Eilen tuli katsottua Dokumentti Hannu Karposta: Karpo – Vielä on asiaa. Muistan Karpon ohjelman hyvin lapsuudestani, kuten kaikki muutkin koskaan suomalaista televisiota katsoneet. Piti ihan Wikipediasta tarkistaa, että ”Karpolla on asiaa” päättyi vuonna 2007. Sitä en muista, milloin itse olisin viimeisen Karponi nähnyt, ehkä joskus 90-luvulla.
Voi olla, että en niinkään lapsena ymmärtänyt millainen vääryys oli haastateltavalle kulloinkin tapahtunut. Usein byrokratian yksityiskohdat olivat sen ikäiselle käsittämättömiä –kuten ehkä aikuisillekin katsojille — mutta epäselväksi ei jäänyt, että tarinan pahis oli verottaja, pankki, vakuutusyhtiö tai kunnan virkamies. Vuodesta toiseen narratiivin rakenne pysyi samanlaisena: pieni yksinäinen ihminen oli herrojen päähänpotkima ja Karpo oli hänen ainoa puolustajansa. Hannun äänenpainot ovat kaivertaneet ääniuran kollektiiviseen tajuntaamme:
Karpo: onko nyt käynyt niin että…
Pieni ihminen: kyllä, tuota noinniin, näinno käynynnä, notta…
Karpo: onko tämä nyt mielestäsi oikein?
Pieni ihminen: ei tämä nyt oikeelta tunnu, että tuota noinnii..
Jutun sävy on usein sarkastinen, kuten dokumentissakin nähtävässä pätkässä, jossa verottaja verottaa saunasta, jossa eivät ole seinätkään pystyssä. Karpo ”saunoo” 27 asteen pakkasessa munasillaan olemattoman saunan omistajan kanssa.
Tämän kaltaisista yksinkertaistuksista lapselle jäi mieleen vain, että jokin käsittämätön vääryys oli tapahtunut, varsinkin kun isäni, jonka ainoa poliittinen mielipide oli herraviha, tuhahteli kaikille älyttömyyksille kovaan ääneen.
En tiedä kuinka hedelmällistä olisi verrata esimerkiksi Karpoa ja Pekka Sauria pienen ihmisen puolustajana. Ehkä ei kovinkaan, koska Sauri on kuitenkin tehnyt pitkän uran virkamiehenä ja poliitikkona, mikä on Karpon täydellinen vastakohta. Kattava analyysi Karposta ajassamme vaatisi enemmän paneutumista, mutta onhan kyseessä henkilöitynyt ilmiö, ja vasta nyt minulle selvisi, että hänellä on oma Youtube-kanavakin.
Dokumentin kuva Karposta on jossain määrin turhautunut ja katkeroitunut verrattuna siihen, mikä kuva hänen ohjelmistaan minulle oli tullut vuosien varrelta, tai sitten vain muistikuvani pettävät minut. Ohjelma alkaa Karpon kommentilla siitä, että joitain asioita olisi pitänyt tehdä toisin, mutta myöhäistä niitä on enää muuttaa ja siksi surra, ja päättyy loppuminuuteilla tokaisuun ”vituttaa”, joka lienee vastaus kysymykseen mitä hän ajattelee ikääntymisestä. Näin suorasukaista kiroilua en muista ”Karpolla on asiaa”-ohjelmista.
Dokumentti on enimmäkseen ylistävä, ja lähes ainoa kritiikin lähde on hänen poikansa Sampo, joka vihjaa, että esimerkiksi Karpojen kotona asiat eivät olleet aina hyvin. Samalla näytetään kuvamateriaalia Hannu Karposta, joka uitattaa häkkiminkkiä jääkylmässä vedessä, koska jostain syystä haluaa sen olevan ”sähäkämpi”. Mitä sillä sitten tarkoitetaankin tai mitä dokumentaristi haluaa tällaisen kuvamateriaalin julkaisulla kertoa. Sampo Karpo kutsuu isäänsä jopa narsistiksi: ehkä Hannu Karpon pimeä puoli alkaa paljastua? Työtunteja vuodessa Hannu Karpolle kertyy dokumentin mukaan järjettömät 5000, minkä perusteella diagnosoisin vakavan työnarkomanian.
