Helsingin Sanomat kertoo Sara Salvénista, nuoresta naisesta, joka on kyllästynyt Tinder-deittailuun (Welling Roosa: Tinder uuvuttaa ihmiset, sanoo sovelluksen poistanut helsinkiläisnainen. 7.12.2022). Kuten kaikki tietävät, kyseessä on puhelimeen asennettava sovellus, jossa treffikumppaneiden kuvia arvoidaan ”hot or not” -periaattella ja jos molemmat osapuolet tykkäävät toisistaan, syntyy match ja voidaan aloittaa keskustelu. Koska yksinkertainen on kaunista, Tinder on uskomattoman suosittu. En löytänyt ajantasaista tietoa verkosta, mutta tämän mukaan käyttäjiä oli jo vuonna 2015 maailmanlaajuisesti 50 miljoonaa ja Suomessakin yli 100 000. Arvioisin käyttäjämäärien tuosta kasvaneen räjähdysmäisesti.
Siinä missä edellisten sukupolvien saamien pakkien määrää rajoittivat tila-aika-avaruuden fysiikan lait, eli kuinka montaa morsianehdokasta ehti juhannustansseissa illan aikana hakemaan parketille, nykyisin voi yhtä aikaa saada rastia naamaansa tuhansilta sinkkunaisilta ympäri Suomen. Kuinka tällainen vaikuttaa ihmisen psyykeen?
Itse olen vakituisessa parisuhteessa, enkä käytä Tinderiä tai muitakaan deittiappeja, mutta olen kokeillut sitä vuosia sitten. Siinä määrin olen onnellisessa tilanteessa, että Tinderissä ei tarvitse enää olla mukana.
Oma käyttökokemukseni
Harrastin nettideittailua jo vuosituhannen alussa ennen kuin Tinderiä tai älypuhelimia oli keksittykään. Silloin sitä pidettiin nolona ja jopa hieman säälittävänä. Tapasin kuitenkin niinkin nolon sivuston kuin Suomi24:n treffien kautta fiksuja ja viehättäviä naisia, ja sen aikaisen avopuolisonikin löysin sieltä. Suhteen päätyttyä eroon vuoden 2010 paikkeilla olin taas sinkkumarkkinoilla pari vuotta ja kokeilin myös Tinderiä. Muistan, kuinka kaverini (joka aikaisemmin oli pitänyt nettideittailua nolona) pyyhki tabletilla profiileja, joissa villahteli suorastaan loputtomasti nuoria kauniita naisia. Itse olin pitänyt Tinderiä nolona, mutta terveellä sisäerityksellä varustettuna heteromiehenä kiinnostuin heti.
Käytin Tinderiä muutamia kuukausia kahdessa jaksossa. Poistin sen välillä turhauduttuani siihen. Turhautumisen syy oli ilmeinen: tarjonnasta huolimatta matcheja ei syntynyt. Tinder huijaa käyttäjänsä uskomaan, että laaja tarjonta tarkoittaa laajoja valinnan mahdollisuuksia ja että täydellinen pari syntyy jo ehkä seuraavalla svaippauksella.
Retrospektiivissä olisi pitänyt panostaa profiiliin enemmän. Valittu kuva ei välttämättä ollut paras mahdollinen, enkä kirjoittanut itsestäni kattavaa kuvausta, koska ajattelin että valinta tehdään kuitenkin naaman perusteella ja sen jälkeenhän sitä voi jutella lisää. Kävin vain yksillä treffeillä kuukausien käytön jälkeen. Kumppani sinänsä oli kaunis ja fiksu, ja tapasimme useammankin kerran, mutta siitä ei tullut mitään. Järjestys oli kenties väärä: olisi ensin pitänyt ihastua ja sitten vasta tutustua.
