Tekijä: Joni Kärki

Juntit

Juntit, rahvas eli roskaväki ei ole helppo aihe kirjoittaa akateemisesta näkökulmasta, toisaalta ilman omia ennakkokäsityksiä, toisaalta ilman että saa loukkaantuneilta vihaista palautetta. Ville-Juhani Sutinen on kirjoittanut aiheesta lyhyen kirjasen (Juntti! –Roskaväen historia. Tarke 2016), jossa tarkastelee junttiutta suomalaisessa ja kansainvälisessä, etenkin angloamerikkalaisessa kontekstissa.

Tosin, kirjan kirjoittamisella on se etu, että sen lukee kovin harva eikä lukemisen jälkeen jaksa lähettää vihapostia, kun taas verkossa voi lukea vain otsikon ja sen jälkeen scrollata kommenttikenttään jättämään palautetta.

Tämä kirja tarttui käteeni Turun Kirjan talon loppumyyjäisissä, jossa irtaimisto myytiin tai lahjoitettiin. Mukaan tarttui myös pari muuta teosta, jolla ei liene jälleenmyyntiarvoa, mutta kenties on jonkinlaista kulttuurista merkitystä.

Sutinen paikallistaa junttiuden synnyn 1800-luvun Yhdysvaltoihin. Juntteja — rednecks, hillbillies, hicks, lubbers, crackers — olivat erityisesti köyhät maalaiset, alaluokkaiset valkoiset. Valkoinen roskaväki, white trash tai Euro-Trash, oli väkeä, joka oli kyllä valkoista, mutta käyttäytyi kuin mustat. Ilmaus onkin kaksinkertaisesti rasistinen: toisaalta otetaan annettuna, että mustat ovat sellaisia kuin ovat, mutta sen lisäksi painetaan alas toista ihmisryhmää.

(Luulin muuten pitkään, että valkoihoisiin viittaava rasistinen ”cracker” ilmaisu tarkoitti vehnäkeksiä, ovathan nekin vitivalkoisia, mutta ilmaus viittaa henkilöihin, jotka räjähtelevät kuin sähikäiset.)

Onkin totta, että vaikkapa ranskalaisessa maalaisväestössä on jotain pittoreskia: heillä on maahan juurtuneet perinteensä, perinneruokansa ja Ranskassa sentään juodaan viiniä ja puhutaan ranskaa lapsesta asti, kun taas amerikkalaisuudessa on aina jotain takapajuista. Joskin voisi huomauttaa, että ranskalainen tapakulttuuri on ranskalaisten itsensä asettama standardi, joka tuli maailmanlaajuiseksi anglosaksien (ja sitä kautta angloamerikkalaisten) alemmuudentunteen kautta, kun Vilhelm Valloittaja teki ranskalaisista Britannian yläluokan pariksi sadaksi vuodeksi. Todellisuudessa urbaaneinkin pariisilainen voi olla töykeä, umpimielinen ja tietämätön oman kulttuuripiirinsä ulkopuolisista asioista, toisin sanoen siis juntti.

Amerikkalaisesta yläluokasta, siis ei-junteista, kannattaa lukea Judith Shklarin Tavanomaisia paheita -kirjan luku snobismista, mutta ei mennä siihen tässä.

Sutinen löytääkin 1800-luvun kirjoituksista perusteita sille, että valkoista alaluokkaa pidettiin omana ”rotunaan”. He eivät olleet mustia, mutta eivät myöskään oikeita valkoisia, ja Sutisen mukaan heitä pidettiin jopa mustaihoisia alempina. Valkoinen roskaväki kohtasi siis rasismia ja Sutinen vertaa heihin kohdistunutta eugeniikkaa jopa kansanmurhaan (jopa natsien kansanmurha mainitaan). Nykyisessä polarisoituneessa identiteettipoliittisessa tilanteessa, jossa kaikki identiteetit perustuvat uhriutumiseen, voi moni pitää valkoihoisten nimeämistä rasismin uhreiksi ongelmallisena, mutta toisaalta onhan tämä jo lähes 10 vuotta vanha kirja.

Siinä Sutinen on oikeilla jäljillä, että juntit ovat lähes ainoa ihmisryhmä, jota saa avoimesti pilkata, toisin kuin tummaihoisia, seksuaalivähemmistöjä tai vammaisia.

Euroopan dumpatessa ylijäämäväestönsä siirtomaihin, olivat siirtolaiset usein lähtömaiden köyhää, juuretonta ja kouluttamatonta väestöä, ”pohjasakkaa”. Amerikkalaisten ohella britit ovatkin pitäneet juntteina erityisesti australialaisia. Toisaalta eurooppalaiset ovat aina pitäneet brittejä juntteina, kaljaa kittaavina jalkapallohuligaaneina, lads. (Amerikkalaisten mielikuva briteistä taas on viktoriaanisen yläluokkaisen gentlemannin hahmo.) Sutinen vertaa venäläistä gopnikia myös junttiin, mutta mielestäni etääntyy jo liian kauas aiheesta; gopinik toki on myös juntti ja huligaani, mutta ennen kaikkea pikkurikollinen, mitä juntti ei välttämättä ole.

Suomalaisen juntin historian Sutinen ulottaa talonpoika Lalliin asti, mutta etenkin kaikki 1800-luvun ja 1900-luvun alun kansankuvaukset Saarijärven Paavoineen, Sven Tuuvineen, Jukolan veljeksineen ja Käkriäisineen ovat kuvauksia maalaisjunteista: toisaalta yksinkertaisista ja viinaan menevistä, mutta rehellisistä ja tarvittaessa urotekoihin pystyvistä. Uudempia juntteja ovat Uuno Turhapuro tai urheilulegendat Seppo Räty ja Matti Nykänen. Suomalaisen juntin hahmossa on aina mukana suomalaista alemmuudentuntoa siitä, olemmeko ”oikeita” eurooppalaisia.

Sanana juntti tarkoittaa pilaantunutta naurista.

Junttien kulttuuria on erityisesti country-musiikki, Suomessa iskelmä. Toisaalta, suomalaisessa kontekstissa myös country-musiikki usein lasketaan iskelmän kattokäsitteen alle. Amerikkalaisessa kulttuurissa Elvis on junttien kuningas: hän on mustaa musiikkia esittävä valkoinen köyhistä oloista. Minusta hieman erikoinen vertaus Sutiselta on nimittää Curt Cobain uudeksi Elvikseksi, vaikka toki jotain kansanomaista hänessä on. Joukon jatkoksi siinä tapauksessa sopisi Eminem, joka on samalla tavalla mustan musiikkikulttuurin sisällä olevan valkoinen, toisin sanoen räpin Elvis.

Junttiudessa on toisaalta mukana maaseudun vaatimattomuutta, toisaalta liiallisuutta: kun juntti menestyy, hän ei hylkää ryysyjään, vaan koristelee rytkynsä mauttomalla kullalla ja kimalteella.

Postmoderni juntti syntyy siinä vaiheessa, kun juntin hahmosta tullaan tietoiseksi ja varsinkin populaarikulttuuri alkaa kierrättää sen kliseitä. Irwin Goodmanin hahmo oli koko kansan juntti ja hänen hittikappaleensa Härmäläinen perusjuntti listaa junttiin eli punaniskaan liittyviä piirteitä. Sutinen ei mainitse sitä ironista yksityiskohtaa, että kappale oli alun perin Alkon tilaustyö, josta piti tulla valistuslaulu viinan vaaroista ja humalajuomisen häpeällisyydestä. Frederik kutsuu itseään itseironisesti junttidiskon kuninkaaksi. Ylenmääräisyyden estetiikka muuttuu camp-huumoriksi.

