Tekijä: Joni Kärki

Päivät Burmassa saapui painosta

Burma

Kääntämäni George Orwellin romaani ”Burmese Days”, eli suomeksi ”Päivät Burmassa” putkahti postipakettina kotiini. Kyseessä on toistaiseksi suomeksi ilmestymätön, mutta kansainvälisesti tunnettu ja arvostettu Orwellin esikoisromaani, joka perustuu osittain hänen omiin kokemuksiinsa Burmassa. Vaikka kyseessä on hyvin erilainen teos kuin kaikille tuttu 1984, on sinänsä mielenkiintoista miten samat teemat ovat tavallaan idullaan jo tässä kirjassa. Niille, jotka ovat kiinnostuneita Orwellin kokemuksista Burmassa, eli sen ajan brittiläisessä Itä-Intiassa, voin suositella esim. ”Kuinka ammuin norsun”-esseekokoelman nimiesseetä.

Dystopian sijasta Päivät Burmassa on pikemminkin jonkinlainen epäonninen rakkaustarina tai antisankarinsa John Floryn käänteinen kehitystarina, mutta en spoilaa sen enempää. Aateromaanina se vastustaa vahvasti brittiläistä imperialismia ja rasismia ja vielä nykyisenä kauko-Aasian seksiturismin aikoina se on ajankohtainen.

Kuinka politiikkaa tehdään

Jälleen toinen asia, josta on pitänyt kirjoittaa jo pidemmän aikaa, mutta jostain syystä jälleen perfektionismissani kuvittelen, että voin kirjoittaa vasta, kun olen saanut aiheen kehiteltyä päässäni selkeään lopputulokseen. Ehkä pitäisi käsittää tämä blogi työpäiväkirjaksi, jossa kehittelee eteenpäin ajatusten raakileita, tai jopa ymmärtää, että ainakaan kovin helpolla mistään asiasta ei pääse lopulliseen totuuteen. Ehkä pitää vain yrittää, ”essayer”, siitähän tässä on kyse. Tämäkin aihe tuli viime tapahtumien vuoksi ajankohtaisemmaksi kuin koskaan, ja pelkään että monetkin ajatukset ovat pian menettäneet ajankohtaisuutensa, vaikka keksin ne jo aikoja sitten ja siten olin edelläkävijä.

Tässä haluan pureutua siihen tapaan, jolla viime aikoina yleisö ja yksittäiset ihmiset ovat ottaneet vastaan uutisia ja muodostaneet maailmankuvaansa.
Ensimmäinen ongelma tämän ilmiön haltuunottamisessa on se kaikkien tietämä tosiasia, että Suomi on yhä jakautuneempi kahteen leiriin, joiden olemassaoloa emme kuitenkaan täysin halua tunnustaa. Oireellista on, että kummastakin leiristä on olemassa oikeastaan haukkumanimiä. Toinen porukka on jossain oikealla, joskaan ”oikeisto” ei välttämättä sille oikea nimitys, koska monet sen edustajat ovat pikemminkin työväenluokkaisia kuin porvarillisia (joskus käytetään nimitystä ”huonosti koulutetut). Perussuomalaisuus, eli ”persuus” (otamme vakavan ilmeen ja väitämme ettei tämä väännös ole haukkumasana) voi olla yhdistävä tekijä, mutta tähän porukkaan kuuluu muitakin kuin vain Perussuomalaisen puolueen jäseniä. He ovat konservatiiveja, suvaitsemattomia, joidenkin mielestä rasisteja (tästä nimityksestä kirjoiten lisää myöhemmin, jos muistan). Toinen ryhmä on vasemmistolainen, tai ”vihervasemmistolainen” (jostain syystä tämä minusta neutraali sana koetaan loukkaavana) tai punavihreä. Haukkumasanana käytetään ”suvaitsevaistoa” tai ”suvakkia”. Kaikki tiedämme näiden kahden ryhmän olemassaolosta, tiedämme yleensä kumpaan kuulumme tai mikä muuten on suhteemme niihin. Silti näitä kahta ryhmää on vaikea nimetä ja jos niihin viittaa keskustelussa, vastaväitteiden ryöppy peittää alleen itse pointin. Varmaa silti on, että keskustelussa nämä kaksi näkökulmaa vaikuttavat siihen, miten ihmiset vastaanottavat uutisia. Käytän siis seuraavassa edellämainittuja termejä, siitäkin huolimatta että joku tästä varmasti loukkaantuu (mahdollisesti joku, joka mielellään syyttää muita ”ammattiloukkaantujiksi” tai ”mielensapahoittajiksi”).

Skenaario 1#

Otetaan skenaario, jokin niistä parin vuoden aikana tapahtuneista väkivallanteoista, joita kutsutaan terroriteoiksi. Kun isku tapahtuu, tekijästä ei ole välttämättä tietoa: emme tiedä hänen taustojaan, etnisyyttään, poliitisia mielipiteitä tai motiiveja. Jossain on kuitenkin räjähtänyt pommi, ammuttu koulussa tai baarissaa silmittömästi, ajettu autolla väkijoukkoon, puukotettu useaa vastaantulijaa. Tässä vaiheessa tiedetään jo Hesarin kommenteissa ja Hommaforumilla, että kyseessä on maahanmuuttaja ja islamisti, mutta suvaitsevaiston vallassa oleva media ei sitä halua vielä paljastaa. Vastaavasti punavihreässä kuplassa tiedetään, että tapausten kulku viittaa kovasti islamilaiseen terrorismiin, mutta viime hetkeen asti toivotaan, että kyseessä olisi jokin muu motiivi, tai ainakin että tapaus ei lisäisi rasismia ja ennakkoluuloja ja muistutetaan että kyseessä on kuitenkin yksittäistapaus. Kun sitten paljastuu, että kyseessä onkin jihadistin sijaan äärioikeistohörhö, roolit kääntyvät. Oikeistoleirissä ollaan sitä mieltä, että media tarttuu asiaan vain siksi, että kyseessä on oikeistoradikaali, mutta muslimiterroria hyssytellään. Vasemmistoleirissä ollaan täysin samasta uutisoinnista sitä mieltä, että nyt kun tekijä paljastui ei-muslimiksi, asiaa yritetään painaa villaisella. Useassa tapauksessa isku muistetaan ennakkoreaktioiden, ei todellisten tapahtumien perusteella.

Ylläoleva on ilmiselvää kenelle tahansa omilla aivoillaan keskustelua seuraavalle (tosin, voidaan myös sanoa, että sellaisia ihmisiä on valitettan vähän), eikä se vaadi suurta järkeilyä, eikä ole siksi tämän kirjoituksen pointti. Pointti on siinä innossa, jolla jotain pahaa odetetaan tapahtuvaksi.
Väitän, että persupiireissä tekijällä ei pelkästään spekuloida: tekijän toivotaan olevan muslimi/islamisti/jihadisti (tai anarkisti, mutta vakavia terroritekoja Antifa on tehnyt mainettaan vähemmän). Ensimmäiset hetket terrori-iskun jälkeen ovat suuren urheilujuhlan tuntua: kuka veikkaa voittajaa? Jos kyseessä on rikos, johon liittyy seksuaalista väkivaltaa, niin kuin monissa esiin nostetuissa maahanmuuttajien tekemissä rikoksissa liittyy, on nettipalstoilla aistittavissa jopa seksuaalista hekumaa.

