Kategoria: Uncategorized

Ennen Ukrainan sotaa ja sen aiheuttamaa turvallisuuspolitiikan suunnanmuutosta, bloggasin omasta pasifismistani. Sinänsä aika keskinkertaisen pohdiskelun teema oli seuraava: hyvällä säällä on hyvä tehdä suunnitelmia ja maalla on helppo neuvoa kun merellä myrskyää. Koko elämäni Suomessa on vallinnut rauha eikä Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen ole Suomeen kohdistunut sellaista uhkaa, joka olisi aidosti pakottanut pohtimaan oman pasifistisen vakaumuksen vahvuutta. Asevelvollisuudesta onnistuin saamaan vapautuksen, joten asiaa ei ole sen jälkeen tarvinnut pohtia.

Nyt Ukrainan sota on palauttanut ns. reaalipolitiikan pelipöydälle ja muistuttanut, että sotia käydään edelleen.

Anekdootti lukioajoilta: oppilaat olivat asentaneet atk-luokan koneille Doom-tietokonepelin, jota sitten käytiin väli-ja ruokatunneilla pelaamassa. Naispuolinen opettaja mietti, onko oikein että koulun tietokoneita käytetään väkivaltapelin pelaamiseen. Sehän olisi sama kuin että koulussa opetettaisiin tappamaan. Ironia on tietysti siinä, että samana keväänä pidettiin kutsunnat, jossa meidät miespuoliset lukiolaiset kutsuttiin valtion toimesta opettelemaan oikeasti tappamista.

Nyt ABC-lounaspaikassa varusmiehiä katsellessa tuli miettineeksi, kuinka noloa olisi tulla tuollaisen maitoparran tappamaksi, jos sattuisi olemaan vihollinen. Tissinkin varmaan viimeksi nähnyt, kun sitä äitinsä povesta imi. Ei niiden voi antaa mitään väkivaltapelejä pelata. Kuitenkin nämä poikaset voivat joutua miettimään maanpuolustusta eri tavalla kuin minä aikoinaan 90-luvun lopulla.

Pointti oli siinä, että tällaiset päätökset ovat pikemminkin omaan elämäntapaan ja identiteettiin liittyviä, samalla tapaa kuin musiikkimaku ja pukeutuminen, pikemminkin kuin aitoja moraalisia valintoja. Aidoilla moraalisilla valinnoilla on seurauksia.

Netissä leviää ruotsalaisen tv-kanavan pätkä, jossa kadulla ihmisiltä kysytään majoittaisivatko he pakolaisia kotiinsa. Kaikki gallupiin osallistuvat vakuuttavat kirkkain silmin olevansa valmiita ottamaan pakolaisia luoksensa asumaan. Kun sitten paikalle tuodaan ”oikea” pakolainen (luultavammin näyttelijä), alkaa tekosyitä löytyä, miksi juuri nyt ei sovi eikä mahdu. Moraalisia valintoja on helppo tehdä tässäkin asiassa niin kauan, kuin niillä ei ole vaikutusta.

Parlamentaarisen demokratian miinuspuoli on se, että kaikkia kivoja asioita voi kannattaa, mutta mitään ei tarvitse tehdä. Markkinatalousvapauden mekanismi on vastakkainen, mutta lopputulos saman suuntainen: yritysvastuu sysätään kuluttajavapaudeksi. Lahjoitin kahvipaketin hinnasta jo 10 senttiä Anglolan lapsiorjille ja juustoni on tuulivoimalla viljeltyä. Olen jo kulutusvalinnoillani tehnyt osani, pitäisikö minun muka oikeasti tehdä jotain konkreettisia valintoja?

Ehkä Nato-jäsenyyden kannattamisessakin on jotain samaa. Kun olemme Naton jäsen, puolustuksesta vastaa joku muu. Itse Nato on niin abstrakti asia jossain tuolla kaukana, että sitä on helppo kannattaa ilman, että sillä olisi juuri minun elämääni mitään vaikutusta. Kyse on vain siitä sisäisestä kamppailusta, jonka jokainen vihertävästi vasemmistolainen arvoliberaali joutuu tekemään pyörtäessään aikaisemmat Nato-kantansa ja melkein jopa alkaessaan kannattamaan ydinvoimaa.

Mika Waltarin Haluatko kirjailijaksi on kirjoitusoppaiden klassikko ja oletettavasti vuonna 1935 ilmestyessään ensimmäisiä lajissaan Suomessa. Muunmuassa Kalle Päätalon kerrotaan lukeneen sen puhki nuoruusvuosinaan. Kokemus paitsi kirjailijana, myös kustannustoimittajana oli antanut Waltarille runsaasti kokemusta kirjoittaa aiheesta, mutta myös illuusiottoman ja ehkä jopa ivallisen näkemyksen kirjailijanalkujen kyvyistä. Waltari ei idealisioi eikä ihannoi kirjailijan ammattia eikä silittele myötäkarvaan aloittelijoiden romanttisia unelmia.

Kirjoitusoppaat voidaan jakaa karkeasti käytännön oppaisiin, jotka antavat tarkkoja ohjeita juonenkuljetuksesta, henkilöhahmon rakentamisesta ja rakenteesta ja antavat käytännön harjoituksia, sekä tsemppauskirjoihin, jotka muistuttavat, että ei saa antaa periksi, täytyy kirjoittaa paljon ja uskoa itseensä. Jälkimmäisten alalaji ovat kirjailijoiden itsensä elämäntarinat miten heistä tuli kirjailijoita elämällä sellainen elämä, josta tulee kirjailija. Waltarin opas on käytännön opas kuinka kirjailija ajaa asiaansa kustantamoiden ja kirjallisuutta julkaisevien lehtien kanssa. Käytännön neuvoista tutuin lienee ”Käsikirjoitus on aina kirjoitettava vain toiselle puolelle paperia!”, jonka Waltari mainitsee kaksi kertaa peräkkäin. Osa näistä neuvoista on jo vanhentuneita (kuten edellä olevakin, nykyisin kaikki kirjoitetaan digitaalisesti), mutta neuvot kirjailijan asenteesta ovat ajattomia.

Monet neuvot koskevat pikemmin kirjailijan asennetta kuin käytännön kirjoitustyötä, mutta minkäänlaisena tsemppauskirjana Waltarin opasta ei voi pitää. Tärkein hänen neuvoistaan kuuluu:

Parempi lopettaa ajoissa kuin koko elämänsä kantaa epäonnistumisen pettymystä!

Toinen tärkeä neuvo on seuraava:

Kirjoititpa mitä hyvänsä, pidä aina päämääränäsi kirjoittaa mahdollisimman hyvin.

Nykyisinä somekirjailijoiden ja kirjailijabrändien aikana seuraava neuvo kuulostaa myös raikkaalta:

Kuta huonompi kirjailija on ja kuta vähemmän hän on julkaissut, sitä mieluummin hän käyttää itsestään arvonimeä kirjailija.

Sekä:

Kun ihminen, joka säilyttää pöytälaatikossaan kaikkien kustantajien palauttamaa käsikirjoitusta, kuvittelee olevansa suuri kirjailija ja pitää kustantajien ymmärtämättömyyttä eponnistumisensa syynä, silloin voimme olla varmat siitä, että tässä ihmisessä on jotain vikaa.

Jo Waltarin aikana kirjallisuus pyrki shokeeraamaan seksuaalisuudella ja ruumiillisuudella. Useassa kohtaa Waltari suhtautuu kirjallisiin shokkeihin ja alapääasioihin konservatiivisen kielteisesti:

Oksentaminen ja ulostaminen ovat kieltämättä elämän ilmiöitä, mutta koska jokainen normaali ihminen pyrkii tekemään nämä toimitukset muilta salassa, niin kunnioittakaamme tätä hänen haluaan kirjallisuudessakin.

Ylipäätään modernistiset kokeilut eivät Waltaria viehätä:

Eksperimentaalisen romaanin sairaalloisimpien ennätysten kuvaaminen ei kuulu oppaamme puitteisiin.