Ehkä enemmän kritiikkiä Karpon persoonan lisäksi olisi kaivannut ohjelmien sisällöistä: oliko niin, että Karpon kansantuomioistuin oli erehtymätön? Eikö 53 vuoden sisällä kertaakaan tapahtunut ylilyöntejä tai syytetty viattomia? Sen lisäksi, että pieni ihminen voi olla byrokratian uhrina, myös pankin tai vakuutusyhtiön edustaja on yksityinen ihminen työnsä ulkopuolella ja mustamaalaaminen 2 miljoonan katsojan edessä voi tuhota ihmisen maineen ja mielenterveyden. Yksi itsemurha mainitaan, mutta tätä ei valaista sen tarkemmin. Dokumentissa näytetään materiaalia Karpon uran alkuvaiheilta, jolloin hän teki juttuja mm. pimeän viinan myynnistä Helsingissä ja uutisjutuissa huorat ja humalaiset esiintyvät omilla kasvoillaan; nykyisin sellaiset varmasti pikselöitäisiin. Karpo on eittämättä tehnyt paljon hyvää tavallisia ihmisiä puolustaessaan ja väärinkäytöksiä paljastaessaan, mutta missä menee shokkijournalismin raja? Onko sittenkin oikeutta tärkeämpää Karpon itse päästä ääneen, saada huomiota ja olla oikeassa seurauksista välittämättä? Dokumentti vihjaa, mutta ei ota lopullista kantaa. Ehkä 53 vuotta kritiikistä elänyt Karpo olisi kestänyt hieman kritiikkiä itsekin.
Dokumentin mukaan Karpoa ei missään vaiheessa varsinaisesti sensuroitu, mutta varsinkin Ylellä pomot suhtautuivat häneen nuivasti. Karpossa suurten ikäluokkien pienen ihmisen puolustajana on samaa narratiivia kuin ”valtakunnanärsyttäjän” M.A. Nummisen hahmossa olen aikaisemmin yrittänyt analysoida. Mutta mitä se tarkoittaa ja miten tähän narratiiviin tulisi tänä päivänä suhtautua, kun samat ”ärsyttämisen” ja ”paljastamisen” vaikutuskeinot ovat trumpistien ja putinistien käytössä? Populistipoliitikko voi helposti kerätä irtopisteitä toimimalla kuten Karpo ja arvostella verottajaa — koska kaikki vihaavat veroja — ja samalla tuohtua siitä, että mökin mummolta evätään tuet.
Tietenkään epäkohtia paljastavan toimittajan ei tarvitse ottaa kokonaiskuvaa huomioon, mutta vakavassa yhteiskunnallisessa keskustelussa pelkällä kritiikillä ei pääse pitkälle. Edellä mainittu isäni sanoi Veltto Virtasen olevan ainoa ”uskottava” poliitikko, mutta onko hänen hölöttämisensä ja baskeri-pelleilynsä lopulta johtanut mihinkään? Suurten ikäpolvien herravihalla on populismi rakennettu.
Karpolla on totuudenpuhujan asema, jota vain vahvistaa se, että hänen mainitaan olleen ”kulttuuripiirien loputtoman rienaamisen kohde”. Omana aikanaan hän oli yhden miehen vaihtoehtomedia. Mutta miten tänä päivänä tunnistamme, kuka on totuudenpuhuja ja kuka väärä profeetta? Myös MV-lehti oli ”kulttuuripiirien loputtoman rienaamisen kohde”. Joku voi pitää kohtuuttomana verrata Karpoa MV-lehteen. Kenties, mutta MV-lehden lukijat eivät pidä. Kaikki ne rokotusvastaisia meemejä omasta päästään keksivät somettajat kuvittelevat olevansa pikku karpoja, jotka paljastavat YTL:n, Avin ja lääketeollisuuden väärinkäytökset.
Muinaiset taltioinnit 70-luvulta miehestä, joka on ostanut kierot sukset, tuntuvat sympaattisilta retrotripeiltä, muttta totuudenjälkeisenä aikana kaikki on jotenkin jännempää.