Kategoria: ajankoht

Pääsiäispolut ja uskonnonopetus kouluissa

Helsingin sanomissa kerrotaan tapauksesta, jossa pääsiäisen aikaan uskonnottomien lapsi oli joutunut osallistumaan uskonnolliseen ohjelmaan. Kyseessä oli ”pääsiäispolku”, jollaisen varmaan jokainen suomalaisen koulun käynyt muistaa lapsuudestaan, oli sitten luterilainen tai joku muu. Yhdenvertaisuusvaltuutetun mielestä kyseessä oli syrjintä, koska uskonnottomien lapselle ei ollut tarjottu vaihtoehtoista toimintaa.

Itsehän en osallistunut lapsena uskonnonopetukseen (olen kirjoittanut aiheesta aikaisemmin), mutta aina kristillisinä pyhinä oli näitä pääsiäispolkuja ja muita. En sitten tiedä, kuinka vakavasti tämä pitäisi ottaa. Opetetaanhan lapsille kaikenlaisia satuja, eikä se tarkoita että he lapsena uskoisivat, että metsän eläimet osaavat puhua ja kaikkea muuta. Keskustelu näyttää käyvän kuumana ja varmaan Twitterin puolella on otettu kantaa, todella älykkäästi, kuten Twitterissä aina.

Sellainen lapsuuskokemus tuli tästä mieleen, että kolmannella luokalla vietiin seurakuntatalolle tällaista ”pääsiäispolkua” seuraamaan. Siellä seurakunnan työntekijät kylpytakkeihin pukeutuneena esittivät pääsiäisen tapahtumia ja viimeisenä oli luonnollisesti ylösnousemus kolmantena päivänä. Värjätystä pahvista oli rakennettu ”hauta” seurakuntatalon kellarin nurkkaan ja me lapset saimme käydä kurkkaamassa sisään kuinka hauta todellakin oli tyhjä.

Kierroksen päätteeksi meidät lapset laitettiin jonoon ja seurakunnan täti kysyi vuorollaan meiltä kaikilta ”lupaatko kertoa kaikille, että Jeesuksen hauta oli tyhjä?” Kaikki vuorollaan lupasivat kiltisti. Minä, joka seisoin jonon viimeisenä ja mietin omiani, vastasin jotain ”häh?” tai ”emmätiiä”. Diakoni suutahti ja kysyi uudestaan (ilmeisesti sitä ei ollut tarkoitettu kysymykseksi) : ”lupaatko kertoa kaikille, että Jeesuksen hauta oli tyhjä?”, johon vastasin jotain ”nojoo”. Luokanvalvojamme Keijo suuttui käytöksestäni niin pahasti, että piti mykkäkoulua eikä ollut kuulevinaan, vaikka yritin kysyä, että saako jo lähteä kotiin.

Joten jälleen kerran täytän lupaukseni ja kerron, että Jeesuksen ruumis ei ole pahvilaatikossa Vihtavuoren seurakuntatalon kellarissa. Luulen, että olen ainoa, joka on aidosti kertonut tämän lupauksensa mukaan kaikille.

Hyvällä säällä on helppo neuvoa

Pertti Jarla twiittaa:

Arvostan pasifisteja, jotka eivät tingi periaatteistaan. Samalla olen tänä vuonna oppinut että en ole pasifisti. En näe mitään syytä, miksi Ukrainan pitäisi neuvotella omasta maastaan. Nautin joka hetkestä, kun hyökkääjiä jyystetään.

Vastaavanlaiset tunteet itselläni ja varmasti monelle muullakin. Kirjoitin aiheesta aikaisemmin (kliseisellä) otsikolla Moraalisten valintojen abstraktisuus, ja pohdin kirjoituksessani sitä kuinka omassa nuoruudessani oli helppo olla pasifisti, koska valinnalla ei ollut varsinaista merkitystä. Jarla on minua vuosikymmenen vanhempi, mutta kuulumme molemmat sukupolveen, jonka elinaikana sota on tuntunut kaukaiselta mahdollisuudelta. Olen edelleen pasifisti, mutta valitettavasti rauhaankin tarvitaan kaksi.

Ukrainan viimeaikaisesesta menestyksestä ja etenkin hyökkääjän huonosta menestyksestä on monia syitä olla tyytyväinen, mutta eniten sydäntäni lämmittää ajatella miten suomalaisilla putinisteilla palaa käpy.

Lopulta kuitenkin olen samaa mieltä kuin edesmennyt Huovis-Veikko, ja toivon että maailman kaikki sotilaat olisivat mahdollisimman velttoa ja huonosti aikaansaapaa ainesta.

Iranin mielenosoitukset

Kiinnostuin Iranista joskus 20v sitten, kun juttelin sosiaalisessa mediassa iranilaisten nuorten kanssa, jotka olivat varsin kyllästyneitä teokratiassa elämiseen. Siihen aikaan koko somen konsepti oli melko uusi ja ensimmäistä kertaa oli mahdollista keskustella suoraan ihmisten kanssa, jotka elävät sellaisessa kohtalaisen suljetussa semi-diktatuurissa kuin Iran. Ainakin aluksi tuntui, että vapaalla tiedonvälityksellä oli merkitystä maailman avautumisessa ja demokratisoitumisessa. Sittemmin valeuutisten, trollauksen ja kulttuurisotien aikakaudella tuo utopia on karannut kauemmaksi.

