Luultavasti yksityiskohtiin ei tarvitse mennä ihmisiä ja mediaa koko edellisen viikon kuohuttaneeseen tapahtuman suhteen: istuva pääministeri Sanna Marin oli ollut yksityisasunnossa juhlimassa, käyttänyt alkoholia, mahdollisesti myös tanssinut ja tästä oli levinnyt video Internetiin. Oli järkytytty, pöyristytty, loukkaannuttu ja mieliä pahoitettu.
Vai oliko? Enimmäkseen ihmiset tuntuivat olevan kohusta vaivaantuneita, mutta loukkaantuiko kukaan heistäkään, jotka ilmaisivat ”tuohtumuksensa” sosiaalisessa mediassa? Oliko se heidän tuntemansa tunne mielipaha vai pikemminkin vahingonilo? Kaikkihan haluavat nähdä kuinka vallanpitäjiä kiskotaan alas jalustaltaan tavallisen tallaajan tasolle, jos he osoittavat samoja inhimillisiä heikkouksia kuin tallaajakin. Kysyttäessä he ehkä vastaisivat, että eivät ehkä haukkoneet henkeä järkytyksestä bilevideon nähtyään, mutta se ei sovi ”ministerin arvolle”, mikä tarkoittaa, että joku muu olisi voinut loukkaantua siitä. Sitä paitsi Marin on yhtä aikaa kommunisti, feministi että globalisti ja nyt nähdään, mitä verorahoilla tehdään samaan aikaan kun kansa raataa hiilikaivoksessa.
Nolompi kuin pääministeri Marinin tanssi on se tanssi, joka pitää käydä moraalista närkästystä esittäessä. Minkä kuvan se antaa nuorisolle? Menkää lapset mieluummin vaikka katsomaan, kuinka iskä huorittelee naispoliitikkoja netissä.
Rajalinjat jakaantuivat poliittisten rajojen, mutta ei puoluerajojen vaan pikemminkin identiteettipoliittisten rajojen mukaan. Loukkaantujat muistuttavat, että esimerkiksi Ilkka Kanerva joutui eroamaan paljon pienemmän kohun vuoksi ja että Marinia kohdellaan silkkihansikkain vain siksi, että hän on nainen. Loukkaantujista loukkaantujat taas ovat sitä mieltä, että kohu on syntynyt vain siksi, että Marin on nainen, ikään kuin itse eivät olisi ensimmäisenä olleet jakamassa sitä videota, jossa Matti Vanhanen tai Juha Sipilä tanssii kravatti päässä.
Ehkä objektiivinen suhtautuminen ei ole edes mahdollista. Marinin julkisuuskuva on paikoin ollut kiistanalainen (ja ainakin muutama tutkimus siitä on tehty), mutta meillä ei ole mitään keinoa asettaa samaan asemaan ketään toista henkilöä ja mitata kohun määrää laboratorio-olosuhteissa. Lopputulemaksi jää, että ihanan subjektiivisien syytösten jälkeen kaikille syttyy rintaan se lämmin tunne, kun on saanut vahvistusta omalle maailmankuvalleen.
Siitäkin huolimatta, että kukaan ei ole oikeasti järkyttynyt — edes he jotka sanovat olevansa — ja vaikka ainakin pintapuolisesti suurin osa yleisöstä on sitä mieltä, että koko kohun voisi unohtaa, kyllä tällä lehtiä myydään. Älykkäät ihmiset (kuten minä!) eivät seuraa kohuja, he keskustelevat niistä älykkäästä ja analyyttisesti, samalla tavalla kuin sitä kamalaa tosi-tv -sarjaa pitää katsoa, että tietää miten kamala se on ja miten tyhmiä (muut) ihmiset ovat, kun katsova sitä. Tällä sinänsä ei ole mitään väliä: kohu on ilmapallo, joka paisuu riippumatta siitä, kuka ja mistä syystä siihen puhaltaa ilmaa. Luonnollisesti tämäkin blogi-teksti osallistuu osaltaan kohun paisuttamiseen.
Tässä vaiheessa mediatalot alkavat julkaista juttuja, jossa painottavat että ovat vain neutraaleja tiedonvälittäjiä siitäkin huolimatta, että kohu itsessään on ylimitoitettu. Muistan Ilkka Kanervan tekstiviestikohun ajoilta sivun kokoisen jutun aiheesta, jonka kainalojuttuna oli kolumni, jossa vaadittiin kohu-uutisoinnin lopettamista (en jaksa etsiä lähdeviitettä 14 vuoden takaa ja mitä helv… joko siitäkin on noin kauan aikaa?). Tällä tavoin tiedotusvälineet rakentavat diskurssia siitä, miten he ovat asialinjalla toimivia vakavia toimijoita, mutta kohu on syntynyt tuolla jossain ja he vain kriittisesti raportoivat siitä. Näin kohu itsessään muuttuu uutiseksi, ei se mitä tosiasiallisesti on tapahtunut. Näin myös älykkäät ja valveutuneet kansalaiset (kuten minä!) voivat ottaa tapahtumaan kantaa ilmaisemalla miten typerä koko kohu on ja ostamalla iltapäivälehdet ja pyörittelemällä päätään siitä miten asiasta vieläkin jaksetaan kirjoittaa.
Mitä edes tarkoitetaan sillä, että jos kyseessä olisi joku toinen henkilö kohua ja paheksuntaa ei olisi syntynyt? Kuka ei olisi paheksunut? Puhuja itse? Puhuja, joka itse on kriittinen ja analyyttinen ja tarkkailee asioita ulkoavaruudesta itse niihin vaikuttamatta. Ja joka sosiaalisessa mediassa kyllä räyhää silloin, kun kyseessä on joku, josta hän ei itse pidä, mutta mieti nyt jotain Timo Soinia, vähänkö nolo tyyppi. Kohut syntyvät aina jossain toisaalla, me vain reagoimme niihin. Jos kyseessä on joku, josta emme pidä, kohu on aiheellinen ja nauramme muiden mukana, kuitenkin analyyttiseltä etäisyydeltä. Jos jaamme jonkin myötätuntoisen suhteen kohteen identiteettiin, kauhistelemme (edelleen analyyttiseltä etäisyydeltä) sitä kuinka ne siellä jossain ovat taas kohun aloittaneet. Poliittinen muisti on sen verran lyhyt, että emme muista miespoliitikkojen kohuja, sitä paitsi a) emme itse osallistuneet niihin b) he ansaitsivat kohunsa eri tavalla kuin Marin, joka on nainen c) heitä puolusteltiin eri tavalla, koska olivat miehiä. Kohun laajuutta ja laatua on edelleen vaikea mitata, yhtälailla kuin vastareaktioitakin, mutta ainakin minun sosiaalinen mediani on täynnä Marinia puolustelevia kannanottoja. Miten suuri osa kohusta onkaan itse kohua ja kuinka suuri osa kohua kohusta?
Kohut näyttäisivät olevan kuin sääilmiöt: kun jossain perhonen räpäyttää silmäripsiään, ei myrskyä voi enää estää.