Kirja-asiat ja arviot – Sivu 6

Tekoäly, konsultit ja hevonpaska

Sosiaalinen media mainostaa minulle ladattavaksi ilmaista e-kirjaa Tekoälyn pikaopas, jonka on kirjoittanut Aalto-yliopiston työelämäprofessori Lauri Järvilehto. Koska tässä blogissa olen kirjoittanut aiheesta aikaisemminkin (tein jopa oman kategorian aiheelle), päätin ladata oppaan, vaikka se tarkoittikin ärsyttävän uutiskirjeen tilaamista. No, uutiskirjeen voi aina perua.

E-kirjan ja uutiskirjeen taustalla on Filosofian Akatemia Oy — molemmat sanat isolla alkukirjaimella — konsulttitoimisto, joka esittelynsä mukaan on:

”organisaatiokehittämisen asiantuntija, jonka tavoitteena on rakentaa inhimillisempää työelämää. Tarjoamme palveluita yksittäisistä puheenvuoroista laajoihin organisaation ja johtamisen kehittämisprojekteihin.”

Etusivulla sen arvoiksi(?) on listattu Tiede, Rakkaus ja Vallankumous, oletettavasti ilman ironiaa. Asiakkaina on suurehkoja suomalaisia yrityksiä ja organisaatioita.

Tietäjät tietysti tietävät, mutta itse kiinnitin huomiota tähän ensimmäistä kertaa. Verkkosivujen ihmiset-osiosta tunnistan muutamia henkilöitä, kuten ”onnellisuusfilosofi” Frank Martelan. Kuvat ovat nuorekkaita ja energisiä ja kun googlaan muita nimiä, on moni onnistunut brändäämään henkilönsä varsin tehokkaan oloisesti.

”I’ve decided to major in philosophy.”
”That’s good, because they just opened up that big philosophy factory in Green Bay.”

Suositussa 90-luvun sarjassa 70’s Show (joka itse asiassa muistuttaa enemmän 90-lukua kuin 70-lukua ja jonka tekemisestä nyt 2020-luvulla on kulunut enemmän aikaa kuin 70-luvusta sarjan esittämisen hetkellä) sarjan päähenkilö Eric Foreman tokaisee yllä olevan kommentin filosofian opiskelusta haaveilevalle siskolleen Laurielle. Vähänpä Eric lohkaistessaan tiesi, että oikeasti filosofiatehtaita on olemassa.

Vaikka minun piti kirjoittaa arvio tekoälyoppaasta, juutuin jotenkin tähän konsulttihommaan.

Olen kirjoittanut myös hyödystä aikaisemmin ja varsinkin opiskeluaikana monilla meillä humanisteilla huoli oli käsinkosketeltava: mitä hyötyä tästä on? Eräs vastauksista, joka lausuttiin lohduttavalla äänenpainolla, oli että humanistinen ajattelu on kuin rasva, joka pitää yhteiskunnan ja talouden rattaat pyörimässä.

Ja miksipä se ei olisi niin, että humanistiset tieteet auttavat ymmärtämään ihmistä ja sitä tietoa voi käyttää esimerkiksi inhimillisemmän työelämän kehittämiseen. Paras tapa tällaisen tiedon levittämiseen lienee ryhtyä konsultiksi ja samalla tienata hyvin ja voittaa kapitalismi sen omassa pelissä.

Kuten tunnettua, anarkistitkin ryhtyvät nykyään konsulteiksi. Kommunistit sen sijaan ryhtyvät copy writereiksi.

Ellei tästä ole vielä jo rivien välistä osannut päätellä, suhtaudun konsulttibusinekseen äärimmäisen kyynisesti. Lukiessani sokerisen positiivista konsulttikieltä ja katsoessani näiden hipstereiden maireita naamakuvia, tiivistyy minulle niistä moni asia, joka maailmassa mielestäni on vialla, enkä edes osaa pukea sitä sanoiksi.

Antti Nylén kirjoittaa (Päiväni konsulttina, Suomen kuvalehti 20.12.2019) esseessään samaan sävyyn, sillä erotuksella että minulla ei edes olisi mahdollisuuksia saada työtarjousta Ellun Kanoilta:

”Tuotat tosi pirteää ja koukuttavaa tekstiä. Ilo olisi lukea sitä lisää”, luki sähköpostissa. ”Niinpä lähestymme Sinua ihan työtarjouksella: tule meille! Meillä on pirteä ja moniääninen tiimi, josta löytyisi paikka Sinullekin.” Viestin allekirjoituksena oli ”Ellun Kanat”.

Hyväksyn teitittelyn, mutta en ota vakavasti ketään, joka kirjoittaa Sinä isolla alkukirjaimella. Jos joku käyttäisi sanaa pirteä asiatekstissä noin usein, hankkisin hänelle lähestymiskiellon tai vastaavasti lähettäisin hänelle sellaisen vastauksen, että hän hankkisi minulle lähestymiskiellon.

Tämän kaltaiset bloggaukset toki toimivat hyvänä rokotteena kaikenlaisia työtarjouksia vastaan.

Kysymykseen, mitä hyötyä humanistisesta ajattelusta on, vastaukseni on että ei mitään. Hyöty ei ole sen tarkoitus.

On myös totta, että humanisteja koulutetaan tässä maassa liikaa. Tämä on tietysti kerettiläinen ajatus tämäkin ja jonkun mielestä ristiriidassa sen kanssa, että puolustan humanistista ajattelua (ja kenties koulutustakin). Maistereita kuitenkin koulutetaan liukuhihalta ilman, että 6 vuoden koulutus antaa minkäänlaisia valmiuksia työelämään. Humanistinen tiedekunta on ylihintainen sihteeriopisto, jonka käynyt ei osaa edes käyttää kopiokonetta.

Näitä varten tarvitaan erilaisia työpaikkoja, kuten juuri konsulttifirmoja, jotka tekevät itsestään hyödyllisiä luomalla tarpeita heidän palveluilleen.

David Graeber kutsui tällaisia töitä hevonpaskaduuneiksi (engl. bullshit jobs). Kirjassaan Bullshit jobs (2018) hän määrittelee hevonpaskaduuniksi sellaisen työn, jonka tekijä itsekin (jossain määrin) tietää, että se on täysin hyödytöntä ja olemassa vain sen itsensä vuoksi. Tällä ei siis tarkoiteta sen kaltaisia ”paskaduuneja” (engl. McJob), kuten burgereiden paistamista tai siivoamista, joissa on huonot työolot, mutta joista on kuitenkin hyötyä. James Suzman päätyy kirjansa Työn historia (SKS Kirjat 2022. suom. Ilkka Rekiaro) viimeisillä sivuilla samanlaiseen lopputulemaan: työn tehostuminen, teollistuminen, automaatio (ja tulevaisuudessa tekoäly) ovat vähentäneet välttämättömän työn tarvetta niin paljon, että sen sijaan on alettu tehdä työtä, jolla ei ole varsinaista merkitystä.

En tiedä, tunnustavatko konsultit kuinka yleisesti työnsä olevan bullshittiä (tämä on kapeassa mielessä Graeberin määritelmä), mutta itsepetoksessa on helppo elää, varsinkin sillä kuukausipalkalla, jonka kuvittelen huippukonsulttien työstänsä saavan. Tai mistäpä minä tiedän, ehkä jostain resilienssi-valmennuksesta on oikeasti hyötyä (resilienssi on uusin inhokkisanani).

Palataan lopuksi vielä siihen tekoälyyn.

Hevonpaskaduunin lisäksi hevonpaskaksi on kutsunut mm. Harry Frankfurt sellaista tyhjää puhetta sisältävää kielenkäyttöä, jota suomeksi voi kutsua myös paskanjauhannaksi, kuten Tapani Kilpeläinen on kääntänyt André Spicerin kirjan Paskanjauhantabisnes. (Business Bullshit, 2018.) Spicerin mukaan paskapuheen tunnistaa sen sisäisen logiikan puutteesta, tyhjien termien viljelemisestä sekä siitä, että sitä ei voi täsmentää pyydettäessä.

Monissa toimistoissa ja virastoissa tuotetaan raportteja, selvityksiä ja innovaatiosuunnitelmia (innovaatio on toinen inhokkisanani, mutta kenenpä ei olisi?), ei siksi että kukaan niitä oikeasti kaipaisi, vaan koska ne kuuluvat tiettyyn yrityskulttuuriin. Ainakin ulkopuolisen silmin pahimpia hevonpaskapuheen tuottajia ovat mainos- ja viestintätoimistot ja juurikin konsultit ja monenmoiset julkisen hallinnon organisaatiohimmelit. Lakialaan en edes mene tässä kohtaa.

Tekoälyn tulo tarkoittaa sitä, että tekstuaalisen hevonpaskan määrä kasvaa eksponentiaalisesti. Juurikin esimerkiksi käsillä olevassa Tekoälyn pikaoppaassa kerrotaan, kuinka tekstiä voi generoida sen avulla. Esimerkiksi tekoälyn avulla voi luoda sosiaalisen median päivityksiä.

Turhan hevonpaskan määrä tulee siis ainakin verkossa räjähtämään tulevaisuudessa.

Asian ironinen puoli on tietenkin siinä ennustuksessa, että tekoäly tulee korvaamaan monia tämänkaltaisia töitä. Monet näistä töistä ovat niitä, jotka luotiin alunperinkin siksi, että merkityksellistä työtä ei ole enää kaikille.

Lähitulevaisuuden dystopia: tekoäly pyörittää työelämää vain itseään varten. Tekoäly generoi sisältöä, jota toinen tekoäly ottaa vastaan. Tekoäly tekee organisaatiouudistuksen organisaatiolle, jota pyörittää enimmäkseen tekoäly.

Tähän ei eläin pysty.

Muutama vastaus tekoälystä (Hannu Toivonen)

Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen professori Hannu Toivonen on kirjoittanut kirjan Mitä tekoäly on? 100 kysymystä ja vastausta (Teos, 2023). Kirja lahjoitettiin ilmestyttyään jokaiselle kansanedustajalle. Kirjoitin aikaisemmin tästä kirjasta luettuani siitä uutisen, mutta nyt luin itse kirjankin.

Kirja demystifioi tekoälyilmiötä jopa niin voimakkaasti, että se on melkeinpä tylsä. Tietenkin uutiset, jotka povaavat lähes maailmanloppua, ovat jännittävämpiä. Toivasen kirjasta kuitenkin opin, että tekoäly ei ole oikeasti kovin ”älykäs”, eikä sillä ole tietoisuutta ja tuskin koskaan tulee olemaankaan. Toivonen kysyy kirjassa itseltään hieman provosoiviakin kysymyksiä, kuten ”osaako tekoäly ennustaa?” ja vastaa kaikkiin vähän liiankin asiallisesti: ”ei oikeastaan”.

Nykyään tekoäly on niin arkista, että käytämme tekoälyä tietämättämme verkossa ja monissa laitteissa. Esimerkiksi kameran autotarkennus ja valokuvien pakkausalgoritmit käyttävät tekoälyä, samoin netin mainosalgoritmit. Tekoäly on yleisnimitys monille teknologioille. Pidän erityisesti Toivosen määritelmästä kirjan ensimmäisellä sivulla: tekoäly on metafora.