Toisaalta hipsterit oli alakulttuuri, joka lainasi junttien pukeutumisesta piirteitä ”aitouden” hengessä ja kulutti mautonta musiikkikulttuuria ”ironisesti”, vaikka monet hipsterit olivatkin pikemminkin keskiluokkaa.

Suomalaisessa kontekstissa uusi junttien kuningas Sutisen kriteerien perusteella olisi siis Cheek: valkoistakin valkoisempaa räppiä niille, jotka eivät oikeastaan räppiä kuuntele — ilman ironiaa. Ajan henkeen kuuluu, että Cheekin hahmo on alusta pitäen rakennettu ja perustuu Jare Tiihosen ammattikorkeakoulun markkinoinnin lopputyöhön.

Sutinen mainitsee Perussuomalaiset, Timo Soinin, Trumpin ja populismin, mutta vain parilla sivulla kirjan viimeisillä sivuilla, vaikka junttiuden poliittisista ulottuvuuksista olisi voinut kirjoittaa toisen samanpaksuisen kirjan. Kuten aikaisemmassa kirjoituksessa todettiin, populismi on aina ollut erityisesti maalaisten liike. Populistit ovat ”kouluttamatonta” kansanosaa kosiskelevia ja avoimesti kulttuurivihamielisiä ja ”eliitin” vastaisia. Perussuomalaiset kansanedustajat kuten Ano Turtiainen, Tony Halme, Teuvo Hakkarainen, Jani Mäkelä, Mauri Peltokangas ja Timo Vornanen käyttävät/käyttivät julkisuudessa kovaa kieltä ja runsaasti alkoholia ja samaistuvat kansanosaan, juka ei turhia kursaile, hienostele tai sievistele.

Samalla tavalla Timo Soini on postmoderni hahmo, joka rakentanut oman ”junttiutensa” itsetietoiseksi brändiksi sutkautuksineen ja ”maisterisjätkä”-hahmoineen.

*

Kirjoitin aikaisemmin musiikin aitoudesta ja epäaitoudesta ja väitin, että iskelmä olisi musiikkilajeista kaikkein epäaidoin, mutta heti kirjoituksen julkaistuani tajusin, että en ollut ajatellut asiaa loppuun. Vanha iskelmä voi olla pateettista, pinnallista ja jopa kornia ja mautonta, mutta juuri se todistaa sen ”aitoudesta”. Hipsteri-ironia perustuu mauttomien ja massatuotettujen retro-merkkien nostamiseen juuri siksi, että jokin muovinen junttidiskohitti tai räikeä 80-luvun tuuliasu on ”aito”, ts. joku on pitänyt sitä hienona.

Verkosta joskus löytynyt sattumanvarainen leike, lähde ei tiedossa.

Kunnon sotamies Bardamu

Nyt kun maailmansotatrilogian kolmas osa kolkuttelee jo ovella, voi olla mielenkiintoista muistella kirjallisia muistomerkkejä ihmiskunnan ensimmäisestä kollektiivisesta itsemurhayrityksestä.

Tunnetuin näistä lienee saksalaisen Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta (Im Westen nichts Neues, alk. 1929, suom. Armas Hämäläinen 1930), jota on paljon kouluissakin luetettu. Sen juoni on nopeasti spoilattu: nuoret miehet lähtevät sotaan ja kaikki kuolevat. Viimeisenä kuolee minäkertoja Paul Bäumer viimeisellä sivulla ja silloin kerronta muuttuu kolmanteen persoonaan ja ilmoittaa, että se oli aivan tavallinen päivä, eikä länsirintamalta ollut mitään uutta. Alkupuolen takaumassa kerrotaan, kuinka koulumestari Kantorek saa isänmaallisilla esitelmillään pojat ilmoittautumaan sotaväkeen, mutta idealismi karisee nopeasti. Loppupuolella Kantorek parka itsekin joutuu täydennysmiehenä rintamalle ja pärjää muistaakseni sodassa melko epäurhoollisesti. Kirjan edetessä kohti tyyli muuttuu yhä pateettisemmaksi, ja sen huipentuma on kohtaus, jossa kertoja joutuu samaan poteroon ranskalaisvihollisen kanssa, jonka tämä puukottaa hengiltä ja kärsii tunnontuskia tajutessaan, että on surmannut oikean ihmisen, jolla on nimi ja vaimo ja lapsia.

Rintamalinjan toisella puolella soti kirjailija Louis-Ferdinand Céline (oik. Destouches), tyylillisesti ja maailmankatsomuksellisesti täysin toisenlainen kirjailija kuin Remarque. Remarque on ehdottomasti pasifisti ja idealisti, mutta Célinen suhtautuminen sotaan on vain kyyninen. Célinen omaelämänkerralliseksi tulkitun romaaninsa Niin kauas kuin yötä riittää (Voyage au bout de la nuit suom. Jukka Mannerkorpi, Siltala 2016, alk. 1932) alkupuoli kertoo ensimmäisestä maailmansodasta. Céline ei olisi koskaan kirjoittanut Remarquen poterokohtausta, mutta hänenkin siinä missä Remarquen henkilöhahmot pohtivat miksi heidän pitää tappaa heille tuntemattomia ranskalaisia, Célinen alter egon pohtii jo ensimmäisen luvun ensimmäisellä sivulla, miksi saksalaiset yrittävät häntä ampua, kun ei hänellä ole mitään saksalaisia vastaan:

Vaikka kuinka pengoin muistini lokeroita, en keksinyt että olisin ikinä tehnyt saksalaisille mitään ikävää. Olin aina ollut heille oikein kiltti ja kohtelias. Tunsin saksalaisia jonkin verran ja olin pienenä käynyt kouluakin heidän luonaan, Hannoverin seutuvilla. Olin puhunut heidän kieltään. He olivat silloin lauma räyhääviä pikku typeryksiä, silmät kalpeat ja salakähmäiset kuin sudella. Koulun jälkeen mentiin hipelöimään likkoja lähiseudun metsiin, ammuskeltiin jousella ja pistoolilla, joita saa neljällä markalla. Ryypittiin makeaa olutta. Mutta niistä touhuista oli hirmuinen matka tähän että meitä nyt enemmittä puheitta ammuttiin päin pläsiä ja vielä keskellä tietä. Liian suuri ero.

Sitten yhtäkkiä 50 sivun jälkeen Bardamu haavoittuu, saa kunniamerkin ja pääsee lomalle. Mitään tästä ei kirjassa kerrota koska ”nykyisin sitä ei ymmärtäisi kukaan”. Bardamu hengailee vapaamielisen amerikkalaisen Lolan kanssa ja surrealistisessa kohtauksessa menettää kesken ravintolaillallisen järkensä ja välttyy joutumasta uudelleen palvelukseen ja siinä on hänen sotansa.

Célinen postuumisti julkaistu Sota (La Guerre suom. Ville Keynäs, Siltala 2024) kertoo pois jätetyn haavoittumiskohtauksen. Céline itse haavoittui sodassa päähän ja kärsi tinnituksesta ja päänsäryistä lopun ikäänsä: ”sain sodan pääni sisään ja jäi sinne”; joskin jälkeenpäin elämäkerturit ovat kyseenalaistaneet tämän vain Célinen itsensä keksintönä ja että todennäköisesti hän olisi haavoittunut vain käteen. Romaani Sota alkaa ratsuväenupseerin — mahdollisen Célinen alter egon — tullessa tajuihin tykistökeskityksen jälkeen ruumiskasan keskeltä. Harhailtuaan pitkin Flanderin maaseutua hän päätyy sotilaissairaalaan irstailemaan hoitajan ja prostituoitujen kanssa. Teoksen sekavuutta lisää se, että se on julkaistu keskeneräisenä: sivuhenkilöiden nimetkin vaihtuvat. Vielä vähemmän kuin Remarquen poterokohtausta, olisi Céline kirjoittanut Remarquen kohtausta, jossa Paul ystävineen ihastuu romanttisesti ranskalaistyttöihin ja ruokaa vastaan saavat viettää näiden kanssa hellän hetken. Céline kirjoittaa ryyppäämisestä ja huoraamisesta ja sotilaiden karkeasta käytöksestä ja prostituoitujen vielä karkeammasta.

