Tekijä: Joni Kärki

Moderni orjuus

Yle kehottaa klikkiotsikossaan ”Onko kaikki kunnossa, jos kynsihoitaja näyttää olevan aina töissä?” tarkkailemaan näkyykö ympäristössä työperäistä hyväksikäyttöä. Jutun mukaan viranomaisille työperäisen hyväksikäytön ja ihmiskaupan tunnistaminen on vaikeaa. Kuluttajalle tämä voi näkyä mm. työntekijän olemuksessa.

Edellisessä kirjoituksessa alustin maahamuuttoon ja siirtolaisuuteen liittyvien aiheiden käsittelyä ja lopussa sivusin myös työperäistä hyväksikäyttöä.

Aiheesta on kirjoittanut myös kirjan Paavo Teittinen otsikolla Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen (Gummerus 2025). Aikaisemmin Teittinen on kirjoittanut toimittajana juttuja mm. työntekijöiden hyväksikäytöstä nepalilaisissa ravintoloissa ja thaimaalaisten marjanpoimijoiden työoloista. Itse kirja on minulta vielä lukematta.

Maahanmuuttajien heikoista työoloista on tulossa maan tapa. Oletko koskaan nähnyt kantasuomalaista Wolt-kuskia? Mutta kuten nettikommentoijat minulle selittävät, onhan köyhistä maista tulevilla maahanmuuttajilla silti Suomessa paremmat olot kuin kehitysmaissa, joissa suomalaisten mielikuvissa on vain nälkää ja kuolemaa. Saisivat olla kiitollisia, että pääsevät tänne ajamaan pitsamopoa tihkusateessa tai siivoamaan vessoja riistopalkalla tai poimimaan marjoja vaikka ilman palkkaakin.

En epäile, etteivätkö ihmiset vilpittömästi myös vastustaisi maahanmuuttajien hyväksikäyttöä. Ongelma kuitenkin on siinä, että vilpitön tahto ja yksittäistapauksiin puuttuminen ei auta, koska ongelmat ovat rakenteellisia. Taloudellinen eriarvoisuus synnyttää hyväksikäyttöä. Ulkomaalaiset työntekijät ovat usein työnantajansa armoilla, koska heidän oleskelulupansa on riippuvainen työpaikasta.

Entä sitten seuraava sukupolvi? Kaikista sosiaalivaltion toimenpiteistä huolimatta kantasuomalaistenkin vähäosaisuus periytyy. Olisi kaunis ajatus, että kielitaidottoman Wolt-kuskin lapsillakin olisi samat mahdollisuudet kuin keskiluokkaisilla kantasuomalaisilla, mutta tuskinpa on. Syitä löydetään poliittisesta ajatusmaailmasta riippuen kaksi: maahanmuuttajien ”rodullisiin” ominaisuuksiin liittyvät, eli rasistiset syyt sekä näihin oletettuihin syihin perustuva rasistinen syrjintä. Todellisuudessa maahanmuuttajia koskee sama sosiologinen mekanismi kuin kantasuomalaisiakin: jos olet köyhä, kouluttamaton ja muulla tavalla marginalisoitu, lapsesikin tilastollisesti ovat.

*

Lopuksi asiaa rötöstelevistä maahanmuuttajista. Helsingin sanomat teki jostain syystä jutun joensuulaisesta Kai Tallgrenista, joka 90-luvun skininä hakkasi porukkaa kadulla. Näennäisenä syynä oli maahanmuuttajien vastustaminen, mutta kuten kaikki 90-luvulla eläneet muistavat, skinit hakkasivat porukalla kaikkia, jotka eivät sattuneet miellyttämään, koska maahanmuuttajia oli lopulta niin vähän. Tallgren oli mukana järjestäytyneessä huumerikollisuudessa ja asui 10 vuotta Ruotsissa. Hänen pisin tuomionsa oli 8,5 vuotta huumerikoksesta ja rekisterissä on myös rattijuopumuksia, pahoinpitelyitä ja kirjanpitorikos.

Jutun mukaan ”Tallgren on vakuuttunut, että maahanmuutto on syynä esimerkiksi Ruotsin jengirikollisuuteen.” Hän on varmasti oikeassa, sillä hän juuri itse on rötöstelevä, rikosjengiin kuuluva maahanmuuttaja.

Microsoftin tekoälypomo: vain biologisilla olennoilla voi olla tietoisuus

Viime vikolla CNBC:n haastattelussa Microsoftin AI CEO Mustafa Suleyman kertoi, että hänen edustamansa yhtiö ei pyri kehittämään tekoälylle ”tietoisuutta”, koska se on hänen mielestään mahdotonta. Hänen mukaansa vain biologisilla olennoilla voi olla tietoisuus. Tekoäly voi olla älykäs, mutta ei tuntea tunteita. Suleyman puhuu erityisesti kyvystä kokea kipua, surua ja kärsimystä.

Itse ihmettelen, miksi koneiden pitäisi tuntea nimenomaan kipua, surua ja kärsimystä?

Suleyman pitää ”absurdina”, pyrkimystä kehittää koneelle tietoisuus. Se voi vain simuloida tietoisuutta. Uutisen perusteella en ole täysin varma, mitä Suleyman viittaa ilmauksella the science of detecting consciousness, mutta on totta, että emme edes tiedä, mikä inhimillinen tietoisuus on. Kuinka voidaan ohjelmoida jotain, josta emme tiedä mitä se on? Heillä, jotka puolustavat tekoälyn potentiaalista tietoisuutta, on yleensä käsitys, että ”tietoisuus” syntyy jotenkin ”itsestään”.

Se on melko uskonnollinen käsitys.

Katso myös muut kirjoitukseni tekoälyä koskien.

Slavoj Žižek – Uusi luokkataistelu – terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt

Edelleen tässä blogissa lähestyn tiettyjä teemoja kautta rantain, alustamalla niitä muutaman kirjan esittelyllä. Tällä kertaa luvun alla on otsikossa nimetty teos Slavoj Žižek – Uusi luokkataistelu – terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt (alk. 2015 Der Neue Klassenkampf, suom. Miika Luoto. Into 2017) joka käsittelee vuoden 2015 pakolaiskriisiä.

