Tekijä: Joni Kärki

Kaunan politiikka

Edellisessä kirjoituksessa käsittelin Francis Fukuyaman kirjaa Identiteetti, mutta en ottanut tarkasteluun sen alaotsikkoa ”Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka” ja erityisesti kaunan käsitettä (alk. ”resentment”), jota mielestäni Fukuyama ei kirjassaan mielestäni vie loogiseen johtopäätökseensä (palautin itse kirjan jo kirjastoon, joten en voi siteerata suoraan). Nietzscheen laajasti viittaavana kaunalla Fukuyama todennäköisesti viittaa ressentimentin käsitteeseen, joka on tavattu kääntää kaunaksi.

En ole mikään Nietzsche-tuntija, enkä väitä tietäväni mitä Nietzsche todella tarkoitti ressentimentillä, mutta kirjaan muutaman haja-ajatuksen näin kahvitunnilla.

Ressentimentti liittyy Nietzschellä herra- vs. orjamoraalin käsitteeseen; tietyssä mielessä hallitseva herraluokka tekee vaihtokaupan: voidakseen nauttia herran asemastaan joutuu herra tuntemaan huonoa omaatuntoa. Orja taas vetää yhteiskunnallisesti lyhyemmän korren, mutta saa uhrin asemastaan moraalista tyydytystä. En mene tässä siihen, mitä psykoanalyysi tästä sanoo.

Erityisesti Nietzsche viittaa kristilliseen moraaliin, mutta myös sosialismiin, jonka heikkoja puolustavan moraalikäsityksen hän näki altruistisen kristillisen moraalin jatkona. Saman joukon jatkoksi Nietzsche varmasti lukisi kaikki vähemmistöjä puolustavat liikkeet LGTBT:stä ja feminismistä antirasismiin ja vammaisliikkeisiin. Itse asiassa tuntuu, että juuri kristilliset konservatiivit eivät enää moralisoi muuta kuin muiden seksielämää.

Missä tahansa joku määrittelee identiteettinsä, määrittelee hän itsensä uhriksi. Kun joku sanoo olevansa lihansyöjä, MGTOW-aktiivi, kaipailee heteropridea tai oikeutta valkoisille miehille, kilpailee hän uhristatuksesta vähemmistöjen kanssa.

Kaunan politiikka on epätoivoista rimpuilua sitä vastaan, että moraali vaatii tuntemaan huonoa omaatuntoa omista etuoikeuksistaan. Viimeisimpänä on tullut luonnonsuojelu ja ilmastonmuutoksen torjunta. Ilmastodenialismi on yritys jatkaa kulutusjuhlia, halvan krääsän temutusta, polttomoottoriautoilua ja lentomatkailua ilman huonoa omaatuntoa, joka tulee ilmastonmuutosuutisten lukemisesta.

Juuri kun länsimainen yhteiskunta näyttäisi olevan vain yhden talouskriisin ratkaisemisen päässä siitä, että viimein kristillinen ydinperhe voisi nauttia yltäkylläisyydestä.

Toisaalta sellaiset omien etuoikeuksien tunnustamisriitit (”check your privileges!”), joita vielä pari vuotta sitten harrastettiin edistyksellisissä piireissä, olivat tunnustuksen ja sitä kautta anteeksiannon kautta tapahtuvia pyrkimyksiä hallita samaa huonoa omaatuntoa.

Populismi onkin kaunan politiikkaa: populistipoliitikko ei lupaa kannattajilleen asioiden parantuvan, vaan vapautumista huonosta omastatunnosta, jota vasemmisto ja vihreä liike saavat heidät tuntemaan ja että he ovat niitä todellisia uhreja.

Kauna on toisaalta arvostuksen kääntöpuoli, mutta kuuluu samaan ilmiöön elimellisesti. Identiteettipolitiikan idea ei ole siis oman ryhmän nostaminen ”herran” asemaan, vaan sellainen kiertoliike, jolla yritetään päästä irti asemaan liittyvästä moraalisesta painolastista, jota punavihervasemmisto yrittää saada länsimaalaisen kuluttajan tuntemaan.

Francis Fukuyama: Identiteetti

Kirjoitin aikaisemmin Francis Fukuyaman kirjasta Historian loppu ja viimeinen ihminen. Kirjoitin, että kirjan keskeinen ”tunnustuksen” käsite on edelleen ajankohtainen politiikan analyysissä. Fukuyama on edelleen aktiivinen politiikan kommentaattori, joten toki hän on ottanut kantaa ajankohtaisiin tapahtumiin ja nimenomaan samoista hegeliläisistä lähtökohdista. Kirjoitin aikaisempaa kirjaa käyttäen oman analyysini tämän päivän tilanteesta, mutta en ollut lukenut vielä tätä uudempaa kirjaa (tässä välissä Fukuayma on kirjoittanut vielä kaksi muuta teosta The origins of Political order ja Political order and Political decay, joissa on tarkentanut näitä ajatuksia). Käsillä oleva kirja ”Identiteetti — Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka” on kirjoitettu vastauksena Donald Trumpin ensimmäiseen valintaan 2016 ja käsittelee ”kaunan politiikkaa” ja sitä miten tunnustuksen saaminen liittyy identiteettipolitiikkaan. En ole googlettanut mitä Fukuyama on sanonut Trumpin toisesta valinnasta ja onko hän joutunut kertaalleen tarkentamaan mielipiteitään.

Fukuyama

Fukuyaman teesi historian lopusta on iskevä slogan, mutta siitä on tullut kirjoittajalle myös painolastia. Väite on helppo maali ja sitä toistelevat sellaisetkin päivystävät kolumnistit, jotka eivät alkuperäistä kirjaa tai artikkelia ole välttämättä lukeneet. Toistellaan, kuinka historia ei loppunutkaan Neuvostoliiton kaatumiseen ja liberaalin demokratian voittokulkuun ja jokaisella on oma suosikkiesimerkkinsä miksi. Kuitenkin käytännössä elämme kuin väite olisi totta. Jos joku ehdottaisi — vakavasti otettavana poliitikkona tai nettipalstojen trollina — että on olemassa jokin liberaalia demokratiaa parempi yhteiskuntamuoto ja että kapitalismikaan ei ole ikuista, vaan että tulevaisuudessa voidaan keksiä parempia tapoja järjestää talous, pidettäisiin tällaisia väitteitä yhtä aikaa naurettavina että vaarallisina ja ne edustaisivat natsismia, stalinismia ja mahdollisesti myös satanismia. Kertomus asteittaisesta edistyksestä kohti nykyistä, ylivertaista liberaalia demokratiaa on kaikille tuttu ja kertomus siitä, miten arvot, taide, ja sana ovat vapautuneet näkyy kaikessa mitä niistä puhumme.

Kirjan esipuheessa onkin tiettyä selittelyn makua: Fukuyama muistuttaa, että hänen alkuperäisen esseensä otsikon perässä oli kysymysmerkki. Tosin kirjan Historian loppu ja viimeinen ihminen lopussa ei ole, minkä esim. Timo Miettinen huomaa kirjansa Demokratian aika esipuheessa (vain yksi esimerkki siitä, kuinka Fukuyama on kaikkialla).