Vastaavasti toisessa päässä makustellaan oikeistolaisten tekemillä iskuilla. Koska ainakaan vielä ei olla päästy lapuanliikkeen vuosien kaltaiseen väkivalta-aaltoon, pitää muistella Priden kaasuiskua vuodelta 2010 ja Jyväskylän kirjastopuukotusta vuodelta 2013. Kun näistä puhutaan tai kirjoitetaan, voi aistia sen mielihyvän, jolla haetaan omalle pointille pontta: olen uskottava pessimistisen tulevaisuuden ennustaja, kun osaan viitata todella vakavasti otettaviin yhteiskunnallisiin oireisiin, tavata sanan ”orwellilainen” ja kunpa vielä tapahtuisi jokin suuri mullistus, joka osoittaisi kuinka oikeassa olen.

Disclaimer 1: en halua vähätellä minkäänlaista väkivaltaa, mutta eikö ole huolestuttava se tyytyväisyys, jolla väkivallasta kertovat uutiset otetaan vastaan?

Disclaimer 2: jos tämä (tai jokin mitä kirjoitan myöhemmin) loukkaa sinua, kertoo se suurella todennäköisyydellä kumpaan ryhmään kuulut.

Skenaario 2#

Toinen skenaario on tapaus, jossa puolueen X rivijäsen loukkaa puolueen Y naispuolista presidenttiehdokasta alatyylisellä twiitillä (puoleilla X ja Y ei sinänsä ole väliä, koska tämä toimii molempiin suuntiin). Puolueen Y verkkolehti julkaisee twiitin osoituksena puolueen X jäsenten loukkaavasta kielenkäytöstä ja puolueen Y jäsenet jakavat uutista ahkerasti verkossa. Puolueen X rivijäsen poistaa alkuperäisen twiitin, mutta hänen nimellään Googlesta haettaessa kuvakaappaus twiitistä on hakutulosten ensimmäisenä. Puoleen X rivijäsen kokee kunniaansa loukatun.

Milloin me päädyimme tällaiseen nurinkuriseen viestintään? Miksi jokin puolue julkaisee verkkolehdessään naispuoliseen kansanedustajaan ja presidenttiehdokkaaseen kohdistuvia loukkauksia? Tietenkin siksi, että ne kertovat jotain myös lausujastaan, mutta silti. Ja emmekö me rakastakin juuri näitä luhankalaisia varavaltuutettuja, jotka twiittaavat lauantain ja sunnuntain välisenä yönä jotain sekopäistä, jota voimme jakaa eteenpäin? Ja jos se on jotain rasistista tai seksististä, järkytymmekö siitä vai pikemminkin ilahdumme, vai miksi muuten jakaisimme ja kommentoisimme sitä ahkerammin kuin samaa mieltä olevat?
En ole seurannut Donald Trumpia Twitterissä tai muuallakaan, mutta olen lukenut useitakin hänen twiittejään, koska niitä ovat jakaneet henkilöt, joiden mielestä ne ovat typeriä. Onkin oireellista, että Trumpin vastustajat näyttävät levittävän hänen sanomaansa yhtä tehokkaasti kuin hänen kannattajansa. Jälleen en voi olla huolestumatta siitä tunteesta, joka niin monella syntyy, kun he oikein saavat syyn raivota. Rohkenen olettaa, että silloin kun joku näennäisesti suuttuu, kyseessä on itse asiassa jonkinasteinen ilo.

Ja silläkin ehdolla että syljen oman viiteryhmäni suuntaan, totean että yliopistot suoltavat maailmalle liikaa ylikoulutettuja humanisteja, joiden taidoille ei oikeastaan ole työelämässä käyttöä. Tätä voi kompensoida hankkimalla elämäänsä iloa etsimällä rakenteellista rasismia mainosten kuvastosta tai seksismiä ammattinimikkeistä. Ranskalaista postrukturalistista kielikäsitystä voi olla vaikea soveltaa suomen kieleen, koska meillä ei ole samalla tavalla kieliopillista sukua tai edes sukupuolitettuja pronomineja, mutta kielen sukupuolittuneisuutta voi löytää sellaisista vanhentuneista ilmaisuista kuten ”puhemies”, ”palomies” tai ”tarjoilijatar” ja olla iloinen siitä, että eipä mennyt kuuden vuoden yliopisto-opiskelut aivan hukkaan. Mutta missä on ”proletariaatti”? Enää on vain ”kouluttamattomia”?

Skenaario 3#

Poliittista väkivaltaa odotetaan molemmilla puolilla kieli pitkällä. Kun sitten eräs lähes kaikille tuntematon jyväskyläläinen avustaja pahoinpidellään vasaralla, puoluejohtoa myöten sitä pidetään poliittisena iskuna ja kuten Hommaforuminkin ensireaktiot suorastaan toivovat: ”vihervasemmiston vihapuheet alkavat ilmeisesti oikeasti muuttua teoiksi”. Kun sitten murhayrityksen vakavuudella tapahtuneesta pahoinpitelystä pidätetään kaksi äärioikeistolaista, vasemmiston humaanius ei voi olla muuttumatta vahingoniloksi. Samaan aikaan toisaalla rikoksen poliittista aspektia ei enää haluta korostaa, mutta Hommaforumilla aletaan pohtia ”onko ihan itse vaan hakannut päätään pöydänkulmaan… (hymiö)” ja ”Kataja kuvittelee olevansa pahoinpitelyn jälkeen jonkinlainen martyyri” ja niin edelleen. Tätä kirjoitettaessa asia on edelleen auki ja ainakin yksi äärioikeistolaisista epäillyistä on vapautettu, joten vielä emme saa varmuutta, kumman puolen marttyyriksi vaalipäällikkö kelpaa.

”Tulispa kunnon kunnon kähinät”

Neljäs skenaario, tai pikemminkin se viimeaikainen tapahtuma, joka sai tämän bloggauksen kirjoittamaan, on Yhdysvaltain kongressitalon tapahtumat. Joka on tänne asti lukenut tarkkaavaisesti, ymmärtää varmasti jo mihin pyrin.

Tapahtumia on kuvattu vallankaappausyritykseksi etenkin ns. vasemmiston eli Trumpin vastustajien puolelta. Monet Trumpin kannattajat ovat jopa omaksuneet narratiivin, jonka mukaan kongressitaloon eivät rynnäköineet heidän viiteryhmänsä edustajat, vaan ihan jotkut muut. En lähde tässä hakemaan ”todisteita” puoleen tai toiseen: mitäpä minä tietäisin tapahtumien todellisesta kulusta ja kaikki on kuitenkin filtteröitynyt jonkun toisen tahon kautta. Ehkä kaikki onkin vain valtamedian valhetta. Kukapa tietää. Ja mitäpä väliä sillä on: haluan tässä nostaa esille niitä reaktioita, jotka ovat seurausta siitä, mitä ainakin oletamme tietävämme tapahtumista.

Reaktiot ovat olleet yhdistelmä naureskelua majavalakkisille trolleille, jotka eivät erota Georgian osavaltion lippua Georgian valtion lipusta, toisaalta taas halutaan korostaa, että äärioikeisto yritti vallankaappausta. Eikö jälkimmäiseen tunnu liittyvän rahtunen toivetta siitä, että olisi käynyt vieläkin pahemmin, jotta Trump olisi näyttänyt todelliset fasistidiktaattorin kasvonsa? Tapahtumia on voimakkaasti eletty myös Suomessa ja pohdittu ”voisiko sama tapahtua täälläkin?”

