet maahanmuuttajat ovat yhtä lailla suomalaisia kuin niin sanotut ”kantasuomalaisetkin”. Abdullah on sataprosenttisen suomalainen eikä hänen ja Korhosen Pekan välillä ole mitään eroa. Pitäisikö meidän sitten puhua Abdullahin syyllisyydestä saamelaisten kolonialisointiin? Entä orjakauppaan ja huonoon ruokaan? Ei tietenkään. Toki Abdullan suomalainen, mutta ei ”sillä tavalla” suomalainen, että olisi oikeutettu ottamaan osaa siihen kansalliseen syyllisyydessä piehtarointiin, joka on ainoa hyväksytty tapa tuntea kansallista ylpeyttä.