Seuraan Slavoj Žižekin luentoja jonkin verran Youtubessa. En ole varma, olenko hänen kanssaan kaikesta samaa mieltä, tunnen vetoa puhujiin, joilla riittää intoa. Luennon otsikon voi yleensä jättää täysin huomiotta: hän puhuu aiheen ohi ja eksyen sivupoluille paasaten puhevikaisella englannillaan. Enimmäkseen hän lainaa Hegeliä, Marxia ja Lacania ja kertoo rivoja vitsejä. Useimmat luennot ovat toistavat samat jutut, mutta aina niissä on jotain uutta, jonka takia kannattaa vaivautua.

Kirja on ohut pamfletti (n. 100 sivua) ja tiiviydestään huolimatta poukkoilee moniin suuntiin aivan kuten Žižekin luennotkin. Kirjan aihe on edelleen ajankohtainen, koska tilanne itsessään eikä siitä käytävä keskustelu ole olennaisesti muuttunut. Vaikka niin sanottu pakolaiskriisi onkin ohi, ei Eurooppa ole pystynyt ratkaisemaan suhdettaan pakolaisiin ja laajemminkin Afrikasta ja Lähi-idästä suuntautuvaan siirtolaisuuteen. Itse käytän ”siirtolaisuutta” kattoterminä, mutta kuten tavallista, aivan kaikki keskustelijat sekoittavat pakolaiset, turvapaikanhakijat, maahanmuuttajat, siirtolaiset ja siirtotyöläiset eli ”työperäiset maahanmuuttajat” myös silloin, kun he syyttävät vastapuolta maahanmuuttajien niputtamisesta yhteen.

Myös Žižek puhuu jatkuvasti taloudellisesta puutteesta johtuvasta siirtolaisuudesta silloinkin, kun puhuu vuoden 2015 pakolaiskriisistä, joka johtui ihmisten lähtemisestä pakolaiseksi Syyrian sodan vuoksi. Marxilaisena hänen fokuksensa on materiaalisissa olosuhteissa, toisin kuin esim. Fukuyamalla.

Žižek suuntaa kritiikkinsä sekä vasemmalle että oikealle, mutta etenkin omiinsa, eli vasemmalle. Kirjan ilmestyessä se herättikin syytöksiä, että Žižekillä olisi oikeistolaisia ajatuksia, mutta uskon hänen vilpittömyyteensä, myös silloin kun hän avoimesti kertoo olevansa kommunisti (vähän samalla tavalla kuin Anna Kontula Suomessa). Žižek toisaalta ei ole koskaan karttanut ihmisten ärsyttämistä eikä ole harrastanut poliittista korrektiutta, joten ei ole mitään uutta siinä, että hän samaan aikaan haluaa ihmisten kuvittelevan hänen olevan kommunisti että äärioikeistolainen.

Oikeistoon suunnattu keskeinen kritiikki on, että pakolaiskriisi johtuu globaalin kapitalismin synnyttämästä eriarvoisuudesta. On ymmärrettävää, että ihmiset haluavat muuttaa köyhemmistä maista rikkaimpiin. Tällöin itse asiassa puhutaan aivan muusta kuin pakolaisuudesta, jos pakolaisuudella tarkoitetaan joutumista ”vainon kohteeksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, poliittisen mielipiteen tai tiettyyn yhteiskuntaryhmään kuulumisen vuoksi”. Siinä mielessä, että ”lännellä” on osavastuunsa pakolais- ja siirtolaisvirtojen syntymisessä, on ”lännellä” myös vastuunsa auttamisessa.

Žižek suuntaa kritiikkinsä myös ”idän kapitalistisiin maihin”, kuten Kiinaan ja Saudi-Arabiaan. Esimerkiksi rikkaat arabimaat eivät juurikaan ota pakolaisia, vaikka olisivat kulttuurillisesti ja maantieteellisesti lähempänä monia pakolaisten lähtömaita. Siirtotyöläisiä he sen sijaan ottavat ja häpeilemättä riistävät heitä kovempaa kuin lännessä kehdattaisiin.

Vasemmisto saakin sitten kritiikkiä useamman alakohdan verran. Hän syyttää vasemmistoa ”tabuista”, joista tulisi päästä irti seuraavasti:

1. Ei tulisi tarrautua naiiveihin narratiiveihin ihmisen hyvyydestä. Tässä Žižek viittaa hokemaan ”viholliseni on joku, jonka tarinaa en ole kuullut”. Onko siis Hitlerkin hyvä tyyppi, jos vain hiljennymme kuulemaan hänen sanomaansa? Tämä on Žižekin vanha hokema, mutta hän ei avaa miten se liittyy juuri käsiteltävään aiheeseen muutoin kuin ehkä terrorismin kautta.
2. Eurooppalaisten arvojen, kuten tasa-arvon, puolustaminen ei ole kulttuuri-imperialismia. Paikallisten kulttuurien kunnioittamisen nimissä ajatellaan relatiivisesti, että kaikki tavat elää ovat saman arvoisia, eikä esimerkiksi oteta huomioon moniin kulttuureihin sisältyvää epätasa-arvoa.
3. Länsimaisen elämäntavan puolustaminen ei itsessään ole tuomittavaa protofasismia tai rasismia. ”Tavallisten” ihmisten huoli elämäntapansa katoamisesta on ymmärrettävä. Ironista kuitenkin on, että paikallisia kulttuureita eivät uhkaa pakolaiset, vaan kapitalismi.
4. Islamin kritisointi ei ole ”islamofobiaa”. Itse ateistina vastustan kaikkia uskontoja ja samat argumentit pätevät myös islamiin (tosin evankelisluterilaisuus on muuttunut melko vaarattomaksi, joten en tuhlaa sen vastustamiseen energiaa). Liberaaleilla vasemmistolaisilla on outo oletus, että islam olisi jostain syystä hyvä liittolainen ”oikeistoa” vastaan.
5. Uskonnon politisoimisen ja ”fanatismin” samaistaminen: myös pinnallinen uskonnollisuus voi olla ”fanaattista”. Tämä liittyy Žižekin teemaan siitä, että kukaan ei (enää) todella usko uskontoon.

