Soten käännös

Kun Elina Lepomäki kertoo, että sote-uudistus ei toimi, niin kuulostaahan se uskottavalta. Kun kaltaiseni taloudesta mitään ymmärtämätönkin näkee, että eihän tämä voi näin toimia, ja kun kokoomuslainen kauppatieteiden maisteri ja Liberan puheenjohtaja on samaa mieltä, ei varmaan ole kyse pelkästään omasta pseudovasemmistolaisesta harhastani. Ja kun Sipilä ilmoittaa, että mikäli sote-uudistusta ei hyväksytä, hallitus kaatuu, niin onhan tämä ns. ”a gift that keeps giving”. Silti vähän huolestuttaa, että mikä se vaihtoehto on? Jos uudet vaalit pidettäisiin nyt, Kokoomus olisi aika vahvoilla, ja millaista sote-uudistusta kokoomuslainen hallitus lähtisi ajamaan? Tiedetään kuitenkin, että siellä on porukkaa, joka varmasti yksityistäisi kaiken mikä irti lähtee ja sen jälkeen myisi hengitysilmankin eniten tarjoavalle yksityiselle sijoittajalle.

Lopulta tässä on kaksi palikkaa, joiden toisiinsa liittäminen on seurausta Kokoomuksen ja Keskustan kompromissista.

Maakuntamalli: radiossa sanoivat, että tämä olisi aivan välttämätön uudistus, varsinkin kun kaikilla muilla Euroopan mailla on jo jonkintyyppinen väliportaan hallintomalli kuntien ja parlamenttien välillä. Näin ulkopuolisena on vaikea kuitenkaan nähdä tarvetta byrokratian lisäämiselle, ja veikkaisinpa, että kansalaisten kiinnostus maakuntavaaleja kohtaan tulee olemaan ennätysalhaista. Tässä ollaan kuitenkin muuttamassa Suomen hallintorakennetta historiallisella tavalla. Jos uuudistus on niin juosten kustu kuin miltä vaikuttaa ja jos ketään ei kiinnosta, homma voi mennä vain pieleen. Keskustan vastaus asiaan tuntuu olevan, että kyllä, juosten kustuhan tämä onkin, mutta ei sitä enää voi perua.

Terveydenhuollon uudistus, eli käytännössä terveydenhuollon avaaminen kilpailulle, eli asteittainen yksityistäminen. Käytännössä tässä otetaan huonoimmat puolet ”sosialistisesta” mallista (valtio tuottaa palvelut) ja ”kapitalistisesta” mallista (yksityiset firmat tuottavat palvelut). Eli sen sijaan, että valtion voittoa tuottamattomat ja tasa-arvoiset palvelut saataisiin yksityistämällä tehostettua tasa-arvon kustannuksella, saadaan tehottomia ja epätasa-arvoisia palveluita. Ei yksityisen sektorin kustannustehokkuus johdu mistään muusta kuin kilpailusta ja resurssien niukkuudesta, joka pakottaa toimimaan tehokkaasti. Mutta jos paikkakunnalla on vain yksi yksityinen toimija ja jos raha edelleen tulee julkiselta puolelta, on vaikea keksiä, mikä muuttuu, paitsi se, että yksityiset firmat tekevät rahaa ihmisten terveydellä ja siirtävät voitot veroparatiisiin.

Pahin pelko on, että terveydenhuollosta tulee uusi ooppera, joka vahvasti valtion tukema taidemuoto, joka vie valtavan osan kulttuuribudjetista ja jossa käy vain rikas eliitti.

