Joni Kärki – Sivu 8 – Elämä ja Teot

Filosofi Lauri Järvilehto tekoälyn ajattelusta

Pilkkasin aikaisemmin filosofi Lauri Järvilehdon ylisanoja hänen kirjoittaessaan tekoälysovelluksista. Tänään hän kirjoittaa HS:n mielipidepalstalla otsikolla ”Osaako tekoäly ajatella?” ja vastaa otsikon kysymykseen kielteisesti. Hänkin vertaa kirjoituksessaan tekoälyä piilotajuntaan. Erona tyypillisiin kirjoituksiin tekoälyn ”ajattelusta”, Järvilehto kirjoituksessaan esittää mallin siitä, mitä ajattelulla tarkoittaa; tekoäly kykenee vastaamaan ympäristön impulsseihin (”systeemi 1”), mutta ei tekemään tahdonvaraisia päätöksiä (”systeemi 2”).

Kirjoituksen lopussa Järvilehto kuitenkin visioi, että lähitulevaisuudessa ”nähdään tekoälyratkaisuja, jotka toimivat itsenäisesti ja kykenevät itsereflektioon”. Oletan hänen tarkoittavan, että tekoälyratkaisut ohjelmoimaan reflektoimaan itseään, ei niin että niiden tietoisuus vain ”tulee jostain”, kuten tekoälydiskurssissa jatkuvasti oletetaan.

Olisiko tällaisella ”tekoälyratkaisulla” sitten oma inhimillen tahto ja mistä sellainen sille tulisi? Mistä ihmisen vapaa tahto tulee? Yksi vastaus on, että ehkä ihmiselläkään ei ole omaa tahtoa. Olemme biologisten kehojemme kyydissä ja tietoisuus voi vain uskotella olevansa ohjaksissa.

Patsaiden hävittämisestä ja töhrimisestä

Kuulemma Lönnrotin patsaan olivat töhrineet. Enää patsaita eivät tuhoa vain Turun ja Helsingin kaupungit, vaan myös ”aktivistit”, jotka tosin eivät saa patsasta paikaltaan, vain sutattua. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Kirjoitin aikaisemmin ironisen (sic) listan poistettavista muistomerkeistä Helsingissä, mutta en lisännyt sinne Lönnrotin patsasta, koska en jotenkin osannut laskeutua riittävälle typeryyden tasolle edes ironisesti.

Turussakin ”Tapaaminen Turussa 1812” -muistomerkki saa olla aika rauhassa, vaikka kirjaimellisesti edustaa kolonialismia ja imperialismia. Joku tosin oli sen jalustaan liidulla kirjoittanut eilen ”PUTIN TAPPAA”, mutta sen puhdistuskustannukset lienevät 1,20€ maksavan taulusienen verran.

Enkä muutenkaan rohkaise töhrimään mitään.

Lönnrotin patsaan sotkemisen takana oli ”aktivistiryhmä”, joka julkaisi asiasta ihan julistuksenkin. Julistus on kirjoitettu englanniksi, mikä kertoo kaiken sen uskottavuudesta (mutta näin kai se menee, itämerensuomalaisia kieliä eivät käytä edes niiden kielen aktivistit). Aktivistit väittävät puolustavansa karjalaista kulttuuria, mutta todellisuudessa kaikki on apinoitu amerikkalaisesta kulttuurista. Siellähän orjuuden vastustajien patsaitakin on töhritty BLM-liikkeen nimissä. Patsas kuin patsas.

Sitten on vielä jotain horinaa ”antifasismista”, koska oi nuoruus ja vähän taidetaan sympata Neuvostoliittoakin, koska ”antifasismi”.

Jonkin verran aktivistien väitteitä todistaa oikeaksi taas se ”keskustelu”, jossa karjalan murre ja karjalan kieli sekoitetaan toisiinsa.

Itsellänihän on jonkin verran karjalaisia juuria –siis itäkarjalaisia — suunnilleen saman verran kuin saamelaisaktivisti Emmi Nuorgamilla saamelaisjuuria. Aina aika ajoin olen kiinnostunut juuristani, mutta ei minulla ole mitään aitoa yhteyttä karjalaisuuteen, varsinkin kun sukuni on niin riitaisaa porukkaa, ettei pidä edes arkisissa asioissa yhteyttä.

Esi-isäni Vilho Kärgin hiihti Suomeen kuin Daniel Katzin romaanissa. Hän ei ollut todellakaan antifasisisti, pikemminkin antikommunisti jouduttuaan ensin pakolla puna-armeijaan ja sieltä paettuaan pakkotyöleirille. Siitäkin saisi (seikkailu)romaanin aikaiseksi, mutta minulla on vain häneltä jääneet vihkoon kirjoitetut muistelmat.

Näennäisestä paheksunnasta huolimatta kolonisaatiokeskustelu on suomalaisille rupiaraapivalla tavalla nautinnollista. Olemme aina epäilleet olemmeko oikeita eurooppalaisia. Kuinka voisimme olla, jos emme ole edes syyllisiä kolonisaatioon? Vähän tietysti helpottaa, jos voi rypeä itsesäälissä uhriutumalla koloanisoiduiksi, mutta eikö silti olisi kivempaa olla herrakansaa, edes vähän?

Kova hinku on saada Suomeen jotain samanlaista kuin Black lifes matter -liike, mutta valitettavasti värillisiä vähemmistöjä meillä on ollut kovin vähän ja globaalit yhteydet orjakauppaan eivät kauaa lämmitä.

Suomen kielikin on sillä ikävällä tavalla sukupuolineutraali, ettei sen pronomineilla voi väärin sukupuolittaa. Siksi on valveutunutta ilmoittaa pronomininsa englanniksi.

Suomalaiset eivät ole olleet sortamatta muita kansoja kenties mistään moraalisista syistä vaan siksi, että olemme olleet aika mitätön metsäläiskansa täällä Euroopan koillisnurkassa. Suomalaisia sorrettiin idästä ja lännestä ja ruotsalaiset kallonmittaajat olivat aika yksimielisiä siitä, että suomalaiset eivät ole edes eurooppalaisia.

Tekeehän se nannaa nyt suomalaiselle identiteetille kuulla, että mekin olemme kolonialisteja. Vielä kun sen saa kollektiivisen itseruoskinnan muodossa, niin ai että.

Missä on se aito minä?

Mihin on someajalla se kadonnut todellinen ”minä”, kun otamme erilaisia rooleja ja netissä kerromme tarinaa itsestämme selfieillä tai päivityksillä? Milloin ihminen voi olla eniten ”oma itsensä”? Apu-lehden kolumnisti Asta Leppä pohdiskelee ”elämän teatterimaistumista”.

Ihmisellä on erilaisia rooleja, mutta mikä niistä on se ”aito minä”? Luulen, että ei mikään.

Esimerkki: monet muusikot ja laulajat ovat introvertteja siinä missä monet muutkin taiteilijat; minkä tahansa taidon harjoitteleminen ja konkreettinen luomistyö vaativat kykyä olla itsekseen pitkiä aikoja ja keskittyä yhteen asiaan intensiivisesti ja sulkea ulkomaailma pois. Toisaalta, esittämistilanne vaatii heittäytymistä ja avautumista yleisölle. Tunnenkin monta energistä esiintyjää, jotka ovat luonnossa hiljaisia ja jopa ujoja.

Kumpi puoli sitten on tällaisen henkilön ”todellinen minä”? Onko niin, että ujo ja hiljainen tyyppi voi lavalla tuoda esiin sen karismaattisen esiintyjän, joka on aina ollut hänen sisällään? Vai onko niin, että hän ottaa lavalla tietyn roolin, vaikka todellisuudessa on syrjäänvetäytyvä, jopa arka?

En usko, että kumpikaan puoli on ensisijainen. Ihmisessä on monia puolia, jotka aktivoituvat eri tilanteissa. Puhe ”aidosta minästä” on vain yksi narratiivi.

Puhe yksilöllisyydestä, identiteetistä, ”todellisesta minästä”, ”imagosta” ja rooleista on tullut vasta modernisaation myötä.

