Kategoria: Politisointi

Kirjojen ALV nousee

Ajattelin ensin, että en kommentoi paljon puhuttua tuoretta hallitusohjelmaa sen enempää, mutta yksittäinen tämän bloginkin aihepiiriin liittyvä päätös on siirtää mm. kirjat aikaisemmasta 10%:n ALV-luokasta 14% prosentin piiriin (ks. sivu 236). Aikaisemmin tähän luokkaan ovat kuuluneet myös mm. elokuva- ja kulttuuri- ja liikuntatapahtuminen liput (eniten varmasti kirpaisevat kalliimmat lääkkeet, mutta ei mennä siihen tässä). Nyt kevyempään ALV-luokkaan jäisivät vain sanoma- ja aikakauslehdet.

Kovien ohjelmaan sisältyvien leikkauspäätösten perusteluista voi olla samaa tai eri mieltä, mutta ainakin niillä on perusteensa. Kirjojen verottaminen tuntuu perusteettomalta. Kirja-alalla jo nyt katteet ovat olemattomat ja suuri osa kirjailijoista tekee töitä puoli-ilmaiseksi (ks. esim. Kirjailijaliiton tutkimus v. 2018). Kirjallisuudella on arvonsa, mutta onhan se totta, että kustannusala Suomen kokoisella kielialueella on nappikauppaa. Esim. Suomen kustannusyhdistyksen tilastoista selviää, että viime vuonna kirjojen arvonlisäveroton nettomyynti oli 279,8 miljoonaa euroa. Jos luen tuota tilastoa oikein, se tarkoittaa kustantamoiden nettomyyntiä, eli siihen lisätään vielä kirjakaupan kate, mutta suuruusluokka selviää tuostakin. Päässäkin voi laskea, että 10% ALV tuosta on 27,98 miljoonaa. Veron korotus 14%:iin toisi lisää 11,3 miljoonaa. En lähde populistisesti hakemaan tuolle summalle mitään verrokkia, mutta onhan tuo täysin merkityksetön luku.

Kirja-alalla ei raha liiku, siitäkään huolimatta, että kirjat ovat jo nyt aivan liian kalliita. Ainakin minusta 30€ on aika paljon, ja siksi ostan kirjani divareista (joissa valikoima on myös parempi kuin ”oikeissa” kirjakaupoissa). Onneksi on kirjasto. Ainakaan vielä kirjastoa vastaan ei ole uskallettu hyökätä samoin argumentein kuin julkisrahoitteista YLEä, vaikka samat valituksenaiheet pätisivät siihenkin: verorahoilla niitä pidetään yllä ja kuulemma niissä kirjoissa voi olla monikulttuurisuutta ja homoilua.

Kirjojen ALV:n korotuksen vaikutukset verokertymään ovat siinä määrin olemattomat, että sille on vaikea keksiä muuta motivaatiota kuin että ajatus on tärkein: kunhan vain kulttuurialaa ja muita kommareita vituttaa.

Päätän kuitenkin tämän bloggauksen hallitusohjelmasta (sivu 90) löytyviin kauniisiin sanoihin:

Taiteella ja kulttuurilla on itseisarvo. Monipuolinen ja arvostettu taide- ja kulttuurielämä on sivistysvaltion tunnusmerkki.

LISÄYS:
Katso myös Karo Hämäläisen kirjoitus Parnasson blogissa.

Mitä sitten pitäisi ajatella Roger Watersista?

Kuuntelin nuorena paljon Pink Floydia, jossa oli sitä edellisessäkin postauksessa mainostamaani psykedeliaa. Varsinkin joku The Wall omassa itsesäälisessä narsismissaan ja mukataiteellisuudessaan vetosi murrosikäisen kokonaistaideteoksen kaipuuseen. Kuuntelin levyn ja katselin filmin aikoinaan niin puhki, että siihen on nykyään vaikea suhtautua puolueettomasti, mutta onhan se totta, että musiikillisesti se ei ole kovin kummoinen levy ja esim. Wish you were here on paljon parempi.

Samoihin aikoihin lueskelin myös bändihistoriikkeja ja artikkeleita juurikin The Wallin syntyprosessista ja päällimmäiseksi fiilikseksi jäi, että Roger Waters ei noin ihmisenä ole kovin ihailtava. Tässä nyt sinänsä ei ole mitään ihmeellistä, moni muusikko ja taiteilija on elävässä elämässä suorastaan mulkku.

Olin noin 20 vuotta seuraamatta hänen edesottamuksiaan, mutta vuosi sitten Waters nousi otsikoihin Putinin sotaa puolustavilla lausunnoillaan. Nyt hän on joutunut Saksassa vaikeuksiin esiintyessään ”natsiunivormussa” keikoillaan.

Niille, jotka eivät jostain syystä tiedä, kerrottakoon että kyseessä on The Wall -albumilta ja elokuvasta tuttu ”Pink”, fiktiivinen rokkitähti joka sekoaa ja kuvittelee keikalla olevansa kansanjoukkoja hallitseva fasistijohtaja. Levyn autoritarismin vastainen sanoma on siinä määrin simppeli ja vastaanottajan naamaan hierottu, että sen ei pitäisi jäädä kenellekään epäselväksi. Tulkitsevatko saksalaiset nyt sitten Pink-hahmon univormuineen väärin?