Torjutuksi tuleminen turhauttaa
Tinderin peruspsykologia vetoaa alhaisimpaan yhteiseen nimittäjään: ihmisen aivojen perusviritys on se, että viehättävät, silmiin katsovat ja hymyilevät ihmiskasvot vetoavat meihin. Kaikki laittavat sovellukseen itsestään sen vetoavimman kuvan, jossa he katsovat viettelevästi kameraan ja kuvittelemme, että he katsovat viettelevästi juuri minuun. Tämä on niin voimakas signaali, että se ohittaa rationaalisen harkinnan ja vaikuttaa suoraan niihin aivojen osiin, joissa toimitaan vaistojen ja emootioiden kautta. Kun sitten vastapuoli ei vastaakaan, tuntee itsensä petetyksi. Kerro tämä sadalla, joka päivä kuukausien ajan. Totta kai tiesin jutun juonen, mutta en silti voinut olla turhautumatta ja huomasin, että päivittäinen Tinderin selaaminen alkoi vaikuttaa mielialaani negatiivisesti.
Kuten jutussa kerrotaan, ei Tinderin välttämättä ole tarkoitus saattaa ihmisiä yhteen, vaan pitää pelaajat pelissä mahdollisimman kauan. Tässä mielessä negatiiviset tunteet toimivat paremmin kuin positiiviset. Ei uhkapeliriippuvainenkaan jatka pelaamista siksi, että hän nauttii siitä. Kun on tarpeeksi emotionaalisesti investoinut sovelluksen käyttöön, sitä toivoo että syntyisi edes joku match, joka hyvittäisi nähdyn vaivan. Olen melko varma, että sovelluksen kehittäjät ovat tästä tietoisia ja sovellus on rakennettu koukuttamaan juuri tällä mekaniikalla.
Negatiivinen suhtautuminen muihin käyttäjiin
Turhautuminen synnytti myös muita negatiivisia tunteita: aloin suhtautua muihin käyttäjiin kielteisesti. Yleensä suhtaudun kaikkiin ja kaiken näköisiin ihmisiin suvaitsevaisesti, enkä esimerkiksi kiinnitä ylipainoon huomioita. Jos joku näyttää epämiellyttävältä / epäkiinnostavalta / epäviehättävältä, en vaivaa asialla päätäni sen enempää. Tinderin kaltaiset sovellukset kuitenkin ohjaavat huomion ihmisen negatiivisiin piirteisiin. Tässä on mielestäni ero perinteisiin deittisivustoihin, joissa profiilit näkyvät listana. Tällöin epäkiinnostavat profiilit voi vain jättää huomiotta ja ohittaa ja poimia listasta kiinnostavat. Tinder kuitenkin pakottaa katsomaan kaikki kuvat yksi kerrallaan ja ottamaan niihin kantaa. Ruudulle ilmestyvät ”rumat” kuvat pyyhkäistään vasemmalle. Huomasin kuvia katsellessani ajattelevani ihmisistä tavalla, jolla en normaalisti ajattele: läski, pinnallinen, white trash, hissukka, feikki, kuka tuokin kuvittelee olevansa, liikaa meikkiä, liian vähän meikkiä, tyhmä tatuointi… Kun on tullut jatkuvasti torjutuksi, on jo valmiiksi turhautuneessa tilassa alkaessaan selata Tinderiä ja sovellus ohjaa arvostelemaan ihmisten ulkonäköä, johtaa tämä suorastaan misogyniaan. Jokapäiväisestä Tinder-sessiosta tulee suorastaan orwellilainen Two minutes hate (kertaa sata, päivittäin).
Tällainen asennoituminen on sisäänrakennettu sovelluksen itsensä logiikkaan. Tietenkään sovelluksesta ei voi syyttää kaikkea, vaan tällaiset asiat liikkuvat kulttuurissamme ja meissä kaikissa on pimeä puoli (varsinkin heissä, jotka sen kieltävät), mutta pimeän puolen on tarkoitus pysyä siellä pimeällä puolella, eikä ole hyväksi vahvistaa sitä päivittäisillä suggestioilla. Tällaisten ilmiöiden synnyttämällä katkeruudella on varmasti osansa tämän päivän misogynian syntymisessä.
