Kategoria: ajankoht

Salaliittoteoriat ja politiikka

Vasemmalla vai oikealla?

En tiedä voiko uusimpia salaliittoteorioita ymmärtää tai onko niissä varsinaisesti mitään logiikkaa, mutta jonkinlainen ”narratiivi”, kuten nykyään tavataan sanoa, niiden taustalta löytyy. Minulla on sellainen kuva, että pitkään salaliittoteorioissa oli vasemmistolainen pohjavire, onhan esim. marxilaisuuden taustalla teoria ”väärästä tietoisuudesta” ja siitä kuinka maailman todellisen rakenteen ymmärtäminen on ”oikeaa tietoisuutta”, puhumattakaan vasemmistolaisuuteen keskeisesti sisältyvästä elitisminvastaisuudesta ja uskontokritiikistä. Tyypillinen salaliittoteoreetikko 60-luvulta eteenpäin olikin vähän liikaa itse kasvattamiaan yrttejä poltellut hippi, jolla oli kenties iltalukemisena jotain Gramscia tai Huxleytä.

Uuden polven nettisalaliittoteoreetikot ovat kuitenkin vahvasti oikealle kallellaan. Ongelmana on tietenkin miten ”oikeisto” ja ”vasemmisto” määritellään tässä post-tilanteessa, jossa mikään ei tunnu pysyvän paikallaan, mutta vasemmistolaisista heidät erottaa mm. rasismi, antisemitismi, seksuaalivähemmistöjen vastaisuus sekä ”kommunismin” vastaisuus (mitä ”kommunismilla” tarkoitetaan, siihen palataan myöhemmin). Ennen niin viaton new age -hörhöily on nykyään pikemminkin neoliberalismia, ja vaikka puhutaan kauniisti äiti maan vaalimisesta, kannatetaan yksityisautoilua ja vastustetaan ”ilmastohuijausta” ja ollaan täynnä universaalia rakkautta, mutta halutaan sulkea rajat väärän värisiltä ihmisiltä.

Oikeastaan tämä pohdiskelu lähti liikkeelle siitä, miten moni salaliittoteoreetikko nykyään kumartaa itään päin. Siinä missä vanhat kommarit ovat edelleen uskollisia itänaapurille vanhasta tottumuksesta, uudemmat marginaalioikeistolaiset ovat heidän rinnallaan sulassa sovussa Putinin ihailijoita. Kenties siksi, että heidän mielikuvissaan Venäjä on maa, jossa seksuaalivähemmistöt, pakolaiset ja feministit pidetään kurissa.

Rokotevastaisuudesta sotamyönteisyyteen

Salaliittoteoreetikoille koronaepidemia on osa ”suurta suunnitelmaa” ja rokotevastaiset ryhmät netissä ovatkin avoimesti Putinin ja Ukrainan sodan kannattajia. Varsinaista logiikkaa ei kannata etsiä siitä, että kirjoittaa netissä kasvomaskien olevan ”fasismia”, mutta Venäjän auktoritaarinen valtio on ihan ookoo. Vaikka ainahan voi kieltää koko ongelman tai sanoa, että ”ei tiennyt”, mikä on ollut diktatuurien kannattajien vakiovastaus aina kansallissosialisteista ja suomettuneiden vähemmistökommunistien ajoista asti. Sitä luulisi, että internetin aikakaudella ”pitäisi tietää”, mutta ainahan voi toistella, että ”YLE ja Hesari valehtelevat”, mutta eiköhän putinistien omiakin kanavia seuraamalla voi todeta, että demokratia ei ole siellä vahvoilla. Ehkä se ei haittaa, jos ongelmat koskevat joitain toisia kuin itseään.

Antisemitismillä on salaliittoteoreetikoiden alakulttuureissa pitkät perinteet. Voisi jopa sanoa, että juutalaisten maailmanvalloitussuunnitelma oli se alkuperäinen salaliittoteoria. Sen alku on ns. Siionin viisaiden pöytäkirjoissa, jotka tsaarin salainen poliisi Ohrana julkaisi Venäjällä 1905, ja joista myöhemmin tuli natsismin juutalaisvastaisen propagandan keskeinen kulmakivi. Juutalaiset ovat siinä mielessä sopiva kohde salaliittoteorioille, että he ovat sekä pahoja kapitalistipankkiireja että kommunistikätyreitä ja vieläpä samaan aikaan. Monien salaliittoteorioiden perusvire onkin sama: ultrarikkaat vetelevät kulisseissa naruista ja johtavat massoja harhaan ideologialla, kommunistisella tai jollain muulla. Kaikki ”new world order” ja ”the great reset” -porukat ovat samaa kantaa, joskus antisemitistisellä twistillä, joskus ilman, mutta kun mm. rokotevastaisissa ryhmissä siteerataan ”Siionin viisaiden pöytäkirjoja”, on kyse ihan samasta vanhasta viisusta.

Ja koska kaikki liittyy kaikkeen, myös sateenkaariliike ja ”homosaatio” ovat osa salaliittoa. Siinä missä vasemmistolaisemmat ajattelevat ”sen suuren jonkun” kontrolloivan ihmisten seksuaalisuutta, oikeistolaiset salaliittoteoreetikot kuvittelevat että kaikki pakotetaan homoiksi tai jotain.

Uskonto on vasemmistolaisella puolella nähty jonain, joka aivopesee ihmisiä ja siten pönkittää vallanpitäjien otetta kansasta (”oopiumia kansalle”). Näin onkin pitkään ollut ja kirkko onkin puolustanut yhteiskunnallista status quota ”jumalan tahtona”, jota vastaan ei voi kapinoida, oli se miten epäoikeudenmukainen tahansa. Saakoon nöyrä ja hurskas palkintonsa sitten seuraavassa elämässä. Samoin sotien puolustamisella on pitkä historiansa, josta osoituksena Moskovan patriarkka Kirillin lausunto, jonka mukaan Ukrainan sota on osa lännen ”pride-kulttuurin” vastaisuutta.

Uskonto on kuitenkin viime vuosina menettänyt otettaan, varsinkin lännessä, mutta ilmeisesti sen vaikutusta on myös Venäjällä on yliarvioitu, todellisuudessa Venäjä on mainettaan ateistisempi maa. Uskonto onkin joutunut jossain määrin altavastaajaksi, esim. Päivi Räsäsen oikeusjutuissa, mikä on saanut salaliittoteoreetikot tarrautumaan sekä perinteiseen uskontoon (jonka ”salaliitto” haluaa tuhota), että kaikenlaiseen new age -humpuukiin. Varsinkin rokotevastaisten tiedevastaisuus on nostanut monenmoiset uskomukset esiin: heidän mukaansa ”jumala ei salli uskovien sairastua covidiin” ja jotkut ovat korvaamassa koululääketieteen verkostomarkkinoiduilla luontaistuotteilla tai enkelikristallailla. ”Big pharma” onkin salaliittoteorioiden ydinmehua.

Kaiken tämän takana ovat tietenkin (paitsi juutalaiset kommunistipankkiirit), milloin mitkäkin pahikset, eli natsit/fasistit tai sosialistit/kommunistit. Yleisesti ottaen keskusteluissa näillä nimillä kutsutaan kaikkia, joista ei satu pitämään. Esimerkiksi Timo Soinin mielestä pyöräilijät ovat kommunisteja ja Laura Huhtasaaren mukaan ”kaikki keskustasta vasemmalle ovat kommunisteja, nykyisin myös kokoomuslaiset”.

Mikä on kommunisti? Mikä on natsi?

Niin sanotun ”kommunismin” problematiikkaa olen käsitellyt jo useammassa kirjoituksessa. Ns. ”nomuttaneuvostoliitto” -argumentti menee kuta kuinkin sillä tavalla, että jos kannatat mitä tahansa vasemmistolaiseksi miellettävää asiaa, kuten pasifismia, uskonnonvapautta, julkista terveydenhuoltoa (amerikkalaisessa kontekstissa), tuloveroja, tasa-arvoa tai kansalaisvapauksia, olet ”kommunisti” ja siten kannatat myös Neuvostoliittoa, jossa asiat olivat huonosti, eikä mitään kansalaisvapauksia tai muutakaan ollut. Kysymys siitä, että Neuvostoliitto ei ehkä toteuttanut vasemmistolaisten (tai edeso sosialistien/kommunistien) tavoitteita, ei ole relevanttia, kunhan vain pääsee lyömään vastustajaa gulagien kauhuilla toteamaan jotain sen suuntaista, että ei natsi-Saksakaan niin paha ollut kun Stalin tappoi monta miljoonaa enemmän tai jotain.