Sekä:

Voi olla, että jokaisen nuoren kirjailijan kehityksen kuuluu jonkinlainen bohemistinen vaihe, mutta kuta pikemmin pääset siitä eroon, sitä parempi sinulle itsellesi.

Waltari ei säästele sarkastista asennettaan nuoria runopoikia ja -tyttöjä opastaessaan:

Nuoruus, Eros ja runo kuuluvat erottamattomasti yhteen.[..] Jokainen ihminen, jolla on hiven mielikuvitusta ja taiteellisia taipumuksia, yrittää jonkin kerran elämässään runoa. Siinä ei ole mitään pahaa.

On hienoa, että vuonna 2012 ilmestynyt Jera ja Jyri Hännisen Haluatko todella kirjailijaksi? Matkaopas kirjamaailmaan jatkaa sarkastisessa asenteessaan Waltarin perinnettä. Sekin on opas kirjailijan uran käytännönasioihin ja kustannusmaailmaan. Ainakin sosiaalisessa mediassa moni on kokenut kirjan asenteen jopa ilkeäksi tunnistamatta kenties viittausta edeltäjäänsä. Ehkä arvioin tämän kirjan tässä blogissa seuraavaksi.

Niin&Näin-lehden pääkirjoitus sai minut ajattelemaan Jordan Petersonia. Juttu itsessään ei tuota kanadalaista psykologian proffaa käsittele, vaan venäläistä mystiikkaa ja Duginia, joka jostain syystä toi mieleeni Petersonin konservatiivis-kristillisen ideologian (joka on nimenomaan ideologiaa, vaikka JP itse toisin väittääkin).

Jordan Petersonista on pitänyt blogata jo pitkään, mutta kuten muukin idea, on se aina vain jäänyt. Ja eikö hän ala olla jo vähän passée? Pari vuotta sitten hän levisi netin keskustelupalstoilla ja katsoin läpi hänen luentonsa, jotka olivat ihan viihdyttäviä (on aina innoittavaa, kun joku puhuu kovaan ääneen ja itsevarmasti). Sen jälkeen ilmestyi ”12 rules for life” ja hän murtautui laajempaankin tietoisuuteen. Käsittääkseni hänelle ilmaantui terveysongelmia sen jälkeen, mutta en ole seurannut hänen vloggaamistaaan pitkään aikaan.

Jordan Petersonia ei oikeastaan voi ymmärtää ilman sitä avainkokemusta, jonka hän kuvailee teoksensa Maps of Meaning: The Architecture of Belief alussa (ei tietääkseni suomennettu), jossa hän pääsee joskus kylmän sodan päätyttyä avoimelle ”turistikierrokselle” katsomaan Yhdysvaltain ydinohjuksia. Kylmän sodan aikana varttuneelle ydinsodan uhka oli asia, jonka kanssa piti oppia elämään, mutta ilmeisesti Petersonille valkeni (yhdistyneenä henkilökohtaiseen kriisiin), että kylmässä sodassa oli kyse metafyysisen hyvän ja pahan taistelusta. Hän taistelee ”ideologiaa” (ts. ”kommunismia” tai ”postmodernismia”) vastaan, koska jos sille antaa vähänkään periksi, se johtaa väistämättä gulageihin ja ydinsotaan. Periksiantamisella tarkoitetaan mm. LGBT-oikeuksia, feminismiä, sosiaalista ja taloudellista tasa-arvoa ja ympäristönsuojelua.

Vastalääke ”kommunismille” on Petersonin kristillis-konservatiivinen mystiikka, joka yhdistelee jungilaisuutta, ainakin näennäisesti ”kovia” tieteitä, vaihtoehto-oikeistolaisia meemejä ja suoraan sanottuna pinnallisesti tulkittuja lainauksia Nietzscheltä, Dostojevskiltä ja Solženitsyniltä. Peterson tulkitsee Nietzschen tunnetun lausahduksen Jumalan kuolemasta siten, että ihmisen tulee pitää Jumala hengissä uskomalla tähän, koska muutoin kaikelta moraalilta putoaa pohja. Hän etsii tietoteoriaalleen vakaata pohjaa ja löytää senkin uskosta; näennäisen tieteellisen

Nyt kun maailma on lähempänä ydinsotaa kuin koskaan 30 vuoteen ja Venäjällä palautellaan vanhan Neuvostoliiton mahtia (ilman kommunismia tosin, tarkoitettiin sillä sitten neuvostoltotulkintaa marxismista tai vähemmistöoikeuksia ja muuta ”uusvasemmistolaisuutta”), näyttäsivät Petersonin huolet olevan aiheellisia (en ole ottanut selvää, mitä hän on nyky-Venäjästä ja Ukrainan sodasta sanonut).

Tähän tilanteeseen Venäjällä on johtanut kristillis-konservatiivinen mystiikka, ei niinkään maallistunut vasemmistoliberalismi. Pinnalta katsoen ateistinen Neuvostoliitto ja ortodoksinen uusfasismi eivät näyttäisi olevan yhteensovitettavissa, mutta mystiikka on nimenomaan se taso, jolla ristiriidat katoavat ja Neuvostoliitto ja ”venäläinen maailma” ovat yhtä ja toteuttavat samaa myyttiä Venäjästä vaihtoehtona konsumeristiselle ja liberaalille lännelle.
Olisi kenties hedelmätöntä lähteä vertailemaan Jordan Petersonin ja Alexander Duginin ajattelua (en tiedä onko joku jo tehnyt tällaista analyysiä), koska toinen on joka tapauksessa individualisti ja kapitalisti ja toinen pikemminkin ”kollektivisti” (en edes tiedä käyttävätkö Dugin tai hänen kannatajansa tällaista ilmaisua, mutta varmaan joku randilainen käyttäisi).

En ole missään tapauksessa anarkisti, pikemminkin päin vastoin. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö anarkismi asettaisi monia varsin ohittamattomia kysymyksiä yhteiskunnallisesta moraalista. Anarkismin historian ja määrittelyn (josta on paljon väärinkäsityksiä) sijasta menen suoraan siihen keskeisimpään kysymykseen, jonka kautta oikeastaan anarkismi tulee määritellyksi: mikä oikeus yhteiskunnalla on määrätä yksilöä?

Jos mennään ihmisyhteisöjen historian alkuhämäriin, vastaus kysymykseen oli jotain sellaista kuin: ”koska minulla on tämä helvetin iso nuija, siksi minä määrään”. Neoliittinen elämä oli brutaalia ja vahvin hallitsi, eikä varmaankaan vaivautunut keksimään sellaisia sofistikoituneita tekosyitä, joita tänä päivänä kutsutaan yhteiskuntateorioiksi. Maanviljelyn yleistyttyä ja eri ammattien eriydyttyä oli myös hyödyllistä, että osa yhteisön jäsenistä ryhtyi sotureiksi, jotka puolustavat yhteisöä ulkoisilta uhilta. Metsästäjä – keräilijöillähän ei ollut kauheasti mitään omaisuutta, joten ei ollut omistavaa luokkaakaan, mutta maanviljelijäyhteisöjen asetuttua paikoilleen kaupunkimaisiin asutuksiin, syntyi omistusta ja tarve suojella sitä ryösteleviltä ulkopuolisilta. Pahaksi onneksi omistus ei jakautunut tasaisesti, vaan pian oli rikkaita ja köyhiä, kuninkaita ja alamaisia sekä sotilaita, jotka suojelivat jälkimmäisten etuja. Selityksetkin alkoivat kehittyä: systeemi on jumalan asettama järjestelmä ja kuningas on hänen asettamansa edustaja maan päällä. Tämä selitys upposi kansaan pronssikaudelta uuden ajan kynnykselle. Kehittyi valtio, joka on hallitsijan jatke ja luonnollinen järjestys maailmassa.