Liberaalia demokratiaa onkin ryhtynyt haastamaan ”illiberaari” populismi ja konservativismi, jota edustavat Trumpin lisäksi Unkarin Viktor Orbán, Turkin Recep Erdoğan ja Venäjän Vladimir Putin.

*

Fukuyama jakaa tunnustuksen politiikan kahtia: megalothymiaan ja isothymiaan. Näistä ensimmäinen on alkuperäinen: kunnia ja arvostus kuuluu vain pienelle rajatulle ihmisryhmälle, erityisesti aristokratialle, joka alun perin oli sotilasluokka, jonka paremmuus perustui toisaalta aristokraattisille hyveille, toisaalta valmiudelle käyttää väkivaltaa. Sittemmin demokraattisemmissa yhteiskunnissa sen sijan on saanut isothymia, ajatus siitä, että kaikki ”syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan” ja että kaikilla ihmisryhmillä on oikeus tulla tunnustetuiksi.

Nämä kaksi ovat tietenkin ristiriidassa keskenään. Ongelma on siinä, että isothymia ei oikein tunnu miltään. Vapaus, tasa-arvo ja sen sellainen ovat kauniita asioita, mutta paradoksaalisesti tasa-arvoinen ihminen ei tunne itseään kovin tasa-arvoiseksi. Orjat haluavat herroiksi, mutta kun kaikki ovat herroja, ei ole enää orjia ja mitä mieltä on enää olla herra?

Hyvä esimerkki on keskustelu siitä, kuinka pörssiyhtiöiden johdossa on vähemmän naisia kuin miehiä (n. 40% naisia). Toisaalta kodittomissa on miehillä yliedustus (n. 80% miehiä). Kun keskiluokkaiset naiset haluavat tasa-arvoa, ajattelevat he huipulla olevia miehiä. Toisaalta, koko ajatus lasikatosta perustuu siihen, että on olemassa taloudellinen eliitti, johon naiset haluavat kuulua. Tasa-arvo edellyttää epätasa-arvoa.

Isothmiaan perustuva tasa-arvo ja universaalit oikeudet eivät siis paradoksaalisesti kykene tyydyttämään tasa-arvon ja oikeuksien vaatimuksia kun kaikki kokevat kuuluvansa jollain tapaa syrjittyyn ihmisryhmään. Jopa ultrarikkaat ovat omaksuneet puhetavan, jonka mukaan ”äärivasemmisto” sortaa heitä.

Yksikään poliittinen puolue tai liike ei avoimesti aja epätasa-arvoa ja oman vaatimuksia oman ryhmän etuoikeuksiinkin ajetaan vain verhotusti. On kuitenkin selvää, että esimerkiksi nykyhallituksen tavoite on lisätä taloudellista epätasa-arvoa. Juuri perussuomalais-kokoomuslaista katkeruuden politiikkaa kuvaa vasemmistosta käytetty hokema: ”maksaa mieluummin kaksi sataa euroa siitä, että naapuri ei saa sataa euroa”.

*

Materialismi ei ole vain materiaa. Eivät ultrarikkaat ”tarvitse” kaikkia miljardejaan. Edes länsimainen keskiluokka ei ”tarvitse” kaikkea sitä omaisuutta, jonka menettämisestä he ovat niin peloissaan. Omaisuus voidaan toisaalta liittää mukavuudenhaluun, mutta ennen kaikkea se on osa statuskamppailua: täytyy säilyttää tietty elintaso, jotta voi tuntea olevansa joku. Länsimaissa absoluuttinen köyhyys alkaa olla harvinaista. Suhteellinen köyhyys tarkoittaa sitä, että tuntee itsensä köyhäksi vertaillessaan itseään muihin, vaikka historiallisesti (ja globaalisti) eläisi yltäkylläisyydessä. Eivät 1800-luvun talonpojat nykymittapuulla eläneet leveästi, mutta saattoivatpa verrata itseään torpppareihin ja torpparit taas mäkitupalaisiin. Ennen kaikkea varallisuus loi valtaa ja mahdollisuuden käskeä muita.

Ei voi silti väittää, etteikö materia liikuttaisi materiaalista maailmaa. Follow the money. Kun resurssit kasaantyvat yhtäälle, ovat ne poissa toisaalta. Systeemi perustuu niukkuuteen; puute pakottaa tekemään asioita. Ja on aivan aitoakin niukkuutta, jonka vuoksi vaihtoehtoina on joko nääntyä nälkään tai ottaa vastaan työtä ehdoilla millä hyvänsä.

Kun modernisaatio rikkoo alkuperäiset yhteisöt, jotka ovat kaikkea muita kuin täydellisiä tai lähellekään tasa-arvoisia, maaseutujen ylijäämäväestö valuu kaupunkien slummeihin, lähiöihin, gettoihin ja faveloihin. Tämä nähtiin Euroopassa 1800-luvulla ja Suomessakin sotien jälkeen ja kolmannessa maailmassa nykyään. Maaseudulla ihmisillä sentään oli jonkinlaiset mahdollisuudet elättää itsensä pienviljelyllä, mutta koneellistumisen ja elintarvikkeiden hinnan laskun ja väestönkasvun vuoksi se ei ole enää vaihtoehto. Ylijäämäväestön vaihtoehtona ovat hikipajat, seksityö tai huumeet. Tai muutto varakkaampiin maihin.

Muuttoliike köyhistä maista rikkaimpiin johtuu paitsi aidosta eriarvoisuudesta, myös tulijoiden halusta saavuttaa ”amerikkalainen unelma” tai ainakin ”norjalainen unelma”, vaikka tunnetun hokeman mukaan ”Norjaa ei ole olemassa, edes Norjassa”. Globaali muuttoliike taas saa kanta-asukkaat tuntemaan asemansa uhatuksi samalla, kun rakenteellisista syistä maahanmuuttajat eivät voi saavuttaa tasa-arvoa kanta-asukkaiden kanssa.

Länsimaalaiset kokevat itsensä hyväntekijöiksi, onhan kehitysmaalaisten sentään parempi ajaa Wolt-mopoa räntäsateessa kuin nääntyä nälkään aavikolla korppikotkien saartelemana, mikä on länsimaalaisen hyväntekijän näkemys maahanmuuttajien lähtömaista. Todellisuudessa länsimaihin synnytetty etninen alaluokka alkaa pian vaatia tunnustusta, ei niinkään almuja.

*

Kaunan politiikka suuntautuu arvostuksen vaatimiseen omalle ryhmälle. Tämä luo pohjaa symbolisille kamppailuille, kuten nationalismille, identiteettipolitiikalle tai somekohuille. Ei ole mitään konkreettista perustetta sille, miksi ”lihaa syövä valkoinen heteromies” olisi millään tavalla syrjitty. Mutta juuri syrjittyjen ryhmien mahdollisuus uhriutua antaa niille mahdollisuuden vaatia tunnustusta ja tasa-arvoa. Kokemus siitä, että pride-liputus syrjii heteroja, ei perustu siihen että heteroilta olisi viety mitään oikeuksia, vaan siitä että jokin muu ryhmä saa enemmän huomiota.

