Tekijä: Joni Kärki

Pääsiäispolut ja uskonnonopetus kouluissa

Helsingin sanomissa kerrotaan tapauksesta, jossa pääsiäisen aikaan uskonnottomien lapsi oli joutunut osallistumaan uskonnolliseen ohjelmaan. Kyseessä oli ”pääsiäispolku”, jollaisen varmaan jokainen suomalaisen koulun käynyt muistaa lapsuudestaan, oli sitten luterilainen tai joku muu. Yhdenvertaisuusvaltuutetun mielestä kyseessä oli syrjintä, koska uskonnottomien lapselle ei ollut tarjottu vaihtoehtoista toimintaa.

Itsehän en osallistunut lapsena uskonnonopetukseen (olen kirjoittanut aiheesta aikaisemmin), mutta aina kristillisinä pyhinä oli näitä pääsiäispolkuja ja muita. En sitten tiedä, kuinka vakavasti tämä pitäisi ottaa. Opetetaanhan lapsille kaikenlaisia satuja, eikä se tarkoita että he lapsena uskoisivat, että metsän eläimet osaavat puhua ja kaikkea muuta. Keskustelu näyttää käyvän kuumana ja varmaan Twitterin puolella on otettu kantaa, todella älykkäästi, kuten Twitterissä aina.

Sellainen lapsuuskokemus tuli tästä mieleen, että kolmannella luokalla vietiin seurakuntatalolle tällaista ”pääsiäispolkua” seuraamaan. Siellä seurakunnan työntekijät kylpytakkeihin pukeutuneena esittivät pääsiäisen tapahtumia ja viimeisenä oli luonnollisesti ylösnousemus kolmantena päivänä. Värjätystä pahvista oli rakennettu ”hauta” seurakuntatalon kellarin nurkkaan ja me lapset saimme käydä kurkkaamassa sisään kuinka hauta todellakin oli tyhjä.

Kierroksen päätteeksi meidät lapset laitettiin jonoon ja seurakunnan täti kysyi vuorollaan meiltä kaikilta ”lupaatko kertoa kaikille, että Jeesuksen hauta oli tyhjä?” Kaikki vuorollaan lupasivat kiltisti. Minä, joka seisoin jonon viimeisenä ja mietin omiani, vastasin jotain ”häh?” tai ”emmätiiä”. Diakoni suutahti ja kysyi uudestaan (ilmeisesti sitä ei ollut tarkoitettu kysymykseksi) : ”lupaatko kertoa kaikille, että Jeesuksen hauta oli tyhjä?”, johon vastasin jotain ”nojoo”. Luokanvalvojamme Keijo suuttui käytöksestäni niin pahasti, että piti mykkäkoulua eikä ollut kuulevinaan, vaikka yritin kysyä, että saako jo lähteä kotiin.

Joten jälleen kerran täytän lupaukseni ja kerron, että Jeesuksen ruumis ei ole pahvilaatikossa Vihtavuoren seurakuntatalon kellarissa. Luulen, että olen ainoa, joka on aidosti kertonut tämän lupauksensa mukaan kaikille.

Hyvällä säällä on helppo neuvoa

Pertti Jarla twiittaa:

Arvostan pasifisteja, jotka eivät tingi periaatteistaan. Samalla olen tänä vuonna oppinut että en ole pasifisti. En näe mitään syytä, miksi Ukrainan pitäisi neuvotella omasta maastaan. Nautin joka hetkestä, kun hyökkääjiä jyystetään.

Vastaavanlaiset tunteet itselläni ja varmasti monelle muullakin. Kirjoitin aiheesta aikaisemmin (kliseisellä) otsikolla Moraalisten valintojen abstraktisuus, ja pohdin kirjoituksessani sitä kuinka omassa nuoruudessani oli helppo olla pasifisti, koska valinnalla ei ollut varsinaista merkitystä. Jarla on minua vuosikymmenen vanhempi, mutta kuulumme molemmat sukupolveen, jonka elinaikana sota on tuntunut kaukaiselta mahdollisuudelta. Olen edelleen pasifisti, mutta valitettavasti rauhaankin tarvitaan kaksi.

Ukrainan viimeaikaisesesta menestyksestä ja etenkin hyökkääjän huonosta menestyksestä on monia syitä olla tyytyväinen, mutta eniten sydäntäni lämmittää ajatella miten suomalaisilla putinisteilla palaa käpy.

Lopulta kuitenkin olen samaa mieltä kuin edesmennyt Huovis-Veikko, ja toivon että maailman kaikki sotilaat olisivat mahdollisimman velttoa ja huonosti aikaansaapaa ainesta.

Iranin mielenosoitukset

Kiinnostuin Iranista joskus 20v sitten, kun juttelin sosiaalisessa mediassa iranilaisten nuorten kanssa, jotka olivat varsin kyllästyneitä teokratiassa elämiseen. Siihen aikaan koko somen konsepti oli melko uusi ja ensimmäistä kertaa oli mahdollista keskustella suoraan ihmisten kanssa, jotka elävät sellaisessa kohtalaisen suljetussa semi-diktatuurissa kuin Iran. Ainakin aluksi tuntui, että vapaalla tiedonvälityksellä oli merkitystä maailman avautumisessa ja demokratisoitumisessa. Sittemmin valeuutisten, trollauksen ja kulttuurisotien aikakaudella tuo utopia on karannut kauemmaksi.

Sittemmin nuokin nuoret, kuten minäkin, ovat jo aika vanhoja, mutta teokratia seisoo edelleen. Muodollisesti Iran on tasavalta, jossa järjestetään vaaleja ja oppositiollakin on oikeus kampanjoida, mutta käytännössä valta on uskonnollisella johtajalla Ali Khameneilla. Iranissa näkyy myös hyvin selvästi se diktatuurin paradoksi, että kansa voi oikeasti haluta diktatuuria. Stereotyyppinen ajatus on, että diktaattori yksin pitää koko maata rautaisessa otteessaan kenties muutaman uskollisen kannattajansa avulla, mutta todellisuudessa diktatuureilla on kansan parissa myös aitoa kannatusta. Toimivasta demokratiasta ei kuitenkaan voi olla kyse, jos yksi ryhmä tukahduttaa muiden ihmisoikeudet, vaikka se tapahtuisikin muodollisesti lain kirjaimen mukaan.

Erityisesti naisten ihmisoikeustilanne Iranissa on puutteellinen. Keskustelu saa välillä absurdejakin piirteitä, kuten pohdinta siitä, onko naisten pyöräily laillista tai naisurheilijoiden esteet osallistua olympialaisiin ”säädyttömästi pukeutuneina”, ts. ilman hiukset peittävää huivia, hijabia. Iranissa hijabin käyttö on naisilla pakollista ja siitä onkin tullut siellä naisten sorron symboli.