Valistuksen jälkeen jumala ja valtio luonnollisena järjestyksenä eivät ole enää kestäviä selityksiä. Anarkismi aatteena kiistää, että olisi olemassa mitään metafyysistä periaatetta, jonka mukaan yksilön tulisi olla alamainen millekään keinotekoiselle järjestelmälle, kuten valtiolle (en tässä lähde problematisoimaan ”valtion” käsitettä). Näiden lisäksi 1900-luvulla on kokeiltu myös esimerkiksi ”rodun” ja ”luokan” periaatteita sen selittämiseksi, miksi yksilö on osa suurempaa kokonaisuutta, jolle hän on alisteinen, mutta sittemmin nekin ovat menettäneet todistusarvonsa.

Eräs peruste valtion olemassaololle on järki. On tarkoituksenmukaista järjestäytyä valtioksi ja toimivaksi yhteiskunnaksi, johon kaikki ottavat osaa. Tämä ei ole kuitenkaan mikään eettinen perustelu. Vaikka olisikin ”totta”, että on järkevää totella valtiota, ei se silti tee siitä eettisesti velvoittavaa (Humen giljotiini). Yksilöllä on eettinen oikeus olla väärässä. Esimerkkinä huumeiden laittomuus: on totta, että huumeet ovat haitallisia ja niiden kieltäminen on ”järkevää”, ei se (välttämättä) tarkoita, että yksilöllä ei olisi oikeus itse päättää käyttääkö niitä vai ei.
Anarkismin ydinkysymys asettaa vakavia ongelmia valtion ja vallan legitimiteetille. Vaikka itse edustankin vastakkaista kantaa (”hegelismiä”), tulee kysymys ottaa vakavasti.

*

Anarkismista liikkuu monia väärinkäsityksiä, tahattomia ja tahallisia, mutta etenkin populaarikulttuurissa ne tiivistyvät rikollisen hahmoon. Populaarikulttuurin rikollinen on outlaw, joka ei piittaa laeista, moraalista tai yleisestä mielipiteestä, puhumattakaan muista yksilöistä. Se, että yhteisön normeilla (valtion laeilla) ei ole eettisesti yksilöä sitovaa periaatetta, ei tarkoita että se automaattisesti johtaisi rikollisuuteen, moraalittomuuteen tai eettiseen nihilismiin. Myöskään siitä, etteivät yhteisön normit sido jotain tiettyä yksilöä, ei seuraa sitä, etteikö toisilla yksilöillä olisi oikeus hakea yhteisön suojaa: jos uhkaat minun henkeäni ja terveyttäni, minulla on oikeus puolustautua, vaikka sitten yhteiskunnan turvaan tukeutumalla. Vaikka et tunnusta yhteiskunnan lakeja, niiden rikkominen on oma valintasi, jonka seuraukset saat itse kärsiä (ks. esim. Sivullinen).
Ainoat uskottavat ”lain ulkopuoliset” ovat omavaraisissa yhteisöissä tai erakkona metsissä elävät, jotka eivät ole mitään velkaa yhteiskunnalle, eivätkä siten ole velvoitettuja sen sääntöjäkään noudattamaan, mutta jotka eivät myöskään toiminnallaan rajoita toisten yksilöiden vapautta. Johonkin välimaastoon kuuluvat he, jotka ovat pyrkineet maksimoimaan oman autonomiansa ja kannattavat yhteiskuntaa, joka perustuu vapaaehtoisuudelle ja yksilöiden väliselle yhteistyölle sorron sijasta.

Populaarikulttuurin ulkopuolellakin rikollista elämäntapaa on romantisoitu ”anarkistisena”. Kaikenlaiset moottoripyöräilevät prosenttijengit ovat julistaneet elävänsä ”lain ja yhteiskunnan ulkopuolella” ja ovat löytäneet ihannoijia. Tosiasiassa rikollinen ei elä yhteiskunnan ulkopuolella vaan on nimenomaan riippuvainen siitä kuin loinen isännästään. Yksilöt, jotka eivät itse tuota mitään, ovat täysin sen armoilla, mitä pystyvät yhteiskunnalta kuppaamaan. Hyväksikäytettävien ja ryöstettävien yksilöiden lisäksi on välttämätöntä, että järjestäytynyt yhteiskunta ylläpitää puitteita, joissa rikollista elämäntapaa harjoittavat voivat toimia. Onhan toki niillä Harrikoillakin kivempi ajaa huolletulla moottoritiellä kuin metsäpoluilla. Joskus luin myös tutkimuksen, jonka mukaan ”prosenttijengiläisistä” valtaosa elää toimeentulotuella, mutta en löydä siitä uutista (saa vinkata).

Rikollisessa elämäntavassa on persoonallisuushäiriöstä (narsismi, epäsosiaalinen persoonallisuus, psykopatia) muistuttavia piirteitä: piittaamattomuus muista ja muiden säännöistä, itsekkyys ja heikompien hyväksikäyttö. Poliittisessa mielessä se ei ole anarkismia vaan machiavellismiä. Jossain määrin ironista on myös se, että rikollisjärjestöillä itsellään on tiukat säännöt, joita ylläpidetään julmilla rangaistuksilla ja moniin rikollisiin alakulttuureihin kuuluu hyvin tarkkaan säännelty elämäntapa pukeutumisesta alkaen (”järjestyksen saarekkeet anarkismin meressä”). Rikolliset murhaavat ja pahoinpitelevät, ryöstävät toisten omaisuutta, perivät velkoja väkivaltaisesti, pakottavat ihmisiä prostituutioon. Vapaus on suhteellista: se toteutuu vain rikollisen omassa toiminnassa, jos siinäkään.

Anarkismin peruskysymys kääntyy siis myös toisin päin: mikä oikeus yhteiskunnalla on määrätä yksilöä ja mikä oikeus yksilöllä on hyväksikäyttää yhteiskuntaa? Ei ole mahdollista vedota eettiseen prinsiippiin ja omalta kohdaltaan toteuttaa eettistä nihilismiä. Yksilönä olen vastuussa siitä, että oma toimintani ei sorra muita yksilöitä.

*

Anarkismi liikkeenä on laaja ja epäyhtenäinen. Jotkut ovat teoreettisempia poliittisia utopisteja, jotkut toteuttavat anarkismia henkilökohtaisessa elämässään. Anarkosyndikalistit ja anarkokommunistit teoretisoivat asiat eri tavalla kuin vaikkapa anarkoindividualistit, puhumattakaan libertaareiksi tai klassisiksi liberaaleiksi itseään kutsuvat anarkokapitalistit (asiasta kiinnostuneille suosittelen Peter H. Marshallin teosta Demanding the Impossible: A History of Anarchism, joka on kaikkea muuta kuin lyhyt johdatus aiheeseen).

Peruskysymys on kuitenkin kaikilla anarkisteilla sama, jonka alussa esitin. Anarkismi kyseenalaistaa yhteiskunnallisen vallan legitiimiyden. Aina on ollut sorrettuja ja sortajia, mutta miksi yksilön tulisi tunnustaa sortajan oikeus sortoon? Itse henkilökohtaisesti pidän kansalaisvaltion olemassaoloa välttämättömänä, mutta sen välttämättömyys ei ole sama kuin moraalinen oikeutus.

Helsingin Sanomat otsikoi: Erdoğan vaatii, että Turkista käytetään kansain­välisissä yhteyksissä vastedes nimeä ”Türkiye” eikä ”Turkey”. Ongelmana on muunmuassa se, että englanninkielinen nimi voi sekoittua kalkkunaa tarkoittavaan sanaan.

Okei, nää on näitä. Maiden nimistä yleisin kiistakapula lienee Viro/Eesti, josta moni kuvittelee mm. että virolainen olisi jotenkin halventava nimitys tai joku tietäjä tietää, että neuvostoaikaan ”Eesti” olisi ollut kielletty nimitys. Asiahan on nyt niin, että suomeksi Viro on Viro ja viroksi Eesti. Eihän kukaan sano olleensa ”lomalla Sverigessä ristelyllä”. Deutschland on Saksa ja Rossija on Venäjä (tosin ”ryssä” on nykykielessä halventava nimitys). Viro tulee Suomea lähinnä olevan maakunnan Virumaan nimestä, kuten latviaksi Viro on Igaunija heitä lähimmän (historiallisen) maakunnan mukaan. Samalla tavalla nykyisen Suomen asukkaat kutsuvat itseään suomalaisiksi yhden keskiaikaisen maakunnan mukaan.