Fasisti tai natsi on ollut tietenkin haukkumasana netissä ja sen ulkopuolella jo pitkään. Koska kaikki tietävät, mitä tällä tarkoitan, en käsitele sitä, vaan ajankohtaisempaa asiaa, nimittäin venäläisen nationalismin tapaa kutsua vastustajiaan natseiksi. Ukrainan sodan myötä asia on tullut ajankohtaiseksi, mutta olen suunnilleen 15 vuoden ajan seurannut putinistien propagandaa Suomessa, lähinnä Viron suhteen ns. Pronssisoturi-mellakoista lähtien, joten asia ei sinänsä ole uusi. Putinistien propagandassa Viro oli jo silloin natsivaltio, joka kansanmurhaa venäläisiä keskitysleireillä.

Suomessa ja lännessä natsiksi kenties mielletään auktoriteettiuskoinen militaristi, jolla on kova mieltymys uniformuihin ja symboleihin. Seuraavaksi mieleen tulevat kenties johtajanpalvonta, demokratian ja liberalismin vastaisuus, antisemitismi, ultranationalismi, seksuaalivähemmistöjen syrjintä, rasismi ja niin edelleen. Venäjällä näin ei ole. Venäläisessä propagandassa natsit olivat niitä, joita vastaan suuri isänmaallinen sota voitettiin. Natseilla tarkoitetaan ennen kaikkea länttä ja siksi Nato on propagandassa jatkoa natsismille. Anekdoottina muuten, että monissa vanhoissa neuvostoliittolaisissa sotaelokuvissa natseja näyttelivät virolaiset, joilla oli tarpeeksi saksalaiset piirteet.

Jos putinistille kertoo, että natsit olivat antisemitistejä, toteaa hän ”mitä sitten?” Neuvostoliitossa oli pogromeja ja antisemitismi elää nyky-Venäjällä vahvana. Volodymyr Zelenskyi on juutalainen, mutta venäläisessä propagandassa Ukrainan sotaa käydään ”natseja” vastaan. Me lännessä kuvittelemme, että tässä on ristiriita. Kun Venäjä pommittaa Babi Jarin muistomerkkiä, siitä kenties twiitataan lännessä, mutta tietääkö keskimääräinen Putinin kannattaja mikä se on? Laajentumishaluiset diktaattorit, kansallissovnismi ja nuorten leirit, joilla opetellaan kokoamaan Kalashnikoveja saattavat kuulostaa natsismilta lännessä, mutta putinilaisessa propagandassa ne ovat natsismin vastakohta. Ääri-ideologiat ovat aina tykänneet selkeistä symboleista ja Ukrainan sodan kannattajat ovat ottaneet sellaiseksi Z-kirjaimen. Se, että se muistuttaa vahvasti SS-symbolin kansoissalamaa, ei ole sekään ongelma.

Propagandan ytimessä oleva neukkunostalgia taas ei tunnu olevan ongelma Putinin oikeistolaisille ihailijoille. Kuten niin usein, ääripäistä löytyy enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Olen aikaisemmin kirjoittanut, kuinka vahvemman ihailu yhdistää tietyntyyppisiä ihmisiä ja he löytävät paikkansa ääriliikkeistä, joista löytyy ”totuus” ja saa marssia johtajan perässä symboleita kantaen, oli se sitten hakaristi, punatähti tai Z-tunnus.

Putinismi Suomessa

Sekavaako? Kyllä vain, mutta ideologian tehtävä on nimenomaan peittää alle jäävä ristiriitaisuus. Vihollisena ovat ääriliikkeillä ne tavalliset maltilliset liberaalit, parlamentarismia ja vähemmistön oikeuksia kannattavat ja julkisissa liikennevälineissä maskia käyttävät kansalaiset (jotka ovat yhtä aikaa natseja, fasisteja ja kommunisteja, joita taas diktaattoreita ihailevat antisemitistit eivät ole). Vasemmistolaisissa on aina ollut myös Neuvostoliiton ihailijoita, joiden sydäntä ovat sotilasparaatit sykähdyttäneet ja heidän pahimpia vihollisiaan ovat demokraattiset vasemmistolaiset, eivät suinkaan oikeat natsit.

Tässä ei ole oleellista alkaa listaamaan Yhtenäisen Venäjän veljespuolueita ja Putinin eurooppalaisia ihailijoita, mutta ne löytyvät sieltä spektrin oikealta laidalta (tässä kohtaa on hyvä muistuttaa, että Jussi Halla-aho on vahvasti ottanut kantaa Ukrainan sotaa vastaan). Näille ei ole ollut koskaan ongelma haukkua liberaaleja vastustajiaan kommunisteiksi siitä huolimatta, että heidän idolinsa on aivan ihka oikea ”entinen” KGB:n agentti. Jos kuitenkin suomalaisesta kontekstista ottaa muutaman esimerkin, niin mm. Ossi Tiihonen pyrki luomaan koronadenialismilla poliittista uraa Perussuomalaisissa, mutta tien noustua pystyyn löysi ystäviä idästä. Janus Putkonen valjasti äärioikeiston pää-äänenkannattajan Mv-lehden koronadenialismin ja putinismin äänitorveksi ja lähti palauttamaan Neuvostoliittoa Donetskiin. Hän oli myös Convoy-mielenosoituksia mukana puuhaamassa, ja vaikka niiden esikuva olikin Kanadassa, sympatiat olivat Venäjällä. Mitä pitäisi ajatella siitä, että Ukrainan sodan alla itänaapuri organisoi Helsingin keskustassa mielenosoituksen, joka vaatii Suomen hallituksen vaihtamista? Samoin perussuomalaisista lähtenyt Ano Turtiainen on ajanut vahvasti koronadenialismia ja sympannut Putinia.

Listaa voisi jatkaa, mutta yksittäisten nostojen sijaan oleellista on yleiskuva (sitä paitsi en halua, että nimeltä tässä tapauksessa mainitsemattomat tulevat tänne kutsumaan minua natsiksi/kommunistiksi ja uhkailemaan oikeustoimilla tai väkivallalla, taas).

Tästä sekavasta keitoksesta uusimmat salaliittoteoriat ammentavat voimansa. Maailmaa hallitsee kulisseissa juutalais-homo-natsi-pedofiili-kommunistien salaliitto, joka pyrkii ”great resetiin” ja sitä kautta ”new world orderiin”, ja koronaepidemia oli vain huijaus, jolla ihmiset saatiin käyttämään kasvomaskeja, koronarokote on joko tappava myrkky tai siinä on mikrosiru, jolla valvotaan ihmisiä, kuten koronapassilla ja lopullinen tavoite on poistaa yksityisomistajuus ja mahdollisesti tehdä ihmisistä homoja. Kuka meidät tältä kaikelta pelastaa? Putin tietenkin.

Erilaiset salaliittoteoriaryhmät omaksuivat koronadenialismin nopeasti ja yhtä nopeasti Ukrainan sodan sytyttyä ne hyppäsivät Venäjän virallisen narratiivin kelkkaan ja ”sotadenialismiin”. Mitään edellä mainittua ei voi käsittää poliittiseksi mielipiteeksi sen perinteisessä merkityksessä, vaan nimenomaan salaliittoteoriaksi, jonka takana on kyyninen harhaanjohtava propaganda.

Salaliittoteorioiden takana on salaliitto?

Ylen ohjelma salaliittoteorioista on kuitenkin hyvä muistutus myös siitä, että salaliittoteorioiden kritisoinnista ei kannata itse tehdä omaa salaliittoteoriaansa. Vaikka monella huuhaa-teorialla on lähteensä Venäjän trollien sylttytehtaalla, ei kaikkea välttämättä ohjailla kulissien takana. Ei pidä selittää salaliitolla sellaista, minkä voi selittää ihan vain ihmisten hyväuskoisuudella. Usein salaliittoteoriat esiintyvät yhdessä: jos uskot yhteen, uskot yleensä myös muutamaan muuhunkin. Jos koronaepidemia on mielestäsi keksitty juttu, niin silloin ovat rokotteetkin ja ehkä myös kaikki koululääketiede. Jos ”valtamedia” ei tue ennakkoluulojasi, on se valepropagandaa ja kaikki mitä Tokentube kertoo on totta, kunhan vain ”tekee oman tutkimuksensa”. Sitten kun on tarpeeksi syvällä skenessä, ei kannata alkaa kyseenalaistamaan kaverin teorioita vaikkapa siitä, miten Kiina on pahis, mutta silti Venäjän kaveri, joka tässä narratiivissa on tarinan sankari, tai miten ollaan ”kommunismia” vastaan, mutta Neuvostoliiton puolella tai onko siinä rokotteessa myrkkyä, mikrosiru vai oliko covid19 sittenkin karkuun päässyt biologinen ase. Tärkeintä on massapostittaa nettiin kaikkea mahdollista huuhaata ja muistaa, että Yle ja Hesari ovat yhteisiä vihollisia.

Salaliittoteoreetikot eivät ole siis mikään salaseura, jota ohjailtaisiin ulkomailta, voivat monet tahot käyttää niitä hyväksi johtaakseen ihmisiä harhaan ja luodakseen sekaannusta poliittisesti kriittisellä hetkellä.