Watersin antisemitistiset ja aivan oikeita diktatuureja, kuten Kiinaa puolustelevat ja Ukrainaa vähättelevät lausunnot ovat kieltämättä häirinneet sitä tulkintaa, jonka Watersin omista poliittisista kannoista voi tehdä. The Animals -levyltä tutun sikahahmon kylkeen heijastettu Daavidin tähti tuskin on sattumaa, eikä ole vaikea ymmärtää, miksi juutalaiset siitä loukkaantuvat. Yhä enemmän Roger Watersista tulee mieleen shakkilegenda Robert ”Bobby” Fischer.

Waters on puolustautunut mm. sillä, että hänen keikoillaan on taustakankaaseen heijastettu Anne Frankin kuvia. Mutta eikö tällainen karnevalisointi holokaustin ympärillä lopulta banalisoi koko aiheen?

Alan yhä enemmän kallistua siihen, että muusikoiden (ja näyttelijöiden/ urheilijoiden/tanssijoiden) ei tulisi julistaa mitään poliittista agendaa. En tarkoita, että sanoitusten pitäisi olla pelkkää bebabbaluulaa (Pink Floydin kulta-ajalla 60-70 -luvulla Suomessakin musiikilta vaadittiin ”sanomaa” ja ”kantaaottavuutta”), mutta suoranaisella poliittisella julistuksella on tapana yksinkertaistua, banalisoitua, muuttua populistiseksi tyhjänpäiväisyydeksi. Jos koko poliittinen kanta on tiivistettävissä yhteen lauseeseen, tulee siitä pelkkää estetiikkaa. Toki musiikintekijöilläkin on oikeus mielipiteisiinsä, mutta julkisuuden mielipiteille takaama näkyvyys ei ole missään suhteessa siihen ymmärrykseen, mitä jollain satunnaisella basistilla yleensä maailmanpolitiikasta on. Musiikin ei tarvitse olla pelkkää kevyttä viihdettä, mutta mitä tarkoitusta sitten natsikuteissa lavalla heiluminen ja iskulauseiden laukominen palvelevat? Pikemminkin aiheen itsensä viihteellistymistä.

Näyttää siltä, että The Wall oli siinä määrin profeetallinen taideteos, että se ennusti Watersin itsensä muuttumisen Pink-hahmoksi ja sekoamisen julistamaan lavalta omia päättömiä iskulauseitaan.

LISÄYS 2.6.:

Neste oyj:n teettämän tutkimuksen mukaan musiikilla on vaikutusta kuljettajan aggressiivisuuteen liikenteessä. Eniten rauhouitti Pink Floydin musiikki. Onko siis niin, että Roger Waters lisää someraivoa, mutta vähentää rattiraivoa?

Jutussa mainittu kappale on juurikin The Wall -levyltä löytyvä Comfortably Numb, ”mukavasti turta”, jossa liikutaan kohtalaisen masentuneissa fiiliksissä.

Muiden kappaleiden vaikutusta ei mainita. Itse soitin aikoinaan tuttavaperheen koiralle Atom Heart Mother -levyn nimikappaleen introa, jonka tuloksena koira sekosi: katsoi minua pää kallellaan, juoksi kolme kertaa ympyrää, katsoi minua uudestaan, haukahti, tuijoitti pää kallellaan stereoita ja juoksi taas villisti ympäri asuntoa. Tämän eläinkokeen yleistettävyydestä autoilijoihin en osaa sanoa mitään varmaa.

Jarkko Tontti ei saa sanoa mitään

Kirjailija Jarkko Tontti on Ylen kulttuurivieraana ja on huolissaan ”woken” ja ”punavihreän eliitin” vaikutuksesta sananvapauteen.

Piti jo pari viikkoa sitten kirjoittaa Jarkko Tontin podcastista, jossa hän haastattelee Markku Eskelistä (huomaan aloittavani kaikki päivitykseni tällä anteeksipyynnöllä) ja nyt tällä koneella minulla ei ole kuulokkeita, joten en voi referoida sitä tässä. Mieleen jäi kuitenkin Tontin tarve johdatella Eskelistä useaan kertaan ”no mites nää kokemuslukijat sitten”-kommenteilla sanomaan jotain hänelle tyypillisen räväkkää.

Jotenkin hämmästyttävää, miten entisestä Vihreiden aktiivista Tontista on tullut ”vihervasemmiston” kärkäs arvostelija, jopa sillä tavalla että jo juttua lukematta tietää mitä siinä tullaan sanomaan. Kun jäljittää, mistä ihmisten mielipiteet ovat peräisin, huomaa että ne toistuvat samana paitsi sisällöltään, myös tyyliltään sana sanalta. ”Punavihreä eliitti” kuulostaa netin syvän päädyn salaliittoteorialta ja ”kalliolaiset kangaskassin heiluttelijat” Timo Soinilta käyttämättä jääneeltä plokismilta. Suorastaan hämmästyttävällä tavalla tässäkin onnistutaan olemaan sanomatta mitään omaperäistä tai analyyttistä. Onko tällä sitten tarkoitus kosiskella niitä paitsioon jääneitä reisjärveläisiä metsureita ja muita woken uhriksi itsensä kokeneita?

Tontin mukaan ”vihapuheen vaarallisuutta paisutellaan”. Toki näin, mutta mielestäni myös ”woken” vaarallisuutta paisutellaan. Sanokaa mitä sanotte, mutta ei 2020-luvun Suomi ole mikään fasistinen Pohjois-Korea ja Neuvostoliiton noitavainot yhdessä kuitenkaan. Vai olisiko molemmissa tapauksissa kyse juurikin raivostumisperformanssista?