Lopuksi

Ilmiö ei ole uusi: äärivasemmistossa on noudatettu doktriinia, jonka mukaan luokkataistelun tulee kärjistyä, jotta vallankumous saavutettaisiin. Siksi sosiaalidemokraattisia ja parlamentaarisia toimintatapoja on pyritty vastustamaan ja esimerkiksi maltillisia ammattiliittolaisia on murhattu (äärivasemmistolaisilla ei tarkoita tässä esim. Joe Bideniä, Sanna Marinia tai sitä Twitterissä sinua ärsyttävää cheguerapaitaista vegaania, vaan esim. punaisten prikaatien kaltaisia terroristeja). Toisaalta kristilliset apokalyptiset lahkot näkevät sodat, kulkutaudit ja muut vitsaukset maailmanlopun ennusmerkkeinä, jotka ilahduttavat tosiuskovaista. Etkö olekin joskus kuullut maltillisenkin kristityn sanovan ”kyllä on kamalaksi maailma mennyt” tietty tyytyväisyys äänessään? Tyytyväisyys ehkä siitä omahyväisyydestä, että itse ei ole ”mennyt sellaiseksi” ja tietenkin siitä, että pääsee sanomaan että enkö minä sanonut. Mutta ehkä siinä jotain muutakin. Ehkä meissä on jokin, joka oikein toivoo konfliktia, että saisi aiheen olla vihainen.

Vaikka 30-luvulla poliittinen väkivalta oli huomattavasti vakavampaa ja äänenpainot kovempia ja 60-luvulla politiikka radikaalimpaa, ei silloin ainakaan ollut sosiaalista mediaa. Miljoonat sosiaalisen median viestit päivittäin antavat oman pienen painonsa vaakakuppiin, joka voi äkkiä kääntyä mihin tahansa suuntaan. Banaali sanonta kertoo, että jos jotain oikein toivoo, muuttuu se todeksi. En tiedä ovatko muut huomanneet tätä ilmiötä, jota olen koettanut usealla esimerkillä kuvata monelta eri puolelta, mutta minulle se näyttäytyy hyvin ilmeiseltä. Ja vaaralliselta: jos oikein massoittain oikein toivomme jotain, alkavat heikot signaalit kasautua siihen suuntaan.

Jälleen olen silti epävarma mitä asialle pitäisi tehdä. Osaltaan on kyse samasta kuin jalkapallo-otteluiden ”filmaamisessa”: kun vastapuoli rikkoo, pitää näyttää siltä, että sattui mahdollisimman pahasti. Siitä seuraava rangaistus voi ratkaista tärkeän pelin. Ilmiössä on kyse sekä systeemiin itseensä rakentuneesta mekanismista että ihmisluonteen piirteestä rakastaa konflikteja. Juuri siksi pelkään, että näiden rakenteiden ulkopuolella ei ole muita tapoja ymmärtää politiikkaa ja maailman tapahtumia.

Bridgerton ja ”värisokea roolitus”

Katsoin henkistä hammasta purren kolmisen jaksoa Netflixin uudesta pukudraamasta Bridgerton (pääasiassa koska tyttöystävä katsoi). Kyseessä on kliseinen 1800-luvun herraskartanoihin sijoittuva Jane Austen -pastissi, jossa kaikenkarvaiset kosijat tavoittelevat naimaikäisen neidon suosiota. Sarjan jippo on siinä, että keskeisiin rooleihin on epookin vastaisesti roolitettu ”ei-valkoisia” näyttelijöitä. Ja ainoaksi jipoksi se jää; niin tuskastuttavan ennalta-arvattavaa ja kliseistä kaikki muu onkin.

HS:n artikkelissa tätä kutsutaan ”värisokeaksi roolitukseksi” (”color-blind casting”). Olen samaa mieltä kuin juttua varten haasteltu tutkija Leena-Maija Rossi, joka epäilee roolituksen olevan pikemminkin tietoinen valinta kuin tulosta ”värisokeudesta”. Jostain syystä esimerkiksi aasialaisia rooleissa ei nähdä. (Toki on myös hyvä, että tämän lausuu ääneen Rossin taustalla varustettu henkilö, koska itsekin tiedän kuulostavani epäilyttävältä sarjan premissiä kritisoidessani ja kaikki HS:n artikkelin kommentit odotetusti syyttävät sarjaa ”historian väärentämisestä”, vaikka kommentoijat eivät ole itse sarjaa nähneetkään.)

Myös rodullisuus toistaa tuttua kaavaa: Hastingsin herttua Simon Basset (Regé-Jean Page) on tummaihoinen hunks, jonka hikistä puolialastonta kehoa esitellään katsojien ihasteltavaksi, ja hänen kilpakosijansa lordi Berbrooke (Jamie Beamish) on vätysmäinen vaaleanpunainen aisankannattaja, joka ottaa Simonilta turpaan jo toisessa jaksossa, ja Daphne Bridgerton (Phoebe Dynevor) on herkkä (mutta itseäinen) ja puhtoisen valkoinen nuori kaunotar, jota kaikki tavoittelevat.

Sarjassa on siis yhdistetty kaksi kliseetä: pukudraaman kliseisyys ja rodullisuuden kliseisyys. Tätä yritetään saada katsojat pitämään uudella tavalla kiinnostavalta, vaikka se on vain kaksinkertaisen kliseistä.

Porvarin ärsyttämisestä

Aikoinani kirjallisuutta opiskellessani keskustelimme kirjasodista ja sensuurista ja ”pahennusta” aiheuttavasta taiteesta. Ensimmäisiä mieleentulevia esimerkkejä tällaisesta ovat Hannu Salaman Juhannustanssit, Paavo Rintalan Sissiluuntantti, Väinö Linnan Tuntemattomasta poistetut kappaleet, Sperm-yhtye ja 60-luvun häppeningit, Henry Miller, Jumalan teatteri ja niin edelleen. Tulimme siihen tulokseen, että nykyään on lähes mahdotonta kirjoittaa (tai tehdä taidetta), joka todella herättäisi paheksuntaa. Kaikki on jo niin nähty ja koettu. Tämä oli siis joskus vuonna 2005, jotenkin tuntuu että nyt vuonna 2020 loukkaantuminen on tullut takaisin. Tai kenties se on ollut jossain pinnan alla ja tullut taas esiin, kun suuret ikäluokatkin on päästetty sosiaaliseen mediaan. Jälleen kerran olen epävarma lopullisesta tuomiostani, mutta mielestäni maailma on 15 vuodessa muuttunut tavalla, jonka ehkä ymmärrämme vasta, kun saamme siihen hieman enemmän perspektiiviä.

***

M.A. Nummisen uudessa omaelämänkerrassa ”Kaukana väijyy ystäviä” on hyvä kuvaus siitä konservatiivisesta tosikkomaisuudesta, jolla hänen tempauksiinsa suhtauduttiin. Poliisi keskeytti julkisia esiintymisiä ja kuuluisan Jyväskylän Kesän skandaalin jälkeen latinan professori Päivö Oksala yhdessä vaimonsa Hilkan kanssa piti puhuttelun esityksestä vastaavalle Nummiselle ja Maria Laukalle. Voin kuvitella tunnelman, ja vaikka tekstissä ei mainita, uskon Päivön käyttäneen tilaisuudessa tummaa pukua ja kravattia. Tempaus ei saa minkäänaista ymmärrystä: ”kuulkaas nuorimies, ei tämä ole mitään taidetta!” eikä vanhalla polvella tunnu olevan minkäänlaista huumorintajua.