Sittemmin nuokin nuoret, kuten minäkin, ovat jo aika vanhoja, mutta teokratia seisoo edelleen. Muodollisesti Iran on tasavalta, jossa järjestetään vaaleja ja oppositiollakin on oikeus kampanjoida, mutta käytännössä valta on uskonnollisella johtajalla Ali Khameneilla. Iranissa näkyy myös hyvin selvästi se diktatuurin paradoksi, että kansa voi oikeasti haluta diktatuuria. Stereotyyppinen ajatus on, että diktaattori yksin pitää koko maata rautaisessa otteessaan kenties muutaman uskollisen kannattajansa avulla, mutta todellisuudessa diktatuureilla on kansan parissa myös aitoa kannatusta. Toimivasta demokratiasta ei kuitenkaan voi olla kyse, jos yksi ryhmä tukahduttaa muiden ihmisoikeudet, vaikka se tapahtuisikin muodollisesti lain kirjaimen mukaan.

Erityisesti naisten ihmisoikeustilanne Iranissa on puutteellinen. Keskustelu saa välillä absurdejakin piirteitä, kuten pohdinta siitä, onko naisten pyöräily laillista tai naisurheilijoiden esteet osallistua olympialaisiin ”säädyttömästi pukeutuneina”, ts. ilman hiukset peittävää huivia, hijabia. Iranissa hijabin käyttö on naisilla pakollista ja siitä onkin tullut siellä naisten sorron symboli.

Aina muutaman vuoden välein opiskelijat järjestävät mellakoita ja vallankumouskaarti tukahduttaa ne väkivaltaisesti. Vuoden 2009 mielenosoitusten symboliksi nousi Neda Agha-Soltan, nuori nainen, jonka kaartilaiset ampuivat kadulle. Alun perin osoitettiin mieltä vilpillisiksi väitettyjä vaaleja vastaan, mutta käytännössä kyse oli ylipäätään kyse liberaaleista ihmisoikeuksista ja etenkin naisten oikeuksista.

Nyt ollaan barrikadeilla jälleen, ja jälleen nuori nainen on taistelun symboli: Mahsa Amini kuoli pahoinpitelyyn ”moraalipoliisin” käsissä. Samalla tavalla kuin kuva Nedasta muuttui mielenosoitusten keulakuvaksi, myös Mahsa on antanut kasvot tämän vuoden protesteille. Videoilla hijabit palavat ja Twitterissä ollaan toiveikkaita, että nyt se systeemi kaatuu.

Nähtäväksi jää, muuttuuko lopulta mikään tänäkään vuonna.

Shakkiskandaali

Ensin henkilökohtaista taustaa. Olen harrastanut shakin pelaamista jo ala-asteelta saakka, mutta en ole ollut koskaan siinä erityisen hyvä. Kävin lapsena kiertämässä muutamat kilpailutkin, sekä junnusarjassa että yleisessä sarjassa aikuisten keskellä. Muistikuvani on, että hävisin jokaisen arvopelini. Sittemmin aikuisena kokeilin mm. Turun turnausta ja muutamia muita paikallisia otteluita. Pitkässä pelissä (90 + 90min) hävisin jälleen lähes kaikki pelini, vaikka omasta mielestäni pelasinkin kohtalaisesti. Ns. nopeassa pelissä (30 + 30min) olen pärjännyt huomattavasti paremmin ja voittanut n. puolet peleistä, millä mitalisijoille ei pääse, mutta jonkun ”against the all odds” -lohdutuspalkinnon kerran sain (eniten selo-pisteitä turnauksen aikana saavuttanut).

Tällä hetkellä pelaan vain verkossa, enkä sielläkään yhtä ahkerasti kuin pari vuotta sitten ja tasoni on huimasti laskenut. Shakki on siitä lahjomaton mittari älyllisistä kyvyistä, että siinä joko pärjää tai sitten ei. Aivojen toimintakyky hidastuu radikaalisti kohti neljää kymppiä, mutta koska aivot itsessään ovat sekä havainnoinnin väline että kohde, itse emme hidastumista huomaa. Paitsi kun on jokin numeraalinen arvo, jolla sitä mitata.

Livekilpailuissa on oma tunnelmansa. Pitkät pöydät lautoja ja kelloja vieri vieressä, nörttihien ja pierun haju (99.9% pelaajista on miehiä), jännittynyt tunnelma, pelianalyysien puheensorina tauolla, siirtopöytäkirjojen rapina, kellojen käynnistäminen ja laudalle napsahtavat ensimmäiset siirrot… Katsoin Queen’s gambit -sarjaakin mielelläni ja omasta mielestäni siihen oli hetkittäin saatu autenttista turnaustunnelmaa.

Turnauksiin ei kuitenkaan tällä hetkellä tee mieli. Tärkein syy on raha: lisenssi itsessään on aika kallis, 90€ vuosittain, pelistä jonka itsessään ei luulisi vaativan suurempia investointeja. Sen lisäksi itse turnauksien osallistumismaksut ovat useita kymppejä, joista osa palaa pelaajille palkintojen muodossa (eräänlaista uhkapeliä siis). Sen lisäksi paikallinen peliseura katsoo, että olen heidän jäsenensä edelleen. He eivät ole lähettäneet karhulaskua, mutta jos nyt osallistuisin turnaukseen, lankeaisivat minulle jäsenmaksut maksettavaksi 10 vuoden ajalta.

Yksittäiseen turnaukseen osallistuminen maksaisi siis useita satoja euroja.
Nykyisin nettipelaaminen on siinä määrin helpompaa, että tyydyn siihen, vaikka eihän siinä ole samaa tunnelmaa kuin oikean laudan ääressä istumisessa.

*

Sitten itse asiaan.