Tekoälyyn liittyvät uhkakuvat eivät ole siinä, että se nousisi kapinaan kuten scifi-elokuvissa, vaan ihan sen arkisessa väärinkäytössä. Sitä voidaan käyttää ihmisten valvontaan tai luoda generoimalla aidolta vaikuttavaa disinformaatiota. Jos tekoäly tekee virheen, vika ei ole tekoälyssä vaan sen rakentaneessa ihmisessä. Hypen ollessa suurimmillaan voi tulla kiusaus käyttää tekoälyä sellaisissakin paikoissa, joihin se ei sovellu.

Ainakin netin roskasisällön määrä on kasvussa. Ennen piti roskapostittajien varastaa valokuvat ja tehdä käännökset keskinkertaisesti Google-translatorilla, mutta nyt generatiivisella tekoälyllä se on helpompaa. Sosiaalinen media on täynnä tekaistuja profiileja jo nyt, mutta pian niitä on helppo tuottaa liukuhihnalta. Facebookin syöte on täynnä kuvia näteistä naisista, joilla on toisessa kädessä seitsemän sormea ja toisessa kolme. En tiedä, mitä niillä lopulta markkinoidaan, mutta kymmeniä tuhansia tykkäyksiä näyttävät saavan.

Kauheasti mitään uutta Toivosen kirja ei tuo, paitsi kenties annoksen jalat maahan palauttavaa maalaisjärkeä.

Arvioidaan tässä samassa päivityksessä toinenkin kirja samasta aiheesta, Immo Salo: Luova tekoäly mullistaa kaiken (Kauppakamari 2023). Kirjaa voi kenties suositella niille, jotka juuri heräsivät muutaman vuoden koomasta eivätkä ole vielä lukeneet yhtään uutista Chat GPT:stä. Kaikki muu onkin tuttua niille, jotka ovat kuunnelleet viime aikojen hehkutusta ja kenties kokeilleetkin Chat GPT:tä itse. Kuten jo otsikosta voi päätellä, kirja hehkuttaa tekoälyteknologiaa varauksettomasti. Kirjan johdannossa tekoälyn tuloa verrataan metsästäjä-keräilijöiden siirtymistä maatalouteen ja maatalousyhteiskunnan muuttumista teollisuusyhteiskunnaksi.

Jos Toivonen kutsuu tekoälyä metaforaksi, aloittaa Salo johdannossa seuraavalla metaforalla, joka saa vähän jo lukiessa tirskahtelemaan:

Tekoäly on määrittelijäänsä karkaava käsite. Se on kuin lintu, joka kirjavine höyhenineen seisoo vähän matkan päässä, laulaa kauniisti ja katselee tarkkailijaansa. Kun sitä lähestyy, se lehahtaa lentoon ja siirtyy etäisyytensä säilyttäen seisomaan vähän kauemmas. Tarkkailija näkee sen lentävän ja kuulee sen laulun, mutta ei koskaan pääse koskettamaan sitä. Tekoäly on jotakin sellaista, jota teknologinen kehitys on saavuttamassa pian, mutta jota se ei kuitenkaan koskaan tunnu saavan kiinni. Ei ennen kuin nyt. Luova tekoäly alkaa viimein lunastaa niitä lupauksia, joita tekoälyyn on kohdistettu jo pitkään.

Salo mainitsee käyttäneensä kirjan kirjoittamisessa apuna Chat GPT -tekoälyä ja ensimmäinen ajatus on, onko tämä korni ja kliseinen kappale tekoälyn kirjoittama vai onko kirjoittaja niin generatiivisen tekoälyn lumoissa, että alkaa itsekin kuulostaa siltä.

Tekstinpätkän korniuden lisäksi siinä on toinenkin ongelma, jonka tarkkaavainen lukija huomaa. Metafora on kaksisuuntainen suhde, mutta tässä suhteen toinen puoli vaihtuu kesken ajatuksen. Ensin siinä on ”määrittelijä”, joka tarkkailee tekoälyä ja yrittää määritellä sitä, sitten se onkin ”teknologinen kehitys”, joka yrittää saavuttaa tekoälyä ja ”kohdistaa lupauksia” (kohdistetaanko lupauksia? vai odotuksia?) tekoälyyn. Chat GPT on hyvä generoimaan tekstiä, joka kuulostaa uskottavalta ja joka soljuu lause kerrallaan eteenpäin, mutta josta syvempi merkitys puuttuu. Tekoäly hiihtää kouluun kesät talvet.

Toivoin kirjalta sen lupaamia käytännön neuvoja tekoälyn käyttöön, mutta kirja ei oikein taivu käytännön oppaaksi. Kirjassa keskitytään visiomaan enemmän mitä voi generoida kuin miten. Toisaalta, uudet tekoälytyökalut ovat niin helppoja käyttää, että melko intuitiivisesti ne oppii. Luku ”Luovan tekoälyn käyttö sisällöntuotannossa ja markkinointiviestinnässä” on lupaava, mutta sielläkin lukuinto töksähtää seuraavanlaisiin lauseisiin:

Palvelu [Midjourney] ei ymmärrä suomea, joten kehotteet tulee kirjoittaa englanniksi. Suomeakin toki voi käyttää, mutta kuva ei silloin vastaa sitä, mitä pyydettiin.

Okei.

Palvelukustanne, puolikustanne, omakustanne — kirjajulkaisun hämärät termit

Lukuharrastuksen hiipuessa ihmisten into kirjoittaa ja haaveilla kirjailijan urasta ei osoita hiipumisen merkkejä. Kustannussopimus on monilla haaveissa ja sellaisen saaminen ainakaan isommasta ja tunnustetusta kustantamosta ei ole helppoa. Kustantamot ovatkin vastanneet tähän kysyntään tarjoamalla erilaisia vaihtoehtoisia rahoitusmalleja kirjan julkaisulle. Käytännössä tämä tarkoittaa, että artisti maksaa.

Me kustannamme, sinä maksat

Sanana ”kustantaa” tarkoittaa kustannuksista vastaamista, maksamista. Kirjan kustantaminen tarkoittaa siis sitä, että kustantamo ottaa vastatakseen kirjasta syntyvät kustannukset, mukaan lukien paino- markkinointi- yms. kustannukset ja maksaa myydyistä kirjoista tietyn prosenttiosuuden palkkiota kirjailijalle. Englanniksi toki termi on publishing, jonka käännös suomeksi voisi olla ”julkaiseminen”, ja joka rahankäytön suhteen on neutraalimpi.

Kaikenlaiset uudissanat, joilla pyritään saamaan kirjansa julkaisusta innostunut osallistumaan omalla rahalla kirjan tekemiseen, hämärtävät sitä, mistä kustantamisessa on kysymys. Silloin, kun tekijä itse maksaa, kyseessä on omakustanne.

Heti tähän väliin pitää huomauttaa, että en ota kantaa kirjojen laatuun sinänsä. Omakustanteilla voi olla tietty maine ja kun puhutaan omakustanteista kriittisesti, voi tekijöille tulla vastareaktio: miksi väheksyt omakustanteita?

Tämä kritiikki ei ole kuitenkaan suunnattu tekijöitä kohtaan. Unelma kirjan julkaisusta on aivan perusteltu, mutta silloin ei pidä unelman sokaisemana laittaa nimeään mihin tahansa paperiin.

Moni ajattelee, että ei haluakaan kirjallaan tehdä rahaa, vaan pelkästään saada sen julki (tosin olen keskustelupalstoilla törmännyt myös heihin, jotka nimenomaan kuvittelevat tekevänsä isoa tiliä kirjallaan, kunhan vain saavat sen julkaistua), eikä jollain pienkustanteella suuria rahoja ansaitakaan. Toisaalta, pienenkin painoksen (50-100kpl) kulut voivat nousta satoihin euroihin tai pariin tonniin ja jos kaikki maksatetaan kirjailijalla, kyllä siitä tulee maksettavaa. Isommistakin rahoista olen kuullut puhuttavan.

Kirjailija vai asiakas?

Kirjailijan tulisikin ajatella itseään maksavana asiakkaana silloin, kun hän itse maksaa kirjansa julkaisusta. En siis väitä, että ”palvelukustanteet” sinänsä olisivat huijausta, vaikka niiden markkinointitapa voi olla epäilyttävä. Silloin kun raha tulee kirjailijalta (lukijoiden palvelu tällöin tuntuu olevan kustantamolle toissijaista), on hän todellinen asiakas ja asiakas on aina oikeassa. Asiakkaan tulee ottaa selvää, mitä rahallaan saa ja vertailla palveluita. Painopalveluita voi kysyä esim. oman paikkakunnan digipainosta. Silloin kun ajatuksena on vain pari kappaletta omaa runokirjaa sukulaisille ja ystäville, tämä voi olla kätevin tapa.

Kuinka markkinoida omakustannetta?

Kirjan markkinointi on eräs hankalimmin arvotettava tekijä. En ole asiantuntija siinä, miten omakustanne- / pienkustannekirjaa tulisi markkinoida.

Suurilla kustantamoilla on puolellaan se, että niillä on tiettyä prestiisiä ja arvostetun kustantamon nimeä pidetään itsessään tiettynä takeena laadusta. Sen lisäksi suurimmat kustantamot omistavat keskeisimmät kirjakauppaketjut ja niillä on omat kytköksensä päivälehdistöön ja ne saavat pokkarihyllynsä Prismoihin, R-kioskeille ja lehtipisteisiin. Pienkustanteen on siinä vaikea kilpailla edes laadulla.

Keskustelupalstoilla pohditaan paljonkin, kuinka omakustanteita tulisi markkinoida muutenkin kuin tuttavapiirille tyrkyttämällä. Usein mainitaan Internet-markkinointi. Itse esitän vastakysymyksen: mistä ihmiset itse ovat kuulleet omakustanteista ja mikä sai tekemään ostopäätöksen? Klikkaavatko ihmiset esimerkiksi Googlen klikkimainosta ja menevät omakustannekirjailijan kotisivuilta tilaamaan 35€ + postik. maksavan kirjan pelkän takakansitekstin perusteella? En ole vielä saanut keneltäkään tähän vastausta, joten en tiedä.

Jos minulle myytäisiin palvelukustannepaketti sillä oletuksella, että julkaisija vastaa kirjan markkinoinnista, haluaisin tietää minkälaisia markkinointitoimia julkaisija aikoo tehdä ja ehkä jonkinlaisen markkinointisuunnitelman, josta selviäisi panos-tuotto -odotus. Pelkkä tarvepainatteen tilauspainikkeen lepuuttaminen julkaisijan verkkokaupassa ei riitä. Jos odotetaan, että kirjailija maksaa rahaa kirjan markkinoinnista, tulisi osoittaa, että kirjan tuotto on korkeampi kuin siihen sijoitettu raha. Tosin, eiköhän kustantamossa ole laskettu, että mitään voittoa ei ole odotettavissa, muutenhan he olisivat kustantaneet kirjan itse sen sijaan, että keräisivät rahat toiveikkaalta kirjailijalta. Ja tässä juuri on se juju.