Ensimmäinen kysymys onkin, olisivatko Nummisen teokset jääneet historiaan, jos ne eivät olisi saaneet osakseen niin suurta paheksuntaa? Eikö voida sanoa, että niiden vastaanotto on osa teosta? Joitakin Nummisen kappaleita jaksaa vielä kuunnella, ehkä läpällä, vähemmän kenties itse musiikillisen nautinnon vuoksi, mutta jatkuvasti tietoisena niiden ”radikaalisuudesta”.

Toiseksi: nykypäivänä onkin antiautoritaarisilla liikkeillä ja taiteiljoilla ongelma, että Päivö Nyyrikki Oksalan kaltaisia konservatiiveja ei enää ole (hädin tuskin on enää edes latinisteja). Vielä minun lapsuudessani oli niitä Pink Floydin The Wall -levyn ”schoolmasterin” kaltaisia lehtoreita, joilla isänmaallinen paatos korvasi huumorintajun (tosin Nummisen muistelmien ulkopuolella Oksalan kerrotaan olleen itseasiassa paljon rennompi). Jokaisen hieman vasemmalle kallellaan olevan nuoren taiteilijan ja humanistiopiskelijan ja kulttuuriradikaalin (tunnistatte tyypin) tavoitteena on ”ärsyttää porvaria” esikuvinaan juurikin Nummisen kaltaiset 60-lukulaiset. Mutta missä on se porvari? Onko se Soinin (tai Trumpin) kaltainen populisti, joka itse aiheuttaa pahennusta tempauksillaan ja kommenteillaan ”fillarikommareista”? Millaisella performanssilla populistikonservatiivin saa suuttumaan? Ja jos ”radikaalin taiteen” edellytyksenä ja keskeisenä osana on siitä loukkaantuminen, eikö se tee ”radikaalista taiteesta” mahdotonta, jos kukaan ei enää loukkaannu.

Kirjallisuudenopinnoista

Panu Rajala arvelee Olavi Paavolaista käsittelevässä elämänkerrassa ”Tulisoihtu pimeään”, että tämän vuonna 1935 tapahtuneen Turkuun muuton taustalla olisi ollut halu viimeistellä kirjallisuudenopintonsa V.A. Koskenniemen alaisuudessa ja kenties toive saada professorilta hieman kollegiaalista tukea, olihan Paavolainen jo pitkän linjan kirjailija ja kirjallisuuskriitikko, mutta silti vain fil.kand. Hän tosin ei edes kirjaudu yliopistoon.

Sittemmin Turun kotimaisen kirjallisuuden opinnot on jättänyt kesken mm. pitkän linjan kirjailija ja muusikko Kauko Röyhkä.

Otin koronakriisin varjolla syksyksi osa-aikaista opintovapaata tarkoituksena viimein saada maisterin tutkinto valmiiksi. Tietyistä yliopistobyrokraattisista syistä aika kului lähinnä muodollisuuksien ja erilaisten hakemusten täyttämiseen, ja nyt näyttää siltä, että papereiden lopullinen saaminen kestää ainakin tämän vuoden loppuun.

Katson kuitenkin olevani hyvässä seurasssa.

Vuosi 2020 saavutuksineen

Näin tammikuussa on hyvä tehdä retrospektiiviä ja vuoden 2020 keskeisin saavutus oli tietenkin esikoisromaanin ”Rauta-aika” julkaiseminen viime keväänä. Esikoiskirjailijan vuosi meni rauhallisesti, koronasta johtuen tai johtumatta. Turun sanomat muisti positiivisella arvostelulla (vain tilaajille), mutta muuten ainakaan Google-haulla ei löydy suuria intohimoja herättäneitä bloggauksia eikä sähköposti ole täyttynyt vihapalautteesta. Finlandiakin jäi saamatta, mutta odottelen vielä kutsua Uutisvuodon panelistiksi.

Seuraavaksi kirjaksi on muutama raakile kesken, mutta ainakaan ensi vuonna ei jatkoa ole odotettavissa. Koska ”Rauta-aika” sisälsi aika runsaasti tarkoituksellista rankistelua, verbaalista turpasaunaa ja ihmiselämän pimeitä puolia, luonnollinen suunta olisi vääntää kaasuhanaa vieläkin isommalle, mutta jossain vaiheessa tuli ajatus, että en halua jäädä yhden tempun poniksi, vaan kirjoittaa kirjan, jossa olisi jotain kaunistakin. Tätä saataneen odottaa vuoteen 2023. Välipalana olisi kiva julkaista lyhytproosaa, mutta en lupaa mitään.

Vaikka omaa kirjaa ei ensi vuonna kauppoihin saada, ilmestyy kääntämäni George Orwellin romaani ”Päivät Burmassa”. Kyseessä on englanninkielisellä kielialueella laajasti tunnettu klassikko, jota jostain syystä Suomessa ei tunnuta tietävän. Esimerkiksi kuluneella viikolla HS teki Orwellista pitkän jutun (vain tilaajille), mutta kyseistä romaania ei mainittu. Vuonna 1934 ilmestynyt George Orwellin esikoisromaani on kuitenkin kirjallisesti korkeatasoinen ja edelleen ajankohtainen. Romaanin voi lukea rakkaustarinana, eksoottisena seikkailukertomuksena kaukaisista maista tai imperialismia vastustavana ”aateromaanina”. Kirjailija itse, oikealta nimeltään Eric Blair, toimi viisi vuotta poliisina Burmassa, joka tuolloin oli osa brittiläistä Intiaa. Kirjaa voi suositella kaikille Orwellin faneille ja sen voi nähdä myös tulevia menestysromaaneja pohjustavana teoksena.

Musiikillisesti vuosi alkoi kivasti, kun sivuprojektimme Anemone sai ”Syksyn synkin sävel”-demokilpailussa ensimmäisen sijan. Itse tosin toimin lähinnä henkisenä tukena ja miksasin jotain rumpupuuppeja. Toistaiseksi tämä on myös yhtyeen ainoa kappale, mutta uutta kehitteillä kunhan sovituksista päästään yksimielisyyteen ja näemmä vauhti on kpl/vuosi.

Isompi yhtyeemme, ainakin jäsenten määrän huomioiden, ugrilais-kuubalainen bilebändimme Los Åbos sai olosuhteista huolimatta soitettua tänä vuonna neljä elävää esitystä sekä yhden virtuaalisen. Kivointahan tietysti oli soittaa kesällä Turun Hämähäkkiterassilla, jossa edellisenä viikonloppuna oli ollut Kotiteollisuus ja seuraavana viikonloppuna Miljoonasade. Syksyn hiljainen aika käytettiin hyväksi omia kappaleita hiomalla ja yhteensä 9 oman kappaleen kokonaisuudesta tulee mahdollisesti jossain vaiheessa ulos hieman hiotumpi demo / studiolive.

Tulevaisuudessa olisi haaveissa päästä soittamaan lyömäsoittimia johonkin vaikka vierailevaksi artistiksi tai löytää jotain käyttöä kappaleille, joita olen sanoittanut, mutta joita en osaa laulaa.

Vaikka moni muu onkin valittanut elämänsä paskinta vuotta, omalta osalta plussat ylittävät miinukset. Suhteellisen introverttinä tyyppinä sosiaalinen eristyskään ei ole kauheasti haitannut. Ja sainhan tämän bloginkin taas uuteen nousuun.