Jutun lopussa puhutaan kirjallisuuden kaventumisesta, minkä väitteen allekirjoitan, mutta voiko siitä syyttää ”wokea”? Suurimman osan tässä maassa julkaistuista kirjoista ostavat 35-65 -vuotiaat toimihenkilönaiset, joten julkaistu kirjallisuus noudattelee heidän makuaan. Siihen on tietenkin helppo vastata, että se on syy eikä seuraus, mutta olen myös skeptinen sen suhteen, että romaanit reisjärveläisistä metsureista muuttaisivat tilannetta.

Enkä oikein ymmärrä sitä keskustelunasettelua, jossa muka paheksuttavia asioita ei voisi ”nykyään” sanoa ääneen (tai kirjoittaa), koska ”woke”. ”Haluaisin olla paha poika, mutta äiti ei anna.” Näin jäi taas rajojarikkova romaani kirjoittamatta, kun pelkäsin että netissä sitä joku paheksuisi. Ämmät pilasi taas kaiken. Vai olisiko niin, että provosoivia teemoja käsittelevän kirjan kirjoittaessaan ottaa riskin, että siitä provosoidutaan? Tai jopa niin, että sen provosoivuus on sen elinehto? Jutussa mainittu Salaman Juhannustanssitkin olisi jo unohtunut ilman sen nostattamaa kohua. Ja Tontilta olisi jäänyt monta esseetä kirjoittamatta ilman ”wokea”.

Vai mikä sitten lienee tarkalleen ottaen reisjärveläisten metsureiden katoon suomalaisessa kirjallisuudessa kirjallisuudessa, sitä Tontti ei täsmennä.

Samaa mieltä olen myös siitä, että ”ei oikein uskalleta sanoa ääneen, että kyllä taide, jopa korkeakin taide on joskus tosi huonoa ja epäonnistunutta.” Ehkä kyse onkin juuri tästä. Huono taide on huonoa taidetta, vaikka se olisikin saanut Koneen säätiön apurahan, Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon ja papukaijamerkin. Kirjallisuuden kuolemaa pelätään niin paljon, että sen pelossa ollaan valmiita hyväksymään keskinkertaista ja senkin alle jäävää kirjallisuutta.

LISÄYS 19.30:

Vaikka psykoanalyysissä on paljon huuhaata ja joku jungilaisuus yhtä uskottavaa kuin horoskoopit, en voi olla ajattelematta, että tässä woke-hysteriassa on kyse jonkinlaisesta arkkityyppisestä holhoavasta äitihahmosta. Äiti on se, joka kieltää käyttämästä rumia sanoja ja käskee olemaan kiltti toisia kohtaan. Ketään ei saa syrjiä hiekkalaatikkoleikeissä. Sitten aikuisena tämä saa jatkoa vaimossa, joka kieltää kaiken hauskan, kuten kaljanjuonnin, lihansyönnin ja naapurin somaliperheen kutsumisen neekereiksi.

Itsellänihän näitä estoja ei ole, koska en ole naimisissa ja naispuoliset sukulaiseni ovat jo Mäntykankaan mullassa.

Siinä missä ennen alistava yhteiskunta oli arkkityyppinen ankara isä, nyt varsinkin pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa se on holhoava äiti. Valtio antaa tissiä, mutta myös toruu, jos on tuhma ja pahimmillaan antaa myös kotiarestia.

Myös ”woke” koetaan naisten asiaksi ja kokemus varmasti vastaa todellisuutta. Naiset torumassa miehiä. Ja nimenomaan torumassa: ei Suomessa tapeta tai suljeta toisinajattelijoita vankilaan. Pahinta ovat yksittäiset vihapuheesta annetut sakot (joita muuten en kannata).

Kun sanotaan ”mitään ei saa enää sanoa” ja ”kaikki on nykyään kiellettyä”, ovat lauseet passiivissa. Kuka kieltää? Arkkityyppinen äiti. Kun Esson baarin äijäkööri valittaa netissä wokesta, ei ole siitä, että mikään konkreettinen rangaistus ei heitä estä tekemästä tai sanomasta mitään, vaan tieto siitä, että ”on oltu vähän tuhmia”, kun on kerrottu homovitsejä, saa kapinoimaan kollektiivisen tiedostamattoman äitiä/vaimoa/sensitiivisyyslukijaa vastaan.

Luettelo Helsingin purettavista muistomerkeistä ja muutettavista paikannimistä

Kirjoitin aikaisemmin kotikaupunkini Turun päätöksestä poistaa Leninin patsas paikaltaan ja siirtää se varastoon. Siirtoa perusteltiin käynnissä olevalla Ukrainan sodalla. Nyt Helsingissä pohditaan Lenininpuiston nimen muuttamista alkuperäiseen muotoonsa Kukkapuistoksi. Aikaisemmin helsinkiläisiä on puhuttanut mm. Maailmanrauha -patsas, joka tällä hetkellä on sekin siirretty varastoon, mutta ainakin muodollisesti vain rakennustöiden alta suojaan. Turun Lenin-patsaan siirron yhteydessä pohdiskelin, pitäisikö esim. Suomen liittämistä Venäjään muisteleva ”Tapaaminen Turussa 1812” -patsas myös poistaa, mutta ilmeisesti kokoomuslaista Minna Arvea tämä patsas ei yhtä paljon häiritse.

Mutta nyt kun asiaan ryhdyttiin, niin päätin tehdä helsinkiläisille lyhyen listan patsaista, muistomerkeistä ja paikannimistä, jotka voisi purkaa tai muuttaa.