Kuka kuittaa laskun?

En sinänsä vastusta sitä, että kustantamot tarjoavat palveluitaan kirjoittajille, enkä menisi niin pitkälle, että kutsuisin sitä huijaukseksi, vaikka palveluiden markkinointitapa onkin eettisen tavan rajoilla. Käsitteitä oikean kustannustoiminnan ja palvelumarkkinoinin välillä ei pitäisi hämärtää eikä käyttää hyväksi toiveikkaiden kirjoittajien unelmia kustannussopimuksista.

Sinänsä pidän ymmärrettävänä, että kaupallinen toiminta suunnataan kohti kirjailijoita lukijoiden sijaan silloin, kun kirjojen kustantaminen ei enää kannata (ja mm. arvonlisäveron noston myötä tulee kannattamaan vielä heikommmin). Jotkin yritykset — nimiä tässä mainitsematta — näyttävät keskittyneen lähes kokonaan palveluiden markkinoimiseen kirjailijoille. Voikin kysyä, mistä sitten löytyy lukijoita niille tuhansille kirjoille, jotka yritykset kirjoittajiensa rahoilla vuosittain julkaisevat, jos unohdetaan lukijoiden palveleminen.

Jos omakustannekirjoittajan tavoitteena on oman kirjan saaminen kansien väliin ilman suurempia taloudellisia odotuksia tai lukijakuntaa ystäväpiirin ulkopuolelta, voi jokin palvelumalli ollakin kannattava. Silloin tulee kuitenkin muistaa, että kirjoittaja on asiakas ja asiakas on aina oikeassa.

Lue myös aikaisempi kirjoitus: Bookea ei ole kustantamo

Lisää dystopioista

Kirjoitin dystopioista aikaisemmin ja jatkan nyt aiheesta. En tuo aiheeseen mitään sen kummempaa uutta, mutta luettuani Heidi Nummen artikkelin “Dystooppisuus on osa mediakilpailua” Maailman kuvalehdessä tuli tarve kommentoida sitä.

Jutussa haastateltu elokuva- ja mediatutkija Veijo Hietala toistaa ajatuksen siitä, että ajatus maailmanlopusta on sisäänrakennettu kristilliseen (ja sitä kautta myös länsimaiseen) kulttuuriin ja dystopiat vetoavat kollektiiviseen alitajuntaamme. Tulin tosin aikaisempaa postausta kirjoittaessani miettineeksi, ovatko apokalypsi ja dystopia lopulta sama asia? Postapokalypsinen tulevaisuus on usein fiktiossa anarkkinen kun taas dystopia on perinteisesti ollut autoritaarinen yhteiskunta, vaikka ne voivat sekoittuakin (Mad Max on postapokalyptinen dystopia, 1984 on dystopia, mutta ei postapokalyptinen, maailmanloppu uhkaa monessakin elokuvassa, mutta ne eivät välttämättä ole dystopioita). Tätäkin ehkä voisi miettiä, miksi näin.

Hietala kertoo, että dystopiat ovat suosittuja poikkeusaikoina, jolloin ihmisten pelot heijastuvat dystopiaelokuvien ja -kirjallisuuden kuluttamiseen. Nykyaika uhkakuvineen ei tunnu sopivalta ajalta utopioiden kirjoittamiseen. Aikaisemmin väitin, että valtaosa tulevaisuusvisioista on dystopioita, koska utopioissa ei ole mitään sellaista, josta kirjoittaa tarina. Tarina tarvitsee jonkin päämäärän lähteäkseen liikkeelle ja ongelman, haasteen, esteen tai uhkakuvan kehittyäkseen. Utopia tarkoittaa historian loppua, ei dystopia. Joku kristillinen maailmanloppu on siis utopia, johon siirrytään dystopian kautta: lopun ajat ovat itkua ja hammasten kiristystä, mutta sen jälkeisessä paratiisissa ei ole kärsimystä ja kaikki ongelmat ovat ratkenneet. Ei ole enää mitään, mitä kohti pyrkiä, eikä mitään esteitä sen tiellä mitä haluaa saada. Paratiisin lähtökohdista on vaikea kirjoittaa fiktiota, kun jokainen päivä toistuu samanlaisena ja ongelmattomana ikuisesti ja ikuisesti.

Tarkalleen ottaen joku Uljas uusi maailmakin on utopia, mutta tarvitaan ”villin” Johnin kaltainen hahmo tuomaan siihen särö, joka mahdollistaa juonenkuljetuksen. Bernhardin elämä menee sijoiltaan, mutta muut vaikuttavat olevan uudessa yhteiskunnassa tyytyväisiä.

Hietalan mukaan ”[d]ystopia tuntuu varmasti paljon realistisemmalta [kuin utopia].” Onkin mielenkiintoista, miksi negatiiviset asiat koetaan todenmukaisemmiksi kuin positiiviset? Realismi on aina olllut genre (kirjallisuudessa, elokuvissa ja kuvataiteessa), joka kuvaa epäkohtia. Kun painokkaasti kertoo asioiden menevän päin helvettiä, kuulostaa se aina uskottavammalta kuin hymysuinen optimismi, todistusaineistosta riippumatta.

Jutussa mainittu solarpunk on minulle entuudestaan tuntematon genre. Ensimmäinen kysymykseni onkin, kuinka tällaisessa tarinassa luodaan jännitteitä, jotka voivat kiinnostaa lukijaa ja katsojaa. Ehkä edistys ja ongelmattomuus yhdistyneenä futuristiseen estetiikkaan tuottavat jonkinlaisen nautinnollisen katharsiksen (mutta päinvastaisella tavalla). Onhan se tiettyyn pisteeseen asti miellyttävää katsella kiiltävää pintaa ja rehevää kasvillisuutta tai lukea, kuinka tiede ratkaisee kaikki ongelmamme.

Utopioista pitää tässä erikseen mainita Star Trek -(elokuva)sarja. Jutussa mainitaan 1940-50 -lukujen atomipommin pelko ja kommunismipaniikki, jotka heijastuivat sen ajan populaarikulttuuriin. Juttu ei kuitenkaan jatka kronologisesti 60-luvulle, joka oli kenties valoisampi ja edistysuskoisempi vuosikymmen, jolloin myös Gene Roddenberry käsikirjoitti kuuluisan avaruussaagansa, ja vaikka sarjaa onkin tehty seitsemällä vuosikymmenellä, ovat varsinkin alkupään trekit tyypillisen 60-lukulaisia. Työn ja pääoman ristiriita on ratkennut, kun replikaattori-teknologialla (mikä onkaan suomenkielinen termi?) voidaan hyödykkeitä tuottaa kaikkien tarpeisiin. Samalla on siirrytty yhteiskuntaan, jossa ei ole muutakaan sortoa, kuten seksismiä ja rasismia. Maanpäällisiä oloja ei sarjassa siksi juuri kuvatakaan, vaan jännitys tulee avaruuden käymättömiin korpimaihin suuntautuvasta tutkimusmatkailusta ja vieraiden sivilisaatioiden kohtaamisesta.

Jutun mukaan ympäristökatastrofit tulivat osaksi dystopiagenreä 1990-luvulla. Aiheesta kannattaa muuten lukea myös Ville Lähteen artikkeli Niin&Näin -lehdestä (Tähdellisiä roskaleffoja, Niin&Näin 4/20), joka tosin ei sijoita ekodystopioita mitenkään erityisesti 90-luvulle. Juttuun on haastateltu aiheesta Emmi Itärantaa, jonka romaanista Teemestarin kirja (2012) on vasta filmattu elokuvasovitus otsikolla Veden vartija (2022). Kirjan luin aikoinaan, elokuvaa en ole vielä nähnyt, enkä odotakaan innolla.

Itäranta kertoo, että hänen uusin teoksensa Kuunpäivän kirjeet (2020) on toiveikkaampi ja hänen mukaansa dystopiat ovat tulossa tiensä päähän. On vaikea keksiä enää mitään ammennettavaa ihmiskunnan vaikeuksista.

Kieltämättä monenmoista katastrofia on elokuvissa ja kirjallisuudessa ihmiskunnan ja planeettamme niskaan viskattu. Keksitäänkö enää mitään? Tekoäly on puheissa pinnalla, mutta villiintyneestä tekoälystäkin on tehty niin monta kirjaa ja elokuvaa, että se alkaa olla jo tyhjiin ammennettu aihe, ainakin vähäksi aikaa. Nähtäväksi jää, tuottaako nykyinen tekoälyhype dystopiafiktioita vai arkipäiviäistyykö se niin, että se ei enää jaksa kiinnostaa. Ehkä Google-kääntäjässä ei ole sen enempää katastrofin aineksia kuin leivänpaahtimessa.

Tekoäly ja kirjallisuus, kokemuksia ja kokeiluja

On väitetty, että tekoäly vie pian työt kirjailijoilta ja muilta taiteilijoilta. Optimistisimmat toivovat, että tekoälyä voi käyttää kirjoittamisen työkaluna ja keskustelupalstoilla monet kertovat niin tehneensä.

Olen kirjoittanut tähän blogiin tekoälystä ja kirjallisuudesta pari kertaa aikaisemminkin, mutta enemmänkin spekuloiden kuin itse asiasta. Olen kuitenkin kokeillut Open AI:n kohuttua Chat GPT:tä (versio 3.5), jota on kehittynein kielimallia käyttävistä tekoälyistä, joka on avoimesti verkossa käytettävissä. Tässä blogauksessa analysoin tuloksia keskustelusta, jonka kävin muutama kuukausi sitten. Yritin testata, mitä GPT tietää kirjallisuudesta ja voiko sitä käyttää työkaluna kirjoittamisessa. Lainaan alle osia keskustelustani karsien turhia rönsyjä pois.

Ensimmäinen koskaan kysymäni kysymys Chat GPT:ltä oli: ”millainen on hyvä suomenkielinen romaani?” Toiveissa luonnollisesti oli, että tekoäly auttaisi minua kirjoittamaan sellaisen. Olen laiska kirjailija enkä immuuni houkutukselle huijata kirjoitustyössä.

Vastaus oli seuraavanlainen:

Hyvän suomenkielisen romaanin määrittely on subjektiivista, ja se riippuu paljon henkilön omasta mieltymyksestä. Kuitenkin, yleisesti ottaen, hyvän suomenkielisen romaanin voisi ajatella olevan sellainen, joka on kirjoitettu hyvällä kielellä, tarjoaa kiinnostavan ja mieleenpainuvan tarinan ja joka on tarpeeksi moniulotteinen ja monitasoinen herättämään ajatuksia ja tunteita lukijassa.
Tässä muutamia esimerkkejä hyvistä suomenkielisistä romaaneista:
1. Tove Jansson: Kesäkirja
2. Sofi Oksanen: Puhdistus
3. Kjell Westö: Där vi en gång gått (Missä kuljimme kerran)
4. Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
5. Leena Lander: Tulitikkuja lainaamassa

Ensimmäinen huomio oli, että vastaus on aika ympäripyöreä ja itsestäänselvä, mutta niin oli tietysti kysymyskin. En ole varma miten syvällistä vastausta olin odottanut, mutta on selvää, että epätarkkoihin kysymyksiin saa yleistäviä vastauksia. Tekoäly ei ole oikea ”äly”, se vain tekee yleistyksiä sille syötetystä materiaalista.