Aina muutaman vuoden välein opiskelijat järjestävät mellakoita ja vallankumouskaarti tukahduttaa ne väkivaltaisesti. Vuoden 2009 mielenosoitusten symboliksi nousi Neda Agha-Soltan, nuori nainen, jonka kaartilaiset ampuivat kadulle. Alun perin osoitettiin mieltä vilpillisiksi väitettyjä vaaleja vastaan, mutta käytännössä kyse oli ylipäätään kyse liberaaleista ihmisoikeuksista ja etenkin naisten oikeuksista.

Nyt ollaan barrikadeilla jälleen, ja jälleen nuori nainen on taistelun symboli: Mahsa Amini kuoli pahoinpitelyyn ”moraalipoliisin” käsissä. Samalla tavalla kuin kuva Nedasta muuttui mielenosoitusten keulakuvaksi, myös Mahsa on antanut kasvot tämän vuoden protesteille. Videoilla hijabit palavat ja Twitterissä ollaan toiveikkaita, että nyt se systeemi kaatuu.

Nähtäväksi jää, muuttuuko lopulta mikään tänäkään vuonna.

Vallinkoski ja valkoinen työläismies

Kirjailija Noora Vallinkoski puhuu asiaa aiheesta, josta usein on vaikea puhua (Riihinen, Eleonoora: Valkoisen työläismiehen ominaisuudet eivät enää ole kovaa valuuttaa. Helsingin sanomat. 11.9.2022 ). Tosin, kuten tavallista, kommentoijilta on itse juttu jäänyt lukematta, mutta ei siitä sen enempää muuten kuin huomiona, että harvinaisen paljon on tullut kommentteja kirja-arvosteluun / kirjailijan haastatteluun; näemmä niitä piisaa, kun otsikossa mainitaan ”valkoinen (työläis)mies”.

Sattumoisin minulla on juuri nyt kesken Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä, joka on juurikin kertomus fyysisestä työstä, kuten muutkin Päätalon romaanit. Työtä tehdään raatamalla, niska limassa ja perkelettä hokien. Toisaalta myös kova työmies on arvostettu. Nykyisin työpaikat maa-ja metsätaloudesta ja raskaasta teollisuudesta ovat kadonneet, ja sitä myöten myös arvostus fyysistä raatamista kohtaan. Yhteiskunnan hyvinvointi ei enää samalla tavalla lepää lihastyön tekijän harteilla, vaan koneiden.

Toki tämä on yleistys, niin kuin kaikki sukupuolia koskevat luonnehdinnat, mutta jos yleistys pätee 99% tapauksista, on sillä yhteiskunnallista vaikutusta juuri siksi ja siitä huolimatta, että joku sattuu tuntemaan sen poikkeuksen. Toki hyvälle muurarille on vieläkin käyttöä, mutta rajallinen määrä niitä muurareitakin tarvitaan työmarkkinoilla ja yhä vähemmän on sellaisia työpaikkoja, joihin voi vain kävellä kansakoulun penkiltä.

Viimeksi työväellä oli joukkovoimaa 70-luvulla. Sen jälkeen työpaikat ovat siirtyneet ulkomaille tai korvautuneet koneilla tai ulkomaisella halpatyövoimalla. Tavallisella duunarilla ei ole joukkovoimaa, eikä ole arvostustakaan, koska hän on korvattavissa.

Haastattelussaan Vallinkoski ei mainitse vastakkainasettelua ”sivistyneistön” ja ”kansan” välillä, mutta se sopii mainita tässä. Jostain saarijärvenpaavojen ajasta ”tavallista työtätekevää kansaa” on idealisoitu ja petytty, kun se ei ole sopinut asetettuihin rooleihin. Runebergien aikaa seurasi kansalaissota. Varsin keskiluokkaistaustaiset 1970-luvun taistolaiset odottivat työläisiltä turhaan vallankumousta. Ja niin edelleen.

Nykyinen ”uusvasemmisto” puhuu mielellään monenmoisten epäoikeudenmukaisuuksien vastustamisesta, mutta tavallinen kansa ei tunnu taipuvan edelleenkään ideaaliin ja suuntautuu pelottavana ja hallitsemattomana pidettyä duunarimiestä vastaan, jonka stereotyyppi on ”Persu-Erkki”, joka on rasistinen, sovinistinen, pahanhajuinen ja tyylitajuton. Koska ei voida sanoa ”alaluokkainen”, sanotaan ”kouluttamaton”. Tosiasiassa suurin osa duunarimiehistä on tavallisia työssäkäyviä palkansaajia, jotka toivovat tyttärelleen tasa-arvoisia mahdollisuuksia maailmassa ja ovat kiinnostuneita ulkomaalaisen kollegan kulttuurista, vaikka vahingossa syyllistyvätkin ”eksotisointiin”.

Reportaasikirjassaan Tie Wiganin aallonmurtajalle George Orwell kirjoittaa kuinka hänen aikansa sosialistit kyllä puhuivat paljon työläisistä, mutta eivät voineet kohdata oikeita työläisiä, yksinkertaisesti koska he haisivat niin pahalle (samassa kirjassa Orwell kuvaa myös työläisten elinoloja, joihin kunnolliset kylpytilat eivät kuuluneet). Nykyisinkin ”kouluttamattomat” ovat pelottavan ongelmallinen ihmisryhmä puolustettavaksi. Kun vastustetaan ”valkoista (hetero)miestä”, mielikuvissa ei ole se aidosti etuoikeutettu, koulutettu vaikuttaja tai kulttuurisia resursseja sujuvasti käyttävä keskiluokkainen mies, vaan juurikin se pelottava duunariäijä, joka ei sovi ”sivistyneistön” ideaaliseen muottiin.

Shakkiskandaali

Ensin henkilökohtaista taustaa. Olen harrastanut shakin pelaamista jo ala-asteelta saakka, mutta en ole ollut koskaan siinä erityisen hyvä. Kävin lapsena kiertämässä muutamat kilpailutkin, sekä junnusarjassa että yleisessä sarjassa aikuisten keskellä. Muistikuvani on, että hävisin jokaisen arvopelini. Sittemmin aikuisena kokeilin mm. Turun turnausta ja muutamia muita paikallisia otteluita. Pitkässä pelissä (90 + 90min) hävisin jälleen lähes kaikki pelini, vaikka omasta mielestäni pelasinkin kohtalaisesti. Ns. nopeassa pelissä (30 + 30min) olen pärjännyt huomattavasti paremmin ja voittanut n. puolet peleistä, millä mitalisijoille ei pääse, mutta jonkun ”against the all odds” -lohdutuspalkinnon kerran sain (eniten selo-pisteitä turnauksen aikana saavuttanut).