Aleksanteri I ja Porvoon valtiopäivät 1809
Meillä Suomessa on tavattu pitää Aleksantereita ”hyvinä” tsaareina ja Nikolaita ”huonoina”. Mutta halutaanko meillä Suomessa edelleen muistella itsevaltiasta, joka kävi sotia Euroopassa ja liitti Suomen osaksi Venäjää? Aleksanteri I myös perusti Pyhän allianssin, joka mm. demokratiaa vastustaessaan ja ”kristillisiä arvoja” edistäessään muistuttaa kovasti nykyistä Putinin propagandakoneistoa.
Patsaan lisäksi keisarin mukaan nimetty Aleksanterinkatu voitaisiin nimetä uudelleen, kuten myös Aleksanterin äidin mukaan nimetty Sofiankatu.

Mikonkatu ja Fabianinkatu
Venäläisten kenraalien Mihail Pavlovitš Romanovin ja Fabian Steinheilin mukaan nimetyt kadut ovat etenkin nykyisessä poliittisessa tilanteessa ongelmallisia. Eihän Helsingissä voisi olla Sergei Šoigun mukaan nimettyä katuakaan?

Aleksanteri II:n patsas
Onko nyt Ukrainan sodan valossa oikein, että Helsingin keskeisimmällä paikalla on Krimin sotaa käyneen venäläisen keisarin patsas?

Arvo Turtiaisen patsas
Runoilija Arvo Turtiainen oli kommunisti, joka jatkosodan aikana tuomittiin sotilaskarkuruudesta ja valtiopetoksen valmistelusta. Millaisen viestin tällainen muistomerkki lähettää kansalaisille keskellä Ukrainan sotaa?

Vuoden 1918 kansalaissodan uhrien muistomerkki
Jos Lenin joutaa piiloon, niin kuinka tällaista väkivaltaista vallankumousta ihannoivaa monumenttia voidaan pitää julkisella paikalla?

Havis Amanda
Vielä 116 vuoden jälkeen tämä naisia halventava ja prostituutioon yllyttävä pariisilaisnaikkonen keikistelee Kauppatorin laidalla.

Maila Talvion muistomerkki ”Itämeren tytär”
Kirjailija Maila Talvio oli avoimesti natsi, anteeksi kansallissosialisti. Onko oikein, että äärioikeiston nostaessa päätään tällaisia 30-luvun kaikuja suvaitaan?

Kaivopuiston Rauhanpatsas
Suomen ja Neuvostoliiton välisen YYA-sopimuksen kunniaksi pystytetty patsas on suomettuneisuuden propagandaa. Samaan sarjaan kuuluu Kansojen ystävyyden monumentti.

Sinebrychoffin puisto
Kun venäläisten kiinteistönomistusta Suomessa rajoitetaan, miksi näin keskeinen puisto on nimetty venäläisen oligarkkisuvun mukaan?

Mannerheimin ratsastajapatsas
Onko oikein, että keskellä Ukrainan sotaa eduskuntatalon edessä seisoo edelleen venäläisen upseerin patsas?

Näistä voisi aloittaa. On sanomattakin selvää, että seuraavaksi kaikki muu poliittisuus, alastomuus ja kaikki postmoderni kokeilu tulee poistaa kaupunkitilasta niin, että sinne jää vain kaupallisia mainoksia. Painotetaan vielä, että tämä ilmiö ei ole mitenkään verrattavissa minkäänlaiseen cancelointiin.

Arabimaat ja uusi suomettuminen

Veli-Pekka Lehtonen haastattelee professori Teivo Teivaista Helsingin sanomissa uudesta suomettumisesta mm. Saudi-Arabian, Qatarin ja Turkin suhteen.

Elämme aikoja, jolloin on helppo syyllistyä whataboutismiin, mutta ovathan nuo sauditkin aika vekkulia porukkaa ja jos minkäänlaista moraalista rehellisyyttä maailmanpolitiikassa noudatettaisiin, niin joku boikotti esim. Saudi-Arabian suuntaan olisi aiheellinen. Ei vain taida tapahtua.

Asiasta kiinnostuneille suosittelen Ylen podcastia Ibn Saudista ja hänen perinnöstään.

Saudi-Arabia (ja muut emiraatit Arabian niemimaalla) on siinä mielessä suorastaan brandäämisen riemuvoitto, että kurjasta ihmisoikeustilanteesta huolimatta sitä ei oikein vakavasti arvostella miltään taholta. Koska maa on Natossa, siihen ei voi kohdistaa pakotteita. Muslimimaailman epävirallisena johtajana Saudi-Arabialla on merkittävä rooli siinä, millaista islamintulkintaa maailmalla suositaan, mutta uskottavaa ja rakentavaa kritiikkiä sitä kohtaan on vaikea löytää; kenties islamofobiksi leimautumisen pelossa islamia ei arvostella samoin kriteerein kuin esimerkiksi äärikristillisten ylilyöntejä. Rasismikeskustelussa arabit meitä ”kaukaasialaisia” hieman pigmentiltään tummempina ovat saaneet uhrin roolin, ainakin meidän länsimaalaisten diskurssissa, siitäkin huolimatta, että Arabian niemimaan maissa aasialaisia siirtolaisia sorretaan, eikä muutenkaan upporikkaita öljyvaltioita oikein voi pitää kolonialismin uhreina.

Iran sen sijaan on saanut osakseen (oikeutettua) kritiikkiä ja vakaviakin pakotteita, joiden toimivuudesta tosin voi olla montaa mieltä. Saudi-Arabiaa kohtaan ei ole kohdistettu mitään kansainvälisiä pakotteita, siitäkään huolimatta, että se käy naapurimaataan Jemeniä vastaan sotaa, josta kukaan ei ole kuullut mitään.