Siirtolaiset (kirjassa puhutaan ”pakolaisista”, esim. sivulla 55) etsivät parempaa elämää, mieluiten pohjoismaissa tai Britanniassa, eivätkä tyydy ”vähimmäismäärään turvallisuutta ja hyvinvointia”. He haluavat hyvinvointivaltion edut muuttamatta elämäntyyliään ja kokevat olevansa siihen oikeutettuja, koska ovat globaalin kapitalismin häviäjiä: he haluavat osansa kakusta, eivätkä koe olevansa kiitollisuudenvelassa saadessaan saman minkä länsimaalaisetkin. Länsimaalainen liberaali taas haluaa rauhoittaa omaatuntoaan ottamalla sopivan määrän pakolaisia länsimaisen hyvinvoinnin piiriin. Hän kokee itsensä hyväntekijäksi, joka pelastaa kolmannen maailman pakolaisen.

Almun antaminen korruptoi sekä antajan että vastaanottajan. Kun maahanmuuttajat pikku hiljaa muodostavat yhteiskunnan sosiaalisen alaluokan (koulutetuillekaan tulijoille ei ole aina töitä tarjolla), ja on hyvin vaarallista, että sosiaalinen luokka ja etnisyys menevät päällekkäin.

Maailma ilman rajoja on kaunis utopia, mutta ”vapaa liikkuvuus” on osa globaalia kapitalismia (ihmisten vapaa liikkuvuus rinnastuu tavaroiden ja pääomien liikkuvuuteen) ja kun se toteutetaan globaalin kapitalismin ehdoilla, ei globaali epätasa-arvo katoa minnekään asuinpaikkaa vaihtamalla. Moni varsin vasemmistolaisestikin ajatteleva saattaa sanoa, että ”maahanmuuttajia tarvitaan tekemään ne työt, jotka eivät suomalaisille kelpaa”. Siirtolaisuuteen liittyvä monikulttuurinen utopia on tuomittu epäonnistumaan, koska se perustuu keskenään epätasa-arvoisten ryhmien kohtaamiseen. Globaaliin köyhyyteen ihmisten siirtäminen paikasta toiseen on huono lääke; eriarvoisuus kyllä seuraa perässä.

Keskiluokkaisella vasemmistoliberaalilla on enemmän yhteistä intialaisen diplomi-insinöörin kanssa kuin persuja äänestävän duunarin kanssa, mutta entä maahanmuuttajalähiön huonoa suomea (hyvän englannin sijaan) puhuvien kouluttamattomien uskonnollisten konservatiivien kanssa? On kai parempi, että rajoitetaan kohtaamiset satunnaisiin Wolt- ja Bolt- tilauksiin, jotka voi hoitaa vaivaantumatta puhelin-äpillä.

Žižekin mukaan ”pakolaiset ovat hinta, joka meidän täytyy maksaa globaalista taloudesta” ja että laajat muuttoliikkeet — jopa globaali nomadismi — tulevat olemaan tulevaisuutta. Tämän kuitenkin tulee tapahtua organisoidusti, ei kaoottisen ”vapaan liikkuvuuden” kautta.

Itse kuitenkin suhtaudun tällaiseen suunnitelmaan skeptisesti. Edes Ruotsi ei ole pystynyt torjumaan laajaan siirtolaisuuteen liittyviä ongelmia. Ruotsin kuvittelisi olevan maailman vähiten rasistinen maa, siitäkin päätellen, että he ottavat niin paljon maahanmuuttajia. Ns. kohtaamisteorian mukaan rasismin tulisi vähetä maahanmuuttajien kasvun myötä, mutta Ruotsissakaan ei kukaan vaikuta olevan tyytyväinen nykytilanteeseen.

Hekin, joiden mielestä maahanmuutto on positiivinen asia, ovat huolissaan maahanmuuttajien kasautumisesta samoille asuinalueelle, jotka yleensä ovat alhaisten tulotasojen ja sosiaalisen statuksen alueita. Vaikka yksittäisten alueiden kohdalla maahanmuuttajavaltaisuus on ongelma, koko yhteiskunnan kohdalla ongelmaa ilmeisesti ei ole. Ainakaan niin kauan kuin kanta-asukkaita riittää tasapainottamaan kasautumista, jotta kotoutuminen onnistuisi. Tätä voisi pitää umpirasistisena ajatuksena, ellei se olisi nimenomaan liberaalivasemmistolainen ajatus.

Puhumattakaan siitä, että väestöräjähdys kyllä kuroo umpeen köyhyyden parissa päivässä, vaikka siltä ”pelastettaisiin” satoja tuhansia tai miljooniakin kehitysmaalaisia vuosittain.

*

Kommentoin aikoinani Osmo Soininvaaran blogissa aiheeseen liittyen; vasemmistolaisena pidin erikoisena sitä holhoavaa asennetta, jolla siirtolaisten taloudellista hyväksikäyttöä perustellaan: ihan hyvin ne voivat paiskia paskaduuneja täällä, koska onhan se silti parempi tilanne kuin heidän lähtömaassaan. Kuinka ollakaan, Soininvaara bloggasi aiheesta uudelleen: koska maahanmuuttajia (myös Osmo pohtii termin soveltuvuutta) on niin vaikea työllistää, voisi olla hyvä, jos heille voisi maksaa alempaa palkkaa.

Elämme todellisuudessa, jossa kaikkia seuraavia väittämiä pidetään yleisesti totena: 1) Suomessa on työvoimapula 2) Suomessa on ennätyskorkea työttömyys 3) Suomi tarvitsee maahanmuuttajia työvoimapulan paikkaamiseen 4) tarvitaan poikkeustoimenpiteitä, jotta maahanmuuttajat voitaisiin työllistää.

Ihmiskaupasta tulee kenties ensimmäisenä mieleen seksikauppa, mutta yleisin ihmiskaupan muoto on edelleen työvoiman hyväksikäyttö, jossa ulkomaalaisella työntekijällä teetetään töitä suomalaisen lainsäädännön ja sopimusten vastaisesti. Lievimmillään se on pimeää työtä, josta itäeurooppalaisilta tuttaviltani kuulen huhuja, mutta josta en löydä kattavaa tutkimusta ainakaan verkosta.

Vasemmistollekin kelpaa EK:n mantra siitä, että Suomi tarvitsee jatkuvalla syötöllä työperäistä maahanmuuttoa, koska se sopii liberaalin vasemmiston rasisminvastaiseen projektiin. Puheissa ollaan huolestuneita siitä, miten maahanmuuttajia käytetään taloudellisesti hyväksi tai miten maahanmuuttajareserviä käytetään palkkojen alentamiseen, mutta niitä kuuluisia rakenteita ollaan haluttomia muuttamaan.

