Tekoäly ja moraali

Aikoinaan, pari vuotta sitten eKr (”ennen koronaa”) väittelin tuttavani kanssa, joka esitti, että tekoälyn kehittyessä pian kaikki eettiset ongelmat olisivat ratkaistavissa. Itse tietysti olin vahvasti tätä vastaan ja käytiin debatti, joka oli ainakin kiihkeä minun puoleltani, mutta jota haittasi se, että se käytiin meluisassa baarissa, vahvassa humalassa ja pikkutunneilla, ja se että vastaväittäjäni oli britti ja hänellä oli etulyöntiasema englanninkielisessä keskustelussa, vaikka omasta mielestäni puhunkin hyvää englantia myös meluisassa baarissa, vahvassa humalassa ja pikkutunneilla. Tästä keskustelusta silloin jäi kova kiihko päälle taas harrastaa filosofiaa, jotta voisin paremmin vastata sitten, kun taas asiaan palattaisiin, mutta koronan vuoksi ei sitten pariin vuoteen käytykään kiihkeitä filosofisia baarikeskusteluita pikkutunneilla.

Nyt pari vuotta myöhemmin tekoälykeskustelu on tullut vahvempana kuin koskaan ja samoja asioita on siinäkin sivuttu. Niin sanottu ”tekoäly” vaikuttaa hämmästyttävän inhimilliseltä, miksi ei siis sillä olisi myös moraalia? Itse olen Chat GPT:tä kokeillut pari kertaa, ehkä teen siitä oman artikkelinsa, mutta tässä yleisiä ajatuksia tekoälystä.

Yritin saada tuttavaani keskustelussa metatasolle ehdottamalla, että hän on moraalinen realisti siinä mielessä, että moraalisia tosiasioita on olemassa inhimillisestä tajunnasta riippumatta ja on olemassa jokin keino löytää eettisiin ongelmiin oikea ratkaisu, jos vain on tarpeeksi laskentatehoa. Tämä perustui silloiselle käsitykselleni tietokoneista lahjomattoman loogisina ongelmanratkaisijoina. Sittemmin oppivat ja kielimalleja hyväksikäyttävät tekoälyt ovat kehittynet kompleksisemmiksi, mutta palaan tähän myöhemmin.

Itse olen täysin vastakkaista mieltä, eli että ei ole olemassa moraalia ilman inhimillistä ymmärrystä. Koneen kannalta kivulla, kuolemalla ja kärsimyksellä ei ole merkitystä itsessään, ellei sille ole opetettu, että ne ovat ihmisolennon kannalta ”pahoja” asioita. Toisaalta, kivulla on biologinen tehtävänsä estää ihmislasta sorkkimasta kuumaa hellanlevyä kahta kertaa ja kärsimyksellä ja kuolemallakin on oma roolinsa ihmiselämässä. Lähimmäisenrakkaudella on yhteisön koheesiota ylläpitävä rooli samoin kuin romanttis-eroottisella rakkaudella elämän jatkuvuutta tuottava rooli, mutta ei niiden sisältö tyhjene vain näihin tehtäviin, vaan ne ovat asioita, jotka täytyy kokea ymmärtääkseen ne. Ei tarvita tietokonetta kertomaan, että ”enemmän rakkautta ja vähemmän kärsimystä” on hyvä lähtökohta elämälle, mutta elämän merkityksellisyys syntyy juuri siitä, että ne eivät ole säädeltävissä koneen avulla. Myös Maslow’n hierarkiasta puhuttiin, mutta sitä koskevat argumentit lienevät niin ilmeisiä, että niitä ei tarvitse toistaa tässä.

Jos moraali siirretään käytännön sovellukseen, eli politiikkaan, on liberaali demokratia juuri siksi toimivin systeemi. Jokaisella on vapaus tavoitella omia preferenssejään, kunhan ei aiheuta haittaa toisille. Demokraattiset päätökset ovat monien näkemysten kompromissi. Vaikka usein tuntuukin, että kaikki poliitikot ovat sekopäitä, onneksi kaikki poliitikot ovat sekopäitä eri tavalla, joten he tasapainottavat toisiaan.

Moraaliset ongelmat ovat ratkaisemattomia siitä syystä, että niiden lähtötekijät ovat olemassa vain ihmisen päässä (joku sanoisi, että kielessä). Esimerkiksi ihmisten elämään keskeisesti vaikuttava peruskonflikti yhteisö vs. yksilö on ratkaisematon. On helppo sanoa, että yksilön kannattaa uhrautua — aina ei tarvitse uhrata edes henkeään — jos se tarkoittaa, että yhteisö hyötyy siitä. Toisaalta, yhteisö ei voi olla hyvinvoiva, jos sen yksilöt voivat pahoin, eikä yhteisöillä toisaalta ole moraalista oikeutta sortaa yksilöä joukkovoimallaan. Kuitenkin syy, jonka vuoksi vastakkainasettelu on ratkaisematon, johtuu siitä että ”yksilöä” ja ”yhteisöä” ei ole olemassa. Minä en ole irrallaan tästä maailmasta, vaan olen sitä samaa kompostoituvaa materiaalia, kuin kaikki muukin, omat arvoni ja arvostukseni ja ajatukseni olen saanut jostain ulkopuolelta (taas joku sanoisi, että kielestä). Minua ei siis yksilönä ole olemassa, vaan olen kiinnittynyt maailmaan ja ihmiskuntaan materiaalisin, biologisin, sosiaalisin, taloudellisin, kulttuurisin jne. sitein niin, että ero minun ja muun maailman välillä on vain omaa kuvitelmaani. Toisaalta, mitään yhteisöjäkään ei ole olemassa an sich sillä tavalla, että voisit mennä maailmaan ja sormella osoittaa, että tuossa se on. Siksi myöskään yhteisöllä ei ole olemassa mitään yhteisön etua, joka olisi erillinen jäseniensä eduista.

Mitään oikeaa, lopullista vastausta yhteisön ja yksilön väliseen konfliktiin ei ole siis olemassa, koska sen lähtökohdat ovat olemassa vain ihmisen tavassa hahmottaa maailma, eivät maailmassa itsessään. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö ongelma vaikuttaisi ihmiselämään (juuri siitä syystä se vaikuttaa), ja etteikö siihen olisi olemassa parempia ja huonompia ratkaisuja. Koska mitään lopullista oikeaa vastausta ei ole, ainoa ratkaisu on jatkuva neuvottelu, jossa kaikki ovat vapaita tuomaan esille kuinka kokevat asiat omassa inhimillisessä todellisuudessaan. Kun vapaassa keskustelussa käydään läpi huonot ja hyvät ratkaisut, optimitilanteessa jää jäljelle tyydyttävin kompromissi.

Edellä kuvattu oli ajatuskulku, joka heräsi ystäväni väitteestä, että ”tekoäly voisi ratkaista moraaliset ja eettiset ongelmat lopullisesti”. Tämä oli ennen kuin ChatGPT:n kaltaiset tekoälyt tulivat julkisuuteen. ChatGPT perustuu nimenomaan kielimalliin (eli on tietynlainen kiinalainen huone) ja siten pyrkii jäljittelemään nimenomaan inhimillistä kokemusta sellaisena, kuin se kielessä ilmenee.

Tekoälyn kyky jäljitellä ihmisen (kielellistä) ajattelua tuo sille nyansseja, mutta ei muuta alkuperäistä argunenttiani: sillä ei ole silti kykyä ymmärtää ja kokea. Se ei voi olla osapuoli yllä mainitussa vapaassa keskustelussa, koska sillä ei ole siinä mukana minkäänlaisia panoksia oman hyvinvoinnin kannalta. Tekoäly osaa pelata kielipelejä, mutta ilman mitään merkityksiä. Se vain toistaa papukaijan tavoin lähdemateriaalistaan derivoimiaan tiivistyksiä. Inhimillinen tajunta taas näkee merkityksiä ja itse asiassa liikaakin: paahtoleipä näyttää Jeesukselta ja pilvikumpu naisen rinnoilta. Siksi on helppo pitää tekoälyäkin inhimillisenä, mitä se ei ole.

Vaarallisinta on alkaa pitää tekoälyn julistuksia ”totuutena”, vaikka se vain toistaa meille omat pahimmat kliseemme ja ennakkoluulomme takaisin.

Entä jos tekoäly ehdottelisi täysin moraalittomia vastauksia kysymyksiin? Eikö jonkun ihmisen pitäisi toimia sen valvojana, ja eikö se silloin vesittäisi koko idean? Milloin tiedämme, että tekoäly toimii?

Entä jos tekoäly onkin suorastaan fasisisti? Varmasti löytyy rationaalisia argumentteja sille, miksi vammaiset pitäisi steriloida tai mielellään abortoida ennen syntymäänsä, miksi pitäisi armomurhata yhteiskunnan kannalta hyödyttömät vanhukset, miksi väestöryhmät pitäisi eristää toisistaan, konsensusta vaarantavat toisinajattelijat vaientaa, naiset siirtää työpaikoilta koteihin synnyttämään poikalapsia uusiin sotiin, pakottaa kaikki samaan muottiin, uhrata yhden vapaus, jos se vaarantaa useamman mielenrauhan, kaasuttaa ei-toivotut henkilöt, monottaa armotta päähän heikompaa. Perusteita kyllä löytyy. Mutta eikö juuri moraali ole se tekijä, joka estää meitä tekemästä niin?