Turkin vaatimus on jo astetta hölmömpi. En edes jaksa ottaa sanakirjan kanssa selvää, millaisia kirjoitusmuotoja muista maista turkin kielessä on. Suomea tuskin Erdoğan kutsuu ”Suomeksi”.

Mitä tulee ”turkey” -nimiseen tyhmään kanalintuun, on lintu saanut nimensä maan mukaan ei toisin päin, koska jostain syystä amerikkalaiset luulivat linnun olevan peräisin Turkista (se on peräisin Amerikan mantereelta). Samalla tavalla suomeksi se on kalkkuna, eli ”kalkutan kukko” tms, koska Kalkutta on jossain samalla suunnalla. Nimitys on tietysti yhtä typerä kuin miksi Amerikan alkuperäisasukkaita kutsutaan ”intiaaneiksi”, mutta onneksi lintu itse ei tiedä miksi sitä kutsutaan. Odotan, että piakkoin Hampurin kaupungin asukkaat, ”hamburger”, haastavat Mäkkärin oikeuteen, tai jotain.

Turkin suomenkielinen nimi taasen on antanut aihetta huumoriin alkaen asukkaiden karvaisuudesta ilmaston lämpötiloihin. Aina aika ajoin nykyisen kotikaupunkini Turun nimen etymologiasta tiedustellaan, onko Turku : Türkiye -sanoilla jokin yhteys. Ei ole. Kuten kaikki tietävät, Turku tulee kauppapaikkaa tarkoittavasta sanasta (ruots. torg, vir. turg), joka alunperin on muinaisslaavia tai jotain, mutta koska muinaisslaavin taitoni ovat ruosteessa, en nyt muista mikä se alkuperäinen sana on. Joku amatöörietymologi voi olla kuullut siitäkin, että turkki ja suomi voisivat olla kaukaisia sukukieliä. Menemättä sen syvemmälle uralilais – altailaiseen -hypoteesiin, on hyvä muistuttaa että oletettu sukulaisuus ajoittuisi jonnekin 8000 vuoden taakse, jolloin Turkua eikä Turkkia ollut olemassakaan, puhumattakaan Ankarasta, joka tunnetusti on hyvin…. ankara paikka.

Hiekka pihapolulla ei ole likaa, mutta kengänpohjissa sisään kannettuna on. Ruoka ei ole likaa, mutta jos paidanrinnus on kastikkeessa, sanotaan paidasta että se on likainen. Maa-aines varsinkin ruuassa on likaa, vaikka tunnetusti juurekset kasvavatkin mullassa. Ruoka muuttuu ulosteeksi, joka on määritelmän mukaisesti kenties likaisinta likaa, mutta lanta on peltojen ravintoa.

M.A. Castrén kertoo Siperian tutkimusmatkoiltaan tarinan, jossa kesken ruokailun matkueen eräs vetokoirista nappaa pöydältä ruuaksi tarkoitetun lihankimpaleen. Samojediopas juoksee koiran kiinni, repii lihanpalan tämän hampaista ja palauttaa sen lautaselle. Ruokailu jatkuu. Useimmat moderniin siisteyskäsitykseen tottuneet lukijat pitäisivät eläimen suuhun joutunutta ruuanpalaa likaisena. Vaikka syödäänhän niitä eläimiäkin.

Koiraa tosin harva söisi. Silloin painavat muut syyt kuin koiran ”likaisuus”. Sikaa sen sijaan pidetään monissa kulttuureissa likaisena. Asiat ovat oikeissa paikoissaan, kun sika on lautasella, ei lautasen äärellä. Sianliha tosin tulee terveyssyistä kypsentää, kananlihan salmonellariskistä puhumattakaan. Naudanlihaa sen sijaan syödään raakana.

Entisajoista minulle tulee elävänä mieleen ihmisten likaisuus: peseydyttiin kerran kesässä, elettiin saman katon alla yhdessä monenlaisten eläimien kanssa, mukaan lukien koirien ja sikojen. Käytössä olivat ulkohuussit. Millaista oli erotiikka ihmisten kesken, jotka eivät eläessään harrastaneet alapesua tai karvojen ajelua?

Moderni yhteiskunta ei välttämättä tuonut helpotusta, ainakaan kaikille yhteiskuntaluokille. George Orwell kirjoittaa raporttikirjassaan Tie Wiganin aallonmurtajalle kaivostyöläisten oloista. Kaikista kurjuuksista selvimmin mieleeni on jäänyt kuvaus ahtaista työläiskortteleista, joissa perheet asuvat yhdessä huoneessa ilman kylpyhuonetta. Tehtyään pitkän työpäivän hiilikaivoksessa raskasta työtä, kaivosmies tulee kotiinsa, jossa hänen vaimonsa on peseytymistä varten lämmittänyt vadillisen vettä. Tässä työmies voi pestä kasvonsa ja huljutella ylävartaloaan.

Silti likaisinta likaa on näkymätön lika. Lotraamme käsidesillä, vaikka mitään ei käsissä näkyisikään.

Jantso Jokelin kirjoitti Kulttuuricocktailiin hauskan ja mielenkiintoisen syväraportin ikäluokkamme nuoruuteen kuuluneesta Myrkky-lehdestä. Muistan kyllä ilmiön, mutta en tainnut kovin montaa fyysistä lehteä itsessään lukea, koska olin hyvin kiltti lapsi, joka piti sellaisia julkaisuja sopimattomina ja oikeastaan vasta vanhemmalla iälllä selailin niitä enemmän. Ja olihan se räävitön julkaisu, joka ei edes yrittänyt laitaa vitseihinsä mitään syvällisempää merkitystä kuin pelkän pissa-kakka-pimppi-pippeli -akseliston. Haastateltu entinen päätoimittaja kieltää, että olisi pyritty edes järkyttämään, vain pelkästään tekemään hauskoja juttuja, eli ei halua pelata edes sitä korttia, että räävittömyydellä itsessään olisi jokin tabuja rikkova merkitys, kuten usein näissä yhteyksissä tehdään.

Aika moni kommentoija onkin väittänyt, että Myrkyn kaltaista poliittisesti epäkorrektia (tai mikä olisi kuvaavampi ilmaisu, nollakorrektius?) lehteä olisi nykyajan cancel-kulttuurissa mahdotonta tehdä. En tiedä. Aikaisemmassa julkaisussani jo pohdin, onko tietty konservatiivisuus, tai ainakin ”kyky järkyttyä” tulossa takaisin. Kuten Jokelin artikkelissaan arvelee, olen myös samaa mieltä siitä, että 90-luvulla tabuja rikottiin siihen malliin, että mikään ei tuntunut enää miltään (korkeintaan teatterissa ulosteiden heittäminen yleisön päälle ja kuolleelle kissalle masturbointi).

Onko liberalismi edistystä?

Tietty liberalisoituminen tuntui alkaneen 60-luvulla ja saavuttaneen huippupisteensä 90-luvulla. Tätä kehitystä on kuvattu suoraviivaiseksi vapaamielisyyden voittokuluksi, tai sitten aaltoliikkeeksi, jossa liberaalimmat ja konservatiivisemmat ajat vuorottelevat (mutta että kenties megatrendinä liberalismi voittaa pitkällä aikavälillä).

Suhtaudun tällaisiin yksinkertaistuksiin epäilevästi: uskooko liberalismin voittokulkuun enää edes Francis Fukuyamakaan, ja jos, niin minkä liberalismin? Ajatus jatkuvasti alaa valtaavasta liberalismista on oudon essentialisoiva, ikään kuin aatteet olisivat olemassa ”olioina sinänsä” ja kävisivät keskenään jonkinlaista ylihistoriallista kamppailua. Pikemminkin näyttäisi siltä, että esimerkiksi juuri cancel-kulttuurin taustalla ovat tietyt (vasemmisto)liberaalit. Sananvapauden puolesta liputtavat konservatiivit taas vaalivat asennetta, jonka voisi kiteyttää tyypilliseen twiittiin ”eipä ole Suomella ja Pohjois-Korealla mitään eroa, kun ei saa enää edes neekeriä kutsua neekeriksi”.