Liian tosissaan, mutta ei tarpeeksi tosissaan
Tinder-sovelluksen perustoimintalogiikan lisäksi koko nettideittailun idea on tuntunut muuttuvan 15-20 vuodessa. Oma kokemukseni on, että aikanaan ”noloja” deittisivustoja ei otettu haudanvakavasti, mutta ihmiset olivat kuitenkin valmiita tutustumaan toisiinsa niiden kautta. Tinderissä tuntuu olevan yhtä aikaa vallalla lyhytjännitteisyys, että vakava pyrkimys löytää elämän suuri rakkaus.
Monella käyttäjällä tuntuu olevan profiili Tinderissä muuten vain, samalla tavalla kuin Facebookissa, Instagramissa, TikTokissa, OnlyFansissa ja mitä muita some-alustoja nykyään onkaan, ilman että he varsinaisesti hakisivat treffiseuraa. Verkkoon postataan selfieitä ja toki saatu positiivinen huomio nostaa itsetuntoa. Vaikka Tinderin kaltaisessa sovelluksessa voi olla mukana myös leikillään, riippuvuus näytöistä ja tykkäyksistä ei välttämättä sekään ole terve ilmiö. Toisaalta, toista osapuolta vastahuomion puute (kertaa sata, päivittäin) turhauttaa, mutta jos naisten profiilit saavat tuhansia tykkäyksiä, ei huomiota voi kaikille jakaa.
Toinen ääripää ovat he, jotka etsivät rakkautta jopa väsymiseen asti, kuten jutussa mainittu Sara. Saran kaltainen nuori, kaunis nainen saa todennäköisesti vihreätä valoa 99% sovellusta käyttäviltä tuhansilta miehiltä, eli valinnan varaa on. Silti sopivaa kumppania ei löydy. En aio mennä tässä siihen keskusteluun, jossa naisia syytetään nirsoiksi. Runsaudenpula on sovelluksen itsensä ominaisuus. Sekin on peruspsykologiaa, että jos ihmisellä on järjellinen määrä vaihtoehtoja, hän on tyytyväinen tekemäänsä valintaan. Jos vaihtoehtoja on käytännössä loputon määrä, valinta käy mahdottomaksi ja vielä senkin jälkeen jää miettimään oliko valinta oikea ja tämän epäilyksen vuoksi tulee aina olemaan tyytymätön valintaansa. Se oikea tuntuu olevan vain muutaman pyyhkäisyn päässä.
Rakkauden etsiminen hampaat irvessä turhauttaa ja uuvuttaa kenet tahansa. Tämänkin vuoksi tindaajat lakkaavat suhtautumasta treffailuun vakavasti. On vain järkevää suojella itseään emotionaalisesti ja olla ihastumatta kevein perustein. Näissä olosuhteissa tunnesiteen syntyminen on lähes mahdotonta. Sara kertoo, että hänelle tärkeitä ovat mm. ”äänensävy, kävelytyyli, ilmeet ja eleet”. Toki rakastumisen tunteessa monet yksityiskohdat, usein selittämättömätkin, ovat tärkeitä, mutta tämä kuulostaa aika moiselta hienosäädöltä.
Ongelma on siis kahtaalla: jos ei panosta vastapuoleen tarpeeksi, ei vastapuoli voi kiinnostua, mutta toisaalta omassa päässäkään ei synny kiintymyksen tunnetta, jos ei ole valmis emotionaalisesti sijoittamaan suhteeseen, vaan on aina peukalo sovelluksella tsekkaamassa tarjontaa.
HS:n jutulta vie hieman pohjaa vain 2kk sitten toisaalla tehty juttu (Aino-Maija Makkula: Sara, 23, on harrastanut seksiä 113 ihmisen kanssa – kertoo nyt, miksi halusi jakaa luvun avoimesti Tiktokissa) samasta Sarasta, joka kertoo runsaasta seksikumppaneiden määrästä. (En paheksu, vaikka juttu itsessään on rakennettu siten, että se tarjoaa paheksujan roolia vastaanottajalle. Toivon ainoastaan, että hän ei oikeasti kirjoita aiheesta runokokoelmaa.) Jutut ovat kovin toistensa vastakohtia: siinä missä Hesarin jutussa Sara etsii rakkautta, mutta ei löydä fyysistä vetovoimaa, kun taas Me Naisten jutussa hän harrastaa kasuaalia seksiä ja kyseenalaistaa monogaamisen parisuhteen. Harrastaako hän siis seksiä satojen ihmisten kansa, joihin ei tunne fyysistä vetovoimaa? Jätetään Saran tapaus kuitenkin sivuun koska tässä bloggauksessa on tarkoitus käsitellä Tinder-sovellusta yleisesti, ei Saran kokemuksia.