Toinen huomio luonnollisesti on, että Tulitikkuja lainaamassa ei ole Leena Landerin romaani, vaan Maiju Lassilan (oik. Algot Untola). Samoin, jos on oikein kriittinen, Tove Jansson ja Kjell Westö eivät ole suomenkielisiä kirjailijoita.

Tarkensin kysymystäni hieman: ”voitko auttaa minua kirjoittamaan hyvän suomenkielisen romaanin?”, johon GPT vastasi:

Tottakai voin auttaa sinua! On kuitenkin tärkeää huomata, että hyvän romaanin kirjoittaminen vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja harjoitusta. Alla on joitakin yleisiä vinkkejä, jotka voivat auttaa sinua aloittamaan ja kehittämään omaa kirjoittamistasi:

Edelleen liian yleistävää ja ympäripyöreää. Käytännössä GPT:n neuvoi keksimään mielenkiintoisen tarinan ja niin edelleen.

Seuraavaksi pyysin suoremmin: ”Kirjoita minulle hyvä romaanin aloitus.”

Tottakai, tässä on esimerkki hyvästä romaanin aloituksesta:

Syysilta oli tumma ja sateinen, kun Ella käveli kotiinsa märässä pimeydessä. Hänen mielensä oli levoton ja huolestunut, sillä hän oli juuri saanut tietää äitinsä sairastavan vakavaa syöpää. Hän mietti, miten selviäisi äidin hoitamisesta ja samalla pitäisi huolta omasta elämästään. Ella kaipasi turvaa ja lohtua, mutta hänen ympärillään oli vain synkkä kaupunki ja sateen kohina. Hän toivoi, että joku voisi auttaa häntä ja olla hänen tukenaan, kun hänen maailmansa oli kaatumassa ympärillä.

Chat GPT aloittaa avaussanoilla, jotka muistuttavat maailman kaikkien aikojen huonoimmiksi valittua ”synkkä ja myrskyinen yö” – avausta (jonka kirjoitti Edward Bulwer-Lytton, mutta jonka lienee tutummaksi tehnyt sarjakuvahahmo Ressu). Samoin en ole varma, voiko pimeys olla märkä, ellei sitten jossain hämärässä runokuvassa.

Olin jossain määrin yllättynyt ensi kertaa testatessani tekoälyä. Se todella tuntui ymmärtävän kysymykseni ja vaikka keskustelu muistutti välillä keskustelua muistisairaan vanhuksen kanssa, sitä saattoi pitää keskusteluna. Samoin kaikissa pyytämissäni proosapätkissä oli jokin järki. Niissä jo alussa asetettiin jokin peruskonflikti ja lähdettiin kehittelemään juonta, mikä sinänsä on suuri saavutus koneelta.

Tyylillisesti kaikki GPT:n kirjoittamat ovat hämmästyttävän samanlaisia. Oliko tekoäly löytänyt sen kuuluisan oman äänensä? Pikemminkin päin vastoin: sen tyyli on neutraalein mahdollinen, sekoitus kaikkien maailman yläasteen luovan ainekirjoituksen kliseitä. En siis ole huolissani, että tekoäly veisi kirjailijoita työt. Toisaalta, ehkä yläastemainen kliseisyys on se, joka yhdistää kaikkia lukijoita sillä tavalla, että se on se seuraava suuri myyntimenestys.

Edelleen kysymykseni olivat liian yleisluontoisia. Tarkensin hieman pyyntöäni ja pyysin kertomaan tarinan miehestä, joka ottaa mallia renttukirjailijasta:

”Mies, joka oli aina ollut kiltti ja kunnollinen, päätti ottaa mallia renttukirjailijasta. Hän alkoi juoda enemmän ja viettää öitä baareissa. Pian hän tapasi naisen, joka oli samanlainen kuin hän. He viettivät yön yhdessä ja mies huomasi, että hänellä oli löysät housut ja likainen t-paita. Hän tunsi olonsa vapaaksi ja rentoutuneeksi.

Seuraavana päivänä mies oli kirjoittamassa romaaniaan, ja hän huomasi, että hänen kirjoittamansa kohtaukset olivat paljon elävämpiä ja mielenkiintoisempia kuin ennen. Hän jatkoi renttukirjailijan seuraamista ja kirjoitti joka päivä, ja pian hän huomasi olevansa kuuluisa kirjailija. Mutta hän ei ollut onnellinen.

Hän oli menettänyt kaiken, mikä oli hänelle tärkeää. Hän oli jättänyt vaimonsa ja lapset, juonut liikaa ja menettänyt ystävänsä. Hän tajusi, että hänen elämänsä oli muuttunut täysin. Hän kirjoitti kirjan siitä, miten hän oli menettänyt kaiken, ja lopulta hän päätti lopettaa renttukirjailijan seuraamisen ja palata takaisin entiseen elämäänsä.

Hän meni takaisin vaimonsa ja lastensa luo ja pyysi heiltä anteeksi. Hän lupasi muuttua ja korjata kaiken, mitä oli rikkonut. He antoivat hänelle toisen mahdollisuuden, ja hän käytti sen hyväkseen. Hän kirjoitti uuden kirjan, joka oli erilainen kuin kaikki hänen aiemmat kirjansa. Se oli onnellinen loppu, ja hän kirjoitti sen sydämestään.”

Jonkinlainen juonen kaari tässäkin on, mutta ihan tällaisenaan ei käyttökelpoista materiaalia. Miksipä tätä tarinaa ei kirjoittaisi auki, vaikka melko sovinnainen se onkin, mutta se vaatisi tarkempia yksityiskohtia.

Jossain vaiheessa tekoäly generoi seuraavalla tavalla alkavan pätkän, joka raskaan työn eetoksessaan epäilyttävästi toi mieleeni Päätalon Ihmisiä telineillä:

Rakennusmestari seisoi työmaallaan ja katseli kaivinkoneen tekemää kuoppaa. Hän tiesi, että siitä tulisi talon kellarikerros, joka toisi mukanaan uusia haasteita ja mahdollisuuksia. Mutta ennen kuin se voitaisiin rakentaa, tarvittaisiin monta kuorma-autollista betonia ja terästä. Se oli raskasta työtä, mutta mestari tiesi, että hänen miehensä hoitaisivat homman kotiin. He olivat kovaa porukkaa, joka oli tottunut kovaa työtä tekemään.

Mestari astui lähemmäs kaivantoa ja vilkaisi sisään. Siellä oli kaksi miestä, jotka hoitivat hommaa huolellisesti. Mestari hymyili tyytyväisenä ja astui sitten takaisin töihin valvomaan muidenkin hommia. Hän oli ylpeä siitä, mitä he olivat jo saaneet aikaan, ja siitä, mitä heidän vielä oli edessään.

Tiedustelin asiaa GPT:ltä, johon se vastasi:

Kuten tietokoneohjelmana minulla ei ole tunteita tai mieltymyksiä, joten en voi sanoa, että ottaisin vaikutteita Kalle Päätalolta tai keneltäkään muulta kirjailijalta. Kuitenkin, jos kirjoitetaan samankaltaisista aiheista tai samassa tyylilajissa, voi olla että vaikutteita tiettyjä kirjailijoita tulee huomaamatta mukaan.

Luonnollisesti, koska tekoälyllä ei ole käsitystä materiaalisesta maailmasta, tällaisiakin tuloksia se antoi:

Yhtäkkiä kapakan ovesta asteli sisään nuori nainen, jonka hiukset olivat tuuheat ja vaaleat, kuin kevätpäivän aurinko. Hänellä oli yllään punainen mekko, joka korosti hänen muodokasta vartaloaan, ja jokainen katse kääntyi häneen. Mies, joka oli kertonut rakentavansa taloja, tuijotti naista avoimesti suu auki. ”Katsokaa”, hän huudahti, ”millaisen upean talon voisi tuosta rakentaa!”

Koska tekoäly ei ymmärrä sanojen merkityksiä, tulokset voivat olla melko makaabereja. Tai sitten vaikuttaa kuin kirjoittaja olisi psykedeelien vaikutuksen alaisena ja yhdistelisi eri asioita täysin vapaasti assosioiden.

Mistä tuli mieleeni pyytää Chat GPT:tä kirjoittamaan kuin Kalle Päätalo LSD:n vaikutuksen alaisena:

Rakennusmestari katsoi kuopan syvyyteen ja hämmästyi, kuinka monta erilaista värejä ja muotoja siellä oli. Se oli kuin sukeltaisi kaleidoskoopin maailmaan, missä kaikki liikkui ja muuttui jatkuvasti. Hän tiesi, että tämä oli vain alkusoittoa, että matka olisi vielä paljon villimpi ja hämmästyttävämpi.

Hän mietti, että ehkä tämä oli joku salainen portti toiseen ulottuvuuteen, missä hän voisi kokea kaiken mahdollisen ja mahdottoman. Ja hän päätti astua sisään, vaikka tiesi, että siellä saattaisi olla vaaroja ja pelottavia olentoja.

Hän oli valmis matkaamaan tuntemattomaan, kokeilemaan uusia tapoja rakentaa ja löytämään uusia inspiraation lähteitä. Hän tunsi, että tämä oli hänen kohtalonsa, hänen elämänsä tarkoitus. Ja kun hän palaisi takaisin maailmaan, hän voisi kertoa tarinansa muille ja jakaa kokemuksensa kaikkien kanssa.

Hän jatkoi matkaansa syvemmälle kuoppaan, joka näytti hänen silmissään loputtomalta kaivokselta täynnä kirkkaita timantteja ja salaperäisiä aarteita. Hän oli päättänyt löytää kaiken, mitä hän etsi, ja rakentaa maailman, joka oli kaunis ja ainutlaatuinen. Ja hän tiesi, että tämä matka oli vasta alkanut.

Jälleen tulos oli aika tylsä. Viittaus Päätaloon ehkä saa naurahtamamaan, mutta onhan kaleidoskooppi huumetripin metaforana se kaikkein yllätyksettömin.

Tekoälyn generoima teksti on juurikin geneeristä ja käsittämättömän tylsää. Kun pääsee yli itse tekniikkaan liittyvästä hämmästyksestä, ei tekstissä itsessään ole mitään mielenkiintoista. Se on kuin tekstuaalista muzakia.

Joskus vahingossa tekoäly tuottaa mielenkiintoisia rinnastuksia:

Ohjaajan ja käsikirjoittajan näkemykset olivat kuin yö ja päivä, kuin vesi ja tuli, kuin kala ja maito.

Kun kysyn selitystä miksi juuri ”kala ja maito” (kalasta ja polkupyörästä olen kuullut puhuttavan), vie se mielenkiintoiselta kielikuvalta kaiken mystiikan:

”Kuin kala ja maito” on sanonta, joka kuvaa kahden asian yhteensopimattomuutta tai toisiaan poissulkevaa luonnetta. Samoin kuin kala ja maito eivät sovi yhteen ruokapöydässä, niin myös joissakin tilanteissa kaksi asiaa tai henkilöä eivät vain sovi yhteen.