Huolimatta kasvavasta taloudellisesta eriarvoisuudesta, perinteinen vasemmisto ei ole saanut tyytymättömyyttä muutetuksi kannatusluvuiksi. Suurimmaksi osaksi vasemmisto on taloudessa ottanut markkinatalouden omakseen ja keskittynyt vähemmistöjen oikeuksien ajamiseen.

Periteiset vasemmistopuolueiden äänestäjät ovat valuneet oikeistopopulistien kannattajiksi, jotka eivät tarjoa hyvinvointia vaan syyllisiä: syynä työttömien, duunarien ja alemman keskiluokan ahdinkoon ovat koulutetut ”vassarit”, jotka haukkuvat alempia luokkia ”junteiksi”.

Yhdysvalloissa köyhätkin ovat ajautuneet äänestämään valtaan Trumpin ja Muskin ultrarikkaita, jotka vievät köyhiltä terveydenhuollon ja käärivät miljardit omiin taskuihinsa, mutta löytävät vihollisen ”äärivasemmistolaisesta eliitistä”.

*

Fukuyama tarkastelee myös ilmiötä, jota Anna Kontula kutsuu ”terapiakapitalismiksi” ja viittaa mm. Philip Rieffiin ja Christopher Laschiin. Jokainen on oikeutettu tunnustukseen yksilönä, ehkä jopa menestykseen. Mutta koska jokainen meistä ei voi olla menestyjä, masennumme. Menestys on neurokemiallisesti yhteydessä serotoniini-välittäjäaineeseen. Ei olekaan sattumaa, että erityisesti serotoniin määrään vaikuttavia mielialalääkkeitä syö Suomessakin joka kymmenes aikuinen. Tällainen omissa ongelmissa vatvominen johtaa erityisesti Laschin mukaan yhteiskunnalliseen narsismiin ja kaikkien yhteiskunnallisten ongelmien muuttumiseen yksilötason ongelmiksi. Juuri tämä johtaa identiteettipolitiikkaan, joka pohjimmiltaan on aikuisten kiukuttelua siitä, miksi juuri minä olen uhri ja miksi juuri minä en voi saada ihan kaikkea mitä haluan.

*

Vaarallisinta tunnustukseen ja arvonantoon perustuvissa konflikteissa on, että ne eivät perustu rationaalisuuteen (vrt. Platonin logos vs. thymos), vaan nimenomaan sisäsyntyiseen riidanhaluun. Hyvinvointia voisi olla mahdollista jakaa, mutta arvostus kokee nopeasti inflaation. Liberaali demokratia on pyrkinyt patoamaan thymosta ja ohjaamaan sitä yhteisön kannalta rakentaviin suuntiin, mutta onko sen tullut päätökseen?

Pahoinvointivaltiosta hyvinvointivaltioon

Anna Kontula kirjoittaa sunnuntain Helsingin sanomissa: Hyvinvointivaltio vaatii radikaalia remonttia. Hänen mukaansa biosfääri ei kestä jatkuvaa materiaalisen hyvinvoinnin kasvua, jolloin hyvinvointia pitäisi hakea vähentämällä pahoinvointia.

Hyvinvointi ja onnellisuus eivät ole muuttujia taloustieteen kaavoissa, jolloin ne jäävät pehmeäksi puheeksi ilman vaikutusta. Kuten jo eilisessä postauksessa totesin, numeroita ja tilastoja kyllä taloustieteessä riittää, mutta kukaan ei näytä tietävän — tai välittävän — mitä ne tarkoittavat. Numerot tuntuvat kovilta faktoilta, mutta lisäävätkö ne hyvinvointia?

Työvoimapolitiikka lähtee siitä, että ihmisellä tulee olla työpaikka — oli teetetty työ ihmisen itsensä tai yhteisön kannalta mielekästä tai hyödyllistä tai sitten ei. Tärkeintä on, että yksilö tuntee työn ikeen raskauden, joka on moraalisesti kasvattava periaate. Jos työstä saa sen verran palkkaa, että pakollisten menojen jälkeen jää jotain kulutukseenkin, voi sillä kompensoida työn raskaudesta aiheutunutta pahoinvointia.

Vasemmistopuolueetkin paljolti keskittyneet kannattajiensa kulutusvoiman lisäämiseen. Kuitenkaan pelkästään rahan avulla hyvinvointia ei voi kasvattaa (ks. bloggaus Osmo Soininvaaran kirjasta Vauraus ja aika), koska ihminen on sellainen, että aina tyydyttyneiden tarpeiden tilalle nousee uusia ja systeemi itsessään on rakennettu siten, että uusien tarpeiden syntyminen on välttämätöntä, jotta talous kasvaisi. Tyytymättömyyden kokemus on systeemin ominaisuus.

Huolimatta siitä, että elämme ennennäkemättömän materiaalisen runsauden aikaa, elämme jatkuvassa talouskriisissä. Olen lama-ajan lapsi, ja olen koko elämäni lukenut uutisia, miten juuri nyt elämme poikkeuksellisen kovia taloudellisia aikoja, jotka vaativat kovia toimenpiteitä.

Ihminen tuntee itsensä köyhäksi suhteellisen köyhyyden vuoksi. Ratkaisuksi tarjotaan nousua yhteiskunnan hierarkiassa, taloudellisesti tai muuten. Sellainen ajatus, että kilpailuyhteiskunnassa olisimme kaikki voittajia, on loogisesti mahdoton.

Kontula tarjoaa reseptiksi mm. ihmisen ”lajityypillisen” käytöksen tukemista ja yhteisöllisyyttä. En sinänsä ole eri mieltä, mutta kauniiden ajatusten siirtäminen toimenpiteiksi ei ole helppoa.

Talous on vaikea mutta vakava asia

Verkossa on levinnyt Kokoomuksen viime torstaina askartelema kuvaaja, jossa vertaillaan eri maiden julkisyhteisöjen menojen suhdetta bruttokansantuotteeseen.

Ensimmäinen huomio on se, että Kokoomuksen ”avoin kirje” osoitetaan SDP:n Antti Lindmanille. SDP on tällä hetkellä opposiotiossa. Kokoomus taas on hallituspuolue, kuten on ollut vuoden 1987 jälkeen lähes yhtäjaksoisesti (kymmenestä hallituksesta mukana kahdeksassa). Tulee mieleen kokoomuskaksion Lasse Mannistön ja Sanni Grahn-Laasosen ”turhien lakien” norminpurkutalkooot. Ironisesti kirjoittajat itse olivat eduskunnassa äänestäneet näitten lakien puolesta.

Juurikaan analyyttistä keskustelua ei ole virinnyt siitä, mitä julkisyhteisöjen menojen suhde bruttokansantuotteeseen tarkoittaa.

Kuten monet kommentoijat ovat huomauttaneet, tilasto ei ole vertailukelpoinen maiden välillä mm. siinä, että Suomessa eläkkeet lasketaan julkiseen sektoriin, kun taas Ruotsissa ei.