JÄLKILÄMMÖT:

Helsingin Sanomat uutisoi ainakin verkkosivuillaan tänään tekoälystä peräti kahden artikkelin voimin: Raportti: Chat GPT ja muut tekoälyt voivat korvata neljänneksen nykyisestä työstä (1) ja Elon Musk ja joukko silmää­tekeviä vaativat keskeyttämään tekoälyn kehittämisen (2).

Jutut edustavat samaa hypeä kuin mitä on ollut ilmassa jo hyvän aikaa. Itse toivottaisin tervetulleeksi tekoälyn, joka vähentää ihmisen työtaakkaa neljänneksellä, jos esimerkiksi työaika lyhenisi vastaavassa suhteessa. Jutun mukaan kuitenkin ”työpaikat ovat vaarassa”, eli tuottavuuden kasvun nähdään johtavan massatyöttömyyteen (itsehän en mitään taloudesta ymmärrä, mutta kirjoitin aiheesta toistaiseksi julkaisemattoman scifi-novellin, jossa maailmanloppu on seurausta siitä, tekäly ja robotit vievät ihmisten työpaikat ja ihmiskunnan pitää muuttaa toiselle planeetalle).

Toisen jutun mukaan ”tekoälyjärjestelmät voivat olla uhka yhteiskunnalle ja ihmiskunnalle”, jopa siinä määrin, että niiden kehittely pitäisi keskeyttää. Itse uutisessa ei täsmennetä, mitä nämä uhat ovat, mutta hankkeen kotisivuilta löytyy 23-kohtainen ohjelma. Väitteet itsessään ovat ihan järkeviä, mutta en voi mitään sille, että saan näistä aina liian kovat Skynet-vibat.

Omat ajatukseni tiivistäisin edesmenneen bar Trebarin vessakirjoitukseen: ”artificial intelligence is no mach for natural stupidity”.

Koneiden tietoisuudesta kirjoitin aikaisemmin tässä blogissa viime elokuussa.

Kirja käyttöliittymänä (lopussa vähän Kiira Korvesta)

Olin vuonna 2007 Turun kauppakorkeakoululla työharjoittelijana eli kesätöissä. Tulevaisuudentutkija Markku Wilenius jonkinlaisessa kesäiltapäivän joviaaliudenpuuskassa kyseli, että mitäs se nuori mies opiskelee. Vastasin opiskelevani kirjallisuutta. Professori Wilenus totesi, että se on hyvä, koska kirja on niin hyvä käyttöliittymä, että se ei tule vähään aikaan vanhenemaan.

Jollain tapaa professorin kommentissa tiivistyy moni asia monelta kantilta siitä, mitä ajattelemme kirjasta ja kirjallisuudesta. Kirja on formaatti, jolla on arvostusta, jota muilla formaateilla ei ole.

Olisi ehkä hyödyllistä opettaa osana kirjallisuudenopintoja myös jotain kirjapainotaidon historiasta. En ole kuullut, että ainakaan Suomen yliopistot sellaista tarjoaisivat opiskelijoilleen. Mediatutkimuksessahan tällaista ”arkeologiaa” on tehty mm. elokuvan varhaisvaiheiden osalta. Voisi olla hyödyllistä ymmärtää kirjaa formaattina ja artefaktina.

Antiikin Kreikassa kirjoitettiin egyptiläisiltä omaksutulle papyrukselle, myöhemmin siirryttiin pergamenttiin. Alkuperäisissä käsiikirjoituksissa ei ollut välimerkkejä, eikä edes sanavälejä (hepreaa kirjoitettaessa ei merkitty edes vokaaleja). Filosofit, kuten Platon ja Aristoteles eivät juurikaan arvostaneet kirjoitusta, se oli vain puhutun kielen jäljentämistä. Kun katsoo noita vanhoja vaikealukuisia käsikirjoituksia, tulee miettineeksi että ehkä syy oli juurikin hankalassa ”käyttöliittymässä”.

Monet maailmankirjallisuuden klassikot, jotka ymmärrämme nykyään ”kirjoina”, olivat alun perin jotain ihan muuta. Monet antiikin klassikoista olivat alun perin kirjeitä. Useat Shakespearen teokset ovat näytelmiä. Suullista perinnettä oli olemassa jo kauan ennen kirjoitustaitoa, eikä joku Odysseia, Kalevala tai Gilgameš ole ihan noin vain kirjallisuudenhistoriasta ohitettavissa.

Varsinainen kirjan käyttöliittymä on peräisin 100-luvulta. Siis sellainen, jossa on kirjaksi sidottuja sivuja, joilla on molemmilla puolin kirjoitusta. Uusi formaatti oli kätevämpi kuin aikaisempi kirjoituskäärö, mutta oliko se itsessään mikään sellainen muutos, joka oikeuttaisi aloittamaan kirjallisuuden historian tästä tapahtumasta?

Kirjapainotaito ”keksittiin” 1400-luvulla ja aiheutti samanlaisen kulttuuripaniikin kuin ääni- ja sähkökirjan yleistyminen tällä vuosikymmenellä.

Kirjana tänä päivänä pidetään nimenomaan painettua kirjaa, kirjan käyttöliittymää. Mielenkiintoisena alaviitteenä voi pitää sitä lähes unohtunutta keskustelua sähköisen kirjan mahdollisuuksista, jota käytiin 1980-luvulta alkaen esimerkiksi Michael Joycen kirjan afternoon, a story ympärillä. Silloin ajateltiin, että voisi olla olemassa esimerkiksi kirjoja, joissa tarina haarautuisi tai mitä hyvänsä, mitä sähköisen kirjan käyttöliittymä mahdollistaisi. Toisin kävi, ja sähkökirjat ovat painetun kirjan rinnakkaisversioita, pdf- tai epub-tallenteita, jotka jäljittelevät ”oikean” kirjan muotoa.

Kun huolestutaan, että kirjoja ei enää lueta, ollaan huolestuneita nimenomaan painetun kirjan suosion hupenemisesta. Äänikirjan kuunteleminen ei ole sama asia. Kun puhutaan käyttöliittymästä, äänikirja on jo liiankin kätevä. Jos saman sisällön saa puolihuolimattomasti ja helposti lenkkeillessä tai tiskatessa, se ei kehitä samalla tavalla lukutaitoa. Vaikka sisältö olisi sama, painetun kirjan omistaminen kertoo sellaisesta sivistyneisyydwstä, jota pelkkä Bookbeatin kuukausitilaus ei kerro.

Eri formaattien lisäksi on olemassa myös adaptaatioita. Andrzej Sapkowskin Witcher-sarja (suomeksi ”Noituri”) tehtiin ensin tietokonepeliksi ja sitten tv-sarjaksi. En ole lukenut itse kirjoja, joten en tiedä kuinka laadukasta tai kehittävää kirjallisuutta ne ovat. Pelasin jonkin matkaa pelisarjan kolmatta osaa Wild Hunt. Pelimaailma oli äärimmäisen immersiivinen ja pelin tarinalliset elementit olivat kenties paremmin kirjoitettuja kuin missään aikaisemmassa pelaamassani pelissä. Valitettavasti kuitenkin itse pelikokemus jäi jotenkin vajaaksi, en jaksanut ratkoa hidastempoisia mysteererejä ja peli jäi muutaman tunnin (10 tunnin?) jälkeen kesken. Tv-sarjaa jaksoin katsoa yhden jakson.

Pointtina kuitenkin kysymys: onko alkuperäisillä kirjoilla mitään sellaista ominaisuutta, joka tekisi niistä parempia muihin adaptaatiohin verrattuna? Eikö myös tietokonepeleissä ole mahdollista kertoa tarinoita, esitellä henkilöhahmoja ja luoda maailmoja, kenties jopa kehitellä ideoita samalla tavalla kuin painetussa kirjassa?

Kääntäen, ovatko kirjat kuten Fifty Shades of Gray kirjoina jotenkin syvällisempiä kuin elokuva- ja tv-sarjoina? Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja oli kirjana hauska, kuunnelmana ihan okei ja elokuvana sekava. Onko itse kirja kuitenkaan mitään muuta kuin ”sataprosenttista paskaa”, kuten se kannessa lupaa? Onko tärkeää, että nuoriso lukee ”paskaa”, vai olisiko niin, että hyvää sisältöä voisi olla saatavissa myös muiden ”käyttöliittymien” kautta?

Olen tässä ”anti-mcluhanilainen”. Väline ei ole viesti. Viesti on viesti. Valitettavasti silti kuvitellaan, että tyhjänpäiväisyyksien painaminen paperille kohottaa ne joksikin muuksi kuin tyhjänpäiväisyyksiksi.