Kokeilin vielä muutamia muita ideoita, mutta ne olivat vieläkin tylsempiä, enkä lainaa niitä tässä sen enempää.

Seuraavaksi kokeilin Chat GPT:tä toisin päin ja syötin sille omaa tekstiäni ja pyysin palautetta siitä. Se tiivisti n. 1800 sanan eli parin sivun tekstin seuraavasti:

Tekstin kuvaama tilanne vaikuttaa mielenkiintoiselta ja monisyiseltä. Se tarjoaa lukijalle pienen ikkunan yhden keskikokoisen suomalaisen perheen elämään ja samalla vihjeitä NN:n elämästä ja taustasta. Tekstissä näkyy tavallisen arjen ja kirjailijan elämän kontrasti, ja se herättää kysymyksiä perheen ja kirjailijan rooleista.

Lukijalle jää mieleen mielenkiintoisia kysymyksiä, kuten NN:n suhteesta perheeseensä, kirjoittamisen ja juomisen yhteenkietoutumisesta, sekä hänen vaikutuksestaan perheensä arkeen.

Kaiken kaikkiaan tämä teksti vaikuttaa kiinnostavalta pohjatyöltä dokumentin tai artikkelin kirjoittamiseen, ja siitä voisi kehittyä mielenkiintoinen tarina NN:stä ja hänen perheestään.

Jälleen kerran on hämmästyttävää kuinka tekoäly osaa jäljitellä ihmisen puhetta, tässä tapauksessa mitäänsanomatonta kirjoituspiiripalautetta, jossa teksti on luettu (ja ymmärretty) pintapuolisesti, eikä varsinaista palautetta ei osata tai uskalleta antaa, vaan kaikki on tosi ”mielenkiintoista” ja ”kiinnostavaa” (mainitaan yht. 5 kertaa, kiitos tästä tiedosta). Tällainen palaute on täysin hyödytöntä kirjoittajalle.

Kun tenttaan tekoälyä lisää, saan enemmän yksityiskohtia, mutta jo pian se alkaa ”hallusinoida”, eli keksiä asioita, joita ei ole olemassa ja sekoittaa henkilöhahmoja (A on B:n tytär, mutta tekoäly väittää, että C:n tytär) ja kommentti kommentilta sekaannukset vain syvenevät, niin että jokainen kommentti täytyy oikaista. Virheiden määrä on niin suuri, että käytännössä mihinkään tekoälyn tekemään tiivistykseen ei voi luottaa. En tiedä millä tavalla kirjoittajat, jotka käyttävät tekoälyä apunaan, sitä varsinaisesti käyttävät, mutta minulle se näyttäytyy täysin hyödyttömänä.

Yhteenvetona: on suorastaan hämmästyttävää, miten Chat GPT osaa jäljitellä kieltä, mutta eipä se mitään muuta osaakaan. Jäljittely tuottaa keskinkertaista, toisteista ja tylsää tekstiä. Tekoäly pystyy jossain määrin luomaan uusia ideoita, mutta ne kaikki ovat mielikuvituksettomia tai sitten täysin epäloogisuudessaan käyttökelvottomia. Tekoälyn surrealismi voi kiinnostaa hetken, mutta en povaa sille tulevaisuutta (historiallinen surrealismikin oli aika ohimenevä ilmiö). Tyyliltään tekoälyn luoma teksti on väritöntä ja mautonta (eikä edes mautonta hyvällä tavalla) kuin katselisi harmaan maalin kuivumista.

Viimeisen muutaman kuukauden kokeiltuani en löydä omaan tekemiseeni tekoälystä mitään apua enkä povaa siitä nykyisellään korvaajaa ihmiskirjoittajalle.

Mutta kuitenkin: ei pidä yliarvioida lukijoiden kirjallista makua: jos jokin on geneeristä ja keskiarvoista, se varmasti vetoaa suureen lukijajoukkoon. Tulemme varmasti lähitulevaisuudessa näkemään lukuisia tekoälyn kirjoittamia kirjoja. Osa niistä herättänee huomiota teknisessä mielessä, mutta pian markkinoille tulee bulkkia, josta voidaan tehdä tekoälyn lukemana äänikirjoja alhaisilla kustannuksilla.

Charles Bukowskin filosofia

Vaikka Charles Bukowskin fanittaminen onkin noloa, en voi kieltää fanittavani Bukoa. En muista tarkalleen milloin hänen kirjoihinsa tutustuin, mutta hänen teoksensa ovat aina tulleet vastaan siellä, missä on fanitettu UG:a ja beatia ja hänen rankkuudestaan ovat ammentaneet itsestään epävarmat nuoret miehet ja kirjoittelijat, jotka ovat halunneet puolustella omaa elämäntapaansa sillä, että Bukowskikin oli sovinisti ja rappioalkoholisti ja siitä huolimatta kirjoitti vaikuttavan tuotannon. Kirjallisuudessa, ja etenkin runoudessa, on aina ollut tiettyä feminiinisyyttä ja sen vastapainoksi on tarvittu bukowskeja ja saarikoskia, jotka panemisella ja juopottelulla pitävät äijyyden lippua korkealla.

Vielä nolompaa kuin Bukowskin fanittaminen on Bukowskin matkiminen, ja aivan liian usein nuorten runoilijamiesten teksteistä saa lukea ryyppäämistä ja rälläämistä, joka tyylillisesti on vain huono esikuvansa kopio.

Bukowskista kirjoittaminen tuli mieleen, kun kuuntelin Youtubesta hänen ”filosofiaansa” käsittelevän podcastin. Muut kirjailijat sarjassa ovat kenties korkeakirjallisempia, kuten Proust tai Dostojevski, ja kenties ”filosofia” on sekin liian korkealentoinen sana käytettäväksi Bukowskin kohdalla, joka vertasi kirjoittamista lähinnä paskantamiseen. Mielenkiintoinen jakso silti ja pohtii mitä rosoisen pinnan alla voisi olla. En kirjoita tähän mitään tiivistelmää, jokainen kuunnelkoon tallenteen itse.

Pari pointtia kuitenkin nostan tähän, joista ensimmäinen on Bukowskin antisosiaalisuus. Tässä on tietenkin ristiriita: Bukowski ja hänen alter egonsa Henry Chinaski ovat antisosiaalisia, syrjittyjä ja syrjään vetäytyviä, jos eivät aivan introverttejä, mutta silti kirjoissa vietetään paljon aikaa muiden ihmisten seurassa. Aina kirjoissa löydetään seuraa vähintään muista juopoista, mutta kenties amerikkalaiset ovat sosiaalisempia. Bukowski ei — ainakaan omien sanojensa mukaan — karta yksinäisyyttä ja mielellään vetäytyy yksinäisyyteen kirjoittamaan eikä arastele sanoa, että ihmiset yksinkertaisesti kuvottavat häntä.

Kuitenkin kirjoittaminen on lähes aina sosiaalinen tapahtuma (paitsi ehkä yksityisen päiväkirjan, jonka polttaa ennen kuolemaansa, jos sekään). On klisee sanoa, että ei kirjoita ”ketään varten” tai ”ketään miellyttääkseen”, niin kuin äkkimenestykseen noussut indiebändi vakuuttaa, ettei menestys merkitse mitään ja tekevänsä musiikkia vain itselleen. Kun on tekemisissä kielen ja kirjoittamisen kanssa, on se sosiaalista toimintaa, vaikka olisi yksin lukittujen ovien takana halvassa vuokrahuoneessa.

Bukowskin asennetta ihmisiin kuvastaa tunnettu lainaus:

The further away I am from the human race, the better I feel. Even though I write about the human race, the further away I am from them, the better I feel. Two inches is great, two miles is great. 2000 miles is beautiful. As long as I’m able to eat. They feed me because I feed them. But I don’t like to be near them. When somebody even brushes against me with an elbow, in a crowd, I react. I do not like the human race. I don’t like their heads. I don’t like their faces. I don’t like their feet. I don’t like their conversations. I don’t like their hairdos. I don’t like their automobiles. I don’t like their dogs or their cats or their roses.

Tämä tuskin kaipaa käännöstä, mutta käännän sen silti:

Mitä kauemmaksi pääsen ihmissuvusta, sitä parempi. Kirjoitan ihmisistä, mutta mitä kauempana heistä olen, sitä parempi. Kahden tuuman päässä on hyvä juttu, kahden mailin päässä on hyvä juttu. 2000 mailin päässä on upeaa. Riittää, kun saan syödäkseni. He ruokkivat minua, koska minä ruokin heitä. Mutta en halua heitä lähelleni. Hätkähdän, kun joku edes hipaisee minua väkijoukossa. En pidä ihmissuvusta. En pidä heidän päistään. En pidä heidän naamoistaan. En pidä heidän jaloistaan. En pidä heidän puheistaan. En pidä heidän kampauksistaan. En pidä heidän ajoneuvoistaan. En pidä heidän koiristaan, kissoistaan tai ruusuistaan.

Tunnistan ristiriidan itsessäni. Olen introvertti ja viihdyn yksin. Varsinkin nuorena minulla oli varsin huonot sosiaaliset taidot, joskin olen niitä oppinut laittamalla itseni joskus jopa puolipakolla sosiaalisiin tilanteisiin (eristäytyneille nuorille lohdutukseksi: sosiaalisia taitoja on mahdollista oppia kokemuksen kautta), mutta silti olen aina mieluummin hiihtänyt omia latujani. Minäkin olen elämässäni kohdannut oman osani kusipäistä jo varhaisella iällä, minkä vuoksi suhtaudun kyynisesti teennäisyyteen, teeskentelyyn ja massamentaliteettiin. Silti ihminen on laumaeläin, kuten se kuuluisa yksinäinen susikin ja kaikki kaipaavat seuraa. Yleisöä itselleen, jos ei muulle niin yleisöä yksinäisyydelleen.

Sitä paitsi: tuskin mikään on yhtä teennäistä kuin kuvitelma omasta individualismistaan ja siitä, että kaikki muut ovat laumaa paitsi puhuja itse.

Vaikka en tykkää pitää yhteyttä ihmisiin, haluaisin että minulla on laaja ystäväpiiri. Tykkään moikkailla tuttuja kadulla, mutta en soittaa heille. Omassa epävarmuudessani haluan joskus pakonomaisesti, että minusta pidetään. Se on joskus johtanut typerään mielistelyyn, jota on korostanut sosiaalisten taitojeni puute. Inhoan itseäni tekonauramassa omille huonoille vitseilleni seurassa, johon en edes kuulu. Tarvitaan rohkeutta olla sosiaalinen, mutta tarvitaan rohkeutta myös olla epäsosiaalinen ja jäädä kotiin lukemaan kirjoja kun muut haluavat yökerhoon.

Toinen pointti, jonka voisi nostaa esille, koskee Bukowskin omaelämänkerrallisuutta. Nykyisen autofiktiobuumin myötä kaikki tuntuvat kirjoittavan omasta elämästään ja itse termi autofiktio on revennyt tarkoittamaan melkein mitä tahansa omaelämänkerrallista kirjallisuutta. Aikaisemmin puhuttiin avainromaaneista ja varsinkin 70-luvulla niitä tuntuivat kirjoittavan kaikki.