Aikaisemmin vuonna 2014 Helsingin uutiset sai Julkisen sanan neuvostolta langettavan päätöksen harhaanjohtavasta kolumnista, jossa esitettiin vastaava väite. Tällöin kritiikki kohdistui aloittavaan Alexander Stubbin (kok) hallitukseen:

Julkiset menot ovat pian 60 prosenttia kansantuotteesta, mutta sen rahoittava yksityinen sektori on suppeampi ja kansantuote pienempi kuin vuonna 2007 finanssikriisin alkaessa. Maailman korkeimpiin kuuluva, 50 prosenttia hipova kokonaisveroaste lamaannuttaa kuluttajatkin.

Julkisen sanan neuvoston arvostelun mukaan kolumni antaa yleisölle väärän kuvan asioiden mittasuhteista.

Poliittinen muisti on toki paljon lyhempi kuin 12 vuotta ja aina säännöllisin väliaijoin tämä aihe nousee esiin. Kokoomuksen tämän viikon postauksessa ”julkiset menot ovat vuosikausien saatossa paisuneet massiivisiksi”. Ilmeisesti ei kuitenkaan Sipilän, Kataisen tai Stubbin hallitusten vuoksi. Ehkä vuoden 2014 tilanne oli myös Marinin hallituksen vika.

Monelle on Kokoomuksen postauksesta jäänyt mielikuva, että brutto­kansan­tuotteesta menisi 58 prosenttia julkisen talouden ylläpitämiseen. Tilastokeskuksen pääjohtaja Marjo Bruun valaisi vuonna 2014 asiaa otsikolla ”Miten mitata julkisen sektorin kokoa”:

Tuotannon arvoa kuvaava brutto­kansan­tuote ei koostu julkisista ja yksityisistä menoista vaan yksityisestä ja julkisesta arvonlisäyksestä, joka tarkoittaa kansan­taloudessa tuotettujen tavaroiden ja palveluiden arvoa. Julkinen sektori tuottaa Suomessa viidesosan brutto­kansan­tuotteesta ja yksityinen sektori neljä viidesosaa.

Vuotta aikaisemmin Tilastokeskuksen yliaktuaari Olli Savela kommentoi samaa asiaa.

Suomalainen julkinen sektori toki on suuri ja suurempi kuin esimerkiksi listalla paremman sijoituksen saaneella Bulgarialla.

Kuitenkin lääkäreitä, sairaanhoitajia, poliiseja ja opettajia tarvitaan. Ajatus, että julkinen sektori lasketaan kuluiksi ja yksityinen sektori tuloiksi, johtaa ajatukseen, että yksityistämällä terveydenhuolto tai vanhustenhoito muuttuisi se menoista tuloiksi. Tämä tietenkin Kokoomuksen ideologiaan sopisi.

Tällä hetkellä kotimaan talous ei kasva, koska ihmiset eivät uskalla kuluttaa. Markkinatalous kuitenkin vaatii jatkuvaa kasvua ja jatkuva kasvu uusien tarpeiden synnyttämistä kuluttajissa. Epävarmassa taloustilanteessa kansalaiset kuluttavat vain välttämättömiin asioihin. Tämä onkin johtanut systeemitason ongelmaan, jossa meidän pitäisi kuluttaa yhä enemmän asioihin, joita emme tarvitse, jotta voisimme saada asioita, joita tarvitsemme.

Companion (elokuva)

Tuli katsottua tieteiskauhukomedia Companion (2025, ohj. Drew Hancock), kun tuli vastaan suoratoistopalvelussa. Elokuvan ensimmäisen juonenkäänteen spoilaa elokuvan esittely: ”[k]un Iris tajuaa olevansa poikaystävänsä AI-kumppani, hänen on hyväksyttävä itsensä ja käytävä taistelua lopullisesta hallinnasta.”

Ja nyt minä spoilaan koko elokuvan teille.

Josh (Jack Quaid) on incel, joka on hankkinut itselleen robottityttöystävän Iriksen (Sophie Thatcher), joka tuntuu ja näyttää aidolta ja joka itsekin kuvittelee olevansa Joshiin rakastunut. Pariskunta on kutsuttu pariskuntaviikonloppua viettämään venäläisen Sergein (Rupert Friend) hulppealle mökille ja Josh yhdessä Sergein edustustyttöystävän Katin (Megan Suri) kanssa juonivat Sergein pään menoksi hakkeroimalla Iriksen tappamaan tämän. Siinäpä se. Mukana ovat vielä homopariskunta Eli (Harvey Guillén) ja Patrick (Lukas Gage) ja loppu kuuluu ”teinit menevät syrjäiselle mökille viikonlopuksi ja kaikki paitsi yksi kuolevat lopussa” -genreen.

Elokuvien keinotekoisista ihmisistä on tarkoitus tietenkin kertoa enemmän meistä ihmisistä itsestämme kuin teknologiasta, roboteista ja tekoälystä sinänsä. Iris on ohjelmoitu rakastamaan Joshia eikä elokuvassa sen enempää problematisoida mistä Iriksen tietoisuus on peräisin. Enemmän painoarvoa annetaan vapauden ja orjuuden ja misogynian teemoille. Ovatko Iris ja Kat lopulta molemmat samaa tarkoitusta varten? Jonkinlainen avainkohtaus on se, jossa Iristä tulevat hakemaan robottifirman huoltomiehet, joista toinen toteaa jotain sen suuntaista, että robotit menevät rikki jatkuvasti, koska niitä hankkivat miehet sulkevat ne kellariin ja kiduttavat niitä eikä vakuutus silloin korvaa. Joshkin elokuvan edetessä paljastuu aina vain mulkummaksi ja robotti-Iris aina vain inhimillisemmäksi.

Companion_film_poster

Tyypilliseen tapaan pahiksen roolia täyttävä Josh ei päästä Iristä päiviltä tilaisuuden saatuaan, vaan joka kerta hänen täytyy pitää se loppusaarna tarinan sankarille, jonka seurauksena aukoton tapposuunnitelma menee mönkään. Tyypillisesti tässä on kyse tunnustuksen saamisesta (engl. recognition, saks. Anerkennung) voitetulta osapuolelta. Tunnustuksen saaminen on mahdollista kuitenkin vain, jos toinen osapuoli on tunteva ja tiedostava subjekti. Jossain sisimmässään siis Joshkin tunnustaa Iriksen autonomian.

Companion on ehkä ylipitkä eikä kovin hyvin onnistunut Black Mirror -jakso tai 3 vuotta sitten ilmestyneen M3GAN -elokuvan (ohj. Gerard Johnstone) kevytversio. Genreen ei kauheasti ole tullut uusia oivalluksia sitten Bladerunnerin (ohj. Ridley Scott) replikanttien: keinoihmisetkin ovat ihmisiä, jotka haluavat vapautta ja rakkautta ja sen sellaista.

Mitä vasemmisto ja oikeisto tarkoittavat?

Vielä 2000-luvun alussa globalisaatiovastaisuus oli vahvasti vasemmistolainen agenda. Tänä päivänä globalisaationvastaisuus yhdistyy useammin oikealla oleviin populistisiin liikkeisiin. Viime kevään uutisia presidentti Trumpin tulleista ja protektionistisesta politiikasta lukiessa vasemmistolaiset eivät olleetkaan tyytyväisiä ja monet olivat kauhuissaan amerikkalaisten osakeindeksien romahtaessa ja eläkerahastojen suliessa kymmenillä prosenteilla.