Modernia edeltävissä agraariyhteisöissä asiaa tuskin pohdittiin. Ihminen käsitti itsensä suvun ja työn kautta ja siinäpä se. Ei ollut valokuvia eikä peilejä, ihminen ei välttämättä koko elämänsä aikana nähnyt itseään ulkopuolelta, ellei sitten jossain lammen tyynessä pinnassa, jos oli kärsivällisyyttä tuijotella. Peilin sijasta heijastettiin itseä toisten ihmisten kautta. Koska yhteisöt olivat pieniä, kaikki tunsivat toisensa ja tiedettiin, kuka on ”ahkera emäntä” tai ”hauska seuramies” tai ”kylän paras pelimanni”. Jos poikkesit liikaa totutusta, olit ”kylähullu”. Tällaiset identiteetit eivät kuitenkaan olleet mitenkään ”aidompia”, eivätkä ihmisen sisältä kumpuavia, vaan syntyivät sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Roolit myös vaihtuivat sosiaalisissa tilanteissa. Erilaisia sosiaalisia tilanteita vain oli vähemmän kuin nykyaikana.

Modernisaation myötä ihminen tuli ennen kaikkea tietoiseksi näistä rooleista. Renessanssin aikaan keskeiseksi nousi humanismin ihmiskuva (mutta vain yläluokalle, ei tavan kansa tiennyt missään renessanssissa elävänsä) ja hovimiehet miettivät, et onks nää mun pohkeet liian paksut? Shakespeare runoili ”All the world’s a stage, And all the men and women merely players”. 1800-luvulla tulivat romaanikirjallisuus ja dagerrotypia ja populaarikulttuuri ja markkinatalous. Sitten 1900-luvulla eksistentialismi ja kulutustuotteiden massatuotanto. Lopulta meidän aikanamme sosiaalinen media, autofiktio ja identiteettipolitiikka. Joka kierroksella epävarmuus kasvoi.

Kun rooleista tultiin tietoiseksi, alettiin ne nähdä keinotekoisina. Mahdollisuus nähdä itsensä ulkoapäin toi etäisyyttä ja vieraannutti. Mikä näistä rooleista on se oikea minä?

Pienissä yhteisöissä jokainen tiesi paikkansa, ja vaikka ihmiset kenties olivat toistensa kaltaisia enemmän kuin nykyään, paikka yhteisön rakenteessa määritti kunkin identiteetin. Nyt globaalin median ajalla hukumme miljardien ihmisyksilöiden massaan. Sosiaalisia tilanteita, rooleja ja konteksteja — todellisia ja kuviteltuja — on loputtomasti. Siinä on vaikea kokea yksilöllisyyttä.
Mikään meistä otettu kuva (tai ottamamme) ei tunnu ilmaisevan sitä moninaisuutta, mitä olemme sisällämme. Mikään määrä tunnustuksellista kirjallisuutta ei kerro kaikkia puolia meistä.
Terapiaistunnot loppuvat aina kesken eikä vieläkään ole päästy asian ytimeen. Tämä johtaa toistoon, jonka tuloksena on jatkuvasti lisää esityksiä itsestämme, mutta mikään niistä ei tunnu olevan ”aito minä”.

Kun moderni ihminen ymmärtää yksilöllisyytensä keinotekoisuuden, seuraa identiteettikriisi. Identiteettiä ilmaistaan kulutusvalinnoilla (tästä Christopher Lasch olisi samaa mieltä), sosiaalisen median imagonrakennuksella ja massakulttuurin tuotemerkeillä. Tulee taas uusi nuorisokulttuuri, joka määrittää musiikkimaun, arvostukset ja pukeutumisen: äiti, tää on se mitä mä oon oikeesti! Ja äiti uppoutuu psykopuheen ja kaupallisuuden kautta kierrätettyyn uususkontoon, joka lupaa mindfulnessin kautta paljastaa sisäisen minuuden voimavarat, totuudet jne.

Nämä eivät ole kuitenkaan sen ”epäaidompia” minuuksia kuin mikään muukaan. Olet sitä mietä syöt; jos minuutesi koostuu pikamuodista ja hissimusiikista, niin sitten sinä olet näiden valintojen tuote. Minuus se on kopioitu minuuskin.

On jotenkin oireellista erottaa ”aito minä” ja jokin ”ulkokuori”, joka koostuu ”epäaidoista” elementeistä, jota me emme jollain tapaa muka aidosti ole. Me olemme kaikkea mitä me teemme. ”In vino veritas” sanotaan ja sillä tarkoitetaan, että kännissä joku voi lipsauttaa julki sen, mitä todella ajattelee. Toinen voi puolustella, että humalassa ei ollut oma itsensä. Jotkut käyttäytyvät somessa kuin olisivat kännissä (jotkut varmasti ovatkin); harva kadulla huutelee tuntemattomille, mutta sosiaalisessa mediassa ”perus arvoja kannattavaksi perheenisäksi” itsensä määrittelevä henkilö hokee h*oraa, v*ttua ja n*ekeriä. Pääseekö siinä hänen todellinen luontonsa valloilleen, vai onko se seurausta sosiaalisen median mekanismeista?

Molempia.

Me käytämme sosiaalista mediaa ja sosiaalinen media käyttää meitä. Me olemme sen tuloksia, mitä teemme itsestämme ja mitä ympäristö tekee meistä.

Milloin sitten ihminen voi olla ”eniten oma itsensä”? Ihminen on koko ajan oma itsensä.

Rakkaus niinku

Epäröin pitkään tarttua Johannes Ekholmin kirjaan Rakkaus niinku (Otava 2016). Kirjailijaa oli ylistetty jopa sukupolvensa ääneksi, mikä ei välttämättä minun kirjoissani ole mikään kehu. Se ärsytti jo nimestään lähtien ja ideana nettikeskusteluiden käyttäminen kirjan rakenteena ja materiaalina vaikutti halvalta tempulta.

Ja olihan se paikoitellen aivan helvetin ärsyttävä kirja.

Milleniaalien niinkuttelua ja kiukuttelua ja chattikaveri, jonka nimimerkki on SAD91RL, kaikki ahdistuneen nuoren miehen kliseet ja maailmantuska ja oikein ajattelemisen ohjeet, niinku.
Tämän kirjan kohdalla oli erityisen vaikea erottaa kirjailija ja kertoja toisistaan. Tuntuu, että esimerkiksi Juha Itkonen Apu-lehden jutussaan ei ollut näin tehnyt, vaan ottanut sen vähän liiankin tosissaan. Kuitenkin Rakkaus niinku on moniääninen juuri sellaisessa bakhtinilaisessa mielessä, että tekijän ”todellista” intentiota on mahdoton paikantaa mihinkään. Päähenkilön nimi on Joona (vrt. Johannes), mutta jos hänet ymmärtää kirjailijan omaksi ääneksi, jonka julistukset on tarkoitettu otettavaksi vakavina teeseinä, ollaan hakoteillä. Joona on epävarma ja jatkuvasti ristiriidassa itsensä kanssa. Tämä epävarmuus ja ristiriitaisuus on kirjoitettu auki, eikä sitä selitellä.

Tekemisensä parhain päin selittelevää tunnustuskirjallisuutta käsitellään Joonan isän hahmossa, joka on kirjoittanut autofiktiiviset muistelmat.

Kuitenkin Joonan hahmo on kirjoitettu ”vakavasti”, eikä aivan täytenä parodiana, joka olisi vesittänyt koko jutun. Mutta viimeistään siinä vaiheessa kun kysymykseen kahvipöydässä ”otatko lisää taatelikakkua” tulee sivutolkulla paasausta naisten alistamisesta ja toksisesta maskuliinisuudesta, ei voi ajatella sitä olisi tarkoitettu otettavaksi tosissaan. Mutta ajateltavaksi kuitenkin.

Kuvittelin Ekholmin olevan nuorempi, mutta näyttäisi olevan minun kanssa samaa ikäluokkaa, ja toisaalta onhan tämä jo 8 vuotta vanha kirja, eli hän on kirjoittanut sen siinä kolmekymppisenä. Se on kenties se ikä, jolloin alkaa alkaa ottaa etäisyyttä siihen nuoruuden naiiviin vaiheeseen, jonka ehkä joka toinen suomalainen mies käy läpi, varsinkin jos on opiskellut taideaineita yliopistossa, ja jolloin kaikki paha maailmassa näyttää valkoisen heteromiehen ja toksisen maskuliinisuuden vialta.