Kehityksen tai aaltoliikkeen sijasta tuntuisi olevan totta, että vastapuolet ovat jatkuvassa vuorovaikutussuhteessa ja muuttavat toisiaan ja aatteet oman sisäisen käymistilansa vuoksi ovat jatkuvassa prosessissa. (Esimerkkinä konservatiivi,joka kutsuu itseään klassiseksi liberaaliksi. ) Toki kaikilla liikkeillä on oma perinteensä ja varmasti joku vuoden 1968 antiautoritaarinen henki on (vasemmisto)liberaalissa liikkeessä vielä vahvana hengissä ja konservatiivi kenties näkee 60-luvun aikana, jolloin vanhat arvot olivat vielä voimissaan.

Konservatiivit liberaalit ja liberaalit konservatiivit

On varmasti totta, että nyky-Suomessa on vallalla tietynlainen ”(vasemmisto)liberaali hegemonia” (toki tämä on siinä määrin iso väite, että sitä pitäisi avata enemmän, mutta ehkä teen tästäkin oman postauksensa myöhemmin) ja ehkä jopa sellaisen pamfletin kuin ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” väitteistä osa on tottakin (tästäkin ehkä enemmän toisaalla). Jossain määrin tilanne on jakomielinen: juuri konservatiivit näkevät itsensä sananvapauden puolustajina, jopa siinä määrin mikä koskee räävittömyyksiä, etenkin rasismia, seksismiä ja väkivaltaa. Kun konservatiivi vaatii ”vapautta”, hän ei itse asiassa vaadi homoille tai muulle sateenkaariväelle vapautta olla oma itsensä, vaan vapautta olla homofobinen. Vastaavasti konservatiivi vaatii sananvapautta rasismille ja naisia alistavalle puheelle, ei niinkään tasa-arvolle, joka on taas (vasemmisto)liberaalien agenda.

Jos oletetaan ns. ”(vasemmisto)liberaali hegemonia” olemassa olevaksi asiaksi, konservatiivien homofobia, rasismi ja seksismi kohtaa luonnollisesti kritiikkiä. Tätä konservatiivi kutsuu sananvapauden rajoittamiseksi: mitään ei saa enää sanoa.

Väittäisin kuitenkin, että sananvapaus 2020-luvulla Suomessa on vielä hyvissä kantimissa. Jos muistellaan Suomen hieman yli satavuotista historiaa, asiat eivät olleet kovin hyvin silloin, kun konservatiivit itse olivat vallassa. 90-luvusta olikin jo puhetta. 80-luvun voidaan ajatella pedanneen tietä 90-luvulle: tv-viihde oli muuttumassa jo vapaamielisemmäksi ja poliittisesti suomalainen perestroikka antoi luvan esim. Neuvostoliiton kritisointiin. Siitä taakse päin 60-70 -luvuilla, joita jotkut tarkastelijat pitävät poikkeuksellisen vasemmistolaisena aikana, saattoi saada vankilatuomion jumalanpilkasta kirjallisuudessa tai seksiääntelystä taideperformanssissa. Samoin ”siviilipalvelukseen yllyttäminen” oli rangaistava rikos (vaikka itse siviilipalvelus ei ollut) ja niin edelleen. Tämän perusteella 60-70 -lukua voi pitää pikemminkin konservatiivien hallitsemana aikana, jossa suuren yleisön (tai ainakin nuorison) mielipiteet alkavat liberalisoitua. Täytyy muistaa myös suomettuminen, joka ei missään tapauksessa ollut vasemmistolainen projekti, vaan koko suomalaista puoluekenttää läpi leikkaava ilmiö: joku Kekkosen maalaisliitto oli varmasti suomettunein puolue, mutta niin oli myös Kokoomus, kun taas SKDL saattoi arvostella vaikkapa Tšekkoslovakian miehitystä. Siitä huolimatta noin yleisesti Suomessa ei pilkattu sen enempää jumalaa kuin Neuvostoliittoakaan.

Siitä taakse päin sotavuosina sananvapauden tila oli ongelmallinen, eikä esimerkiksi vasemmistokirjailijoiden vangitseminen välttämättä mennyt kaikkien oikeusvaltion ihanteiden mukaisesti, mutta sota-aikaa pitää tarkastella poikkeusaikana, joten ei siitä sen enempää. Sitä ennen taas 20-30 -luvulla sekä valtiovalta, että ulkoparlamentaariset ryhmittymät, kuten Lapuan liike pitivät huolta siitä, että kaikki vapaamielisyys tukahdutettiin vaikka väkivalloin. Jälleen taakse päin mentäessä sisällissota oli poikkeustila, jonka käsittelyyn ei ole tilaa tässä.

Nopea ja yleistävä katsaus Suomen historiaan paljastaa siis, että suurimman osan historiaansa Suomi on ollut hyvinkin konservatiivinen maa jossain herännäisuskonnollisuuden ja YYA-sopimuksen realiteettien välissä. Sananvapautta ei ole ollut siis sen enempää ”räävittömyyksien” kuin poliittisten mielipiteiden ilmaisuun. Jostain 60-luvulta lähtien varmasti osittain massakulttuurin, kuten tv:n, elokuvien, kirjallisuuden ja nuorisomusiikin vaikutuksesta alkoi nuoriso kapinoida vanhoja arvoja vastaan. Moni oli aatteellisesti vasemmalla, mutta puoluejako ei ollut välttämättä merkitsevä jakolinja, koska moni vanhempi vasemmistolainen saattoi arvojen suhteen olla konservatiivinen ja toisaalta joku taistolaisten kaltainen nuorisoliike siirtyi 70-luvulla sfääreihin, joita tuskin voi kutsua liberaaleiksi.

80-luvun mittaan alkoi yleinen poliittinen vapautuminen esimerkiksi suomettumisesta (samoin kuin talouden vapautuminen ja ns. kasinovuodet) ja se 80-luvun turboahdettu, yliseksualisoitunut amerikkalainen massakulttuuri valtasi alaa. Toisaalta, joku Miami Vice tuntuu nykymittapuulta aika kesyltä, mutta voitaisiinko tänä päivänä näyttää lapsille sellaista animaatiosarjaa kuin Heman?

Tässä suhteessa 90-luku oli omituista aikaa. Yhtäkkiä maailma oli vapautunut ja mitä tahansa sai sanoa ja tehdä. Ei ollut Neuvostoliittoa, mutta myös sen vastapooli oli kadonnut: ala-asteella 90-luvun alussa meille lapsille kyllä kerrottiin talvisodasta ja Jeesuksesta, mutta kaikki uskonnollis-isänmaallis-konservatiivinen aatemaailma oli katoamassa sen liberaalin kaupallisen kulttuurin tieltä, joka ei ollut varsinaisesti vasemmistolaista eikä oikeistolaista. Samaan aikaan elettiin masentavaa lamaa. Tästä taustasta nousivat sellaiset ilmiöt kuten black metal ja 90-luvun kohuttu ”saatananpalvonta”. Nuorisolla on tietenkin aina ollut tarve kapinoida ja kun aikoinaan kohuun riittivät Elviksen lanteet, väärä ihonväri televisiossa, avoin seksuaalisuus, mutta jo 80-luvulla punkkareiden piti vääntää isompaa vaihdetta tarkoituksenmukaisella ärsyttämisellä, johon entiset hippivanhemmat suhtautuivat ymmärtäen. 90-luvulle tultaessa piti vähintään kertoa palvovansa saatanaa, maalata corpse paintit ja heitellä yleisön päälle sianverta ja mahdollisesti ihannoida natseja (vrt. 90-luvun skinheadit, joilla ei tutun sketsin mukaan ollut haja-asutusalueella tarpeeksi maahanmuuttajia potkittavana) herättääkseen pahennusta.

Tähän nihilistiseen ympäristöön joku Myrkky sopi paremmin kuin hyvin: täysin epäpoliittinen, törkeyksiä niiden itsensä vuoksi laukova julkaisu, joka ei pyri ärsyttävyydellään yhtään mihinkään, mutta ei myöskään tunnustanut mitään rajoja.