Tällä hetkellä pelaan vain verkossa, enkä sielläkään yhtä ahkerasti kuin pari vuotta sitten ja tasoni on huimasti laskenut. Shakki on siitä lahjomaton mittari älyllisistä kyvyistä, että siinä joko pärjää tai sitten ei. Aivojen toimintakyky hidastuu radikaalisti kohti neljää kymppiä, mutta koska aivot itsessään ovat sekä havainnoinnin väline että kohde, itse emme hidastumista huomaa. Paitsi kun on jokin numeraalinen arvo, jolla sitä mitata.

Livekilpailuissa on oma tunnelmansa. Pitkät pöydät lautoja ja kelloja vieri vieressä, nörttihien ja pierun haju (99.9% pelaajista on miehiä), jännittynyt tunnelma, pelianalyysien puheensorina tauolla, siirtopöytäkirjojen rapina, kellojen käynnistäminen ja laudalle napsahtavat ensimmäiset siirrot… Katsoin Queen’s gambit -sarjaakin mielelläni ja omasta mielestäni siihen oli hetkittäin saatu autenttista turnaustunnelmaa.

Turnauksiin ei kuitenkaan tällä hetkellä tee mieli. Tärkein syy on raha: lisenssi itsessään on aika kallis, 90€ vuosittain, pelistä jonka itsessään ei luulisi vaativan suurempia investointeja. Sen lisäksi itse turnauksien osallistumismaksut ovat useita kymppejä, joista osa palaa pelaajille palkintojen muodossa (eräänlaista uhkapeliä siis). Sen lisäksi paikallinen peliseura katsoo, että olen heidän jäsenensä edelleen. He eivät ole lähettäneet karhulaskua, mutta jos nyt osallistuisin turnaukseen, lankeaisivat minulle jäsenmaksut maksettavaksi 10 vuoden ajalta.

Yksittäiseen turnaukseen osallistuminen maksaisi siis useita satoja euroja.
Nykyisin nettipelaaminen on siinä määrin helpompaa, että tyydyn siihen, vaikka eihän siinä ole samaa tunnelmaa kuin oikean laudan ääressä istumisessa.

*

Sitten itse asiaan.

Shakkimaailma kohahti kuluneella viikolla, kun hallitseva maailmanmestari Magnus Carlsen poistui kesken arvostetun Sinquefield cup -turnauksen hävittyään pelin Hans Niemannille.

Carlsenin tasoinen pelaaja yksinkertaisesti ei häviä valkoisilla klassisessa aikaformaatissa. Ylipäätään tällä tasolla useimmat pelit pelataan tasan (mikä tietysti on katsojien kannalta melko tylsää) ja valkoisilla häviäminen heikommalle pelaajalle on poikkeuksellista. Hans Niemann ei ole ehkä mikään nobody, mutta ei missään tapauksessa moninkertaisen maailmanmestarin tasoinen pelaaja. Yllätysvoitto onkin nostattanut spekulaatioita vilunkipelistä, varsinkin kun Niemannin ympärillä on aikaisemminkin vihjailtu huijauksista online-peleissä.

Sitten on asian toinen puoli: mitään todisteita huijauksesta ei ole esitetty. Niemannin maine on lopullisesti tahriintunut hänen merkittävimmän voittonsa hetkellä. Ulkopuoliset tahot ovat vihjailleet Niemannin käyttäneen tietokonetta apuna, mutta miten, siitä kukaan ei ole esittänyt todisteita. Kuinka hän voisi puhdistaa maineensa, kun ei ole mitään todisteita tai konkreettisia väitteitä, joita kumota? Hänet tullaan muistamaan ikuisesti huijarina. On selvää, että Carlsen oli kyseisen tappion jälkeen sellaisessa tiltissä, että ei halunnut riskeerata uraansa pelaamalla turnausta loppuun huonolla keskittymisellä, mutta eikö hänen käytöksensä silti ollut varsin epäurheilijamaista?

Ehkä Carlsenilla oli huono päivä, tai ehkä hänen motivaationsa pelaamiseen on ollut laskussa. Hän on ollut maailman paras pelaaja jo vuosikymmenen, ja on ilmoittanut ettei aio puolustaa titteliään enää seuraavana vuonna. Jos Niemann käytti tietokonetta apunaan, niin yhtään uskottavaa pelianalyysiä en ole vielä nähnyt, jossa olisi osoitettu hänen pelanneen ”konesiirtoja”. Pikemminkin Carlsen pelasi keskinkertaisesti kuin että Niemann olisi pelannut äärimmäisen hyvin.

Konkreettisemmat syytökset koskevat sitä, että Carlsenin valmistautumissuunnitelmat olisivat vuotaneet. Jostain syystä Niemann oli osannut varautua juuri siihen avaukseen, jota Carlsen tuli pelaamaan.

Tämä taas johtaa siihen, miksi en välttämättä pidä nykyisestä huipputason shakista: taistelua ei käydä pelilaudalla, vaan annetaan tietokoneen etsiä parhaat siirrot, opetellaan ne ulkoa ja toistetaan laudalla siirrot, jotka 99% tapauksista johtavat tasapeliin. Paul Murphyn, Mikhail Talin, Rashid Nezhmetdinovin tai Robert Fisherin kaltaisia pelaajia ei enää huipputasolla näe.

Tällaiset kohut toki aina välillä nostavat mielenkiintoa.

Protestiäänestämisestä

Kun eilen kerroin jo yhden yläastemuiston, niin kerrotaanpa toinen.

Yläasteella meillä oli viisi rinkkaisluokkaa, joista luokka D tunnettiin pahisluokkana. Pahisluokka D:n piti valita itselleen taloudenhoitaja hoitamaan luokkaretkirahastoa. Luokan tytöt halusivat siihen jonkun harmaan hiirulaisen, mutta takapenkin pojat päättivät, että läpällä, piruillakseen ja ihan vittuillessa äänestetään siihen Pasi (nimi muutettu). Ulkoiselta habitukseltaan Pasi muistutti Nelson Muntzia, mutta sellaisella suomalaisen räkäisellä mopopojan twistillä. Koska pahisjätkillä oli luokassa enemmistö, saivat he tahtonsa läpi asiassa, jossa he normaalisti olisivat olleet että ihan sama. Pasi siis valittiin luokan taloudenhoitajaksi. Keväällä Pasi kävi nostamassa luokkaretkirahat ja osti niillä kaljaa ja röökiä. Sen pituinen se.