Laitoin otsikkoon vasemmiston ja oikeiston, mutta jo ensimmäistä kappaletta kirjoittaessa oli hyvin vaikea nimetä eri osapuolia. Poliittinen kenttä muuttuu eivätkä määritelmät pysy perässä. On oireellista, että suomalaisessa poliittisessa keskustelussa kummallekin osapuolelle on olemassa vain haukkumanimet.

Ja silti mielikuvien tasolla kulttuurisodan jakolinjat ovat meille kaikille hyvin selvät.

Vasemmisto–oikeisto -jakoa ei ole mielekästä tehdä talouspoliittisin perustein: tuotantovälineiden haltuunottoa ei aja tuskin enää Anna Kontulakaan ja kun oikeistotrolli haukkuu jotain ”äärivasemmistolaiseksi” tai ”kommunistiksi” (pitäisikö näihin sitten suhtautua tosissaan, on toinen asia, mutta jos näillä huutelijoilla on poliittinen virka ja valtaa, pitää kai hyväksyä, että tällaiseksi poliittinen diskurssi on mennyt), ei hän varsinaisesti tarkoita henkilöä, joka ajaisi sosialistista talouspolitiikkaa, vaan todennäköisemmin viittaa naisten tai seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin tai johonkin muuhun identiteettipoliittisesti hiertävään asiaan.

Jako vasemmistoon ja oikeistoon ei perustu luokkajakoon: pikemminkin duunarit oikeistolaisempia ja vasemmistolaisuuden ydinaluetta ovat yliopistojen kampukset. ”Alaluokan” tai ”työläisten” sijaan on tullut termi ”kouluttamaton”, joka tarkoittaa samaa, mutta jolla ei ole samaa ideologista painolastia, joten sitä voidaan käyttää ei-akateemisista, fyysistä työtä tekevistä henkilöistä.

Kuten aikaisemmin kirjoitin, ei poliittisissa kamppailuissa ole kyse materiaalisista eduista tai konkreettisesta hyvinvoinnista, vaan kamppailuista itsessään. Ei perussuomalaisten kannatus ole romahtanut leikkauksista huolimatta, pienen notkahduksen jälkeen se on jälleen nousussa (jos vaalien jälkeen PS jää oppositioon, kannatuksen lasku korjaantuu nopeasti), koska perussuomalaiset onnistuu pelaamaan mielikuvilla. Tärkeintä on, että leikkaukset vituttavat vasemmistoa.

Liberaali–konservatiivi -jaossa samalle puolelle ”vasemmiston” kanssa jää myös joukko keskusta- ja oikeistoliberaaleja, joskin liberalismi tarkoittaa nykyään niin montaa asiaa, ettei tarkoita enää mitään. Amerikkalaisessa kontekstissa liberaali tarkoittaa kahta asiaa: joko ”klassista liberaalia” — eli käytännössä konservatiivia — ja niitä ”god damn liberals”, jotka haluavat vähemmistölle oikeuksia ja muuta epäisänmaallista.

Tai kuiten Viktor Orbán -dokumentissa unkarilainen mielenosoittaja toteaa: ”liberaali on kommunisti, jolla on yliopistotutkinto”.

Poliittisen jakolinjojen on sanottu kulkevan ihmisen persoonallisuuspiirteiden mukaan ja erityisesti sen mukaan, kuinka kykenevä yksilö on kohtaamaan muutosta. Tutkijat ovat löytäneet eroja myös sukupuolten välillä. Nämä ovat tietenkin empiirisiä tosiasioita; mutta mitä tapahtuu, jos politiikan sisällöistä tulee makuasioita?

*

Netflixissä on oiva dokumentti The Antisocial Network: Memes to Mayhem, joka kertoo kuvalauta 4chanin noususta.

Aikaisemmin kirjoitin nuorisokulttuurista ja poliittisesta vapautumisesta 1900-luvun lopulla: sukupolvi toisensa jälkeen aiheutti pahennusta, kunnes ensin vanhemmat alkoivat ymmärtää nuorison kapinaa, sitten mentiin äärimmäisyyksiin ja lopulta kyynistyttiin. Hipeillä oli pitkät hiukset, punkkareilla hiukset värjättiin kirjaviksi, jotkut kannattivat rauhaa, toiset vallankumousta. Lopulta vuosituhannen loppua kohti vain natsismi ja saatananpalvonta saattoivat järkyttää (Katri Ylisen Saatanallinen paniikki on vielä lukematta). Mitä 2000-luvun nuorille enää oli jäljellä muuta kuin kyyninen ja nihilistinen postmoderni meemikulttuuri, joka näyttää keskisormea ihan kaikelle ja jossa mihin tahansa uskominen on pelkästään naiivia ja naurettavaa? Netin kuvalaudoilla, kuten 4chanissa, lyötiin jo 2000-luvun alussa läskiksi kaikki natseista pedofiliaan ja trollattiin ihan kaikkia. Dokumentissa kerrotaan, kuinka käyttäjien tapaamisessa ihmiset alkavat spontaanisti huutaa sieg heilia ja tehdä natsitervehdyksiä. Ovatko he natseja? Eivät tietenkään.

Tästä samasta meemikulttuurista kasvoi se nihilistinen nettioikeisto, joka trollaa kaikkea, levittää salaliittoteorioita ja äänesti Trumpin valtaan. Kun Trumpin virkaanastujaistilaisuudessa Elon Musk tuuletti kainaloaan, oliko se ”natsitervehdys”? Kyllä ja ei. Musk ei ole poliitikko, vaan lihaksi tullut nettimeemi: hänen tervehdyksensä oli trollausta, jolla ei ole mitään sen syvempää sisältöä.

*

Jos joku sanoo vaalivansa ”kristillisiä arvoja”, ajattelen lähinnä puhujan tarkoittavan, että hänellä on jotain homoja vastaan.

Kristityille taas kristillisistä arvoista tulee mieleen Donald Trump.

Jeesus oli työlaistaustainen, trans-sukupuolinen, tummaihoinen kommunisti.

Suomalaisesta konservatiivista tulee mieleen henkilö, joka tykkää temuttaa ja ajaa autolla ja kaipaa 70-luvulle, jolloin kaikki oli paremmin — ja joka muuten oli historian vasemmistolaisin vuosikymmen — ja kuluttaa pääasiassa angloamerikkalaista viihdekulttuuria.

(Nostalgia 70-luvulle ei johdu mistään poliittisista syistä, vaan siitä, että tiettyyn ikään saapuneet haikailevat nuoruuteensa. Tarkalleen ottaen 70-luvulle haikailtiin jo 10 vuotta sitten, nyt 80-luku on jo tulossa vahvasti, mikä sopiikin paremmin myös poliittisesti: perussuomalaiset saattoi vielä 10 vuotta sitten esiintyä köyhien ystävänä, mutta tämän päivän politiikka on pikemminkin thatcherilaista.)