Tarvitsevatko vanhukset valvontaa Internetissä?

Tähän mennessä ei ole vielä puhuttu juurikaan mitään Internetistä. Vaikka Internetille annetaan useita syntymävuosia (esim. Arpanetin kytkeminen vuonna 1969 tai Mosaic-selaimen ja www:n tulo 1993), Internetillä oli 90-luvun kulttuuriin aika pieni vaikutus nykypäivään verrattuna. Toki se aiheutti aikanaan moraalipaniikin: kaikki muistavat ne kuuluisat ”pommiohjeet” ja netissä saalistavat pedofiilit (kenties ainoa seksuaalinen parafilia, joka aiheuttaa vielä yleisesti inhoa), mutta käytännössä nettiin pääsi vain kirjastosta ja parin kaverin kotona oli ISDN-liittymä, jonka käyttämiseen piti kysyä vanhemmilta lupa, eikä siellä netissä sitä paitsi ollut juuri mitään lukuun ottamatta joitain Kissin chattiä.

Netin vaikutus kulttuuriin alkoi seuraavalla vuosikymmenellä, kun minäkin sain opiskelija-asuntooni laajakaistaliittymän ja lanseerattiin ”web2.0”), johon kuuluivat mm. blogit ja muu ”sosiaalinen media”, vaikka itse some-termiä ei vielä käytettykään. Paitsi käyttäjien määrän kasvu, oleellinen muutos oli myös netin muuttuminen kaksisuuntaiseksi: pelkän selailun sijaan käyttäjät saattoivat tehdä verkkoon myös omaa materiaalia. Tämän tyyppinen julkaisutoiminnan demokratisoituminen oli (vasemmisto)liberaalien ihanteena: jos kuka tahansa voi laittaa verkkoon mitä tahansa ja julkaista oman mielipiteensä ilman auktoriteettien rajoituksia, tarkoittaa se liberalismin voittokulkua ja oletetun hegemonisen ideologian rapautumista. Muistan omista mediatutkimuksen opinnoistani Turun yliopistossa hyvinkin optimistisia ajatuksia akateemisista piireistä, joita voi luonnehtia juurikin (vasemmisto)liberaaleiksi (joskaan Turun yliopisto ei ole koskaan ollut mikään Tampereen yliopiston tiedotusopin laitos).

Demokratisoitumisesta en tiedä, mutta kaikenlaista sisältöä ilman filtteriä verkkoon onkin päätynyt. Jokelin päättääkin artikkelinsa arvioon, että Myrkyn kaltainen paperijulkaisu ei voi millään kilpailla verkon kautta leviävän törkyn kanssa. Kakkavitsin on vaikea kilpailla pelkällä shokkiarvolla sen kanssa, että verkossa on pelkän muutaman hakusanan ja klikkauksen päässä ihan oikeaa kakkapornoa. Ja vaikka Google on pyrkinyt omista hakutuloksistaan suodattamaan pois ainakin pahimmat laittomuudet, tuskin sellaista haluavalle on vaikeuksia löytää esimerkiksi Jokelinin mainitsemia onnettomuuskuvia. Henkilökohtaisesti räävitöntä vitsiä arvostavana (ja mitä räävittömämpi, sitä parempi) tulee kuitenkin raja jossain vaiheessa vastaan, eikä se raja ole enää siinä, etteikö ääriällöttävää materiaalia olisi saatavilla, vaan sitä eivät halua kuluttaa edes me, joiden mielestä taiteellisessa ilmaisussa ei pitäisi olla rajoituksia.
Älypuhelimien ilmestyessä 2010-luvulla verkon käyttö lisääntyi entisestään ja suosituimmiksi palveluiksi nousivat Twitterin ja Facebookin kaltaiset ”sosiaaliset mediat”. Äkkiä kuka tahansa todella voi julkaista verkossa mitä tahansa ja ilman viivettä.

Yllättäen 2010:n mittaan verkon vapaus alkaakin maistua katkeralta kalkilta monelle (vasemmisto)liberaalille. Äärioikeiston ja populismin nousu nähdään verkossa levinneenä ilmiönä (ikään kuin irrallaan todellisuudesta). Kun kuka tahansa voi kirjoittaa verkkoon, myös ”kouluttamattomat” pääsevät ääneen, ja yllättäen ”proletariaatti” ei olekaan mielipiteiltään vasemmistolainen. ”Porvarin ärsyttäminen” on kuulunut liberaalin kulttuurivasemmiston slogeneihin, mutta mitä se on, kun ”kouluttamaton” nuori lataa nettiin vasemmistolaista professoria ärsyttävän kuvan?

Joku Ylilauta lienee nykypäivän vastine Myrkky-lehdelle, mutta sitä eivät tee maksetut avustajat, vaan ”lukijat” itse. Ylilauta on avoimen naisvihamielinen ja rasistinen. Koska sinne voi kirjoittaa täysin anonyyminä eikä keskusteluita käsittääkseni moderoida mitenkään, on se kenties sananvapauden täydellisin ilmentymä. Onko se sitten positiivinen ilmiö, sitä on vaikea sanoa. Hieman huvittavasti tutkijatohtori Eliisa Vainikka kutsuu Ylilaudan materiaalia ”propagandaksi”. Minulla ei ole käsissäni Myrkky-lehden aikalaisarvioita, mutta en usko sitä koskaan kutsuttaneen propagandaksi.

Sitten on tietenkin nettiporno. Pornon vastustajat on leimattu ”kukkahattutädeiksi”, jotka alunperin olivat kristilliskonservatiivisia, myöhemmin liberaalifeministisiä. Nyttemmin vihreät feministit myyvät netissä pikkutuhmia kuviaan. Nettipornokin on liian laaja aihe tässä käsiteltäväksi, mutta kuten kaikki tietävät, R-kioskin lehtihylly on tässäkin suhteessa jäänyt auttamattomasti jälkeen.

Kielletään kaikki

Sen sijaan, että todellisuutta vastaisi jokin liberalisoitumisnarratiivi (tai vastaava aaltomalli), jossa toiset puolustavat ja toiset vastustavat sanan- ja ilmaisunvapautta ja liberaali kaikkien mielipiteiden suvaitseminen lopulta voittaisi, näyttäisi pikemminkin siltä, että eri kannat kietoutuvat toisiinsa ja ovat jatkuvassa turbulenssissa. Yksinkertaistettuna: kukin haluaa kieltää sen, mistä itse ei pidä. Ne, jotka eivät pidä ”homosaatiosta” tai ”homorummutuksesta” haluavat kuitenkin lisää sananvapautta ”maahanmuuttokritiikin” suhteen, meni se sitten rasismin puolelle tai ei (koska ”sananvapaus on jakamaton, sitä joko on tai ei”). Moni (vasemmisto)liberaali haluaisi kieltää ”vihapuheen” ja mielellään sisällyttää siihen kaikenlaista, mistä itse ei pidä.

Tässä vaiheessa on vielä problematisoitava sananvapauden rajoittamisen eri tapoja. Verkossa ihan aikuiset ihmiset kohdatessaan eriäviä mielipiteitä kokevat juurikin heidän mielipidettään rajoitetun. Kriittinen kommentti Twitterissä on pahempi kuin Pohjois-Korea / noitavainot / Gestapo / Neuvostoliitto / Orwellin vuosi 1984 / ja espanjalainen inkvisitio yhdessä ja moni tuntuu olevan reaktioissaan ihan vakavissaan. Feministit ovat pahempia kuin natsit. Mitään ei saa enää sanoa, etenkään ”neekeri” (katso, kirjoitin sen tuohon eikä siltikään KGB koputtanut ovelleni). Postmoderni sateenkaarimafia suihkuttaa homokaasua postiluukusta, minkä tuloksena monella lihaa syövällä heteromiehelläkin on alkanut tulla homoajatuksia. Ja niin edelleen.

