Tekijä: Joni Kärki

Kenny Powers meissä

Hbo:n pari vuotta vanha sarja Eastbound & Down on kaiken räävittömyytensä alla ansiokas kuvaus ihmisen menestyksen palvonnasta ja julkisuuden tavoittelusta. Kenny Powers (Danny McBride) on entinen ammattilaispesäpalloilija, joka putoaa isosta liigasta päihteidenkäytön ja prostituoitujen kanssa bailaamisen vuoksi. Seuraavat neljä kautta kertovatkin Kennyn pyrkimyksestä päästä takaisin pinnalle. Sarjan huumori perustuu pitkälle siihen, että Kenny töksäyttelee sopimattomissa paikoissa vielä sopimattomampia törkeyksiä. Sarjan käsikirjoittajien puolustukseksi pitää sanoa, että vielä vuonna 2009 stand up -villitys ei ollut päässyt vielä vauhtiin, joten pelkän törkeyksien laukomisen huumoriarvo ei ollut vielä kokenut niin suurta inflaatiota.

Kenny Powersin infantiili hahmo kiteyttää sen meidän kollektiivisessa alitajunnassa asuvan narsistisen pikku perkeleen, joka tekee mitä haluaa ja sanoo aina ääneen mitä ajattelee. Jos Kenny Powers olisi komea menestyjä, olisi hän kenties äärimmäisen maskuliisen päiväfantasian henkilöitymä, mutta Kenny on sitä vain omissa kuvitelmissaan; todellisuudessa hän on vastenmielinen luuseri, joka kenties jonkin onnenkantamoisen myötä on saanut maistaa hieman menestystä nuoruudessaan. Kerronnalliselta kantilta onkin jopa hedelmällisempää tehdä hänestä luuseri menestyjän sijaan: tämän jännitteen varassa juonta on luontevampi viedä eteenpäin ja mikä tärkeintä: menestynyt luuseri on helpompi samaistumiskohde kuin menestynyt sankari, joka on toisella tavalla saavuttamaton ihanne. Kenny Powersin sen sijaan jokainen tunnistaa jossain syvällä itsessään, ainakin jos on vähänkään rehellinen. (Tässä suhteessa Eastbound and Down on komedia sen klassisessa mielessä: huonoille ihmisille tapahtuu hyviä asioita.) Mutta koska Kenny Powers on myös lähimmäisiään hyväksikäyttävä mulkku, on aiheellista pitää jokaisen henkilökohtainen kennypowers lepositeissä jossain alitajunnan laitamilla. Silti kun näemme tämän puolen itsestämme henkilöityneenä tv-ruudulla, on tulos nautittava (jouissant) ehkä jopa voimaannuttava (empowering), mutta jälkimmäinen termi on nykyään sellaisten humpuukitsemppaajien pilaama, joita juuri haluamme tässä artikkelissa kritisoida.

Mikä on siis se, jota Kenny Powers tavoittelee. Se on juuri ”se”. Se saa muotonsa ammattipesäpalloilijan statuksessa. Tämä status tarkoittaa huumeita, seksiä, rahaa, ihailua ja menestystä. Mutta mitä on ”menestys”? Se ei palaudu mihinkään joukkoon asiota, joista osa on lueteltu edellisessä virkkeessä. Sarjan introklipissä saamme minuutin mittaisen vilkaisun menestykseen, mutta tämä kuvakavalkaadi ei ole ”se”. Vasta menetettyään statuksensa, Kenny Powers tulee tietoiseksi sen olemassaolosta. ”Se” on siis poissaoloa.

Keskeisenä lähteenä menestykselleen Kenny Powers pitää itseään. Luuserius on ulkoinen asiantila, menestyjän status löytyy hänen sisältään. Juuri tässä piilee samaistuttavuuden salaisuus: kaikki me, eli aivan kaikki tämän planeetan asukkaat, koemme että meille jonkin meidän olemuksellisen seikan perusteella kuuluisi ainakin vähän enemmän kuin mitä olemme saaneet. Koemme olevamme oikeutettuja johonkin, jollemme kykyjemme mukaan, niin ainakin jonkin lottovoiton kaltaisen onnenkantamoisen kautta siksi, että olemme hyviä ihmisiä ja olosuhteiden uhreja. Olemme kaikki, jollemme nyt aivan luusereita, ulkoisten olosuhteiden kahleissa sillä tavoin, ettemme pääse toteuttamaan täyttä potentiaaliamme, joka on jossain sisällämme. Jos jätetään laskuista katatonisesti masentuneet, kukaan ei todellisuudessa pidä itseään luuserina, vaan itsensä vähättely on defenssimekanismi, joka esiintyy eri asteisena.

Tässä näen ainakin hienovaraista ironiaa tekijöiden taholta: Kenny Powers ei malta tehdä työtä menestyksensä eteen, vaan menestys on jo valmiina hänessä. Hän kyllä puhuu paljon kovasta työstä, jonka saa pääasiassa tehdä hänen aisaparinsa Steve Janowski (Steve Little, huom. miten näyttelijän oma nimi kuvaa henkilöhahmoa niin paljon paremmin?), ja lopulta vain laukoo latteuksia kuten ”minusta tulee vihdoin se, joka minusta on tarkoitus tulla”.

Koska ”se” ei ole saavutettavissa, siitä seuraava vaihtoehto on Kennyn lukioaikainen ihastus April (Katy Mixon). Aprilin suurissa rinnoissa konkretisoituvat yhtä aikaa äitiys ja amerikkalainen unelma (saamme jopa nähdä mainitut rinnat paljaana toisella kaudella, mutta ilmeisesti kyseessä ovat sijaisnäyttelijän, eivät Katy Mixonin rinnat). Jättibosat tyydyttävät jollakin tasolla Kennyn infantiilia fiksaatiota, mutta valitettavasti rintojen kantajalla on myös omat vaatimuksensa, jotka pakottavat Kennyn neuvottelemaan todellisuusperiaatteen kanssa. Neljännellä tuotantokaudella hän joutuu jopa hankkimaan työpaikan käytettyjen autojen myyjänä.

Sarja on parodia vapaudesta. Toisaalta Kennyn ihanteena on impulsiivisesti tyydyttää kaikki tarpeensa ilman estoja, oli sitten huumeiden käytöstä, ruumiillisista tarpeista, läheisten henkisestä hyväksikäytöstä tai asioiden sanomisesta ääneen ilman filtteriä, mikä juuri tekee sarjasta hauskan, koska kaikki jollain tasolla haluaisimme käyttäytyä näin ja etenkin päästä kantamasta tähän vapauteen liittyvää vastuuta. Toinen vapauden laji, joka on huomattavasti tylsempi ja johon liittyy ihmisenä kasvaminen ja vapauden kääntöpuolen vastuun kantaminen, on sarjaa pidemmässä kaaressa kannatteleva teema ja usein ristiriidassa lyhytjänniteisen estottoman vapauden kanssa.

Todellisuusperiaate iskee vastaan erityisen vahvana 3. kaudella, jolloin April jättää Kennyn kaksin heidän yhteisen lapsen Tobyn kanssa ja katoaa. Kenny joutuu siis opettelemaan kantamaan vastuuta lapsestaan. Tämä rajoittaa hänen vapauttaan, mutta onnistuminen tässä koitoksessa ainakin osittain johtaa siihen, että hän 4. kaudella on saanut Aprilin takaisin ja viettää hänen kanssaan (enemmän tai vähemmän) onnellista perhe-elämää. Koska ”se”, Kennyn ultimaattinen unelma ei ole saavutettavissa eikä edes olemassa, todellinen onnellisuus tulee jostain arkipäiväisemmästä.

Eastbound & Down on toki rivo ja räävitön ja hauska juuri siksi, ja vaikka ”älyllinen” olisi siitä väärä sana, on siinä sellainenkin taso, joka antaa sille syvyyttä, jota aivan keskivertosarjassa ei välttämättä ole.

Suuttuisipa joku tästä — kirjasodista ja kirjakohuista

Antti Hurskainen kirjoittaa Suomen kuvalehdessä (”Kirjasodan muistolle” 4.12.2020) samoista asioista, joista minäkin parissa bloggauksessani. Hurskainen suhtautu nostalgisesti takavuosien kirjasotiin, kun meillä on vain tuhnuisia ”kirjakohuja”. Itseäni kiinnostaa onko niin, että tietty ”kohu” tai jopa ”kirjasota” on sisäänkirjoitettu kirjan vastaanottoon? Tai performanssin, jos ajatellaan monia 60-luvulla kohauttaneita tapauksia. Ja onko niin, että se luenta on kutakuinkin seuraava: kirjailija on liberaalien hyvisten puolella konservatiivisia pahiksia vastaan, jotka yrittävät sensuroida uhrikirjailijaa, mutta lopulta historia on vainotun puolella ja edistys edistyy?