Jos siirrytään länsirintamalta kokonaan itärintamalle, löytyy sieltä seuraava klassikko: Jaroslav Hašekin Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa (1921–1923 suom. Eero Balk 1991). Tässäkin romaanissa itse sotatapahtumista kirjoitetaan melko vähän ja rintamallekin päästään vasta teoksen kolmannessa osassa (tekijä suunnitteli romaanista kuusiosaista, mutta sai valmiiksi vain neljä ennen kuolemaansa) eikä silloinkaan varsinaisia taisteluita kuvata lainkaan, pelkästään sotilaiden ja upseereiden farssimaista hölmöilyä.

Kiinnostuneille on olemassa myös Veijo Meren sovittama Kunnon sotamies Svejkin seikkailuja -tv-sarja, joka löytyy Youtubesta hakemalla (Meren Manillaköysi on varmasti velkaa Švejkille).

Kirjan huumori perustuu siihen, että Svejk todella on ”kunnon sotamies”, joka kaipaa rintamalle kaatumaan ”isänmaan ja keisarin puolesta”, mutta ei koskaan sinne pääse, vaan passitetaan heti ensimmäisenä hullujenhuoneelle. Kuten Céline, myös Hašek ruoppaa ihmissielua pohjamutia myöten: kaikki ovat laiskureita, typeryksiä ja juoppoja, joista upseerit pahimpia. Lukijan tulkittavaksi jää, onko Švejk suurin idiootti, vai sittenkin salaa viisas.

Sekä Remarquen että Hašekin teokset joutuivat natsien kirjarovioille, mutta Célinestä en ole varma luokiteltiinko hänen romaaninsa rappiotaiteeksi, vaikka yhtä lailla syitä olisi varmasti löytynyt. Toisaalta, Céline oli luonnollisesti sodassa toisella puolella, eikä näin loukannut saksalaista tai itävalta-unkarilaista sotilaskunniaa. Toisaalta, Céline itse oli antisemiitti, jos nyt ei varsinaisesti natsimielinen kumminkaan.

Remarque kirjoitti teoksensa päällään (ne ovat selkeästi älykön kirjoittamia kirjoja) sekä sydämellään. Hašek kirjoitti kyllä sydämellisen humoristisesti, mutta kirjan mielihyvä on pikemminkin vatsan nautintoja ja paljon mainitaan myös siitä, mikä tulee ulos peräpäästä. Célinen kirjoitus taas roiskahtelee kiveksistä asti.

Kirjallisuus alustataloudessa

Airbnb on maailman suurin majoitusketju, vaikka se ei omista ainuttakaan hotellia. Uber on maailman suurin (?) taksifirma, vaikka se ei omista ainuttakaan autoa eikä sillä ole palkkalistoillaan yhtään kuskia. Wolt ja Foodora ovat Suomen suurimpia pikaruokaketjuja, vaikka eivät omista yhtään ravintolaa. Facebook ei itse tuota lainkaan sisältöä, sen enempää kuin Spotify tekisi musiikkia. Näillä firmoilla on hädin tuskin lainkaan henkilöstöä ja ne tarjoavat vain alustan itsenäisille toimijoille, jotka tekevät varsinaisen työn ja kantavat vastuun ja taloudellisen riskin.

Alustataloudessa on pikemminkin kyse vuokran perimisestä sen jälkeen kun on saavutettu määräävä monopoliasema, kuin varsinaisen palvelun tuottamisesta.

Onkin väistämätöntä, että sama malli valtaa alaa myös kustannusalalla.

Ääni- ja sähkökirjapalvelut ovat tyypillisiä alustafirmoja. Vaikka Bookbeatin omistaa Bonnier (ja toisaalta Storytel omistaa mm. Gummeruksen), eivät nämä alustat varsinaisesti tee mitään muuta kuin tarjoavat alustan olemassa oleville kirjoille. Ne eivät ole kustantamoita, jotka aidosti osallistuvat kirjan toimitusprosessiin (kustannustoimitus, kansisuunnittelu, markkinointi jne), eivätkä ne ole perinteisessä mielessä kirjakauppojakaan, joilla sentään on aidosti fyysisiä kauppoja ja henkilöstöä. Kirjailijat ovatkin olleet tyytymättömiä siihen, että nykyään päästäkseen kirjamarkkinoille, täytyy kirjasta tehdä äänikirjaversio ja samalla alistua alustafirmojen huonoihin sopimuksiin. Ilmiö on sama, joka on jo kohdannut musiikintekijöitä Spotifyn suhteen ja pian kohtaa kaikkia keikkatyöntekijöitä alasta riippumatta.

Toinen tapa, jolla alustatalouden logiikka tulee kustannusalalle, ovat ns. palvelukustanteet. Palvelukustanteessa ”artisti maksaa”, eli alustayritys saa kirjan oikeudet, mutta taloudellisen riskin kantaa kirjailija. Toki on niin, että kirja-ala kamppailee kannattavuutensa kanssa ja jos kirjailija ei itse usko oman kirjansa menestykseen niin, että laittaisi omia rahojaan likoon, miksi kenenkään muunkaan pitäisi? Onhan jokainen oman elämänsä yksityisyrittäjä.

Toki monen unelmana on oman kirjan julkaisu ja he ovat myös valmiita maksamaan siitä. Yhä enemmän kustantamoiden rahat tulevat kirjailijoilta ja kirjailijoiden rahat taas tulevat kirjoituskurssien vetämisestä heille, jotka haluavat kirjailijoiksi.

Tämä tapahtuu perinteisen kustannustoiminnan kustannuksella (sic). Jäävätkö pian oikeat kustantamot historiaan ja portinvartijuus tarkoittaa sitä, että alustajulkaisijat veloittavat kirjamarkkinoille pääsystä varsinaisen kustannustoiminnan sijaan, koska siitä on tullut kannattamatonta?

Proosaa, lyhyttä ja pitkää

Yritin lukea Juhani Branderin romaania Silta yli vuosien (Siltala 2021). En oikein innostunut, vaikka sitä oli kehuttukin. Korkeintaan paikalliskuvaus vähän kiehtoi. Kirjastosta löytyivät kuitenkin Branderin novellikokoelmat Lajien tuho (Siltala 2007) ja Pertun Ritva (Siltala 2021), joista pidin enemmän. Tarinat ovat lyhyitä ja absurdeja ja ihan hauskoja.

Branderin lyhytproosassa on samaa lakonisuutta kuin Petri Tammisella, etenkin Elämiä-kokoelmassa (Otava 1994). Kenties Tammista ei voi pitää tämän tyylilajin keksijänä, mutta popularisoijana kuitenkin. Tamminen onkin omimmillaan lyhytproosassa, vaikka oivia hänen romaaninsakin ovat. Nekin ovat samantyylisiä, pelkistettyjä ja lyhyitä, melkein laajennettuja novelleja. Viimeaikoina Tamminen on myös laajentanut lähes ultralyhyeen muotoon (esim. Se Sano Otava 2017 ja Suomen historia Otava 2021), jossa kirjailija lainaa muiden sanomisia. Vaikka pidänkin niistä, tulee välillä olo, että saako näin tehdä?