Monen unelmissa on oman kirjan kirjoittaminen. Myös heidän, jotka eivät kirjoja arjessaan paljoa lue. Kirjailijuus nähdään reittinä julkisuuteen ja monelle julkkikselle tapa tuoda julkisuuskuvaansa sellaista vakavuutta, jota Putoukseen osallistuminen ei tuo. Silloin kyse on nimenomaan painetun kirjan nauttimasta prestiisistä, pelkkä blogin pitäminen ei tee samaa vaikutusta, olivat ajatukset miten syvällisiä hyvänsä. Kun oma kirja on ulkona, voi käydä Wikipediaan lisäämässä yhden epiteetin lisää ihmisoikeusvaikuttajan, bloggaajan, influensserin, tubettajan, räppärin, ex-missin, kunnallisvaaliehdokkaan ja juontajan ohelle.

Kevään kohutuimman runokirjan, Kiira Korven Hyppää vaan! suhteen on osaltaan kyse myös tästä (ks. aikaisempi kirjoitus). Olen ymmärtänyt, että osa ”runoista” oli alun perin Instagram-päivityksiä. Sellaisina ne eivät ”vittusaatanaperkeleineen” eronneet juurikaan siitä, mitä yleisesti ihmiset kirjoittavat sosiaaliseen mediaan erokriisistään avautuessaan. Konflikti syntyi siitä, että niistä ryhdyttiin tekemään kirjaa, eli hakemaan painetun kirjan arvovaltaa. Kuilu Instagramin tyhjänpäiväisyyksien ja oikean kirjallisuuden välillä oli kuitenkin liian suuri. Painettuna sanottavan puuttuminen vain korostui. Otavan edustajana Ville Rauvola kiiruhti korjaamaan, että kyseessä ei ole ”oikea runokirja”, mutta vahinko oli ehtynyt jo tapahtua. (Otavan verkkokaupassa kirja on luokiteltu runojen alle ) Kysymys kuuluukin, miksi Instagram-päivityksiä pitäisi edes julkaista kirjana (kirjallisuutena)? Emmehän me lähetä Tapani Kinnustakaan taitoluistelijana Suomea edustamaan olympiajoukkueessa ja ihmettele sitten, että luistelutuomarit antavat nollaa pistettä, vaikka ihan hyvin se minusta siellä hokkarit jalassa sirklasi.

Keskustelu kirjan ympärillä jatkuu ja jatkuu ja siitä voisi ottaa lukuisia lainauksia, mutta lainataan Apu-lehden Samuli Isolaa (Voimalyriikkaa Kiiralta ja elämänohjeita Ylpöltä, kyllä kiitos!), joka vertaa em. teosta Herra Ylpön vastailmestyneeseen 101 elämänohjetta, joka ”kertoo siitä, että Suomessa uskotaan kirjaan”. Hänen mukaansa ”[S]e kertoo siitä, että uudessa ajassa on avautunut uusien lukijoiden kenttä. Sellainen, joka ei ensimmäisenä tartu Jukka Viikilään, Laura Lindstedtiin, Saila Susiluotoon tai Juha Seppälään, ei myöskään Ilkka Remekseen, Satu Rämöön, Eve Hietamieheen tai Juha Itkoseen.” Hän kysyy myös ”kuka on niin ylivertainen, että hänellä on luovuttamaton oikeus teilata kirja, joka ei sovi kehyksiin. Ja kysyi sitäkin, että kenellä on suorastaan velvollisuus julistaa kaupalliselle kirjakustantamolle, mitä se saa julkaista ”oikean kirjallisuuden ja runouden” nimissä?”

Kun hän kirjoittaa näin, tarkoittaa hän kirjaa formaattina ja käyttöliittymänä. Sisällöllä ei ole väliä. Kaikki kirjat ovat yhtä arvokkaita, eikä kenelläkään pitäisi olla ”ylivertaista” oikeutta arvostella kirjallisuuden sisältöjä.

Huraa! Lukutaito on pelastettu, nuoret lukevat Instagram-päivityksensä paperilta!

Kun puhun kirjasta ja kirjallisuudesta, en tarkoita formaattia enkä käyttöliittymää. Oikestaan tarkoitan instituutiota. Sillä on tekijänsä ja yleisönsä, mesenaattinsa ja tukijansa, mutta myös portinvartijansa. Portinvartijat eivät ole erehtymättömiä ja aika ajoin instituutioita pitää ravistella, mutta kun puhutaan kirjan säilymisestä, puhutaan kirjallisuusinstituutiosta. Kaiken kirjallisuuden ei tarvitse olla korkeakirjallisuutta ja siedän aika hyvin myös huonoa kirjallisuutta. Mutta runouden ala ole leikkiketo, jossa poikain on lupa heittää kuperkeikkaa, eikä sen pitäisi olla julkkisten imagonkohutusta painotuotteilla, joilla ei ole mitään muuta annettavaa.

JÄLKIHUOMAUTUS: Olen referoinut alussa olevan anekdootin tässä blogissa aikaisemminkin, mutta se on näemmä ajankohtainen edelleen vuonna 2023.

JÄLKIHUOMAUTUS 2: Vesa Rantama vetää keskustelun langat yhteen verkkolehti Särössä otsikolla Terapiarunoutta fanituotteena. Mielenkiintoinen ilmiö, johon ei tämän jälkeen itsellä liene lisättävää.

Kiira Korpi: Hyppää vaan!

Kiira Korpi on ryhtynyt kaunoluistelijasta kaunokirjailijaksi ja julkaissut esikoisrunokokoelmansa Hyppää vaan! (Otava 2023). Teos on yleisesti murskattu kritiikeissä ja HS:n kriitikko Arttu Seppänen otsikoi niinkin äärimmäisesti kuin ”Kiira Korven runokirja on surkea, ja sen julkaiseminen on suorastaan vastuutonta”.

Tämä ei ole kirja-arvostelu, vaan pikemminkin analyysi ilmiöstä ja sen ympärillä vellovasta keskustelusta. Itse kirja löytyy Bookbeatin palvelusta, josta sen nopeasti selasin läpi. Selaamiseen kului aikaa n. 10 minuuttia, koska tekstiä sivuilla ei ole montaa sanaa, eikä niissä ole mitään, mitä pitäisi montaa sekuntia pohtia.

Onhan tässä paljon sellaista, jota tässä ajassa inhoan, avainsanoina rohkeus, avoimuus, voimaantuminen, henkilökohtaisuus, heittäytyminen, terapeuttisuus, rehellisyys. Julkkareista saadaan pirteitä kuvia skumppalasi kädessä. Sisältöä tärkeämmäksi nousee saavutus, kirjan julkaiseminen ilmiönä itsessään.

On ilmiselvää, että Korpi sai kustannussopimuksen, koska on julkisuuden henkilö. Samasta syystä hän on myös helppo maali kritiikille. Ehkä häntä ei pitäisi arvioida samalla kaliiberilla kuin ammattikirjailijoita, vaan samalla tavalla kuin harrastelevaa omakustannekirjailijaa. Seppänenkin tuntuu kritiikissään haluttomalta käsitellä itse teosta ja sysää painopistettä kustantamoiden suuntaan. Kun isoilta kustantamoilta ilmestyy runoteoksia se 1-2 vuodessa ja siellä päätetään panostaa julkisuuteen julkisuuden vuoksi, on kritiikki ainakin niitä kohtaan ansaittua.

Toisaalta, eikö Kiira Korpi ole täysvaltainen henkilö, vaikka onkin nuori nainen (32) ja jos Suomen tämän hetken suurin ja kenties arvostetuin kustantaja päättää kaikkien kustantamoon lähetettyjen käsikirjoitusten seasta ja sijasta leipoa juuri hänestä heidän vuoden tuoreen nykyrunoilijan, niin eikö olisi vain holhoavaa, jos häntä ei arvosteltaisi samalla kaliiberilla kuin muitakin runoilijoita?

Näytteeksi kokoelmasta kustantaja on valinnut seuraavan runon, jota ilmeisesti pidetään parhaana tai ainakin edustavimpana:

Lähdön hetki
on lähellä.
Silloin pitää lähteä
kun asiat ovat
kauneimmillaan,
hän sanoi.
Nyt mä lähden.
Kauniisti,
vaivattomasti,
kiittäen opeista.

Ei tee mieli lainata enempää, jotenkin kaikki ”katsokaa nyt tätäkin”-henkinen osoittelu tuntuu ilkeilyltä, mutta uskokaa minua kun sanon, että yllä oleva lainaus ei ole ainakaan kirjan huonoin runo, eikä välttämättä edes Seppäsen lainaama ”Vittusaatanaperkele.”

Runoja kirjoittavat nykyään monet, koska runoja on näennäisen helppo kirjoittaa. Ongelma on siinä, että runoja ei nykyisin lueta, eivät edes kaikki he, jotka kirjoittavat runoja.