En tiedä liittyykö tämä mihinkään, mutta yritin katsoa Esa Saarisen kehuttua (kohuttua?) luentosarjaa Youtubesta. Kahden ensimmäisen luennon narratiivi oli ”jos sä niinku vähänkään ajattelet sun ajattelemisen ajattelemista, niin ehkä sieltä sun ajattelusta vois nousta esiin jotain sellaisia sun elämää parantavia juttuja, ehkä”. Sisäänkirjoitettu oletus on, että ajattelemalla tulee osaksi tai ainakin lähemmäksi sitä ajattelevien liberaalien valtavirtaa, pois ”trumpilaisuudesta”. En ole silti oikein varma, että ajatteluun syventyminen, suoranainen ”mindfulness” ja oman ajattelun reuna-alueiden tutkiminen automaattisesti johtaisi liberaaliin herätykseen. Voi se yhtä hyvin johtaa siihen, että ryhtyy jihadistiksi.

Kirjoitin aikaisemmin M.A. Nummisen aiheuttamista kohuista. Hänen elämänkertansakin (Kaukana väijyy ystäviä. Docendo. 2020) läpi kulkee narratiivi, jonka mukaan häntä on jatkuvasti pyritty vaientamaan ja sensuroimaan. Ehkä hänen laulunsa vain eivät ole kovin hyviä? Onhan siellä mukana hauskojakin juttuja ja joitakin kuuntelee ihan ilokseen, mutta väittääkö joku kuuntelevansa nautinnollisesti hänen laulamiaan Schubertin liedejä tai oppiiko hänen versiostaan Tractatuksesta filosofiaa? Vai onko niin, että itsetarkoituksellinen kohahduttaminen on jo kirjoitettu sisään itse teokseen ja mitä ilman se oikeastaan ei olisi mitään muuta kuin tyhjä kuori?

Hurskaisen esseen luettuani tuli samanlainen olo: onko kirjasota kirjoitettu sisään tietyntyyppisiin kirjoihin, ja kun kirjasotia ei enää synny, myös kirjoista itsestään jää pois jotain oleellista?

Oman kirjani Rauta-ajan julkaisusta tulee nyt vuosi, ja pieni etäisyys on antanut tilaa miettiä kriittisesti omaa teosta (kriittisellä en tarkoita tällä, että katuisin mitään tai en seisoisi kirjoittamani takana tai pitäisin kirjaani ”huonona”; jotenkin nykydiskurssissa on myös se piirre, että kaikki on ”ihan hyvää” ja jos omia tekemisiään ruotii kriittisesti, tulee aina joku kertomaan, että ”ihan hyvä kirjahan se oli, Joni”). Kirjoitan ahkerasti seuraavaa teostani, joka on monessa mielessä toisenlainen romaani, ja ymmärrän nyt että ehkä Rauta-aika oli työ, joka piti tehdä alta pois. Se oli jossain määrin paineiden ulos päästämistä, karstan poistamista moottorista, tarkoituksellista provokaatiota ja punk-asennetta.

On selvää, että jos Rauta-aika olisi julkaistu (ja noteerattu) Rintalan, Salaman ja Matti Juhani Koposen kulta-aikaan, siitä olisi tullut kohu. Siihen aikaan kirjoja julkaistiin vähemmän, jolloin yksittäisellä teoksella oli suurempi painoarvo yhtenäiskulttuurissa (mikä myös tarkoittaa, että Rauta-aikaa ei olisi siihen aikaan julkaistu). Nyt pienkustantamon kirosanoja sisältävä esikoisromaani ei oikeastaan kiinnosta kovinkaan monia, ja siihen tarttuvat ovat jo tottuneet naturalistisiin huumekuvauksiin ja räävittömiin seksikohtauksiin ja ne, jotka niistä eivät pidä, eivät todellakaan ryhdy oman elämänsä simojoeksi. Se olisi täysin mieletöntä siinäkin mielessä, että jossain Internetissä on sata kertaa kuvottavampaa kielenkäyttöä. Välillä tuntuu, että poliitikot itse käyttävät pahempaa kieltä kuin ”kohukirjailijat” ja nimenomaan poliitikot sieltä konservatiiviselta laidalta.

Halusinko sitten herättää kohua? Tunnustan joskus sanoneeni, että jos kukaan ei loukkaannu kirjastani, koen epäonnistuneeni. Ja nyt näyttää kovasti siltä, että näin on käynyt. Muutama tuttu äidinkielenopettaja on kertonut suosittelevansa sitä oppilailleen. Toisaalta, luetaanhan Juhannustanssejakin peruskouluissa ja lukioissa. Ei ole epäselvää, millä puolella historiaa kukin seisoo. Vielä kun August Ahlqvist tunnetaan äidinkielentunneilla ainoastaan pahiksen roolissa ja Kiven teilaajana, tulee lähes myötähäpeä siitä, miten halutaan vedota oppilaisiin kirjailijoiden ”kapinallisuudella”, ikään kuin sillä voitaisiin saada kirjallisuus pelastettua ja nuoret ”palautettua” lukemisharrastuksen piiriin.

Ennen kaikkea halusin kuvata niitä syrjäytyneitä varhaisaikuisia, jotka eivät aivan ole kasvaneet aikuisiksi (useat ovat tulkinneet tämän vuoksi romaanihenkilöt nuoriksi), eivätkä oikein ole päässeet työelämään tai parisuhteeseen kiinni. Tyypillisesti näihin törmää esimerkiksi Ylilaudan kaltaisilla sivustoilla. Olisi ollut epärealistista kuvata tämän tyyppisiä hahmoja ilman rasismia, infantiilia seksismiä ja turhautuneita väkivaltafantasioita. Totta kai teoksellani halusin nimenomaan vastustaa vaikkapa rasismia ja seksismiä, mutta teokseen ei ole myöskään sisäänkirjoitettu mitään lukuohjetta. Sellainen tulkinta, että kirja on umpirasistinen, umpiseksistinen, huumeiden- ja alkoholinkäyttöön kannustava ja väkivaltaa ihannoiva, on täysin mahdollinen ja relevantti.

Ja jos minulta Salaman tapaan kysyttäisiin, halusinko loukata kirjallani, niin Salaman tapaan voisin vastata, että kyllä halusin loukata sellaista ihmistä, jolle naiivi liberalismi on maailmankatsomus ja joka pitää ”syrjäytyneitä nuoria” jalojen villien kaltaisina pohjimmiltaan samalla tavalla ajattelevina olosuhteiden uhreina, mutta kuitenkin toisesta kulmasta katsottuna pelottavina ”kouluttamattomina” massoina, jotka eivät ymmärrä kompensoida kerskakulutustaan lievällä syyllisyydellä ja osoittaa monikulttuurisuuttaan Facebook-profiilikuvallaan (samalla kun pelottavat maahanmuuttajat halutaan pitää slummeissaan).

Kirjasotien ja kohukirjojen luenta ja vastaanotto on kuitenkin sillä tavalla vakiintunut, että romaanista luetaan mitä sieltä halutaan lukea. Esimerkiksi tulkinta ”Ossi Nyman (tai romaanin ”Röyhkeys” kertoja) on laiska paska” on paitsi väärä myös mahdoton. Eivätkä ne, jotka valittavat, että keskustelu romaanista on oikeastaan keskustelua keskustelusta, eikä romaanista itsestään myöskään keskustele romaanista ja sen sisällöstä vaan keskustelun keskustelusta (kuten Hurskainen esseesssään).

Entä Rauta-aika? Kustantajan kirjoittamassa takakansitekstissä kirjaa kuvataan sukellukseksi ”nyky-Suomen nurjalle puolelle, jota hyvinvoiva keskiluokka ei ole koskaan kohdannut”, ikään kuin olisin halunnut kirjoittaa jonkinlaisen sosiaaliliberalismin puolustuspuheen. Näin lukija voi turvallisesti asemoitua sellaisen ”kriittisen” yhteiskunta-ajattelijan positioon, josta katsottuna on epäreilua, että se ”hyvinvoiva keskiluokka” siellä jossain ei ymmärrä ”kadun kasvattien” ahdinkoa, toisin kuin hän, ”kriittinen” lukija. Tästä positiosta tekstin häiritsevätkin elementit on mahdollista kesyttää osaksi sitä kirjasodan narratiivia, jossa ”siellä jossain” on se sensori (mahdollisesti hyvinvoivaa keskiluokkaa edustava), joka haluaisi sensuroida kirjan, jossa kirosanojen avulla kritisoidaan yhteiskunnallista epätasa-arvoa, silloinkin kun tosiasiassa kirja ei edes ole kiinnostanut ketään sen vertaa, että siitä olisi voitu ärsyyntyä niin paljon, että joku sen haluaisi sensuroida.