Saudi-Arabian (ja sen suosiman wahhabilaisen islamin suuntauksen) yhteys islamilaiseen terrorismiin on siinä määrin iso aihe, että sitä pitäisi käsitellä omassa postauksessaan, mutta esimerkiksi syyskyyn 11. terroristi-iskujen 19:sta tekijästä 15 oli kotoisin Saudi-Arabiasta. Tästä huolimatta Yhdysvallat ei kohdistanut kostoaan Saudi-Arabiaan, vaan Irakiin, tunnetuin tuloksin.

Naisten asemaa Saudi-Arabiassa voi verrata apartheidiin (vertauskuva edellä mainitusta podcastista). En aio tässä listata kaikkia yksityiskohtia, jotka lienevät tuttuja, ja jos eivät ole, niin googlettamalla niitä löytää. Olisi myös retorista temppuilua väittää, että ”kukaan ei puhu naisten oikeuksista arabimaissa”. Toki puhuu samalla tavalla kuin kauhujuttuja kaukaisista maista kerrotaan, mutta konkreettinen muutos vaikuttaa epätodennäköiseltä, varsinkin kun samaan aikaan täytyy ottaa huomioon, mitä länsimaissa asuvista muslimeista puhuu. Sama mielipide naisten hunnuista voi olla ihmisoikeuspuhetta tai sitten islamofobiaa.

Naapurimaissa kuten Qatarissa demokratia tai ihmisoikeudet eivät ole sen kummoisemmissa kantimissa. Asiaan on kiinnitetty huomiota tänä vuonna järjestettävien jalkapallon MM-kisojen vuoksi, mutta heikolta näyttää.

Dubaikin tuntuu olevan uusrikkaiden kapitalistinen gomorra, jonka kiiltävien pintojen ääreen mennään kuvauttamaan itseään edustusvaimojen kera antamatta sen häiritä, että pinnan alla on laajamittaista siirtotyöläisten riistoa.

Näyttäisi siis siltä, että Arabian niemimaan diktatuureja ei uskalleta arvostella oikealta eikä vasemmalta.

Hyvällä säällä on helppo neuvoa

Pertti Jarla twiittaa:

Arvostan pasifisteja, jotka eivät tingi periaatteistaan. Samalla olen tänä vuonna oppinut että en ole pasifisti. En näe mitään syytä, miksi Ukrainan pitäisi neuvotella omasta maastaan. Nautin joka hetkestä, kun hyökkääjiä jyystetään.

Vastaavanlaiset tunteet itselläni ja varmasti monelle muullakin. Kirjoitin aiheesta aikaisemmin (kliseisellä) otsikolla Moraalisten valintojen abstraktisuus, ja pohdin kirjoituksessani sitä kuinka omassa nuoruudessani oli helppo olla pasifisti, koska valinnalla ei ollut varsinaista merkitystä. Jarla on minua vuosikymmenen vanhempi, mutta kuulumme molemmat sukupolveen, jonka elinaikana sota on tuntunut kaukaiselta mahdollisuudelta. Olen edelleen pasifisti, mutta valitettavasti rauhaankin tarvitaan kaksi.

Ukrainan viimeaikaisesesta menestyksestä ja etenkin hyökkääjän huonosta menestyksestä on monia syitä olla tyytyväinen, mutta eniten sydäntäni lämmittää ajatella miten suomalaisilla putinisteilla palaa käpy.

Lopulta kuitenkin olen samaa mieltä kuin edesmennyt Huovis-Veikko, ja toivon että maailman kaikki sotilaat olisivat mahdollisimman velttoa ja huonosti aikaansaapaa ainesta.

Iranin mielenosoitukset

Kiinnostuin Iranista joskus 20v sitten, kun juttelin sosiaalisessa mediassa iranilaisten nuorten kanssa, jotka olivat varsin kyllästyneitä teokratiassa elämiseen. Siihen aikaan koko somen konsepti oli melko uusi ja ensimmäistä kertaa oli mahdollista keskustella suoraan ihmisten kanssa, jotka elävät sellaisessa kohtalaisen suljetussa semi-diktatuurissa kuin Iran. Ainakin aluksi tuntui, että vapaalla tiedonvälityksellä oli merkitystä maailman avautumisessa ja demokratisoitumisessa. Sittemmin valeuutisten, trollauksen ja kulttuurisotien aikakaudella tuo utopia on karannut kauemmaksi.

Sittemmin nuokin nuoret, kuten minäkin, ovat jo aika vanhoja, mutta teokratia seisoo edelleen. Muodollisesti Iran on tasavalta, jossa järjestetään vaaleja ja oppositiollakin on oikeus kampanjoida, mutta käytännössä valta on uskonnollisella johtajalla Ali Khameneilla. Iranissa näkyy myös hyvin selvästi se diktatuurin paradoksi, että kansa voi oikeasti haluta diktatuuria. Stereotyyppinen ajatus on, että diktaattori yksin pitää koko maata rautaisessa otteessaan kenties muutaman uskollisen kannattajansa avulla, mutta todellisuudessa diktatuureilla on kansan parissa myös aitoa kannatusta. Toimivasta demokratiasta ei kuitenkaan voi olla kyse, jos yksi ryhmä tukahduttaa muiden ihmisoikeudet, vaikka se tapahtuisikin muodollisesti lain kirjaimen mukaan.