Oikeistolainen vai vasemmistolainen

Václav Havelin viime vuonna suomennetusta essee- ja puhevalikoimasta ”Euroopan toivo”, tarttui mukaan otsikon ”Kesämietteitä” alta seuraavia mietteitä:

[..] en ole koskaan elämäni aikana samastunut yhteenkään ideologiaan, oikeaoppisuuteen tai doktriiniin, oli se sitten vasemmistolainen, oikeistolainen tai jokin muu valmis ja suljettu maailmaa koskeva sääntöjärjestelmä. Sitä vastoin olen aina yrittänyt ajatella ennakkoluulottomasti omalla järjelläni sekä yrittänyt vältellä lokeroitumista ja kaikkia houkutuksia tehdä elämästäni helpompaa hyväksymällä jokin valmis mielipiteiden kokonaisuus, joten minun ollut helppo vastaanottaa uusia ideoita ja mahduttaa ne maailmankuvaani [..]

Ylläoleva olisi hyvä muistaa tänä omana aikanamme, joka tuntuu hajoavan yhä enemmän kuppikuntiin ja ihmiset omaksuvat kapeakatseisesti ideologioita, jotka tekevät toisista vihollisia. Mutta jatketaan:

En väitä, että olisin aina ollut oikeassa. Mutta jos olen ollut väärässä, se on johtunut vain sieluni terävä-älyisyyden rajallisuudesta, huomiokyvyn tai koulutuksen puutteesta tai kokonaisvaltaisesta riittämättömyydestä, ei koskaan ideologisesta sokeudesta tai fanaattisuudesta. Siksi minulle ei ole myöskään ongelma muuttaa mieltäni, jos havaitsen olleeni jossakin asiassa vaäärässä.

Harva asia elämässä on yhtä vaikeaa kuin tunnustaa olevansa väärässä, mutta toivon kasvaneeni ihmisenä vuosien varrella siten, että pystyn myös muuttamaan mielipidettäni.

Kieltäydyn luokittelemasta itseäni vasemmistoon tai oikeistoon. [..] Voin kuvitella, että yksi mielipiteistäni saattaa vaikuttaa vasemmistolaiselta ja toinen sitä vastoin oikeistolaistelta. Voin kuvitella myös, että sama mielipiteeni voi olla yhdelle vasemmistolainen ja toisella oikeistolainen, ja se on suoraan sanottuna aivan yhdentekevää minulle. Ja kaikkein vastahakoisimmin julistan kuuluvani ”keskelle”.

Samalla tavalla kuvaisin omaa poliittista sijoittumistani. Nyt kun olen aloittanut tämän blogin kirjoittamisen uudestaan, huomaan että monet aiheet, joista haluaisin kirjoittaa, ovat vasemmistolaisittain värittyneitä, mutta mukana on myös näkökulmia, joita monen puhdasoppisemman vasemmistolaisen voi olla vaikea sulattaa. Tosin, vuonna 2020 ”vasemmistolaisuus” ja ”oikeistolaisuus” ovat varmasti sisällöltään erilaisia kategorioita kuin vuonna 1991 reaalisosialismista markkinatalouteen siirtyvässä Tšekkoslovakiassa.

Havel lisää kuitenkin:

Olen joskus sanonut pitäväni itseäni sosialistina. Kyse ei ole ollut mistään yksittäisestä talousteoriasta tai käsitteestä, vaan olen halunnut lähinnä sanoa, että sydämeni on niin sanotusti vasemmalla. Sen sijaan, että olisin ilmaissut tiettyä vakaumusta, vasemmistolaisuus on merkinnyt minulle mielenmaisemaa, jonkinlaista toisinajattelevaa tilaa, järjestelmänvastaista suuntautumista, poroporvareiden vastustamista ja kiinnostusta ”sorrettuihin ja solvattuihin”. Olen kuitenkin lakannut sanomasta olevani sosialisti jo kauan sitten: ei siksi, että sydämeni olisi vaihtanut paikkaa, vaan siksi, että tämä sana [–] pikemminkin johtaa harhaan kuin selventää.

Myös minä olen keskiviivasta pikemminkin vasemmalla kuin oikealla. Koska kuitenkin kovin moni tuntuu tietävän minua paremmin, mitä minun ”sosialismini” sisältää, vältän käyttämästä kyseistä termiä ja kukin kysyköön erikseen mitä mieltä olen mistäkin asiasta, jos sattuu olemaan kiinnostunut.

Bernie Sanders on yrittänyt tuoda amerikkalaiseen keskusteluun käsitettä ”sosialismi”, mutta kyseessä on tuhoon tuomittu yritys. Keskimääräiselle amerikkalaiselle sosialismi oli sitä, mitä vastaan kylmä sota käytiin ja voitettiin. Yhtä hyvin voisi kertoa olevansa natsi. Sama keskustelu on levinnyt Suomeenkin, mikä on ironista sinänsä, koska amerikkalaisessa keskustelussa viitataan usein pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon. Se, että amerikkalaiset eivät tee eroa pohjoismaisen mallin ja Neuvostoliiton välillä on kenties ymmärrettävää, mutta aika moni Suomessakin tuntuu nykyään haluavan hajottaa hyvinvointivaltion, koska Neuvostoliitto.

Noam Chomsky tosin on huomauttanut, että Neuvostoliitossa ja sen satelliittivaltioissa ei ollut sosialismia. Väittiväthän ne olevansa myös demokraattisia (”kansandemokratioita”) ja esimerkiksi itä-Saksan virallinen nimi oli Saksan demokraattinen tasavalta. Harva kuitenkaan pitää niitä mallimaina demokratialle ja vastustaa demokratiaa sen perusteella (sanon ”harva”, koska niin typerää ajatusta ei olekaan, etteikö sitä joku jossain kannattaisi).

Covid on uusi Tšernobyl

Kaikki sodan jälkeen syntyneet ovat saaneet elää suhteellisen turvallisessa maailmassa ilman sen suurempia kriisejä. Suuret ikäluokat olivatkin se ensimmäinen pullamössösukupolvi, josta kerrotut vapaan kasvatuksen anekdootit ovat perityneet heille itselleen käytettäväksi ”nykynuorisosta”, joka on siinä mielessä kiinnostava termi, että sukupolvi, johon sillä viitataan, vaihtuu jatkuvasti mutta silti pysyy aina yhtä kelvottomana ja hemmoteltuna. Ja tosiasiahan on, että kaikki alle 75-vuotiaat ovat saaneet elää elämänsä turvallisessa maailmassa, jossa rikosluvut jatkavat laskuaan ja talous nousuaan ja monet ennen tappavat kulkutaudit kuten polio ja tuberkuloosi on saatu hallintaan. Sen enempää sisäiset kuin ulkoisetkaan poliittiset erimielisyydet eivät uhkaa kärjistyä väkivaltaiseksi konfliktiksi.

Nykyinen covid19-pandemia onkin ennen kaikkea kulttuurikriisi: olemme kuvitelleet voivamme unohtaa kuoleman. Nyt käynnissä oleva pandemia tunkeutuu kotiimme tiedotusvälineiden ja verkon avulla ja rajoitukset vaikuttavat elämäämme. Silti: vaikka uhka on todellinen, on Suomi tähän asti päässyt helpolla: kuolleita on vähän yli 500, kun vielä 1930-luvulla turberkuloosiin kuoli 7000-8000 ihmistä vuosittain, joista merkittävä osa oli lapsia. Rajoitukset ovat lähinnä kosmeettisia muutoksia elämään: käsien pesu, kasvomaskin käyttäminen, se että joka viikonloppu ei pääse baariin ja että tänä vuonna joutuu jättämään etelänmatkan väliin, ovat lopulta pikku asioita, joista jaksaa valittaa vain se, joka ei ole koskaan elämässään kohdannut todellisisia ongelmia.