En kuitenkaan halunnut puuttua kustantajan työhön, johon kuuluu takakansitekstien ja mainoslauseiden kirjoittaminen tai muutenkaan ohjata tulkintaa mihinkään suuntaan (ainakaan ennen tätä blogikirjoitusta). Jos kuitenkin jotenkin kommentoin Rauta-aikaa, ohjeistan seuraavalla asenteella: romaani on aina moniaineksinen kokonaisuus, josta kirjailijan ”omaa ääntä” on vaikea, ellei mahdoton tislata ulos ja joka esittää keskenään ristiriitaisia ja riiteleviä aineksia ja toivottavasti provosoi lukijaansa häiritsevälläkin tavalla. Halusin kirjoittaa tavalla, joka voisi kilpailla tv-viihteen, videopeliväkivallan, nettipornon, populistipoliitikoiden ja Twitter-sotien kanssa verbaalisesti. Moni kirja kertoo kerrottavansa rauhallisella ja hyvin artikoidulla äänellä (äänikirjojen aikana myös konkreettisesti), mutta halusin, että tämän kirjan ulosanti muistuttaa päin naamaa huutamista, mahdollisesti sitä kadunkulmassa heiluvaa skitsoa, joka voi millä hetkellä tahansa käydä päälle ja vetää turpaan. En tiedä onnistuinko, ihmiset eivät juurikaan puhu tällaisista asioista.

On tietenkin selvää, että mikäli Rauta-aika olisi ylittänyt minkäänlaista kirjallista havaintohorisonttia ja päätynyt ehkäpä kohuksi tai jopa kirjasodaksi, olisi se ollut onnenpotku. Kukapa ei unelmoisi päätyvänsä Salamaksi salamasotaan? (Joskin Salama itse on kertonut tapahtumien olleen tavattoman raskaita. ) Hurskaisen essee on hyvä kuvaus tästä ilmiöstä, mutta silti sekään ei sano ääneen sitä ilmiselvää paradoksia: me kirjailijat haluamme, että kirjojamme yritetään sensuroida. Kirjoitin aikaisemmin myös, että koko poliittinen keskustelumme on rakentunut näin. Kohukirja (tai ”kirjasotakirja”) on omanlaisensa lajityyppi, johon kuuluvat genrerepertuaarin piirteet tulkitaan sitä vasten, että niillä on tarkoitus kohahduttaa. Se joka kohahtaa, on hävinnyt pelin.

Kirjasotia ei synny paitsi siitä syystä, että ketään ei oikeastaan kiinnosta, myös siitä syystä, että olemme tietoisia kirjasotien logiikasta (”Tään kirjasovan ratekia on tällanen. Sie kirjotat. Sinnuu ritisoijaa.”) ja osaamme muodostaa jo kantamme edes lukematta koko kirjaa. Ehkä emme edes tunnista oikeaa kirjasotaa, jos sellainen joskus vielä syttyisi.

Hesarin arvostelu Burma-kirjasta (kääntäjä puolustautuu)

Helsingin sanomien Jari Paavonheimo kirjoitti arvostelun Orwellin Päivät Burmassa -käännöksestäni.

Kai se on kunnia sinänsä tulla arvostelluksi Hesarissa, vaikka arvostelu olisikin teilaus.

Kritiikkiä tulee etenkin siitä, että Orwell viittailee useisiin muihin kirjoittajiin, ”intertekstuaalisesti”, kuten nykyään sanottaisiin. Etenkin Shakespeare on suorien sitaattien lähde. Alkuperäisessä käännöksessäni oli lähteet merkitty ja Shakespeare-käännöksissä käytetty Cajanderin käännöstä, kuten arvostelija huomaa. Niissä kohdissa, joissa vitsi piili nimenomaan siinä, että henkilö siteerasi säkeitä väärin jouduin käyttämään omaa luovuutta tai jättämään ne sikseen. Esimerkiksi Westfield siteeraa jatkuvasti Machbetin viidennen näytöksen kahdeksannesta kohtauksesta ”Lead on, Macduff”. Oikea sitaatti kuuluu ”lay on, Macduff” ja Cajanderin suomentamana ”karkaa päälle, Macduff”. Ei siis, ”näytä tietä”, kuten Westfield sen ymmärtää.

Samoin olin alaviitteisiin kirjoittanut laajat suom.huom. -selitykset, mutta kustantajan mielestä kaunokirjallisissa teoksissa niitä harvemmin näkee ja itsestänikin tuntui sanojen etymologian selittäminen ja kaikkien kasvien latinankielisten nimien luettelointi turhalta kääntäjän knoppailulta. Orwell nimittäin tuntui olevan hetkittäin pakkomielteisen pikkutarkka Itä-Aasian luonnon erityispiirteitä selittäessään eikä monille kasveille ja linnuille ole suomen kielessä tarkkaa vastinetta, joten tarkan lajinimen sijasta käytin esimerkiksi kasvin heimon nimeä, mutta alaviitteeseen lisäsin latinankielisen nimen.

Vieraskieliset käsitteet ”dacoit”, ”chokra”, ”pukka sahib”, ”sahiblog”, ”subahdar” jne. jätin pääsääntöisesti kääntämättä (paitsi ”maidanin”, jonka käänsin käytännön syistä pääasiassa kyläaukioksi, mikä on jossain määrin epätarkkuus, sillä se tarkoittaa nimenomaan kylän ja viidakon väliin jäävää aukeaa), sanojen ”eksotiikan” vuoksi sekä siksi että Orwell itsekin käytti niitä englanninkielisten vastineiden sijasta niitä selittämättä. Tyypilliselle englanninkieliselle lukijalle tänä päivänä ne lienevät yhtä vieraita kuin suomenkielisellekin. Näistäkin oli olemassa selitykset, mutta kenties sanalista kirjan lopussa olisi toiminut tosiaan parhaiten.

Näiden lisäksi teos vilisee henkilöitä historiasta, joita nykylukija tuskin tuntee, kuten G. K. Chesterton, joka varmasti omana aikanaan oli laajalti luettu ja tunnettu. Rudyard Kipling lienee suomalaisillekin tuttu Viidakkokirjastaan. Näistäkin oli viitteet olemassa käsikirjoituksessa.

Lopulta joka sivun alalaita alkoi täyttyä viitteistä, jotka vaikuttivat enemmän kääntäjän pätemiseltä kuin lukijalle hyödylliseltä informaatiolta Wikipedian aikana. Alaviitteet jätettiin siis lopullisesta kirjasta kokonaan pois.

On kuitenkin liioiteltua väittää, että ”suomennos ei muutenkaan täysin noudata alkuteosta”. Tuosta saa sen kuvan, että käännöksen sisältö olisi jotenkin toinen, tai että jotain puuttuisi. Kyse on arvostelijan mukaan kuitenkin typografisista elementeistä, kuten kursivoinneista. Tässä olisi tietenkin pitänyt olla uskollinen alkuteokselle ja pitää siellä ne KAPITEELILLA KIRJOITETUT HUUDAHDUKSETKIN, mutta tehty mikä tehty. Silti näkisin, että samaa teosta luetaan, vaikka tekstityyppi vaihtuukin.

Erityisen noloja ovat tietenkin lyöntivirheet ja etenkin heti ensimmäisellä sivulla olevat ylimääräiset sanavälit (”be tel”, po. ”betel”) . Minulta lähteneessä vedoksessa ne olivat oikein, mutta olisiko sitten oikoluku ”korjannut” ne. Se tietysti on totta, että pienkustantajalla on vähemmän resursseja käytössään, ja joutuu ”tehtailemaan” käännöksiä, eli kiireessä virheitä tapahtuu. (Isoja kustantamoita sen sijaan tämä teos ei ole kiinnostanut sen 89 vuoden olemassaolon aikana.) En ole koskaan ollut ”isolla kustantamolla”, joten en tiedä kuinka monen silmäparin editse käännös kulkee ennen painolämpiksi päätymistään. Itse pyrin tässä tapauksessa (vrt. oma romaanini) mahdollisimman viimeisteltyyn lopputulokseen, koska kääntäjänä minun pitäisi olla kielen ammattilainen, joka osaisi pilkkusääntönsä. Käsikirjoitus oli minulta lähtiessä oikoluettu sataan kertaan ja tekstinkäsittelyohjelman oikolukua käytetty, joskin jälkimmäisen lopputulokseen on vaikea luottaa.