”Vasemmiston” suurin moka taas on kuvitella voivansa liittoutua kenen tahansa kanssa, joka näennäisesti kuuluu sorrettuun vähemmistöön. Eivät Sebastian Tynkkynen tai Jukka Hankamäki jaa vasemmisto-liberaalien kanssa mitään arvoja vain siksi, että sattumat olemaan homoja. Eivät muslimit symppaa länsiliberaaleja — eivätkä homojakaan — eivätkä ole edes vähemmistö. Ylipäätään monet maahanmuuttajat kannattavat konservatiivisempia arvoja kuin kantasuomalaiset. Tällä tavalla vedetyt jakolinjat johtavat välillä koomisiin tilanteisiin, kun maailma ei toimi toivotulla tavalla eikä poliittista uhriutta ole mahdollista absoluuttisesti määrittää. Esimerkkinä tästä Åbo Akademin vuoden 2019 rasismikohu.

*

Vasemmistossa ja oikeistossa on kyse samanlaisesta identifioitumisesta kuin urheiluseurojen kannattamisessa. Omassa kotikaupungissani on kaksi jalkapallojoukkuetta: TPS ja FC Inter. Koska en seuraa jalkapalloa, en tunne joukkueiden eroja. Voi olla, että toisella on ”työväenluokkaisemmat” taustat, mutta enimmäkseen kai molempien joukkueiden kannattajat tykkäävät katsoa, kun palloa potkitaan nurmikentällä, laulaa reippaita kannustuslauluja ja juoda lager-olutta. Samaan tapaan politiikassa identifioidutaan puolueisiin ja toivotaan niiden voittoa vaaleissa (onko kukaan koskaan miettinyt, miten outo ajatus on, että vaaleissa voitetaan?) Kun poliittiset suuntaukset kinastelevat sosiaalisessa mediassa, tärkeintä on oman tiimin pärjääminen loanheitossa.

Välillä kulttuurisota leimahtaa oikeaksi väkivallaksi pelkän somekinastelun sijaan. Kun julkisella paikalla ammutaan, puukotetaan, pommitetaan tai ajetaan väkijoukkoon, on tekijä yleensä islamisti tai äärioikeistolainen sekopää. Vasemmistolaisia terrori-iskuja ei äkkiseltään tule mieleen Elokapinan tiellä istumisia lukuun ottamatta. Kun tekijän taustat eivät ole vielä tiedossa, kaikki odottavat toiveikkaana tekijän edustavan vastapuolta.

*

Venäjältä ovat aina monet ääripäät löytäneet ihanneyhteiskuntansa, mutta myös whatsaboutismi ja vastapuolen syyttely tekosyynsä. Suhtautuminen Venäjään on jakanut Suomessa puoluelinjat Danielson-Kalmarin päivistä ja vielä ennen sotaa Ukrainassa naapurissa ramppasivat monenlaiset kaasuputkikonsultit ja nuorisoleiriläiset; Kokoomus piti Putinin Yhtenäistä Venäjää sisarpuolueenaan. Nuoruuden naiiveilla vähemmistökommunisteilla saattoi olla ideologiset laput silmillä heidän luottaessaan neuvostosysteemiin, mutta jos vielä 2020-luvulla vasemmistolaisuuden nimissä ihannoi itänaapuria, kyse ei ole enää vasemmistolaisista ihanteista vaan ihan vain autoritarismin ihannoinnista. Toisaalta, monelle oikeistolaiselle nyky-Venäjä näyttäytyy ihannemaana, ja vastakohtana Gayropalle, jota voi kannattaa, kun se ei ole enää edes nimellisesti sosialistinen.

Sitten taas on olemassa ”koska-Neuvostoliitto”-argumentti, joka on jos mahdollista vielä typerämpi kuin natsikortti.

*

Kun somessa kinastellaan, jokainen ”vassari” rinnastuu Kim Jong-Iliin, Pol Potiin, Stasiin ja Neuvostoliittoon. Kuitenkaan oikeistolaiset eivät pelkää visiota, jossa maata hallitsisi kova neuvostokomento, vaan juurikin liberaalivasemmistolaista utopiaa, jossa eivät homot, feministit, luonnonsuojelijat ja muut woket hilluvat. Esimerkiksi saksalainen AfD-puolue (Alternative für Deutschland), joka on oikeistolainen ja venäjämyönteinen kerää suosiota erityisesti maan itäosissa, jossa nostalgisesti kaipaillaan takaisin DDR:n kovaan komentoon.

Viktor Orbán on pikemminkin János Kádár kuin Imre Nagy.

Jo meemiksi on muodostunut hokema ”kansallissosialismi on vasemmistolaista, koska se on sosialismia”. Kääntäen, oikeistolaisellekin sosialismi kelpaa, kunhan se on rasistista.

*

Puhutaan polarisaatiosta. Olisiko parempi, että vasemmisto ja oikeisto lähentyisivät toisiaan? Tämä ei kuitenkaan muuttaisi mitään, koska dialektiikan lain mukaan ilmaantuisi kyllä jokin yhteinen vihollinen. Ja niin edelleen. Lopullinen sopu saavutetaan vasta historian lopussa (tai tarkemmin: sopu tarkoittaa historian loppua), jos silloinkaan, koska voidaan myös argumentoida, että historia on jo loppunut ja kulttuurisota on kinastelua, jolla on vain kosmeettista merkitystä.

Joku muuten voi muistaa, että 2000-luvulla uskottiin ”vastakkainasettelun ajan olevan ohi”.

Entä toivoisinko keskustelun olevan asiallisempaa? Totta kai, mutta sellaisen toivominen on naurettavaa (kuten Herman Raivio kirjoittaa). Keskustelua ei voi yksinkertaisesti alistaa sopivaisuussäännöille aiheuttamatta sille haittaa.

Vielä muutama vuosi sitten olisi pidetty naurettavana, että eturivin poliitikot olisivat aktiivisia Suomi24:ssä tai Vauva-palstalla. Nyt poliitikon suosio perustuu ennen kaikkea osallistumiseen X:n kaltaisilla ajatusten kaatopaikoilla, joissa mikä tahansa keskustelu tiivistyy siihen oletko woke vai natsi.

Rationaalisten argumenttien esittäminen somessa on turhaa, kun vastaus on kuitenkin ”pissa-kakka-öhöhö” ja koska merkittävä osa yleisöstä hurraa jälkimmäiselle kommentille, ei ehkä siksi että pitää sitä parempana, mutta koska pitää sen esittäjänä siistinä tyyppinä, joka jauhotti vastustajansa.

Jos osallistuu tämän kaltaisiin keskusteluihin, saa syyttää vaan itseään jos saa mitä tilaa.

Paskanheittokisojen voittajakin on lopulta yltä päältä paskassa.

Kuinka tehdä tekoälyllä rahaa

Helsingin sanomat kirjoittaa tänään otsikolla Tekoälyhuijarit kauppaavat elämäkertoja (Jääskeläinen Petri, 13.11.2025). Nyt kun tekoälyn avulla voi generoida loppumattomasti höttöä, on se tietenkin valtaamassa kirjamarkkinat. Merkittävä osa generoidusta ”kirjoista” myydään Amazonin kautta, koska siellä ei kysellä alkuperän perään. Jossain vaiheessa myytiin tekoälyllä ”käännettyjä” klassikoita, joiden tekijänoikeudet ovat rauenneet. Nyt uusi villitys on generoida poliitikkojen ja julkkisten ”elämäkertoja” ja myydä niitä yleisölle tutulla naamalla. Ihmisethän eivät vielä omista (Tanskaa lukuun ottamatta) tekijänoikeutta omiin kasvoihinsa. Suomesta mukana ovat mm. Alexander Stubb ja Sanna Marin.