EDIT 16.10.
Näemmä asia on tätä kirjoittaessa noussut pinnalle useissa medioissa, Turun yliopiston FINSCI-hankkeen tekemän salaliittoteoriatutkimuksen ja Pasi Kiviojan kirjan Salaliittoteorioiden ihmemaassa – Tositarinoita ihmisistä kaninkolossa (Docendo) myötä. Jutun tutkimuksesta teki Helsingin sanomat, Iltalehti ja Turun Sanomissakin oli tänään asialle oli omistettu monta aukeamaa (verkkojuttu vain tilaajille).

Natoon vai ei?

Olen aina ollut 100% pasifisti ja 100% Nato-vastainen. Viimeaikaisten tapahtumien valossa alan kuitenkin kallistua siihen, että olen korkeintaan 99% Nato-vastainen. Jos näyttää siltä, että Nato-jäsenyys on ainoa keino säilyttää rauha, niin olkoon sitten niin. Vasta kun jo luulimme että suuret maasodat Euroopassa olisivat jääneet historiaan, olimme väärässä. Ja jos suomalaisilla oli mitään illuusioita siitä, että länsimaat (tälläkään kertaa) tulisivat ei-Nato-maan avuksi, olimme siinäkin väärässä.

Ukrainan sotaa on verrattu talvisotaan ja yhtymäkohtia löytyykin runsaasti: Venäjä (eli Neuvostoliitto) katsoo jonkun maan kuuluvan etupiiriinsä ja ”turvallisuuttaan suojellakseen” pyrkii liittämään sen alueen itseensä valheelliseen ”vapautusoperaatioon” vedoten. Länsimaat pelkäävät eskalaatiota eivätkä uskalla sekaantua. Parin päivän ”erikoisoperaatio” jumiutuu ja hyökkääjä kokee arvovaltatappion. Muita vertailukohtia voisivat olla Unkari 1954 tai Tšekkoslovakia 1968, jolloin itäpanssarit olivat taas ”fasismia” kaatamassa, kun sen satelliitit eksyivät liiaksi länteen. Samalla tavalla varsinkin 1968 tapahtumat olivat liberaalille lännelle järkytys, kun ne olivat kuvitelleet sosialismin voivan kehittyä demokraattiseen suuntaan ja idän ja lännen lähentyvän toisiaan rauhanomaisesti. Samalla tavalla kansainvälinen sympatia oli altavastaajan puolella, mutta kylmän sodan kontekstissa suora apu oli mahdotonta. Nyt olemme jälleen järkyttyneitä Venäjän demokratiakehityksen kariutumisesta ja maailmanrauhan horjumisesta ja ilmeisesti olemme palaamassa kylmän sodan aikaan.

(Sivuhuomautuksena vielä vertaus 1800-luvun ns. Pyhään allianssiin, joka jostain syystä on unohdettu (haluttu unohtaa?), mutta joka lienee Venäjän imperiumin tähtihetkiä. Venäjän aloitteesta perustetun liiton tarkoituksena oli taantumuksen ylläpitäminen Euroopassa ja kaikenlaisen liberalismin patoaminen. Tästä voi nähdä yhtymäkohtia siihen, kuinka Venäjän vaikutus on Euroopassa aina ollut liberalismin ja demokratian vastaisuus.)

Valitettavasti Nato ei ole mikään Pihtiputaan Martat, johon voi liittyä omalla ilmoituksella. Jäsenyys vaatii kaikkien 30 nykyisen jäsenen yksimielisen hyväksynnän. Mitä esimerkiksi etelän serkkumme unkarilaiset äänestäisivät? Käykö tässä taas kerran niin, että meidät asemoidaan suurvaltojen etupiiriin? Suomessa on aina ajateltu, että joko liitymme Natoon tai sitten emme, mutta kuinka kusista olisi hakea Naton jäsenyyttä ja tulla hylätyksi?

Aika moni tuntemani ihminen, sellainenkin jonka en olisi kuvitellut koskaan kannattavan Natoa, on vähintäänkin lieventänyt kantaansa, mikä näyttäisi noudattelevan trendiä. Pian Naton ehdoton vastustaminen lienee yhtä marginaalista kuin rokotteiden vastustaminen. Ja molemmat ovat samaa porukkaa. Ja saavat tietonsa samalta sylttytehtaalta.

On selvää, että Suomen on parempi kuulua länteen kuin itään niin elintason, turvallisuuden, kansalaisoikeuksien kuin demokratian puolesta. Tämän tietävät venäläisetkin, nekin jotka uskovat Kremlin karkeinta propagandaa. Se miksi he kuitenkin kannattavat venäläistä imperialismia ja ikävöivät neuvostosysteemiä, on laajempi kysymys, joka vaatisi kurkistusta ns. ”venäläiseen kansansieluun”, mutta joka on liian laaja kysymys käsiteltäväksi tässä.

Paras vaihtoehto luonnollisesti olisi itsenäisyys ja liittoutumattomuus, mutta se vaihtoehto ei välttämättä ole mahdollinen. Nato on toiseksi huonoin vaihtoehto.

Covid19 ja foucault

Silmääni ei ole vielä osunut foucault’laista analyysiä covid19-pandeamiasta ja sen torjuntakeinoista. Eipä sillä, että olisin sellaisia varta vasten etsinytkään, mutta jotenkin torjuntatoimet tuntuvat sopivan biovallan ja biopolitiikan käsitteiden alle niin nätisti, että voisi kuvitella jonkun näppärän ensimmäisen vuoden humanistiopiskelijan kirjoittavan blogiiinsa tai jopa Niin&näin-lehteen kriittisen artikkelin aiheesta.

Foucault’n biovallan käsite on peräisin hänen Seksuaalisuuden historiastaan, mutta koska minulla ei ole alkuperäislähdettä käsillä, referoin ulkomuistista, että Foucault tarkoittaa biovallalla (ja -politiikalla) erityisesti modernin kansallisvaltion yhteydessä syntyneitä käytänteitä, joilla luonnon- ja lääketieteeseen vedoten pyritään hallitsemaan subjektien kehoja. Esimerkkejä tällaisesta ovat esimerkiksi terveydenhuolto tai pakkosteriloinnit. Olennaista biovallassa on, että se ei ole pelkästään instituutioiden pakkovaltaa, vaan myös subjektin itsensä sisäistämä malli.

Itse olen ymmärtänyt niin, että Foucault’lle valtaa on vähän kaikki ja ihan kaikki, joten valta itsessään ei ole ”positiivinen” tai ”negatiivinen” asia, se vain on. Kuitenkin erilaiset ”kriittiset” teoriat ovat ottaneet vallan keskeiseksi käsitteekseen, ja näiden teorioiden kontekstissa valta on nimenomaan sortoa, josta tulisi pyrkiä vapautumaan. Näin myös esimerkiksi biovalta on osa laajempaa yksilöön kohdistuvaa vallankäyttöä, jolla on negatiivinen kaiku aina kun siitä puhutaan. Nopealla googlauksella ainakin suomalaisten yliopistojen graduissa tätä teoriaa on käytetty esim. prostituution, liikkeenjohdon, ”markkinakurin”, kasvatuksen ja rahoituksen analysointiin. Kevyellä näppituntumalla väittäisin, että nykypäivän antirasistisessa teoriassa ja trans-keskustelussa ynnä muussa Foucault on vähintään jossain taustalla.

Kuitenkin covid19:n ja pandemiarajoitusten suhteen ihmiset ovat jakautuneet siten, että foucaultia tunteva yliopistoväki on aika vähän kritisoinut esim. rajoituksia eikä esim. biovaltaa ole mainittu, vaikka esim. pakkorokotukset, maskisuositukset ja kokoontumisrajoitukset olisivat malliesimerkkejä tästä. Kriittisellä puolella ovat pikemminkin olleet vähemmän koulutetut ja akateemiseen diskurssiin kielteisesti suhtautuvat anoturtiaiset. Tämä kaikki on osa sitä, mistä olen aikaisemminkin kirjoittanut: jokainen meistä haluaa identifioitua hegomoniaa vastustavaksi toisinajattelijaksi, joka sujuvasti lainaa Orwellia aina kun yhteiskunta mainitaan. Varsinkin koronakriittiset ovat monenkirjavaa väkeä (onko tämä sitä ylistettyä ”moniäänisyyttä”?), mutta akateemisia tai edes lukeneita ihmisiä heidän joukoissaan ei juuri ole.

Tai että ehkä pandemiarajoitukset ovat liiankin helppo maali, jotta niistä jaksaisi kukaan filosofioida. Jonkun mielestä kasvomaskit ovat ”fasismia”, mikä tarkoittaa yleisesti kaikkea pahaa (ne ovat yhtä aikaa myös ”kommunismia”), ei niin että sen sanoja varsinaisesti analysoisi käyttämiään käsitteitä. Toinen syy voi olla, että poststrukturalistisia teorioita kukaan ei lopulta ota tosissaan niin, että menisi soveltamaan niitä oikeaan elämään. Kaikki on kovin mielenkiintoista, mutta elämänfilosofiaa Foucault’lta ei kannata omaksua.