Heikko-osaisuuden periytyminen ja kasautuminen ovat tunnettu ilmiöitä. Millaiselta Suomi näyttää silloin, kun keskiluokka ja he ”jotka tekevät työt, jotka eivät suomalaisille kelpaa” alennetulla palkalla muodostavat kaksi eri yhteiskuntaluokkaa, jotka eroavat toisistaan ulkonäön, kielen, asuinalueen ja mahdollisesti uskonnon perusteella? Nämä ovat niitä rakenteita, joita ei paikata hymyllä ja antirasismikoulutuksilla.

Tämä ei ole taidetta

Matti Mäkelän Tämä ei ole taidetta — Tabujen rikkominen kissantaposta mustaan marsalkkaan (Siltala 2016) perustuu Mäkelän väitöskirjaan.

Mäkelä aloittaa johdannossa kommentoimalla Kai Ekholmin toimittaman Kielletyt–kirjan ”romantisoivaa” ja ”salaa ihailevaa” asennetta suhteessa tabuja rikkovaan ja kiellettyyn kirjallisuuteen. Siinä sensorit kuvataan typeriksi ja ahdasmielisiksi ja sananvapauden puolustajat itsestään selvästi jaloina ja sankarillisina. Joskin Mäkelä myös tunnustaa, että Ekholmin kirja kuvaa sensuurin historian monimutkaisena ja monivaiheisena.

Mäkelä kytkee sananvapauden modernisaatioon, jossa vapaus on itsessään arvo, se on rationaalinen ja universaali. Modernisaation vastapooliksi voidaan asettaa toisaalta ”taantumus”, toisaalta sellaiset kulttuurit ja kulttuurin reuna-alueet, jotka eivät ole vielä täysin modernisoituneet. Vapaus rikkoa tabuja sisältyy sananvapauteen, joka sisältyy vapauteen yleensä. Viktoriaanisen ajan kaksinaismoralististen säädyllisyyskäsityksien kritiikin kautta tabujen rikkominen alettiin nähdä positiivisena asiana. Tämän päivän keskustelussa vaikkapa ”politiikan tabulla” tarkoitetaan asiaa, josta puhujan mukaan ei puhuta, vaikka pitäisi.

Sananvapautta rajoittavan sensuurin yksi keskeisiä tehtäviä on ollut ”tavallisen kansan” suojeleminen vaaralliselta ”roskalta”, pornografialta ja ”raa’istavalta” materiaalilta. Tällaisena on nähty erityisesti viihde ja muu ”matalakulttuuri”. Moderniin valistusideaaliin (ristiriitaisestikin) sisältyvä kasvattava asenne ulottuu Suomessa snelmanilais-topeliaanisesta aatteellisuudesta Yleisradion ohjelmapolitiikkaan.

Korkeaa ja matalaa kulttuuria on määritelty monella tavalla, mutta etenkin sillä, että korkea taide haastaa vallitsevia ajattelutapoja kun taas matala taide, eli viihde toistaa ja uusintaa niitä. Korkean taiteen tabujen rikkominen nähdään positiivisena, matalan taiteen roskana. Mäkelän käsittelemät teokset ovat etabloitunutta korkeakulttuuria.

Tabu on alun perin tarkoittanut pyhää tai kiellettyä. Tabu perustuu kulttuurisesti jaettuun tietoon, joten sen rikkominen on määritelmällisesti mahdollista vain tietoisesti ja kulttuurin sisällä.

Mäkelä mainitsee varsinaisen (ennakko)sensuurin lisäksi itsesensuurin, jonka aiheuttajana hän pitää paheksuntaa ja muuta kielteistä suhtautumista. Tästä seuraa (näennäinen) ristiriita: tabuja rikkovalle taiteelle paheksunta on välttämätön komponentti. Esimerkiksi Mäkelän analysoiman Mäen ”kissantappovideon” varsinainen sisältö on sen vastaanotto, kuten tekijä itse Kissa–esseessään kirjoittaa.

Kun puhutaan taiteesta ja kulttuurista ja varsinkin korkeakulttuurista, moraalikriittinen luenta, eli loukkaantuminen, paheksunta, ymmärtämättömyys ja tuomitseminen nähdään vanhentuneena.

*

Mäkelän käsittelemät tabuja rikkovat taideteokset ovat varmasti kaikille tuttuja: Hannu Salaman romaani Juhannustanssit, Esa Sariolan romaani Kuolemaani saakka, Oulun teatteripäivien Jumalan teatteri, Teemu Mäen Sex and Death (eli ”kissantappovideo”), Ulla Karttusen kuvataideteos Neitsythuorakirkko, Katariina Lillqvistin animaatio Uralin perhonen, ja elokuva Suomen marsalkka (eli ”Musta Mannerheim”). Näiden lisäksi sivutaan Mäkelän omaa sadomasokistista romaania Rakkausromaani (WSOY 2006).

60-luvun kirjasodat tuntuvat kaukaisilta. Salaman jumalanpilkka ei hätkähdytä enää ketään. Toisaalta kirjassa käytetään sanaa ”neekeri” ja loppupuolella esiintyy naiseen kohdistuvaa väkivaltaa. Muutenkin romaania voi luonnehtia sävyltään ”ummehtuneeksi”. Omana lukioaikana se luetettiin oppilailla, mutta tuskin luetetaan enää. Moni tietää kirjan historian ja ”salamasodalla” on oma paikkansa sananvapaussankaruuden narratiivissa, mutta kirjan sisällöllä on nykylukijalle varsin vähän annettavaa.

Animaatioelokuvaa Uralin perhonen en ole nähnyt, mutta kuuntelin siitä tehdyn kuunnelmasovituksen. Loppujen lopuksi keskusteluun osallistumiseen riittää, kun tietää että tarina kertoo Mannerheimin homoilusta. Haastatteluissa ohjaaja Lillqvistin on maininnut yhdeksi motiiviksi pahiksena pitämänsä Mannerheimin loukkaamisen. Loukkaamisen edellytyksenä on, että homoseksuaalisuutta pidetään häpeällisenä.

