Ostin ensimmäisen järjestelmäkamerani vuonna 2007. Kyseessä oli Nikonin D40x, ensimmäisiä kuluttajakäyttöön markkinoituja digijärkkäreitä. Siihen aikaan kännykkäkamerat olivat jo olemassa, mutta ne eivät olleet kovin hyviä eivätkä samalla tavalla käytössä kuin nykyään: vasta oikeastaan ns. ”älypuhelimet” nostivat kännykkäkamerat nykyiseen suosioon. Aikaisemmin kuvat piti erikseen ladata puhelimesta verkkoon, mutta nykyäänhän ne voi postata suoraan sosiaaliseen mediaan ja muutenkin omien ja muiden ottamien kuvien katselu lienee yleisintä juuri puhelimen näytöltä. Samoin järkkäreiden omistaminen kasvoi räjähdysmäisesti hipsterikulttuurin myötä.
Vielä toissa vuosikymmenellä kuitenkin kuvaaminen oli nykyiseen verrattuna harvinaisempaa. (Muistan myös, että eräs tuttavani otti itsestään vuonna 2006 lomalla kuvia ja samoin minäkin käänsin silloisen pokkarikameran toisin päin ja otin itsestäni kuvia nähtävyyksien edessä. Ihmiset ihmettelivät: MIKSI sä otat ITSESTÄSI kuvia? Selfiet eivät olleet vielä käsite.) Ihmiset eivät aivan vielä heiluneet joka paikassa kameran kanssa eikä verkko ollut täyttynyt biljoonista kännykkäräpsyistä. Minä sen sijaan olin kaikissa bileissä työntämässä linssiä ihmisten naamaan, raahasin kameraa ja paria vara-objektiivia matkoilla ja festareilla, ikuistin sen aikaisen tyttöystäväni noin 10 000 kuvaan (eräs motiivi kameran hankkimiselle olikin nättien tyttöjen mahdollinen kuvaaminen, mutta en koskaan kehdannut pyytää mallikseni ketään muuta).
Sittemmin kuvaamisesta on mennyt jonkin verran maku. Kuvia on maailmassa yksinkertaisesti liian paljon. Kuinka monta auringonlaskukuvaa vielä tarvitaan tai kuinka monta kertaa joku Eiffel-torni pitää ikuistaa? Haaveenani oli tulla hyväksi kuvaajaksi, mutta miten kilpailla kaikkien niiden miljardien kuvien kanssa, joita joka päivä ladataan nettiin? Ja samalla pitäisi pysyä tekniikan kanssa kurssissa: joka vuosi ilmestyy uusi ja parempi järjestelmäkamera, jonka kuvat ovat teknisesti ylivertaisia ja toisaalta uusilla kännykkakameroilla saa –ainakin optimaalisissa olosuhteissa — lähes yhtä hyviä kuvia kuin vanhemmilla järkkäreillä. Joku voisi sanoa, että tekniikasta on tullut läpinäkyvämpi: nyt kun hyvät kamerat ovat kaikkien ulottuvilla ja niiden käyttö on yhä helpompaa, visio ja taiteellinen ilmaisu ovat tärkeämpää kuin laitteiden hallinta. Ehkäpä, mutta samalla kuvien valtaisa hyöky peittää alleen ne taiteellisesti korkeatasoisetkin kuvat ja ne hukkuvat massaan. Nykyään aivan kaikessa kilpailemme koko maailman kanssa: kaikki on pakko laittaa nettiin ja kadottaa sinne. Ennen saattoi olla kylän paras hanuristi ja ylpeä siitä, mutta Youtubeen laitettu maailman parasi guitar shredding -video voi mennä viraaliksi ja unohtua sitten kolmen päivän päästä.
Toisaalta, joku Antti Nylén on siirtynyt filmiin, joka on jälleen välineen itsensä tekemistä näkyväksi. Jossain määrin olen samaa mieltä: käsityö on itsessään arvostettavaa (ja väline on viesti?) ja nykyisessä visuaalisessa kulttuurissamme on helppo unohtaa miten vaativaa kuvien tekeminen aikanaan oli. Joku maalaus voi näyttää meidän silmiimme kameran räpsyltä katukuvasta, koska olemme tottuneet katsomaan sitä sellaisena, vaikka todellisuudessa maalari on käyttänyt siihen aikaa viikkoja. Otamme itsestään selvyytenä painokuvat vanhoissa kirjoissa miettimättä, mitä edes joku ”litografia” tarkoittaa ja miten suurta vaivaa kuvan rapsuttaminen kiveen on vaatinut, jotta sillä on saatu painettua kuvitusta kirjan sivuille. Taiteessa on kysymys aina inhimillisestä toiminnasta ja tekemisprosessi on osa lopputulosta (musiikin osalta voisin kirjoittaa tästä enemmänkin), eikä taidetta voi ajatella ”pelkän sisällön” kautta, vaikka jotenkin se välillä tuntuu unohtuvan.
Kuvasin pitkään erilaisia tapahtumia ja etenkin keikkoja. Unelmani oli, että jossain vaiheessa joku tekisi kulttuurihistoriikkia turkulaisesta musiikkielämästä ja minulla olisi antaa tarkasti dokumentoitua kuvamateriaalia heidän käyttöönsä. Sitä ei ole tähän mennessä kuitenkaan tapahtunut ja nyttemmin koronan vuoksi tapahtumatkin on peruttu, joten vuoteen en ole juurikaan päässyt kameraani ulkoiluttamaan.