Samanlaisia sivun mittaisia pelkistettyjä lastuja on kirjoittanut Juha Seppälä. Häntäkin arvostan ennen kaikkea lyhytprosaistina ja hänelläkin on kokoelma nimeltä Suomen historia (WSOY 1998). Oma ongelmani on, että hänen romaaninsa ovat minulle liian abstrakteja: saatan lukea kymmenen sivua jotain lukua tietämättä, kuka siinä puhuu. Seppälä ei proosassaan selittele tai vaivaudu antamaan lukuohjeita lukijalle tai avaamaan missä juonessa kulloinkin mennään.

Rosa Liksomin novellit ovat lyhyitä rykäisyjä, kuin minuutin mittaisia punk-biisejä. Hänkin on parhaimmillaan lyhyessä mitassa, omasta mielestäni hänen puhekielinen ja usein murteita käyttävä proosansa menettää tehoaan pitkässä muodossa (ehkä Hytti nro 5:ttä lukuunottamatta), samalla tavalla kuin punk-kappaleista ei kannata lähteä rakentamaan monipolvista proge-taiderock-kokonaisuutta.

Toisaalta sitten taas Jarkko Martikaisen luotsaama YUP yhtye aloitti punkilla, mutta jo ensimmäiset levyt olivat teemalevyjä (esim. Huuda harkiten 1991 sekä Toppatakkeja ja Toledon terästä 1994), joissa oli vahvana myös punk-estetiikkaa, ja joissa Martikaisen loistavilla sanoituksilla on tärkeä rooli. Yup:n hajoamisen jälkeen Martikainen on keskittynyt soolouraansa, ja jos ihan suoraan sanotaan, en ole koskaan yllättävää kyllä hänen saarnaavaa soolotuotantoaan fanittanut. Sanoitusten taustoja selittävässä Lihavia luurankoja -kirjasessa (Like 2020) Martikainen kertoo, ettei enää koskaan halua kirjoittaa niitä ”kirveellä saranapuolelta läpi” -tyyppisiä sanoituksia (tjsp), joita kirjoitti YUP:lle. Hänen musiikkinsakin on varsin seesteistä verrattuna Valtteri Tynkkysen YUP:lle tekemiin sävellyksiin. Omaan makuuni vähän liiankin seesteisiä.

Martikainen on myös kunnostautunut novellikirjailijana yhden Pitkät piikit -nimisen kokoelman verran (Like 2005). Sekin kuuluu samaan absurdikerhoon Braderin kanssa. Sitä en tiedä, onko Martikainen koettanut romaanimuotoa, mutta ehkä hänelläkin lyhyt formaatti on paremmin hallussa.

Sen sijaan toinen suomalainen sanoittajamestari Tommi Liimatta, jonka Absoluuttinen Nollapiste -yhtyeelle tekemät sanoitukset ovat loistavia, on kunnostautunut useampien, paksujenkin romaanien kirjoittajana, mutta ei tietääkseni ole julkaissut yhtään novellikokoelmaa. Soololevyt mukaanlukien Liimatta on kirjoittanut tekstejä parille kymmenelle levylle. Sanoitukset ovat tarkkoja kiteytyksiä ja niistäkin voi löytää absurdia huumoria. Jossain haastattelussa Liimatta kertoi, että laveamman muodon oppiminen otti aikaa. Vaikka romaaneissakin on runsaasti kielellisiä oivalluksia, ei niissä samalla tavalla venytetä normaalin rajoja.

Ehkä Liimattakin voisi kirjoittaa abdurdin novellikokoelman siluetteja leikkaavasta ranskalaisesta ihmispedosta ja kytevistä oravista?

Luulisi, että lyhempi tekstilaji sopisi kiireiseen ja keskittymiskyvyttömään maailmaamme, mutta jostain syystä novellit, esseet, lastut ja ruonot ovat marginaalissa ja romaani on edelleen kirjallisuuden kuningaslaji. Ehkä ihmiset haluavat vastapainoksi kiireelle jonkin paksun opuksen, johon kunnolla keskittyä?

**

Laitetaan tähän vielä lopuksi linkki Hesarin juttuun Juha Vuorisesta, joka on huolissaan nuorten lukutaidon hiipumisesta. Sitä vastaan taistellakseen hän mm. lahjoittaa kirjojaan varusmiehille.

Ovathan ne Vuorisen kirjat hauskoja. (Lukemani Juoppohullun päiväkirjat ovat juttukokoelmia, joita en ehkä kuvailisi romaaneiksi. Ja ne muuten toimivat luettuina paremmin, ainakaan minua leffat eivät naurattaneet.) Samoin lukemiskampanja on ehdottomasti kannatettava ja samoin kirjojen lahjoittaminen.

Jotain hämmentävää on silti siinä, että kirjallisen sivistyksen airut Suomessa tällä hetkellä Juha Vuorinen.

Jussi Halla-ahon loukattu kunnia

Julkisuudessa paljon pyörinyt Jussi Halla-ahon tekemä rikosilmoitus häneen kohdistuneesta kunnianloukkauksesta eteni maanantaina syyttäjänvirastossa ja johti syytteiden nostamiseen koomikko Ilkka Kiveä ja vihreiden varavaltuutettu Aino Tuomista vastaan, jotka olivat viestipalvelu X:ssä kutsuneet Halla-ahoa ”fasistiksi”. Jatkan siis edellistä Perussuomalaisia käsitellyttä kirjoitusta parilla nopealla kommentilla.

Ensin ne ilmeisimmät:

1. Tapausta kommentoineet ovat nostaneet esiin, että rikoslain mukaan kunnianloukkauksena ei pidetä ”arvostelua, joka kohdistuu menettelyyn politiikassa”. Itse pohdin, kuinka ”fasisti” ei olisi arvostelua nimenomaan poliittisessa mielessä.

2. Halla-aho on itse on esiintynyt ns. laajan sananvapauden kannattajana. Googlaamalla ”Halla-aho sananvapaus”, ensimmäinen tulos johtaa puheeseen Porin Suomi-Areenalla vuonna 2019 (muitakin varmasti on), jossa hän painavin sananvalinnoin (viittamalla Orwelliin, tietenkin) puolustaa oikeutta loukata poliitikoita. Sanantarkasti mm. näin:

Sananvapauden perusfunktio on suojella yksilöä vallanpitäjien mielivallalta. Nykyään toimittajat ja poliitikot näyttävät ajattelevan, että lakien tehtävä on suojella vallitsevia totuuksia yksilöiden esittämältä kritiikiltä.

Tästä huolimatta Halla-aho on aikaisemminkin tehnyt tutkintapyyntöjä kunniansa loukkaamisesta, mm. vuonna 2009 Ylen uutisesta, jossa häntä kutsuttiin ”rotutohtoriksi” ja ”ulkomaalaisvastaiseksi”.

3. Yhtälailla verkossa haukutaan poliitikoita ja yksityishenkilöitä mm. kommunisteiksi. Onkin ironista, että oikeistotrolli, joka hokee ”mites se toinen ääripää” oman määritelmänsä mukaan pitää fasismia kuitenkin niin pahana, että fasistiksi kutsuminen loukkaa ja kommunismia normaalina ja hyväksyttävänä, koska kommunistiksi kutsumiminen ei ole loukkaus.