Shakkimaailma kohahti kuluneella viikolla, kun hallitseva maailmanmestari Magnus Carlsen poistui kesken arvostetun Sinquefield cup -turnauksen hävittyään pelin Hans Niemannille.

Carlsenin tasoinen pelaaja yksinkertaisesti ei häviä valkoisilla klassisessa aikaformaatissa. Ylipäätään tällä tasolla useimmat pelit pelataan tasan (mikä tietysti on katsojien kannalta melko tylsää) ja valkoisilla häviäminen heikommalle pelaajalle on poikkeuksellista. Hans Niemann ei ole ehkä mikään nobody, mutta ei missään tapauksessa moninkertaisen maailmanmestarin tasoinen pelaaja. Yllätysvoitto onkin nostattanut spekulaatioita vilunkipelistä, varsinkin kun Niemannin ympärillä on aikaisemminkin vihjailtu huijauksista online-peleissä.

Sitten on asian toinen puoli: mitään todisteita huijauksesta ei ole esitetty. Niemannin maine on lopullisesti tahriintunut hänen merkittävimmän voittonsa hetkellä. Ulkopuoliset tahot ovat vihjailleet Niemannin käyttäneen tietokonetta apuna, mutta miten, siitä kukaan ei ole esittänyt todisteita. Kuinka hän voisi puhdistaa maineensa, kun ei ole mitään todisteita tai konkreettisia väitteitä, joita kumota? Hänet tullaan muistamaan ikuisesti huijarina. On selvää, että Carlsen oli kyseisen tappion jälkeen sellaisessa tiltissä, että ei halunnut riskeerata uraansa pelaamalla turnausta loppuun huonolla keskittymisellä, mutta eikö hänen käytöksensä silti ollut varsin epäurheilijamaista?

Ehkä Carlsenilla oli huono päivä, tai ehkä hänen motivaationsa pelaamiseen on ollut laskussa. Hän on ollut maailman paras pelaaja jo vuosikymmenen, ja on ilmoittanut ettei aio puolustaa titteliään enää seuraavana vuonna. Jos Niemann käytti tietokonetta apunaan, niin yhtään uskottavaa pelianalyysiä en ole vielä nähnyt, jossa olisi osoitettu hänen pelanneen ”konesiirtoja”. Pikemminkin Carlsen pelasi keskinkertaisesti kuin että Niemann olisi pelannut äärimmäisen hyvin.

Konkreettisemmat syytökset koskevat sitä, että Carlsenin valmistautumissuunnitelmat olisivat vuotaneet. Jostain syystä Niemann oli osannut varautua juuri siihen avaukseen, jota Carlsen tuli pelaamaan.

Tämä taas johtaa siihen, miksi en välttämättä pidä nykyisestä huipputason shakista: taistelua ei käydä pelilaudalla, vaan annetaan tietokoneen etsiä parhaat siirrot, opetellaan ne ulkoa ja toistetaan laudalla siirrot, jotka 99% tapauksista johtavat tasapeliin. Paul Murphyn, Mikhail Talin, Rashid Nezhmetdinovin tai Robert Fisherin kaltaisia pelaajia ei enää huipputasolla näe.

Tällaiset kohut toki aina välillä nostavat mielenkiintoa.

Kohugradu ”Breaking the silence” verkossa

Internetissä ja vähän muuallakin on loppukesästä kohistu Turun yliopiston Itä-Aasian tutkimuksen oppiaineen päätöksestä hylätä opiskelijansa gradu. Kohutapauksen vaiheista voi lukea esimerkiksi asiaan itsekin sekaantuneen Arto Helon bloggauksesta.

Nyt kiinnostuneille on tarjolla kuriositeettina itse gradu, joka löytyy Turun yliopiston sähköisistä julkaisuista. Kuriositeettina siksi, että tähän mennessä mielipiteet on jo muodostettu ja nettiin julkistettu itse opinnäytettä lukematta, joten tuskin ne siitä enää miksikään muuttuvat.

Yllättävää kenties monelle, ainakin minulle, oli graduntekijän sukupuoli. Oletin ennakkohuhujen perusteella kyseessä olevan vihaisen miehen, mutta Tanja Rönkkö kuulostaa naisen nimeltä, menemättä tässä mihinkään ”oletettu”-väännöksiin. Onko tällä sitten merkitystä, voi kukin itse päättää. Ainakaan kirjoittaja ei saa intersektionaalisessa ”etuoikeutettu”-bingossa rastia sukupuolensa kohdalle.

Itselläni ei ole valmiuksia arvioida akateemisia töitä. Selasin työn läpi, ja onhan siellä aika vapaalla kädellä hahmoteltu kriittisiä argumentteja ja jätetty taustoitamatta aika yleistäviäkin väitteitä. Työ sisältää runsaasti anekdoottimaisia mainintoja viime vuosien netissä kiertäneistä uutisista ja ainakin nopealla selaamisella pointti jäi niiden alle, enkä tarkemmin johtoluvun ja yhteenvedon luettuanikaan ymmärtänyt, mikä kirjoittajan pääväite oli. Ehkä palaan tähän aiheeseen, ehkä en.

Anekdoottina oma kokemukseni yläasteelta: maantiedon tunnilla piti tehdä esitelmä Saksasta. Kaveri sitten piirsi hakaristin tiivistelmän kanteen, because that’s what 9th graders do. Arvosanaksi tuli 5 1/2 ja opettaja murjotti lukukauden loppuun asti kieltäytyen vastaamasta mitä vikaa esitelmän sisällössä oli.