Tilannetta voi verrata siihen, että olisi olemassa laaja joukko ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kuunnelleet musiikkia, muuten kuin ehkä tv-mainoksissa. Luova ihminen kuitenkin saa jotain ääntä irti, jos hänet talutetaan pianon ääreen tai annetaan akustinen kitara syliin. Siitä voi sitten tehdä vaikka omia kappaleita neppailemalla kolmea sointua. Onko niissä vasta-alkajan kolmen soinnun biiseissä jotain vikaa? Ei tietenkään. Silti he, jotka ovat kuunnelleet musiikkia aikaisemmin, tunnistavat että nuo jutut on jo tehty tai miksi ovat latteita tai miksi jäsentymättömät äänet eivät välttämättä edes täytä musiikkikappaleen kriteereitä. Puhumattakaan heistä, jotka mahdollisesti ovat omistaneet koko elämänsä musiikille ja sen tekemiselle. Mutta jollekin voi riittää se, että tunnettu, ”kiva” ihminen poseeraa kitaran kanssa. Se näyttää hyvältä ilman, että tarvitsee nähdä vaivaa sen opettelemiseksi.

Sama runouden kanssa: jos runous ei taiteenlajina ole entuudestaan tuttu, saattaa tuntua siltä, että ensimmäisen päähän pälkähtävän ajatuksen ylös kirjaaminen on runoutta eikä välttämättä ole perspektiiviä mihin suuntaan ajatusta pitäisi lähteä kehittämään. Pätee niin lukijoihin kuin kirjoittajiin.

Niille, joiden kirjahyllystä ei löydy yhtään runokirjaa, tutuimmat esikuvat löytyvät juurikin musiikista, tai pikemminkin sanoituksista. Monille Irinan tai Samu Haberin sanoitukset ovat oikeasti syvällisiä. Valitettavasti kuitenkin hokema, joka voi yksinkertaisessa pop-kappaleessa toimia, epäonnistuu kun sen pitää seistä yksin sivulla. Moni oivakin sanoitus latistuu paperilla. Esimerkiksi minun mielestäni Suomen parhaidenkin sanoittajien, kuten Jarkko Martikaisen laulut riimeineen näyttävät kirjan sivuilla jotenkin lapsellisilta.

Onko Kiira Korpi sitten kuinka innokas runojen lukija vai iskelmän kuuntelija? Kotona kirjassa -bloggaaja nimimerkki Ranjan löytää runoista vaikutteita Rupi Kaurilta, jopa niinkin paljon, että kyseessä olisi ”kopiointi” tai ”omiminen”. Kauria on yleisesti pidetty pikemminkin kevyenä teepussiaforismirunoutena kuin yleissivistykseen kuuluvana kirjallisuutena.

Toki moni tunnustettukin runoilija on kirjoittanut todella huonoja runoja. Runojen kirjoittaminen on näennäisen helppoa ja juuri siksi vaikeaa. Runojen on helppo lipsahtaa latteuteen tai pateettisuuteen, kun pitäisi muutamalla rivillä pystyä ilmaisemaan paljon. Kun kaikki on jo sanottu, on vaikea löytää tapoja, jotka kuulostaisivat tuoreilta. Runoutta pidetään tunteellisesti paljon latautuneempana kuin muita tekstilajeja, mutta on aina vaara, että mennään liialliseen ah ja voih -moodiin ja yrittäessä välttää sitä, mennään käsittämättömyyksiin.

Runous on kiinni tyylisuunnissa ja kenties siksi kestää aikaa huonommin kuin proosa. Siirtymä mitallisesta runoudesta mitattomaan tai vapaamittaiseen aiheutti omana aikanaan enemmän järkytystä kuin äänikirja nykyään: mitä jos ei runossa ole klassista mittaa, silloinhan se voi olla ihan mitä tahansa! Nykyään mitallista runoa harvemmin näkee, ja luulen että jos joku tarjoaisi loppusoinnullista einoleino-henkistä runoa kustantamoihin, ei häntä otettaisi vakavasti.

Siksi esimerkiksi kokeileva runous jää laajalle yleisölle käsittämättömäksi. Se on kiinni ajassa ja tyylilajissa, eikä sillä välttämättä ole kokeilevuutensa ulkopuolella mitään sanottavaa. Sitä paitsi, mistä tietää ettei kokeellisen runouden koe ole epäonnistunut? On kirjoitettu tuhansia käsittämättömiä runokokoelmia sillä idealla, että kieli ei oikeastaan pysty ilmaisemaan mitään. Totta, mutta ei sillä myyntiennätyksiä rikota. Kiiran/Kaurin teksteistä sentään jokainen tajuaa jotain.

Seppäsen kritiikki on pöyristyttynyt sosiaalisessa mediassa, koska sellainen sosiaalinen media on. Aiheesta on jopa lanka Ylilaudalla ja Vauva-forumilla. Kuinka monesta runoteoksesta voi sanoa samaa?

Useimmat arvioivat kirjaa sitä lukematta, monet kritiikkiäkään lukematta. Kommentoijia, jotka ovat suorastaan suuttuneet Seppäsen kritiikistä, tuntuu motivoivan enemmänkin selkäytimestä lähtevä eliitinvastaisuus kuin huoli suomalaisen nykylyriikan tilasta. Joku lupaa ostaa kirjan vain siksi, että Hesari haukkuu sitä. Koska olen ennakkoluuloinen elitisti, epäilen että kyseessä olisi ensimmäinen kyseisen henkilön ostama runokirja. Mitä siihen voi sanoa? Tärkeintä on, että runokirjoja sentään myydään? Vai että ei Otavalla ole turhaan arvioitu julkkiksen kaupallista potentiaalia? Kaikki suuret taiteilijat ovat väärin ymmärrettyjä? Mainittu: myös Kivi omana aikanaan lytättiin.

Jotkut äityvät niinkin filosofiseksi, että pohtivat ”miten hyvä runous määritellään”, koska ”kaikki on suhteellista” tietämättä, että näitäkin kysymyksiä on aikaisemmin pohdittu ja niihin on löydetty –jos ei lopullista totuutta — niin ainakin joitain suuntaa antavia vastauksia. Vaikka onhan se kiva, että pohditaan. Näemmä tämä on herättänyt laajan yleisön keskuudessa enemmän pohdintaa runoudesta kuin kaikki muut kokoelmat viimeisen 10 vuoden aikana yhteensä.

Sitten on kommentteja, joissa lyödään kovaa. Olen aikaisemmin jo toivonut kunnon keskustelua, jossa uskalletaan sanoa, jos kirja on huono, ja nyt kirjoittajan asema julkisuudessa tuntuu antavan siihen oikeutuksen. Ikävää, että kritiikki menee näinkin julmaksi ja hetkittäin myös henkilökohtaiseksi, mutta kenties medialla on tässä sauma jatkojuttuun siitä, miten julmaa kritiikki on nuoria naisia kohtaan. Jäämme odottamaan.

EDIT:

Kauaa ei tarvinnut odottaa: Aamulehden Matti Kuusela kommentoi HS:n kritiikkiä vielä saman päivän aikana. Hänelle tulevat teoksesta mieleen hänen isosiskonsa päiväkirjamerkinnät ja toteaa, että ”[K]un taitoluistelija, nainen, yrittää kertoa elämänsä murheista ja rohkenee antaa jonkin neuvonkin, lokaa tulee oikein kunnolla.”

EDIT 23.3.: Tämä on myös ylivoimaisesti luetuin bloggaukseni jo ensimmäisenä päivänään.

Terapiakirjallisuudesta ja kirjallisuusterapiasta

Avauduin jo aikaisemmin suomalaisesta kirjallisuudesta, kirjallisuuden kirjoittamisesta ja kirjojen lukemisesta, jotka osittain niputan yhdeksi ja samaksi aiheeksi. En ole varma, sainko edes itselleni selvitettyä aikaisemman bloggaukseni punaista lankaa, ja sitä tuli myöhemmin tarkennettua kyselijöille sosiaalisessa mediassa. Selitin paljon lukemisesta ja siitä, miten lukemisesta puhutaan kuten laihduttamisesta. Kirjojen lukemisella on paitsi oma hyötynsä, on se myös moraalinen velvollisuus, jos haluaa olla hyvä kansalainen.

Nyt jatkan lukemisen toisesta puolesta, kirjoittamisesta. Susanna Hast kirjoittaa Ylen kolumnissa Kirjoittaminen kuuluu kaikille ihmettelevänsä ”miksi kirjoittamisesta ei puhuta enemmän kirjallisuuden ulkopuolella” ja suosittelee päiväkirjan pitämistä kaikille. Olen ehdottomasti samaa mieltä (joskin ”miksi tästä ei puhuta” on tyypillinen retorinen keino, eikä välttämättä pidä paikkaansa). Kirjoittaminen terapiamuotona on varmasti toimiva, sen avulla omiin ajatuksiin saa etäisyyttä ja toisaalta tärkeitä ajatuksia saa kirjattua ylös myöhempää tarkastelua varten. Itse pidän tämän nettipäiväkirjan lisäksi henkilökohtaista päiväkirjaa, jota ei ole tarkoitettu muiden luettavaksi. Pidän siinä kirjaa unistani, juomistani alkoholiannoksista, ihmissuhteistani ja päivän mielialoista. Ulkopuoliselle se olisi todella tylsää luettavaa.