Suomen marsalkka- elokuva löytyy näemmä myös Areenasta. Kyseessä on vitsi, jonka voi tiivistää elokuvan ”epäviralliseen” nimeen ”Musta Mannerheim”. Mitään ansioita elokuvalla ei ole, joiden vuoksi se kannattaisi katsoa — vaikka se on vain 45 minuuttia pitkä, on sen loppuun katsominen tuskaista myötähäpeää. Tässä tapauksessa aivan oikeasti sen voi jättää katsomatta ja silti tietää siitä kaiken oleellisen.

Jumalan teatteri oli esitys Oulun teatteripäivillä 1987. Näistä esimerkeistä se on kenties sisällöltään tyhjin: on täysin mahdotonta saada tietoa, mitä ”esityksessä” tapahtui muuta kuin että heiteltiin ulostetta yleisön päälle. Häppeningiin osallistuneet ohjaajat Esa Kirkkopelto ja Jari Halonen sekä näyttelijät Jorma Tommila ja Jari Hietanen ovat sittemmin saavuttaneet pysyvän paikan taide-elämässä ja Kirkkopelto on toiminut Teatterikorkeakoulun professorina.

*

Tabuja rikkovan taiteen vastaanotto on performanssi. Kaikille käsiteltäville teoksille yhteistä on, että jokainen on joskus niistä kuullut, mutta harva on niihin tutustunut. Sisällöstä tulee toissijaista.

Mäkelä kiteyttää kirjansa sen loppusanoissa seuraavasti:

Provokaation osalta julkisuuden rakennemuutoksen seuraavat näkökulmat näyttävät oleellisilta: provokaatio ja motiivin etsiminen muuttuivat osaksi vastaanottoa. Lehdistökin muuttui kyyniseksi provokaatioita kohtaan. Lopulta myös Yle ryhtyi itse tuottamaan provokaatioita. Tällä hetkellä jo lukijat ja varsikin he, tuottavat provokaatioita. [..] Vastaanoton muutos on aiheuttanut sen, ettei taiteilija enää ole selviytyvä uhri, joka muuttuu sankariksi, vaan häiritsijä, joka joko säilyy häiritsijänä ja joutuu umpikujaan tai päätyy ”professoriksi” eli ryhtyy tavallaan itsensä rekonstruktiiviseksi tulkiksi.

Historian loppuun liittyen sellaiset aidot taistelut, joissa toisinajattelijat taistelisivat sorrettujen oikeuksien puolesta ja tulisivat siksi vaiennetuiksi, ovat länsimaista kadonneet. Jokainen nettiräyhääjä katsoo olevansa sananvapaussoturi.

Ristiriita sen välillä, että provokaattori haluaa olla sankari, mutta joutuukin kritisoiduksi, lienee sen kokemuksen taustalla, että ”mitään ei saa enää sanoa”. Siitäkin huolimatta, että myös ”ennen” provokaatioista provosoiduttiin ja vaikka nykyään ei häkki heilu jumalanpilkasta tai muustakaan, ei enää paheksunnan vastapainoksi saa marttyyrinviittaa.

Tabuja rikotaan ja aiheutetaan pahennusta, siinäpä se.

*

Aiheeseen liittyen verkkolehti Mustekalasta löytyi artikkeli vuodelta 2008: Skandaalista toiseen (4.6.2008 Maritta Mellais, Max Ryynänen, Martta Heikkilä, Irmeli Hautamäki). Tässäkin diskurssissa on sama ristiriita, joka on mukana aina aihetta käsiteltäessä: yhtä aikaa korostetaan ”rauhoittukaa, kyse on vain taiteesta, ei sitä pitäisi kenenkään loukkaantua”, mutta kaikkien käsiteltyjen teosten tarkoitus on ollut tabujen rikkominen (joka on lähtökohtaisesti positiivinen asia). Jos teokset eivät olisi aiheuttaneet skandaalia (tai, ”sensaatiota”, ”keskustelua”, ”kohua” tms), kuka niitä olisi edes pannut merkille?

Tekoälyjumala

Tekoälyn kuten ChatGPT:n yleistyminen on luonut uuden vajaaälyisyyden lajin: ihmiset, jotka kysyvät joka asiaa tekoälyltä ja uskovat löytävänsä kiveen hakatun totuuden.

Juuri tekoälyn läpinäkymättömyys tuottaa illuusion erehtymättömyydestä; siinä missä tieteellinen tutkimus on (ainakin ihannetapauksessa) läpinäkyvää ja kuka tahansa voi lähteitä seuraamalla todentaa päättelyketjun, ChatGPT generoi aineistosta ympäripyöreän yleistyksen. Juuri tuo ChatGPT:n läpinäkymättömyys luo sen ympärille lähes uskonnollista mystiikkaa ja näennäinen itsevarmuus vastata niihinkin kysymyksiin, joihin se ei ”tiedä” vastausta, tekee siitä ihmisten silmissä viisaan.

Astetta pidemmällekin voidaan mennä. Yliopistolehti kirjoittaa:

Niin sanotut jumalbotit ovat uskonnollisilla teksteillä opetettuja kielimalleja, jotka antavat ohjeita pyhien kirjoitusten tulkinnassa tai elämän ongelmissa. Käyttäjä voi myös pyytää bottia laatimaan personoidun rukouksen tai puhumaan jumalan äänellä.

Näin hindut, mutta myös kristityt. Saan jatkuvasti kohdennettua mainontaa liittyen tekoälyyn, koska olen näitä kirjoituksia varten hakenut hakusanoilla Googlesta. Viimeisimpänä liittyen generatiivisiin tekoälyohjelmiin, jotka tuottavat esimerkiksi kuvitettuja ”lastenkirjoja”, tai tässä tapauksessa kuvitettuja tarinoita Raamatusta. Joissa Jeesus on tietenkin valkoinen angloamerikkalainen, kuten ovat kaikki Vanhan Testamentin profeetatkin.

Mainosten alla on kirjaimellisesti tuhansia kommentteja, jotka ylistävät ”Amen!” En tiedä, ovatko ne kaikki tuhannet tilit tekoälybotteja. En ole varma kumpi on pelottavampi skenaario: se että ne ovat, vai se että ne eivät ole.