Kyseessä ei ole siis maailmanloppu, vaikka sellaistakin paljon povataan. Vaara on silti todellinen, ja on vain järkevää varustautua sitä vastaan.

Sodanjälkeisen maailman, Euroopan ja Suomen kokemista pienemmistä kriiseistä tulee ensimmäisenä mieleen Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus vuonna 1986. (Pienemmällä tarkoitan siis pienempää kuin maailmansota.) Onnettomuudesta on kirjoitettu paljonkin ja viimeksi saman niminen vuonna 2019 ilmestynyt brittisarja nostivat sen jälleen ihmisten tietoisuuteen, mutta en ole vielä missään nähnyt analyysiä siitä katkoksesta, jonka onnettomuus aiheutti ydinvoimadiskurssiin. Näkisin kuitenkin, että vaikka ydinaseiden vastustus oli rauhanliikkeen ytimessä, ei ydinenergiaa itsessään vastustettu yhtä voimakkaasti kuin Tšernobylin onnettomuuden jälkeen, joka nosti ydinvoiman vastustuksen ympäristöliikkeen keskeiseksi kysymykseksi, ja josta oikeastaan vasta ilmastonmuutos on sen syrjäyttänyt. Onnettomuusnarratiivissa toistuu onnettomuuden yllätyksellisyys: kaikilla mittausasemilla lännessä kuvitellaan kyseessä olevan laitevika, kukaan ei osaa odottaa sen laajuista onnettomuutta.

Viruksella ja säteilyllä on paljon yhteistä: molemmat ovat näkymättömiä tappajia. Molemmat ovat peräisin idästä, diktatuurista rautaesiripun tai suuren palomuurin takaa. Molemmat aiheuttavat kuolemia etenkin omalla ”syntyseudullaan” ja hallinto yrittää salata tapahtuneen. Näemme uutiskuvia Wuhanista ja hahmoista kovasti säteilysuoja-asua muistuttavavisssa turvapuvuissa. Ei ole sattumaa, että salaliittoteorioissa virus yhdistetään sähkömagneettiseen säteilyyn ja 5G-torneihin.

Kun ajattelemme rappeutuneen Neuvosto-imperiumin viimeisiä päiviä tai katsomme juurikin Tšernobyl- sarjan kaltaisia populaarikulttuurin tuotteita (ks. myös tietokonepelit kuten Stalker (ja tietenkin saman niminen elokuva), Metro-pelisarja jne), kuvastoon kuuluvat vahvasti satama-altaassa ruostuvat ydinsukellusveneet, ydintuhojen joutomaat, pimeässä vihreinä hehkuvat plutoniumsauvat ja säteilyvaaramerkit. Kun 20 vuoden kuluttua ajattelemme Kiinaa tai covid-epidemiaa, on näitä vaikea ajatella erillään.

Toiseksi mieleen tulevat vuoden 2001 terroristi-iskut. Iskussa itsessään kuoli noin 3000 ihmistä ja voidaan spekuloida, kuinka suuri uhka todellisuudessa kansainvälinen terrorismi on: länsimaissa sen uhrina kuolee yksittäisiä ihmisiä. Vuoden 2001 jälkeen maailma ei ole kuitenkaan ollut entisensä turvallisuudentunteen suhteen. Vaikka terrorismia on aina ollut, esimerkiksi ”lyijyn vuosina” Italiassa kuoli terrorin uhrina monin kertaisesti enemmän ihmisiä kuin nykyään ja Saksassa Punainen armeijakunta tehtaili pommi-iskuja rutiinonomaisesti samoin kuin baskit, pohjoisirlantialaiset ja muut separatistit, on meillä vahva tunne siitä, että terrorismi on tullut jäädäkseen vasta vuoden 2001 jälkeen. Etenkin lentomatkailijat tuntevat rajoitukset selkeimmin ja massatapahtumien järjestäjät joutuvat ottamaan huomioon turvallisuuden terrori-iskun sattuessa.

Samoin vuoden 2020 jälkeen tautiturvallisuudesta on tullut arkipäivää. Vaikka turvarajoituksia tullaan pian purkamaan, jos ja kun rokotteet alkavat tepsiä, tietoisuus tartuntataudeista tulee seuraamaan meitä vielä pitkään. Nyt kun kauppojen kassoille on asennettu pleksit ja käsidesiautomaatit, tullaan niistä tuskin piakkoin luopumaan. Tapahtumajärjestäjät joutunevat pitkään miettimään turvavälejä ja hygieniaa samalla tavalla kuin paloturvallisuutta tai desibelirajoja. Samalla tavalla kuin syyskuu 2001 tarkoitti ainakin väliaikaista hidastetta globalisaatiolle, joudumme nytkin miettimään mitä tarkoittaa elää maailmassa, jossa yksi virus voi muutaman kuukauden sisällä levitä maailman joka kolkkaan.

Minun sukupolvelleni suuri notkahdus oli 1990-luvun lama. Nousukautta itsessään tuskin muistan, mutta muistan kyllä konkurssiaallot ja suljettujen liikkeiden ikkunat. Koulussa säästettiin ja opettajia lomautettiin, onneksi vain muutamaksi viikoksi. Lamakauden seurauksilla selitetään sukupolvemme pahoinvointia ja syrjäytymistä, mutta nähtäväksi jää millainen taantuma covid19-pandemiaa seuraa ja miten tämän päivän lapset voivat vuonna 2040 sen seurauksena.

Pandemian välittömät vaikutukset tulevat olemaan globaaliin mittakaavaan suhteutettuna pienehköt, vaikka jokaisen vanhuksen ennenaikainen kuolema onkin tragedia itsessään. Tapahtuman kulttuuriset vaikutukset sen sijaan tulevat olemaan pysyvät. Tuttu turvallisuudentunne on mennyttä ja nähtäväksi jää milloin se palaa. Katsomme laskuria Helsingin sanomien verkkosivuilla ja mietimme milloin se pysähtyy. Ei se pysähdy milloinkaan. Korona on tullut jäädäkseen, eikä kuolemantapausten määrä tule enää koskaan olemaan nolla. Ja senkin jälkeen tulee uusia tapoja kuolla. Turvallisessa sodanjälkeisessä maailmassa meidän on vaikea hyväksyä tätä.

Aikanaan uskonto antoi turvantunnetta, ja ehkä nykymaailman untuvaturvallisuus on edesauttanut uskonnon korvautumista ateistisella tieteisuskolla tai välinpitämättömällä agnostismilla. Tiede ei kuitenkaan voi antaa mitään varmaa Totuutta, ja olemmekin huomanneet ihmisten pettymyksen ja hämmingin suositusten muuttuessa. Tiede ei voi taata turvantunnetta monestakin syystä: sen olemukseen kuuluu epäily ja epävarmuus ja siihen kuuluva itsensäkorjaavuus vaikuttaa varmoja vastauksia etsivästä takinkäännöltä. Kun Tiede tarjoaa ratkaisuksi rokotetta, lisää se ihmisten pelkoa ja epävarmuutta entisestään. Tieteen lisäksi olemme tottuneet turvautumaan Valtioon. Nyt myös Valtio on joutunut epäilyksenalaiseksi: se haluaa valvoa meitä, ottaa pois vapautemme, ehkä siellä on soluttautuneena kommunisteja. Uskonnon sijasta moni turvautuukin uushenkisyyteen ja salaliittoteorioihin, koska se, että kuuluu niihin, jotka ovat ”tajunneet sen” antaa vahvemman turvallisuudentunteen kuin rokote, jolla kuitenkin voi olla sivuvaikutuksia. Vielä vuosi sitten foliohattu oli vitsi, mutta nyt verkkokaupat myyvät oikeasti säteilyltä suojaavia lippalakkeja (en todellakaan linkkaa).