Joona ja hänen sielunsukulaisensa SAD91RL haluavat määritellä itsensä ja identiteettinsä ja räätälöidä ihmissuhteensa itselleen juuri sopiviksi riisumalla ne kaikista ulkopuolisista määrittelyistä ja heteronormatiivisista ennakko-odotuksista ja hyväksikäytöstä, vaatimuksista ja sidonnaisuuksista (lisää tähän tarvittava määrä intersektionaalista post-jargonia), mutta kuitenkin kohdata toisensa ”aidosti”. Tällaisessa ahdistuneisuudessa ainoaksi tavaksi kohdata toinen ihminen jääkin chattaily verkossa. Joku hahmoista määritteleekin itsensä ”internetseksuaaliksi”.

Seuraava askel onkin tekoäly. Jo nyt on olemassa tekoälybotteja, joille voi antaa ihannekumppaninsa parametrit. Aikaisemmin kirjoitin Ekholmin (melko sekavasta) esseestä Kritiikin uutisissa, jossa hän käsittelee tekoälyä. Hän ei suoraan käsittele ”tekoälytyttöystäviä”, mutta sen jatkoksi sopisi ajatus, että jos pelkomme kohdata ihmistä johtaa ”tekoälykumppaneihin”, johtaa se juurikin sieluttomuuteen, anti-libidinaalisuuteen.

Tai sitten upotaan siihen jatkuvaan määrittelyiden suohon siitä, miltä minusta nyt oikeastaan tuntuu ja miten meidän pitäisi määritellä tämä suhde, kun määrittelyt itsessään ovat rajoittavia ja alistavia. Ikään kuin olisi maailman ensimmäinen pariskunta, joka on päättänyt olla toisilleen rehellinen ja avoin ja kieltäytyä ”perinteisistä” suhteen määrittelyistä.

Seurauksena on yksinäisyys ja ahdistuneisuus.

Tunnustuskirjoista, tunnustussarjoista, tunnustusnäytelmistä

Otan tähän käsittelyyn kolme kirjaa, joilla ei ole oikeastaan muuta valintaperustetta kuin että ne ovat kolme viimeisintä kirjaa, jotka olen lukenut ja niiden valinta perustuu osin Bookbeatin suosittelualgoritmiin: Christer Kihlmanin Ihminen joka järkkyi (Människan som skalv 1971), Irene Kajon Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta (2024) ja Erkka Mykkäsen Sellainen mies (2024).

Tekijät, aiheet ja tyylit ovat hyvinkin erilaisia näillä kolmella näennäisen satunnnaisesti valitulla kirjallla, joista kaksi on tänä vuonna ilmestyneitä ja yksi on vähän vanhempi. Hämmästyttävää kuitenkin on niihin sisältyvä tunnustuksellinen asenne.

Mykkäsen kirja on minulla vielä kesken, mutta noin sadan sivun (tai pikemminkin parin tunnin kuuntelun) jälkeen on jo jonkinlainen kuva siitä, mistä kirja kertoo: kolmekymppinen mies avaa parisuhdehistoriansa, jossa ihmissuhteet ajautuvat kerta toisensa jälkeen samantyyppisiin ongelmiin. Kirjallisuudessa luonnollisestikaan ei pitäisi samaistaa kertoja–päähenkilöä ja tekijää, mutta kun kansikuvassakin on Mykkäsen oma kasvokuva, teen sen oletuksen, että kirja perustuu Mykkäsen omaan elämään. Vielä kun äänikirjan lukijana on Mykkänen itse, ollaan jo niillä rajoilla onko tämä varsinaisesti kirjallisuutta vai pitkä monologi siitä, mikä Mykkästä vaivaa. Mykkänen terapoi omaa läheisriippuvuutta ja sitoutumiskammoaan: katsokaa taas kerran, kuinka minä olin huono poikaystävä! Voiko kukaan antaa minulle anteeksi?

Kihlmanin Ihminen joka järkkyi näköjään mainitaan jopa esimerkkinä Tieteen termipankin sanakirja-artikkelissa ”tunnustuskirjallisuus”. Siinä kirjailija kertoo omasta alkoholismistaan, homoseksuaalisuudestaan (tai pikemminkin biseksuaalisuudestaan) ja avioliitostaan. Minulla ei ole kirjaa käden ulottuvilla, joten en ota suoria lainauksia, mutta kun Kihlman kirjoittaa ryypänneensä keskellä katua tai retkahtaneensa seksiin miesten kanssa tai pahoinpidelleensä vaimoaan, suunnataan paheksunnan spottilamppu kirjailijaan, mutta sen suuntaajana on kirjailija itse.

Irene Kajon Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta kertoo seksuaalisesta hyväksikäytöstä Taideyliopistossa. Sitä on kutsuttu myös kostoromaaniksi.

Jossain määrin petyin, kun paljastui, että koko juttu on sepitettä. Kirja kuitenkin vahvasti nojaa ”todenmukaisuudelle” sen keksittyä dokumenttimateriaalia myöten. Yleensä en välitä, onko romaaniksi nimetty teos ”totta” ja pidän ”totuudenmukaisuudella” ratsastamista helppona temppuna. Silti kirjassa esitetään aika vakavia syytöksiä Taideyliopistoa vastaan ja kirjaa yleisesti on luettu totena tai ainakin ”tosiasioihin perustuvana”. Aina tietysti voi vetäytyä sen tulkinnan taakse, että ”näin olisi voinut tapahtua” tai ”seksuaalista hyväksikäyttöä kuitenkin on olemassa”. Ehkä vain petyin, kun tulin vedätetyksi melkein kirjan puoleen väliin saakka ennen kuin etsin asiasta tietoa googlaamalla.

Autofiktion käsitettä käytetään nykyään kaikesta omaelämänkerrallisesta kirjallisuudesta ja sieltä se on levinnyt myös sarjoihin ja elokuviin. Eräs henkilö, joka on ihan palkittu kirjallisuusalan ihminen, totesi eräästä romaanista, että ”se ei ole aivan autofiktiota, koska kirjoittalla oli valikoiva muisti ja keksi asioita”. En lähde tässä kohtaa termitalkoisiin, mutta pikemminkin kai autofiktiota on nimenomaan teos, joka on keksittyä ts. fiktiota, joka tapahtuu kirjailijan saman nimiselle alter egolle.

Vaikka ”autofiktioksi” kutsutaan nykyään mitä tahansa omaelämänkerrallista teosta, oikeastaan Kajon kirja on näistä ainoa autofiktiivinen teos siinä mielessä, että se ohjaa tulkitsemaan päähenkilö–kertojan samaksi henkilöksi kuin tekijä (vaikka päähenkilöä ei nimetä), mutta kyseessä on fiktiivinen teos, kun taas kaksi muuta (ymmärrykseni mukaan) kertovat todella tapahtuneista asioista.

Muodoltaan Kajon teos on myös tunnustuskirja: kertomus siitä, kuinka päähenkilö–kertoja huijataan taiteentekemisen varjolla osallistumaan irstaisiin bdsm-sessioihin. Sen alaotsikko voisi olla ”miten saatoin olla niin hölmö, että lähdin siihen mukaan?” Päähenkilö–kertoja ei jätä paljastamatta pienintäkään yksityiskohtaa ja kieriskelee itsesyytöksissä: voiko lukija uskoa häntä ja antaa hänelle anteeksi? ”Silloin olin nuori, tyhmä ja sinisilmäinen. Nyt olen keski-ikäinen tyhmä ja sinisilmäinen.” Mitään ei jätetä kertomatta eikä kuvaamatta mihin ruumiinaukkohin se salamitanko tunkeutuu.

Myös Kajo on itse oman äänikirjansa lukija.

Tunnustuksella on juurensa katolilaisessa ripittäytymisessä ja ainakin joku Foucault väittää, että nykyinen psykokulttuuri ja terapointi ovat sille suoraa jatkoa. Kirkkoisä Augustinuksen Tunnustukset 300-luvun lopulta oli paitsi tunnustuskirja, myös esikuva myöhemmille omaelämänkerroille. Onko niin, että tämä 1600 vuotta vanha kirja on asettanut ne perusteet, jolla länsimainen ihminen kertoo itsestään?

Yhden alatyypin muodostavat ns. ”retkahdustarinat”, joissa päihderiippuvaiset kertovat tuttua kaavaa noudattaen syöksykierteestään päihteiden väärinkäyttäjäksi ja mahdollisesta toipumisestaan. Kirjoiksi painettuna näitä löytyy mm. Anonyymit alkoholistit -liikkeen julkaisuista tai Kalle Lähteen kirjoista. Kihlmanin kirja ammentaa vahvasti retkahdustarinoista: katsokaa minua nyt kuinka säälittävästi heti aamusta kittaan krapulakaljaa!