Selityksen makua, tiedän. Senkin tiedän, että että olen sen verran puusilmä, että lyöntivirheitä tuppaa jäämään (Rauta-ajan arvosteluhan kiinnitti myös huomiota lyöntivirheisiin). Samoin on turhaa tässä vaiheessa alkaa vertailla missä vaiheessa virheet ovat tekstiin eksyneet tai vierittää syytä kustantajan suuntaan. Silti harmittaa, jos tästä jää typografisten mokien ja lyöntivirheiden vuoksi sellainen mielikuva, että teos olisi käännetty väärin.

Seison siis edelleen käännökseni laadun takana. Olisi kaivannut tunnustusta niissä kohdissa, joissa tekstin sisältö oli itsessään sujuvaa. Omasta mielestäni käännös vastaa sisällöltään alkuperäistä siten.

Klassikkoja kääntäessä pelataan silti isojen poikien liigassa ja toki arvostelun tulee kiinnittää huomiota virheisiin. Arvostelu ei siis ole kohtuuton, mutta vähän tietysti harmittaa.

>

Käsikirjoituksen raakaversion ensimmäinen sivu kommentteineen (klikkaa isommaksi).

Echard Tolle ja syvällisyys

Facebookin kirjaryhmässä joku kysyy mielepidettä Echard Tollen ”Läsnäolon voimasta”. Meinasin jo vastata jotain kyynistä, mutta jätin vastaamatta, koska Tollen kannattajat ovat kuin jehovantodistajat, heillä on ulkoa opeteltu vastaus aina kaikkeen, ja toisaalta, eipä se minulta ole pois, jos joku sellaiseen hömppään uskoo, joten kirjoitan vain tänne, mistä vastaustani ei kukaan lue.

Tollea aikoinaan suositteli minulle eräs sukulainen, joka oli myös suositellut minulle ”Vain elämää” -ohjelmaa, koska olen kiinnostunut musiikista. Se tosiaan pitää paikkaansa, koska soitan bändeissä ja käytän monta tuntia päivässä löytääkseni uutta musiikkia verkosta ja kokeilen uusia genrejä kansanmusiikista kokeelliseen jatsiin. Sukulaiseni kuuntelee pääasiassa radiota autossa työmatkalla.

Itse taas en ole juurikaan viskimies ja juon väkeviä vain humaltumistarkoituksessa. Uskon kuitenkin, että tuttavani, joka piti joskus blogiakin aiheesta ja sokkotestissä tunnisti kalliita mallasviskejä, tietää niistä enemmän kuin minä ja ymmärrän suhtautua huvittuneisuudella siihen tyyppiin, joka kutsuu itseään ”viskimieheksi” jonka suosikkiviski on Jim Beam (tosi juttu) ja siihenkin, joka viskeistään ylpeilevässä baarissa lantrasi kallista single maltia coca colalla (tosi juttu).

Vaikka onhan se toki niinkin, että vaikkapa fine dining ja muu gramman nökäreinä lautasen reunalla tarjottava kulinaristinen hienostelu on hienostelua ja nälkä lähtee Hesessäkin.

Ja monen mielestä varmaan ”Never don’t give up” -tatuoiti on syvällinen, ”Live, laugh, love” -huoneentaulu on syvällinen, Neljä Ruusua -yhtyeen sanoitukset ovat syvällisiä ja Oprah on syvällinen (ja huom! kärsinyt paljon elämässään) ja Oprahin suosittelemat self-help -oppaat ovat syvällisiä ja niin edelleen, ja olisi vain ylimielistä todeta, että Humen ”An Enquiry Concerning Human Understanding” on syvällisempi.

Vähän tietysti ärsytti, kun piti jonkun mieliksi kuitenkin kahlata moista banaalia roskaa läpi.

Myrkky muistoissamme

Jantso Jokelin kirjoitti Kulttuuricocktailiin hauskan ja mielenkiintoisen syväraportin ikäluokkamme nuoruuteen kuuluneesta Myrkky-lehdestä. Muistan kyllä ilmiön, mutta en tainnut kovin montaa fyysistä lehteä itsessään lukea, koska olin hyvin kiltti lapsi, joka piti sellaisia julkaisuja sopimattomina ja oikeastaan vasta vanhemmalla iälllä selailin niitä enemmän. Ja olihan se räävitön julkaisu, joka ei edes yrittänyt laitaa vitseihinsä mitään syvällisempää merkitystä kuin pelkän pissa-kakka-pimppi-pippeli -akseliston. Haastateltu entinen päätoimittaja kieltää, että olisi pyritty edes järkyttämään, vain pelkästään tekemään hauskoja juttuja, eli ei halua pelata edes sitä korttia, että räävittömyydellä itsessään olisi jokin tabuja rikkova merkitys, kuten usein näissä yhteyksissä tehdään.

Aika moni kommentoija onkin väittänyt, että Myrkyn kaltaista poliittisesti epäkorrektia (tai mikä olisi kuvaavampi ilmaisu, nollakorrektius?) lehteä olisi nykyajan cancel-kulttuurissa mahdotonta tehdä. En tiedä. Aikaisemmassa julkaisussani jo pohdin, onko tietty konservatiivisuus, tai ainakin ”kyky järkyttyä” tulossa takaisin. Kuten Jokelin artikkelissaan arvelee, olen myös samaa mieltä siitä, että 90-luvulla tabuja rikottiin siihen malliin, että mikään ei tuntunut enää miltään (korkeintaan teatterissa ulosteiden heittäminen yleisön päälle ja kuolleelle kissalle masturbointi).

Onko liberalismi edistystä?

Tietty liberalisoituminen tuntui alkaneen 60-luvulla ja saavuttaneen huippupisteensä 90-luvulla. Tätä kehitystä on kuvattu suoraviivaiseksi vapaamielisyyden voittokuluksi, tai sitten aaltoliikkeeksi, jossa liberaalimmat ja konservatiivisemmat ajat vuorottelevat (mutta että kenties megatrendinä liberalismi voittaa pitkällä aikavälillä).

Suhtaudun tällaisiin yksinkertaistuksiin epäilevästi: uskooko liberalismin voittokulkuun enää edes Francis Fukuyamakaan, ja jos, niin minkä liberalismin? Ajatus jatkuvasti alaa valtaavasta liberalismista on oudon essentialisoiva, ikään kuin aatteet olisivat olemassa ”olioina sinänsä” ja kävisivät keskenään jonkinlaista ylihistoriallista kamppailua. Pikemminkin näyttäisi siltä, että esimerkiksi juuri cancel-kulttuurin taustalla ovat tietyt (vasemmisto)liberaalit. Sananvapauden puolesta liputtavat konservatiivit taas vaalivat asennetta, jonka voisi kiteyttää tyypilliseen twiittiin ”eipä ole Suomella ja Pohjois-Korealla mitään eroa, kun ei saa enää edes neekeriä kutsua neekeriksi”.

Kehityksen tai aaltoliikkeen sijasta tuntuisi olevan totta, että vastapuolet ovat jatkuvassa vuorovaikutussuhteessa ja muuttavat toisiaan ja aatteet oman sisäisen käymistilansa vuoksi ovat jatkuvassa prosessissa. (Esimerkkinä konservatiivi,joka kutsuu itseään klassiseksi liberaaliksi. ) Toki kaikilla liikkeillä on oma perinteensä ja varmasti joku vuoden 1968 antiautoritaarinen henki on (vasemmisto)liberaalissa liikkeessä vielä vahvana hengissä ja konservatiivi kenties näkee 60-luvun aikana, jolloin vanhat arvot olivat vielä voimissaan.