Alkavan vuoden loppuun mennessä covid19 on toivottavasti kesyyntynyt tavallisen kausi-influenssan tasolle ja elämä pääsääntöisesti palannut sellaiseksi kuin se oli ennen kevättä 2020. Korona tulee kuitenkin olemaan keskuudessamme vielä pitkään, ehkä ikuisesti.

Omalla järjellä

Kirjoitin eilen blogissani ja sitä ennen Facebook-sivullani:

”Ole kriittinen” ja ”käytä omaa järkeäsi” ovat ihan hyviä neuvoja, joita hyvää tarkoittavat tahot ovat päihimme takoneet peruskoulusta asti. Entä jos oma järki ei riitä?

Nyt Apun bloggaaja ”Anzio” on huomannut saman ironian ja kirjoittaa myös rokotevastaisuudesta, jota ex-kiekkoilija Jere Karalahti ja kansanedustaja Arvo Turtiainen levittävät.

Kun keskiajalla rotat levittivät ruttoa, ihan omalla järjellä syytettiin kissoja paholaisen kätyreiksi ja siten paavi Gregory IX:n päätöksellä niitä surmattiin, minkä seurauksena tietenkin ruttoa levittävät rotat lisääntyivät entisestään. Paitsi, etä tämäkin tarina kai on paljastunut sittemmin urbaaniksi legendaksi, koska edes keskiajalla ei oltu niin typeriä. Olemme evoluutiossa näemmä palaamassa pimeän keskiajan taakse siihen aikaan, jossa äänekkäintä apinaa seurataan, kuten ”oma järki kertoo”.

Moraalisten valintojen abstraktisuus

Olen kirjoitellut tätä tekstiä jo pidemmän aikaa, mutta jotenkin edelliseen kirjoitukseen rokotevastaisuudesta liittyen se tuntuu ajankohtaisemmalta, joten julkaisen sen keskeneräisenäkin. Ja sitä paitsi tämähän on blogi, eikä mikään esseekokoelma.

Aikaisempaa kirjoitusta jatkaen: olen ollut aina pasifisti, joskin vuosien varrella myös enemmän realisti: siinä missä kutsuntaikäisenä olin ehdottomasti aseistakieltäytyjä, nykyisin tiedotan että Suomen armeija on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin vaikkapa Venäjän armeija; tai sitten olen vain ikääntyessäni kyynistynyt, enkä usko yksittäisten kieltäytyjien merkitykseen. Aseistakieltäyminen meni niin pitkälle, että olin valmis menemään totaalina vankilaan. Tämä lähinnä osoittaakseni, että kyseessä oli moraalinen valinta, eikä vain yritys päästä helpommalla esimerkiksi sivarissa (joka tosin olisi ollut pituudeltaan kaksinkertainen). Helpoin vaihtoehto kuitenkin toteutui siinä, kun sain vapautuksen ”rauhan aikana” terveydellisistä syistä (en kuitenkaan mielenterveydellisistä). Ehkä jälkeenpäin vankila olisi ollut minulle rankempi kokemus kuin mitä naiivina 16-vuotiaana olisin osannut arvioida.

Mikä tämän esimerkin pointti sitten oli? Minulla oli edessäni valinta: armeija tai siitä kieltäytyminen (sivari/totaali). Lopulta lääkärintodistuksen saatuani minun ei tarvinnut tehdä mitään varsinaista valintaa. Siinä missä lukioikäisenä olin palavasieluinen rauhanjulistaja, luin sodanvastaisia kirjoja (Remarque, Vonnegut, Huovinen) ja olin melkein uskoni marttyyri, en enää sen jälkeen ole liiemmin ajatellut asiaa. Ne, jotka kävivät armeijan, kertoivat armeijajuttuja. Joku tyttö lukiossa ilmoitti, ettei koskaan voisi antaa jätkälle, joka ei ole käynyt armeijaa. Joku uhosi ja homotteli. Viimeiseen 20 vuoteen asia ei ole koskettenut minua lainkaan, vastakohtana sille miten tuo asia tuntui keskeiseltä identiteetinrakennuspalikalta omana aikanaan.

Silti, koskaan sen enempää uhoajat, armeijajuttujen kertojat kuin minä aseistakieltäytyjäkään emme uskoneet sodan syttyvän elinaikanamme. Vuosikymmenet ovat kuluneet, eikä sotaa ei ole syttynyt Venäjän sen paremmin kuin muunkaan naapurin kanssa. Me 80-luvulla syntyneet muistamme vielä Neuvostoliiton olemassaolon ja meille liikuntatunnilla alasteelta asti opetettiin hiihtämistä, että sitten armeijassakin pärjää, mutta kenties nykypäivänä uuden talvisodan uhka on vähentynyt entisestään. Ensimmäinen puolikas elämääni on ollut rauhan aikaa ja uskoisin että tulee toinenkin olemaan. Nyt jo ikänikin puolesta olen siirtynyt johonkin nostoväen n:nteen luokkaan, joka kriisin hetkellä varmaan laitettaisiin korkeintaan pomminraunioita haravoimaan.

Valinta aseistakieltäytymisen ja aseellisen puolustuksen välillä on siis teoreettinen, abstrakti, hyvin kaukainen. Se on arvokysymys. Tai omantunnonkysymys. Vuodesta toiseen kyselyissä maanpuolustustahto on korkea:tällä hetkellä 68% suomalaisista olisi valmis tarttumaan aseeseen maata puolustaakseen, vaikka tulos vaikuttaisi epävarmalta. Ja ehkä olisikin. Silti gallupissa vastaaminen ei edellytä alistumista sodanaikaisiin epämukavuuksiin tai kuolemista kranaatinsirpale sisuskaluissa. Sodan syttyessä keneltäkään ei joka tapauksessa kysyttäisi, vaan asevelvolliset kutsuttaisiin palvelukseen. Olisiko (meillä) aseistakieltäytyjillä silloin kanttia tehdä ns. arndtpekuriset? Sekä maanpuolustus että aseistakieltäytyminen rauhan oloissa ovat todellisuudsta erkaantuneita abstrakteja kysymyksiä. Niin kauan kuin todellista valintaa ei ole pakko tehdä eikä antautua epämukavuuksiin valintansa vuoksi, on puhe vain puhetta.

Samalla tavalla joku ilmastonmuutos on vielä tässä vaiheessa teoreettinen ja hyvin abstrakti ongelma. Siinä missä aseistakieltäytyminen tai isänmaan puolesta kuoleminen konkretisoituvat vasta todellisen aseellisen konfliktin aikana, voimme olla tällä hetkellä välittämättä ilmastonmuutoksesta, koska niin hidas muutos ei vielä näy (lukuunottamatta ehkä tänä vuonna Etelä-Suomessa väliin jäänyttä talvea, joka vielä varmasti menee tilastollisen heiton piikkiin).