Totuus Marin-kohusta

Luultavasti yksityiskohtiin ei tarvitse mennä ihmisiä ja mediaa koko edellisen viikon kuohuttaneeseen tapahtuman suhteen: istuva pääministeri Sanna Marin oli ollut yksityisasunnossa juhlimassa, käyttänyt alkoholia, mahdollisesti myös tanssinut ja tästä oli levinnyt video Internetiin. Oli järkytytty, pöyristytty, loukkaannuttu ja mieliä pahoitettu.

Vai oliko? Enimmäkseen ihmiset tuntuivat olevan kohusta vaivaantuneita, mutta loukkaantuiko kukaan heistäkään, jotka ilmaisivat ”tuohtumuksensa” sosiaalisessa mediassa? Oliko se heidän tuntemansa tunne mielipaha vai pikemminkin vahingonilo? Kaikkihan haluavat nähdä kuinka vallanpitäjiä kiskotaan alas jalustaltaan tavallisen tallaajan tasolle, jos he osoittavat samoja inhimillisiä heikkouksia kuin tallaajakin. Kysyttäessä he ehkä vastaisivat, että eivät ehkä haukkoneet henkeä järkytyksestä bilevideon nähtyään, mutta se ei sovi ”ministerin arvolle”, mikä tarkoittaa, että joku muu olisi voinut loukkaantua siitä. Sitä paitsi Marin on yhtä aikaa kommunisti, feministi että globalisti ja nyt nähdään, mitä verorahoilla tehdään samaan aikaan kun kansa raataa hiilikaivoksessa.

Nolompi kuin pääministeri Marinin tanssi on se tanssi, joka pitää käydä moraalista närkästystä esittäessä. Minkä kuvan se antaa nuorisolle? Menkää lapset mieluummin vaikka katsomaan, kuinka iskä huorittelee naispoliitikkoja netissä.

Rajalinjat jakaantuivat poliittisten rajojen, mutta ei puoluerajojen vaan pikemminkin identiteettipoliittisten rajojen mukaan. Loukkaantujat muistuttavat, että esimerkiksi Ilkka Kanerva joutui eroamaan paljon pienemmän kohun vuoksi ja että Marinia kohdellaan silkkihansikkain vain siksi, että hän on nainen. Loukkaantujista loukkaantujat taas ovat sitä mieltä, että kohu on syntynyt vain siksi, että Marin on nainen, ikään kuin itse eivät olisi ensimmäisenä olleet jakamassa sitä videota, jossa Matti Vanhanen tai Juha Sipilä tanssii kravatti päässä.

Ehkä objektiivinen suhtautuminen ei ole edes mahdollista. Marinin julkisuuskuva on paikoin ollut kiistanalainen (ja ainakin muutama tutkimus siitä on tehty), mutta meillä ei ole mitään keinoa asettaa samaan asemaan ketään toista henkilöä ja mitata kohun määrää laboratorio-olosuhteissa. Lopputulemaksi jää, että ihanan subjektiivisien syytösten jälkeen kaikille syttyy rintaan se lämmin tunne, kun on saanut vahvistusta omalle maailmankuvalleen.

Siitäkin huolimatta, että kukaan ei ole oikeasti järkyttynyt — edes he jotka sanovat olevansa — ja vaikka ainakin pintapuolisesti suurin osa yleisöstä on sitä mieltä, että koko kohun voisi unohtaa, kyllä tällä lehtiä myydään. Älykkäät ihmiset (kuten minä!) eivät seuraa kohuja, he keskustelevat niistä älykkäästä ja analyyttisesti, samalla tavalla kuin sitä kamalaa tosi-tv -sarjaa pitää katsoa, että tietää miten kamala se on ja miten tyhmiä (muut) ihmiset ovat, kun katsova sitä. Tällä sinänsä ei ole mitään väliä: kohu on ilmapallo, joka paisuu riippumatta siitä, kuka ja mistä syystä siihen puhaltaa ilmaa. Luonnollisesti tämäkin blogi-teksti osallistuu osaltaan kohun paisuttamiseen.

Tässä vaiheessa mediatalot alkavat julkaista juttuja, jossa painottavat että ovat vain neutraaleja tiedonvälittäjiä siitäkin huolimatta, että kohu itsessään on ylimitoitettu. Muistan Ilkka Kanervan tekstiviestikohun ajoilta sivun kokoisen jutun aiheesta, jonka kainalojuttuna oli kolumni, jossa vaadittiin kohu-uutisoinnin lopettamista (en jaksa etsiä lähdeviitettä 14 vuoden takaa ja mitä helv… joko siitäkin on noin kauan aikaa?). Tällä tavoin tiedotusvälineet rakentavat diskurssia siitä, miten he ovat asialinjalla toimivia vakavia toimijoita, mutta kohu on syntynyt tuolla jossain ja he vain kriittisesti raportoivat siitä. Näin kohu itsessään muuttuu uutiseksi, ei se mitä tosiasiallisesti on tapahtunut. Näin myös älykkäät ja valveutuneet kansalaiset (kuten minä!) voivat ottaa tapahtumaan kantaa ilmaisemalla miten typerä koko kohu on ja ostamalla iltapäivälehdet ja pyörittelemällä päätään siitä miten asiasta vieläkin jaksetaan kirjoittaa.