Postmodernilla puppugeneraattorilla voisi saada aikaan jotain seuraavanlaista:

Nykyinen diskurssi essentialisoi ”sairauden” eikä ota huomioon viruksen muuntuvaa luonnetta, joka on pikemminkin jatkuvassa prosessissa kuin . Olisi tärkeää purkaa ja kyseenalaistaa biovaltaan ja asiantuntijuuteen perustuvia valtarakenteita ja nostaa esille ihmisten oikeus koskemattomuuteen ja autonomiseen toimijuuteen. Marginaalisiksi mielletyt koronadeanialismi ja rokotevastaisuus voi nähdä ns. vastadiskurssina, joka kyseenalaistaa hegemonisia tietämisen tapoja ja lääkeyhtiöiden edustamaa kapitalistista diskurssia. Ns. terveen ja sairaan tai rokotetun ja rokottamattoman binäärinen vastakkainasettelu perustuu arbitraariseen jakoon, joka modernin episteemin ja medikaalisen diskurssin synnyttämä.

Yllä oleva ei eroa merkittävästi rokotevastaisten ja koronadenialistien sanamaagisesta huuhaasta. Vaikuttaakin siltä, että kaikenlainen post-höttö on mielenkiintoista niin kauan, kuin sillä ei ole vaikutusta mihinkään, mutta ihminen joka tosissaan toimii kuin se kuvaisi todellista maailmaa on vähintäänkin outo, ellei harhainen. Todellisen hädän iskiessä kovat tieteet ja lääketieteelliset faktat jyräävät.

Naiset, Iltis ja ajan henki

En ole koskaan käynyt katsomassa Sara Siepin Instagramia, en ole edes täysin varma kuka Sara Sieppi on. Joku takavuosien missi? Sen verran kuitenkin tiedän, että osaan suunnilleen arvata millaista materiaalia hän Instagramissaan julkaisee. Tämän kolumnistin tavoin minun on vaikea ymmärtää hänen saamiaan vihaviestejä. Ihminen on varta vasten mennyt katsomaan Sara Siepin Instagramia ja pöyristynyt nähdessään siellä, noh, kuvia Sara Siepistä. Jossain kuvassa oli kuulemma tissivakoa näkynyt, jossain oli oltu bikineissä. Jotain tarvetta se kuitenkin palvelee, että netissä on kuvia naisista bikineissä ja nättinä (ja tietäjät tietävät, että hakemalla löytyy myös kaikenlaista muuta kuvamateriaalia) ja siltä on helppo välttyä laittamalla sosiaalinen media kiinni. En edes jaksa ottaa selvää, ovatko vihaajat miehiä vai kateellisia naisia. Varmaan molempia.

Sama lehti uutisoi, että Karita Mattila on saanut seksiä ja kertonut siitä Twitterissä. Onko tätäkin paheksuttu? On varmaan. Naisten seksuaalisuuden paheksumisessa on sellainen alalaji, jossa miehet yhtä aikaa valittavat, että naiset pihtaavat, mutta antavaisia naisia paheksutaan. Tämä olisi ymmärrettävää, jos kyseessä olisi kaksi eri paheksujaryhmää, mutta kun ne ovat samoja henkilöitä. Toinen paheksunnan kohta on tietysti se, että Mattila alkaa olla melko iäkäs, ja yli nelikymppisten seksi on ällöttävää ja epäilyttävää. Monenlaista seksuaalisuutta pidetään nykyään hyväksyttävänä, mutta vanhoilla ihmisillä tarpeita ei saisi olla. Toivotankin Mattilalle vielä monia iloisia vuosia ja paljon munaa.

Oman elämänsä salamat

Hiltunen laittoi kätensä rinnalle ristiin, nosti päänsä kenoon ja puhui rintaäänellä kuin olisi messunnut: – Ja kiitoksen kukko lauloi korkealla äänellä: ettet vainen valehteliski. Sillä kirjoitettu on: joka tekee sen yhdellekin näistä pienimmistä, niin parempi olisi että sille ripustettaisiin tahkonkivi mulkunvarteen niin kun viulunkielen talla, mutta joka tekee saman tempun neitsyelle pääsiäisyönä, sen on oleva taivasten valtakunta.
– Ja Jeesus lähti Kapernaumista kolmen lapsen äidin kanssa ja pysäytti mossensa vähän ennen Jerikon tiehaaraa ja poikkesi ämmän kanssa tiepuoleen ja sitä paikkaa on siitä alkaen kutsuttu Raapatraapatiksi, se on: kaks aasinhäntää ristissä. Ja Jeesus sanoi jenkilleen: oi te epäuskoiset, jos minä en tulisi Jerusalemiin tiineen aasintamman kanssa niin te sanoisitte ettei Jeesus ole Jumalan poika.
– Ja totisesti minä sanon teille, kun tulee päivä niin te huudatte täällä on Herra ja tuolla on Herra ja jokapuolla Herra ja hiialahiiala mutta te ette enää muista että Jeesus seurustelee vakituiseen tiineen aasintamman kanssa koska Jeesus ei ole mikään tuhkamuna.
– Ja kun Pietari oli laittanut toistakymmentä kuivaa jaloviinaa tuulensuojaan, hän maksoi laskun ja käski portsarin soittaa taksin. Ja tapahtui että kun Pietari pääsi huoran kanssa kämpille, hän ei tuntenut mestaria joka oli loikannut Tuulensuusta siivelle. Ja katso, he tekivät junan. Ja kun aamu valkeni, Jeesus katsoi Pietariin ja sanoi: katso ihmistä. Ja Jeesus meni kolmesti kuselle mutta Pietari itki niin katkerasti että hätä meni ohi.
Hiltunen pyöritti päätään, ponkaisi penkistä ja putosi takaisin ja jollotti nuotin kanssa kuin ortodoksinen pappi. – Ja pyrämiitin esirippu halkesi keskeltää, ja riekaleet heilu kolme päivää tuulessaa, ja kaikki kukot kieku niin perkeleesti saunankiukaalla ja haudat levisivät kuin Jokisen eväät, ja Jeesus huusi suurella äänellä: Ollaanko Pispalassa kun on verinen perse ikkunassa, aameen. (Salama, Hannu. Juhannustanssit. 1964 )

Jokainen tämän kohdan tietää ja väsymiseen asti siitä kohkataan, tosin ei enää kukaan kehtaa tunnustaa siitä kauhistuvansa. Onhan Juhannustanssit monessa lukiossa pakollisena lukemisenakin, ainakin omana aikanani oli. Jos Salamasta joku jotain tietää, niin jumalanpilkkatuomion ja aina kun sananvapaudesta ja siihen liittyvistä oikeudenkäynneistä keskustellaan, kaivetaan Salaman nimi esiin.

Siksi tämä tuli minullekin mieleen Johanna Vehkoon vapauttavasta tuomiosta, jonka korkein oikeus langetti tällä viikolla. Vehkoo oli sosiaalisessa mediassa kutsunut äärioikeistolaista koomikkoa natsipelleksi ja tullut sen vuoksi asianomaisen toimesta haastetuksi käräjille. Prosessin tuloksena molemmat kokevat olevansa oikeusmurhan uhreja: salamaksi Salaman paikalla on tunkua.

Muistan myös ajan, jolloin oikeudenkäyntejä jumalanpilkan kaltaisesta asiasta pidettiin naurettavina. Nähtäväksi jää, miten hyvin tällaiset tapaukset vanhenevat ja voidaanko esimerkiksi jo 10 vuoden päästä avoimesti tunnustaa, että onhan korkeimman oikeuden resurssien käyttäminen tällaisista asioista kinastelemiseen perin kummallista.

—

Edit: Mikään tuskin voisi olla ironisempaa kuin Päivi Räsäsen vertaaminen Hannu Salamaan, mutta näin kuitenkin tehdään, koska ajat ovat sellaiset kuin ovat. Antti Hurskainen kirjoittaa tästä Ylioppilalehden esseessään. Kirjallisen kromeluurin alla (tl/dr) tärkeä pointti on kysyä, että mitä Räsänen oikeastaan haluaa sanoa, mille hän vaatii sananvapautta? Hän väittää, ettei halua loukata tai syrjiä ketään, toisin kuin Salama, joka suoraan kertoi, että halusi ”pilkata ja loukata kansalaisten jumalakäsitystä ja uskonnollisia tunteita”. Kutsuessaan seksuaalivähemmistöjä ”syntiksiksi” taas Räsänen ei katso loukkaavansa heitä. Ehkä hänenkin pitäisi tunnustaa, että kyllä hän oikeasti vähemmistöjä haluaa loukata, ja sitten voitaisiin keskustella siitä, minkälainen vapaus siihen voi olla.