Näiden kirjojen tarina olisi voitu kertoa lukuisilla muillakin tavoilla, mutta kaikki valitsivat samankaltaisen kerrontaratkaisun: jälkikäteen (vaikka Kajo kirjoittaakin preesensissä) minä-muotoinen kertoja kertoo ”rehellisesti” ja itseään säästämättä virheistään ja synneistään.

LISÄYS, joka liittyy yllä olevaan, tai sitten ei:

Jos lukee lähes minkä tahansa psykologian alan kirjan, on sen keskeinen viesti, että meistä ihan jokainen elää jonkinasteisessa itsepetoksessa, ellei useammassa. Jotkin niistä ovat lähes tiedostamattomia, jotkin asiat tiedotamme, mutta toimimme silti toisin: ”joo, tiedän että pitäisi vähentää juomista, mutta…”

Siihen nähden, miten yleistä itsepetos on, sen kuvaaminen kirjallisuudessa tuntuu olevan tuskallisen hankalaa. Tunnustuksellinen jälkiviisaus on helppo ratkaisu: olin silloin nuori ja typerä, armahtakaa minua.

Laiska lukija ei ymmärrä, että kirjailija on voinut tarkoituksella kirjoittaa hahmon toimimaan ristiriitaisesti. Jatkuvasti voi lukea palautetta, jossa kirjaa oli pidetty huonona, koska päähenkilö toimi toisin kuin mitä lukija itse olisi toiminut.

Tv-sarjojen puolella tuli katsottua Netflixistä kohusarja Baby Reindeer, josta jäi ristiriitaiset fiilikset. Sekin on sarja, joka kertoo ”tärkeästä aiheesta”, miesten kohtaamasta seksuaalisesta ahdistelusta ja vainosta. Aihe on vaikea itsessään ja vielä vaikeampi se on kertoa miehen näkökulmasta. Toisaalta juuri miehen näkökulma on se juttu. Jostain syystä sarjan kuvauksen ja trailerin perusteella kuvittelin, että kyseessä olisi kevyt komedia, mutta en kyllä nauranut kertaakaan. Varsinkin neljäs jakso, jossa sukelletaan päähenkilö Donnyn traumaattiseen menneisyyteen, otti vatsanpohjasta. Sarjassa päähenkilö kerta kerran jälkeen mokaa itse omat hommansa ja on lähes yhtä sekaisin kuin vainoojansa Martha. Jälkeenpäin en ole varma pidinkö sarjasta, mutta toisaalta jos se ei olisi raapinut niin vereslihalle ja ahdistuskertoimet olisi jätetty käyttämättä, se olisi ollut aika tylsä ja mitäänsanomaton. Ehkä siihen voi asennoitua shokkisarjana.

Sarjan kerrotaan perustuvan väljästi käsikirjoittajansa Richard Gaddin elämään. Vielä kun Gadd näyttelee sarjassa itse itseään, ollaan samojen kysymysten äärellä kuin aikaisemmin käsiteltyjen kirjojen kanssa. On ilmeistä, että Gaddilla on ollut tarve käsitellä traumaattisia tapahtumia, kenties jopa kostaa.

Autofiktiota käytetään myös disclamerina: tämä perustuu elämääni, mutta on kuitenkin fiktiota.

Näin myös Gadd: kun Marthan hahmon innoituksena toiminut Fiona Harvey haastoi Netflixin oikeuteen kunnianloukkauksesta, Gadd puolustautui sillä, että vaikka sarja perustuu hänen elämäänsä, kyseessä ei ole dokumentti vaan fiktiivinen ja dramatisoitu teos, joka ei esitä tosiasioita.

Autofiktiivinen, terapeuttinen tunnustuskirjallisuus (tai sarja) perkaa yksilön ongelmia julkisesti.

Hakusanoilla ”psykokulttuuri” ja ”autofiktio” tulee Googlesta vain kaksi tulosta. Toinen niistä on Hanna Helavuoren blogimerkintä vuodelta 2020. Hän kirjoittaa:

Kyse on laajemmasta ilmiöstä, kulttuurin yksilöllistymisestä ja intiimin ja henkilökohtaisten tulosta julkiseen sfääriin. Tähän samaan ilmiöön liittyvät erilaiset tosi-TV-formaatit ja kasvava tosifiktioiden määrä. Jotkut tutkijat ovat nähneet tämän olevan seurausta terapiakulttuurisesta käänteestä, psykoterapian leviämisestä kulttuuriin. Televisiosta on tullut terapian muoto, joka mahdollistaa omien ongelmien käsittelyn julkisessa tilassa.

Blogikirjoitus käsittelee Seidi ja Ruusu Haarlan näytelmiä Traumaruumis ja Uusi lapsuus. Minulle ks. näytelmät eivät ole tuttuja, mutta tekijöiden näytelmät ovat dokumentaarisia, omaelämänkerrallisia ja tunnustuksellisia ja käsittelevät tekijöidensä lapsuudentraumoja. Bloggauksessaan Helavuori käsittelee mm. näytelmien eettisiä ongelmia silloin, kun eläviä henkilöitä käsitellään heidän omilla nimillään. Helavuoren mukaan näytelmät näyttäytyvät kostona (minua ärsyttää sana ”näyttäytyä”). Samat pohdinnat voivat liittyä myös em. teoksiin.

Kuitenkin: jos kirjoittajat olisivat yhtään painaneet jarrua, olisiko koko juttu vesittynyt?

Miksi sitten autofiktiobuumi ja etenkin siihen liittyvä traumojen julkinen terapointi minua niin ärsyttävät? Ehkä se liittyy omaan henkilöhistoriaani (tämän verran raotan omia traumojani). Olen aikaisemmin maininnut kirjallisista harrastuksistani ja kun nuorena aloitin kirjoittamaan, kirjoitin sellaisia juttuja kuin nuoret nyt kirjoittavat. Silloin kaikki kirjoittamani tulkittiin automaattisesti siten, että kirjoitan siinä itsestäni. Tämä muodostui jopa vahvoiksi estoiksi: kuinka kirjoittaa avoimesti, jos kaikki tulkitaan sen kautta, että se on minun elämääni tai että minä ajattelen 1:1 sillä tavalla kuin kirjoitan? Jossain vaiheessa minulla oli joku fantasia/spefi -kausikin ihan vain sen vuoksi, että pystyisin etäännyttämään tekstejäni tarpeeksi.

Kun opiskelin kirjallisuutta, minulle opetettiin että ei pidä samaistaa kirjaan päähenkilöä/kertojaa/sisäistekijää kirjailijaan. Tämä oli helpottava asia oppia (mikä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki ”tavalliset” lukijat niin lukisivat). Nykyinen tunnustus-autofiktio-traumakirjallisuus kuitenkin pelaa tällä erotuksella: toisaalta teoksia markkinoidaan ”tositarinoina”, toisaalta kirjailija voi aina perääntyä sen väittämän taakse, että se on kuitenkin ”vain fiktiota”.

Nykyinen autofiktio-innostus, joka kenties alkoi jostain Knausgårdista, ei sinänsä ole mikään uusi juttu. Suomessa Tikkaset, Saarikosket, Kihlmaninit, Päätalot jne. kirjoittivat tunnustuksellisia avainromaaneja. Ehkä tunnustuksellisuus on kuitenkin tullut takaisin muoti-ilmiönä.

Tämä luo minulle kysymyksen kirjoittajana: voiko enää kirjoittaa mitään keksittyä? Pitääkö minunkin avata lapsuudentraumani ja nuoruudenmokani? Kertoa avoimesti kaikki yökastelusta ensimmäiseen ejekulaatioon? Pitääkö paljastaa kaikki virheensä ja julistaa itsensä syntiseksi, mutta kuitenkin selitellä virheensä parhain päin? Kertoa kaikki terveysongelmansa ja mielenterveysongelmansa ja kuinka monta annosta alkoholia kuluu viikossa? Avautua parisuhteista ja sivusuhteista, mutta löytää niihin sellainen kulma, ettei vaikuta ihan porsaalta seksiasioita levitellessään?

Sen lisäksi, että oikea elämä on tylsää, olen tyypillinen suomalainen tuppisuu, joka ei kerro omista asioistaan. Eikä kirjoita niistä.