Konservatiivit liberaalit ja liberaalit konservatiivit

On varmasti totta, että nyky-Suomessa on vallalla tietynlainen ”(vasemmisto)liberaali hegemonia” (toki tämä on siinä määrin iso väite, että sitä pitäisi avata enemmän, mutta ehkä teen tästäkin oman postauksensa myöhemmin) ja ehkä jopa sellaisen pamfletin kuin ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” väitteistä osa on tottakin (tästäkin ehkä enemmän toisaalla). Jossain määrin tilanne on jakomielinen: juuri konservatiivit näkevät itsensä sananvapauden puolustajina, jopa siinä määrin mikä koskee räävittömyyksiä, etenkin rasismia, seksismiä ja väkivaltaa. Kun konservatiivi vaatii ”vapautta”, hän ei itse asiassa vaadi homoille tai muulle sateenkaariväelle vapautta olla oma itsensä, vaan vapautta olla homofobinen. Vastaavasti konservatiivi vaatii sananvapautta rasismille ja naisia alistavalle puheelle, ei niinkään tasa-arvolle, joka on taas (vasemmisto)liberaalien agenda.

Jos oletetaan ns. ”(vasemmisto)liberaali hegemonia” olemassa olevaksi asiaksi, konservatiivien homofobia, rasismi ja seksismi kohtaa luonnollisesti kritiikkiä. Tätä konservatiivi kutsuu sananvapauden rajoittamiseksi: mitään ei saa enää sanoa.

Väittäisin kuitenkin, että sananvapaus 2020-luvulla Suomessa on vielä hyvissä kantimissa. Jos muistellaan Suomen hieman yli satavuotista historiaa, asiat eivät olleet kovin hyvin silloin, kun konservatiivit itse olivat vallassa. 90-luvusta olikin jo puhetta. 80-luvun voidaan ajatella pedanneen tietä 90-luvulle: tv-viihde oli muuttumassa jo vapaamielisemmäksi ja poliittisesti suomalainen perestroikka antoi luvan esim. Neuvostoliiton kritisointiin. Siitä taakse päin 60-70 -luvuilla, joita jotkut tarkastelijat pitävät poikkeuksellisen vasemmistolaisena aikana, saattoi saada vankilatuomion jumalanpilkasta kirjallisuudessa tai seksiääntelystä taideperformanssissa. Samoin ”siviilipalvelukseen yllyttäminen” oli rangaistava rikos (vaikka itse siviilipalvelus ei ollut) ja niin edelleen. Tämän perusteella 60-70 -lukua voi pitää pikemminkin konservatiivien hallitsemana aikana, jossa suuren yleisön (tai ainakin nuorison) mielipiteet alkavat liberalisoitua. Täytyy muistaa myös suomettuminen, joka ei missään tapauksessa ollut vasemmistolainen projekti, vaan koko suomalaista puoluekenttää läpi leikkaava ilmiö: joku Kekkosen maalaisliitto oli varmasti suomettunein puolue, mutta niin oli myös Kokoomus, kun taas SKDL saattoi arvostella vaikkapa Tšekkoslovakian miehitystä. Siitä huolimatta noin yleisesti Suomessa ei pilkattu sen enempää jumalaa kuin Neuvostoliittoakaan.

Siitä taakse päin sotavuosina sananvapauden tila oli ongelmallinen, eikä esimerkiksi vasemmistokirjailijoiden vangitseminen välttämättä mennyt kaikkien oikeusvaltion ihanteiden mukaisesti, mutta sota-aikaa pitää tarkastella poikkeusaikana, joten ei siitä sen enempää. Sitä ennen taas 20-30 -luvulla sekä valtiovalta, että ulkoparlamentaariset ryhmittymät, kuten Lapuan liike pitivät huolta siitä, että kaikki vapaamielisyys tukahdutettiin vaikka väkivalloin. Jälleen taakse päin mentäessä sisällissota oli poikkeustila, jonka käsittelyyn ei ole tilaa tässä.

Nopea ja yleistävä katsaus Suomen historiaan paljastaa siis, että suurimman osan historiaansa Suomi on ollut hyvinkin konservatiivinen maa jossain herännäisuskonnollisuuden ja YYA-sopimuksen realiteettien välissä. Sananvapautta ei ole ollut siis sen enempää ”räävittömyyksien” kuin poliittisten mielipiteiden ilmaisuun. Jostain 60-luvulta lähtien varmasti osittain massakulttuurin, kuten tv:n, elokuvien, kirjallisuuden ja nuorisomusiikin vaikutuksesta alkoi nuoriso kapinoida vanhoja arvoja vastaan. Moni oli aatteellisesti vasemmalla, mutta puoluejako ei ollut välttämättä merkitsevä jakolinja, koska moni vanhempi vasemmistolainen saattoi arvojen suhteen olla konservatiivinen ja toisaalta joku taistolaisten kaltainen nuorisoliike siirtyi 70-luvulla sfääreihin, joita tuskin voi kutsua liberaaleiksi.

80-luvun mittaan alkoi yleinen poliittinen vapautuminen esimerkiksi suomettumisesta (samoin kuin talouden vapautuminen ja ns. kasinovuodet) ja se 80-luvun turboahdettu, yliseksualisoitunut amerikkalainen massakulttuuri valtasi alaa. Toisaalta, joku Miami Vice tuntuu nykymittapuulta aika kesyltä, mutta voitaisiinko tänä päivänä näyttää lapsille sellaista animaatiosarjaa kuin Heman?

Tässä suhteessa 90-luku oli omituista aikaa. Yhtäkkiä maailma oli vapautunut ja mitä tahansa sai sanoa ja tehdä. Ei ollut Neuvostoliittoa, mutta myös sen vastapooli oli kadonnut: ala-asteella 90-luvun alussa meille lapsille kyllä kerrottiin talvisodasta ja Jeesuksesta, mutta kaikki uskonnollis-isänmaallis-konservatiivinen aatemaailma oli katoamassa sen liberaalin kaupallisen kulttuurin tieltä, joka ei ollut varsinaisesti vasemmistolaista eikä oikeistolaista. Samaan aikaan elettiin masentavaa lamaa. Tästä taustasta nousivat sellaiset ilmiöt kuten black metal ja 90-luvun kohuttu ”saatananpalvonta”. Nuorisolla on tietenkin aina ollut tarve kapinoida ja kun aikoinaan kohuun riittivät Elviksen lanteet, väärä ihonväri televisiossa, avoin seksuaalisuus, mutta jo 80-luvulla punkkareiden piti vääntää isompaa vaihdetta tarkoituksenmukaisella ärsyttämisellä, johon entiset hippivanhemmat suhtautuivat ymmärtäen. 90-luvulle tultaessa piti vähintään kertoa palvovansa saatanaa, maalata corpse paintit ja heitellä yleisön päälle sianverta ja mahdollisesti ihannoida natseja (vrt. 90-luvun skinheadit, joilla ei tutun sketsin mukaan ollut haja-asutusalueella tarpeeksi maahanmuuttajia potkittavana) herättääkseen pahennusta.

Tähän nihilistiseen ympäristöön joku Myrkky sopi paremmin kuin hyvin: täysin epäpoliittinen, törkeyksiä niiden itsensä vuoksi laukova julkaisu, joka ei pyri ärsyttävyydellään yhtään mihinkään, mutta ei myöskään tunnustanut mitään rajoja.

Tarvitsevatko vanhukset valvontaa Internetissä?

Tähän mennessä ei ole vielä puhuttu juurikaan mitään Internetistä. Vaikka Internetille annetaan useita syntymävuosia (esim. Arpanetin kytkeminen vuonna 1969 tai Mosaic-selaimen ja www:n tulo 1993), Internetillä oli 90-luvun kulttuuriin aika pieni vaikutus nykypäivään verrattuna. Toki se aiheutti aikanaan moraalipaniikin: kaikki muistavat ne kuuluisat ”pommiohjeet” ja netissä saalistavat pedofiilit (kenties ainoa seksuaalinen parafilia, joka aiheuttaa vielä yleisesti inhoa), mutta käytännössä nettiin pääsi vain kirjastosta ja parin kaverin kotona oli ISDN-liittymä, jonka käyttämiseen piti kysyä vanhemmilta lupa, eikä siellä netissä sitä paitsi ollut juuri mitään lukuun ottamatta joitain Kissin chattiä.

Netin vaikutus kulttuuriin alkoi seuraavalla vuosikymmenellä, kun minäkin sain opiskelija-asuntooni laajakaistaliittymän ja lanseerattiin ”web2.0”), johon kuuluivat mm. blogit ja muu ”sosiaalinen media”, vaikka itse some-termiä ei vielä käytettykään. Paitsi käyttäjien määrän kasvu, oleellinen muutos oli myös netin muuttuminen kaksisuuntaiseksi: pelkän selailun sijaan käyttäjät saattoivat tehdä verkkoon myös omaa materiaalia. Tämän tyyppinen julkaisutoiminnan demokratisoituminen oli (vasemmisto)liberaalien ihanteena: jos kuka tahansa voi laittaa verkkoon mitä tahansa ja julkaista oman mielipiteensä ilman auktoriteettien rajoituksia, tarkoittaa se liberalismin voittokulkua ja oletetun hegemonisen ideologian rapautumista. Muistan omista mediatutkimuksen opinnoistani Turun yliopistossa hyvinkin optimistisia ajatuksia akateemisista piireistä, joita voi luonnehtia juurikin (vasemmisto)liberaaleiksi (joskaan Turun yliopisto ei ole koskaan ollut mikään Tampereen yliopiston tiedotusopin laitos).