(Ja noin muuten pidän Räsäsen syytteitä naurettavana hakuammuntana, jolla tuskin edistetään mitään hyviä päämääriä. Räsänen tulee selviytymään tästä voittajana, oli oikeuden tuomio mikä hyvänsä.)

Uusliberalismin krapulasta (vastine Sixten Korkmanille)

Täällä on aikaisemminkin pohdittu Sixten Korkmanin uusliberalismikritiikkiä, ja uusimmassa kolumnissaankin hän käsittelee uusliberalismia ja pitää sitä populismin kasvualustana.

Tällaisiin arvioihin on helppo vasemmistolaisen tietenkin yhtyä. Kyseessä on lähes marxilainen ajatusrakennelma siitä, että ”syvärakenne” (ihmisten taloudellinen puute) määrittää ”pintarakenteen” (katkeruuden kanavoitumisen populistisiin liikkeisiin). Tämä katsantokanta nauttii suurta suosiota koska a) se vaikuttaisi perustuvan konkreettisille tosiasioille b) se tarjoaa moraalisen jalkatuen kritisoida maailman vääryyttä. Kun rasismi ja muu vähemmistöihin kohdistuva viha kumpuavat yhteiskunnallisista vääryyksistä, vaikuttaa siltä että meillä on humaani tapa ymmärtää ja taistella niitä vastaan.

Mutta onko yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja ääriliikkeiden välillä suora linkki? Ehkä rasistinen, seksistinen ja homofobinen nilkki on aidosti rasistinen, seksistinen ja homofobinen nilkki ihan omasta tahdostaan, ei siksi että hänellä olisi ollut taloudellisesti niukka lapsuus.

Taloudellinen epävakaus luonnollisesti ruokkii poliittista epävakautta, mutta onko nykyinen eurooppalainen aateilmasto selitettävissä pelkästään sillä? Tällä hetkellä äärimmäistä taloudellista kurjuutta on Suomessa varsin vähän. Elämme ennen näkemätöntä taloudellista yltäkylläisyyden kautta, jolloin perusduunarikin on rikkaampi kuin keskiluokka vielä sata vuotta sitten. Toki on olemassa marginaalinen, absoluuttisessa kurjuudessa elävä väestönosa, mutta poliittiseksi liikkeeksi sillan alla elävistä kodittomista ei ole. Samoin populististen liikkeiden kannattajissa on paljon heikosti koulutettuja ja matalapalkkaisia, mutta harva heistä elää aidossa puutteessa tai hyvinvointivaltion ulkopuolella. Pikemminkin katkeruutta ruokkii tunne eriarvoisuudesta ja siitä, että jossain eliitti mässää ja katsoo tavallista kansaa nenänvarttaan pitkin.

Korkmania arvostelee Kansan uutisissa myös Anna Kontula. Hänen mukaansa populismin kannattajista merkittävä osa on keskiluokkaa. Tämä noudattelee hänen omaa ideologista karttaansa ja käsitystään ”pikkuporvaristosta” (ääri)oikeistolaisuuden käyttövoimana (Kontulan asiaa käsittelevä kirja on lukematta, mutta kirjaston varauslistalla ja asiasta tullee raporttia myöhemmin). Hänelle vasemmistolaisena (~kommunistina) taas köyhällistö on vallankumouksellinen potentiaali, jonka rooli (oikeisto)populismin lähteenä on aina vasemmistolle ollut koko lailla ongelmallinen. Olen jossain määrin Kontulan kanssa samaa mieltä, mutta tarkempi analyysi vaatisi, että ”luokka” määriteltäisiin kattavasti vuoden 2022 kontekstissa. Esimerkiksi: onko meillä enää muuta kuin keskiluokkkaa? Populististen liikkeiden, kuten perussuomalaisten, kannattajat ovat keskimäärin heikommin koulutettuja (”heikosti koulutettu” on myös joidenkin vasemmistolaisten haukkumanimi, kun halutaan osoitella duunareita), mutta onko esimerkiksi asunnon ja kaksi autoa omistava ja lomat Thaimaassa viettävä palkansaaja varsinaisesti ”köyhällistöä”?

Ongelma on oikeastaan siinä, että kaikkien jakama narratiivi omasta yksilöllisyydestä ja suhteesta yhteiskuntaan on sellainen, että jossain on jokin eliitti, joka meitä kusettaa ja verottaa ja ylläpitää ”rakenteita” ja jota vastaan juuri minä taistelen, jonka vuoksi juuri minun tarinani on autenttinen. Olen yrittänyt aikaisemmin pohtia samaa ilmiötä (mm. otsikolla Väärin rakennettu tasa-arvo, joka oli siinä määrin vajavainen artikkeli, että se varmasti pitää kirjoittaa paremmalla ajalla uusiksi). Kysyttäessä kaikki kertovat olleensa koulukiusattuja, kaikilla on erimielisyyksiä vanhempien kanssa, joutuneet käymään tasapäistävän peruskoulun, kamppailemaan paikastaan maailmassa, tekemään töitä menestyksensä eteen ja sen seurauksena onnistunut tai epäonnistunut, tullut petetyksi tai huijatuksi, joutunut maksamaan veroja, saanut elämässä vähän vähemmän kuin olisi oikeasti ansainnut, kokenut ettei ole saanut hyödyntää omaa täyttä potentiaaliaan.

Esimerkkinä taloustutkija (ei kirjailija) Juha Itkosen twiitin aiheuttama keskustelu: hänen mukaansa päivätreidaajat ovat turhia kansantaloudelle. Koirat kalahtavat ja päivätreidaajat vastaavat: he ovat omasta mielestään ahneita pankkeja vastaan taistelevia robinhoodeja, oikeasti. Esimerkki on kenties kaukaa valittu, mutta kenties valittu juuri siksi: ihan kaikki kuvittelevat olevansa pienen ihmisen puolella jotain monoliittia vastaan.

Protestiliikkeissä ja populismissa tämä narratiivi osataan valjastaa käyttöön (en mene tässä varsinaisiin salaliittoteorioihin, jotka ovat saman ilmiön ääritapaus). Kukapa ei haluaisi olla osa kansanliikettä, joka pudottaa korruptoituneen eliitin jalustaltaan (oikeistopopulistinen tulkinta) tai purkaa hegemonisia valtarakenteita (postvasemmistolainen tulkinta). Ylipäätään ei ole olemassa sellaista poliittista liikettä, jonka iskulausevalikoimaan kuuluisi ”eliitin”, ”status quon” tai ”vallanpitäjien” tukeminen. Tulemme siihen paradoksiin, että eliitit ovat vallassa ja rakenteet voivat hyvin, vaikka kukaan ei niitä varsinaisesti koe kannattavansakaan.

Sosioekonomiset syyt ovat siis vain yksi muuttuja. Tärkeämpää on oman individualistisen narratiivin korostaminen, joka johtaa identiteettipolitiikkaan, joka on löyhyydessään ainoa mahdollinen yhteenliittymä, johon post-ihminen kykenee. Identiteettipolitiikan ytimessä on kokemus kuulumisesta ryhmään, jota sorretaan. Yleisimmin ajatellaan tällaisia ryhmiä olevan esimerkiksi homot tai mustat, ja homofobia ja rasismi ovatkin jakamassamme maailmassa vallitsevia tosiasioita. Listaa voisi jatkaa kaikkien tuntemalla tavalla siten, että sen ulkopuolelle jäävät vain valkoiset keskiluokkaiset heteromiehet, eli varsin pieni vähemmistö etenkin globaalissa katsantokannassa. Lisäksi myös valkoiset keskiluokkaiset heteromiehet, ja ehkäpä etenkin he, kokevat olevansa uhreja.

Kun ihan jokaisella on vakaa tunne siitä, että juuri hän (ja mahdollisesti hänen edustamansa ryhmä) on erityisen syrjitty, päähänpotkittu, sorrettu ja kusetettu, ei ole vaikea löytää populististen liikkeiden kannattajia ihan ilman sosioekonomisiakin syitä. Sen jälkeen voi miettiä, mitä todella tapahtuu tässä tilanteessa, jos talous nytkähtää kunnolla ja ihmiset todella alkavat kokea puutetetta. Sanotaan, että yhteiskunta on vain kolmen lämpimän aterian päässä anarkiasta.

Karpo ei erehdy

Eilen tuli katsottua Dokumentti Hannu Karposta: Karpo – Vielä on asiaa. Muistan Karpon ohjelman hyvin lapsuudestani, kuten kaikki muutkin koskaan suomalaista televisiota katsoneet. Piti ihan Wikipediasta tarkistaa, että ”Karpolla on asiaa” päättyi vuonna 2007. Sitä en muista, milloin itse olisin viimeisen Karponi nähnyt, ehkä joskus 90-luvulla.