Alenka Zupančič: ”ChatgGPT on tiedostamattoman kieltä”

Suhtaudun psykoanalyysiin kahtalaisesti: toisaalta monet Freudin keskeiset ajatukset ovat jo niin valtavirtaa, ettei niitä enää mielletä freudilaisiksi (”alitajunta” arkikielessä, psykoterapian merkitys, seksuaalisuuden merkitys, lapsuuden kehitysvaiheet), toisaalta psykoanalyysiin liittyy paljon epätieteellistä huuhaata, että sitä ei voi ottaa aivan tosissaan, mutta kukapa ei toisaalta olisi kiinnostunut huuhaasta.

Kirjoitin aikaisemmin bloggauksen ”Tekoäly psykoanalyysissä”, jossa pohdin kielimallejä käyttäviä tekoälyjä (LLM, esim. ChatGPT) mm. surrealismin ja tiedostamattoman kautta.

Koska ajatus on niin ilmiselvä, on sen huomannut tietenkin moni muukin. Youtubessa tuli vastaan video, jossa slovenialainen filosofi (ja psykoanalyytikko) Alenka Zupančič vertaa ChatGPT:tä tiedostamattomaan ja ammattifilosofina droppailee nimiä enemmän kuin minä harrastelijana.

Zupančič aloittaa huomauttamalla, että postrukturalistit antihumanismissaan sivuuttavat subjektin, joka on heille pelkästään diskurssin tuottama efekti. ChatGPT toimii samalla tavalla: se on pelkkä tekstiä tuottava kone ilman subjektia. Lacanilaisessa teoriassa juuri subjektin puute synnyttää subjektin (ymmärrän pointin, mutta tämä on juuri sellaista epätieteellistä pallottelua, joka toki tekee psykoanalyysistä mielenkiintoista mutta ainakin minua estää ottamasta sitä vakavasti). Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, mielestäni tekoälyn vertaaminen ”inhimilliseen” älyyn on naurettavaa antropomorfismia, juuri koska tekoäly ei ole subjekti. Poststukturalistinen kieliteoria ja lacanilainen psykoanalyysi voivat ohittaa tämän ongelman.

ChatGPT:lle astetuista rajoituksista voi myös löytää analogian psykoanalyysistä. ChatGPT:llä ei voi esimerkiksi tuottaa pornoa tai syrjivää sisältöä (Elon Musk on julistanut tämän ”nihilismiksi”, jostain selittämättömästä syystä). OpenAI on siis ohjelmoinut tekoälylle ”yliminän” jonka torjunta estää tekoälyn syvyyksistä nousemasta kaikkein alhaisimpia viettejä.

Turun kirjamessut

Olen käynyt Turun kirjamessuilla siitä asti kun muutin Turkuun vuonna 2001. Muutama vuosi on tainnut jäädä väliin sen vuoksi, että olen asunut ulkomailla. Tavallaan pidän messuhuumasta: kerran vuodessa saa pitää karnevaalia kirjallisuuden ympärillä. Myös tuttuja tapaa aina. Toisaalta levoton hösääminen ei kannusta syventymään; 20 minuutin kirjahaastattelu on ihan liikaa, mieluummin vaikka käy katsomassa, mitä viini- ja ruokamessuilla on, etenkin viinimessuilla.

Tänä vuonna messut oli siirretty messukeskuksesta Logomoon yrityskaupan myötä.

Turun taudinkuvan kuuluu, että tapahtumat järjestetään tiloissa, jotka tapahtumiin mahdollisimman huonosti soveltuvat. Esimerkiksi mielenkiintoisimmat keikat ovat Bar Ö:ssä tai Hannikaisessa, jotka ovat sellaisia olohuoneen kokoisia paikkoja ja joihin yleisö ei mahdu sisään. Sen sijaan kunnollisissa tiloissa, kuten entisessä Utopiassa (ent. Klubi jne.) tapahtumien järjestäminen ei ole taloudellisesti kannattavaa.

Samoin Logomon on tapahtumaan liian pieni ja sokkeloinen (lukuun ottamatta ”päälavaa”, johon mahtui ja jonka katsomo tuli välillä jopa puolilleen). Logomo toimii myös päärautatieasemana, koska varsinaista rautatieasemaa Turussa ei ole.

Toisaalta, Turun kirjamessut ovatkin kutistuneet joka vuosi Helsingin varastaessa huomion. Helsinki kopioi tapahtuman samalla konseptilla (kirja-, tiede-, ruoka-, viini-, levy-, ja antikvariaattimessut ja mitä muuta kaikkea voikaan kuluttavalle keskiluokalle tarjota) ja on kasvanut siitä asti. Ehkä Turun messut olivat jo liian suuret messukeskukseen, saman tien saattoi leikata näytteilleasettajista 40% ja laittaa ne pienempään tilaan.

Ville Hytönen, Kari Angeria ja Tapani Kinnunen keskustelevat tekoälystä.

Hajota ja hallitse: taiteilijoiden rahapolitiikka Suomessa

Ajan henki on, että mitään ei kannata tehdä, jos siitä ei saa rahaa ja taiteen pitäisi olla kaupallisesti kannattavaa. Samaan aikaan taiteella tienaaminen on tehty mahdottomaksi — vaikka tuote kelpaisikin kuluttajille, ei se tarkoita että tekijä siitä saisi elantonsa. Levyjä ei osta enää kukaan ja Spotify maksaa vain senttejä kaikille muille paitsi Taylor Swiftille. Sama spotifysaatio odottaa kaikkea muutakin kulttuuria: kirjoja, sarjoja, leffoja, musiikkia…. kuvataidetta ei, koska se tehdään tekoälyllä ja kuvittajat eivät saa edes sen vertaa. Jäljelle jää enää vain ne brändit, jotka Disney on ostanut.

Viime viikon pikku uutinen oli, että 20% runokirjojen (kirjastoluokka 82) tekijänkorvauksista menee tästä eteenpäin kuvittajille, riippumatta onko teoksessa kuvitusta tai kuinka paljon sitä on. Asiasta tekee vielä huvittavamman se, että Heli Laaksosta lukuun ottamatta runokirjojen tekijänkorvauksilla saa runoilija ostaa ehkä sen halvimman kyykkyviinin.

Samalla tavalla rahanjaosta tapeltiin viime vuonna, kun äänikirjojen lukijat halusivat osansa äänikirjojen lainauskorvauksista. Korvaukset on poljettu pohjamutiin ja sen jälkeen laitetaan vielä eri taiteenalat tappelemaan roposista.