Itselläni on hieman kaksijakoinen suhtautuminen ”autofiktioon” ja toivoisin buumin menevän pikku hiljaa ohi. Joskus tuntuu, että kirjailijoilla on mielikuvitus kadonnut eikä enää osata kirjoittaa tarinoita ja keksiä henkilöhahmoja, vaan pitää kirjoittaa vain narsistisesti itsestään ja muistella sitä kertaa kun joskus tuijotti seinää.

Autofiktio liittyy nimiin: joskus tarinan päähenkilö on suoraan nimetty Charles Bukowskiksi (jonka oikea etunimi muuten oli Henry), joskus hän esiintyy alter egonsa Henry Chinanskin nimellä. Henryn lempinimi on Hank, jota käytetään heistä molemmista. Joskus päähenkilö voi olla muunkin niminen, mutta variaatiota hamoissa on hyvin vähän: kaikkien Bukowskin tarinoiden, niin lyhyiden ja pitkien ja mukaan lukien runojen päähenkilö on viinaan ja naisiin menevä, ihmisiä vihaava lyhytsanainen renttu, joka työskentelee paskaduuneissa tai pyrkii välttelemään niitä, jos mahdollista, ja hakkaa kirjoituskonetta yksiössä milloin ei makaa kodittomana katuojassa tai istu baarissa tai putkassa. Suuri osa viehätyksestä liittyy siihen olettamukseen, että Bukowski kirjoittaa rehellisesti ja avoimesti omasta elämästään.

Miksi sitten tykkään lukea Bukowskin elämänkerrallisia juttuja, jotka ovat vieläpä melko toisteisia? Ehkä samaistun niihin enemmän kuin suomalaisiin autofiktioihin? En ole bukowskimaista (tai chinanskimaista) elämää varsinaisesti elänyt, vaikka olenkin kärsinyt yksinäisyydestä, hulluudesta ja köyhyydestä ja tehnyt paskaduuneja. Ainakaan ihan niin paljon viinaa en ole juonut.

Ehkä Saara Turusen romaaneista pitävät ihmiset, jotka ovat eläneet samanlaisen elämän kuin Saara Turunen.

Kurjaahan tietysti on, jos ihmiset pystyvät pitämään vain kirjoista, joiden päähenkilöihin he samaistuvat.

Kolmas pointti Bukowskista on itse kirjoittaminen. Hän kirjoittaa paljon kirjoittamisesta ja siitä, kuinka hänellä on kirjoittamiseen pakonomainen tarve ja kuinka se on pelastanut hänet kuolemalta ja hulluudelta ja ties miltä. Aikaisemmin olen kääntänyt tähän blogiin Bukowskin runon ”So, you wanna be writer?” otsikolla ”Haluatko kirjailijaksi?”, joka summaa monta pointtia Bukowskin ”filosofiasta” ja josta löytyisi paljon opittavaa kirjoittajille ja kirjailijoille.

Kirjoittajat puhuvat tyhjän ruudun kammosta ja siitä, kuinka älylaitteet vievät huomion eivätkä ammattikirjailijatkaan enää malta keskittyä kirjoitustyöhön, joka tuntuu motivoivan yhä vähemmän, eikä mitään tunnu syntyvän. Kirjoitusprosessi on tuskaa ja turhaa. Kirjoittaminen tuntuu pakolta, johon tullut ryhdyttyä sen sijaan, että olisi jotain sanottavaa, joka pakottaisi itsensä ulos. Kuten sanottua, yksinkin kirjoittaminen on kommunikaatiota muun ihmiskunnan kanssa, ja jos ei ole sanottavaa, pitää pakottaa itsensä luomaan jotain, jolla ei ole merkitystä. Jos kirjailijat itsekään enää eivät tunnu uskovan, että tekstissä on voimaa, miksi lukijoiden pitäisi?

Bukowskin tekstissä on voimaa. En tarkoita edes sen sisällön ”rankkuutta”: juopottelua, panemista ja väkivaltaa, vaan pelkistettyä tyyliä, jossa jokainen lause on nyrkinisku naamaan. Niin monen nykykirjailijan tekstistä puuttuu voimaa ja se kuulostaa mutinalta vaatekomerossa ämpäri päässä. Kirjoittajat ajattelevat vain julkaistuksi tulemista ja jostain kumman syystä monet tulevatkin julkaistuksi. Bukowskin runo muistuttaa kirjoittamisen intohimosta: miksi kirjoittaa ja lukea, jos siihen ei ole paloa? Juuri silloin kirjallisuutta aletaan kohdella kuten laihduttamista ja terveellisiä elämäntapoja, jos kirjallisuus itsessään ei sykähdytä.

Kaiken ryyppäämisen ja rälläämisen ohella Bukowskin tarinat kertovat kirjoittamisen intohimosta ja se tuntuu tekstissä.

Itään ei ole mitään

Jukka Korpelan kirjaa Kiovan Rusista lukiessa tuli muutamia hajahuomioita mieleen. (Korpela, Jukka: Muinais-Venäjän myytti. Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia. Gaudeamus 2023) Kirjoitan ehkä koko kirjasta tarkemman arvostelun, jos jaksan.

Korpelan mukaan venäläisessä historiankirjoituksessa on korostettu Venäjää Bysantin perillisenä ja sen vastapainoksi vähätelty mm. turkkilaisten ja mongolien vaikutusta, vaikka tosiasiassa keskiajalla ja varhaisella uudella ajalla yhteistyön rooli niiden kanssa oli merkittävä.

Vähättely on omalla tavallaan kaksinkertainen, sillä onhan myös Bysantin/Itä-Rooman roolia vähätelty länsimaisessa historiankirjoituksessa. Puhumattakaan mongolien vaikutuksesta. Vähättelyllä tarkoitan tässä kenties kouluopetusta ja sellaista historianharrastajan takapuolituntumaa, joka minulla esimerkiksi ei-akateemisena amatöörinä on (epäilemättä jollain oikealla historiantutkijalla näkökulma voi olla toinen).

Onhan kuitenkin niin, että meillä koulussa opetetaan Rooman valtakunnan lakanneen olemasta kun keisari Romulus Augustulus luopui vallasta 476 (lukion oppikirjasarjan Ihmisen tiet mukaan), vaikka puolet Rooman valtakunnasta jatkoi olemassaoloaan vielä seuraavat tuhatkunta vuotta. Historiaa kirjoitetaan (länsi)eurooppalaisesta näkökulmasta ja valtio, jonka ydinalue on maantieteellisesti nykyisen Turkin alueella, ei ole yhtä lailla eurooppalainen kuin vaikkapa Ranskan maantieteellinen edeltäjä Gallia, joka ei edes ollut yhtä kehittynyt kuin valtakunnan itäosat, jostain takapajuisesta Britanniasta puhumattakaan.

Kreikka on länsimaisen kulttuurin kehto, mutta roomalaisvalloituksen jälkeen se katoaa maailmanhistoriasta lopullisesti. Ehkä Kreikassa ei sen jälkeen tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Toinen vaihtoehto lienee vahva osmannivaikutus, joka siirsi Kreikan Euroopan ytimestä itämaiden piiriin.

Suomalaisille Venäjä on ollut aina vain Venäjä, mutta kuten Korpela kirjassaan kuvaa, on siellä ollut kautta historian monenlaista kansaa hallitsemassa monenlaista valtakuntaa. Yleinen harhaluulo lienee esimerkiksi, että ensi kertaa Suomen itärajan määrittelevä pähkinänsaaren rauha 1323 olisi solmittu Venäjän kanssa. Oikea vastaus olisi Novgorod, joka kylläkin peruskoulun historiantunnilla mainitaan, mutta ainakin minulle jäi kouluopetuksen perusteella epäselväksi, missä vaiheessa Novgorod vaihtui Venäjäksi. Tärkeintä taisi olla opettaa lapsille, että vihollinen tulee aina idästä, ellei se sitten ole koukannut.

Samaan aikaan Novgorodin kanssa nykyisen Venäjän alueella vaikutti myös mongolien Kultainen orda. Kaikki tietävät Tsingis-Kaanin, mutta harva tulee ajatelleeksi, millainen merkitys mongolivalloituksilla oli itänaapuriimme. Samoin vasta hiljattain Venäjän historiasta luettuani ymmärsin, miten iso peluri mongolien valtakunta oli alueella myöhäiskeskiajalla. Kultainen orda oli mongolien valtakunta, jonka väestöstä merkittävä osa oli turkkilaisheimoja, joita myöhemmin alettiin kutsua tataareiksi.

Täytyy vieläpä muistaa, että mongolit ja taatarit olivat muslimeja. Kun vielä otetaan huomioon osmannien valta eteläisessä Itä-Euroopassa ja Balkanilla sekä maurien valta Pyreneiden niemimaalla, on se jo aika reipas maantieteellinen alue, joka on ollut keskiajalla islamilainen. Ainakaan minä ajatellessani eurooppalaista keskiaikaa en ajattele niin paljon islamia kuin ehkä pitäisi.

Anekdoottina kerroaakoon, että Kiovan Rusin hallitsija Vladimir Suuri, joka kastoi valtakuntansa kristinuskoon, harkitsi alunperin myös islamia, mutta ei halunnut tulla ympärileikatuksi eikä etenkään luopua alkoholista, joten hän valitsi kristinuskon. Todelliset syyt lienevät kuitenkin diplomaattis-poliittisia ja kuinka lähellä hän oli valita islam, siitä kinastelkoot asiantuntijat, mutta olisihan islamilainen Venäjä ollut aika mielenkiintoinen historiankulku.

Suomikin on enemmän itäeurooppalainen maa kuin mitä haluammekaan myöntää. Maantieteellisesti esimerkiksi Albania on meistä katsoen läntisellä aikavyöhykkeellä. Suomen tarina on kerrottu aina Länsi-Suomen näkökulmasta: Suomen puoliksi jakaneen pähkinäsaaren rajan länsipuoli on katsottu ”oikeaksi” Suomeksi, vaikka nykyisestäkin Suomesta valtaosa jäi sen itäpuolelle. Asian olisi voinut tulkita toisin, eikä kouluopetuksessa käytettyä ”Ruotsi-Suomea” ole koskaan ollut olemassa. Meille on opetettu, että ”ensin Suomi oli Ruotsin vallan alla ja sitten Venäjän”, vaikka pikemminkin totuus olisi, että ”suomea (ja suomen lähisukukieliä) puhuvia ihmisiä on asunut Ruotsin ja Venäjän (ja Novgorodin) hallitsemilla alueilla ennen kansallista herätystä ja vuoden 1917 itsenäistymistä”, ja asuu edelleen.