Voi olla, että en niinkään lapsena ymmärtänyt millainen vääryys oli haastateltavalle kulloinkin tapahtunut. Usein byrokratian yksityiskohdat olivat sen ikäiselle käsittämättömiä –kuten ehkä aikuisillekin katsojille — mutta epäselväksi ei jäänyt, että tarinan pahis oli verottaja, pankki, vakuutusyhtiö tai kunnan virkamies. Vuodesta toiseen narratiivin rakenne pysyi samanlaisena: pieni yksinäinen ihminen oli herrojen päähänpotkima ja Karpo oli hänen ainoa puolustajansa. Hannun äänenpainot ovat kaivertaneet ääniuran kollektiiviseen tajuntaamme:

Karpo: onko nyt käynyt niin että…
Pieni ihminen: kyllä, tuota noinniin, näinno käynynnä, notta…
Karpo: onko tämä nyt mielestäsi oikein?
Pieni ihminen: ei tämä nyt oikeelta tunnu, että tuota noinnii..

Jutun sävy on usein sarkastinen, kuten dokumentissakin nähtävässä pätkässä, jossa verottaja verottaa saunasta, jossa eivät ole seinätkään pystyssä. Karpo ”saunoo” 27 asteen pakkasessa munasillaan olemattoman saunan omistajan kanssa.

Tämän kaltaisista yksinkertaistuksista lapselle jäi mieleen vain, että jokin käsittämätön vääryys oli tapahtunut, varsinkin kun isäni, jonka ainoa poliittinen mielipide oli herraviha, tuhahteli kaikille älyttömyyksille kovaan ääneen.

En tiedä kuinka hedelmällistä olisi verrata esimerkiksi Karpoa ja Pekka Sauria pienen ihmisen puolustajana. Ehkä ei kovinkaan, koska Sauri on kuitenkin tehnyt pitkän uran virkamiehenä ja poliitikkona, mikä on Karpon täydellinen vastakohta. Kattava analyysi Karposta ajassamme vaatisi enemmän paneutumista, mutta onhan kyseessä henkilöitynyt ilmiö, ja vasta nyt minulle selvisi, että hänellä on oma Youtube-kanavakin.

Dokumentin kuva Karposta on jossain määrin turhautunut ja katkeroitunut verrattuna siihen, mikä kuva hänen ohjelmistaan minulle oli tullut vuosien varrelta, tai sitten vain muistikuvani pettävät minut. Ohjelma alkaa Karpon kommentilla siitä, että joitain asioita olisi pitänyt tehdä toisin, mutta myöhäistä niitä on enää muuttaa ja siksi surra, ja päättyy loppuminuuteilla tokaisuun ”vituttaa”, joka lienee vastaus kysymykseen mitä hän ajattelee ikääntymisestä. Näin suorasukaista kiroilua en muista ”Karpolla on asiaa”-ohjelmista.

Dokumentti on enimmäkseen ylistävä, ja lähes ainoa kritiikin lähde on hänen poikansa Sampo, joka vihjaa, että esimerkiksi Karpojen kotona asiat eivät olleet aina hyvin. Samalla näytetään kuvamateriaalia Hannu Karposta, joka uitattaa häkkiminkkiä jääkylmässä vedessä, koska jostain syystä haluaa sen olevan ”sähäkämpi”. Mitä sillä sitten tarkoitetaankin tai mitä dokumentaristi haluaa tällaisen kuvamateriaalin julkaisulla kertoa. Sampo Karpo kutsuu isäänsä jopa narsistiksi: ehkä Hannu Karpon pimeä puoli alkaa paljastua? Työtunteja vuodessa Hannu Karpolle kertyy dokumentin mukaan järjettömät 5000, minkä perusteella diagnosoisin vakavan työnarkomanian.

Ehkä enemmän kritiikkiä Karpon persoonan lisäksi olisi kaivannut ohjelmien sisällöistä: oliko niin, että Karpon kansantuomioistuin oli erehtymätön? Eikö 53 vuoden sisällä kertaakaan tapahtunut ylilyöntejä tai syytetty viattomia? Sen lisäksi, että pieni ihminen voi olla byrokratian uhrina, myös pankin tai vakuutusyhtiön edustaja on yksityinen ihminen työnsä ulkopuolella ja mustamaalaaminen 2 miljoonan katsojan edessä voi tuhota ihmisen maineen ja mielenterveyden. Yksi itsemurha mainitaan, mutta tätä ei valaista sen tarkemmin. Dokumentissa näytetään materiaalia Karpon uran alkuvaiheilta, jolloin hän teki juttuja mm. pimeän viinan myynnistä Helsingissä ja uutisjutuissa huorat ja humalaiset esiintyvät omilla kasvoillaan; nykyisin sellaiset varmasti pikselöitäisiin. Karpo on eittämättä tehnyt paljon hyvää tavallisia ihmisiä puolustaessaan ja väärinkäytöksiä paljastaessaan, mutta missä menee shokkijournalismin raja? Onko sittenkin oikeutta tärkeämpää Karpon itse päästä ääneen, saada huomiota ja olla oikeassa seurauksista välittämättä? Dokumentti vihjaa, mutta ei ota lopullista kantaa. Ehkä 53 vuotta kritiikistä elänyt Karpo olisi kestänyt hieman kritiikkiä itsekin.

Dokumentin mukaan Karpoa ei missään vaiheessa varsinaisesti sensuroitu, mutta varsinkin Ylellä pomot suhtautuivat häneen nuivasti. Karpossa suurten ikäluokkien pienen ihmisen puolustajana on samaa narratiivia kuin ”valtakunnanärsyttäjän” M.A. Nummisen hahmossa olen aikaisemmin yrittänyt analysoida. Mutta mitä se tarkoittaa ja miten tähän narratiiviin tulisi tänä päivänä suhtautua, kun samat ”ärsyttämisen” ja ”paljastamisen” vaikutuskeinot ovat trumpistien ja putinistien käytössä? Populistipoliitikko voi helposti kerätä irtopisteitä toimimalla kuten Karpo ja arvostella verottajaa — koska kaikki vihaavat veroja — ja samalla tuohtua siitä, että mökin mummolta evätään tuet.

Tietenkään epäkohtia paljastavan toimittajan ei tarvitse ottaa kokonaiskuvaa huomioon, mutta vakavassa yhteiskunnallisessa keskustelussa pelkällä kritiikillä ei pääse pitkälle. Edellä mainittu isäni sanoi Veltto Virtasen olevan ainoa ”uskottava” poliitikko, mutta onko hänen hölöttämisensä ja baskeri-pelleilynsä lopulta johtanut mihinkään? Suurten ikäpolvien herravihalla on populismi rakennettu.

Karpolla on totuudenpuhujan asema, jota vain vahvistaa se, että hänen mainitaan olleen ”kulttuuripiirien loputtoman rienaamisen kohde”. Omana aikanaan hän oli yhden miehen vaihtoehtomedia. Mutta miten tänä päivänä tunnistamme, kuka on totuudenpuhuja ja kuka väärä profeetta? Myös MV-lehti oli ”kulttuuripiirien loputtoman rienaamisen kohde”. Joku voi pitää kohtuuttomana verrata Karpoa MV-lehteen. Kenties, mutta MV-lehden lukijat eivät pidä. Kaikki ne rokotusvastaisia meemejä omasta päästään keksivät somettajat kuvittelevat olevansa pikku karpoja, jotka paljastavat YTL:n, Avin ja lääketeollisuuden väärinkäytökset.

Muinaiset taltioinnit 70-luvulta miehestä, joka on ostanut kierot sukset, tuntuvat sympaattisilta retrotripeiltä, muttta totuudenjälkeisenä aikana kaikki on jotenkin jännempää.

Pandemian vaikutus ihmisiin

Lähitulevaisuudessa pandemiasta tulee varmasti suosittu tutkimuskohde tutkijoille, etenkin sosiaalipsykologeille ja muille, jotka tutkivat laajojen ihmisjoukkojen käyttäytymistä. Tutkijoille on avautunut ainutlaatuinen tilanne havainnoida laajan eristäytymisen vaikutuksia ihmisiin. Ainakin minusta tuntuu, että sosiaalisten kontaktien väheneminen ja siirtyminen kommunikoimaan verkon välityksellä on johtanut esimerkiksi salaliittoteorioiden määrän räjähdysmäiseen kasvuun.

Kasvokkain tapahtuvassa kommunikaatiossa on usein helpompi huomata puhuuko vastapuoli aivan täyttä puuta-heinää, kun taas sosiaalisessa mediassa trollataan tahallaan. Meille kaikille on varhaislapsuudesta asti kehittynyt tietty kyky tulkita toisia ihmisiä ja heidän nonverbaalisia viestejään. Kirjallisessa kommunikaatiossa, jota sosiaalinen mediakin suureksi osaksi on, nonverbaalinen viestintä puuttuu ja tutkimusten mukaan jopa puolella miljoonalla aikuisella suomalaisella on puutteellinen lukutaito.