Kosmista kontaktia etsimässä

Teologi Vesa Nissinen Kosmista kontaktia etsimässä käsittelee filosofian ja erityisesti uskonnon kautta millaista elämää maapallon ulkopuolelle on ja millaista se olisi kohdata.

Kirja on kiinnostava, mutta hetkittäin tuntuu että se suunnattu uteliaan lukiolaisen tasoiselle lukijalle (kirjoittaja on eläköitynyt lukion opettaja) ja välillä sortuu liian helppoon jaaritteluun. Samoin kieli on paikoin kömpelöä ja olisi kaivannut kustannustoimittajan punakynää.

Kosmista kontaktia etsimässä

Se on kuitenkin hyvä kokoelma niitä puhetapoja, joilla maan ulkopuolisesta elämästä ja evoluutiosta puhutaan.

Tieteen kannalta vaihtoehdot maan ulkopuolisen elämän suhteen ovat, että sitä joko a) on tai sitten b) ei. Jos kuitenkin luonnonlait pätevät samanlaisina kaikkialla maailmankaikkeudessa, ei meidän maapallomme pitäisi olla poikkeus, vaan elämää pitäisi olla kaikkialla, missä tietyt otolliset olosuhteet vallitsevat. Vielä kuitenkaan elämää ei ole löytynyt, vaikka sitä tutkiikin oma tieteenalansa, astrobiologia (kuuntele YLE:n podcastit aiheesta).

Kirjoittaja siteeraa ”absence of evidence is not evidence of absence” ja arvelee sitaatin olevan peräisin Carl Saganilta. Toiveikkaasti siis odotetaan, että jonkinlaista elämää odotetaan. Itse ehkä nokittaisin toisella sitaatilla: ”what can be asserted without evidence can also be dismissed without evidence” (Christopher Hitchens).

Teologian suhteen voidaan joutua tekemään oletuksia, mutta noin periaatteessa esimerkiksi Raamattu ei kiellä mahdollisuutta, että myös muualla maailmankaikkeudessa voisi olla elämää. Ehkä evoluutio on jumalan instrumentti elämän luomiseksi, ehkä jumala on luonut myös muiden planeettojen olennot omiksi kuvikseen. Nissinen viittaa mm. jesuiittapappi Pierre Teilhard de Chardiniin, joka yhdistelee teologiaa ja evoluutioteoriaa. Teologian kannalta ongelmaksi tulee selittää, millä tavalla olennot ovat osa jumalan suunnitelmaa. Pääsevätkö avaruusolennot paratiisiin?

Kirjoittaja aivan oikein arvostelee antropomorfismia useassa kohtaa: jostain syystä oletamme maan ulkopuolisten olentojen olevan ihmisen kaltaisia sekä fyysisesti että henkisiltä ominaisuuksiltaan. Evoluutiota monet ateistitkin pitävät jonkinlaisena universaalina luovana voimana, joka etenee tiettyyn suuntaan ja jonka tuloksena on ihmisen kaltainen älykäs olento. Kuitenkaan evoluutiolla ei ensinnäkään ole mitään valmista suunnitelmaa, jota se noudattaisi, toisekseen ihminen on muotoutunut sopeutumana tiettyihin olosuhteisiin ja tietyn kehityskulun tuloksena. Esimerkiksi taipumuksemme kulkea pystyasennossa johtuu ihmislajin siirtymisestä metsistä savanneille n. 6 miljoonaa vuotta sitten. Populaarikulttuurissa humanoidit kävelevät kahdella jalalla. Tarkoittaako se, että nekin kehittyivät kotiplaneettansa savannien vyötärönkorkuisissa heinikoissa?

Aivan fundamentalistisimmat ns. älykkään suunnittelun ja nuoren maan kannattajat kieltävät evoluutioteorian kokonaan ja pitävät sitä yhtenä tiedeuskonnon muotona. He ovat siinä mielessä oikeassa, että jos tieteeseen (ja evoluutioteoriaan) suhtaudutaan kuten uskontoon, on se on uskontoa. Vakavasti otettavat tieteilijät tietävät tämän, mutta aina ilmaantuu nuoria vihaisia skeptikoita, jotka julistavat, että uskonto on satua ja että he uskovat tieteeseen. Jos uskoo tieteeseen ja pitää evoluutiota elämä luovana voimana, on se lähempänä de Chardinin ja kumppaneiden kosmista teologiaa kuin tieteellisyyttä. Muun muassa teologi Ted Peters aiheellisesti kritisoi maan ulkopuolisen älyn etsintää sekulaarina uskontona.

Nissisen esimerkeissä pohditaan, että jos mustekala olisi noussut ensimmäisenä kuivalle maalle tai jos dinosaurukset eivät olisi hävinneet 65 miljoonaa vuotta sitten, ne voisivat olla maapallon valtiaita ihmisen sijaan. Äärimmäisellä tavalla ihmisestä poikkeavana esimerkkinä on tieteiskirjailja Fred Hoylen Musta pilvi (engl. Black Cloud 1957) elämänmuoto, joka on jonkinlainen ulkoavaruudesta tullut yliälykäs pilvi.

Samoin moraalin kohdalla kirjoittaja pitää mahdollisena, että ”hyvä” ja ”paha” ovat sidoksissa ihmisyyteen (tai wittgensteinilaisittain ilmenevät kielessä), eikä siksi ole väistämätöntä, että muukalaiset käsittäisivät ”moraalin” kuten ihmiset. Toisaalta hän kirjoittaa myös: ”[v]oidaan olettaa, että jos ETI on kehittynyt järjelliseksi olennoksi, se todennäköisesti on myös moraalinen” (s. 95) Kuinka niin? Vaikka moraalisuus edellyttää älyä (eli kykyä ymmärtää tekojensa seuraukset), ei älykkyydestä välttämättä seuraa moraalisuutta. Esimerkiksi tekoäly on älykäs, mutta ei moraalinen.

Nissinen näyttääkin taipuvan sille kannalle, että evoluutio on jollain tapaa teleologinen ts. sillä on suunta ja päämäärä. Vaikka päämäärä ei olisi ihminen, se olisi kuitenkin olento, jolla on äly ja itsetietoisuus ja sen kautta jonkinlainen moraali.

Moraalia koskevien pohdiskeluiden lopputulos Nissisellä on, että maan ulkopuolisillä älykkäillä olennoilla täytyy olla epäitsekkyyttä painottava moraalijärjestelmä, koska muuten ne olisivat tuhonneet toisensa sukupuuttoon. Hänen mukaansa Kantin kategorisen imperatiivi ja kultainen sääntö ovat universaaleja ihmiskulttuurien keskuudessa (mielenkiintoinen näkökulma voi olla myös tämä Sapolskyn peliteoriaa käsittelevä luento), joten jos ulkoavaruuden olennot ovat älykkäitä, niilläkin pitäisi olla jokin sellainen sääntö.

Itse olen pessimistisempi ja skeptisempi. Pahoin pelkään, että kaikki yrityksemme käsitteellistää näin laajoja asioita törmäävät vajavuuteemme ihmisolentoina. Meillä on tieteen määritelmä sille mitä on elämä, mutta mitä itse asiassa maan ulkopuolinen elämä tarkoittaa? Ehkä emme edes tunnistaisi sitä sellaisen kohdatessamme. Ihmisen moraalikäsitykset perustuvat autonomiseen yksilöön, mutta mistä esimerkiksi tiedämme, miten maan ulkopuoliset olennot kokevat yksilöllisyytensä?

Nissinen käsittelee myös tekoälyä ja mahdollisuutta, että maan ulkopuoliset olennot olisivat keinotekoisia. Hänen mukaansa futurologit esittävät ”että jossakin vaiheessa koneista tulee tietoisia olentoja” ja että ”koneissa herää tietoisuus”. Muotoilut ovat epämääräisyydessään mielenkiintoisia: lauseista puuttuu toimiva subjekti; koneista tulee tietoisia olentoja ilman ulkoista toimijaa tai suunnitelmallista ohjelmointia. Oletetaan siis evoluution kaltainen luonnonlaki, voima joka puskee tiettyyn suuntaan ja jonka tuloksena on inhimillinen äly ja tietoisuus, jota voidaan pitää persoonana.