Luonnollisesti tärkein syy koko prosessin aloittamiselle on tehdä kunnianloukkaus- maalittamis- ja vihapuhelainsäädännöstä farssi. Perussuomalaiset itse tunnetusti käyttävät kovaa kieltä ja saaneet tuomioita kunnianloukkauksista ja vihapuheesta. Jalkapallotermein kyse on filmaamisesta, mutta sellaiseksihan poliittinen kulttuuri on mennyt. Siihen tarkoitukseen tappio oikeudessa soveltuu tarkoitukseen paremmin kuin voitto.

Timo Soinin gradu ja populismi

Ei ole mikään harvojen salaisuus, että Timo Soinin gradu käsitteli populismia, mutta silti politiikan toimittajat tuntuvat tuntevan tämän tosiasian huonosti, tai ainakin ovat jättäneet Soinin gradun lukematta, vaikka se olisi tarjonnut avaimet Timo Soinin ymmärtämiseen silloinkin, kun Perussuomalaisten nousun ja soinilaisen Perussuomalaisuuden tuhon aikoihin moni toimittaja tuntui olevan pihalla siitä, miten Soinin toimii ja miksi toimii niin kuin toimii.

Gradu on kokonaisuudessaan lähdeluetteloineen, sisällysluetteloineen ja kansineen 107 sivua ja helppoa luettavaa ja löytyy kätevästi verkosta, joten mitään syytä ei pitäisi olla lukematta sitä. Näyte Soinin vetävästä — ja populistisesta — tyylistä löytyy jo sivulta 3:

Onko populismi aate, demagogiaa, vai lyömäase tai kaikkia niitä? Siitä seuraavilla sivuilla.

Jatketaan siis seuraaville sivuille Timon opastamana.

Soinin tutkimuskysymys on pohtia, mitä populismi aatteena pitää sisällään, erityisesti suomalaisessa SMP:n ja Veikko Vennamon kontekstissa. Hän myös (populistisesti) pitää populismia ”lyömäaseena” ja ”poltimerkkinä”, jota ”vakiintuneet poliittiset voimat ja niiden propagandakoneistot” käyttävät uusia politiikkaan pyrkijöitä vastaan. Toisaalta, Soini itsekin määrittelee populistisia liikkeitä populistisiksi gradun tutkimuskysymyksen mukaisesti.

Populismin määritelmän Soini lainaa Peter Wilesiltä, mutta en kirjoita koko sivun mittaista lainausta tähän. Piirteet ovat niitä tuttuja, kuten esimerkiksi populismin paikantuminen pikemminkin maalle kuin kaupunkiin.

Populistien kannattajakunta voi olla myös nykyään kaupunkilaisia, tai kuten Soini myöhemmmillä sivuilla kuvailee: ”kaupunkilähiöiden pubikansaa, passiivisia itseensäsulkeutuneita jurnuttajia”.

Jo sivulta 7 eteenpäin Soini kirjoittaa, että populistinen liike perustuu karismaattiseen johtajaan, jonka tulee olla kansanomainen, monimutkaisten asioiden yksinkertaistaja, joka tarjoaa kansalle pelastussanomaa. ”Populismissa kansakaikkivaltiaan ääni on Jumalan ääni” (muotoilut Soinin itsensä), ja tästä tulee populismin ristiriita, ”kärjellään seisova kolmio”: toisaalta populismi on kansanliike, toisaalta se tarvitsee autoritäärisen johtajan.

Karismaattisen pelastaja–johtajan muotokuvassa on helppo nähdä 25-vuotiaan Timon tuleva poliittinen hahmo.

Soini ei viittaa Laclauhin, kuten Lahti ja Mörttinen, mutta kirjoittaa samassa hengessä, että ”kansa”-käsitteellä ei ole mitään tarkkaa merkitystä ja juuri siksi se on populistien käytössä oiva iskulause.

Soinille Veikko Vennamo on ”unohdetun kansan Batman” ja ”Mooses, joka johdattaa kansansa luvattuun maahan”.

Perussuomalaisten ja SMP:n historiassa on monia yhteneväisyyksiä. SMP:n vuoden 1970 vaalivoittoa ja Perussuomalaisten 2011 vaalivoittoa on helppo verrata. Verrata voi myös sitä, että molemmat jäivät vaalivoiton jälkeen oppositioon: SMP Vennamon tahdon vastaisesti, Perussuomalaiset Soinin taktisesta päätöksestä. Samoin SMP:n episodi, jossa emopuolueesta eronneet/erotetut kansanedustajat muodostivat oman puolueensa nimellä Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolue (SKYP) ja Perussuomalaisista samalla tavalla irronnut kansanedustajien enemmistö perustivat Uusi vaihtoehto / Siniset – puolueen, on verrannollinen.

Mutta miten tätä kehitystä voi verrata siihen, mitä Soini kirjoitti gradussaan vuonna 1988?

Soini kirjoittaa, että hallitustyö on populistiselle liikkeelle ”myrkkyä”, koska silloin populistit joutuvat itse tekemään vaikeita päätöksiä oppositiosta räksyttämisen sijaan. Jäikö Perussuomalaiset sen vuoksi vuoden 2011 vaalivoiton jälkeen oppositioon?

Vuonna 2015 Perussuomalaiset kuitenkin meni Sipilän hallitukseen. Soini itse kirjoittaa, että valta ”miedonsi SMP:n populismia ja kesytti sen” ja että vaikka SMP kritisoi hallitusta, joutui se taipumaan sen päätöksiin (s. 54). Soini joutuessaan tekemään päätöksiä takasi kritisoimansa velkapaketit Kreikkaan ja oli ulkoministerinä vuoden 2015 pakolaiskriisin aikaan.

Vennamo itse luopui puheenjohtajuudesta vuonna 1979 puolueen ollessa suosionsa huipulla. Halusiko Soini itse tehdä samoin vuoden 2017 puoluekokouksessa ja näin sementoida poliittisen perintönsä?

SKYP:n ”seteliselkärankaisten” kohtalo oli luonnollisesti Soinille hyvin tuttu ja silti hän itse teki saman liikkeen ja tulos oli sama (vaikka kirjoittikin blogissaan vain pari päivää ennen: ”Ajatus siitä, että loikkaisin perustamastani puolueesta on mieletön”).

*

Perussuomalaiset ovat tyyppiesimerkki nykyisenkaltaisista populistipuolueista, mutta on selvää että Jussi Halla-ahon ja Riikka Purran linja eroaa huomattavasti Timo Soinin populismista. Maahanmuuttovastaisuus oli Soinille tapa kerätä ääniä ja sitä hyväksikäyttämällä nousta valtaan: hän kirjoittaa populismin olevan aina jonkin verran rasistista, mutta siinä ei pidä mennä kovan linjan kansanryhmää vastaan kiihottamiseen, koska kansan syvät rivit vierastavat ääriliikkeitä. Sen sijaan olisi outoa väittää, etteikö Jussi Halla-aho olisi aidosti maahanmuuttovastainen. Hänelle varmasti valta on keino vaikuttaa maahanmuuttoon, ei toisin päin. Toisaalta Riikka Purra — populistisista vaalilupauksista huolimatta — on joutunut toteuttamaan Kokoomuslaisten kanssa kimpassa kovaa leikkauspolitiikkaa, mikä ei varmastikaan tee hänestä populaaria populuksen parissa; kenties tässäkin toteutuu Soinin ennustus siitä, että populistit valtaan päästyään menettävät kannatustaan.