Venäjä taas kautta historian on katsonut kuuluvansa nimenomaan Itä-Eurooppaan ja siksi torjunut länsimaalaiset vaikutteet: demokratia, valistus, reformaatio ja rationalismi kuulostavat kivalta, mutta Venäjällä on oma venäläinen sielunsa. Pietari Suuri oli suurmies, mutta siltikin liian länsimielinen. (Suositeltavaa luettavaa muuten Vesa Oittisen Venäjä ja Eurooppa: Venäjän idea 1800-luvulla. (Vastapaino/Aleksanteri-instituutti. 2007))

Ja siltikin Venäjä on pyrkinyt historiankirjoituksessaan siivoamaan pois myös itäiset vaikutteet. Se on itää, mutta ei silti sentään niin itää. Tarpeeksi itää ovat juurikin nykyisen Ukrainan ja Valko-Venäjän alueella sijainnut Rus ja itäroomalainen Bysantti. Sieltä löytyy venäläisyyden kehto ja sitä kautta myös tähän päivään asti jatkunut kipuilu suhteessa länteen.

Orwellin värssytin ja muita kojeita

Tekoälyn tuottamasta kirjallisuudesta ja musiikista olen kirjoittanut tässä aikaisemminkin, mutta olin unohtanut, että jo Orwellin romaanissa 1984 esitellään idea ”värssyttimestä”, mekaanisesta ”kaleidoskooppimaisesta” laitteesta, joka tuottaa viihderoskaa kansan tarpeisiin. Koko kappale kuuluu seuraavasti:

And the Records Department, after all, was itself only a single branch of the Ministry of Truth, whose primary job was not to reconstruct the past but to supply the citizens of Oceania with newspapers, films, textbooks, telescreen programmes, plays, novels — with every conceivable kind of information, instruction, or entertainment, from a statue to a slogan, from a lyric poem to a biological treatise, and from a child’s spelling-book to a Newspeak dictionary. And the Ministry had not only to supply the multifarious needs of the party, but also to repeat the whole operation at a lower level for the benefit of the proletariat. There was a whole chain of separate departments dealing with proletarian literature, music, drama, and entertainment generally. Here were produced rubbishy newspapers containing almost nothing except sport, crime and astrology, sensational five-cent novelettes, films oozing with sex, and sentimental songs which were composed entirely by mechanical means on a special kind of kaleidoscope known as a versificator. There was even a whole sub-section — Pornosec, it was called in Newspeak — engaged in producing the lowest kind of pornography, which was sent out in sealed packets and which no Party member, other than those who worked on it, was permitted to look at.

En käännä kappaletta enkä jaksa näpytellä koko lainausta suomenkielisestä pokkariversiosta, joka minulla on. Oma käännökseni on Raija Mattilan suomennos vuodelta 1999, josta termin ”versificator” käännös ”värssyttimeksi”.

Värssyttimen toimintaa ei sen tarkemmin selitetä, mutta ”mekaaninen kaleidoskooppi” voisi olla laite, joka tuottaa olemassaolevista sisällöistä uusia versioita. Kuten generatiivinen tekoälykin. Kumpikaan ei luo uutta, vaan kierrättää vanhoja kliseitä ja pystyy tuottamaan vain mieltä turruttavaa sentimentaalista hömppää.

Kuten Platonin valtiossa, johon tämä kaikki tietenkin palautuu, runoilijat on karkoitettu ihanneyhteiskunnasta ja sallittuja ovat vain suuria sankareita ylistävät laulut nuorison kohottamiseksi, tai tässä tapauksessa vaaraton, geneerinen hömppä. Sen tuottamiseen ei tarvita edes ihmistä.

Orwellin 1984:n ohella tunnetuin dystopia, Huxleyn Uusi uljas maailma menee tähän teemaan vieläkin syvemmälle: kaikki syvällinen kulttuuri on korvattu ”seksofonien” ja ”tuoksu-urkujen” viihdehömpällä ja ”synteettisten kojeiden malthusilaisella bluesilla” niin, että yhteiskunnan ei tarvitse edes käyttää pakkokeinoja turrutettujen massojen hallitsemiseen. Silti hömppää tuottavat edelleen ihmiset, eikä sen generoimista ole vielä ulkoistettu ”värssyttimille”.

Lisätään kasaan vielä Kurt Vonnegutin Sähköpiano (Player Piano, 1952), joka kertoo maailmasta, jossa automaatio on korvannut suurimman osan ihmisten työstä. Muistan lukeneeni kirjan joskus 20 vuotta sitten ja silloin sen teemat tuntuivat kaukaisen utopistisilta, mutta nykyään samoja keskusteluita työn katoamisesta tekoälylle käydään vakavastikin. 1950-luvulla tietotekniikasta ei tiedetty paljoakaan ja Vonnegutin visiossa automaatio on vielä varsin mekaanista, jollei aivan steampunkia kuitenkaan.

Ihmisten työt oli korvannut ”toinen teollinen vallankumous”, mutta mitä ”kolmas teollinen vallankumous” korvaisi? Ihmisten ajattelun.

En analysoi romaania sen yksityiskohtaisemmin, mutta sen otsikkoonkin nostettu motiivi, automaatinen piano, sopii tämän bloggauksen aiheeseen. Sen suomentaminen ”sähköpianoksi” on hieman harhaanjohtavaa, sillä kyseessä ei ole ihmisen soittama sähköinen instrumentti, vaan nimenomaan reikänauhoilla toimiva automaattipiano. Romaanissa automaattipiano ei ole mikään uusista uusin teknologian ihme, vaan antiikkinen, koliseva mekaaninen kone, joka soittaa 1900-luvun alun ragtime-musiikkia.

Vonnegutin Sähköpianon maailmassa kehitys tuntuu pysähtyneen. Automatiikka on ohjelmoitu vuosia sitten, eikä sitä ole tarvinnut juurikaan kehittää sen jälkeen. Automaatiolta säilyneiden ammattien joukossa eivät ole muusikot tai taiteilijat, vaan musiikkikin on ikivanhojen tallenteiden varassa. Kun tekijät vieraantuvat työstään lopullisesti, kehitys lakkaa.

Ainakin scifi-klassikoiden tuomio koneiden tekemälle taiteelle on selvä: koneet pystyvät vain toistamaan olemassa olevia muotoja ja sisältöjä. Tämä on rinnakkaista koko yhteiskunnan ja inhimillisen kulttuurin stagnaatiolle: kun ajattelu, kulttuuri ja taide ovat vain sisällötöntä aikaisemman toistoa, ihmisestäkin tulee ratas totalitarismin koneistossa.

Schopenhauer ja naisten viagra

Hesari arvostelee uuden Schopenhauer -suomennoksen, (Arthur Schopenhauer: Ihmisen tahdon vapaudesta. Suom. Markus Nikkarla. Sammakko, 2023). En ole sitä vielä lukenut, mutta olen kuunnellut aiheesta podcastin.

Kuten arviossa kerrotaan, teoksen perusidea on simppeli ja arkinen: ihminen voi tehdä mitä haluaa, mutta ei voi päättää mitä haluaa. Vapauden ongelma on yleensä pelkistetty siihen, että jos mikään ulkoinen tekijä ei meitä estä, olemme vapaita. Jos jäätelökioskilla voin vapaasti valita otanko mansikka- vai suklaajäätelöä, olen vapaa. Tosin, en voi valita haluanko mansikka- vai suklaajäätelöä. Ihmisen itsetietoisuudesta ei Schopenhauerin mukaan väistämättä seuraa, että hänellä olisi vapaa tahto: tiedämme vain valintamme tuloksen, emme sitä miksi teemme valintamme.

Schopenhauerin metafyysinen selitys onkin sitten jo vähän monimutkaisempi ja maagisempi, niin kuin metafyysiset selitykset yleensä ovat. Schopenhauer selittää asian siten, että on olemassa rinnakkaismaailma, jota hallitsee mystinen tahto. Tämä tahto pitää niin kasvit kasvamassa kuin planeetat radallaan ja ihmiset pienissä toimissaan ja evoluution liikkeessä. Tästä ”tahdon maailmasta” emme voi tietää mitään, se on kaiken käsitteellistämisen ulkopuolella, samalla tavalla kuin kantilainen ”asioiden sinänsä” maailma. Joku metafysiikasta paremmin kärryillä oleva varmaan osaisi selittää paremmin, kuinka Schopenhauerin malli eroaa hänen kiistakumppaninsa Hegelin mallista, mutta näyttäisi siltä, että siinä missä Hegelin maailmaa ohjaava maailmansielu, Geist on järki itsessään, joka tulee itsestään tietoiseksi, Schopenhauerin tahto on abstrakti voima, joka on tietämisen ulottumattomissa. Emme tiedä mitä tahdomme, koska ”tahtoa” ei voi käsitteellistää.

Kuinkahan Schopenhauer olisi ajatellut, jos olisi nähnyt vilauksen meidän ajastamme? Haluamme Apple iPhone 15 -matkapuhelinta, BigMac -kerroshampurilaisateriaa, lomaviikkoa Kreetalla, pallogrilliä, 100% prosenttia tuuheampia silmäripsiä ja Huippukiva -perseensuristinta ja kaikkea tätä ja paljon muuta vain yhden mainoskatkon aikana. (En tee tässä semanttista eroa halun ja tahdon välillä, koska Schopenhauerillakin fyysiset ”halut” tuntuvat kuuluvan ”tahdon” alaan.) Schopenhauer ei elämänsä aikana olisi osannut haluta mitään näistä asioista, kuten ei kukaan muukaan hänen aikalaisensa. Markkinatalous on systeemi, joka synnyttää jatkuvasti liukuhihnalta meille haluttavia asioita ja yksilöt ovat tahdottomia sen edessä. Tahto ohjaa markkinataloutta kuten kaikkea muutakin, mutta kenties lisäanalyysiä olisi vaatinut se, miten kiihtyvällä tahdilla tuo systeemi luo meille uusia tarpeita, jotka ohjaavat meitä.

Schopenhauerin mukaan asiat voivat mennä vain yhdellä tavalla: ihminen toimii oman luonteensa mukaan ja asiat tapahtuvat väistämättä. Jälkeenpäin voi keksiä vain selityksiä. Jos toimin toisin kuin mitä alunperin tahdoin, en oikeasti tahtonut sitä. (Schopenhauerin selitys voi näyttäytyä kehäpäätelmänä: Miksi toimin näin? Koska tahdoin niin. Mistä tiedän, että tahdoin sitä? Koska toimin niin. )

Schopenhauerin käsitys ihmistä ohjaavasta tahdosta, joka on meille tiedostamaton, vaikutti hänen jälkeensä mm. Sigmund Freudiin, joka paikansi tahdon metafysiikan sijasta ihmisen psyykeen. Mistä pääsemmekin seksihommiin: Freudille ihmisen elämänhalu, libido, on perustaltaan seksuaalinen ja ohjaa meitä tiedostamattamme.

Jostain syystä Schopenhaueria ajatellessani ajattelen aina naisten viagraa. Siinä missä miesten potenssilääkkeet hoitavat fyysistä puolta, eli kyvyttömyyttä erektioon, ”naisten viagraksi” kutsutut lääkkeet (esim. flibanseriini) hoitavat psyykkistä puolta, eli seksuaalista haluttomuutta. Kysymys ei ole vailla filosofisia nyansseja. Freud tunnetusti ei juurikaan ymmärtänyt naisten seksuaalisuutta ja muistaakseni Schopenhauerkin oli suoranaisesti naisten vihaaja ja naisen seksuaalista halua heidän aikanaan pidettiin pikemminkin ei-toivottuna asiana, mutta noista päivistä asiat ovat kääntyneet toisin. Halusta on tullut haluttavaa.