Mitä edes tarkoitetaan sillä, että jos kyseessä olisi joku toinen henkilö kohua ja paheksuntaa ei olisi syntynyt? Kuka ei olisi paheksunut? Puhuja itse? Puhuja, joka itse on kriittinen ja analyyttinen ja tarkkailee asioita ulkoavaruudesta itse niihin vaikuttamatta. Ja joka sosiaalisessa mediassa kyllä räyhää silloin, kun kyseessä on joku, josta hän ei itse pidä, mutta mieti nyt jotain Timo Soinia, vähänkö nolo tyyppi. Kohut syntyvät aina jossain toisaalla, me vain reagoimme niihin. Jos kyseessä on joku, josta emme pidä, kohu on aiheellinen ja nauramme muiden mukana, kuitenkin analyyttiseltä etäisyydeltä. Jos jaamme jonkin myötätuntoisen suhteen kohteen identiteettiin, kauhistelemme (edelleen analyyttiseltä etäisyydeltä) sitä kuinka ne siellä jossain ovat taas kohun aloittaneet. Poliittinen muisti on sen verran lyhyt, että emme muista miespoliitikkojen kohuja, sitä paitsi a) emme itse osallistuneet niihin b) he ansaitsivat kohunsa eri tavalla kuin Marin, joka on nainen c) heitä puolusteltiin eri tavalla, koska olivat miehiä. Kohun laajuutta ja laatua on edelleen vaikea mitata, yhtälailla kuin vastareaktioitakin, mutta ainakin minun sosiaalinen mediani on täynnä Marinia puolustelevia kannanottoja. Miten suuri osa kohusta onkaan itse kohua ja kuinka suuri osa kohua kohusta?

Kohut näyttäisivät olevan kuin sääilmiöt: kun jossain perhonen räpäyttää silmäripsiään, ei myrskyä voi enää estää.

Kenen vastuulla skuutit ovat?

Helsingin Sanomat kirjoittaa sähköpotkulautojen eli ”skuuttien” vastustamisesta. Itse aiheesta riittäisi paljonkin kirjoittamista puolesta ja vastaan, mutta erityisesti silmään osui kommenttipalstalta ”Timon” kommentti:

Skuuteille ajamiseen liittyvät ongelmat ovat tottakai niitä käyttävien ihmisten vastuulla, eikä vuokrafirmoja voida edellyttää valvomaan liikennesääntöjen noudattamista tai humalassa ajamista.

Kommentissaan Timokin kuitenkin päätyy suosittelemaan, että ”Lautojen pysäköintiongelmat tulisi kuitenkin siirtää niitä vuokraavien firmojen harteille”, eli oikeastaan pyörtää mielipiteensä.

Kommentti sai kuitenkin minut miettimään samoja mietteitä, joista kirjoitin aikaisemmin Ukrainan sotaan liittyen, tällä kertaa tosin paljon vaatimattomammassa mittakaavassa. Muodoltaan liikutaan samankaltaisten dilemmojen kanssa: voiko mikään suurempi entiteetti olla vastuussa yksittäisten ihmisten tekemisistä? Toisaalta, jos ”syyllisyys” jaetaan aina vain pienempiin osasiin, katoaa se lopulta kokonaan. Kun skuutti makaa pyörätiellä tai muulla kulkuväylällä poikittain, vika on tietenkin siinä henkilössä, joka sen on siihen jättänyt. Tilanne on kuitenkin se, että skuutteja löytyy kaduilta röykkiöittäin ja humalaiset keski-ikäiset ja keskenkasvuiset teinit ajalevat niillä jalkakäytävällä jalankulkijoita päin. Pikemminkin on kyse yhteisten pelisääntöjen puutteesta ja laajalle levinneen ilmiön mahdollistamasta idiotiasta. Ihminen on keskimäärin laumaeläin ja massan mukana menijä ja se, mitä ”kuuluu” tai ”ei kuulu” tehdä määrittyy muiden esimerkin kautta, ei sen mikä on järkevää.

Lainsäätäjän pitäisi siis puuttua sähköpotkulautoihin. Osa rajoituksista kohdistuu käyttäjiin, mutta myös yritykseen, suorasti tai epäsuorasti. Onhan se jotenkin erikoista, että muutama yritys on saanut ottaa kaupunkitilaa veloituksetta käyttöön. Onhan pyöriä ja potkulautoja vuokrattu iät ja ajat, mutta niillä on ollut jokin varikko tai vuokrauspiste, jonka firma omistaa tai vuokraa. Nykyinen skuuttivillitys perustuu juuri siihen, että firmat voivat pitää henkilöstö- ja tilakulut olemattomina, kun skuutit pidetään jalkakäytävillä. En kuitenkaan muista, että asiasta olisi käyty mitään keskustelua etukäteen, ne vain ilmestyivät kaupunkien kaduille ja sitten niiden määrä räjähti.

Vastuun siirtämistä yritetään myös toiseen suuntaan. Tässä tapauksessa valitetaan, että skuuteille ei ole mitään palautuspisteitä. Firman kuuluisi hoitaa potkulautansa, ei se ole käyttäjän vastuulla, mihin sen jättää. Käyttäjän vastuulla on kuitenkin terveen järjen käyttö: sen voi silti pysäköidä järkevästi sen sijaan, että tukkisi portaita, uloskäyntejä, pyöräteitä, jalkakäytäviä, rullaportaita tai portteja tai heittäisi skuutin joenpohjaan tai pihakoivuun. Samanlaista vastuun pakoilua on syyttää kaikesta firmoja. Monenlaiset ympäristöongelmat sysätään yritysten vastuulle: eivät tavalliset ihmiset sotke ympäristöä, vaan ahneet yritykset (mutta kenelle yritykset tekevät tuotteita, ketkä niissä ovat töissä, ketkä niitä johtavat, ketkä niiden osakkeita omistavat, ketkä niitä mainostavat, ketkä ovat niiden alihankkijoita, ketkä tekevät niitä sääntelevät lait, elleivät ”tavalliset ihmiset”?). Esimerkkejä olisi muitakin.