Ei ole siiis täysin ongelmatonta sanoa mikä on ”rajoittamista”, koska se että aatesuunnan X edustaja vastustaa asiaa Y ei ole välttämättä vielä asian tai siitä puhumisen rajoittamista. Sen sijaan väkivallalla uhkaaminen voi olla jo rajoittamista. Puhumattakaan yhteiskunnan tavoista rajoittaa sananvapautta laeilla.

Joitakin oikeustapauksia kuitenkin on ollut. En edelleenkään kirjoita ”vasemmistohegemoniaa” ilman lainausmerkkejä, mutta oikeustapaukset ovat kohdistuneet viimeaikoina pääasiassa (oikeisto)konservatiiveihin. Vaikka olenkin poliittisesti asemoinut itseni keskiviivan vasemmalle puolelle, oli esimerkiksi Halla-ahon oikeudenkäynti mielestäni farssi. Samoin jonkun Päivi Räsäsen jatkuva ahdistelu Raamattu-lainauksista on tuskin hyödyttänyt ketään. Silti, kuten aikaisemmin viittasin, on sananvapaustilanne 2020-luvulla hyvä. ”Vasemmistoliberaalissa hegemoniassa” rangaistus on näpäytys ranteelle, kun taas konservatiivien ollessa vallassa tuomiot on annettu ehdottomina vankeusrangaistuksina (jollei Kekkonen ole armahtanut).

Oikeustapausten ulkopuolella on se muu vaikuttaminen, kuten esimerkiksi ”maalittaminen”. Yksityisihmisen Twitterissä jättämä pilkallinen kommentti ei ole sananvapauden rajoittamista (kenenkään tervejärkisen mielestä), mutta organisoitu lokakampaja voi olla. Siksi erilaiset ”rajoittuneet hegemoniat” ja samanmieliset lynkkausjoukot voivat olla uhka sananvapaudelle, jos ne katsovat omaan sananvapauteen kuuluvaksi tappouhkaukset, häiriköinnin ja valheiden levittämisen. Maalittamista on pidetty etenkin oikeiston työkaluna, mutta samalla tavalla ns. cancel-kulttuuri voi olla maalittamista.

Juuri maalittamisen kaltaiset ilmiöt laittavatkin lineaarista narratiivia mutkalle: kuuluuko sananvapauteen eri mieltä olevien uhkailu ja missä vaiheessa se alkaa rajoittaa muiden sananvapautta? Tästäkin olen kirjoittanut toisaalla, ja kenties se menee alkuperäisestä Myrkky-aiheesta liian kauas.

Lopuksi

Laajojen kaarien jälkeen palataan taas alkuun: voisiko Myrkyn kaltaista julkaisua olla olemassa vuonna 2021? Varmasti löytyisi ihmisiä, jotka siitä eivät pitäisi, mutta niinhän löytyi jo 90-luvulla. Saataisiinko se kielletyksi? Tuskin, eikä saatu silloinkaan, vaikka asia vietiin eduskuntaan asti. Jos jokin julkaisu saisi aikaan eduskuntakyselyn tänä päivänä, pidettäisiin sitä osoituksena nykypäivän erityisen tiukkapipoisesta ilmapiiristä. Entä vastustettaisiinko sitä siinä määrin, että se ei saisi maksavia lukijoita? Ehkä, mutta syynä olisi varmasti netissä olevan materiaalin runsaus.

Entä onko Myrkyn kaltaisten julkaisujen puuttuminen osoitus siitä, että aikamme ”tiukkapipoista” (en käytä tässä termejä ”konservatiivinen” tai ”suvaitsematon”, koska niillä on omat poliittiset merkityksensä)? Tuskin, pikemminkin verkossa käydään kulttuurisotaa, jossa molemmat osapuolet katsovat kannattavansa liberalismia ja sananvapautta ja pyrkivät sabotoimaan toisiaan. Kuitenkin meillä on hämmästyttävä taipumus pitää juuri omaa aikaamme poikkeuksellisen tiukkapipoisena.

Näin tammikuussa on hyvä tehdä retrospektiiviä ja vuoden 2020 keskeisin saavutus oli tietenkin esikoisromaanin ”Rauta-aika” julkaiseminen viime keväänä. Esikoiskirjailijan vuosi meni rauhallisesti, koronasta johtuen tai johtumatta. Turun sanomat muisti positiivisella arvostelulla (vain tilaajille), mutta muuten ainakaan Google-haulla ei löydy suuria intohimoja herättäneitä bloggauksia eikä sähköposti ole täyttynyt vihapalautteesta. Finlandiakin jäi saamatta, mutta odottelen vielä kutsua Uutisvuodon panelistiksi.

Seuraavaksi kirjaksi on muutama raakile kesken, mutta ainakaan ensi vuonna ei jatkoa ole odotettavissa. Koska ”Rauta-aika” sisälsi aika runsaasti tarkoituksellista rankistelua, verbaalista turpasaunaa ja ihmiselämän pimeitä puolia, luonnollinen suunta olisi vääntää kaasuhanaa vieläkin isommalle, mutta jossain vaiheessa tuli ajatus, että en halua jäädä yhden tempun poniksi, vaan kirjoittaa kirjan, jossa olisi jotain kaunistakin. Tätä saataneen odottaa vuoteen 2023. Välipalana olisi kiva julkaista lyhytproosaa, mutta en lupaa mitään.

Vaikka omaa kirjaa ei ensi vuonna kauppoihin saada, ilmestyy kääntämäni George Orwellin romaani ”Päivät Burmassa”. Kyseessä on englanninkielisellä kielialueella laajasti tunnettu klassikko, jota jostain syystä Suomessa ei tunnuta tietävän. Esimerkiksi kuluneella viikolla HS teki Orwellista pitkän jutun (vain tilaajille), mutta kyseistä romaania ei mainittu. Vuonna 1934 ilmestynyt George Orwellin esikoisromaani on kuitenkin kirjallisesti korkeatasoinen ja edelleen ajankohtainen. Romaanin voi lukea rakkaustarinana, eksoottisena seikkailukertomuksena kaukaisista maista tai imperialismia vastustavana ”aateromaanina”. Kirjailija itse, oikealta nimeltään Eric Blair, toimi viisi vuotta poliisina Burmassa, joka tuolloin oli osa brittiläistä Intiaa. Kirjaa voi suositella kaikille Orwellin faneille ja sen voi nähdä myös tulevia menestysromaaneja pohjustavana teoksena.

Musiikillisesti vuosi alkoi kivasti, kun sivuprojektimme Anemone sai ”Syksyn synkin sävel”-demokilpailussa ensimmäisen sijan. Itse tosin toimin lähinnä henkisenä tukena ja miksasin jotain rumpupuuppeja. Toistaiseksi tämä on myös yhtyeen ainoa kappale, mutta uutta kehitteillä kunhan sovituksista päästään yksimielisyyteen ja näemmä vauhti on kpl/vuosi.

Isompi yhtyeemme, ainakin jäsenten määrän huomioiden, ugrilais-kuubalainen bilebändimme Los Åbos sai olosuhteista huolimatta soitettua tänä vuonna neljä elävää esitystä sekä yhden virtuaalisen. Kivointahan tietysti oli soittaa kesällä Turun Hämähäkkiterassilla, jossa edellisenä viikonloppuna oli ollut Kotiteollisuus ja seuraavana viikonloppuna Miljoonasade. Syksyn hiljainen aika käytettiin hyväksi omia kappaleita hiomalla ja yhteensä 9 oman kappaleen kokonaisuudesta tulee mahdollisesti jossain vaiheessa ulos hieman hiotumpi demo / studiolive.

Tulevaisuudessa olisi haaveissa päästä soittamaan lyömäsoittimia johonkin vaikka vierailevaksi artistiksi tai löytää jotain käyttöä kappaleille, joita olen sanoittanut, mutta joita en osaa laulaa.

Vaikka moni muu onkin valittanut elämänsä paskinta vuotta, omalta osalta plussat ylittävät miinukset. Suhteellisen introverttinä tyyppinä sosiaalinen eristyskään ei ole kauheasti haitannut. Ja sainhan tämän bloginkin taas uuteen nousuun.