Demokratisoitumisesta en tiedä, mutta kaikenlaista sisältöä ilman filtteriä verkkoon onkin päätynyt. Jokelin päättääkin artikkelinsa arvioon, että Myrkyn kaltainen paperijulkaisu ei voi millään kilpailla verkon kautta leviävän törkyn kanssa. Kakkavitsin on vaikea kilpailla pelkällä shokkiarvolla sen kanssa, että verkossa on pelkän muutaman hakusanan ja klikkauksen päässä ihan oikeaa kakkapornoa. Ja vaikka Google on pyrkinyt omista hakutuloksistaan suodattamaan pois ainakin pahimmat laittomuudet, tuskin sellaista haluavalle on vaikeuksia löytää esimerkiksi Jokelinin mainitsemia onnettomuuskuvia. Henkilökohtaisesti räävitöntä vitsiä arvostavana (ja mitä räävittömämpi, sitä parempi) tulee kuitenkin raja jossain vaiheessa vastaan, eikä se raja ole enää siinä, etteikö ääriällöttävää materiaalia olisi saatavilla, vaan sitä eivät halua kuluttaa edes me, joiden mielestä taiteellisessa ilmaisussa ei pitäisi olla rajoituksia.
Älypuhelimien ilmestyessä 2010-luvulla verkon käyttö lisääntyi entisestään ja suosituimmiksi palveluiksi nousivat Twitterin ja Facebookin kaltaiset ”sosiaaliset mediat”. Äkkiä kuka tahansa todella voi julkaista verkossa mitä tahansa ja ilman viivettä.

Yllättäen 2010:n mittaan verkon vapaus alkaakin maistua katkeralta kalkilta monelle (vasemmisto)liberaalille. Äärioikeiston ja populismin nousu nähdään verkossa levinneenä ilmiönä (ikään kuin irrallaan todellisuudesta). Kun kuka tahansa voi kirjoittaa verkkoon, myös ”kouluttamattomat” pääsevät ääneen, ja yllättäen ”proletariaatti” ei olekaan mielipiteiltään vasemmistolainen. ”Porvarin ärsyttäminen” on kuulunut liberaalin kulttuurivasemmiston slogeneihin, mutta mitä se on, kun ”kouluttamaton” nuori lataa nettiin vasemmistolaista professoria ärsyttävän kuvan?

Joku Ylilauta lienee nykypäivän vastine Myrkky-lehdelle, mutta sitä eivät tee maksetut avustajat, vaan ”lukijat” itse. Ylilauta on avoimen naisvihamielinen ja rasistinen. Koska sinne voi kirjoittaa täysin anonyyminä eikä keskusteluita käsittääkseni moderoida mitenkään, on se kenties sananvapauden täydellisin ilmentymä. Onko se sitten positiivinen ilmiö, sitä on vaikea sanoa. Hieman huvittavasti tutkijatohtori Eliisa Vainikka kutsuu Ylilaudan materiaalia ”propagandaksi”. Minulla ei ole käsissäni Myrkky-lehden aikalaisarvioita, mutta en usko sitä koskaan kutsuttaneen propagandaksi.

Sitten on tietenkin nettiporno. Pornon vastustajat on leimattu ”kukkahattutädeiksi”, jotka alunperin olivat kristilliskonservatiivisia, myöhemmin liberaalifeministisiä. Nyttemmin vihreät feministit myyvät netissä pikkutuhmia kuviaan. Nettipornokin on liian laaja aihe tässä käsiteltäväksi, mutta kuten kaikki tietävät, R-kioskin lehtihylly on tässäkin suhteessa jäänyt auttamattomasti jälkeen.

Kielletään kaikki

Sen sijaan, että todellisuutta vastaisi jokin liberalisoitumisnarratiivi (tai vastaava aaltomalli), jossa toiset puolustavat ja toiset vastustavat sanan- ja ilmaisunvapautta ja liberaali kaikkien mielipiteiden suvaitseminen lopulta voittaisi, näyttäisi pikemminkin siltä, että eri kannat kietoutuvat toisiinsa ja ovat jatkuvassa turbulenssissa. Yksinkertaistettuna: kukin haluaa kieltää sen, mistä itse ei pidä. Ne, jotka eivät pidä ”homosaatiosta” tai ”homorummutuksesta” haluavat kuitenkin lisää sananvapautta ”maahanmuuttokritiikin” suhteen, meni se sitten rasismin puolelle tai ei (koska ”sananvapaus on jakamaton, sitä joko on tai ei”). Moni (vasemmisto)liberaali haluaisi kieltää ”vihapuheen” ja mielellään sisällyttää siihen kaikenlaista, mistä itse ei pidä.

Tässä vaiheessa on vielä problematisoitava sananvapauden rajoittamisen eri tapoja. Verkossa ihan aikuiset ihmiset kohdatessaan eriäviä mielipiteitä kokevat juurikin heidän mielipidettään rajoitetun. Kriittinen kommentti Twitterissä on pahempi kuin Pohjois-Korea / noitavainot / Gestapo / Neuvostoliitto / Orwellin vuosi 1984 / ja espanjalainen inkvisitio yhdessä ja moni tuntuu olevan reaktioissaan ihan vakavissaan. Feministit ovat pahempia kuin natsit. Mitään ei saa enää sanoa, etenkään ”neekeri” (katso, kirjoitin sen tuohon eikä siltikään KGB koputtanut ovelleni). Postmoderni sateenkaarimafia suihkuttaa homokaasua postiluukusta, minkä tuloksena monella lihaa syövällä heteromiehelläkin on alkanut tulla homoajatuksia. Ja niin edelleen.

Ei ole siiis täysin ongelmatonta sanoa mikä on ”rajoittamista”, koska se että aatesuunnan X edustaja vastustaa asiaa Y ei ole välttämättä vielä asian tai siitä puhumisen rajoittamista. Sen sijaan väkivallalla uhkaaminen voi olla jo rajoittamista. Puhumattakaan yhteiskunnan tavoista rajoittaa sananvapautta laeilla.

Joitakin oikeustapauksia kuitenkin on ollut. En edelleenkään kirjoita ”vasemmistohegemoniaa” ilman lainausmerkkejä, mutta oikeustapaukset ovat kohdistuneet viimeaikoina pääasiassa (oikeisto)konservatiiveihin. Vaikka olenkin poliittisesti asemoinut itseni keskiviivan vasemmalle puolelle, oli esimerkiksi Halla-ahon oikeudenkäynti mielestäni farssi. Samoin jonkun Päivi Räsäsen jatkuva ahdistelu Raamattu-lainauksista on tuskin hyödyttänyt ketään. Silti, kuten aikaisemmin viittasin, on sananvapaustilanne 2020-luvulla hyvä. ”Vasemmistoliberaalissa hegemoniassa” rangaistus on näpäytys ranteelle, kun taas konservatiivien ollessa vallassa tuomiot on annettu ehdottomina vankeusrangaistuksina (jollei Kekkonen ole armahtanut).

Oikeustapausten ulkopuolella on se muu vaikuttaminen, kuten esimerkiksi ”maalittaminen”. Yksityisihmisen Twitterissä jättämä pilkallinen kommentti ei ole sananvapauden rajoittamista (kenenkään tervejärkisen mielestä), mutta organisoitu lokakampaja voi olla. Siksi erilaiset ”rajoittuneet hegemoniat” ja samanmieliset lynkkausjoukot voivat olla uhka sananvapaudelle, jos ne katsovat omaan sananvapauteen kuuluvaksi tappouhkaukset, häiriköinnin ja valheiden levittämisen. Maalittamista on pidetty etenkin oikeiston työkaluna, mutta samalla tavalla ns. cancel-kulttuuri voi olla maalittamista.

Juuri maalittamisen kaltaiset ilmiöt laittavatkin lineaarista narratiivia mutkalle: kuuluuko sananvapauteen eri mieltä olevien uhkailu ja missä vaiheessa se alkaa rajoittaa muiden sananvapautta? Tästäkin olen kirjoittanut toisaalla, ja kenties se menee alkuperäisestä Myrkky-aiheesta liian kauas.