Kirjailija JP Koskinen kirjoittaa blogissaan aiheesta seikkaperäisemmin.

*

Kirjoitin taidealan rahapulasta kommentin myös kirjailija-muusikko Kauko Röyhkän Facebook-sivulle päivityksen alle, jossa hän valitteli ainaista rahapulaansa. Käytin siinä ”ajan hengestä” ilmaisua ”oikeistolainen” ja se sai monet triggeröitymään ja ohittamaan itse kommentin pointin.

Anteeksi, ei pitäisi käyttää ilmaisua ”triggeröityä”, koska joku voi siitä…. triggeröityä.

Kirjailija-muusikko itse kommentoi, että ”ei kaikkea voi mitata rahassa”.

Seuraavassa päivityksessään hän pyysi lukijoita lahjoittamaan rahaa.

*

LISÄYS 8.10. Kirjailija Niko Hallikainen julkaisee uuden romaaninsa Prima Materia ilmaiseksi verkkosivuillaan, koska haastattelun mukaan kirjailija muutenkin tienaa kirjoillaan niin vähän. En jaksa etsiä tilastoja, mutta Hallikainen kuitenkin kuulunee suomalaisessa mittakaavassa vähintään myyntilukujen keskikastiin ja hänen aikaisemmat kirjansa ovat saaneet kriitikoilta ylistystä. Toki kyseessä on provokaatio ja julkisuustemppu, mutta on myös totta, että edes kohtuullisesti myyvät kirjailijat ansaitsevat kirjoillaan niin nimellisiä summia, että niillä olisi merkitystä.

Kohti nollatyöttömyyttä

Uutisten mukaan työttömyys on kasvanut nykyisellä hallituskaudella 60 000:lla huolimatta siitä, että hallitus erityisesti kampanjoi työllisyyden parantamisella. Huolimatta siitä, että työttömyysturvaan on tehty heikennyksiä ja työttömiä ajettu ahtaammalle, työttömyys ei ole laskenut.

Korkea työttömyys johtuu heikosta taloustilanteesta. Se taas johtuu siitä, että suomalaiset eivät kuluta tarpeeksi. Hallituksen mukaan suomalaisten haluttomuus kuluttaa ei johdu heikosta taloustilanteesta.

Toisaalta hallitus itse ajaa viestiä, että kaikesta pitää säästää ja että suomalaiset elävät yli varojensa.

Itse olisin taipuvainen ajattelemaan, että säästäminen on hyve. Markkinatalouden logiikka taas on, että ihmisille pitää aina vain luoda uusia tarpeita, koska kulutuksen pitää kasvaa, jotta talous kasvaisi. Ja jos talous ei kasva, sijoittajat vetävät rahansa pois Suomesta eikä kelllään ole enää hauskaa.

Samaan aikaan samat lehdet kirjoittavat, kuinka liikakulutus tuohoaa luonnon ja ilmaston.

Puhumattakaan työvoimapulasta.

Mutta työttömyydestä: töitä ei ole enää edes korkeakoulutetuille. Lääkkeeksi tarjotaan parempia työnhakutaitoja tai karenssia. Voi myös työllistää itse itsensä.

Tapa, jolla työttömyydestä puhutaan on että taloustilanteesta huolimatta työttömät itse ovat syyllisiä tilanteeseensa. Kuitenkin työttömyys on väistämätön, ellei jopa välttämätön osa systeemiä, koska työttömyyden laskiessa työvoimakulut nousevat ja inflaatio kiihtyy ja yritysten kannattavuus laskee.
Voi tietysti olla, että teoria ei pidä paikkaansa (phillipsin käyrät sun muut), mutta haluaisin kuulla, miten talousosaajapuolueena itseään profiloiva Kokoomus kommentoisi asiaa. Onko työttömyyden vähentäminen edes teoreettisesti mahdollista vai onko työttömien ruoskiminen pelkästään ideologinen valinta ja puhdasta ilkeyttä? Jos ”luonnollinen työttömyysaste” on vähintään sen 6%, mitä nämä ihmiset ovat tehneet työttömyyden ansaitakseen ja miksi heitä pitää rankaista asiasta, johon he eivät voi vaikuttaa?

Sensuuri Suomessa

Kai Ekholmin toimittama Kielletyt (Things to come, 1990) on artikkelikokoelma sensuroiduista kirjoista ja taidesensuurista yleensä. Pääpaino on kuitenkin kirjoilla: mukana on yksi artikkeli näytelmistä ja yksi äänilevyistä. Internetin sensuuri ei vielä vuonna 1990 ole päässyt mukaan. Vaikka kirja onkin hieman vanhentunut, on se hyvä katsaus sensuuriin Suomessa viime vuosisadalla. Huomionarvoista on myös, että ne ilmeisimmät kirjasodat (Linna-Salama-Rintala) ohitetaan maininnoilla. Samoin hiljattain edesmennyt Mattijuhani Koponen jätetään mainitsematta.

Vaikka kirja on jo vähän vanhentunut — tai juuri siksi — on se hyvä muistutus niille, jotka hokevat, että ”mitään ei saa enää sanoa”.

Kokoelman aloittaa Juhani Sarsilan taustoittava artikkeli sensuurin historiasta. Platon mainitaan, mutta myös Aristofanes, Konfutse ja keskiajan Eurooppa ja kirjaroviot.

Sarsila aloittaa viittaamalla psykoanalyysiin: hänen mukaansa sensuuri yksilön psyykessä tarkoittaa ”mielenterveydelle välttämätöntä torjuntaa” ja että ihminen on sitä ”terveempi”, mitä parempi sensori hänen yliminänsä on ja mitä vähemmän ”alitajuiset pyrkimykset pääsevät tietoisuuteen”. Rinnastus on sinänsä mielenkiintoinen: ilman mitään filtteriä tiedostamattoman ja tietoisen välillä yksilö suistuisi kaaokseen ja ilman mitään impulssikontrollia raastaisi kaupan kylmäaltaansa pakasteita nälkäänsä tai ulostaisi ja masturboisi julkisella paikalla. Silti väittäisin, että Sarsilan tulkinta Freudin teoriasta ei ole täysin oikea: liian voimakas yliminä johtaa estoiseen neuroottisuuteen ja hysteriaan; psykoanalyysin tehtävä on parantaa paljastamalla pinnan alla piilevät tiedostamattomat impulssit.

