Matti Tuomela kirjoittaa hyvin Nuoressa voimassa (Sammakkoprinssin tarina – miten työväenluokkaa esitetään, 10.3.2021) samasta asiasta, jota sivusin itsekin kirjakohuista kirjoittaessani. Hän liittää meritokraattiseen ideologiaan tarpeen löytää ”turmeltumattoman” ja ”autenttisen” hahmon työväenluokasta, jotta sitten duunarisammakko löytäisi tiensä ryysyistä rikkauksiin. Hieman samalla tavalla kirjoitin (sosiaali)liberalistisesta ideologiasta, joka haluaa samalla tavalla nähdä syrjäytyneet ”jalon villin” kaltaisena, uhriuden kautta moraalisena voittajana. (Ja sitten taas voidaan pohtia, kuka haluaa nähdä ja missä: en sanoisi että keski- ja työväenluokkaa on enää olemassa perinteisellä tavalla.)
Itsekin sosiaalisesti kohtalaisen alaluokkaisesta lähtökohdista peräisin olevana — en puhuisi edes työväenluokasta, vaan työttömyysluokasta — ja kaikenlaiset ”ryysyistä rikkauksiin” -narratiivit ovat aina vedonneet minuun. Olen itsekin halunnut nähdä itseni sankarina, joka lahjakkaana oppilaana saa lukiosta valkolakin ja kouluttautuu yliopistossa ja menestyy elämässä. Tai ainakin halusin näin uskoa nuorempana, tähän ikään olen kasvanut jo kriittisemmäksi. Ei sillä, että minulla huonosti menisi: en ole syrjäytynyt taloudellisesti tai sosiaalisesti, mutta rikkauksia elämältä saan vielä jäädä odottamaan. Tänä päivänä itsensä sijoittaminen mihinkään sankaritarinaan oman elämänsä cheekiksi tuntuu silti vieraalta.