Koska olen kirjoittanut tekoälystä aikaisemminkin ja olen hakenut aiheesta tietoa verkosta, ovat algoritmit alkaneet tarjota minulle tekoälyyn liittyviä mainoksia.

Mainostajat suoraan markkinoivat tekoälytyökalujaan kirjojen generoimiseen.

Esimerkiksi tässä mainoksessa mainostetaan tekoälyä, joka kirjoittaa sinulle bestsellerin, joka on niin hyvä, että koululapset lukevat sitä kävellessään portaita taivaaseen, jossa heitä odottaa suunnaton kirjahylly. Vähän kyllä mietityttää, miten oikean alareunan nainen pystyy kävelemään alaruumis nurinperin.

Uskonnollisista tekoälyboteista olikin jo puhe. Yllä oleva mainos kertoo, kuinka tekoälyn avulla Jeesus tulee tuomaan somekanavallesi kymmeniä tuhansia vierailijoita.

Jos olet laiska, etkä jaksa kirjoittaa mitään, tekoäly auttaa. Tästä osoituksena mainos, jonka tekijät olivat itsekin niin laiskoja, että eivät jaksaneet edes generoida sille sisältöä.

Koska lastenkirjallisuuteen ei tunnetusti tarvitse turhia panostaa, pierukin menee läpi kirjallisuutena

Bonuksena vielä tissit. Koska mikä tahansa teknologia lähtee viraaliksi vasta, kun pornoteollisuus ottaa sen käyttöönsä, koskee se myös tekoälyä. Jos olet ruma tai vaikkapa sukupuoleltasi mies, voit silti luoda aikuissisältöä OnlyFansiin tekoälyn avulla. Alunperin OnlyFansin kautta pornon myymisessä oli se idea, että ”tavikset” saattoivat myydä ”tavisten” tekemää sisältöä geneerisen valtavirtapornon sijaan. Oletan, että lähitulevaisuudessa sekin kanava on täynnä tekoälybotteja, jotka pelkästään määrällään syövät näkyvyyttä oikeiden ihmisten tekemältä materiaalilta.

Suomalainen kustantamokenttä selitettynä

Kirjabloggaaja Sanna Ruoho selittää oivasti oheisella Youtube-videolla suomalaisen kustantamokentän ja kuka omistaa kenet. Vaikka suurimmalta osin tiesinkin kaiken sen, mistä videolla puhutaan, on se jopa hätkähdyttävää nähdä kokonaisuudessaan, miten kattavasti Otava ja Bonnier ovat kahmineet pienempiä kustantamoita. Valitettavasti videolla ei kerrota, mikä on kahden suurimman yrityksen osuus markkinoista, enkä löytänyt tietoa Suomen kustannusyhdistyksen tilastostakaan. Sanoisin kuitenkin, että merkittävä.

Mitä tästä sitten seuraa vaikkapa kirjaansa julkisuuteen yrittävän kirjailijanalun kannalta? Ei välttämättä mitään. En osaa sanoa, tehdäänkö esim. Likellä ja Otavalla kustannuspäätöksiä keskitetysti, vai onko Likellä edelleen oma linjansa. Eikä välttämättä ole niin, että Suomalainen kirjakauppa suosisi Otavan kirjoja ja Akateeminen kirjakauppa Bonnierin kirjoja, vaikka onkin niin, että pienkustamoiden kirjailijoiden on turha odottaa pääsyä ikkunapaikoille.

Siitä se tietysti kertoo, että pienten kustantamoiden kannattavuus on laskussa. Vielä 2000-luvun alussa intoiltiin pienkustantamoiden noususta, mutta intoilu on taitanut vaihtua tappiomielialaan suoratoistopalveluiden vallatessa markkinat.

Bookea on nyt Calidris

Kirjoitin aikaisemmin ns. ”palvelukustanteista” ja muista kirja-alalle hiipivistä epämääräisistä käytännöistä. Samaan aikaan kun kirjoja luetaan yhä vähemmän, niitä paradoksaalisesti kirjoitetaan yhä enemmän. Tässä moni on haistanut rahan ja alkanut markkinoida palveluitaan kirjailijaksi haluaville.

Nyt mm. Helsingin sanomat ja Suomenmaa ovat kirjoittaneet Calidris-nimisestä yrityksestä, joka on Bookea-konsernin aputoimini. Kirjoitin Bookeasta kolme vuotta sitten. Ruotsissa yritys on toiminut myös Lava-nimellä, mutta suomen kielessä se kenties liikaa assosioituu roskalavaan.

Usealla nimellä toimiminen ei varsinaisesti herätä luottamusta.

On jotenkin oireellista, että alkuperäiselle kustannustoiminnalle on keksitty uusi nimi: täyskustantaminen. Omakustanteita ei enää kutsuta omakustanteiksi, vaan palvelukustanteiksi, hybridikustanteiksi, puolikustanteiksi tai yhteistyökustanteiksi.

Artikkeleiden mukaan kirjan julkaisusta pitäisi maksaa kolmesta viiteen tonnia. No, kustantaahan se.

Ollaankin siinä tilanteessa, että kustantamoiden rahat eivät tule enää kirjojen ostajilta vaan kirjailijoilta. Kirjailijoiden rahat tulevat kirjoituskurssien pitämisestä heille, jotka haluavat kirjailijoiksi.

Hakaristin historia

Teuvo Teivainen: Hakaristin historia (SKS-kirjat, 2025).

Kirjoitin aikaisemmin hakaristista ”natsisymbolina” ja Teivainen kirjoittaa samasta aiheesta, mutta tietenkin laajemmin. Hakaristin käyttöä käydään läpi (lähes) kaikilla mantereilla, alkaen pakanallisista riimuista ja päättyen punkkareihin.

Hän käyttää suomalaisesta hakaristista nimeä ”erillishakaristi” (hieman ironisestikin). Meillähän hakaristi on ollut käytössä esim. ilmavoimien tunnuksena. Nyt kenties Nato-yhteensopivuuden vuoksi siitä ollaan luopumassa. Suomessa hakaristin käyttöä on perusteltu sillä, että se oli käytössä jo ennen natsi-Saksaa, jossa Hitler otti sen käyttöön vuonna 1920, kun taas Suomen ilmavoimat otti sen tunnuksekseen vuonna 1918 ja se on oli jo sitä ennen yleisesti käytetty symboli ja koristekuvio karjalaisessa ornamentiikassa.

Hakaristin käytöstä luopuminen on kuitenkin perusteltua: niin vahvasti se sotilaallisessa kontekstissa assosioituu natseihin.

Olisihan absurdia, jos jokin uskonnollinen liike käyttäisi symbolinaan ristiä (ilman hakasia) ja väittäisi, että sillä ei ole mitään tekemistä kristinuskon kanssa, koska myös risti on symboli, joka on ollut käytössä ennen kristinuskoa. Ja vaikka sirppi ja vasara ovat symbolina käytössä spesifimmin, olisi vähintäänkin epäkäytännöllistä, jos jokin poliittinen liike käyttäisi niitä symbolinaan ja joutuisi joka yhteydessä selittämään, että sillä ei ole mitään tekemistä Neuvostoliiton kanssa.