Lopuksi

Laajojen kaarien jälkeen palataan taas alkuun: voisiko Myrkyn kaltaista julkaisua olla olemassa vuonna 2021? Varmasti löytyisi ihmisiä, jotka siitä eivät pitäisi, mutta niinhän löytyi jo 90-luvulla. Saataisiinko se kielletyksi? Tuskin, eikä saatu silloinkaan, vaikka asia vietiin eduskuntaan asti. Jos jokin julkaisu saisi aikaan eduskuntakyselyn tänä päivänä, pidettäisiin sitä osoituksena nykypäivän erityisen tiukkapipoisesta ilmapiiristä. Entä vastustettaisiinko sitä siinä määrin, että se ei saisi maksavia lukijoita? Ehkä, mutta syynä olisi varmasti netissä olevan materiaalin runsaus.

Entä onko Myrkyn kaltaisten julkaisujen puuttuminen osoitus siitä, että aikamme ”tiukkapipoista” (en käytä tässä termejä ”konservatiivinen” tai ”suvaitsematon”, koska niillä on omat poliittiset merkityksensä)? Tuskin, pikemminkin verkossa käydään kulttuurisotaa, jossa molemmat osapuolet katsovat kannattavansa liberalismia ja sananvapautta ja pyrkivät sabotoimaan toisiaan. Kuitenkin meillä on hämmästyttävä taipumus pitää juuri omaa aikaamme poikkeuksellisen tiukkapipoisena.

Riistämistä ja niistämistä

Aina välillä näkee keskustelua siitä, miten englannin kielen termi exploitation (tai sen kantaverbi exploit) tulisi kääntää suomeksi. Etenkin marxilaisessa kontekstissa tuo keskeinen termi on suomeksi riisto (tai riistää). Alunperin Marxilla tuo oli Ausbeutung, mutta osaan saksaa sen verran huonosti, etten mene sen syvemmälle.

Sinänsä ”riisto” on toimiva käännös siinä mielessä, jossa ”kapitalisti riistää lisäarvon työläiseltä”, eli toisin sanoen ”ottaa pois”. Toisaalta mahdollinen suomenkielinen vastine ”eksploitaatiolle” on myös ”hyväksikäyttö”. Asioista puhuttaessa niiden hyväksikäyttö on jossain määrin neutraalimpaa, kun taas ihmisten hyväksikäyttö kuulostaa tuomittavalta, ja jopa seksuaaliseen hyväksikäyttöön vivahtavalta. Jos verrataan toista Kantin imperatiivia ”älä koskaan kohtele ihmisiä pelkkinä välineinä” Adam Smithin ajatuksiin, pitää muistaa nuoren Marxin humanistinen ajatus siitä, että hyväksikäyttö itsessään on moraalisesti väärin.

Toki propagandistisessa käytössä ”riisto” pärähtää jotenkin voimakkaammin kuin vain sen toteaminen, että ”työvoimaa hyväksikäytetään”.

Asia tuli mieleen lukiessani Benedict Anderssonin Kuviteltuja yhteisöjä, jossa on seuraava lause:

[j]os kirjapainokapitalismi olisi pyrkinyt riistämään kaikkia mahdollisia puhuttujen kansankielten markkinoita, se olisi jäänyt pienten mittojen kapitalismiksi. (Käännös Joel Kuortti, korostus minun.)

Tässä puhutaan siis sellaisista paikallisista kielistä, joista ei tullut kansallisia kirjakieliä, vaan jotka jäivät vähemmistökieliksi (kuten provensaali Ranskassa) tai murteiksi (kuten itämurteet Suomessa), ja jotka kirjapainon keksimisen aikaan eivät saaneet omia kirjakieliään. Tällöin sanavalintana ”riistäminen” tökkää hieman silmään. Minulla ei ole alkuperäistekstiä tässä käsillä, mutta olisikohan tuossa taustalla juurikin ”exploit”-verbi? Andersson on toki marxilainen, jolloin ”riistää” on luonnostaan ensin mieleen tuleva valinta, mutta jotenkin riistäminen tuntuu liian raa’alta. Voisi kuvitella vähemmistökielten puhujien olleen tyytyväisiä päästessään osalliseksi kirjapainon tuotoksista. Sen sijaan, jos em. kohta kuuluisi ”olisi pyrkinyt käyttämään hyväksi kaikkia mahdollisia puhuttujen kansankielten markkinoita”, olisi tulos neutraalimpi.

Mutta kuten sanottua, minulla ei ole alkuperäistekstiä käsilläni, enkä muutenkaan ole tutustunut marxilaisen kirjallisuuden kääntämiseen, mutta tulipa vain lukiessa mieleen.

Kuinka tehdä asioita sananvapaudella

J. L. Austinin artikkeli ”How to Do Things with Words” on teksti, johon tyypillisesti viitataan, kun puhutaan kielen eri funktioista. Perinteisemmin oli ajateltu, että kieli esimerkiksi voi kuvailla asioita ja lauseilla on ”totuusarvo”, eli ne joko pitävät paikkaansa tai sitten ei. Austin sen sijaan — joskaan ei varmastikaan ensimmäisenä — kiinnitti huomiota siihen mitä kaikkea muuta kielellä voidaan tehdä. Tämä on olennaista myös sananvapauden kannalta, joskin varmasti on totta sekin, että minä en itse tätä ensimmäisenä ole keksinyt, mutta alla olevaan esitykseen en ole sellaisena muualla ennen törmännyt.

Sananvapauden puolustajat, käsitteen laajimmassa merkityksessä, usein naiivisti ajattelevat sananvapauden olevan poikkeuksellinen vapaus siinä mielessä, että sille ei tulisi asettaa rajoja: ”sananvapaus joko on tai sitä ei ole”. Kun sananvapautta ja sanomista lähestytään nimenomaan tekoina, riisutaan siltä sen myyttinen kaapu ja huomataan, että sanomista rajoittavat samat asiat kuin muutakin tekemistä.

Esimerkkinä:

”Lyö Mattia turpaan.”

”Maksan sinulle satasen, jos lyöt Mattia turpaan.”

Ensimmäinen lause on käsky ja toinen lupaus. Olennaista näissä ei ole niiden ”totuusarvo” tai millaisia kuvauksia ne ovat maailmasta, vaan se mitä ne tekevät ja mitä niistä seuraa: Matti saa (todennäköisesti) turpaansa. Olisi outoa, että Matin turpaanvetäminen nauttisi lain suojaa ja moraalista vapautta vain siksi, että siinä käytetään sanomista. Toki itse turpaanvetämisaktin toteuttaja on syyllinen, mutta yhtä lailla syyllinen on se primus motor, joka saa sen aikaan. Laissa tämä tunnetaan nimellä ”rikokseen yllyttäminen”*.

Yllä olevat esimerkit ovat aika helppoja, ja niistä tuskin on erimielisyyttä. Silti ne osoittavat, että mitään absoluuttista sananvapautta ei voi olla. Rikokseen yllyttämistä pitää tarkastella nimenomaan tekona, ei ”vain” kielellisenä ilmaisuna.

Esimerkkejä lisää:

”Matti on pedofiili.”

”Matti pettää vaimoaan.”

-> Matti saa taas turpaansa.

Valheiden ja yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen, silloinkin kun se on totta, on Suomessa kriminalisoitu, ja syystä. Olennaista näissäkään ei ole ovatko väittämät totta tai valhetta, vaan että ne vahingoittavat kohdettaan.

Esimerkkejä:

”Matin edustama ihmisryhmä on yhteiskunnan loinen ja ehkä myös raiskaa lapsia.”

-> Taas Mattia viedään.

Abstraktiotasolla ollaan siirrytty askeleen kauemmas suorasta käskemistä tai lupaamisesta. Siksi monen mielestä tämän tyyppisen vihapuheen tulisi nauttia sananvapauden suojaa. Jos lopputulos on kuitenkin sama ja vihapuhe tekona vahingoittaa kohdettaan, tulee sitä arvioida nimenomaan tekona. Ylläolevista esimerkeistä ihmisryhmää vastaan yllyttävä vihapuhe on sitä paitsi epäreiluin: yksilönä Matin on mahdoton vaikuttaa miten häneen suhtaudutaan.