Sukupuolesta ja asevelvollisuudesta

Helsingin Sanomat uutisoi Elsasta, joka on korjannut sukupuoltaan miehestä naiseksi: ”Loppuuko asevelvollisuus sukupuolen­korjaukseen ja voiko naisen tuomita totaali­kieltäytymisestä?”. Näin ollen ongelmaksi tulee, koskeeko 19-vuotiasta Elsaa enää asevelvollisuus, vaikka hänen juridinen sukupuolensa on edelleen mies. Asevelvollisuus on asia, johon jokainen suomalainen mies joutuu miettimään kantansa, ja itsehän olin aikanaan voimakkaasti sitä vastaan erinäisistä aatteellisista syistä. Nykyisin on elämänkokemusta karttunut, enkä olisi enää valmis menemään vankilaan, mutta radikaalina 16-vuotiaana hieman ennen kutsuntoja pidin sitä yhtenä vaihtoehtona. Omalta kohdaltani asia ratkesi siten, että sain vapautuksen terveydellisistä syistä (en kuitenkaan mielenterveydellisistä). Mielipiteeni armeijasta on muuttunut 20 vuodessa suuuntaan ja toiseen, mutta aihe itsessään kiinnostaa edelleen.

Uutisesta tuli mieleeni ainakin kaksi pointtia.

1) Onko juridinen sukupuoli tarpeellinen?

Ottamatta kantaa siihen, kuinka monta sukupuolta voisi olla ja millä perusteella, niin ihmettelen mihin tarvitaan juridista sukupuolta? Jos joku on biologisesti mies tai nainen tai tuntee syntyneensä väärään sukupuoleen tai että sukupuoli on performatiivisuuden tuottama sosiaalinen konstruktio, niin mitä se valtiolle kuuluu? Eikö se ole jokaisen yksityisasia, mitkä vehkeet jalkojen välistä löytyy?

En ole sinänsä minimivaltion kannattaja, mutta on tiettyjä asioita, jotka eivät valtiolle kuulu. Toki joku tilastokeskus voi taulukoida kuinka moni identifioutuu naiseksi tai mieheksi, mutta miksi kansalaiset pitää jakaa sen perusteella kahteen kategoriaan? Tämän ei pitäisi vaikuttaa kaikkein konservatiivisimpienkaan ihmisten elämään: se, joka indentifioutuu 100% cis-heteromieheksi, on sitä edelleen, vaikka juridisen sukupuolen käsite poistettaisiin. Ei tarvitse enää teoretisoida kuinka monta mahdollista sukupuolta on tai mitä biologia sanoo, koska biologia joka tapauksessa on juridisesta sukupuolesta erillinen asia.

Samalla olisi poistunut myös tarve säätää tasa-arvoisesta avioliitosta oma lakinsa. Mielestäni valtiolla ei ole oikeutta rajoittaa yksilöiden välisiä sopimuksia, jollainen avioliitto juridisessa mielessä on. Jos kaksi aikuista, täysivaltaista ihmistä haluaa solmia keskenään sopimuksen ja kutsua sitä avioliitoksi, niin mikä oikeus ulkopuolisilla on sitä rajoittaa? Ilman juridisen sukupuolen käsitettä tätäkään ongelmaa ei olisi ollut. Eri asia taas on, miten uskonnolliset yhteisöt siihen suhtautuvat, mutta hyvinhän ne ovat pärjänneet jo tuhansia vuosia tähänkin asti.

2) Ketä asevelvollisuuslaki koskee?

Juridisen sukupuolen poisto luonnollisesti poistaisi vain toiselle sukupuolelle määrätyn asevelvollisuuden, mutta sen olisikin jo aika kadota. Joku äitiysloma taitaa olla isyyslomaa pidempi, mutta itselleni ei tule mieleen muita lainkohtia, joissa sukupuolelle asetettaisiin erilaisia velvollisuuksia tai oikeuksia.

Selvää pitäisi olla, että seuraavat lauseet ovat ristiriidassa keskenään:

”Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen [ jne..] perusteella.”

”Jokainen miespuolinen Suomen kansalainen on asevelvollinen[.]”

Tämä ei ole mikään arvo- tai mielipidekysymys, vaan pelkkää logiikkaa. Jos laki on ristiriidassa perustuslain kanssa, jompaakumpaa pitäisi muuttaa. Ristiriita on niin ilmeinen, että oikeuskanslerin pitäisi huomauttaa asiasta ja laki pitäisi muuttaa rutiinityönä normaalissa säätämisjärjestyksessä. Tarvitaan valtaisa määrä kognitiivista dissonanssia peittämään kahden selkeän suomenkielisen lauseen välinen ristiriita.