Miten esimerkiksi tulisi suhtautua siihen, että eräskin rouva kommentoi Facebookissa jotain uutista ja kertoi, että kaikki kaksi koronarokotetta saaneet ovat jo kuolleet. Uskooko tämä henkilö tosissaan näin? Valehteleeko hän tahallaan muita pelotellakseen vai onko hän jonkinlainen ironinen trolli? Onko hän skitsofreenikko, joka elää jossain harhaisessa todellisuudessa. Vai onko meille yksinkertaisesti muodostumassa sellainen keskustelukulttuuri, jossa ei ole oleellista pitävätkö väitteet paikkaansa?

Toisessa esimerkissä nuori mieshenkilö kertoi, että rokotetut eivät pääse ”eräiden” lentoyhtiöiden koneisiin, koska ”epäillään”, että rokotteet jotenkin siirtyvät ihmisestä toiseen. En edes käyttänyt keskustelussa termiä ”todistustaakka”, mutta tiedustelin kuitenkin, että kai on olemassa lentoyhtiöitä, joiden nettisivuilla olisi asiasta tiedotettu. Ei tietenkään ole, mutta mikään ei estä uskomasta niin.

(Oma salaliittoteoriaviisari kyllä välillä värähtää, kun alkaa tuntua että viestit tulevat jostain trollitehtaasta; niin samanlaisia ne ovat välillä muodoltaan. Esimerkkinä muotoilu ”jos vuosi sitten sanottu että jotain X, niin olisi pidetty salaliittona, mutta nyt jotain X on jo uutisissa.” )

Ehkä jos näidenkin ihmisten kanssa olisi keskustellut kasvokkain, olisi pokka pettänyt ja he itsekin tajunneet, että eihän näissä väitteissä ole mitään mieltä. Verkossa taas monilla on niin puutteellinen lukutaito, että he kenties osaavat lukea sanan toisensa perään, mutta eivät muodostamaan niistä sellaisia kokonaisuuksia, joista voisivat arvioida onko niissä mitään järkeä. Puhumattakaan, että ymmärtäisivät selkeästi argumentoidun vastaväitteen. Toisaalta, useimmat meistä tunnistavat skitsofreenikon silmien ns. hullunkiillon ja osaavat suhtautua kadun kulmassa spagettisihvilä päässä huutelevan sekopään sanomisiin vähintäänkin kriittisesti. Verkossa sen sijaan ei moni tunnista sekopäätä pelkästään ulosannin perusteella, ja professorin lausunnot ja satunnaiset somekommentit vaikuttavat yhtä järkeviltä, vaikka jälkimmäisestä puuttuisikin kielioppi, koherenssi, välimerkit ja joskus vimmaisimmilta välilyönnitkin.

Aineistosta siis tuskin tulee olemaan pulaa, pikemminkin sen rajaaminen tulee olemaan vaikeaa, puhumattakaan, jos pitäisi löytää kontrolliryhmäksi sellaisia ihmisiä, joiden päätä sosiaalinen media ei ole vielä sotkenut.

Idiotian autuudesta

Lukion ensimmäisellä luokalla pidin päivänavauksen koulun keskusradiossa. Avaus käsitteli mitäpä muuta kuin ihmisten typeryyttä, ja olihan siinä mukana aimo annos lukiolaisen ”tiedän aivan kaiken” -asennetta. Luojan kiitos pikku puheeni käsikirjoitusta ei ole säilynyt, koska nykyinen minäni saisi varmasti entistä minääni kokemasta myötähäpeästä sisäelinvaurioita.

Ehkä puheen aihe on silti ajankohtainen näin someaikana. Vielä tuolloin 90-luvulla ihmisten typeryys pysyi salaisuutena niin kauan kuin he eivät avanneet suutaan, mutta nykyisin se on helppo paljastaa globaalisti koko ihmiskunnalle verkon ja sosiaalisen median kautta. Julkisessa sanassa ihmisten idiotismin indikaattoreina olivat vain yleisönosastot ja katugallupit. Kirjoitin (ja kerroin) silloin jotain sen suuntaista, että oli gallupin asettelu miten typerä tahansa, ei typerimmänkään ehdotuksen kannatus koskaan ole täysin nolla. Vaikka gallupissa kysyttäisiin ”saako vastasyntynyttä monottaa maiharilla päähän?”, olisi jossain tietty prosentti ihmisiä, joiden mielestä se on ”ihan hyvä idea” ilman edes minkäänlaista ironiaa, vaan koska ihmiset nyt vain ovat niin helvetin typeriä.

Toki kärjistin ja provosoin, mutta aika on osoittanut tuonkin väitteen todeksi. Pikemminkin ihmisten typeryyden laajuus ja syvyys on tullut jopa yllätyksenä. Oli uutinen mikä hyvänsä, niin sosiaalisessa mediassa pahinkin onnettomuusuutinen saa alleen nauruhymiöitä ja kaikki on pakolaisten/EU:n/verotuksen/hallituksen vika. Ei ole sellaista globaalia ongelmaa, johon ei korsolainen parturikampaaja tiedä varmaa ratkaisua, vaikka ei osaakaan kirjoittaa sitä verkkoon ilman vakavia kielioppivirheitä.

On kuitenkin syytä analysoida ilmiötä laajemmin, jotta tämä ei jäisi vain ilmeisten tosiasioden toteamiseksi. Usein ei olekaan kyse vaan typeryydestä, vaan kyynisyydestä ja välinpitämättömyydestä. Näinä aikoina verkko on täynnä huolestuttavia uutisia pandemiakuolemista ja ilmastonmuutoksen aiheuttamista katastrofeista. Kaikki saavat nauruhymiöitä ja ”mitävälii”-kommentteja. Näitä ei voi kuitenkaan pitää vain kyynisinä kommentteina: kyynisyys on puolustusreaktio uutisten aiheuttamaa ahdistusta vastaan. Täysin välinpitämätön ohittaisi uutiset kommentoimatta; esimerkiksi minä alan pikku hiljaa turtua niihin, vaikka olisinkin samaa mieltä niiden vakavuudesta. Sen sijaan on vaikea uskoa, että ihminen, joka reagoi niihin passiivisagressiivisesti tai ihan vaan avoimen agressiivisesti, oi olisi selkeästi pohjimmiltaan huolestunut. Jos joku kommentoi ”mitä väliä” tai ”onpa turha uutinen” tai ”miksi tällaista julkaistaan”, on selkeästi sitä mieltä, että toivoisi ettei negatiivisia uutisia julkaistaisi eikä hänelle tulisi siten paha mieli.

Samoin koronadenialismi ja rokotevastaisuus ovat aktiivista pyrkimystä hallita poikkeusaikojen aiheuttamaa ahdistusta. Reaktio tunteeseen on yleensä tunnereaktio. Siksi rationaalisuudella ei ole kommenteissa sijaa, vaikka ne usein verhotaankin kylmään kyynisyyteen: kaikki on vain ”paska median probagandaa”. Ongelman kieltämisellä toivotaan ongelman katoavan. Tämä tarkoittaa sitä, että mitä enemmän asiasta uutisoidaan, sitä voimakkaamman pelkoreaktion se aiheuttaa ja sitä vahvemmin tosiasiat kielletään.

Ylipäätään ihmiset hahmottavat heikosti suuria lukuja ja tilastoja: maailma on muuttunut monimutkaisemmiksi ja globaalissa maailmankylässä numerot ovat miljoonia ja miljardeja, mutta ajattelemme silti samoilla avoilla kuin oikeassa sadan asukkaan kylässäkin. Toki meillä on käytössämme matematiikka, jolla voimme pyöritellä vaikka tähtitieteellisiä lukuja, mutta aivomme eivät silti aidosti ymmärrä lukuja kuten miljardi. On helppo ajatella miljardi saman kokoluokan numeroksi kuin miljoona, vaikka miljardi on aivan helvetin paljon (tieteellinen ilmaisu) isompi luku. Ja mitä edes tarkoittaa, että koronarokotteita on annettu miljardeja annoksia tai että maailman väkiluku kasvaa miljardeilla tai että valtion budjetti on miljardeja? Ei kenelläkään ole aitoa, käsin tuntuvaa käsitystä.

Ja sitten on tietysti se porukka, joka ei peruskoulussakaan osannut prosenttilukuja. Lienee optimistista olettaa, että jossain vaiheessa opettamatta matematiikka olisi tarttunut takaraivoon pikemminkin kuin että se olisi iän mukana karissut ja unohtunut. (Esimerkkinä parin vuoden takainen nelosolut keskustelu, jossa moni uskoi, että 5,5%-prosenttinen nelosolut on 0,8% vahvempaa kuin 4,7%-prosenttinen kolmosolut.)