Kohugradu ”Breaking the silence” verkossa

Internetissä ja vähän muuallakin on loppukesästä kohistu Turun yliopiston Itä-Aasian tutkimuksen oppiaineen päätöksestä hylätä opiskelijansa gradu. Kohutapauksen vaiheista voi lukea esimerkiksi asiaan itsekin sekaantuneen Arto Helon bloggauksesta.

Nyt kiinnostuneille on tarjolla kuriositeettina itse gradu, joka löytyy Turun yliopiston sähköisistä julkaisuista. Kuriositeettina siksi, että tähän mennessä mielipiteet on jo muodostettu ja nettiin julkistettu itse opinnäytettä lukematta, joten tuskin ne siitä enää miksikään muuttuvat.

Yllättävää kenties monelle, ainakin minulle, oli graduntekijän sukupuoli. Oletin ennakkohuhujen perusteella kyseessä olevan vihaisen miehen, mutta Tanja Rönkkö kuulostaa naisen nimeltä, menemättä tässä mihinkään ”oletettu”-väännöksiin. Onko tällä sitten merkitystä, voi kukin itse päättää. Ainakaan kirjoittaja ei saa intersektionaalisessa ”etuoikeutettu”-bingossa rastia sukupuolensa kohdalle.

Itselläni ei ole valmiuksia arvioida akateemisia töitä. Selasin työn läpi, ja onhan siellä aika vapaalla kädellä hahmoteltu kriittisiä argumentteja ja jätetty taustoitamatta aika yleistäviäkin väitteitä. Työ sisältää runsaasti anekdoottimaisia mainintoja viime vuosien netissä kiertäneistä uutisista ja ainakin nopealla selaamisella pointti jäi niiden alle, enkä tarkemmin johtoluvun ja yhteenvedon luettuanikaan ymmärtänyt, mikä kirjoittajan pääväite oli. Ehkä palaan tähän aiheeseen, ehkä en.

Anekdoottina oma kokemukseni yläasteelta: maantiedon tunnilla piti tehdä esitelmä Saksasta. Kaveri sitten piirsi hakaristin tiivistelmän kanteen, because that’s what 9th graders do. Arvosanaksi tuli 5 1/2 ja opettaja murjotti lukukauden loppuun asti kieltäytyen vastaamasta mitä vikaa esitelmän sisällössä oli.

Mitä identiteetti tarkoittaa?

Stuart Hall kirjoittaa identiteetistä ja jakaa sen kolmeen historialliseen vaiheeseen (tässä kirjassa, jota minulla ei ole, joten siteeraan ulkomuistista, pahoittelen mahdollisia epätarkkuuksia ). Ajallisuudestaan huolimatta ne menevät päällekkäin ja ovat kaikki nykyäänkin läsnä.

  1. Perinteinen identiteettikäsitys. Kukin syntyy tiettyyn asemaan, sukupuoleen, kansallisuuteen, ammattiin ja säätyyn ja siinä pysyy kuolemaansa asti. Ihminen on ydintään myöten sitä mitä on, aatelisilla virtaa suonissaan eri verta kuin maaorjilla, murjaanit ja muut pakanat ovat jossain puoli-ihmisen asemassa. Kaikilla on yhteiskunnassa se paikkansa, joka on syntymässä määrätty, eikä säädytön käytös ole sopivaa.
  2. Sosiaalinen identiteettikäsitys. Sosiologian nousun myötä 1800-luvulla huomattiin, että ihmisen ympäristö määrittää hänen identiteettinsä: katoliset ovat erilaisia kuin protestantit, kaupunkilaiset erilaisia kuin maalaiset, rikkaat erilaisia kuin köyhät, herrat erilaisia kuin orjat, eikä tämä johdu mistään syntymäominaisuudesta, vaan sosiaalisista ja yhteiskunnallisista rakenteista.
  3. Postmoderni identiteettikäsitys. Myöhäismodernissa yhteiskunnassa ympäristö muuttuu niin nopeasti, että sosiaaliset identiteetitkään eivät ole enää vakaita. Ja koska mikään ei ole synnynnäistä ja pysyvää, yksilö voi oikeastaan muuttaa omaa identiteettiään. Kukaan ei synny mihinkään pysyvään rotuun tai sukupuoleen. Jos identiteetit ovat riippuvaisia sosiaalisesta ympäristöstä ja yhteiskunnasta, niitä voi muokata muuttamalla yhteiskuntaa, ja toisin päin.

Tämä on sinänsä tuttua kaikille. Yleisesti perinteiseen identiteettikäsitykseen nojautuvia pidetään konservatiiveina, ellei jopa taantumuksellisina, ja käsitystä yleisesti vääränä, ainakin edistyksellisissä piireissä. Tällaisen identiteettikäsityksen jakavat esimerkiksi etnonationalistit, joita yleisesti pitävät rasisteina myös he itse. Ajatus pysyvästä identiteetistä on essentialismia, joka on paitsi faktuaalisesti, myös moraalisesti väärin. Asteikolla taantumuksellisuus–edistyksellisyys, jälkimmäiseen ryhmään itsensä identifioivat (sic) todennäköisesti jakavat postmodernin identiteettikäsityksen.

Otetaan kuitenkin muutama esimerkkitapaus:

  • Nuori nainen identifioituu karjalaiseksi, koska hänen isovanhemmillaan karjalaistaustaa. Hän tatuoi itseensä perinteisiä karjalaisia kuvioita, opiskelee karjalan kieltä ja syyttää suomalaisia karjalaisten syrjinnästä. Toinen löytää isänpuoleiset saamelaisjuurensa.
  • Seksuaalista identiteettiä ei voi muuttaa, ja ns. ”eheytyshoidot” ovat paitsi tehottomia, myös epäeettisiä.
  • Ihmiset, jotka ovat syntyneet väärään sukupuoleen, jolloin fyysinen sukupuoli korjataan vastaamaan henkilön oikeata sukupuolta. Huolimatta siitä, että ”postmodernissa” konteksissa lainausmerkkejä käytetään silloin, kun kieli ei aivan tavoita sitä, mitä ”tarkoitetaan”, en käyttänyt lainausmerkkejä edellisessä virkkeessä, jotta ei tulisi kuvaa, että suhtautuisin ”ironisesti” trans-ihmisiin.