Jukka Rislakin artikkeli yhdysvaltalaisesta sensuurista on mielenkiintoinen, mutta kenties vähän tarkoitushakuinen. Lähdeluetteloa ei ole ja joissakin kohdissa viittaukset ovat epämääräisiä. Pääpaino on 1980-luvulla ja Reaganin kaudella, mutta paljon myös loikitaan ajassa 1950-luvun mccarthyisimin aikoihin ja aina 1930-luvulle asti. Samoin poimitaan anekdootinomaisesti tapauksia sieltä täältä ympäri Yhdysvaltoja, joka on kuitenkin laaja maa ja se mitä tehdään paikallisella tasolla, osavaltion tasolla tai liittovaltion tasolla ei ole aina yleistettävissä koko maata koskevaksi. Toisaalta, tuohon aikaan asiat kerrottiin televisiossa, lehdissä tai kirjoissa, mikä antoi niille sellaista painoarvoa, jota sosiaalisessa mediassa jankkaamisella tänä päivänä ei ole.

Mutta vielä 1980-luvulla Yhdysvalloissa poltettiin kirjoja roviolla, mukaan pääsivät mm. Anne Frankin päiväkirjat. Lievempänä ovat poistot koulukirjastoista, joita aina silloin tällöin tapahtuu ympäri Yhdysvaltoja siellä täällä ja tapahtuu edelleen.

Yhdysvalloissa sensuuria ajoivat ja ajavat edelleen erilaiset konservatiiviset painostusryhmät, joista mainitaan mm. Jerry Falwellin ”Moral majority”, Gablerin pariskunnan ”Pro-Family Forum” sekä Heritage-säätiö. Ryhmät ovat etenkin pyrkineet sensuroimaan evoluution ja seksuaalikasvatuksen opetusta kouluista.

Lähes koominen luku suomalaisen sensuurin historiassa oli ”tapaus Mykle”, josta kirjassa haastatellaan kustantaja Caius Kajantia, joka osaa myös jutuniskennän (tapauksen Wikipedia-artikkeli on ilmeisesti kirjoitettu saman haastattelun pohjalta). Kyseessä on norjalaisen Agnar Mykle kirjoittama Laulu punaisesta rubiinista (Sangen om den røde rubin) -teos vuodelta 1956 (ei tule sekoittaa Johannes Linnankosken romaaniin Laulu tulipunaisesta kukasta vuodelta 1905). Kirja kertoo 30-luvun opiskelijoiden seksiseikkailuista, mutta koska en ole lukenut sitä eikä ainakaan verkosta löydy lainauksia, en tiedä kuinka suorasukaisesta kirjasta on kyse. Epäilen kyllä, että kyseessä ei ole mistään sen rohkeammasta, mitä mummojen kirjastosta jonottamien Julia Quinnin tai Enni Mustosen kirjoissa on.

Suomessa kuitenkin vuonna 1957 ilmestynyt kirja määrättiin takavarikoitavaksi ja poltettavaksi. Kustantaja Kajanti sai valita sakkojen ja kolmen kuukauden vankeusrangaistuksen väliltä ja määrättiin maksamaan ”rikoshyötynä” valtiolle lähes miljoona markkaa, mikä johti Ammattikirjat Oy -kustantamon konkurssiin. Jutun mukaan painoksen polttaminen Rauma-Repolan höyryvoimalaitoksessa kesti yhdeksän ja puoli tuntia 750 asteessa.

Jupakan taustalla olivat mm. Kristillisen Kulttuurin Liitto ja Kristillinen ylioppilasliitto, joiden aloitteesta oikeusministeri J.O. Söderhjelm kokosi ”Epäsiveellisen kirjallisuuden vastustamisen valvontalautakunnan” arvioimaan Myklen teosta. Juttuun sekoittui vielä silloinen oikeuskansleri Olavi Honka, joka Kajannin mukaan painosti asiassa sisäministeri Teuvo Auraa. Vielä oikeudenkäyntipäivänä arkkipiispat Ilmari Salomies, Mikko Juva ja mm. Salama-oikeudenkäynnistä tuttu Martti Simojoki. Tapaus sai jonkin verran kansainvälistä huomiota ja Kajannin taakse asettuivat mm. kirjailijat Bertrand Russel ja Henry Miller.

Kaikesta huolimatta pölyn laskeuduttua kirja julkaistiin suomeksi vuonna 1970.

Suomen 1940-luvun kulttuuripolitiikasta nostetaan tikun nokkaan runoilijaprofessori V.A. Koskenniemi. Tuossa vaiheessa Veikko Antero oli ollut jo pitkään Turun yliopiston professorina. Hänen natsisympatiansa eivät tietenkään ole mikään salaisuus, mutta silti hänen Hitleriä, sotia ja kansanmurhia ylistävät kirjoituksensa saavat aina luettuina vähän hätkähtämään. Kari Saviniemen artikkeli rakentuu sen ristiriidan varaan, että miten sivistyneet kulttuurivaikuttajat saattoivat olla niin sokeita, että ylistivät kansallissosialismia suurena humanismina, vaikka sen barbaarisuus oli silmien edessä nähtävänä. Ristiriitaa ja suorastaan ironiaa on myös siinä, että Koskenniemi oli samaan aikaan kansallissosialistien Euroopan kirjailijaliiton puheenjohtaja, että sananvapausjärjestö Suomen PENin puheenjohtaja (ja siinä sivussa myös Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja). Ilmeisesti toisinajattelijoiden vainojen ja natsien kirjarovioiden hyväksyminen ei ollut este sananvapaustyölle.

Otetaan loppukevennykseksi Pekka Gronowin kiellettyjä levyjä käsittelevässä artikkelissa mainittu pamfletti Communism, hypnotism and The Beatles (David. A. Noebel, Christian Crusade Publications, 1965). Tähän olen törmännyt muissakin yhteyksissä, mutta en ole edelleenkään varma, onko kyseessä parodia vai onko joku ottanut tämän joskus tosissaan. Ensimmäisellä sivulla lainattu lähde on ”Vapaan maailman” ja ”vapaan tieteen” edustaja Dr. Leon Freedom. Otsikko jo varmasti spoilaakin, mistä jutussa on kyse.