Sähköpotkulaudoista riittäisi valittamista, mutta halusin tässä käyttää niitä havainnollistamaan, mitä tapahtuu kun kukaan ei ota vastuuta. Ja siitäkin riittäisi kirjoittamista muissakin yhteyksissä.

Onko näkynyt liskoihmisiä?

Kirjoitin jokin aika sitten salaliittoteorioita koskevasta tutkimuksesta, ja nyt sama FINSCI tekee uskomuskyselyä vastaavasta aiheesta. Kysymyksissä muunmuassa reptiliaaneja ja ukranalaisia biolaboratorioita.

Kyselyyn pääsee vastaamaan tästä linkistä.

Vaikka kaikkihan me tiedämme, että tämäkin kysely on vain hallituksen tapa valvoa toisinajattelijoita, eikä kukaan herännyt paljasta tietojaan heille, vaan postaa ne jokaiseen mahdolliseen Facebook-ryhmään.

Loppuun kulunut kapina (Peitsamo vs. Jackass)

Jantso Jokelin kirjoittaa Veikkauksen lehdessä otsikolla Itsetuhon aikakapseli millenniaaleille (yllättävän hyvä lehti muuten urheilulehdeksi, ja Jokelinin juttuja on tässä blogissa aikaisemminkin kommentoitu). Esseessä hän analysoi Jackass-sarjaa, omin sanoinensa ”syvällisemmin kuin mitä se ansaitsee”. Itse en kyseistä sarjaa koskaan nuoruudessani katsonut (eikä myöhemminkään ole tullut tarvetta), mutta tiedän suurin piirten mistä on kyse. Duudsoneita katsoin silloin kun he olivat vielä Moon Tv:llä, eli ”uskottavia”.

Analysoin ja jatkan eteenpäin Jokelinin esseen kohtaa:

Samaan aikaan vuosikymmenien ajan auktoriteetteja kohti suuntautunut kapina näytti kääntyvän yhä enemmän sisäänpäin: oman ruumiin, mielenterveyden ja arvokkuuden romuttamiseksi. Aivan kuin kaikki muut vastahankaisuuden muodot olisi selattu loppuun, eikä hyvinvoiva ja tylsistynyt nuoriso osannut enää muuta kuin hypätä kirjaimellisesti kaivoon muiden mukana.

Nuorisokulttuureiden ytimessä on perinteisesti ollut kapina. Varmasti niin on aina ollut ja kulttuurihistoriaa taakse päin kelatessa löytyy paheellisia hasiksentuoksuisia tulenkantajien itämaisia iltoja ja Sturm und Drang -romantikoita, jotka omituisilla metaforillaan menivät pilaamaan klassisen runouden. Varsinaisesti nuorisokulttuurista voidaan kuitenkin puhua vasta 1950-luvulta eteenpäin suurten ikäluokkien tullessa täysi-ikäiseksi samaan aikaan kun kulutuskulttuuri, äänilevyteollisuus, televisio ja muut modernit ilmiöt yleistyivät. Kulttuuri-ilmiöt, muoti ja populaarimusiikki yhdistivät nuorta sukupolvea globaalisti. Haluttiin kapinoida taantumuksellisuutta ja sodan käynyttä edeltävää sukupolvea vastaan.

Kapinan taustalla oli vasemmistolaisia motiiveja, liberaalia vapaudenkaipuuta tai ihan vain ”rock ’n’ rollia”. Sodan jälkeen yhteiskunnassa olikin monia epäkohtia, joita voi pitää modernin kasvukipuina. Teollistuminen oli alkanut Iso-Britanniassa 200 vuotta aikaisemmin, mutta monessa mielessä saavutti esimerkiksi Suomen vasta 1950-luvulla. Sen synnyttämä vauraus ja hyvinvointi ei ollut jakautunut tasaisesti, mutta sen synnyttämät epäkohdat kuten kaupungistuminen ja perinteisen agraarisen elämäntavan tuhoutuminen koskettivat monia. Sen lisäksi yleinen ilmapiiri oli muuten vain ankea ja kaikkeen epäsovinnaiseen suhtauduttiin kielteisesti.

Kapinan taustalla ei kuitenkaan ollut mitään yhtenäistä poliittista ohjelmaa. Kapinan kyllä tunnisti, kun sen näki. Oikeastaan kapinan muodosta tuli tärkeämpi kuin sisällöstä. Suurimmalla osalla ei ollut muuta agendaa kuin ”hauskanpito”, mutta agendalla koettiin olevan oikeutus, koska konservatiiviset edeltävät sukupolvet halusivat sen kieltää. Suomessakin oli omituinen ”rukouslauantaiden” perinne, jolloin ei saanut tanssia. Oli kyseessä sitten modit, rokkarit, hipit tai punkkarit, särökitaroiden, hiusmuodin ja huomiota herättävän käytöksen tarkoitus oli ärsyttää vanhempia (punkkareiden kohdalla tosin heidän hippivanhempansa jo alkoivat ymmärtää kapinoivia nuoria ja suhtautua heihin myötämielisesti, katu-uskottavat punkkarit taas ottivat hipit vihollisikseen).