Haluankin nimenomaan tehdä eron julkaistavaksi tarkoitetun ja itselle kirjoitetun tekstin välille. Aina välillä, kun ihmiset saavat kuulla että olen opiskellut kirjallisuutta ja harrastan itsekin kirjoittamista, haluavat he antaa minulle tekstejään arvioitavaksi. Yleisimmät aiheet ovat masennus, yksinäisyys ja mielenterveyden muut ongelmat. Useimmiten kieltäydynkin arvioimasta tekstejä, yleensä en edes halua lukea niitä, niin tylyltä kuin se kuulostaakin. Voimme toki keskustella yksinäisyydestä ja masennuksesta (vaikka minua empaattisempiakin kuuntelijoita olisi), mutta mielelläni en antaisi palautetta aihetta käsittelevistä teksteistä. Mitä niistä voi sanoa? Tämä novelli olisi parempi, jos päähenkilö olisi vähän iloisempi? Näiden runojen tapa kuvata surua on aika kulunut? Henkilökohtaiseen terapiaan tarkoitetun päiväkirjan lukemisesta tulee lähinnä vaivautunut olo.

Voi olla, että olen yksin mielipiteeni kanssa, ainakin siitä päätellen miten paljon isojen kustantamoiden julkaisemien ja kirjavuoden puhutuimpien teosten joukossa on kirjoja, joiden sisältöjen pitäisi olla korkeintaan kirjoittajiensa ja terapeuttien välisiä. Tekstejä, jotka ovat kirjoittajansa lapsuudentraumojen perkaamista, arkipäivien ankeutta ja jotka antavat aihetta epäillä kirjoittajaa narsistiksi ja ovat vieläpä huonosti kirjoitettua jaarittelua. Kirjoittajansa traumojen lisäksi materiaaliksi käy mikä tahansa alkaen aamutoimista ja hampaanpesusta.

On helppoa, kun mitään ei tarvitse keksiä. Tarvitaan vain muutama kaunis kielikuva ja kustannustoimittaja katsomaan, ettei rakenne ole ihan pielessä. Kirjan tarinaa tärkeämpää on kirjan taustatarina. Eikä ole olemassa huonoja kirjoja niin kuin ei ole olemassa huonoja ihmisiäkään.

En mielelläni mainitsisi kirjoittajien ja kirjojen nimiä, mutta painotan, että en ajattele vain naiskirjoittajia tässä. Etenkin naiskirjailijoista on parempi olla sanomatta mitään. Susanna Hastin kirjoja en ole lukenut.

Itse kirjoittajana haluan välttää henkilökohtaisuutta ja traumoistani avautumista lähes ohjelmallisesti. Tämä on seurausta siitä, että nuorempana päin vastoin halusin vatvoa syvimpiä tuskiani ja tuntojani, ja usein näissäkin asioissa mennään ääripäästä toiseen. Kuvittelin silloin, että jos vain ihmiset saisivat tietää, millainen traagisen romanttinen ja kärsivä hahmo olenkaan, he ymmärtäisivät ja rakastaisivat minua. Onneksi tulin järkiini.

Vai tulinko? Eikö markkinoilla ole aina tilaa uudelle Wertherille tai tarinalle ryysyistä rikkauksiin dickensiläisellä twistillä, jossa koulukiusattu (tosin en ollut varsinaisesti koulukiusattu) taistelee paikkansa maailmassa ja jonka traagisen tarinan kruunaa vihdoin oma julkaistu kirja? Tätä kaavaa on käyttänyt menestyksekkäästi jopa Cheek (oik. Jare Tiihonen) ja hän sentään oli Turun kirjamessujen päävieras vuonna 2016. Ei hassummin tyypiltä, joka ei edes itse ole kirjoittanut kirjaansa.

Onko Miki Liukkonen nero vai väärässä?

Näin helppoa on ”kirjallisten piirien” kohauttaminen Suomessa. Sunnuntain Helsingin Sanomissa kirjailija Miki Liukkonen kutsuu suomalaista kirjallisuutta ”sahanpuruiseksi” ja itseään Suomen ainoaksi ”neroksi” ja ilmoittaa, että ”osan kollegoista tulisi myöntää, etteivät he ole kovin hyviä kirjailijoita”. Ainakin verkkokeskusteluissa muiden kirjailijoiden ja kirjojen lukijoiden reaktio on ollut yksimielinen ”kuka tämä Miki kuvittelee olevansa, en ole lukenut yhtään sen kirjoja”. Toki provokaation tunnistavat kaikki, mutta kukaan ei tunnusta provosoituneensa, ja reaktioissa kuuluu katkera tekonauru.

Itsekään en ole lukenut Liukkosen kirjoja niin, että voisin hänen neroudestaan sanoa mitään. Julkisuuskuva on tuttu, eikä senkään perusteella ole positiivista kuvaa henkilöstä. Mutta onko Liukkonen välttämättä niin väärässäkään? Hänen mukaan kirjallisuus on tylsää ja lääkkeeksi hän tarjoaa räväkkää julkisuuskuvaa. Juttuun upotetussa Instagram-päivityksessä pohditaan ulkokirjallista ilmettä, mutta itse jutussa kaivataan myös ”enemmän yllätyksellisyyttä ja monimuotoista estetiikkaa”. Aivan selvää ei ole, onko Liukkosen kohde kirjailija vai kirjallisuus.

Jo aikaisemmissa kirjoituksissani olen valitellut, että minun on vaikea löytää uusista kirjoista hyvää luettavaa. Ne kirjat ovat nimenomaan sahanpuruisia. Tai sitten kansainvälistä viihdehöttöä, jonka kansien värimaailmakin on varastettu Candytownilta. Suoraan sanottuna tuntuu, että en enää edes pidä kaunokirjallisuuden lukemisesta.

Liukkosen ulostulossa tuntuu ihmisiä ärsyttävän avoimen narsismin lisäksi se, että hän menee arvostelemaan (suomalaisia) kirjailijoita. Suomessa kirjailijat ovat aina olleet kaapin päällä, kirjallisuutta on arvostettu, sitä on pidetty sivistyksen kulmakivenä. On tärkeää, että nuoret lukevat. Lukuharrastuksen väheneminen on päivystävien kolumnistien vakioaihe. Jos ihmiset eivät lue, valeuutiset voittavat. Nettikeskusteluissa ihmiset kyselevät, kuinka elvyttää unohtunut lukuharrastus. Tai pohtivat, voisiko lukeminen auttaa keskittymiskyvyn puutteeseen.

Liukkonenkin katsoo olevansa lukuharrastuksen edistämisen asialla naistenlehdissä keikistellessään, koska lukeminen on Tärkeää isolla T:llä.

Lukeminen on siis Tärkeää samalla tavalla kuin hyötyliikunta tai vihannesten syöminen. Ja tällä tarkoitetaan siis kirjan lukemista, ei esimerkiksi äänikirjan kuuntelemista. Ihmiset puhuvat kirjojen lukemisesta saavutuksena. Kirjojen taiteellinen taso on sivuseikka. Itse asiassa, mitä tylsempi kirja, sitä suurempi saavutus on sen läpi kahlaaminen protestanttisen työetiikaan kulttuurissa. Volter Kilpi -seura myy paitoja, joissa lukee ”Olen lukenut Alastalon salissa”.

Myös kirjojen kirjoittaminen on tärkeää. Jokainen kirja on yhtä tärkeä samalla tavalla kuin jokainen ihminenkin on tärkeä. Moni kirjoittaa henkilökohtaisia, koskettavia kirjoja omista traumoistaan. Ei niitä voi mennä arvostelemaan, koska samalla mitätöit ihmisen henkilökohtaisen kärsimyksen ja olet paha ihminen. Kirjojen kautta voimme oppia empatiaa. Näille kirjoille annetaan palkintoja, ja vaikka kaikki kirjat ovat yhtä tärkeitä, jotkut ovat yhtä tärkeämpiä.

Suomalainen kirjallisuus on vähän kuin hidas lapsi. Pitää taputtaa, jos se saa jotain aikaan.

Kun ihmiset ylistävät palkittua ”koskettavaa” ja tärkeästä aiheesta kirjoitettua romaania, mietin pitivätkö he siitä oikeasti, vai ylistävätkö he sitä jostain muista syistä. Itse voin ainakin tunnustaa viime aikoina lukeneeni useita tylsiä, sanoisin jopa huonosti kirjoitettuja kirjoja vain siksi, että niiden lukemista on pidetty jotenkin tärkeänä. Mutta ehkä se on vain minun ongelmani.

Onko Liukkonen sitten oikeassa? En osaa sanoa, mutta ehkä olisi hyvä tunnustaa, että Suomessa kirjoitetaan ja julkaistaan myös aika tylsiä kirjoja, joita kenties luetaan muista syistä kuin niiden taiteellisista ansioista. Kuitenkin Liukkosen kaltaiset henkilöbrändiä korostavat kirjalijat ovat osa ongelmaa: Suomessa on aina se yksi kiintiöpaikka renttukirjailijalle, jonka provokaatiot ovat helppoja lämäreitä tyhjään maaliin. Mitä tylsemmäksi kirjat muuttuvat, sitä kiinnostavammaksi kirjailijat tulevat. Arto Melleriä aikoinaan ärsyttivät ne selkääntaputtelijat, jotka sanoivat ”yhtään sun kirjaas en ole lukenut, mutta sä oot hyvä jätkä”. Liukkosen kirjoista tiedetään vain, että ne ovat paksuja ja lauseet koukeroisia.