Esimerkkejä voisi luetella ad infinitum. Yhteistä niille kaikille on, että identiteetillä on jokin aito, pysyvä ydin. Vain ympäröivä sosiaalinen todellisuus ja ihmisen ulkoiset piirteet ja olosuhteet poikkeavat siitä, mitä henkilö ”todella” on sisimmään.

Ainakin vähemmistöidentiteetit ovat siinä määrin ”todellisia”, että yksilö voi löytää itsensä niistä vielä sukupolvien katkoksenkin jälkeen. Toisaalta sellaiset ihmiset, joiden mielestä nationalistinen kansakäsitys on keinotekoinen konstruktio, ja kansakunnat ”vain” kuviteltuja, ovat myös sitä mieltä, että vähemmistöillä, kuten esimerkiksi juuri saamelaisilla ja maahanmuuttajaryhmillä, on kuitenkin oikeus kulttuuriinsa, eikä tulisi mieleen väittää, ettei näiden ihmisten kokemus omasta identiteetistä olisi todellinen.

Jo vitsiksi muodostuneen hokeman mukaan ”sukupuolenkorjausleikkauksia pitäisi tehdä sosiologien eikä kirurgien, jos sukupuoli on sosiaalinen konstruktio”. Voi olla, että vitsi on siinä mielessä vanhentunut, että ajatus sukupuolesta pelkästään sosiaalisena konstruktiona ei ole enää päivän hokema — en ole varma mikä on ”virallinen” kanta. Jokinlainen essentialismi näyttäisi palaavan, kun viisari tekee koko kierroksen. Ihmisen sukupuoli ei riipu (sortavista) yhteiskunnallista rakenteista, eikä kehollisista piirteistä (jotka korjataan leikkauksella), vaan jonkinlaisesta aineettomasta ytimestä, joka on ainoa todellinen identiteetin lähde. Narratiivin ytimessä on ”löytäminen”, kun on löytänyt sisältään sen, mitä ”oikeasti” on, voi alkaa muokata kehoaan sen mukaiseksi pukeutumisella, tatuoinneilla, lävistyksillä tai leikkauksilla.

Näyttäisi siltä, että vaikka postmoderni identiteettikäsitys kuvaakin aikaamme parhaiten, on se joko ymmärretty väärin, tai sitten Hallin päivien jälkeen tilanne on muuttunut. Postmoderni ei tarkoita pysyvien identiteettien katoamista eikä identiteettien itsensä joustavuutta, vaan sen määrittelyn joustavuutta, miten voimme ilmaista pysyvää, synnynnäistä identiteettiämme.

Kansallissosialismin ja kommunismin eroista

Viimeaikaisten maailmanpoliittisten tapahtumien vuoksi olen selaillut Itä-Euroopan historiaa. Viktor Sebestyenin Revolution 1989 – The Fall of the Soviet Empire on viihdyttävä johdatus aiheeseen. Sunnuntaina tuli bingetettyä 6 osaa Netflixin sarjasta Kleo, joka faktojensa puolesta on korkeintaankin viitteellinen, mutta ihan viihdyttävä ja tarjoilee esteettisesti vahvaa neukkunostalgiaa.

Eräs pohdinnan aihe, johon usein tulee palattua, on oikeistolaisen (natsismi, fasismi jne) ja vasemmistolaisen (kommunismi, stalinismi, ”kansandemokratia”) autoritaaristen ideologioiden erot. Etenkin em. sarjaa katsoessa kohtaukset (jotka kenties oli rakennettu tarkoituksella), joissa lapsesta asti kasvatetaan Puoluetta sokeasti tottelevia ideologisia robotteja, jotka marssivat univormuissa ja toistelevat Puolueen propagandaa tulee miettineeksi, että eivätkö nämä ihmiset todellakaan nähneet yhtäläisyyksiä natsismiin, joka oli olevinaan heidän päävihollisensa?

Huolimatta historiallisista eroista ja aatteellisista nyansseista molemmat autoritarismin muodot muistuttivat ulkoisesti toisiaan. Anti-liberalismi, militarismi, suurten johtajien henkilökultti, totalitarismi ja niin edelleen, näitä tuskin tarvitsee kenellekään erikseen listata. Mutta mitkä ovat niiden erot, ja tällä tarkoitan sellaisia perustavanlaatuisia ontologisia eroja?

Slavoj Žižek usein kertoo samat vitsit luennoillaan ja hänen vastauksensa otsikon kysymykseen usein ilmaistaan kahdessa anekdootissa. Ensimmäisessä anekdootissa hän vertailee kuinka johtajat vastaanottavat aplodit: Hitler ja Mussolini patsastelevat leuka pystyssä, mutta kommunistijohtajat kuten Stalin yhtyvät aplodeihin. Toisessa anekdootissa Siperiaan tuomitut toisinajattelijat allekirjoittavat onnittelukirjeen Stalinin syntymäpäivän johdosta. Tällaista absurdia näytelmää ei esimerkiksi kansallissosialismissa olisi pidetty mahdollisena: juutalaiset ja muu ”epäkelpo aines” oli repäisty irti yhteiskuntaruumiista, eikä suuri johtaja heidän onnitteluitaan kaivannut.

Tällaisilla pienillä huomioilla Žižek hahmottelee totalitarismien syvällisiä eroja niiden mentaliteetissa ja eetoksessa. Itse olen miettinyt osin alussa mainitsemani tv-sarjan kaltaisten trooppien innoittamana valheen ja toden asemaa totalitarismin ytimessä. Jo Platonin ajoista tietty määrä valhetta on katsottu välttämättömäksi pitää totalitarismi pystyssä. Toinen vastakkainasettelu on hyvä vs. paha ja sen suhde valheeseen ja totuuteen.

Valheesta tulee vielä erottaa erehdys. Jos uskot siihen, mitä sanot (ja teet), kyseessä ei tarkalleen ottaen ole valhe, vaikka propositio olisikin epätosi. Toisin sanoen, jos naiivisti uskot propagandaan, et ole valehtelija, vaikkakin väärässä. Mutta miten syvälle naiivi usko meni ja uskoivatko johtajatkin omiin valheisiinsa? Yksinkertaistaen fasistisen totalitarismin ytimessä on ajatus oman kansan tai rodun ylivertaisuudesta ja kommunistisen totalitarismin ytimessä marxismi-leninismin oppi. Uskoivatko näiden asioiden keksijät omiin teorioihinsa?