Musiikin ulkopuolella kapinallista narratiivia rakensivat sellaiset hahmot kuin Larry Flynt, Hunter S. Thompson, Howard Stern, Douglas Kenney jne. Heistä kertovat elokuvat ovat rakentaneet heistä historiallisia hahmoja, vapauden esitaistelijoita. Oleellista ei ole heidän sanottavansa, vaan vapaus sanoa se, oli sitten kyseessä päihteet, porno tai ihan vain ”huono maku”. Esimerkkejä tällaisista hahmoista tai heistä tehdystä elokuvista voisi luetella loputtomasti ja kaikissa narritiivi on selvä: nuori kapinallinen haluaa järkyttää vanhempia sukupolvia, sanoo tai kirjoittaa jotain järkyttävää ja tosikkomainen vanhemman sukupolven edustaja järkyttyy, seuraa oikeusjuttuja ja niin edelleen.

Ja tottahan on, että aika pieni teko riitti järkyttämään. Suomessa oman aikansa kapinallisia hahmoja olivat mm. M. A. Numminen, joka lääkärikirjan julkisesta lukemisesta joutui pidätetyksi tai vaikkapa Martti ”Huuhaa” Innanen, tai Veikko Ennala joka oli omanlaisensa ”gonzo-journalisti”.

Tultaessa 90-luvulle tilanne alkaa kuitenkin muuttua. Yhteiskunta oli 80-luvun mittaan liberalisoitunut ja tupo-Suomen hyvinvointi alkanut jakautua tasaisemmin (huolimatta 90-luvun alun lamasta). Seksuaalinen vallankumous oli tullut, mennyt ja lässähtänyt, rock-musiikki oli valtavirtaa, televisioon pääsivät jo värillisetkin, pornografiaa oli avoimesti saatavilla, vaikka Internet odottikin vielä tuloaan. Pelkillä rumilla puheilla tai äänekkyydellä ei saanut enää paheksuntaa aikaiseksi ja nuorisokulttuuri alkoi muuttua yhä nihilistisemmäksi. Suomessa nähtiin saatananpalvontakohut ja rasistiset skinit (menemättä tässä skinheadien historiaan sen pidemmälle), jotka eivät edes yrittäneet esittää taistelevansa jonkin ”paremman maailman” puolesta.

Ensin kadotettiin sisältö, sitten muoto. Niin sanotusta kapinasta tuli itsensä toistoa niin pitkälle, että edes muoto enää riitä järkyttämään. ”Kapinallisuus” on oma lajityyppinsä. Mitä vastaan muka se ”kapinoisi”? Suuryrityksiä, jotka toimivat sponsoreina ja myyjinä ja ottavat kyseisen formaatin tv- ja radiokanavilleen ja oheistuotteilla vetävät isot rahat välistä? Vai ”yhteiskuntaa”, joka hädin tuskin enää vaivautuu edes paheksumaan, kieltämisestä puhumattakaan?

Äärimmilleen vedettynä lajityyppi saattaa hetkittäin järkyttää, tai pikemminkin saamaan meidät teeskentelemään järkytystä. Lajityypin konventioiden mukaisesti se on rakentanut oman vastaanottonsa siten, että jos kyseinen hölmöily on mielestäsi hölmöä, kuulut niihin konservatiivisiin ilonpilaajiin, joita vastaan se kapinoi.

Tällaisessa ympäristössä ainoa keino pyrkiä ”transgressioon” on Jackassin kaltainen nihilistinen itsensä turpaan mätkiminen ilman mitään sen syvällisempää ”viestiä”. Tai esimerkiksi mukapaheellisten reality-sarjojen aurinkorantasinkut.

Tähän pätee se, mitä Slavoj Žižek sanoo ideologiasta: toimiakseen ideologian kenenkään ei tarvitse uskoa siihen, täytyy vain uskoa, että joku muu uskoo. Tietyntyyppisiä ”kapinallisia” sisältöjä voin katsoa sillä mielellä, että ”joku tästä pahoittaa mielensä”, vaikka todellisuudessa harva kai enää sekstistä televisiossa järkyttyy. Uskon myös, että joitain todella huonoja tv-sisältöjä rakennetaan sen varaan, että joku niitäkin ”vihakatsoo”, eli katsoo vain sen vuoksi kuinka aivottomia ne ovat ja jollain tasolla osoitus kulttuurimme rapppiosta.

Tai mitä pitäisi ajatella jostain Kari Peitsamosta, joka vuorotellen julistautuu kommunistiksi tai konservatiivi–kristityksi ja nyt Twitterin löydettyään (en linkkaa) putinistiksi ja twiittailee homofobisia ja sotaa ylistäviä nettioksennuksia, koska se on hänen mielestään kapinallista? Se, että hän nimittää Hurriganesia huumeidenvastaiseksi musiikiksi osoittanee, että hän provoaa, eli ”trollailee”, kuten tavataan sanoa, eli ei edes yritä olla tosissaan. Ainoa tapa saada huomiota on sisällötön narsistinen uhoaminen, tässä tapauksessa levittämällä ihmisvihaa. Mikään hippuhuttu ei enää herätä huomiota, sen saamiseksi pitää vähintään sympata fasismia.

Voi jopa kysyä vihaako Kari oikeasti homoja. Tai varmasti vihaa, mutta kuinka usein keskiverto heteromies joutuu oikeasti homojen ahdistelemaksi arkielämässään, vaikka ei olisikaan Exit only -tatuointia pakarassaan, kuten entisellä vapaapainijalla? Tai onko Karilla Venäjään, Putiniin tai Ukrainan sotaan sen kummempaa suhdetta kuin uutisten kautta meillä kaikilla? Vihan ja ihailun kohteet ovat ilman referenttiä. Samalla tavalla kuin Jackassin sähköiskujen antaminen peräaukkoon, rockin niin sanottu kapina on yhtä lailla kadottanut merkityksensä ja muuttunut pelkäksi hölmöilyksi. Välillä voi olla kommari, välillä uskis, välillä voi hakata itseään vaikka vasaralla päähän.