Viimeksi viime viikolla Soini kritisoi nyky-Persuja ”plokissaan”. Kirjoituksessaan hän listaa omiksi poliittisiksi saavutuksikseen uudissanat, jotka toi politiikkaan: ”Jytky, Fillarikommunisti, Takiaispuolue, Missä EU, siellä ongelma, Omenat/melonit ja lippalakki, Hillotolppa, Vanha Samurai”. Jo gradussaan hän ylistää Veikko Vennamon yksinkertaistavaa ja iskevää kieltä ja listaa tässäkin kirjoituksessa Vennamon uudissanoja: ”Talonpojan tappolinjan, Seteliselkärankaisen , Kyllä kansa tietää, Rötösherran, Rosvot kiinni, Valco- Sorsan, Vanhat puolueet”. Soinin mukaan perussuomalaisten suurin ongelma on, että he eivät enää keksi uusia poliittisia ilmaisuja.

Soini kirjoittaa ”Demagogit käyttävät yksinkertaista tavallista kansaa omien etujensa astinlautana. Kyydistä pudonneita petetään vielä kerran.” Silti hän haluaa erottaa ”demagogit” aidosti ”vähäväkisten” hyvinvoinnista kiinnostuneista ja kansan tahtoa toteuttavista populistipoliitikoista. Mikä sitten on lopullinen totuus siitä, kumpi Soini itse oli ja mikä on hänen poliittinen perintönsä.

Hevonpaskaa sisään, hevonpaskaa ulos

Tekoälyllä tehdyt työhakemukset yleistyvät, mistä myös Helsingin Sanomat uutisoi. Sen mukaan tekoälyllä tehdyt hakemukset ovat aiheuttaneet hakemusten tulvan, joka tuhlaa rekrytoijien aikaa. Mutta ei hätää: hakemustulvasta selvitään tekoälyn avulla.

Se, mitä jutussa ei mainita, on että Suomessa työttömät on velvoitettu hakemaan neljää työpaikkaa kuussa. Se jo itsessään aiheuttaa hakemustulvan paikkoihin, joihin kyseiset työnhakijat eivät ole edes kiinnostuneita työllistymään.

Olemmekin siirtymässä siihen absurdiin tilanteeseen, josta kirjoitin aikaisemmin: työelämä vaatii jatkuvaa hevonpaskan luomista (David Graeberin termi, jota mm. Harry Frankfurt on käyttänyt tässä merkityksessä): turhia työhakemuksia, mainoksia, raportteja, selvityksiä jne. Työhakemukset itsessään ovat jo hevonpaskatekstin genre: ne ovat ympäripyöreää, generatiivista puutaheinää, jossa pitää kehua itseään maireilla adjektiiveilla. Koko hommassa on kyse rituaalista, joka on olemassa vain itsensä vuoksi silloinkin, kun hakemus itsessään olisi tositarkoituksella lähetetty: työnhakijan pitää tanssia tietty tanssi osoittaakseen motivaationsa. Työnhakutaidot ovat taikasana tilanteessa, jossa työpaikkoja ei ole; aina voidaan fantasioida, että mikäli vain kaikilla hakijoilla olisi hyvät työnhakutaidot, kaikki pääsisivät töihin. Tätä varten on olemassa oma konsulttien ja kurssittajien ammattiryhmänsä.

Generatiivisen tekoälyn suuri lupaus on, että se tehostaa työelämää tai jopa korvaa ihmisen joissakin työtehtävissä. Jotka jo lähtökohtaisesti ovat bullshittiä.

*

Jatketaan. Mistä hevonpaska oikeastaan tuli elämäämme?

Palkkatöitä koko väestölle ei ole ollut pitkään aikaan. Automaatio on jo nyt korvannut merkittävän osan tarpeellisista töistä: voisimme lähes olemattomalla työpanoksella saavuttaa elintason, joka vielä minun isovanhempieni lapsuudessa oli yltäkylläisyyttä.

Jotta töitä riittäisi ja yhteiskunnan pyörät pysyisivät pyörimässä, on yltäkylläisyyden määritelmää sittemmin päivitetty useaan kertaan. Eikä sekään riitä.

Sen lisäksi kulutustuotteista on tehty kestämättömiä: sukat kestävät sen kaksi käyttökertaa, läppärit ja kännykät pitää uusia parin vuoden välein, temutettu krääsä oli alun perin jo elektroniikkajätettä.

Siksi on olemassa hevonpaskaduunit: merkityksetöntä paperinpyörittelyä ja turhia kokouksia, titteleitä ja virkoja, jotka eivät tarkoita mitään. Lasten ja nuorten pitää stressaantua jo kouluvuosina kilpaillessaan tulevaisuuden työpaikoista, joita ei ole.

Tämä kaikki siksi, että uskomme työhön. Jos työtä ei ole, on ideologinen ratkaisu uskotella, että turhakin työ on tarpeellista. Kunhan se vain on stressaavaa ja kuluttavaa.

*

Entä sitten taide, kirjallisuus ja sen sellainen? Onko taiteestakin tullut niin triviaalia, että tekoäly voi sen korvata? Taiteestakin on tullut työtä, jolla on omat tuottavuus- ja tehokkuusvaatimukset ja josta puhutaan osana arvonmuodostusprosessia. Taiteilijankin pitää kärsiä.

Kun vuosituhannen alussa opiskelin kirjallisuutta, oli vallalla (post)strukturalistinen teoria, joka halusi poistaa taiteesta ja kirjallisuudesta inhimillisen tekijän. Vieläkin kuulee, kuinka joidenkin tavoitteena on ”neromyyttien” purkaminen, ts. nerojen kampeaminen jalustoiltaan, varsinkin jos he ovat miehiä.

Nyt kun generatiivinen tekoäly on kaikkien ulottuvilla, asetelma on jo liiankin banaali. Inhimillinen tekijä ja ”aito” taide on saanut puolustajansa. Vielä viitisen vuotta sitten olisi joku ”Työryhmä Nexus” voinut hakea Koneelta apurahaa ”tutkiakseen taideprojektillaan luovaa prosessia ilman inhimillistä vaikutusta” (lisää tähän tarpeellinen määrä bullshittiä). Nyt kun kuka tahansa voi netin työkaluilla luoda loputtomasti tekoälymeemejä, paradoksaalisesti se ei enää saakaan taiteen statusta.

Olisivatko Medicit ja muut renessanssin mesenaatit tilanneet työnsä tekoälyltä, jos sellainen olisi 1400-luvulla ollut olemassa? Luulen, että olisivat. Heille taiteilija oli ennen kaikkea käsityöläinen, jonka piti valmistaa heille taidetta, joka julistaisi heidän sukunsa suuruutta. Vasta tämän kehityksen tuloksena alettiin puhua neroista viimeistään 1800-luvulla.

Nyt kuka tahansa voi käskeä generatiivista tekoälyä luomaan maalauksen renessanssityyliin, jossa voi olla vaikka oma naama.

Paitsi että elleivät nerot omana aikanaan olisi luoneet renessanssityyliä tunnistettavine piirteineen, ei sitä olisi olemassa.

Taiteen tekoälypuhe osoittaa, että myös taiteesta ja kirjallisuudesta on tullut hevonpaskaa: jotain mitä on pakko tehdä, koska se on hyödyllistä.

Onko naisten paikka kotona?

Tuore kansalaisaloite kerää nimiä sen puolesta, että raskaana olevia tai vastasynnyttäneitä naisia ei määrättäisi rintamalle sotatilanteessa. Tämäkin on yksi aiheista, joista kirjoitan säännöllisesti: yhtäältä sukupuolineutraalius on yhteiskunnan vallitseva normi, mutta aina valikoivasti muistetaan vaikkapa miten naiset tarvitsevat erityissuojelua.