Tässä on yhtymäkohtia aikaisemmin mainittuun evoluutiouskoon: evoluutio luo elämää kaikkialla maailmankaikkeudessa, mutta myös elottomassa materiassa ja sen kehityspolun määränpää on inhimillinen tietoisuus. Mielenkiintoista on kuitenkin evoluution geistin persoonattomuus: se itse ei tunnu olevan tietoinen voima, se vain noudattaa suunnitelmaa. Aikaisemmin kirjoitin teologi Aku Visalan ajatuksista koskien tekoälyä ja hän tuntuu olettavan, että tekoäly kehittyy kohti inhimillistä älykkyyttä, mutta varsinainen askel ihmisyyteen vaatii (persoonallisen) jumalan väliintuloa.

Joidenkin mielestä kohtaaminen maapallon ulkopuolisen älyn kanssa kyseenalaistaisi uskonnot: miksi pyhät kirjoitukset eivät kerro avaruusolennoista? Itse näkisin asian pikemminkin päinvastoin: maapallon ulkopuolisen inhimillisen älykkyyden löytyminen olisi osoitus maailmankaikkeuden teleologisuudesta ja siitä, että että se ei ole satunnainen ja merkityksetön vaan että sitä hallitsee jonkinlainen järki. Se jos mikä on uskonnollinen käsitys. Vielä vain ei todisteita sellaisesta ole löytynyt.

Minä ja maailmanloppu-scifi (Karel Čapek: Salamanterisota)

Tšekeillä on pieneksi maaksi monta hyvää kirjailijaa: Karel Čapek, Jaroslav Hašek, Jan Neruda, Milan Kundera sekä tietenkin Franz Kafka, joka saksankielisenä ei ehkä ole yhtä tšekkiläinen kuin edempänä mainitut. Varsinkin kolmea ensimmäistä yhdistää huumori ja hyväntahtoinen, vaikkakin hetkittäin musta ja groteski satiiri. Suomalaisista satiirikoista löytyy kenties vertailukohtaa jostain Veikko Huovisesta, joka ”kainuistina” on leimallisen suomalainen tai Daniel Katzista, joka joissain kohtaa on leimallisen suomalainen, joissain kohtaa pikemminkin eurooppalainen ja tyyliltään tuo vahvasti mieleen parhaat tšekkiläiset kirjailijat.

Karel Čapekin Salamanterisodan (Válka S mloku, 1938) sain isältäni lahjaksi ollessani kenties yhdeksän ja sama pokkari on minulla olemassa vieläkin.

Olin lukenut aikaisemmin lähes kaikki Jules Vernen kirjat, joita lähikirjastosta sai. Muistan vieläkin hyllyvälin. Se taisi olla otsikoitu ”nuorten aikuisten” osastoksi, lastenosaston ja aikuistenosaston välissä. En ole käynyt katsomassa onko niitä enää nuortenosastolta saatavilla. Ne ovat kerronnaltaan varsin simppeleitä ja nuorelle lukijoille siksi sopivia, mutta toisaalta kieleltään vanhahtavia ja niiden maailma- ja ihmiskuva ovat leimallisen viktoriaanisia, joten nuorisolle ne näyttäytyvät varmasti reliikkeinä ja ehkä joku ”Somenuoren seikkailut”-selkokirja on ne korvannut.

H.G. Wellsin kirjat luin vasta lukiossa, mutta näin romaaniin hyvin väljästi perustuvan Maailmojen sota -elokuvan vuoden 1953 version aika nuorena ja se oli kenties liiankin hurja kokemus. Erityisesti jäi mieleen alkupuolen kohtaus, jossa pastori Collins lähestyy marsilaisten avaruusalusta Raamattu kädessä ja psalmeja mumisten; marsilaisten kuolonsäde käristää kirkonmiehen ja symboliikka on selvä: edes Luoja ei voi maailmaa pelastaa. Elokuvan loppupuolella on kohtaus, jossa ihmisiä evakuoidaan kaupungeista ja joku yrittää ostaa viimeistä paikkaa rahalla, mutta edes mammonan epäjumala ei enää auta.

Olin siis Vernen kautta jo tottunut lukija ja lajityyyppi oli tuttu, mutta Čapekin kirja on huomattavasti kompleksisempi ja satiirinsa vuoksi kenties avautui kolmosluokkalaiselle huonommin kuin Vernen kirjat. Toki Vernelläkin on huumoria (lapsena otin hänen juttunsa kenties liian tosissaan ja ohitin huumorin ja ironian), mutta Capek on lähes ”postmoderni” leikitellessään eri kerrontatavoilla, tekaistuilla uutisleikkeillä ja viittauksillaan. Aivan ensimmäisellä kerralla en ymmärtänyt kaikkia viittauksia, mutta kirjan pasifistinen sanoma vetosi minuun, ja onhan se kirjana aivan vetävä scifi-tarina. Aikuisena lukiessani tajusin, että kirja oli kirjoitettu aivan toisen maailmansodan kynnyksellä ja osasin yhdistää kirjan maailmanpolitiikkaan. Pohdin silloin, mitä mahtoikaan käydä kun jo seuraavana vuonna Saksa miehitti Tsekinmaan. Nyt Wikipedia-artikkelista luin, että Gestapolla oli kirjailijasta jo pidätysmääräys (mikä olisi tarkoittanut kuolemantuomiota, kuten kävi kirjailijan veljelle), mutta Čapek oli ehtinyt jo kuolla luonnollisista syistä.

Salamanterisota on allegoria, mutta monimutkainen ja moneen suuntaan viittaava niin, ettei sille voi esittää mitään yhtä tulkintaa, jossa allegorista tasoa vastaisi jokin symmetrinen todellisen maailman taso.

Esimerkiksi Orwellin Eläinten vallankumous on allegoria Venäjän vallankumouksesta. Vaikka pidänkin Orwellista, niin eikö kirjallisilta ansioltaan Eläinten vallankumous ole aika heppoinen? Ei tarvita suurta lahjakkuutta sen keksimiseen, mitä mikäkin ”symboloi” ja jos ei keksi, niin valmiin selityksen löytänee Wikipediasta.

Sen sijaan Capekin salamanterit eivät vertaudu mihinkään yhteen tiettyyn asiaan, vaan tiivistävät monta eri asiaa viime vuosisadan alun maailmasta. Salamanterit ovat mustia orjia, toisaalta sorrettua proletariaattia, toisaalta ne viittaavat kolonialismiin, sosialismiin ja fasismiin. Toisaalta salamanterit ovat luonto ja historian välttämättömyys, ne ovat Vihreän laguunin hirviö tai ulkoavaruuden muukalaiset. Tietenkin ne ovat myös Capekin kuuluisimman teoksen R.U.R (1920) keinoihmiset. Capek arvostelee myös modernismia ja globaalia kapitalismia. Romaanin voi lukea myös ekokriittisesti tai posthumanistisesti tai jopa ei-ihnimilliseen älykkyyteen liittyen verrata nykyiseen tekoälykeskusteluun.

Kirja koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa tšekkiläinen merikapteeni van Toch (sic) löytää Tyynenmeren saarelta erikoisen salamanterilajin ja opettaa eläimet kalastamaan hänelle helmiä. Pian kapteenin idean ostanut Salamander Syndicate alkaa käyttää salamantereita monenlaisiin teollisuustöihin, joita on mahdollista tehdä rannikoilla ja näin salamantereiden määrä nousee ensin miljooniin ja sitten miljardeihin ja ne leviävät ympäri maailmaa.

Toinen osa kertoo salamantereiden nousun lajina ihmisen rinnalle. Se koostuu osaksi keksityistä dokumenteista ja lehtileikkeistä. Siinä on viittauksia orjuuteen ja abolitionistiseen liikkeeseen, kuten myös antisemitismiin ja muihin aikansa rotuteorioihin. Salamantereita myydään kuin orjia ja käsitellään epäinhimillisesti, mutta myös pohditaanko voisiko salamanterilla olla sielu. Vaikka salamanterit kehittyvät yllättävänkin älykkäiksi — ne oppivat kieliä ja matematiikkaa, joku käy yliopistonkin — niiden älykkyys kerta toisensa jälkeen ohitetaan kuriositeettina.

Salamantereiden kouluttamisesta kertovassa artikkelissa todetaan ohimennen, etteivät salamanterit tunne juurikaan kipua.