Tai ehkä se on niin, että kirjailijan aamutoimien kuvaukset ovat laadukasta kirjallisuutta ja se olen vain minä, joka olen lakannut pitämästä kaunokirjallisuudesta.

Incel-keskustelusta

Keskustelu incel-miehistä jatkuu Helsingin Sanomissa. Aikaisemmin viime sunnuntaina lehti julkaisi Juho Mäkisen, ”entisen incelin” mielipidekirjoituksen ja tänään ilmeisesti kirjoituksesta nousseen huomion vuoksi myös henkilöjutun Juhosta. Sana incel itsessään tarkoitaa ”vastentahtoista selibaattia”, mutta kirjoittajan mukaan incel-kulttuurissa on kyse yksinäisyydestä ja syrjäytyneisyydestä, ei sinänsä seksin puutteesta itsessään. Tämä oli vastine Martta Ojalan mielipidekirjoitukseen, jonka mukaan inceleitä ei leimaa yksinäisyys, vaan naisviha ja he kohtelevat seksiä (ja naisia) vain hyödykkeenä.

Kirjoitin vuonna 2020 lyhytromaanin ”Rauta-aika”, joka kertoo syrjäytyneistä nuorista miehistä, jotka eivät saa kiinni työelämästä, mutta joissa on myös vahvasti incelin piirteitä. Tarkoitus oli jatkaa samassa hengessä yksinäisyydestä ja seksuaalisesta syrjäytymisestä käsikirjoituksella, jonka työnimi oli ”Puutostila”, mutta jätin sen kesken ja aloin kirjoittaa aivan muista aiheista. Rauta-aika itsessään oli aika raskas kaikessa kyynisyydessään ja katkeruudessaan ja sukeltaminen syvemmälle naisvihaan ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta omaa mielenterveyttä ajatellen.

Romanttinen rakkaus itsessään on melko moderni keksintö (Kuuntele esim. podcastin Pieleen mennyt historia jakso ”Romanttinen rakkaus on kirous” ). Onnellisuus samaistetaan vahvasti onnelliseen parisuhteeseen ja rakkaudesta on tullut romanttisen rakkauden synonyymi, joka on korvannut esimerkiksi lähimmäisenrakkauden. Romanttis-eroottinen diskurssi yhtä aikaa korostaa seksuaalisuutta, että kieltää sen. Meille jokaiselle on olemassa vain yksi ja ainoa, jonka ulkoisia ominaisuuksia tärkeämpää on mystinen sisin. Kumppanin ulkonäköä voidaan ylistää, mutta romanttisen sopimuksen rikkomista olisi tunnustaa, että sillä olisi merkitystä kumppaninvalinnassa. Pinnallista olisi myös tunnustaa suhteen perustuvan seksille, vaikka romanttinen suhde solmitaan seksuaalisia preferenssejä noudattaen (heterot vastakkaisen sukupuolen, homot saman sukupuolen kanssa) ja seksin harrastaminen rajataan vain tuohon suhteeseen.

Järjestäytynyt yhteiskunta ja hyvinvointivaltio on onnistunut poistamaan monia sosiaalisia ongelmia lähes kokonaan: absoluuttinen köyhyys on sosiaalitukien myötä lähes olematonta, julkinen terveydenhuolto puutteistaan huolimatta toimii ja Kelan kustantamaan terapiaankin mahdollista päästä. Parisuhdetta Kela-kortilla ei kuitenkaan saa.

Kun ihmisen henkilökohtainen onni on sidottu romanttiseen rakkauteen ja parisuhteeseen, on se samalla sidottu tiettyyn ihmisryhmään: vastakkaiseen sukupuoleen (puhun tässä nyt heteromiehistä, koska koska ajatus sovellettuna homomiehiin tai naisiin voisi aiheuttaa lukijalle liikaa haasteita). Kun on tarpeeksi kauan kokenut pettymyksiä esimerkiksi Tinderissä (aikaisempi kirjoitukseni aiheesta), voi olla valmis siihen Juho Mäkisen mainitsemaan syvään päätyyn, jossa torjutuksi tuleminen vaikuttaa jopa salaliittoteorialta.

Kyse on naisvihasta, eli misogyniasta, eikä sitä selittelemällä voi kaunistella. Rasismi, homofobia, antisemitismi tai ableismi ovat kaikki ikäviä asioita ja kenties niillä kaikilla on jotain yhteistä misogynian kanssa, mutta rasisti tai antisemitismi ei (oletettavasti) kaipaa vihansa kohteelta mitään. Antisemiitti voi kyllä uskoa salaliittoteorioihin ja syyttää juutalaisten juonia yhdestä sun toisesta, mutta ei usko, että hänen onnensa on tuosta ”toisesta” suoraan riippuvainen. Sitä suurempi on naisvihaajan katkeruus, koska hän ymmärtää, että kaipaa rakkautta vihansa kohteelta.

Samaan aikaan, kun kulttuurimme korostaa, ettei ole onnellisuutta seksille perustuvan romanttisen parisuhteen ulkopuolella, se syyllistää sitä haluavia. Sen lisäksi, että olet kelvoton parisuhteeseen, romanttisten haaveiden tai etenkään seksuaalisten halujen kohteeksi, on väärin että haluat sitä. Seksiä haluava, ei seksuaalisesti haluttava henkilö on ällöttävä ja ajatellaan, että sellaisilla henkilöillä ei voi tai ainakaan ei pitäisi olla seksuaalisia haluja (tähän ryhmään voi laskea inceleiden lisäksi myös lihavat, vanhat ja vammaiset sekä aikoinaan myös homot). Samalla aktiivisesti unohdetaan, että rakkaus sellaisena kuin se nykykulttuurissa määritellään, on luonteeltaan seksuaalista. Kaveripohjalta naimisiin meno ei ole kiellettyä, mutta ei se kovin tavallistakaan ole.

Seksuaalinen haluttavuus, joka miehillä tarkoittaa ”naisen saamista” on arvostuksen mittari, enkä edes tarkoita mitään miesten saunapuheita. Jatkuvasti itsensä feministiksi määrittelevät naiset halutessaan loukata miestä sanovat hänestä ”tuo ei saa edes naista” tai ”tuolle en kyllä antaisi”. Tämä lienee sillä tavalla huomaamatonta, että eivät tiedosta arkipuheessa käsittelevänsä seksiä Ojalan mainitsemalla tavalla ”hyödykkeenä, johon pätee kysynnän ja tarjonnan laki”. Incel on kaikin puolin kelpaamaton, eikä ole minkäänlaisia poliittisen korrektiuden pidäkkeitä sanoa sitä julkisuudessa ääneen.

Valitettavasti ongelmaan ei ole olemassa mitään ratkaisua. Jo pelkästään se, että poikalapsia syntyy enemmän, tarkoittaa että pari prosenttia miesväestöstä tulee aina elämään ”vastentahtoisessa selibaatissa”. Tilanne tasoittuu viidenkympin tienoilla ja toisesta päästä miehet kuolevat nuorempina, minkä vuoksi vanhusten yksinäisyys taas on leimallisesti leskinaisten ongelma (joka voisi olla sekin oma keskustelunaiheensa).

Pohdintaa voisi laajentaa vaikka siihen, että ylipäätään seksin harrastaminen on tutkimusten mukaan viimeisen 50 vuoden aikana romahtanut. Tai siihen, miten useammat ongelmat kietoutuvat toisiinsa ja onko Suomessa ns. hikikomoreita? Tai siihen, että meillä on kolmekymppisiä miehiä, jotka ovat teinistä saakka, eli sellaiset 15-20 vuotta katsoneet päivittäin kovaa pornoa, mutta eivät ole koskaan olleet merkityksellisessä seksuaalisuhteessa ja millaisia neuorologisia muutoksia tällainen aiheuttaa.

Ennen wanhaan ei ollut wokea

Koska Facebookin algoritmit tietävät mistä tykkään, on se tarjoillut tänään ja eilen minulle muun muassa Soundin jutun siitä, miten Guns N’ Rosesin tyypit ovat niin rankkoja, että melkein tulivat ”canceloiduksi” ja Episodin artikkelin siitä, kuinka Pulmuset (Married… with Children) -sarja olisi nykyään paheksuttu ja vihattu. Molempien päivitysten alla on kymmeniä kommentteja (ja sadoittain tykkäyksiä) väittäen, että nimenomaan nykyään ilmapiiri on poikkeuksellisen tiukkapipoinen, koska ”woke”, ”cancelointi” ja ”poliittinen korrektius” ja miten ”suvaitsevaisto ei suvaitse suvaitsemattomuutta”.