Erilaiset rotuteoriat olivat 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maailmassa yleisesti hyväksyttyjä ja sen aikaisen tieteen omaksuman käsityksen mukaisia. Kansallisaate, joka itsessään oli hyvä asia ja keksittäessä suhteellisen liberaali liike, oli muuttunut kansallissovinismiksi ja kaikki Euroopan kansat pitivät itseään ylivertaisena. Natsien (ja Italian fasistien) ei siis tarvinnut keksiä mitään uutta, vain viedä jo ilmassa olevia aatteita äärimmäisyyksiin. Toki propaganda sisälsi suoranaisia valheita juutalaisten maailmanvalloituksesta ja Siionin pöytäkirjoista, mutta pohjimmiltaan kun natsit sanoivat sortavansa kaikkia ”heikompia rotuja”, eivät he siinä valehdelleet. Vaikka sodan jälkeen saksalaiset väittivät, etteivät tienneet juutalaisten joukkotuhosta, eivät juutalaisvainot mitenkään salassa tapahtuneet. Fasistit Saksassa ja Italiassa eivät väittäneet ajavansa demokratiaa, tasa-arvoa tai rauhaa, vaan vastustavansa niitä. Kaikissa kauheuksissaan natsit olivat sentään rehellisiä: SS-miesten lakissakin oli pääkallo, kuoleman symboli.

Vertailu kommunismiin on siinä määrin epäsuhtaista, että kommunistisen totalitarismin historia jatkui vielä Euroopassa vuoden 1945 jälkeen vuoteen 1989 (ja Euroopan ulkopuolella edelleen) ja kävi läpi erilaisia kausia. Neuvosto-Venäjän alkuvuodet olivat toisenlaiset kuin vakiintunut sosialismi Varsovan liiton ”kansandemokratioissa”. Mutta mikä oli tämän kaiken ytimessä? Samoin kuin rotuteorioita, monenlaisia utooppisia sosialismeja ja kommunismeja liikkui 1900-luvun alun aateilmapiirissä ja oikeastaan marxismi-leninismi oli vain yksi niistä, mutta joka pääsi vallalle Venäjän vallankumouksen kautta ja levisi ympäri Eurooppaa, etenkin toisen maailmansodan jälkeen Stalinin ”vapauttaessa” Itä-Euroopan. Se siis levisi ”miekkalähetyksen” kautta, mutta oli sankoin joukoin niitä, jotka aidosti uskoivat marxilais-leninistisen neuvostokommunismin olevan historian paras aate ja yhteiskuntajärjestelmä.

Itse Marx varmasti uskoi omiin teorioihinsa, mutta kun sata vuotta Kommunistisen manifestin julkaisun jälkeen katsoi Itä-Euroopan tilaa, saattoi havaita etteivät teoriat toimineet käytännössä, ainakaan sillä tavalla kuin niitä yritettiin Neuvostoliitossa ja kansandemokratioissa soveltaa. Samaan aikaan propaganda kertoi neuvostokansalaisten elävän maailman parhaassa valtiossa, vaikka kaikki näkivät, että kauppojen hyllyt ammottivat tyhjyyttään. Valtion budjetti hupeni sotavarusteluun, vaikka julistettiin rauhaa. Puhuttiin vapaudesta ja demokratiasta ja vangittiin toisinajattelijoita.

Moni onkin sanonut kommunismista, että ”teoria oli hyvä, mutta toteutus huono” (keskustelu siitä, oliko kyseessä ”oikea ja aito” sosialismi/kommunismi, on toisen postauksen aihe). Niin tai näin, systeemi pysyi pystyssä vain valheiden avulla. Äänestysprosentit ja vaalitulokset ilmoitettiin etukäteen, viisivuotiskauden huikeat talousluvut päätettiin puoluetoimistossa. Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa.

Kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ja aloitti talvisodan, asetti se heti sodan alkupäivinä Terijoelle vaihtoehtoisen hallituksen ja propagandansa mukaan tuli Suomeen vapauttajana ja olevansa liitossa Suomen ”hallituksen” kanssa vapauttamassa Suomea fasisteista. Kun Saksa hyökkäsi Puolaan, väitti se Puolan rajavartijoiden provosoineen (samalla tavalla kuin Neuvostoliitto lavasti Mainilan laukaukset), mutta Saksan propagandassa hyökkäyksen motiivina ei väitetty olevan Puolan ”vapauttaminen” miltään. Saksa halusi ”elintilaa” idästä ja orjuuttaa slaavit ja liittää entiset Preussin alueet itseensä. Tämä oli propagandan viesti omille ja ulos päin. Natsien ideologia oli avoimen aggressiivista ja brutaalin väkivaltaista eikä edes yrittänyt esiintyä rauhantuojana.
Viikkoa ennen hyökkäystä Hitler piti puheen:

The object of the war is … physically to destroy the enemy. That is why I have prepared, for the moment only in the East, my ’Death’s Head’ formations with orders to kill without pity or mercy all men, women, and children of Polish descent or language. Only in this way can we obtain the living space we need. [Ks. esim. Wikipedia]

Neuvostojoukot ”vapauttivat” Itä-Euroopan, mutta kun Unkarissa vuonna 1956 pyydettiin ”vapauttajia” palaamaan kotiinsa, tankit tukahduttivat kansannousun, jota propagandassa kutsuttiin ”hitleriläiseksi vastavallankumoukseksi” ja jolta neuvostojoukot jälleen pelastivat Unkarin. Kuinka natsit olisivat propagandassaan asian esittäneet, jos heidän tuhatvuotiseksi kaavailema Kolmas valtakuntansa olisi selviytynyt sodasta voittajana ja olisi joutunut tukahduttamaan kansannousuja alistamillaan alueilla? Kenties kysymys on väärin asetettu, kenties natsit olisivat joutuneet muuttamaan propangandaansa sodan jälkeen. Luultavasti se olisi verhottu juutalaisten salajuoneksi, mutta propagandassa tuskin olisi painotettu kansallissosialistisen aatteen edistämistä, pikemminkin asenne olisi ollut avoimemmin ”me teemme tämän, koska voimme”. Sama koskee Prahaa vuonna 1968.

Natsismin ytimessä oleva rotuoppi oli virheellinen ja ristiriitainen, mutta ei ole syytä olettaa, etteivätkö sen kannattajat olisi uskoneet siihen ja pyrkineet toteuttamaan sen visiota väkivallalla ja julmuudella. Kommunismin ytimessä taas oli ajatus edistyksestä ja vapaudesta, mutta joka käytännössä ei toiminut, vaan jota täytyi ylläpitää väkivallalla, joka propagandassa verhottiiin joksikin muuksi. Natsismi ihannoi voimaa ja rivissä marssivia, sokeasti tottelevia kansalaisia. Kommunismi oli muodoltaan yksi yhteen sama, vaikka väitti olevansa muuta. Natsismi oli avoimesti ”paha”, mutta väitti pahuutta oikeudeksi. Kommunismi väitti olevansa ”hyvä”, mutta teki sen nimessä vääryyttä.