Itsehän olen aina ollut jossain määrin epäisänmaallinen, ainakin sillä perusteella, että skippasin asevelvollisuuden enkä seuraa jääkiekon MM-kisoja, jotka ovat ne suomalaisen isänmaallisuuden keskeiset ilmenemismuodot. Sellainen rauhanajan keskeinen kotimaan puolesta toimiminen kuten verojen maksaminen on liian vasemmistolaista ja vaikka ilmastonmuutos on ryssääkin suurempi uhka, sen torjuminen on liian vihervasemmistolaista kuuluakseen isänmaallisuuden kategoriaan. Vaikka onhan se ironista, kuinka mielipidekyselyissä kerta kerran jälkeen suomalaisilla on ”korkea maanpuolustustahto”, ts. ovat valmiita uhrautumaan isänmaan puolesta, mutta töihin pyöräileminen ei nauti samanlaista arvonantoa, ainakaan samoissa piireissä. Tietysti voi aina spekuloida, onko yksittäisen suomalaisen päästöjen vähentämisellä mitään globaalia vaikutusta, mutta toisaalta mielipidemittauksessakin asia muotoillaan ”vaikka tulos näyttäisi epävarmalta”. Omasta materiaalisesta hyvinvoinnista ei tingitä yhteisen ja isänmaan edun vuoksi, mutta sotasankaruus kuulostaa kivalta, ainakin niin kauan kun väitteitä ei joudu käytännössä todistamaan.

Vaikka covid19-pandemia ei olekaan mikään maailmansodan kaltainen katastrofi, muodostaa se uuden uhan, jonka torjumiseen tulisi kaikkien osallistua. Suomalaiset ovatkin selvinneet siitä kenties parhaiten maailmassa: tautia on torjuttu lähes yksimielisesti ja maskien vastustajat ovat olleet lähes yksittäistapauksia verrattuna vaikkapa Saksan massamielenosoituksiin. Kansallisen yhtenäisyyden takaa paljastuu kuitenkin laaja rokotekriittisten rintama, johon tuntuu kuuluvan yllättävänkin ”isänmaallisia” piirejä, tai ainakin pinnallisen some-katsauksen perusteella monella on taustakuvanaan Suomen lippu ja feedissä maahanmuuttokriittisiä linkkejä. Moni puhuu virtuaalinen tippa silmässään sotaveteraaneista, mutta eikö covid uhkaa eniten juuri yli 80-vuotiaita, eli juurikin sotaveteraanien ikäpolvea? Mielipidemittausten mukaan moni näistäkin varmasti sanoisi lähtevänsä rajalle ryssää torjumaan, mutta nyt ei tarvitse ottaa kranaatinsirpaletta pohkeeseen, vaan pieni piikki olkapäähän. Monelle sekin on liikaa.

Pandemian suhteen on ollut kenties liikaakin paniikinlietsontaa, ja se on alkanut toimia itseään vastaan; paniikki kun saa ihmiset toimimaan usein irrationaalisesti ja yksi defenssi-mekanismi on ongelman kieltäminen ja toinen projisointi. Ensin kielletään, että Covid19 on mikään ongelma ja sitten aletaan epäillä, että itse varotoimet ovat se ongelma: kasvomaskit rikkovat kansalaisoikeuksia ja rokotteet sisältävät myrkkyjä. Jotenkin ymmärrän että ne enkelienergiahörhöt, jotka elävät omassa rinnakkaisessa kristallitodellisuudessaan, jossa länsimainen lääketiede on korvattu korvakynttilöillä ja homeopatialla vastustavat myös covid-rokotetta, mutta nyt ilmiö tuntuu leviävän myös tässä suomenlippujengissä. Ehkä yhdistävä tekijä on se tietyntyyppinen ”kriittisyys”, joka tarkoittaa sitä, että ollaan kaikesta vastakkaista mieltä kuin ”valtamedia”.

Mitä sitten on se isänmaallisuus? Hesari maalailee tänään uutta ”haukiolaista” isänmaallisuutta, jossa ilmastoaktivismi yhdistyy kansallisromantiikkaan. Olisinko itse valmis puolustamaan maata sotilaallisen kriisin uhatessa? Eivät ne minua pyssy kädessä rintamalle kuitenkaan laittaisi, joten vastaan myöntävästi. Tässä virtuaalitodellisuudessa (Baudrillardilla tai ilman) isänmaallisuus tuntuu kuitenkin kiinnittyvän monenlaisiin symboleihin, jollaisina voivat toimia siniristiliput ja sotaveteraanien haamut, mutta konkretian edessä mihinkään uhrauksiin ei olla valmiita.

Kun Elina Lepomäki kertoo, että sote-uudistus ei toimi, niin kuulostaahan se uskottavalta. Kun kaltaiseni taloudesta mitään ymmärtämätönkin näkee, että eihän tämä voi näin toimia, ja kun kokoomuslainen kauppatieteiden maisteri ja Liberan puheenjohtaja on samaa mieltä, ei varmaan ole kyse pelkästään omasta pseudovasemmistolaisesta harhastani. Ja kun Sipilä ilmoittaa, että mikäli sote-uudistusta ei hyväksytä, hallitus kaatuu, niin onhan tämä ns. ”a gift that keeps giving”. Silti vähän huolestuttaa, että mikä se vaihtoehto on? Jos uudet vaalit pidettäisiin nyt, Kokoomus olisi aika vahvoilla, ja millaista sote-uudistusta kokoomuslainen hallitus lähtisi ajamaan? Tiedetään kuitenkin, että siellä on porukkaa, joka varmasti yksityistäisi kaiken mikä irti lähtee ja sen jälkeen myisi hengitysilmankin eniten tarjoavalle yksityiselle sijoittajalle.

Lopulta tässä on kaksi palikkaa, joiden toisiinsa liittäminen on seurausta Kokoomuksen ja Keskustan kompromissista.

Maakuntamalli: radiossa sanoivat, että tämä olisi aivan välttämätön uudistus, varsinkin kun kaikilla muilla Euroopan mailla on jo jonkintyyppinen väliportaan hallintomalli kuntien ja parlamenttien välillä. Näin ulkopuolisena on vaikea kuitenkaan nähdä tarvetta byrokratian lisäämiselle, ja veikkaisinpa, että kansalaisten kiinnostus maakuntavaaleja kohtaan tulee olemaan ennätysalhaista. Tässä ollaan kuitenkin muuttamassa Suomen hallintorakennetta historiallisella tavalla. Jos uuudistus on niin juosten kustu kuin miltä vaikuttaa ja jos ketään ei kiinnosta, homma voi mennä vain pieleen. Keskustan vastaus asiaan tuntuu olevan, että kyllä, juosten kustuhan tämä onkin, mutta ei sitä enää voi perua.

Terveydenhuollon uudistus, eli käytännössä terveydenhuollon avaaminen kilpailulle, eli asteittainen yksityistäminen. Käytännössä tässä otetaan huonoimmat puolet ”sosialistisesta” mallista (valtio tuottaa palvelut) ja ”kapitalistisesta” mallista (yksityiset firmat tuottavat palvelut). Eli sen sijaan, että valtion voittoa tuottamattomat ja tasa-arvoiset palvelut saataisiin yksityistämällä tehostettua tasa-arvon kustannuksella, saadaan tehottomia ja epätasa-arvoisia palveluita. Ei yksityisen sektorin kustannustehokkuus johdu mistään muusta kuin kilpailusta ja resurssien niukkuudesta, joka pakottaa toimimaan tehokkaasti. Mutta jos paikkakunnalla on vain yksi yksityinen toimija ja jos raha edelleen tulee julkiselta puolelta, on vaikea keksiä, mikä muuttuu, paitsi se, että yksityiset firmat tekevät rahaa ihmisten terveydellä ja siirtävät voitot veroparatiisiin.

Pahin pelko on, että terveydenhuollosta tulee uusi ooppera, joka vahvasti valtion tukema taidemuoto, joka vie valtavan osan kulttuuribudjetista ja jossa käy vain rikas eliitti.