Rock-musiikkia on paheksuttu niin kauan, kuin rock-musiikkia on ollut olemassa. Elvis oli ”naismainen”, koska keinutti lanteitaan, puhumattakaan homosta Freddie Mercurystä. Rock on melusaastetta, mustien, narkkarien,ja pitkätukkien musiikkia, rock on ollut saatananpalvojien musiikkia jo kauan ennen black metallin keksimistä. Nykyisin rock on muuttunut konservatiivisemmaksi sitä mukaa, mitä vanhemmaksi sen kuulijakunta on tullut, mikä johtaa kognitiiviseen dissonanssiin: vaikka musa on mahtavaa, vähän sitä tekevät hippiretkut silti epäilyttävät. Vaikka onhan rock myös ajan myötä kesyyntynyt: Smells like teen spirit soi karaokessa, Welcome to the Jungle ostoskeskuksen taustamusana ja Voodoo Child rentouttaa autoradiossa työmatkaa. Aika vähän nykyään rock-musiikki herättää pahennusta. Ehkä hip hop herättää enemmän pahennusta, ja nimenomaan niissä, joiden mielestä ”woke pilaa rokkenrollin”.

En ole lukenut esim. Guns n’ Roses -bändihistoriikkeja, joten en ole asiantuntija heidän aiheuttamastaan pahennuksesta kultaisilla 80-90 -luvuilla, mutta jo jutussa itsessään viitataan One in a Million -kappaleen aiheuttamaan kohuun. Keskustelu homofobiasta ja rasismista muistuttaa kovin sitä samaa, jota tänä päivänä käydään, mutta silti fanit kommentoivat kirjaimellisesti saman jutun alle, että ajat olivat ennen erilaiset.

Sen lisäksi kai hekin tuhosivat hotellihuoneita ja heittelivät huumepäissään telkkareita ikkunoista. Luulen sen herättäneen silloinkin pahennusta. Nykyään he tyytyvät somettamaan, että ”voisin heittää nytkin telkkarin ikkunasta, mutta en viitsi, etten tule cancelloiduksi. Ei saa mitään enää tehdä.” Vaikka onhan se hotellihuoneen tuhoaminen aika typerää, varsinkin tuossa iässä.

Yritin googlettaa, onko Guns N’ Roses koskaan ollut oikeustoimien kohteena. Nopealla haulla vain tapaus, jossa he itse olivat asianomistajana haastaessaan asekaupan oikeuteen nimensä käytöstä (ymmärrettävää). Näköjään he tekevät cancelloinnin itse.

Koska Guns N’ Rosesista ei löydy hyvää esimerkkiä, laitan tähän yhden miljoonista muista esimerkeistä, koska se on hauskin: brittiläinen metalliyhtye Judas Priest haastettiin oikeuteen syytettynä siitä, että oli piilottanut levyilleen subliminaalisia itsemurhaviestejä. Tämähän ei ole ”cancellointia”, koska se ei ole ”woke-vihervasemmisto-feministi-jne”.

Episodin jutussa taas annetaan ymmärtää, että Pulmuset sarja saisi nimenomaan nykyään niskaansa poikkeuksellisen paljon vihaa ja paheksuntaa. Wikipediasta katsomalla selviää, että se sai jo aikanaan niskaansa vihaa ja paheksuntaa, kun konservatiivit aloittivat kampanjoinnin sitä vastaan. Kampanjointi lähti liikkeelle jaksosta, jossa oli viittauksia ristiinpukeutumiseen ja homoseksuaalisuuteen. Tämäkään ei ole ”cancelointia”, koska siinä konservatiivit halusivat kieltää jotain. Olisi epätodennäköistä, että Pulmusten uudestaan esittäminen herättäisi vastaavaa kampanjaa. Sarjan tuoreemmasta vastaanotosta esimerkkinä tutkijatohtori Pauliina Tuomen lausunto Ilta-Sanomissa, jonka mukaan Pulmuset oli ”vallankumouksellinen tv-sarja” ja vaikka se korosti vahingollisia stereotypioita, se ”myös kyseenalaisti niitä”.

Jostain syystä kuitenkin on konsensus siitä, että mitään ei saa tehdä eikä mitään saa sanoa. Keski-ikäinen perheenisä kuuntelee Gunnareita autoradiosta matkalla töihin ja mutisee, että vaimo kieltää kaiken hauskan ja Twitterissä oli joku suuttunut jostain ja kyllä oli ennen helpompaa, kun homoja, pitkätukkia ja sivareita kuului hakata ja naisia puristella. Tuomas Kyrön mielensäpahoittaja on loistava uudissana, mutta ironista on, että hänen luomansa saman nimisen hahmon identtiset kaksoset katsovat, että kaikki muut maailmassa ovat mielensäpahoittajia, jos heillä on joku eriävä mielipide.

Aina on siveetöntä sisältöä paheksuttu musiikissa ja tv:ssä ja nykyään eletään äärimmäisen vapaamielistä aikaa. Ironia on oikeastaan siinä, että juuri ne konservatiivit ja äärikristityt (kuten Päivi Räsänen), jotka ovat aikaisemmin halunneet kieltää kaiken, saavat nyt maistaa omaa lääkettään ja ”mitään ei saa sanoa” -hokema onkin juuri konservatiivien reaktio siihen, että liberaalit tunkevat heidän omimmalle alueelleen. Tämä on sitten sitä ”cancelointia”ja rokkaritkin taputtavat känsäisiä käsiään, että ”kyllä näin on”. En kannata sananvapauden viemistä keneltäkään (tai oikeusjuttuja esim. Päivi Räsästä vastaan), mutta onhan se huvittavaa. Aika moni heistä, jotka vaativat itselleen sananvapautta, veisivät sen pois muilta, jos vain voisivat. Ja silti kaikki haluavat osallistua jonkinlaisen rajojenrikkojan myyttiin.

Ennen homous oli paheksuttua, nyt homofobia. Ennen seksuaalisuus, nyt seksuaalinen väkivalta. Ennen eriväriset, nykyään rasismi. Aina on paheksuttu jotain, mutta onhan tämä sentään muutos parempaan suuntaan.

Kirjoja salaliittoteorioista

Niin & Näin -lehdessä on hyvä koontiarvostelu viime vuonna ilmestyneistä salaliittoteorioita käsittelevistä kirjoista. Koronaepidemia ja muut viimeaikaiset tapahtumat ovat saaneet netin kuhisemaan erilaisia mitä sekopäisempiä teorioita ja tutkimus on seurannut perässä. En ole kyseisiä kirjoja (vielä lukenut), mutta olen seurannut keskustelua ja asiasta blogannutkin.

Jutussa käydään läpi seuraavat kirjat:
Pasi Kivioja: Salaliittoteorioiden ihmemaassa. Tositarinoita ihmisistä kaninkolossa. Docendo. 2022.
Noora Mattila: Heränneet. Maailma salaliittoteoreetikoiden silmin. Otava. 2022.
Juha Räikkä: Salaliittoteorioiden filosofia. Temppeliherroista liskoihmisiin. Gaudeamus. 2021.
Markus Tiittula: Taistelu totuudesta. Mikä salaliittoteorioissa koukuttaa ja miksi ne pitää ottaa vakavasti? WSOY. 2022. 

Tämä havahdutti pohtimaan, mitä yhteistä on demokratialla, suvaitsevaisuudella ja tieteellä (tai tieteellisellä metodilla tai tieellisellä maailmankuvalla). Olen kuullut sanonnan, jonka mukaan maailmassa vikana on se, että viisaat aina epäilevät, mutta idiootit ovat täynnä itsevarmuutta. Sanonta on nettimeemeissä laitettu ainakin runoilija Charles Bukowskin suuhun, mutta en ole varma, onko hän ajatuksen alkuperäinen lausuja. Demokratiankin suhteen aina kysytään, miten paljon demokratian pitää suvaita epädemokraattisia liikkeitä. Saavatko esimerkiksi kansallissosialistit asettua ehdolle vaaleissa sellaisella ohjelmalle, että lakkauttavat demokratian valtaan päästyään? Entä pitääkö rasismia suvaita? Luulisi, että kukaan ei näin typerää kysymystä esittäisi, mutta tässäpä hyvä oppitunti siitä, että niin typerää kysymystä ei olekaan, etteikö sitä joku esittäisi. Käsitteenä tosin suvaitsevaisuuskin alkaa kantaa sellaista taakkaa, että enää vain suvaitsevaisuuden vastustajat käyttävät sanaa itsessään.

Ainakin näennäisesti vaikuttaisi siis siltä, että demokratia ja suvaitsevaisuus ovat heikoilla joutuessaan puolustuskannalle niiden vastakohtiaan vastaan.