Esimerkiksi ”sukupuolia on kaksi ja niillä on keskenään erilaiset velvollisuudet” on aivan validi näkemys, kuten myös ”sukupuoliero on sosiaalisesti tuotettu keinotekoinen binäärinen konstruktio” tai ”sukupuolten kirjo on moninainen ja muuttuva” tai ”yksilöiden väliset erot ovat suurempia kuin sukupuolten väliset”. Esimerkiksi THL:n käsitys sukupuolesta näyttäisi olevan melko ”gender fluid”: https://thl.fi/fi/web/sukupuolten-tasa-arvo/sukupuoli . Lainsäädäntö kuitenkin lähtee siitä, että ”sukupuolia on kaksi ja niillä on keskenään erilaiset velvollisuudet”. Olisi mielenkiintoista saada asia eduskuntaäänestykseen pelkästään sen vuoksi, että nähtäisiin kuinka moni edustaja pohjimmiltaan on tätä mieltä. Ja kuten sanottua, saahan sitä mieltä olla, ja aika moni konservatiivi varmasti onkin, mutta siitä seuraa, että on olemassa ”hyväksyttäviä perusteita”, miksi myös naisia voidaan asettaa eriarvoiseen asemaan. Jos taas binäärinen sukupuolijako on keinotekoinen ja mielivaltainen, ei ole mielekästä tapaa määritellä, mitä asevelvollisuuslain kohta ”Jokainen miespuolinen Suomen kansalainen” tarkoittaa.

Valitettavasti Suomi tarvitsee armeijaa, minkä kaltaiseni hippikin joutuu tunnustamaan, ja asevelvollisuus on yksi tapa järjestää asia. Moni perustelee miesten asevelvollisuutta sillä, että naiset joutuvat synnyttämään. Sekin on aivan validi perustelu, mutta ehdotapa synnytystalkoita naisten velvollisuudeksi ja jää odottelemaan natsivertauksia. Tämän on silti kaikki edellämainitun kannalta epärelevanttia.

On sinänsä jo naurettavaa, että tällaisesta asiasta pitää kirjoittaa näin juurta jaksain. Huolimatta siitä, kannattaako vain miehiä koskevaa asevelvollisuutta tai (aidosti) yleistä asevelvollisuutta, tai jonkinlaista siviilipalvelusta naisille tai asevelvollisuuden poistamista kokonaan, ei se poista laissa olevaa ristiriitaa. Olen kuitenkin pessimistinen sen suhteen, että asia korjaantuisi lähivuosina, tai että edes moni tunnistaisi itse ristiriitaa.

Alku aina kankein

Ehdin tänään jo viikon aloitukseksi käydä kapakan pöydässä keskustelun aiheesta ”miksi en kirjoita”.

(Puolustaudun heti, että en juonut mitään; kävelin vain kapakan ohi ja pistäydyin käymässä tämän keskustelun ohimennen ja jatkoin sitten matkaani. Ettekä kuitenkaan usko.)

Väitin, että jos ihmisellä on todella intohimo kirjoittaa, hän kyllä kirjoittaa. Tekosyyt, kuten: ”minulla ei ole aikaa”, ”työt vievät kaiken aikani”, ”haluaisin kyllä, mutta on aina jotenkin kiire” ja ”hei, ihan oikeasti haluan, mutta luuletko, että työssäkäyvällä on aikaa” ovat oikeasti vain tekosyitä. Joka oikeasti tuntee palavaa halua sanoa jotain, löytää kyllä sen tunnin päivässä kirjoittaa puoli sivua sitä tulevaa menestysromaaniansa, joka mm. mullistaa käsityksen kaikesta. Vuodessa siitä tulee kuitenkin yli 300 tuntia korkoineen. Kyllä siinä ehtii ainakin sen alkuluvun saada valmiiksi.