Valkama vs. Mallinen ja aitofiktio

Kirjallisuuskentällä viime viikolla kohistiin Meri Valkaman erikoislaatuisesta käsittelystä Parnasso-lehdessä. En kommentoi kohua enkä kirjoitusta ennen kuin ehdin lukea Jukka Mallisen jutun Parnassossa (itse romaania Sinun Margot en ole lukenut myöskään).

Puutun kuitenkin yhteen kohtaan Valkaman Facebook-päivityksessä:

Väittämällä, että romaanin käyttövoimana ovat omat muistoni Mallinen väittää käytännössä, että kirjani on autofiktiota ja perustuu omaan elämääni.

Itseäni, jota tämä autofiktio-buumi häiritsee, huolestuttaa myös se trendi, että mitään kirjallisuutta ei osata enää lukea fiktiona (eikä oikein kirjoittaakaan). Ihmisten lukutaito on siinä määrin heikentynyt, että ei enää kyetä sellaiseen abstraktiin ajatteluun, jossa kirjan teksti olisi jotain muuta kuin kirjailijan oman elämän tai ajatusmaailman projisointia. Näköjään tämä vaivaa jopa ammattilukijoitakin. Televisiossa ja elokuvissa sentään tekijöillä on visuaalisia työkaluja, joilla viedä kurkistamaan vastaanottaja toisiin maailmoihin ja toiminta samaistuu näyttelijöihin. Teksti paperilla kuitenkin vaatii vastaanottajaltaan enemmän aktiivisuutta ja jos kompetenssi loppuu kesken, tullaan sellaisiin naiiveihin tulkintoihin kuten ”romaani perustuu kirjoittajansa muistoihin”.

Tällä ei mitenkään erityisesti viitata Mallisen juttuun (ainakaan ennen kuin luen sen), vaan ilmiöön yleensä. (Sekä esimerkiksi Jyrki Lehtolan viime perjantaiseen kolumniin, jota lukijat eivät tuntuneet kommenttien perusteella ymmärtävän. Mitä helvettiä lukutaidolle tässä maassa on tapahtunut?)

Asiassa on minulle erityisen henkilökohtainen puoli. Olen aina pitänyt suorastaan ahdistavana sitä, että joku ottaisi fiktiiviset tekstini tosissaan. Aloitin kirjoitusharrastukseni siinä 12-vuotiaana, kuten tavataan tehdä, ja kirjoitin jotain fantasiajuttuja, kuten myös siinä iässä tavataan tehdä. Jossain vaiheessa murrosiässä yläasteen ja lukion välillä siirryin realistisempiin aiheisiin. Koska minulla ei ollut juurikaan lukijoita, isäni luki joskus juttujani, joskus ilman lupaakin. Tämä oli erityisen traumaattista, varsinkin kun hän luki niitä ”totena”. Ilmiselvät viittaukset reaalimaailmaan hän tulkitsi todisteeksi siitä, että ne kertovat elävästä elämästä, poikkeamat ”virheiksi”. Tämä jätti sellaisen jäljen, että olen aina tuntenut vastenmielisyyttä sellaisia tulkintoja kohtaan, joissa fiktio luetaan kirjoittajansa muistoina, elämänä tai muuten vain 1:1 ikään kuin hän olisi ”sitä mieltä”.

Kirjallisuutta opiskellessa tunsinkin vapauttavana sen perusajatuksen, että kirjoittajaa ja kertojaa (sekä päähenkilöä jne) ei tule sekoittaa kirjailijaan. Tämä ajatus oli voimakkaimmillaan sellaisissa kirjallisuusteoreettisissa suuntauksissa kuin formalismi, uuskritiikki, strukturalismi ja poststrukturalismi, vastakkaista kantaa kutsuttiin ”biografismiksi”, usein väheksyen. Jossain määrin uusimmat suuntaukset ovat sittemmin horjuttaneet näitä käsityksiä, mutta edelleen kirjallisuuden tulkinnassa pidetään kiinni siitä, että teoksen ja kirjoittajan henkilökohtaisen elämän välille ei pidä vetää yhtäläisyysmerkkejä ja silloin, kun lähdetään tulkitsemaan mitä ”kirjailija on oikeasti mieltä” tulisi olla erityisen huolellinen perusteluissaan. Tai ainakin näin luulisi.

Tämän lisäksi termin ”autofiktio” käyttö häiritsee. Ilmeisesti tänä päivänä sillä tarkoitetaan mitä tahansa kirjoittajan omaan elämään viittaavaa materiaalia. Jos tarkkoja ollaan, niin autofiktio on teos, jossa kirjoittajan ja päähenkilön nimi on identtinen, mutta tapahtumat fiktiivisiä. Sen sijaan teos, jonka päähenkilöllä on eri nimi (”alter ego”), mutta tapahtumat ovat todellisten tapahtumien innoittamia, on elämänkerrallinen romaani. Mitä tällä sitten on väliä? Tavalliselle lukijalle tuskin mitään, mutta kuvittelisi että kun kirjallisuuden ammattilaiset käyvät keskustelua Suomen arvotetuimman kirjallisuuslehden sivuilla, sentään keskeiset termit olisivat kunnossa.