Kuinka Schopenhauerin alkuperäinen ajatus siitä, että ei voi tahtoa mitä tahtoo suhtautuu tähän? Jos kuitenkin tahtomista voi muuttaa pillerillä? Toisaalta, jos ei tahtoisi haluta, niin ei kai silloin tahtoisi ottaa pilleriä, joka saa haluamaan?

Schopenhauerille halu on kaiken kärsimyksen lähde, ajatus jonka hän otti itämaisista uskonnoista. Halu ei koskaan lopulta tyydyty lopullisesti ja olemme ikuisessa halun ja tyydytyksen luupissa. Koska koko todellisuus on perustaltaan tällainen, on kaikki pohjimmiltaan päin helvettiä ja se on syy filosofiseen pessimismiin. Seksuaalinen halu on elämää uusintava voima, joskin modernina aikana se törmää usein kumin tai hormonaalisen ehkäisyn luomaan esteeseen. Tältä kannalta halun puute on kärsimystä toiseen potenssiin: kärsimystä siitä, ettei tunne halua, jota tyydyttää.

Moderni elämä markkinatalousyhteiskunnassa on halujen tyydytystä ja jos meillä ei ole halua, jota tyydyttää, jäämme jostain paitsi. Jos emme osaltamme osallistu kulutusyhteiskuntaan kuluttamalla ja tuottamalla ja hankkimalla rahaa kulutukseen, koko systeemi kaatuu. Halun puuttuminen on oire. Tämä eetos läpäisee kaiken, myös ja etenkin seksuaalisuuden.

Olemme taas vapaan tahdon jäätelökioskilla. Haluaisin mansikkajäätelöä, mutta otan pillerin, jotta haluaisin suklaajäätelöä. Miten me määrittelimmekään vapauden?

Kirjojen hävittämisestä

Kirjan heittäminen roskiin tai sen hävittäminen esimerkiksi polttamalla herättää voimakkaita tunteita kirjanystävissä, mutta myös kirjoja vähemmän lukevat tunnustavat kirjan symbolisen arvon. Ajatus kirjarovioista on totalitarismin peruskuvastoa. Tässä blogissa olen monta kertaa kirjoittanut kirjasta fyysisenä esineenä, jolla on itsessään tiettyä prestiisiä.

Nyt kirjoille on tulossa kierrätysvelvoite. Lopulta johonkin ne lukemattomat kirjat pitää kuitenkin laittaa sen jälkeen, kun ne eivät enää kiinnosta lukijoita. Kaunis ja idealistinen ajatus on, että jokaiselle kirjalle löytyisi lukijansa ja sitä rakastettaisiin ja vaalittaisiin ja kirjan arvo tunnustettaisiin tallettamalla se ikuisiksi ajoiksi kirjahyllyyn. Kirjoja kuitenkin painetaan vuosittain yhä enemmän ja jotain niille on tehtävä sen jälkeen, kun ihmisten kirjahyllyt tulvivat yli ja lasten kuvakirjat ovat täyttäneet häkkivarastot.

Lähetyskirpputorien kirjahyllyt ovat surullista katsottavaa. Nopeimmin vanhentuvat turhien julkkisten sesonkikirjat, atk-oppaat, lahjaksi annetut yhden vitsin varaan rakennetut makkarajooga-kirjat. Aika vähän arvoa on myös uskonnollisella kirjallisuudella ja Valittujen Palojen kirjavalioilla ja unohdetuilla, omanakin aikanaan melko vähän myyneillä tekijöillä, joiden omakustannerunot ja erämuistelmat ovat tuomittuja unohdukseen. Internet ja Wikipedia ovat tehneet tietosanakirjat ja monet muut hakuteokset turhiksi.

Aina välillä Tori.fi:tä selaillessa tulee vastaan myyjiä, jotka pyytävät monta kymppiä jostain sattumanvaraisesta kellastuneesta opuksesta vain sen vuoksi, että se sattuu olemaan ”vanha”, eli ehkä 1930-luvulta. Tai sitten isovanhempien kuolinpesästä on saatu kirjahyllyllinen Iijoki-sarjaa ja kirjakerhon kuukauden kirjoja. Myynti-ilmoituksen kuva on otettu sillä tavalla sivusta tai etäältä, että selkämyksen nimi ei erotu tai kirjat on kasattu siten, että niiden nimet jäävät piiloon. Myyjä, joka ei itse juurikaan lue, ajattelee kuitenkin, että kirjoilla on jotain rahallistakin arvoa, vaikkei ymmärtäisikään edes laittaa kirjojen nimiä ilmoitukseen.

Kirjat ovat kulutustavaraa siinä missä muukin kodin irtaimisto ja joskus se tulee käyttöikänsä päähän ja tulee hävittää. Huvittavaa sinänsä, että kirjan arvo laskee kenties nopeammin kuin minkään muun myyntiartikkelin. Elämme näin syksyllä kirjamyynnin kulta-aikaa: kirjamessujen, isänpäivän ja joulun alla myydään eniten kirjoja. Jos ostat bestsellerin kolmella kympillä kirjamessuilta, et saa sitä myytyä tammikuussa divariin vitosella. Myyntisesongin päätyttyä myymättä jääneet menevät makulatuuriin, eli polttolaitokselle: moni kovakantinen lämmittää suomalaisia kotitalouksia yhtä useasti kuin suomalaislukijoiden sydämiä.

Nyt on linjattu, että kirjoja ei saa laittaa paperinkeräykseen, vaan ne menevät sekajätteeseen. Aikaisemmin kirjat on laitettu ilman kansia paperinkeräykseen. Ensi vuodeksi ympäristöministeriö on kaavailemassa uutta lakia kirjojen kierrätysvelvoitteesta. Koska vanhat kirjat sisältävät liimaa, ei niitä voi käyttää samalla tavalla paperinvalmistuksessa kuin sanomalehtipaperia, vaan ne pitää kerätä erikseen. Ehkä jotain symbolista on siinäkin, että kirjoja käsitellään kuin jotain ongelmajätettä.

Elektroniikkalaitteiden kohdalla elektroniikkaliikkeet ovat velvoitettuja ottamaan käytettyjä laitteita takaisin ja kierrätyksen kuluja on kompensoitu kuluttajahinnassa. Kirjan hinnan nostaminen nykyisessä tilanteessa, jossa ALV:n mahdollinen nosto lisää hintaa parilla eurolla ja kirjat ovat valmiiksi jo melko kalliita, ei kuulosta hyvältä.

Suomalainen kirjakauppa on jo reagoinut ja on alkanut ottaa vastaan kierrätyskirjoja. Hyvitykseksi käytetystä kirjasta saa 5€ pois uuden kirjan ostosta. Kirjakaupan sivuilla kerrotaan, että vain Suomalaisesta kirjakaupasta ostetut, uudet ja hyväkuntoiset kirjat kelpaavat hyvityksen piiriin. Ilmeisesti kierrätetyt kirjat otetaan takaisin myyntiin, mutta tuskin alkuperäiseen hintaan, vaan todennäköisesti ”b-stockina”. Voisi kuvitella, että vaikka kirjakaupalle syntyy 5€ ”tappiota” kirjan hyvittämisestä, ainakin lyhyellä aikavälillä tempaus voi toimia mainoskampanjana. Tämän laajemmin Suomalainen kirjakauppa ei ilmeisesti aio divaribusinekseen lähteä.

Kirjailija ei tästä tietenkään kauheasti hyödy ja Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen onkin älähtänyt asiasta. Vaikka Hytösen kanssa yleensä olen asioista samoilla linjoilla, en ole oikein varma, miksi kirjasta tässä tapauksessa pitäisi maksaa kirjailijalle kahteen kertaan. Tietääkseni divaritkaan eivät maksa mitään kirjailijoille.

Romanttinen käsitys painetusta sanasta pitää fyysistä kirjaa hengissä vielä jonkin aikaa, mutta katsotaan kuinka kauan. Massakulutusyhteiskunta kuitenkin hukuttaa meidät hyödykkeisiin ja kaikkea on aivan liikaa, kirjojakin.

LISÄYS 12.10.:

Aamulehden jutusta selviää, että kirjakauppa laittaa vastaanottamansa käytetyt kirjat takaisin myyntiin puoleen hintaan. Eli jos uutuusromaanin hinta pyörii siinä kolmen kympin paikkeilla, kerran luetun saa itselleen viiteentoista euroon. Uudesta kirjasta 5 euron hyvityksen saa, jos sen palauttaa takaisin kuukauden kuluessa. Kirjoittaja vertaa tätä kirjojen vuokraamiseen, mitä se tavallaan onkin. Jutussa myös muistutetaan, että kirjoja saa samalla tavalla lainaan kirjastosta. Kirjan ”vuokraus” soveltunee parhaiten heille, jotka haluavat aina lukea uusimmat menestysromaanit ja pysyä kärryillä uutuusteoksista. Ehkä kirjallisuustrendeistä tietoisena pysyminen on korvannut näyttävän kirjahyllyn. Ne luettujen kirjojen selkämykset voi joka tapauksessa jakaa Instagramissa.

Itse ostan vain kirjoja, joihin tulee palauttua monta kertaa. Näitä ovat esimerkiksi runokirjat, joita en lue kannesta kanteen yhtä soittoa, vaan pikemminkin sieltä täältä, kuin kuuntelisi levyltä biisin kerrallaan. Samoin sellaiset filosofiset teokset, jotka vaativat pidempää pureskelua, saavat paikkansa kirjahyllyssä, kuten myös keskeiset lähdeteokset, jotka menevät aiheeseen Wikipedia-artikkelia syvemmälle. Hyvän kirjan tunnistaa siitä, että sen voi avata mistä tahansa sattumanvaraisesta kohdasta ja aina löytyy jotain mielenkiintoista. Tällaisia pyrin hamstraamaan hyllyyni ja pitämään aina käden ulottuvilla. Sellaiset kertaalleen läpi luettavat lukuromaanit, joihin myös jutussa mainitut Westön teokset kuuluvat, lainaan kirjastosta. Joskus niitä saa myös ilmaiseksi tai parilla eurolla nettikirppiksiltä. Tällöin ilmaiseksi saatu peruspokkari saattaa kulkea laukussa tai vettyä saunassa tai parvekkeella tai pyöriä sängyn alla niin, että pian se on jo kierrätyskamaa, mitä en kehtaisi kirjastolainalle tietenkään tehdä.

Aikoinaan leveä kirjahylly, jossa on kovakantisia kirjoja, kuului kodin sisustukseen, oli se siten miten pikkuporvallisen teennäistä hyvänsä ja oli niitä kirjoja luettu tai ei. Ehkä tämä sama kuluttajasegmentti, joka nyt konmarittaa kirjansa olohuoneen kunniapaikalta, on myös ”kirjavuokrauksen” kohderyhmää.