Olen tähän mennessä käyttänyt imperfektiä, koska olen halunnut puhua edellä mainituista ideologioista niiden historiallisissa muodoissa. Tämä perustavanlaatuinen ero pätee silti edelleen.

Jos puhutaan äärioikeistolaisista ja vasemmistolaisista (siis aidosti ääriliikkeistä, vaikka natsismiksi ja kommunismiksi kutsutaan nykyään kirjaimellisesti kaikkea), erot kannattajien eetoksessa ja lähtökohdissa ovat merkittäviä. Ääriliikkeisiin hurahtavat ja hakaristejä ja sirppejä ja vasaroita sillankaiteisiin tuhristavat enimmäkseen nuoret, mutta minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa, ja säväreitä extremismistä hakevat monet vanhemmatkin höyrypäät.

Äärivasemmistolaisia määrittää voimakkaimmin naiivius. On varmasti totta, että äärivasemmistolaiset vilpittömästi kannattavat vapautta, tasa-arvoa ja kansojen veljeyttä, ja vievät sen ääripäähän kyllästyttyään liberaalin demokratian maltillisuuteen ja heiluttelevat punalippuja Che Guevara -paita päällä ja rastat solmussa ja siteeraavat Leniniä ymmärtämättä ehkä historiaa tai sitten aktiivisesti unohtaen millaisiin tekoihin kommunismin nimissä on syyllistytty. Jos tämä liittyy ikäkauteen, on se korkeintaan harmitonta ja koomista. Kovin pitkään tämä kausi ei voi jatkua siksikään, että se perustuu itsepetokseen ja jatkuviin valheisiin. Tyyppiesimerkki onkin miedoista huumeista kiinnostunut ikiopiskelija, joka harjoittaa ihan kaikkea aktivismia, johon haluaa saada vähän rankkuutta mukaan.

Äärioikeistolaista hakaristin riipustajaa taas kiehtoo pahuus. Hän on edellistä vieläkin perusteellisemmin kyllästynyt liberaaliin demokratiaan ja hän saa kiksejä siihen liittyvän nihilismin ja brutaaliuden voimasta. Tyyppiesimerkki tällaisesta on vähän liikaa aikaa verkossa viettävä elämäänsä turhautunut nuori mies, joka viehättynyt kaikenlaista ”pahasta”.

Jossain vaiheessa verkon libertaaripiireissä kaikenlainen rasismi/fasismi/sadismi tuntui saavan kannatusta (disclaimer 1: libertarismi on siinä määrin monitahoinen liike sekin, jolla ei nykyään tarkoiteta 1700-luvun ranskalaisia elostelijoita, vaan anarko-liberalismia lähellä olevia oikeistolaisia piirejä, joita en tässä kaikkia aio leimata, mikä mainittakoon ennen kuin joku asiasta kommentoi). Ihmisiin, joihin libertarismin moraalinen egoismi ja itsekkyyden oikeutus, yleinen antivasemmistolaisuus ja köyhien ja heikkojen halveksunta vetosivat, tuntui vetoavan myös natsismin nihilismi ja brutaali voima, tai sitten puhtaasti se, että molemmat ovat vahvasti valtavirran pehmeitä arvoja vastaan. Se ei tunnu lainkaan haittaavan, että libertarismi ja autoritarismi ovat ristiriidassa, kunhan ollaan ”kommunismia” vastaan. Aika moni libertaari, ellei jopa ”klassiseksi liberaaliksi” itseään kutsuva verkon uhoaja on muun muassa rasisti ja vastustaa seksuaalivähemmistöjen ja naisten oikeuksia.

Samalla tapaa black metal -piireissä (disclamer 2, tiedätte kyllä) on aina flirttailtu ”pahuuden” kanssa ja välillä palvottu vähän saatanaakin. Tähän pahuuden palettiin natsismi tuntuu sopivan, vaikka kenties 1930-luvun kirkasotsainen hitler-nuori olisi tuskin äärimetallin estetiikkaa ymmärtänyt, vaan pitänyt sitä osoituksena henkisestä rappiosta.

Näin siis Suomessa. Siksi en ole suomalaisista ääriryhmistä huolissani. Vasemmistolaiset ryhmät saavat kenties jonkun cancel-kampanjan aikaiseksi siitä, että suomen kielessä ei ole tarpeeksi pronomineja, joiden väärinkäyttöä vastaan voisi taistella. Oikeistolaiset pahimmillaan häiriköivät Pride-kulkuetta. Toimivassa demokrastiassa ääriliikeet pysyvät ääriliikkeinä ja siksi marginaalissa.

Maailmalla ääriajattelu sen sijaan on saanut vaarallisen paljon jalansijaa. Esimerkiksi Venäjän toimet Ukrainassa eivät perustu mihinkään sen kummempaan oikeutukseen kuin brutaaliin voimankäyttöön. Niin sanottu ”putinismi” ei ole mikään oikea aate, jolla olisi jonkilainen sisältö tai visio. Vaikka sen tarkoitus on palauttaa neuvostoimperiumi, ainakin osittain, ei se tee sitä minkään aatteen tai edistyksen nimissä. Vaikka venäläisessä propagandassa on väitetty, että ”erikoisoperaatio” olisi suunnattu ”natseja” vastaan, on kaikille selvää, että ”natseilla” tarkoitetaan liberaalia länsimaista demokratiaa, jonka pelätään saavan Ukrainassa jalansijaa. Venäläisessä propagandassa hekumoidaan avoimesti Ukrainan ja sen väestön tuhoamisella. Samalla tavalla kuin natsi-Saksan brutaali voimankäyttö, myös Venäjän agressiivinen toiminta on löytänyt länsimaissa fanittajansa, mutta kuinka kauan siihen uskotaan nykyisen sotamenestyksen myötä — ilman neuvostotyylistä valepropagandaa – jää nähtäväksi.

EDIT, JÄLKISANAT: tätä kirjoitettaessa Mihail Gorbatšov on kuollut. Joskus fiktiivisissä kirjoissa päähenkilöt kuolevat kesken tarinan, mutta näköjään näin voi käydä myös tietokirjojen henkiöille. Helsingin sanomien muistokirjoituksessa kerrotaan, että Gorbatšovia ei arvosteta nyky-Venäjällä. Lännessä häntä arvostetaan siitä, että hän lopetti kylmän sodan ilman kolmatta maailmansotaa, mutta samalla ajoi alas Neuvostoliiton imperiumin. Mikä kertoo aika paljon tiettyjen tahojen arvoista.