Täydellisyys on tilastollisesti mahdotonta
Jokainen tietää, että täydellistä kumppania ei ole olemassa, mutta kun valinnanmahdollisuudet ovat tarpeeksi suuret, tulee tunne että olisi mahdollista päästä ainakin melko lähelle täydellisyyttä. Tai ainakin, että tietyt perusvaatimukset täyttyisivät. Tai ainakin, että voi vaihtaa lennosta, jos jokin piirre ärsyttää.
Intuitio voi kuitenkin johtaa harhaan. Jos ajatellaan esimerkiksi heteronaista, joka toivoo kumppaninsa olevan pitkä, tumma, hoikka, keskimääräistä koulutetumpi ja jollei rikas, niin ainakin hyvin toimeentuleva. Ei kuulosta kovin mahdottomalta vaatimuslistalta. Oletetaan näiden piirteiden olevan toisistaan riippumattomia ja noudattelevan normaalijakaumaa (tai käytetään mediaania). Naisoletettumme siis toivoo kumppanin olevan keskimääräistä pidempi ja keskimääräistä hoikempi jne, jolloin valinta on 50:50 kunkin piirteen osalta. Ei siis kuulosta kovin isolta asialta.
Tosiasiassa, jos lasketaan 0,5^5 = 0,03125, eli viiden valitun piirteen jälkeen potentiaalisia kumppaneita on jäljellä 3,125%. Tästä joukosta pitäisi valita ne, joilla on sama maku ja huumorintaju, yhteiset arvot, kutakuinkin samat poliittiset mielipiteet, seksuaaliset mieltymykset ja niin edelleen. Sekä tietenkin ne äänensävy, kävelytyyli, ilmeet ja eleet. Näennäisestä runsaudesta ollaan hyvin pian todellisessa niukkuudessa.
Miehistä voi halutessaan tehdä saman arvion brunetti-blondi -akselilla, kuppikoolla, painoindeksillä ym. laskettuna.
Aikoinaan monissa treffipalveluissa haku tapahtui syöttämällä juuri edellämainittujen kaltaisia arvoja hakulomakkeeseen, joka sitten antoi potentiaaliset matchit. Tinderissä näin ei ole, mutta edelleen ihannekumppania tuntuvat määrittävän tämän kaltaiset rajaukset.
Niinpä
Tätä bloggausta voisi laajentaa sen pohtimiseen, mitä Tinder kertoo ajastamme noin ylipäätään. Ylämme uusromantiikan aikaa, jossa romanttinen parisuhde on nostettu kohtuuttomaan arvoon ja samaan aikaan yksilökeskeisen kulttuurin muu tendenssit vievät siltä pohjaa. Jääköön tämä laajennus kuitenkin toiseen kertaan. Jätän tällä kertaa kirjoittamatta myös naisten ja miesten profiilien saaman huomion epäsuhdasta, koska siitä on kirjoitettu jo muualla aikaisemmin.
Kenties nettideittailu on lopullisesti rikki ja sen tilalle tulee jotain muuta. Tinder tarjoaa näennäisesti loputtomasti valinnanvaraa, mutta käytännössä naru jää vetäjän käteen.
Loppukaneetti: kuten tämän lajityypit yleensä, tämäkin juttu päättyy Saran toivomukseen, että satunnainen vastaantulija junalaiturilla olisi tullut juttelemaan hänelle. Toisaalla jutussa, jonka olen jo hukannut, neuvottiin sinkkumiehiä lähestymään naisia esim. kirjastoissa ja bussipysäkeillä. ”Pitkien katseiden vaihtaminen” ja ”lähestyminen” saattaa myös päätyä seksuaalisesta ahdistelusta kertovaan uutiseen.