Erityisesti naisten ihmisoikeustilanne Iranissa on puutteellinen. Keskustelu saa välillä absurdejakin piirteitä, kuten pohdinta siitä, onko naisten pyöräily laillista tai naisurheilijoiden esteet osallistua olympialaisiin ”säädyttömästi pukeutuneina”, ts. ilman hiukset peittävää huivia, hijabia. Iranissa hijabin käyttö on naisilla pakollista ja siitä onkin tullut siellä naisten sorron symboli.

Aina muutaman vuoden välein opiskelijat järjestävät mellakoita ja vallankumouskaarti tukahduttaa ne väkivaltaisesti. Vuoden 2009 mielenosoitusten symboliksi nousi Neda Agha-Soltan, nuori nainen, jonka kaartilaiset ampuivat kadulle. Alun perin osoitettiin mieltä vilpillisiksi väitettyjä vaaleja vastaan, mutta käytännössä kyse oli ylipäätään kyse liberaaleista ihmisoikeuksista ja etenkin naisten oikeuksista.

Nyt ollaan barrikadeilla jälleen, ja jälleen nuori nainen on taistelun symboli: Mahsa Amini kuoli pahoinpitelyyn ”moraalipoliisin” käsissä. Samalla tavalla kuin kuva Nedasta muuttui mielenosoitusten keulakuvaksi, myös Mahsa on antanut kasvot tämän vuoden protesteille. Videoilla hijabit palavat ja Twitterissä ollaan toiveikkaita, että nyt se systeemi kaatuu.

Nähtäväksi jää, muuttuuko lopulta mikään tänäkään vuonna.

Protestiäänestämisestä

Kun eilen kerroin jo yhden yläastemuiston, niin kerrotaanpa toinen.

Yläasteella meillä oli viisi rinkkaisluokkaa, joista luokka D tunnettiin pahisluokkana. Pahisluokka D:n piti valita itselleen taloudenhoitaja hoitamaan luokkaretkirahastoa. Luokan tytöt halusivat siihen jonkun harmaan hiirulaisen, mutta takapenkin pojat päättivät, että läpällä, piruillakseen ja ihan vittuillessa äänestetään siihen Pasi (nimi muutettu). Ulkoiselta habitukseltaan Pasi muistutti Nelson Muntzia, mutta sellaisella suomalaisen räkäisellä mopopojan twistillä. Koska pahisjätkillä oli luokassa enemmistö, saivat he tahtonsa läpi asiassa, jossa he normaalisti olisivat olleet että ihan sama. Pasi siis valittiin luokan taloudenhoitajaksi. Keväällä Pasi kävi nostamassa luokkaretkirahat ja osti niillä kaljaa ja röökiä. Sen pituinen se.

Islam ja liberalismi

Helsingin sanomat haastatteli Nadiifo Omeria islamin jättämisestä. Hän on itse isän puolelta somali ja äidin puolelta suomalainen ja entinen islamin jättänyt muslimi.

Länsimaalaisilla liberaaleilla (en ole vieläkään keksinyt tälle hyvää sanaa) on tarve jakaa maailma kahtia siten, että toisella puolella ovat pahat konservatiivi(kristityt) rasistit ja toisella liberaalit, LBGT-väki ja muut syrjityt, kuten maahanmuuttajat ja ”people of color”. Tästä syystä useimmat tuntevat tarvetta sijoittaa myös islam jälkimmäiseen ryhmään. Kyse on ilmiselvästi ideologisesta sokeudesta, mutta jotkut menevät jopa niin pitkälle toiveajattelussaan, että kutsuvat islamia feministiseksi uskonnoksi. Siis sitä saudiarabialaista valtavirta sunni-islamia, ei mitään maallistunutta liberaaliversiota.

Muistan jutussa mainitun Pride-muslimilipun ja reaktiot siihen. Osa kommentoijista vaikutti olevan juurikin sitä mieltä, että tämä on osoitus islamin kuulumisesta samaan porukkaan liberaalien kanssa ”valkoihoisia konservatiivikristittyjä” vastaan.

Osa kommenteista oli luonnollisestikin rasistisia ja homofobisia. Yhtä lailla epäloogista kuin ihannoida islamia on suunnata islamofobiaa Nadiifo Omeria kohtaan (toimittaja kirjoittaa ”rasistien laariin syöttämisestä”, mutta luulen, että ”lapaan syötetään” ja sanonnan mukaan ”laariin sataa”, ehkä pitäisi kysyä Pasi Heikuralta).

Nyt kun on tänä vuonna opittu kritisoimaan Venäjää, ehkä on aika oppia kritisoimaan myös islamia. Varsinkin nyt Salman Rushdien puukotuksen jälkeen.

Usein sanotaan, että (esimerkiksi) islamia ei voi kritisoida ulkopuolelta. Yhtä aikaa kuitenkin sanotaan, että ns. uussuomalaiset ovat yhtä suomalaisia kuin kantasuomalaisetkin (sitä paitsi Nadiifo Omer on Suomessa syntynyt suomalainen). Siitä huolimatta, että muslimit ovat yhtä lailla suomalaisia kuin kristitytkin, mutta yhtä aikaa kuitenkin tapauskohtaisesti ”toisia”, joihin tulee soveltaa kulttuurirelativismia.