Pelon tunne syntyy ihmisen syvissä aivorakenteissa (mm. mantelitumake), jotka ymmärtävät matematiikkaa vielä vähemmän, eli eivät ollenkaan. Kun henkilö kuulee rokotteeseen liittyvistä kuolemista, aiheuttaa se syvissä rakenteissa pelkoreaktion. Fimean mukaan tutkittavana on 110 kuolemantapausta, joiden epäillään liittyvän rokotteeseen. Yli sadan ihmisen kuolema kuulostaa vielä pahemmalta. Ajatus kuolemasta on pelottava, eikä sitä poista tieto, että kuolemantapauksia on 0,000028% kaikista rokotetuista. Mitä tuollainen luku kaikkine nollineen edes tarkoittaa ja mitä se on sen rinnalla, että rokote todistettavasti tappaa?

Mantelitumakkeen paniikkireaktiota hillitsee aivokuori, joka kykenee rationaaliseen ajatteluun — toisilla enemmän ja toisilla vähemmän kuin toisilla. Nopeita hermoratoja kulkevat impulssit aihetuttavat pelkoreaktion, mutta hitaampaa reittiä kulkevat kykenevät tarkempaan erotteluun. Kun pensaikosta kuuluu rapinaa, on terve reaktio säikähtää (kaikilla meillä on hieman liian säikky esivanhempi miljoona vuotta takaperin, joka jäi henkiin ja jatkamaan sukuaan liiallisen varovaisuuden vuoksi). Jos pensaikossa tosiaan on sapelihammastiikeri, taistele tai pakene -reaktio on oikea. Jos taas siellä onkin siili tai jänis, aivokuoren tarkempi tietojenkäsittely paljastaa asioiden oikean laidan ja toimintasuunnitelma on rauhoittua.

Nykyihminen toimii edelleen samoilla aivoilla kuin kivikautiset metsästäjä-keräilijät ja pelkoreaktioita sääntelevät syvät rakenteet ovat vieläkin vanhempia, koska ne ovat suoraan yhteydessä eloonjäämiseen. Ihmisten ongelmat sen sijaan ovat muuttuneet pensaikossa rapisevista petoeläimistä huomattavasti abstraktimmiksi. Samat aivoalueet kuitenkin aktivoituvat stressatessa viikon päästä olevaan tenttiin, huolestuessa työttömyydestä tai lukiessa uutisia koronasta tai ilmastonmuutoksesta tai katsoessa Tokentuben videoita myrkkyrokotteista. Mutta toisin kuin aroilla elävät esivanhempamme, emme voi reagoida ongelmiin millään käytännön toimilla. Sitä joko pakenee tai taistelee ja jää henkiin tai sitten ei, mutta aivojamme ei ole rakennettu pitämään pelko- ja stressitiloja vuosia kestäviä ajanjaksoja. Jotain on siis keksittävä.

Denialismi ja kyynisyys ovat tehokkaita defenssimekanismeja. Pusikossa rapistelevaa sapelihammastiikeriä tuskin voi jättää huomiotta, mutta vuosien päässä uhkaavan ilmastonmuutoksen voi aivan helposti. Tai kenties ei niin helposti: uhan torjuminen vaatii jatkuvaa työstämistä. Toisin kuin voisi luulla, denialismi ei ole varmuutta pelon aiheettomuudesta vaan tapa työstää sitä ja siksi se vaatii jatkuvaa toimintaa: asian toistelemista itselle ja muille, muiden pelkojen vähättelyä, ettei se vain tarttuisi itseenkin, asiaa käsittelevän tiedon kieltämistä. Denialisti kommentoi verkkoon jatkuvasti ja keksii vaihtoehtoisia selityksiä koronalle tai ilmastonmuutokselle. Hänelle ”valtamedian” uutiset ovat ”propagandaa” tai hän toivoo, ettei ”pelottelu-uutisia” julkaistaisi ollenkaan. Hän järjestäytyy ja lähtee osoittamaan mieltään, pahimmillaan se purkautuu väkivaltana.

Denialisti projisoi oman pelkonsa muihin, mutta onko edellä kuvattu toiminta mitään muuta kuin pelkoa? Itse pelko ei ole kadonnut mihinkään, se vain on siirtynyt muualle. Korona on ”vain pikku nuha”, mutta mitäs jos koronarajoitukset ovatkin kommunistien vallankaappaussuunitelma ja rokotteessa ”myrkkypiikki”? Abstraktit uhat ovatkin monin tavoin pirullisempia kuin konkreettiset.

Lopulta idiotia on reaktio maailman kaoottisuuteen. Yritämme ratkaista modernin maailman ongelmia kivikautisilla välineillä. Jotkut onnistuvat siinä paremmin kuin toiset.

Kuinka sekaisin ihmiset netissä ovat? Kyllä.

Saksassa oli viime lauantaina joku ampunut huoltoasematyöntekijän maskia koskevan riidan päätteeksi.

Itse olen tämän koronan myötä pitkästä aikaa aktivoitunut nettikeskustelijana, mikä on tarkoittanut lähinnä koronadenialistien ja rokotteenvastustajien provosointia. Tuohon porukkaan mahtuu monenmoista kulkijaa: jossain määrin ymmärrän ihmisten pelkoja esimerkiksi rokotteita kohtaan, mutta sitten on niitä, jotka vastustavat jopa maskeja — ihan vaan periaatteesta tai sitten jostain keksitystä ”lääketieteellisestä” syystä ja kenties jopa uskovatkin siihen. Ja sitten on niitä marianordineja, jotka vastustavat jopa käsien pesuakin. Ja sitten on niitä, jotka ilmeisesti aivan aidosti kuvittelevat, että korona on hallituksen salaliitto ja että rokotteessa on mikrosiru tai tarkoituksella siihen laitettua myrkkyä. En edes yritä keskustella henkilön kanssa, joka tuntuu aivan oikeasti uskovan, että kahdesti rokotetut eivät näy enää sairastuneiden tilastoissa, koska ”he ovat kaikki kuolleet”. Tämäkin ihminen on (oletettavasti) ihan tavallinen ihminen, joka ei ole laitoksessa tai edes holhouksen alaisena, vaan lukee ihan samat sanomalehdet ja käy normaalisti töissä ja saa äänestää.

Aikanaan lopetin nettikommentoinnin ja bloggaamisenkin tällaisten ihmisten vuoksi. Pelkästään kysymys ”onkohan tuo noin?” saattaa täyttää sähköpostin sekopäisillä viesteillä (toki tunnustan olevani harvinaisen ivallinen ja ylimielinen tyyppi verkossa, mutta olen myös hyvin tarkka siitä, että en loukkaa ketään käsiteltävään aiheeseen liittymättä). Uhkaukset tehdä rikosilmoitus jätän yleensä huomiotta, koska tiedän etteivät ne johda mihinkään, mutta pidemmän päälle nekin häiritsevät. Pahimmasta päästä oli henkilö, joka yhden kriittisen blogikirjoituksen jälkeen teki minusta satoja feikkiprofiileja ja herjakirjoituksia nettiin niin, että vielä tänäkin päivänä 15 vuoden jälkeen niitä löytyy Google-haun ensimmäisiltä sivuilta. Voin kertoa, että työnhaku oli siihen aikaan haastavaa…

Sitten on olemassa tällaiset uutiset kuin tämä Saksan ampumatapaus. Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä, kuinka houkuttelevaa olisi todeta ”enkö minä sanonut”. Uutisessa kuvaillaan tapausta rikokseksi, ”jonka pitäisi toimia varoituksena kaikkialla”. Koronakieltäjiin ja rokotevastustajiin kyllä kuuluu ihmisiä, jotka ovat harvinaisen sekaisin, mutta väittäisin heidän olleen sekaisin jo entuudestaan.

Voi olla jopa vaarallista sumentaa oma rationaalinen ajattelu sen vuoksi, että jonkin tapauksen nojalla voimme tuntea moraalista ylemmyyttä siitä, että vastustamamme ihmisryhmä tekee jotain sekopäistä. Uutisia lukiessa palaset tuntuvat loksahtelevan paikoilleen ja luemme niistä asioita, joita haluamme lukea ja jos niissä ei kerrota asioita, joita haluamme, ryhdymme ”mediakriittisiksi”. On olemassa se tietty mielihyvän tunne, jota tunnemme silloin, kun hyvässä seurassa toteamme itsevarmasti ”näinhän se on” ja meille vastataan ”kyllä on maailma mennyt hulluksi”. Kaikki kriittinen ajattelu ottaa meiltä tuon mielihyvän pois ja tuo tilalle mielipahan. Sen sijaan vastapuolen vihaiset kommentit tekevät nannaa kun pääsee vääntämään somessa, ja ultimaattisin nautinto syntyy juuri siitä, että joku lähtee kadulle ammuskelemaan ja voimme sanoa ”minähän sanoin” ja ”nyt pitäisi ottaa viimeistään vakavasti”.