EDIT2: Ville Hytönen kirjoittaa Suomen kuvalehdessä osittain samoista teemoista.

Somekirjailijuudesta (kuka saa kirjoittaa ja mitä)

”Kirjallisuus on enää vain terrorismin ja kamanvetämisen korvike”, polemisoi Markku Eskelinen vuonna 1987 hänen ja Jyrki Lehtolan kirjoittamassa vihaisten nuorten miesten pamfletissa Jälki-sanat: Sianhoito-opas, jolle tyrskähtelin sitä viime viikolla lukiessani ja kyllähän se vähän huvittaa, että jonkun mielestä kirjallisuudella on tuonkaan vertaa painoarvoa, edes ironisesti, tai kenties ajat ovat 35 vuodessa muuttuneet ja leikinlasku ”kirjallisesta terrorismista” on kokenut inflaatiota oikean terrorismin myötä. Kirjallista terrorismia ei ole kirjan kirjoittaminen, mutta kirjailijan puukottaminen voi olla. Toisaalta, olisi sekin optimista olettaa, että Salman Rushdien puukottamisen taustalla olisi varsinaisesti kirja(llisuus). Rushdien kirjaa ei ole lukenut sen enempää terroristi kuin siitä sosiaaliseen mediaan postannut sananvapaustaistelijakaan.

Hesarissa Eleonoora Riihinen kirjoittaa somekirjailijoista (Somevaikuttajat keskustelevat Instagramissa nyt siitä, kuka saa kirjoittaa kirjoja, vaikka löytyisi paljon olennaisempikin kysymys. 18.8.2022). Luin jutun, mutta en todellakaan aio mennä Instagramiin katsomaan, mitä siellä ”keskustellaan”. Jutun perusteella kiista koskee ”portinvartijoita” ja niitä, joiden mielestä kaikki on epistä tai jotain.

Kehitys on ollut olemassa jo jonkin aikaa, eikä sinänsä henkilöidy yksittäiseen somejulkkikseen. ”Oma kirja” on monelle unelma omalla bucket listillä , matka omaan sisimpään ja samalla tavalla saavutus kuin puolimaratonin juokseminen, eikä sisällöllä ei ole niin väliä, kunhan unelmat toteutuvat ja sen esteenä ovat tyhmät portinvartijat.

Kirjasta on tullut yksi viestintäkanava muiden joukossa: postataan Instaan, pidetään omaa kanavaa Tubessa ja kirjakin tulee jossain vaiheessa, miksipä ei. Se on tapa kasvattaa henkilöbrändiä ja kirjalla on edelleen sellaista prestiisiä, jota omalla sometilillä ei ole, lukuharrastuksen laskusta huolimatta. Ja tällä tarkoitan nimenomaan painettua kirjaa: e-kirja ei ole samalla tavalla ”kirjailijuuden” lähde. Äänikirja on nosteessa ja mukava lisä, joka tehdään ”oikean” kirjan päälle. Joillekin oman unelman saavuttaminen on vaikeata, joillekin helppoa, jos on jo aihe tiedossa (esim. ”miten minusta tuli minä”), mutta rankkaa työtä se on silti.

Kirjailijakontekstissa onkin yleistynyt se julkkistyyppi, joka on somevaikuttaja/esseisti/bloggaaja/ihmisoikeusaktivisti/elämäntapavalmentaja/instamalli ja nyt myös KIRJAILIJA. Kirjallisuuttahan on itsessään kaikki, joka painetaan kansien väliin, riippumatta sisällöstä tai aiheesta. Tässä tapauksessa esimerkiksi itseoppineen personal trainerin terveysvinkit. Kirjailijalla on oma blogi, jota ei kirjoiteta ihmisille vaan hakukoneille. Hän pitää itsestään paljon melua kaikilla alustoilla, koska se on osa kirjan markkinointia. Hän on itse kirjansa sisältö, ihminen josta pidetään, mutta kuitenkin sillä tavalla ärsyttävä, että jakaa mielipiteitä ja herättää tällä tavoin maksimaalisen huomion. Hän on täällä tänään ja esittelee itsensä kirjailijaksi, jollei sitten koko rimpsulla.

Kun kirjamessujen pääesiintyjänä ovat Cheek ja JVG, on varmasti aihetta olla iloinen siitä, että kirjallisuus ei ole vain pölyttyneiden ja tylsien vanhojen ukkojen jaarittelua ja ehkä nyt vihdoin saadaan ne nuoretkin innostumaan. Cheek on siinä mielessä hyvä esimerkki, että Cheekin koko tuotannon ainoa sisältö on Cheek itse, tarina rankasta lapsuudesta ja Cheekin menestyksestä.

Ei kirjallisuus ole kamanvetämistä tai terrorismia, se on inspiraatiotaulu. Tai kuin ystävä, hyvä tyyppi, jonka tunnet ja oikeastaan sen kirjankin voi jättää siitä ihmisen ja kirjailijan välistä pois.

(Toisaalta, kun hakee Twitteristä hakusanalla ”kirjallisuus” ja ensimmäinen tulos on kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen, joka kuvailee itseään näin: ”Intohimoni lukemiseen on antanut minulle paljon. Siksi luen aina kun voin. Liity lukuseuraani!”, alkaa kaipaamaan jonkinlaista kirjallista terroria.)

Mikä tässä sitten risoo? Ehkä se, että olen ollut kirjanörtti lapsesta asti, ja nyt popular kids tulevat meidän tontille. Tältäkö kulttuurinen omiminen tuntuu? Tiedän olevani tylsimys ja elitisti, mutta elämäntaito-oppaat, laihdutusvinkit, värityskirjat tai fanikirjat eivät ole kirjallisuutta. Sinänsä en ole huolissani mahdollisuuksien kaventumisesta: lyhytikäisillä julkkishiteillä otetaan rahat pois kuljeksimasta ja rahoitetaan muutama heikommin tuottava taiteellisesti korkeatasoisempi teos. Silti se johtaa kirjallisuuden inflaatioon. Miksi enää edes elätellään toiveita, että nuoret lukisivat kirjallisuutta, jos saman sisällön saa somesta?

—

EDIT: Jo reilu vuosi sitten käytiin sama keskustelu, joka lähti liikkeelle Laura Frimanin kolumnista ja jota Ville Hämäläinen tiivistää artikkelissaan ja joka sanoo oikeastaan kaikki samat asiat kuin minäkin.