Silti aidot islamin sympatisoijat tuntuvat olevan liberaalienkin keskuudessa harvinaisia. Toki näitäkin on, mutta yleisempää tuntuu olevan silti jonkinlainen passiivinen apologismi. Hyvin ollaan tietoisia esimerkiksi naisen asemasta islamissa. Yksityisissä keskusteluissa monet hyvinkin liberaalit ihmiset, sellaisetkin jotka työskentelevät muslimimaahanmuuttajien kanssa, tunnustavat ongelmat mutta päättävät pysyä hiljaa. Jutun kommenteissa muistutetaan tavalliseen tapaan, että on niitä ongelmia toki luterilaisuudessakin, vaikka jokainen tietää — ja tietää että muutkin tietävät — että edes fundamentalistisimpia suomalaisia herätyskristittyjä ei voi verrata Somalian valtavirtaislamiin. Pikemminkin kyse on muodollisesta, lähes retorisesta kuviosta, jossa asemoidutaan oman elämänkatsomuksen kannalta miellyttävämpään tulokulmaan kuin uskotaan argumentin voimaan.

Loppuun kulunut kapina (Peitsamo vs. Jackass)

Jantso Jokelin kirjoittaa Veikkauksen lehdessä otsikolla Itsetuhon aikakapseli millenniaaleille (yllättävän hyvä lehti muuten urheilulehdeksi, ja Jokelinin juttuja on tässä blogissa aikaisemminkin kommentoitu). Esseessä hän analysoi Jackass-sarjaa, omin sanoinensa ”syvällisemmin kuin mitä se ansaitsee”. Itse en kyseistä sarjaa koskaan nuoruudessani katsonut (eikä myöhemminkään ole tullut tarvetta), mutta tiedän suurin piirten mistä on kyse. Duudsoneita katsoin silloin kun he olivat vielä Moon Tv:llä, eli ”uskottavia”.

Analysoin ja jatkan eteenpäin Jokelinin esseen kohtaa:

Samaan aikaan vuosikymmenien ajan auktoriteetteja kohti suuntautunut kapina näytti kääntyvän yhä enemmän sisäänpäin: oman ruumiin, mielenterveyden ja arvokkuuden romuttamiseksi. Aivan kuin kaikki muut vastahankaisuuden muodot olisi selattu loppuun, eikä hyvinvoiva ja tylsistynyt nuoriso osannut enää muuta kuin hypätä kirjaimellisesti kaivoon muiden mukana.

Nuorisokulttuureiden ytimessä on perinteisesti ollut kapina. Varmasti niin on aina ollut ja kulttuurihistoriaa taakse päin kelatessa löytyy paheellisia hasiksentuoksuisia tulenkantajien itämaisia iltoja ja Sturm und Drang -romantikoita, jotka omituisilla metaforillaan menivät pilaamaan klassisen runouden. Varsinaisesti nuorisokulttuurista voidaan kuitenkin puhua vasta 1950-luvulta eteenpäin suurten ikäluokkien tullessa täysi-ikäiseksi samaan aikaan kun kulutuskulttuuri, äänilevyteollisuus, televisio ja muut modernit ilmiöt yleistyivät. Kulttuuri-ilmiöt, muoti ja populaarimusiikki yhdistivät nuorta sukupolvea globaalisti. Haluttiin kapinoida taantumuksellisuutta ja sodan käynyttä edeltävää sukupolvea vastaan.

Kapinan taustalla oli vasemmistolaisia motiiveja, liberaalia vapaudenkaipuuta tai ihan vain ”rock ’n’ rollia”. Sodan jälkeen yhteiskunnassa olikin monia epäkohtia, joita voi pitää modernin kasvukipuina. Teollistuminen oli alkanut Iso-Britanniassa 200 vuotta aikaisemmin, mutta monessa mielessä saavutti esimerkiksi Suomen vasta 1950-luvulla. Sen synnyttämä vauraus ja hyvinvointi ei ollut jakautunut tasaisesti, mutta sen synnyttämät epäkohdat kuten kaupungistuminen ja perinteisen agraarisen elämäntavan tuhoutuminen koskettivat monia. Sen lisäksi yleinen ilmapiiri oli muuten vain ankea ja kaikkeen epäsovinnaiseen suhtauduttiin kielteisesti.

Kapinan taustalla ei kuitenkaan ollut mitään yhtenäistä poliittista ohjelmaa. Kapinan kyllä tunnisti, kun sen näki. Oikeastaan kapinan muodosta tuli tärkeämpi kuin sisällöstä. Suurimmalla osalla ei ollut muuta agendaa kuin ”hauskanpito”, mutta agendalla koettiin olevan oikeutus, koska konservatiiviset edeltävät sukupolvet halusivat sen kieltää. Suomessakin oli omituinen ”rukouslauantaiden” perinne, jolloin ei saanut tanssia. Oli kyseessä sitten modit, rokkarit, hipit tai punkkarit, särökitaroiden, hiusmuodin ja huomiota herättävän käytöksen tarkoitus oli ärsyttää vanhempia (punkkareiden kohdalla tosin heidän hippivanhempansa jo alkoivat ymmärtää kapinoivia nuoria ja suhtautua heihin myötämielisesti, katu-uskottavat punkkarit taas ottivat hipit vihollisikseen).

Musiikin ulkopuolella kapinallista narratiivia rakensivat sellaiset hahmot kuin Larry Flynt, Hunter S. Thompson, Howard Stern, Douglas Kenney jne. Heistä kertovat elokuvat ovat rakentaneet heistä historiallisia hahmoja, vapauden esitaistelijoita. Oleellista ei ole heidän sanottavansa, vaan vapaus sanoa se, oli sitten kyseessä päihteet, porno tai ihan vain ”huono maku”. Esimerkkejä tällaisista hahmoista tai heistä tehdystä elokuvista voisi luetella loputtomasti ja kaikissa narritiivi on selvä: nuori kapinallinen haluaa järkyttää vanhempia sukupolvia, sanoo tai kirjoittaa jotain järkyttävää ja tosikkomainen vanhemman sukupolven edustaja järkyttyy, seuraa oikeusjuttuja ja niin edelleen.