Sananvapausideaali on peräisin 1600-luvun liberaaleilta, jotka näkivät sananvapauden yksilön oikeutena kritisoida vallanpitäjiä. Asia tulee nähdä myös toisin päin: yksilön tulee nauttia turvaa vallanpitäjien teoilta. Kun valtapuolueen puheenjohtaja maalittaa yksittäistä toimittajaa, joka jättää kriittisen kirjoituksen julkaisematta saadessaan jatkuvasti uhkauksia, yöllisiä häirikkösoittoja ja anonyymejä loukkauksia verkon kautta, eivätkö kyseessä ole nimenomaan teot, joilla sananvapautta ja yksilönsuojaa kavennetaan? Kun naapurin yksinvaltainen ydinasevalta käynnistää valhekampanjoita ja jälleen maalittaa yksityishenkilöitä, täytyy olla jokin mekanismi, jolla yksityishenkilöitä suojataan. Kun vähemmistöt kokevat uhkaa enemmistön taholta, toteuttaako se edellä mainittua sananvapausideaalia, vai onko se nimenomaan vallankäyttöä yksilöä kohtaan?

Fraasia ”suvaitsemattomuuttakin täytyy suvaita” toistellaan ikään kuin olisi keksitty suurikin viisaus. Tai ”sananvapautta joko on tai ei ole”. Sananvapauden ajatellaan olevan poikkeustapaus seurauksista huolimatta.

Kuvitellaan tilanne, jossa menet ravintolaan viettämään iltaa. Pöytääsi lyöttäytyy humalainen (tai mitä useampia sen hauskempaa), joka haistattelee sinulle ja huorittelee seurueesi naisia. Pyydät häntä poistumaan, mutta sen sijaan humalainen uhkaa vetää sinua turpaan. Luonnollisesti pyydät henkilökuntaa puuttumaan tilanteeseen, mutta saat vastaukseksi: ”hänelläkin on vapautensa!” Ja mikä oikeus heillä olisikaan rajoittaa räyhääjän ilmaisunvapautta. Miksi et argumentoi häntä kumoon, kun hän pauhaa kaikille panneensa vaimoasi viime yönä, vaikka onhan tuo akka melko haaskan näköinen? Itse asiassa se ei voi pitää paikkaansa, koska vaimo vietti viime yön kotona, eikä hän sitä paitsi ikäisekseen ole pahan näköinen, minkä tietenkin kerrot humalaiselle, joka käskee sinua tulemaan ulos koittamaan kumpi on kovempi äijä ja kumpi vätys aisankannattaja. Etkä tietenkään mene, vaikka voisit helposti vetää uhoajaa turpaan, mutta väkivalta olisi hänen sananvapautensa rajoittamista. Ja niin edelleen.

Millä tapaa ylläoleva muka ei ole nimenomaan teko? Ja millä tapaa se muka ei riko sitä liberalismin periaatetta vastaan, että oma vapaus ei saisi aiheuttaa muille haittaa? Ja millä tapaa se muka eroaa siitä, miten ihan aikuiset ihmiset nykyään käyttäytyvät sosiaalisessa mediassa?

—-
*DISCLAIMER: En ole juridiikan asiantuntija, joten lainopillisissa neuvoissa kehotan kääntymään muiden tahojen puoleen.

Pimeä huone

Ostin ensimmäisen järjestelmäkamerani vuonna 2007. Kyseessä oli Nikonin D40x, ensimmäisiä kuluttajakäyttöön markkinoituja digijärkkäreitä. Siihen aikaan kännykkäkamerat olivat jo olemassa, mutta ne eivät olleet kovin hyviä eivätkä samalla tavalla käytössä kuin nykyään: vasta oikeastaan ns. ”älypuhelimet” nostivat kännykkäkamerat nykyiseen suosioon. Aikaisemmin kuvat piti erikseen ladata puhelimesta verkkoon, mutta nykyäänhän ne voi postata suoraan sosiaaliseen mediaan ja muutenkin omien ja muiden ottamien kuvien katselu lienee yleisintä juuri puhelimen näytöltä. Samoin järkkäreiden omistaminen kasvoi räjähdysmäisesti hipsterikulttuurin myötä.

Vielä toissa vuosikymmenellä kuitenkin kuvaaminen oli nykyiseen verrattuna harvinaisempaa. (Muistan myös, että eräs tuttavani otti itsestään vuonna 2006 lomalla kuvia ja samoin minäkin käänsin silloisen pokkarikameran toisin päin ja otin itsestäni kuvia nähtävyyksien edessä. Ihmiset ihmettelivät: MIKSI sä otat ITSESTÄSI kuvia? Selfiet eivät olleet vielä käsite.) Ihmiset eivät aivan vielä heiluneet joka paikassa kameran kanssa eikä verkko ollut täyttynyt biljoonista kännykkäräpsyistä. Minä sen sijaan olin kaikissa bileissä työntämässä linssiä ihmisten naamaan, raahasin kameraa ja paria vara-objektiivia matkoilla ja festareilla, ikuistin sen aikaisen tyttöystäväni noin 10 000 kuvaan (eräs motiivi kameran hankkimiselle olikin nättien tyttöjen mahdollinen kuvaaminen, mutta en koskaan kehdannut pyytää mallikseni ketään muuta).

Sittemmin kuvaamisesta on mennyt jonkin verran maku. Kuvia on maailmassa yksinkertaisesti liian paljon. Kuinka monta auringonlaskukuvaa vielä tarvitaan tai kuinka monta kertaa joku Eiffel-torni pitää ikuistaa? Haaveenani oli tulla hyväksi kuvaajaksi, mutta miten kilpailla kaikkien niiden miljardien kuvien kanssa, joita joka päivä ladataan nettiin? Ja samalla pitäisi pysyä tekniikan kanssa kurssissa: joka vuosi ilmestyy uusi ja parempi järjestelmäkamera, jonka kuvat ovat teknisesti ylivertaisia ja toisaalta uusilla kännykkakameroilla saa –ainakin optimaalisissa olosuhteissa — lähes yhtä hyviä kuvia kuin vanhemmilla järkkäreillä. Joku voisi sanoa, että tekniikasta on tullut läpinäkyvämpi: nyt kun hyvät kamerat ovat kaikkien ulottuvilla ja niiden käyttö on yhä helpompaa, visio ja taiteellinen ilmaisu ovat tärkeämpää kuin laitteiden hallinta. Ehkäpä, mutta samalla kuvien valtaisa hyöky peittää alleen ne taiteellisesti korkeatasoisetkin kuvat ja ne hukkuvat massaan. Nykyään aivan kaikessa kilpailemme koko maailman kanssa: kaikki on pakko laittaa nettiin ja kadottaa sinne. Ennen saattoi olla kylän paras hanuristi ja ylpeä siitä, mutta Youtubeen laitettu maailman parasi guitar shredding -video voi mennä viraaliksi ja unohtua sitten kolmen päivän päästä.

Toisaalta, joku Antti Nylén on siirtynyt filmiin, joka on jälleen välineen itsensä tekemistä näkyväksi. Jossain määrin olen samaa mieltä: käsityö on itsessään arvostettavaa (ja väline on viesti?) ja nykyisessä visuaalisessa kulttuurissamme on helppo unohtaa miten vaativaa kuvien tekeminen aikanaan oli. Joku maalaus voi näyttää meidän silmiimme kameran räpsyltä katukuvasta, koska olemme tottuneet katsomaan sitä sellaisena, vaikka todellisuudessa maalari on käyttänyt siihen aikaa viikkoja. Otamme itsestään selvyytenä painokuvat vanhoissa kirjoissa miettimättä, mitä edes joku ”litografia” tarkoittaa ja miten suurta vaivaa kuvan rapsuttaminen kiveen on vaatinut, jotta sillä on saatu painettua kuvitusta kirjan sivuille. Taiteessa on kysymys aina inhimillisestä toiminnasta ja tekemisprosessi on osa lopputulosta (musiikin osalta voisin kirjoittaa tästä enemmänkin), eikä taidetta voi ajatella ”pelkän sisällön” kautta, vaikka jotenkin se välillä tuntuu unohtuvan.

Kuvasin pitkään erilaisia tapahtumia ja etenkin keikkoja. Unelmani oli, että jossain vaiheessa joku tekisi kulttuurihistoriikkia turkulaisesta musiikkielämästä ja minulla olisi antaa tarkasti dokumentoitua kuvamateriaalia heidän käyttöönsä. Sitä ei ole tähän mennessä kuitenkaan tapahtunut ja nyttemmin koronan vuoksi tapahtumatkin on peruttu, joten vuoteen en ole juurikaan päässyt kameraani ulkoiluttamaan.