Mut oikeesti

Jokainen toki haluaisi olla kirjailija tai ainakin kirjoittaja. Tai käännetään asia toisin päin: aina näin kesäloman kynnyksellä ihmiset valittavat, että ei ole aikaa lukea kirjoja (ja sitten he kysyvät hyvää vinkkiä kesälomakirjaksi, koska ovat kuulleet, että olet opiskellut kirjallisuutta, mutta eivät tiedä, että juuri kirjallisuudenopiskelijalta ei kannata kysyä vinkkiä kesälukemiseen). Ei tietenkään ole totta, etteikö heillä olisi aikaa lukea. Jos he käyttäisivät pelkästään kanavasurffailuun käyttämänsä ajan lukemiseen, he saisivat Dostojesvskin tuotannon kahlattua läpi kuussa. No ehkä kahdessa. Harvalla nykykyään on vain intohimoa kirjoihin. Toki jokainen haluaisi olla lukeneen maineessa ja lipsauttaa väliin miten ihailee Kamarazovin veljeksiä teoksena. Nykyään ihmisen intohimosta kamppailevat lyhytpinnaisemmat mediat, jotka saavat vaikuttamaan siltä, että hyvälle kirjalle ei vain ole aikaa.

Toisaalta…

Vastaväittäjäni sanoi, että ehkä aloittelevilla kirjoittajilla myös rima voi olla liian korkea. Tai jotain sinnepäin, en kuunnellut, koska minulle oli tärkeämpää hösöttää omaa näkökantaani (enkä edes ollut juonut mitään, uskokaa jo).

Mutta ehkä sekin on totta: ehkä on jokin lukko, joka estää minua kirjoittamasta? Miksi olen tämänkin blogin aloittamista lykännyt niin pitkään? Tai jatkamista: kirjoitin tätä viime vuosikymmenellä pari vuotta, kunnes jätin verkkotunnuksen uusimatta (olento.net siihen aikaan) ja joku täytti entisen sivuston spämmillä. Haihduin hiljakseen takavasemmalle, osin vitutuksesta, osin siksi, että alusta oli kadonnut, suurimmaksi osaksi siksi, että siihen aikaan ei ollut juurikaan enää sanottavaa. Rekisteröin tämän verkkotunnuksen vuosi sitten jotta voisin jatkaa. Sen sijasta, että olisin luonut jotain uutta, etsiskelin varakopioita vanhoista teksteistä ja mietiskelin niiden laittamista takaisin verkkoon. Välillä mietin myös jonkin oikeasti vakavan kirjoitustyön aloittamista. Sitten mietin graduni kirjoittamista loppuun. Sitten katsoin pari eläinvideota Youtubesta.

Koska minähän tietenkin olen fiksumpi kuin te kaikki yhteensä plus aaälvee. Sen osoittaminen vain on niin pirun vaikeata. Joten pitäkää tunkkinne. Mielummin kanavasurffaan Netflixissä tai painan Facebookissa refresh-nappia, josko joku olisi päivittänyt jotain mielenkiintoista, jota en kuitenkaan kommentoi. Koska kirjoittaminen on turhaa, edes Facebookiin, puhumattakaan siitä romaanista, joka mm. mullistaa käsityksen kaikesta.

Ei sillä, etteikö minulla olisi intohimoa kirjoittaa, mutta ensin pitää valita blogille hyvä sivupohja.

Niin..

Tällä kirjoituksella todistan yhtä aikaa olevani sekä oikeassa että väärässä. Intohimo kirjoittaa on tärkeintä. Ilman sitä ei synny hyvää tekstiä, ja toisaalta, sitä ei pysäytä mikään. On totta, että minulla on intohimo kirjoittaa ja luoda. On myös niin, että ihmisen kohtalaisen solmuinen psyyke ei aina anna tehdä asioita, joita hän oikeasti haluaisi tehdä, rimakauhun tai kyynisen defaitismin vuoksi. Aloitan tästä tekstistä, ja katson tulisiko huomenna lisää.

Post scriptum:

Viittasin keskustelussa erääseen Bukowskin runoon, joka kiteytti pointtini mielestäni hyvin (inhoan muuten viitata Bukowskiin, en niinkään inhoa henkilöä tai tämän tuotantoa, päinvastoin, mutta mielummin pudottelisin lainauksia siitä Kamarazovin veljeksistä). Tässä linkki runosta tehtyyn sarjakuvaan, joka tekee erinomaisesta runosta vieläkin erinomaisemman, kas näin.