Ajatus siitä, miten toiset olennot kokevat kipua on kytköksissä käsitykseemme toisen olennon inhimillisyydestä. Siten esimerkiksi eri kieltä puhuvat tai eri rotuiset ihmiset, eläimet, vammaiset tai hieman yllättäen lapset tuntevat käsityksissämme vähemmän kipua. Esimerkiksi lasten fyysistä kurittamista monet pitävät normaalina. Aikoinaan keskustelin monien ihmisten kanssa ympärileikkauksista ja heidän mukaansa esim. poikalasten ympärileikkaus on vaaratonta, eivätkä vauvat tunne kipua, koska eivät muista sitä. Mielenkiintoinen ajatus.

Samoin ns. neekeriorjuuden aikoihin ajateltiin yleisesti, että orjat eivät tunne kipua samalla tavalla, joten heidän fyysinen rankaisemisensa ei ole sen epäinhimillisempää kuin eläinten fyysinen rankaiseminen (koska eläimetkään eivät tunne samalla tavalla kipua).

Čapekin tekaistuissa artikkeleissa kuvaillaankin julmia tieteellisiä eläinkokeita, joita salamentereille tehdään. Vain muutama vuosi myöhemmin Josef Mengele teki samanlaisia kokeita ihmisillä.

Jotta teos ei olisi niin helposti tulkittava, kääntää Čapek aiheensa vielä kerran ympäri kirjan kolmannessa ja viimeisessä osassa. Salamantereilla ei ole inhimillistä yksilöllisyyttä (tai kenties romaanin kertoja sivuuttaa sen?), salamanterit ovat rannikot kansoittavia homogeenisia työläislaumoja, ne ovat raskaasti aseistettuja (suurvallat omia etujaan valvoakseen aseistavat salamanteriarmeijat). Epäinhimilliset salamanteriarmeijoiden massat ovat totalitarismin kuva. Evolutiivisen determinismin mukaisesti salamanterit tulevat syrjäyttämään ihmisen lajina.

Lopulta sota ihmisten ja salamantereiden välillä alkaakin: salamanterit vaativat lisää elintilaa. Koska ne eivät voi elää kuivalla maalla eivätkä kovin syvällä meressä, päättävät ne pilkkoa mantereet matalikoiksi. Salamanterit käyttävät perinteisiä räjähdysaineita, mutta äärimmäisen tehokkaasti. Varmasti jo pari vuotta myöhemmin Čapek olisi antanut salamantereille ydinaseita.

Mantereiden räjäyttäminen kappaleiksi on toki ihmisen kannalta ikävä juttu, mutta emmehän silti voi lakata käymästä kauppaa salamantereiden kanssa ja toimittamasta niille räjähteitä. Varsinkin kun salamanterit ovat keksineet menetelmän, jolla ne voivat erottaa merivedestä kultaa, joten heillä on loputtomasti rahaa, jolla voivat vaikka ostaa ihmisten asuttamat mantereet.

Čapekin romaani oli aikanaan ajankohtainen ja kaukonäköinen, ja vaikka moni viittaus onkin vanhentunut, on se edelleen ajankohtainen. Suurvaltapolitiikka ei ole noista päivistä paljoakaan muuttunut. Edelleen meillä on ydinaseita, joilla voidaan halkoa mantereita, joskin niiden käytöstä vastaavat ihmiset itse.

Ruokapäivitys

Globaalin tilanteen muututtua pari vuotta sitten epävarmemmaksi ostin säilöön purkillisen sika-nautalihasäilykettä, eli nötköttiä (vaikka parisuhde onkin vegaani), koska nötkötti on hernarin ja näkkileivän lisäksi ainoa elintarvike, joka kestää ydinsodan. Nötköt on muuten dagenefterin ohella ainoa ruotsinkielinen sana, jota suomalainen mies voi käyttää uskottavasti. Englanniksi se on spam, josta roskapostin hellittelynimi tulee Monty Pythonin sketsin innoittamana. Pitäisikö sitä pohjoismaalaisittain alkaa kutsua nötköttipostiksi?

Nötkötille ei ole olemassa yhtään guormet-reseptiä, mutta uskottavin tarjoiluehdotus on nauttia tuote suoraan purkista, mielellään puukolla, joko yksin poikamiesyksiössä tai leirinuotiolla suomenpystykorvan seurassa. Hätävaraluonteestaan johtuen tämä säilyke oli kuitenkin mennyt vanhaksi. Jääkaapissa olisi tofua.

Tietenkään en heittänyt säilykettä pois. Jos se ydinsota kuitenkin tulee. Silloin ei ole varaa kursailla.

Säilykkeistä tuli mieleen legendaarinen Kippari-Kallen pinaattisäilyke, jota en lapsena osannut yhdistää varsinaiseen tuoreeseen pinaattiin ja nyt kun mietin, niin enpä ole pinaattia koskaan nähnyt säilykkeenä. Ehkä sitä on Amerikoissa syötetty lapsille terveyssyistä. Kaikki tietävät anekdootin, jonka mukaan pilkkuvirhe jossain ravintosuosituksissa antoi aiheen myytille, jonka mukaan pinaatissa olisi poikkeuksellisen paljon rautaa, jonka vuoksi siitä saisi supervoimat. Voin kuvitella, että mössöinen ja mahdollisesti fermentoitunut pinaattisäilyke ei ole ollut lasten herkkua ja on tarvittu animaatio sitä propagoimaan.

Lapsuudesta muistan Sun Maid -rusinat ja logon aurinkoisen neidon, tuon eksoottisen tumman kaunottaren. Joillekin naisihanne on puurohiutalepakkauksen vaalea Elovena, minulle se on aina ollut auringonkultainen viinirypäleenpoimijaneito.

Se onkin miessukupuolen ikiaikainen kysymys: Sun Maid vai Elovena?

Taisteluni

Käytettyjen kirjojen torilla Turussa joku tuli kysymään erikseen antikvariaatinpitäjältä, olisiko hänellä ”sitä Hitlerin merkkiteosta”. Ei kuulemma ollut. Olisi ihan vain uteliaisuudesta halunnut katsella sitä. Monelle se on obskuuri kuriositeetti, paljon sellaista keräilytavaraa kirjatoreilla myydään. Esoteria, okkultismi, ufoilu ja kaikenlainen anakronistinen häröily ovat käytettyjen kirjojen tapahtumissa vahvasti edustettuna.

Aika usein antikvariaateissa Adolf Hitlerin Taisteluni-kirjaa myydään. Turun natsikvariaatiksi nimeämässäni liikkeessä (enimmäkseen henkilökunnan palveluasenteen vuoksi) se oli pitkään ikkunassa kunniapaikalla ja hintalappu taisi olla toista sataa euroa. Myös viime kesän kirjanmyyntitapahtumassa Kirjan talolla kyseinen teos oli erityisesti nostettu esittelypöydälle outoon muovirasiaan ja omaksi sen olisi saanut 180€:n hintaan.

Myynnissä olisi ollut myös Marxia, Leniniä, Frankfurtin koulukuntaa ja taisipa olla hyllyssä Maon Punainen kirjakin. Ne olivat muun kirjallisuuden seassa ja hintaa oli muutamasta eurosta pariin kymppiin. Siitä huolimatta, että erilaisia totalitaristisia aatteita pidetään ”samanlaisina” ja ”yhtä pahoina” tai ”toinen toistaan pahempina” puhujasta riippuen, jostain syystä Mein Kampf herättää aivan erityisiä kämmentähikoiluttavia intohimoja.

Natsikrääsän keräilijöistä tulee mieleen Rankka päivä (Falling Down) -elokuvan uusnatsi. En tosin usko, että tämä satunnainen pikeepaitainen ohikulkija olisi kirjan aatteista ollut kiinnostunut. Ehkä hän olisi halunnut kirjahyllyynsä ”hauskan” kirjan, jota esitellä vieraille illalliskutsuilla.

Natsiaatteet varsinaisessa mielessä vetoavat tietyntyyppisiin vihaisiin nuoriin miehiin. Joka lukee Mein Kampfia tosissaan, on varmasti jo etukäteen tietoinen sen sisällöstä ja lukee sitä juuri siitä syystä, että se on ”paha” kirja. Luulen, että marxisteja ei lueta samoin motiivein. Tämä ihmistyyppi on kiinnostunut kaikesta muustakin ”pahasta” mitä juuri äärioikeistolaisuuteen liittyy oikeistolaisuuden suuntauksesta riippumatta.