Jatkuvasti palaa esiin keskustelu siitä, pitäisikö asepalvelus ulottaa naisiin ja vaikka kaikki tunnistavat kaksoisstandardin, toimia tilanteen muuttamiseksi ei näy, enkä usko että tulee koskaan näkymäänkään. Kun lakia sukupuolen vahvistamisesta sorvattiin, lain vastustajat (”konservatiivit”) väittivät, että monet voisivat käyttää sitä hyväkseen välttääkseen asepalveluksen ja lain kannattajat (”liberaalit”) väittivät, että tuskin kukaan sen vuoksi vaihtaisi virallista sukupuoltaan.

No, itse olisin ainakin vaihtanut, jos olisin ollut vielä asevelvollisuusiässä, jos ei muuten niin osoittaakseni, miten vino koko käytäntö on: sukupuolia on kenties äärettömästi, mutta asevelvollisuus koskee vain yhtä niistä.

On tietenkin selvää, että raskaana olevia äitejä ei voida laittaa rintamalle ja tuskin tullaan laittamaankaan ja on hyvä, jos tämä kirjataan lakiin.

Huomiota kuitenkin herättää, miten perinteiset sukupuoliroolit vahvistuvat vahvistumistaan mitä realistisemmaksi mahdollisuudeksi oikea sota ja todellinen rintamalle joutuminen tulee. Muistetaan, että äitien tehtävä on hoivata lapsia kotona aivan eri tavalla kuin isien.

Tämä on linjassa sen kanssa miten heikoilla vieläkin 2020-luvulla isät ovat huoltajuuskiistoissa. Isät ovat yhtä tärkeitä kuin äidit, ainakin juhlapuheissa ja silloin, kun on kyse kotitöiden jaosta. Isien elatusvelvollisuudesta puhumattakaan. Kukaan tervejärkinen ei väittäisikään, etteikö isien kuuluisi yhtä lailla osallistua lasten huolenpitoon ja kasvatukseen. Toisaalta, tästä maasta tuskin löytyy yhtään tuomaria, joka suoralta kädeltä riistäisi lapset äidiltään, eli määräisi isän lähivanhemmaksi.

Kirjoitin pasifismistani viitisen vuotta sitten, eli hyvän aikaa ennen Ukrainan sotaa. Silloin kirjoitin, että sellaiset moraaliset valinnat kuten aseistakieltäytyminen tai isänmaan puolesta taisteleminen konkretisoituvat vasta siinä vaiheessa, kun niillä on todella väliä, eli konfliktitilanteessa. Moni valitsi asepalveluksen omana aikanani, koska koki sen helpommaksi valinnaksi (ainakin sosiaalisesti ja olihan se aikoinaan lyhyempikin), moni ajatteli sivarissa pääsevänsä helpommalla. Tällaista valintaa tuskin voi pitää moraalisena.

Antti Hurskainen kuuluu samaan sukupolveen kanssani ja kirjoittaa esseessään ”En kieltäytynyt aseista” (Siltala 2024, samannimisessä kokoelmassa) miten hän ei varsinaisesti halunnut intoilla rauhan puolesta. Armeija vain ei napannut. Meidän sukupolvellemme sota vain ei tuntunut kovin läheiseltä asialta. Päätös mennä tai olla menemättä armeijaan tehtiin sen perusteella, mikä vaikutti itselle sopivalta.

Ukrainan sodan sytyttyä kuulemma poikkeuksellisen moni on löytänyt itsestään pasifistin.

On tunnettua, että kriisitilanteissa yhteiskuntien arvot muuttuvat konservatiivisimmiksi ja sukupuoliroolit taipuvat kohti ”perinteistä”; hameenhelman pituus noudattelee pörssikursseja.

Musiikin aitoudesta

Kirjoitin synteettisestä musiikista ja siihen liittyen erityisesti iskelmästä.

Käännösiskelmän ”epäaitous” tulee esille ainakin viidellä tasolla:

1) Iskelmää (ja poppia) on aina pidetty pinnallisena, kevyenä, muovisena ja epäaitona verrattuna autenttiseen rockiin; jazzista, klassisesta tai muusta taidemusiikista puhumattakaan. Se on avoimen kaupallista, eikä sen sanoituksissa ei ole ”sanomaa”.

2) Käännösiskelmät on kopioitu suoraan ulkomailta ja artistit laulavat lainakappaleita. Muutenkin iskelmässä on yleistä esittää muiden tekemiä sävellyksiä: näennäisestä henkilökohtaisuudesta huolimatta joku muu on tehnyt artistien koskettavat sanoitukset ja kappaleet.

3) Sen lisäksi, että iskelmä on ulkomaalaista pinnallista hömppää, se lauletaan junttikielellä suomeksi. Epäaidoin mahdollinen yhdistelmä.

4) Aika ei ole kohdellut iskelmää hyvin: finnhitsit saattoivat omana aikanaan olla nuorekasta hittimusaa, mutta sellaiset tekijät kuten Kake Randelin, Lea Laven tai Katri Helena ovat auttamatta vanhojen ihmisten musiikkia, siinä missä 70-luvun rock voi kosiskella nuorempaa yleisöä (ehkä). Finnhitsien käännösiskelmästä tulevat mieleen elähtäneet kaljabaarit.

5) Vielä kun mukaan tuodaan koneet ja syntetisaattorit, poistuu sekin aitouden muren, että musiikkia soitettaisiin ”oikeilla” soittimilla.

*

En ole aina pitänyt musiikista. Pitkillä automatkoilla meidät lapset pakattiin takapenkille toppavaatteinemme ja autoradiossa soivat ne kolmesta viiteen autokasettia: Tapani Kansaa, Anna Hanskia, Kirkaa, Arja Korisevaa… Ne olivat tuttuja myös tv:n viihdeohjelmista, kuten olivat Fredi ja Heikki Kinnusen musiikkikomediat. Yritin painaa mieleeni artistien nimiä, jos joku sattuisi kysymään millaista musiikkia kuuntelen, olisi minulla sentään jokin vastaus.

Kevyt iskelmä ei ollut lastenlauluja kummempaa. Päiväkodissa ja koulussa en pitänyt laulamisesta. Kun olin ensimmäistä päivää uudessa päiväkodissa, hoitajat antoivat vapautuksen yhteislaulusta, ja kuvittelin erivapauden koskevan minua pysyvästi. Mutta jo seuraavana päivänä jouduin osallistumaan yhteiseen lauluun ja leikkiin. Se oli sietämätöntä. (Kun laulettiin ”jos sun lysti on, niin kädet yhteen lyö” — hoitaja kysyi miksi en lyönyt: vastasin että minun ei ollut lysti; otin laulun sanoman kirjaimellisesti.)

Koulun musiikkiopetus ei antanut minulle juuri mitään. En vielä tänäkään päivänä oikeastaan tiedä, mitä tarkoittaa ”do-re-mi” ja miten sitä tulisi käyttää. Eri solmisaatioille oli joku pedagogi keksinyt omat viittomansakin ja näiden opetteluun käytettiin ala-asteella huomattava määrä aikaa. Sekä tietenkin laulettiin virsiä urkuharmonin säestyksellä.

Pidin ala-asteella oikeastaan kaikista aineista paitsi musiikintunneista. Isäni ehdotti, että ehkä lapset pitävät vähiten niistä aineista, jotka kokevat vaikeiksi. Ajattelin, että hän varmaan oli siinä oikeassa. Olin myös sitä mieltä, että musiikki on aineista hyödyttömin.