Samalla tavalla tiede joutuu joskus ottamaan pseudotieteen haasteen vastaan ja todistaa, miksi maapallo ei ole litteä. Tieteen olemukseen kuuluu järjestelmällinen epäily kaikkea kohtaan, jonka vuoksi se ei voi esittää ”näin se nyt vaan on” -perusteluita, vaan joutuu argumentoiden kumoamaan tieteen yleisinä faktoina pidettyjä perusasioita kohtaan esitetyt väitteet, olivat ne miten tahansa tuulesta temmattuja tahansa. Faktantarkistus on yhä tärkeämpää, ja yhä tärkeämpää on mennä tarkistuksessa radikaaliin kaiken epäilyyn ja olemaan ottamatta mitään annettuna.

Pohjois-Koreassa kansalaiset eivät voi kyseenalaistaa ”virallista totuutta”, koska ei ole muutakaan vaihtoehtoa, mutta onko se sama kuin epäillä ”valtamedian” olen salaliitto? Jos ottaa tieteellisen tiedonihanteen vakavasti, tulee kartesiolaissa hengessä epäillä oman tietämyksensä perusteita ja etsiä niitä asioita, joista voi olla ehdottoman varma.

Tämä on tietenkin helkkarin hankalaa, koska vain tieteellistä maailmankuvaa kannattava kantaa todistustaakkaa kun taas salaliittoteoreetikolle maalitolpat liikkuvat ad hoc. Jos sanot, että horisonttiin katoavista laivoista viimeisenä näkyvät mastojen huiput ja vastaväittäjäsi kieltäytyy uskomasta tähän, niin minkäpä sille mahtaa.

Kuitenkin täytyy vain uskoa siihen, että lopulta järki voittaa. Demokratia, suvaitsevaisuus ja luottamus tieteeseen ovat (liberaalin) eurooppalaisen/länsimaalaisen maailmankuvan ytimessä. Kaikille niille on ominaista tietty ”pehmeys”, joka voi vaikuttaa heikkoudelta, mutta kenties pitkällä tähtäimellä se on myös niiden etu. Kannattaa taipua mieluummin kuin murtua.

Siellä, missä päätöksiä tehdään

Ennen Ukrainan sotaa ja sen aiheuttamaa turvallisuuspolitiikan suunnanmuutosta, bloggasin omasta pasifismistani. Sinänsä aika keskinkertaisen pohdiskelun teema oli seuraava: hyvällä säällä on hyvä tehdä suunnitelmia ja maalla on helppo neuvoa kun merellä myrskyää. Koko elämäni Suomessa on vallinnut rauha eikä Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen ole Suomeen kohdistunut sellaista uhkaa, joka olisi aidosti pakottanut pohtimaan oman pasifistisen vakaumuksen vahvuutta. Asevelvollisuudesta onnistuin saamaan vapautuksen, joten asiaa ei ole sen jälkeen tarvinnut pohtia.

Nyt Ukrainan sota on palauttanut ns. reaalipolitiikan pelipöydälle ja muistuttanut, että sotia käydään edelleen.

Anekdootti lukioajoilta: oppilaat olivat asentaneet atk-luokan koneille Doom-tietokonepelin, jota sitten käytiin väli-ja ruokatunneilla pelaamassa. Naispuolinen opettaja mietti, onko oikein että koulun tietokoneita käytetään väkivaltapelin pelaamiseen. Sehän olisi sama kuin että koulussa opetettaisiin tappamaan. Ironia on tietysti siinä, että samana keväänä pidettiin kutsunnat, jossa meidät miespuoliset lukiolaiset kutsuttiin valtion toimesta opettelemaan oikeasti tappamista.

Nyt ABC-lounaspaikassa varusmiehiä katsellessa tuli miettineeksi, kuinka noloa olisi tulla tuollaisen maitoparran tappamaksi, jos sattuisi olemaan vihollinen. Tissinkin varmaan viimeksi nähnyt, kun sitä äitinsä povesta imi. Ei niiden voi antaa mitään väkivaltapelejä pelata. Kuitenkin nämä poikaset voivat joutua miettimään maanpuolustusta eri tavalla kuin minä aikoinaan 90-luvun lopulla.

Pointti oli siinä, että tällaiset päätökset ovat pikemminkin omaan elämäntapaan ja identiteettiin liittyviä, samalla tapaa kuin musiikkimaku ja pukeutuminen, pikemminkin kuin aitoja moraalisia valintoja. Aidoilla moraalisilla valinnoilla on seurauksia.

Netissä leviää ruotsalaisen tv-kanavan pätkä, jossa kadulla ihmisiltä kysytään majoittaisivatko he pakolaisia kotiinsa. Kaikki gallupiin osallistuvat vakuuttavat kirkkain silmin olevansa valmiita ottamaan pakolaisia luoksensa asumaan. Kun sitten paikalle tuodaan ”oikea” pakolainen (luultavammin näyttelijä), alkaa tekosyitä löytyä, miksi juuri nyt ei sovi eikä mahdu. Moraalisia valintoja on helppo tehdä tässäkin asiassa niin kauan, kuin niillä ei ole vaikutusta.

Parlamentaarisen demokratian miinuspuoli on se, että kaikkia kivoja asioita voi kannattaa, mutta mitään ei tarvitse tehdä. Markkinatalousvapauden mekanismi on vastakkainen, mutta lopputulos saman suuntainen: yritysvastuu sysätään kuluttajavapaudeksi. Lahjoitin kahvipaketin hinnasta jo 10 senttiä Anglolan lapsiorjille ja juustoni on tuulivoimalla viljeltyä. Olen jo kulutusvalinnoillani tehnyt osani, pitäisikö minun muka oikeasti tehdä jotain konkreettisia valintoja?

Ehkä Nato-jäsenyyden kannattamisessakin on jotain samaa. Kun olemme Naton jäsen, puolustuksesta vastaa joku muu. Itse Nato on niin abstrakti asia jossain tuolla kaukana, että sitä on helppo kannattaa ilman, että sillä olisi juuri minun elämääni mitään vaikutusta. Kyse on vain siitä sisäisestä kamppailusta, jonka jokainen vihertävästi vasemmistolainen arvoliberaali joutuu tekemään pyörtäessään aikaisemmat Nato-kantansa ja melkein jopa alkaessaan kannattamaan ydinvoimaa.

Hyttyset ja teodikea

Joonas Konstig pohtii kolumnissaan kuolemaa ja vertaa sitä hyttysiin. Tämän jälkeen kolumni lähtee melkoisille scifi-kierroksille, enkä ole ihan varma sen pääteesistä, mutta ilmeisesti kolumnisti haluaa sanoa, että kärsimys, niin kuoleman kuin hyttystenkin muodossa, on olemassa jotta se tekisi meistä parempia ihmisiä.

Vertaus kenties on aika banaali. Lukiessani kuitenkin muistin tapauksen omasta lapsuudestani, kun viisivuotiaana samalla tavalla kysyin mummolta kesämökillä miksi hyttysiä on olemassa. Mielestäni ne olivat täysin turhia ja ärsyttäviä ja hyvä vain, jos keksittäisiin jokin tapa tuhota ne kaikki. Mummo vastasi viisaasti, että hyttysiä tarvitaan, koska ne ovat pikkulintujen ravintoa. Ja sinähän tykkäät pikkulinnuista?

Tästä päästään teodikea-ongelman juurille. Itse termin keksi saksalainen filosofi Leibniz, joka keksi myös siihen ratkaisun: elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Jos maailmastamme poistettaisiin jotain, kokonaisuus romahtaisi. Jos poistetaan ärsyttävät hyönteiset, ei ole myöskään söpöjä pikkulintuja.

Jos palataan vielä sille scifi-osastolle, lainaan suosikkikohtaustani Matrix-elokuvasta. Kaikki muistavat kohtauksen, jossa Morpheus on pahisten vankina ja agentti Smith pitää hänelle monologiaan ihmisistä, koneista, maailmasta ja Matrixin luonteesta. Kuten kaikki tietävät, koneet ovat vanginneet ihmiskunnan virtuaalitodellisuuteen, jota he eivät erota todellisuudesta. Agentti Smith kertoo, että alunperin Matrixin luoma lumemaailma oli paratiisi, jossa ihmiset elivät autuaassa onnellisuudessa. Tämä ei kuitenkaan toiminut, joten koneet mallintivat virtuaalitodellisuuden kuten meidän maailmamme 1990-luvulla kärsimyksineen kaikkineen. Kärsimys näyttäisi kuuluvan ihmiselämään: jos poistat kärsimyksen, ihmiselämältä katoaa sen merkitys.

Samassa mielessä katson uskonnollisten traktaattien kuvaamaa paratiisia: loputon piknik paratiisin puutarhassa, jossa villieläimet laiduntavat kesyinä ja leijonistakin on tullut kasvissyöjiä. Kärsimystä eikä kuolemaa ole. Koska kuolemaa ei ole, tätä jatkuu ikuisesti. Koska kaikki hyvä on jo saavutettu, ei ole syytä kamppailla minkään puolesta. Sitä ei ole mainittu, onko paratiisin puutarhassa hyttysiä. Äkkiseltään kuulostaa hyvältä, ainakin ihmiselle, jolta puuttuu mielikuvitus. Silti mitä enemmän ajattelen paratiisin utopiaa, kaipaan vaillinaiseen maailmaan, jossa on kuolemaa ja hyttysiä.