Ja tottahan on, että aika pieni teko riitti järkyttämään. Suomessa oman aikansa kapinallisia hahmoja olivat mm. M. A. Numminen, joka lääkärikirjan julkisesta lukemisesta joutui pidätetyksi tai vaikkapa Martti ”Huuhaa” Innanen, tai Veikko Ennala joka oli omanlaisensa ”gonzo-journalisti”.

Tultaessa 90-luvulle tilanne alkaa kuitenkin muuttua. Yhteiskunta oli 80-luvun mittaan liberalisoitunut ja tupo-Suomen hyvinvointi alkanut jakautua tasaisemmin (huolimatta 90-luvun alun lamasta). Seksuaalinen vallankumous oli tullut, mennyt ja lässähtänyt, rock-musiikki oli valtavirtaa, televisioon pääsivät jo värillisetkin, pornografiaa oli avoimesti saatavilla, vaikka Internet odottikin vielä tuloaan. Pelkillä rumilla puheilla tai äänekkyydellä ei saanut enää paheksuntaa aikaiseksi ja nuorisokulttuuri alkoi muuttua yhä nihilistisemmäksi. Suomessa nähtiin saatananpalvontakohut ja rasistiset skinit (menemättä tässä skinheadien historiaan sen pidemmälle), jotka eivät edes yrittäneet esittää taistelevansa jonkin ”paremman maailman” puolesta.

Ensin kadotettiin sisältö, sitten muoto. Niin sanotusta kapinasta tuli itsensä toistoa niin pitkälle, että edes muoto enää riitä järkyttämään. ”Kapinallisuus” on oma lajityyppinsä. Mitä vastaan muka se ”kapinoisi”? Suuryrityksiä, jotka toimivat sponsoreina ja myyjinä ja ottavat kyseisen formaatin tv- ja radiokanavilleen ja oheistuotteilla vetävät isot rahat välistä? Vai ”yhteiskuntaa”, joka hädin tuskin enää vaivautuu edes paheksumaan, kieltämisestä puhumattakaan?

Äärimmilleen vedettynä lajityyppi saattaa hetkittäin järkyttää, tai pikemminkin saamaan meidät teeskentelemään järkytystä. Lajityypin konventioiden mukaisesti se on rakentanut oman vastaanottonsa siten, että jos kyseinen hölmöily on mielestäsi hölmöä, kuulut niihin konservatiivisiin ilonpilaajiin, joita vastaan se kapinoi.

Tällaisessa ympäristössä ainoa keino pyrkiä ”transgressioon” on Jackassin kaltainen nihilistinen itsensä turpaan mätkiminen ilman mitään sen syvällisempää ”viestiä”. Tai esimerkiksi mukapaheellisten reality-sarjojen aurinkorantasinkut.

Tähän pätee se, mitä Slavoj Žižek sanoo ideologiasta: toimiakseen ideologian kenenkään ei tarvitse uskoa siihen, täytyy vain uskoa, että joku muu uskoo. Tietyntyyppisiä ”kapinallisia” sisältöjä voin katsoa sillä mielellä, että ”joku tästä pahoittaa mielensä”, vaikka todellisuudessa harva kai enää sekstistä televisiossa järkyttyy. Uskon myös, että joitain todella huonoja tv-sisältöjä rakennetaan sen varaan, että joku niitäkin ”vihakatsoo”, eli katsoo vain sen vuoksi kuinka aivottomia ne ovat ja jollain tasolla osoitus kulttuurimme rapppiosta.

Tai mitä pitäisi ajatella jostain Kari Peitsamosta, joka vuorotellen julistautuu kommunistiksi tai konservatiivi–kristityksi ja nyt Twitterin löydettyään (en linkkaa) putinistiksi ja twiittailee homofobisia ja sotaa ylistäviä nettioksennuksia, koska se on hänen mielestään kapinallista? Se, että hän nimittää Hurriganesia huumeidenvastaiseksi musiikiksi osoittanee, että hän provoaa, eli ”trollailee”, kuten tavataan sanoa, eli ei edes yritä olla tosissaan. Ainoa tapa saada huomiota on sisällötön narsistinen uhoaminen, tässä tapauksessa levittämällä ihmisvihaa. Mikään hippuhuttu ei enää herätä huomiota, sen saamiseksi pitää vähintään sympata fasismia.

Voi jopa kysyä vihaako Kari oikeasti homoja. Tai varmasti vihaa, mutta kuinka usein keskiverto heteromies joutuu oikeasti homojen ahdistelemaksi arkielämässään, vaikka ei olisikaan Exit only -tatuointia pakarassaan, kuten entisellä vapaapainijalla? Tai onko Karilla Venäjään, Putiniin tai Ukrainan sotaan sen kummempaa suhdetta kuin uutisten kautta meillä kaikilla? Vihan ja ihailun kohteet ovat ilman referenttiä. Samalla tavalla kuin Jackassin sähköiskujen antaminen peräaukkoon, rockin niin sanottu kapina on yhtä lailla kadottanut merkityksensä ja muuttunut pelkäksi hölmöilyksi. Välillä voi olla kommari, välillä uskis, välillä voi hakata itseään vaikka vasaralla päähän.