Musiikki on oppiaineena samanlainen kuin liikunta: molemmat vaativat harrastuneisuutta. Ne lapset, jotka vapaa-ajallaan pelasivat lätkää ja jalkapalloa, olivat tietenkin parempia kuin me heittopussit, jotka aina valittiin joukkueeseen viimeisenä (nyt kun mietin, en pitänyt myöskään liikuntatunneista). Ero harrastuneiden ja harrastamattomien välillä oli huikea, eikä pelkille liikuntatunneille osallistumalla voinut olla joukkuepeleissä sillä tasolla, että olisi ollut kentällä jotain muuta kuin vain tiellä.

Samoin he, jotka oli laitettu kotona opiskelemaan jotain instrumenttia, tai joilla oli edes luontaisesti kaunis lauluääni, loistivat musiikintunneilla. Me takapenkin pojat pian opimme vain liikuttamaan huuliamme tai mutisemaan sävelen ja sanojen mukana. Joskus opettaja soitti meille merkittäviä klassisen musiikin teoksia tai muuten yritti opettaa musiikin historiaa. Siinäpä se musiikintuntien anti peruskoulussa. En edes joutunut opettelemaan nokkahuilun soittoa, joka monelle on ollut koulussa traumaattinen kokemus.

Isä kehuskeli, että meidän perheessämme ei pakotettu mihinkään, ei harrastamaan urheilua eikä laitettu väkisin piano- tai viulutunneille. Entä jos olisin halunnut pianotunneille?

Isäni oli nuorempana soittanut kitaraa, hänellä oli ollut niitä kuusi kappaletta. En ole koskaan kuullut isäni soittavan kitaraa.

Minulla oli pienet, kolmen ja puolen oktaavin Yamahan sähköurut. Soitin niitä samalla tavalla kuin tietokoneen näppäimistöllä kirjoittavat he, jotka eivät osaa kymmensormijärjestelmää.

Vasta teini-iässä innostuin musiikista, kun kuulin oikeaa musiikkia, en pelkkiä lastenlauluja tai taustamuzakia. Siinä vaiheessa kun aloin harrastaa musiikkia myös soittajana, harmitti ettei minulla ollut mitään teoreettista pohjaa tai motorista harjoitusta selkärangassa. En vieläkään osaa kutsua itseäni ”muusikoksi”.

*

Oma teoriani on, että rockin tuloon Suomeen liittyi vahvasti ironinen asenne (ja huumori), toisaalta sanoituksissa korkea tavoitetaso. Rock oli mustaa musiikkia ja muutenkin ulkomaalaista, paheellista hetkutusta, joten sen tuominen suomalaiseen kontekstiin oli mahdollista vain ”vitsillä” tai sitten ylittämällä se tekemällä siitä ”taidetta” tai molempia yhtä aikaa. Mitä tahansa bebabbaluulaa ei suomeksi voi tehdä, ainakaan tosissaan. Joku Hullu Jussi -yhtye lauloi ”finkunas skikunas”, mutta sehän oli huumoribändi, kuten nimestäkin kuuluu. Suomen talvisota -levy oli taiteellinen provokaatio, jolla oli mukana sanoittajina avatgarde-runoilijoita kuten Jarkko Laine, Markku Into ja M.A. Numminen. Levyn asenne on läpeensä ironinen. Juice Leskisen kirjallisia harrastuksia ylistetään vieläkin vuosia hänen kuolemansa jälkeen. Hänen imagonsa perustuukin siihen, että hän ”kirjailija, joka käyttää rock-musiikkia välineenään”, mutta hänen musiikkinsa on täynnä huumoria ja miten tosissaan pitäisi ottaa savoksi laulettu kappale otsikolla Haitarirock? Samoin rockin alalajin punkin pioneereja olivat Syrjän kulttuurisuvun vesat Martti ja Pantse ja Eppujen ensimmäiset levyt olivat vahvasti humoristisia (tosin sanoitukset ensimmäisille levyille teki Mikko Saarela). Esimerkiksi joku Rääväsuita ei halua Suomeen on parodia Sex Pistolsien biiseistä.

Suomirokissa on mukana vahva annos ironiaa, ja sanoitusten tulee olla verbaalisesti lahjakkaita ja ”näppäriä”.

Samoin rap ja hiphop olivat mustaa musiikkia suuresta maailmasta, eikä vielä 90-luvun alussa kukaan voinut ajatella, että valkoinen suomijuntti räppäisi suomeksi tosissaan, se olisi ollut naurettavaa. Vain joku Raptori pystyi tekemään sitä huumorin varjolla (siinä sivussa myös esim. Hausmylly ja Kake Singers parodioivat disko-musiikkia). Kun aikoinaan Fintelligens ilmoitti tekevänsä räppiä suomeksi tosissaan, sitä pidettiin absurdina.

Suomi on hevin luvattu maa, mutta suomeksi laulettu hevi on marginaalissa. Joku kutsui Popedaa ensimmäiseksi hevibändiksi, ja ainakin YUP:llä on raskaita kitaroita mutta varsinaisesti kai Trio Niskalaukausta, Mokomaa, Kotiteollisuutta ja Stam1naa on kutsuttu heviksi tai metalliksi.

Trio Niskalaukaus on nimenä ironinen, mutta käsittääkseni bändi on ottanut tekemisensä ihan vakavasti, eikä ole mikään Sleeppareihin verrattava huumoribändi.

*

Melkeinpä kaikilla ulkomaalaisilla musiikkivaikutteilla on ollut vaikeuksia sopeutua suomalaiseen kulttuuriympäristöön: niitä on pidetty pinnallisina ja epäaitoina, mutta vielä kierompana ellei jopa mahdottomana on pidetty niiden kääntämistä suomen kielelle. Siksi ainoa keino (huonon englannin ohella) on ollut ironia: jos rokkia tehdään savolla tai räppiä peräpohjolan murteella, täytyy olla mukana annos itseironiaa.

Harjukaupunki Jyväskylä

Jokin aika sitten fiilistelin kotiseutumuistoja Matti Nykäsestä kertovan dokumentin äärellä. Jyväskylästä noin muuten olen lukenut harmittavan vähän kirjoja, mutta mieleen palaa Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010). Otsikossa mainitut salakäytävät paikantuvat Jyväskylässä Tourulan kaupunginosaan, joka sijaitsee aivan kaupungin keskellä, kieltämättä erikoisessa välitilassa.

Wikipedian mukaan ”[k]un Tourula liitettiin Jyväskylän kaupunkiin 1941, sille asetettiin rakennuskielto” ja sen seurauksena vanha puutaloalue slummiutui. Alueen halkaisee Palokkajärvestä Jyväsjärveen virtaava Tourujoki, joka on vehreässä uomassaan lähes piilossa. Aluelle on sittemmin rakennettu useita kerrostaloja, mutta silti se on jonkinlainen tyhjä aukko ydinkeskustan, Kankaan tehdasalueen ja toisaalta myös Taulumäen ja Seppälän alueen välissä, joista jälkimmäinen oli aikanaan pienteollisuusaluetta, mutta tällä hetkellä siellä taitaa olla enimmäkseen kauppakeskuksia. Keskustasta tullessa joen ylittävä kävelysilta on edessä kuin yllättäen ja joenuomaa pitkin pääsee kuin tunnelista Puistokadun ja vanhan hautausmaan suuntaan (jolle myös Nykänen on haudattu), joka on jotenkin mentaalisesti aivan eri osa kaupunkia. Itselleni tuossa kohdassa on ollut aina tietynlaista mystiikkaa ja magiaa, jota ei osaa selittää muuten kuin kirjoittamalla siitä maagis-realistinen romaani ja olenkin hämmentyneen iloinen, että joku muukin tuntee tästä asiasta samoin.