Toimimme maailmassa samalla aivokapasiteetilla kuin metsästäjä-keräilijät 50 000 vuotta sitten. Yritämme ratkoa globaaleja ongelmia ratkaisumalleilla, jotka ovat evoluution myötä mitoitettu vastaamaan muutaman kymmenen yksilön laumojen sisäisiin konflikteihin ja akuuttiin ravinnonhankintaan. Vaikka samaan kykymme abstraktiin ajatteluun on myös kehittynyt, mistä osoituksena nimenomaan ongelmien itsensä abstraktisoituminen, menemme silti konkretia edellä. Puolen asteen vuosittainen nousu nyt vain ei tunnu sillä tavalla akuutilta uhalta, johon hermostomme on kehittynyt vastaamaan. Toki tuntemattoman pelko meissä monissa aiheuttaa epämääräistä ahdistusta, mutta vain hyvin harvalla se konkretisoituu teoiksi. Ihmisen kyky kuvitella on eläinmaailmassa ainutlaatuinen: kykenemme tuntemaan empatiaa ihmisiä kohtaan, joista olemme vain kuulleet uutisissa, empatiaa toisia lajeja kohtaan, empatiaa jopa fiktiivisiä hahmoja kohtaan. Kykenemme huolestumaan kuvitteellisista asioista tai asioista, jotka ovat vasta tulevaisuudessa. Silti: ajatukset, ahdistukset, huoli, puheet, arvot ja aatteet ovat pelkkää kärpästen surinaa, koska mitään konreettista ei kukaan ole tekemässä.

Maailma on niin monimutkainen, että yksittäisellä ihmisellä ei ole juuri minkäänlaisia edellytyksiä ymmärtää sodan ja rauhan maailmanpolitikkaa kokonaisuutena tai globaalia ilmastoa perhosefekteineen. Ainoa tapa valita moraalisesti oikea toiminta on vetoaminen elämäntapaan, ”arvoihin” tai hyveisiin. Olin nuorena sitä mieltä, että tappaminen on väärin, mutta mitä merkitystä sillä oli, kun minun ei koskaan tarvinnut olla sen valinnan edessä? Sota-aikana olisin voinut joutua valitsemaan, ja valinnut kahdesta väärästä toisen. Ilmastonmuutosta vakavana ongelmana pitää Ylen kyselyn mukaan 89% suomalaisista vuonna 2018. Vuonna 2020 saman kyselyn kysymyksenasettelu oli toinen ja vain 1% oli sitä mieltä, että ilmastonmuutosta ei tarvitse hillitä. Toisaalta lähes puolet, eli 47% ei aio muuttaa elintapojaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Samansuuntaisia tuloksia oli MT:n kyselyssä viime joulukuulta, jolloin 40% ilmoitti, ettei aio muuttaa elintapojaan. Tämä lisäksi osoittamatta jää, miten tuo 53% aidosti aikoo muuttaa elintapojaan. Aitoa valintaa ei tarvitse tehdä, mutta kyselytutkimuksiin vastataan puoluekannan mukaan. Viime vuonna kohistiin siitä, kuinka Vihreiden kansanedustaja Atte Harjanne lentää ympäri maailmaa, vaikka vastustaa / on vastustavinaan ilmastonmuutosta. Tietenkin Harjanne on puolustuspuheessaan oikeassa siinä, että ongelmia pitää ratkaista rakenteiden tasolla, ei syyllistämällä yksittäisiä ihmisiä, mutta tässä juuri on asian ydin: henkilökohtaisella tasolla ilmastonmuutos ei tunnu ongelmalta, vaan arvovalinnalta. Kun tulvavesi nousee kotona puolisääreen, alkavat hihat heilua, mutta vielä tässä vaiheessa kyse on vain huonosta omastatunnosta, johon paras lääke on maksaa marginaalista ”ilmastoveroa” lentämisestä ja lahjoittaa jokaisesta mokkalattesta sentti sademetsien suojeluun. Kapitalismi on siitä ihana asia, että se kyllä muuntautuu vastaamaan uusia kulutusihanteita.

Nyt pandemian aikana kasvomaski on ennen kaikkea kannanotto; varsinaista suojaa se antaa melko vähän. Toisaalta mitään haittaakaan siitä ei ole, mutta silti se on maailmassa noussut joidenkin silmissä kansalaisoikeuksien romuttamisen symboliksi. Henkilökohtaisesti tunnen vain yhden henkilön, jolla oli varmistettu covid19-tartunta ja hänkin sairasti sen hyvin lievänä. Uskon, että kokemukseni vastaa aika hyvin keskivertosuomalaisen kokemusta pandemiasta. Kovin konkreettiselta uhka ei vaikuta. Helsingin sanomien kotisivun kuolonlaskuri näytti alkujaan melko uhkaavalta, mutta nyttemmin siihenkin on turtunut. Pandemiasta ja sen torjunnasta kinastellaan verkon keskustelupalstoilla ja somen kommenttikentissä: harvalla on mitään konkreettista tuntumaa asiaan, mutta mielipiteitä sitäkin enemmän. Mielipide muodostetaan omasta horisontista käsin ja muodostuu pikemminkin keskustelun itsensä ehdoilla kuin itse asiasta. Keskusteluun osallistuja saa mielihyvää keksiessään asiaan kriittisen tulokulman ja mielenrauhaa asettaessaan uhkaavan asian hallittaviin uomiin. Salaliittoteoreetikko tietää olevansa muita fiksumpi kyseenalaistaessaan ”valtamedian” ja ”eliitin” totuudet. Siitä, kumpi on todennäköisempi uhka: virus vai rokotteen sivuvaikutukset, monilla on mielipide, joka perustuu omaan odotushorisonttin, temperamenttiin ja tunteeseen siitä, että muodostettu mielipide sopii osaksi valmiiksi mietittyä maailmankuvaa. Tätä tukemaan löytyy netistä aina joku linkki, jota voi halutessaan postata uskottavuutta antamaan.

”Ole kriittinen” ja ”käytä omaa järkeäsi” ovat ihan hyviä neuvoja, joita hyvää tarkoittavat tahot ovat päihimme takoneet peruskoulusta asti. Entä jos oma järki ei riitä? Ehkäpä sellaiset asiat kuten biokemia ja epidemologia ovat aihealueita, joilla pelkkä kriittinen ajattelu tai vankkakaan henkilökohtainen elämänkokemus eivät anna luotettavia vastauksia. Arvostamme oman tien kulkijoita ja toisinajattelijoita, mutta ei se silti tarkoita että kriittinen ääni olisi aina oikeassa. Silti jotenkin ollaan tilanteessa, jossa rokoteturvallisuudesta ollaan päättämässä huutoäänestyksellä.

Se ”todellisuus”, jossa näitä asioita kohdataan on virtuaalitodellisuus: viittailemme asioihin sen sisällä, emme todellisen maailman kädessä pidettäviin asioihin. Kaikki liikkuu siis abstraktilla tasolla ja toiset ovat kykeneväisempiä abstraktiin ajatteluun kuin toiset. Ajatteluun globaalin tason muuttujilla ei kykene todellisuudessa kukaan. Asiat menevät siksi sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä ja sopii omaan maailmankuvaan. Tämä on helppoa niin kauan, kun mitään todellista valintaa ei tarvitse tehdä.