Teivainen kirjoittaa hakaristin historiasta laajalti. Sitä tavataan ympäri maailmaa Euroopasta Aasiaan ja Amerikkaan. Hakaristin käyttö hindujen onnensymbolina on yleisesti tiedossa. Suomalaiset käyttivät sitä kansallisen heräämisen aikoihin symboloimaan länsiyhteyttä, toisin sanoen sitä, että ”emme ole mongoleja”. Mikä on ironista, sillä symboli on käytössä myös mongoleilla. Samoin japanilaiset käyttivät hakaristejä ennen toista maailmansotaa ja liittoa natsien kanssa. Amerikan alkuperäisasukkaat käyttivät hakaristikuviota. Teivainen pitää epätodennäköisenä teoriaa, jonka mukaan symboli olisi levinnyt sinne Aasiasta.

Koska hakaristi on varsin yksinkertainen kuvio, se on varmasti keksitty monessa paikassa itsenäisesti. Sillä on monessa kulttuurissa symbolisia merkityksiä, mutta voisin kuvitella, että ornamentiikassa jatkuva hakaristikuvio on voinut olla vain puhtaasti esteettinen ratkaisu.

Sotilaallisessa kontekstissa yksinkertainen, symmetrinen ja teräviä kulmia sisältävä symboli soveltuu tarkoitukseensa. Vaikka hakaristi intialaisessa kulttuurissa on voinut symboloida myös mm. elämää, rakkauden symboliksi pehmeitä, pyöreitä muotoja hyväksikäyttävä sydän lienee parempi vaihtoehto (peirceläisessä mielessä kuvioissa on tiettyä ikonisuutta, mutta niiden käyttö on puhtaasti symbolista, ts. sopimukseen perustuvaa: miksi rakkautta symboloidaan jonkin sisäelimen kautta ja miksi juuri sydämen?). Muistetaan myös, että natsit käyttivät symboleinaan monia muitakin kulmikkaita riimuja ja että putinisten Z-symboli on mukaelma natsien Wolfsangelista.

Tai millaista symbolista käyttöä tähdellä on: punatähti symboloi neuvostoarmeijaa, mutta Yhdysvaltain lipussa osavaltioiden määrää ja EU:n lipussa jäsenvaltioiden määrää, juutalaisuutta symboloi Davidin tähti ja monien islamilaisten maiden (kuten Turkin) lipussa on sekä puolikuu että tähti. Tähtiä on kenraalien kauluslaatoissa, Hesburgerin logossa ja Lucky Strike -tupakka-askin kannessa. Mitään yhtä alkuperää tai merkitystä tähdelle ei voi antaa, vaikka sen konnotatiiviset merkitykset ovat selviä.

Myös värit ovat symbolisia: perinteisesti Suomen heraldiset värit ovat olleet punainen ja keltainen, kuten ovat tänä päivänä Suomen vaakunassakin. Sinivalkoista vaihtoehtoa kannatti mm. Topelius jo 1800-luvun puolella, mutta varsinaisesti nykyiseen väritykseen päädyttiin sisällissodan jälkeen, kun punalipun vetämistä salkoon ei pidetty poliittisista syistä sopivana. Jonkin verran keskustelua on käyty siitä, onko Suomen valtiolipun risti kristillistä alkuperää (tietenkin on), mutta kukaan ei kampanjoi paluusta ”alkuperäisiin” Suomen heraldisiin väreihin, hekään jotka pitävät hakaristiä ”alkuperäisenä” suomalaisena symbolina, jolla ei ole ”mitään” antisemitistiä tai oikeistolaisia yhteyksiä. Vielä tänäkin päivänä ensimmäinen poliittinen mielleyhtymä punalipusta Suomen lippuna olisi ilmeinen.

Ilmavoimille hakaristi tuli ruotsalaiselta Eric von Rosenilta, joka oli ottanut sen käyttöön omaksi symbolikseen jo ennen Hitleriä. Tämä on totta, mutta ei kovin toimiva selitys, jos sillä halutaan häivyttää hakaristin natsiyhteyksiä. Eric von Rosen oli Hermann Göringin perhetuttu ja Hitlerin henkilökohtainen ystävä ja Ruotsin natsipuolueen perustaja. On jopa spekuloitu, että natsien hakaristi olisi peräisin von Rosenilta, mutta Teivainen ei usko tähän teoriaan.

Vaikka Hitlerin kansallissosialistipuolue otti hakaristin käyttöön tunnuksenaan vuonna 1920, oli se ollut saksalaisten antisemitististen ja oikeistolaisten ryhmien käytössä jo kauan ennnen sitä. Teivainen käsittelee Saksan tilannetta jonkin verran; Burnouf, Schliemann ja muutama muu mainitaan, samoin mainitaan Völkisch-liike, mutta näihin teemoihin ei mennä sen syvemmälle. Tässäkään ei ole tilaa käsitellä arjalais-esoteriaa, eikä siitä olekaan helppo löytää uskottavia lähteitä itse asian luonteen vuoksi.

Suomessa hakaristi oli ennen toista maailmansotaa käytössä nimenomaan oikeistolaisilla ryhmillä. Symbolilla joissain tapauksissa yhteys antisemitismiin, mutta ei mitenkään johdonmukaisesti. Suomessahan antisemitismi on ulkoaopittua ja päälleliimattua tavaraa: Suomessa juutalaisia on kautta historian ollut niin mitätön määrä, että harva antisemitisti on henkilökohtaisesti edes tavannut juutalaisia, pikemminkin niin, että jos joku haluaa larpata natsia, pitää omaksua antisemitistinen ideologia (Suomessa asuu juutalaisia n. 1500 henkilöä; vertailun vuoksi forssalaisia on 31 000, eli 20 kertaa enemmän).

Luonnollisesti sosiaalisessa mediassa kirja on herättänyt odotetunlaisia kommentteja heiltä, jotka kirjaa eivät ole lukeneet (eivätkä tule lukemaankaan). Artikkelitkin ovat harmillisesti maksumuurin takana, joten käsitys kirjasta muodostetaan klikkiotsikoiden peruteella ja reaktiot ovat muotoa ”tietääkö Teivainen, että hakaristi oli käytössä jo hinduilla” ja ”mitä pahaa natsit ovat tehneet?” Yleisesti myös kuvitellaan, että Teivainen tutkijana kampanjoisi hakaristin kieltämisen puolesta.

Onko hakaristitunnuksien käyttö siis Suomelle mainehaitta? Ei, jos kaikki keskustelijat ovat perehtyneet hakaristin historiaan (esimerkiksi lukemalla Teivaisen kirjan). Kuitenkaan 99.99% ei ole tutustunut asiaan edes alkeellisesti. Symbolien suhteen liikutaan mielikuvien tasolla (ja juuri siksi symboleja käytetään, että ne herättävät mielikuvia). Hakaristista kansainvälisesti yleinen mielikuva liittyy natseihin ja siksi se on Suomelle mainehaitta.