Jokin aika sitten kuulin, että black metal -piireissä oli juhlittu Hitlerin syntymäpäiviä. En spekuloi, miten Hitler ja hänen aikalaisensa olisivat suhtautuneet nähdessään pitkätukkaiset ja kasvonsa kirjaviksi maalanneet hevarit ja kuulleet heidän musiikkiaan. Suojaan selustani disclamerilla muistuttamalla, että tietenkään kaikki black metallin ystävät eivät ole missään tapauksessa natsimielisiä, mutta musiikin estetiikkaan ja aatemaailmaan liittyy tietty ”pahuus” (kirjoitan tämän edelleen lainausmerkkeihin), johon kuuluu satanismi/saatananpalvonta, uuspakanuus, nihilismi ja vähintään kansallissosialismin kanssa flirttailu ja kaikki muu, minkä Varg Vikernes on tehnyt tunnetuksi.

Myös oikeistolaisissa libertaaripiireissä löytyy natsisympatisoijia, oli se johdonmukaista tai ei. Ilmeisesti logiikka menee niin, että äärimmäinen vapaus tarkoittaa vapautta olla vaikka sitten natsi, tai ainakin homofoobikko, naisvihaaja, rasisti, antisemitisti jne. Talousoikeistolaisuuden piittaamattomuus ”pehmeistä arvoista” liittyy saumattomasti osaksi nuoren vihaisen miehen ajatusmaailmaa. Ääri-individualistina ja ääriliberalistina itseään pitävä ei välttämättä välitä, että natsismi on sen täydellinen vastakohta.

Aina kun joku väkivaltaa ihannoiva oikeistolainen syyllistyy väkivallantekoihin, kysyvät apologistit mites se toinen ääripää.

Stereotyyppinen vasemmistolainen on sivari, kasvissyöjä, homomyönteinen ja pehmeitä arvoja kannattava ja turvallisia tiloja vaativa ja muutenkin nynny. Hänen viehtymyksensä totalitaarisiin ideologioihin johtuu pikemminkin naiiviudesta.

Sosialismia kannatetaan sen ihmisoikeusrikkomuksista huolimatta, kansallissosialismia juuri niiden vuoksi.

Aina kun joku sanoo jotain vasemmistolaisuuteen vivahtavaa, tulee joku kertomaan kuinka paljon ihmisiä Stalin tapatti. Kaikki Pride-kulkueesta soijamaitoon on ääriajattelua, koska Neuvostoliitto.

Kun menee katsomaan Ilkka Kiven somea, jokaisen päivityksen alla sanotaan hänen lietsovan väkivaltaa. Tietenkään kukaan ei vakavissaan Ilkka Kiven kirjoitusten innoittamana lähde kadulle murhailemaan tai pystyttämään totalitaristista kansanmurhahallitusta.

Sodista ja somesta

Hannu Raittilalla on loistava novelli Jylhäkallion ylpeys (löytyy kokoelmasta Miesvahvuus. Wsoy 1999), joka kuvaa tiedotuskomppanian toimintaa sotaharjoituksissa. Tarinan kuvitteellisen ”joukkueen” on tarkoitus pystyttää radiomasto ja tuottaa radio-ohjelmaa simuloiduissa sotaolosuhteissa. Idealistinen kantaupseeri ajattelee kulkevansa Olavi Paavolaisen jalanjäljissä, mutta komppaniaan värvätyt taiteilijasielut eivät sovi muottiin. Radio Mafiasta lainattu toimittajakaksikko laittaa kaiken leikiksi ja jermuiluksi. Raittilalle tyypillisen tapaan läsnä on jatkuva päin helvettiä menemisen tunne ja kertoja voi vain avuttomana katsoa sivusta.

Raittilan novelli on kirjoitettu 25 vuotta sitten, eli hyvän aikaa ennen sosiaalista mediaa. Joku voisi kirjoittaa päivitetyn version, jossa sota leviäisi sosiaalisssa mediassa. Toisaalta, Ukrainan sota on jo kaikissa kanavissa sillä tavalla, että huumorin repiminen aiheesta alkaa olla vaikeaa.

Itse sain armeijasta vapautuksen rauhan ajaksi (ns. ”c:n paperit”). Olisin joka tapauksessa valinnut siviilipalveluksen, joten aikoinaan 16-vuotiaana päätöksen saaminen oli helpotus. Siitä, mitä mihin tehtäviin minut mahdollisen sodan aikana määrättäisiin, minulle ei ole kerrottu. Luultavasti puolustusvoimilla on kansio, jossa päällä on minun nimeni, mutta sen sisällöstä minulla en ei ole tietoa.

Lähtisinkö vanhana pasifistina tiedotushommiin, jos määrättäisiin tai edes pyydettäisiin? Ehkäpä, aina se sotilaskodin lattioiden luuttuamisen voittaisi. Humanistina minulla on sana hallussa ja osaan valokuvata ja tuottaa sisältöä. En minä varmaan huono propagandisti olisi.

Kuinka vahvasti voisin uskoa asian oikeutukseen? Olen edelleen pasifisti, mutta valitettavasti meillä on naapuri, joka ei ole. Natoon liittyminen oli kahdesta vaihtoehdosta toiseksi huonoin; parempi valita Norjan kuin Valko-Venäjän esimerkki. Meillä on mielestäni ihan mukava demokratia täällä, jota kannattaa puolustaa. Jos joku tätä siellä esikunnassa lukee, niin kirjoittakaa siihen kansioon, että tulen mielelläni kirjoittamaan puolustustahtoa nostattavia somepäivityksiä tilanteen niin vaatiessa.

Joidenkin arvioiden mukaan Suomi on jo Ukrainan sodan osapuoli. Ainakin sosiaaliseen mediaan sota on levinnyt, ja vaikka Venäjän kannattajat ovatkin vähemmistössä, kaikenlaisia trolleja ja botteja verkosta löytyy. Vaikka monelle Venäjän hyökkäys Ukrainaan 2022 paljasti sen hallinnon todelliset kasvot, Putinin myötäilijöitä löytyy suomettuneista vasemmistolaisista ja jälkisuomettuneista oikeistolaisista. Vasemmistolaiset eivät ole huomanneet, että naapurissa on systeemi vaihtunut jo yli 30 vuotta sitten eikä sosialismia rakenneta enää edes nimellisesti, oikeistolaiset ovat löytäneet diktatuurisen ihannevaltionsa, jossa on kaikki neuvostojärjestelmän huonot puolet, kunhan sitä ei kutsuta sosialismiksi. Ennen avointa hyökkäystä 2022 Venäjällä ravasivat monenmoiset kaasuputkikonsultit ja sisarpuolueaktiivit ja nuorisoleireillä vierailtiin kuin Komsomolin parhaina päivinä.

Onneksi suurin osa suomalaisista on yhdistynyt mielipiteiltään, jollei nyt aivan talvisodan hengessä, niin ainakin osoittaa tervettä epäilyä Putinia ja hänen johtamaansa valtiota kohtaan. Nyt ollaan siirrytty siihen vaiheeseen, että syytellään putinisteiksi kaikkia joista ei pidetä ja unohdetaan oman puolueen Venäjä-myönteiset lausunnot vuodesta 2021 taaksepäin. No, huonompiakin vaihtoehtoja olisi. Meiltä puuttuu sellainen avoimen Venäjä-mielinen oppositio, jollainen monessa muussa Itä-Euroopan maassa on.

Raittila kertoo puolustusvoimille luennoivan ”ekodosentin” suulla, että vaikka nykynuoret ovatkin velttoja kännykännäpyttelijöitä, ehkä nykyaikaiset virtuaalisodat tarvitsevat heidän kaltaisiaan nörttejä. ”Rajojen loukkaamattomuutta tärkeämpää on, että verkkoa ei häiritä”, visioi dosentti. En tiedä, miten vahva annos ironiaa Raittilalla dosentin puheissa alunperin oli, mutta 25 vuotta myöhemmin visio on muuttunut todeksi. Verkkohäirintä ja informaatiovaikuttaminen ovat osa hybridisodankäyntiä.

Virtuaalisotaan pääsisi jo nyt, X:ään trollien kanssa kinastelemaan. Sellainen on virtuaalisen puolustussovan ratekia. Salaliittopeikkojen ja törkyturpien kanssa vääntämään.

Nyt kun asiaa tarkemmin ajattelen, alkaa se sotkun lattioiden luuttuaminenkin kuulostaa mukavalta hommalta.