Kategoria: ajankoht

Shakkiskandaali

Ensin henkilökohtaista taustaa. Olen harrastanut shakin pelaamista jo ala-asteelta saakka, mutta en ole ollut koskaan siinä erityisen hyvä. Kävin lapsena kiertämässä muutamat kilpailutkin, sekä junnusarjassa että yleisessä sarjassa aikuisten keskellä. Muistikuvani on, että hävisin jokaisen arvopelini. Sittemmin aikuisena kokeilin mm. Turun turnausta ja muutamia muita paikallisia otteluita. Pitkässä pelissä (90 + 90min) hävisin jälleen lähes kaikki pelini, vaikka omasta mielestäni pelasinkin kohtalaisesti. Ns. nopeassa pelissä (30 + 30min) olen pärjännyt huomattavasti paremmin ja voittanut n. puolet peleistä, millä mitalisijoille ei pääse, mutta jonkun ”against the all odds” -lohdutuspalkinnon kerran sain (eniten selo-pisteitä turnauksen aikana saavuttanut).

Tällä hetkellä pelaan vain verkossa, enkä sielläkään yhtä ahkerasti kuin pari vuotta sitten ja tasoni on huimasti laskenut. Shakki on siitä lahjomaton mittari älyllisistä kyvyistä, että siinä joko pärjää tai sitten ei. Aivojen toimintakyky hidastuu radikaalisti kohti neljää kymppiä, mutta koska aivot itsessään ovat sekä havainnoinnin väline että kohde, itse emme hidastumista huomaa. Paitsi kun on jokin numeraalinen arvo, jolla sitä mitata.

Livekilpailuissa on oma tunnelmansa. Pitkät pöydät lautoja ja kelloja vieri vieressä, nörttihien ja pierun haju (99.9% pelaajista on miehiä), jännittynyt tunnelma, pelianalyysien puheensorina tauolla, siirtopöytäkirjojen rapina, kellojen käynnistäminen ja laudalle napsahtavat ensimmäiset siirrot… Katsoin Queen’s gambit -sarjaakin mielelläni ja omasta mielestäni siihen oli hetkittäin saatu autenttista turnaustunnelmaa.

Turnauksiin ei kuitenkaan tällä hetkellä tee mieli. Tärkein syy on raha: lisenssi itsessään on aika kallis, 90€ vuosittain, pelistä jonka itsessään ei luulisi vaativan suurempia investointeja. Sen lisäksi itse turnauksien osallistumismaksut ovat useita kymppejä, joista osa palaa pelaajille palkintojen muodossa (eräänlaista uhkapeliä siis). Sen lisäksi paikallinen peliseura katsoo, että olen heidän jäsenensä edelleen. He eivät ole lähettäneet karhulaskua, mutta jos nyt osallistuisin turnaukseen, lankeaisivat minulle jäsenmaksut maksettavaksi 10 vuoden ajalta.

Yksittäiseen turnaukseen osallistuminen maksaisi siis useita satoja euroja.
Nykyisin nettipelaaminen on siinä määrin helpompaa, että tyydyn siihen, vaikka eihän siinä ole samaa tunnelmaa kuin oikean laudan ääressä istumisessa.

*

Sitten itse asiaan.

Shakkimaailma kohahti kuluneella viikolla, kun hallitseva maailmanmestari Magnus Carlsen poistui kesken arvostetun Sinquefield cup -turnauksen hävittyään pelin Hans Niemannille.

Carlsenin tasoinen pelaaja yksinkertaisesti ei häviä valkoisilla klassisessa aikaformaatissa. Ylipäätään tällä tasolla useimmat pelit pelataan tasan (mikä tietysti on katsojien kannalta melko tylsää) ja valkoisilla häviäminen heikommalle pelaajalle on poikkeuksellista. Hans Niemann ei ole ehkä mikään nobody, mutta ei missään tapauksessa moninkertaisen maailmanmestarin tasoinen pelaaja. Yllätysvoitto onkin nostattanut spekulaatioita vilunkipelistä, varsinkin kun Niemannin ympärillä on aikaisemminkin vihjailtu huijauksista online-peleissä.

Sitten on asian toinen puoli: mitään todisteita huijauksesta ei ole esitetty. Niemannin maine on lopullisesti tahriintunut hänen merkittävimmän voittonsa hetkellä. Ulkopuoliset tahot ovat vihjailleet Niemannin käyttäneen tietokonetta apuna, mutta miten, siitä kukaan ei ole esittänyt todisteita. Kuinka hän voisi puhdistaa maineensa, kun ei ole mitään todisteita tai konkreettisia väitteitä, joita kumota? Hänet tullaan muistamaan ikuisesti huijarina. On selvää, että Carlsen oli kyseisen tappion jälkeen sellaisessa tiltissä, että ei halunnut riskeerata uraansa pelaamalla turnausta loppuun huonolla keskittymisellä, mutta eikö hänen käytöksensä silti ollut varsin epäurheilijamaista?

Ehkä Carlsenilla oli huono päivä, tai ehkä hänen motivaationsa pelaamiseen on ollut laskussa. Hän on ollut maailman paras pelaaja jo vuosikymmenen, ja on ilmoittanut ettei aio puolustaa titteliään enää seuraavana vuonna. Jos Niemann käytti tietokonetta apunaan, niin yhtään uskottavaa pelianalyysiä en ole vielä nähnyt, jossa olisi osoitettu hänen pelanneen ”konesiirtoja”. Pikemminkin Carlsen pelasi keskinkertaisesti kuin että Niemann olisi pelannut äärimmäisen hyvin.

Konkreettisemmat syytökset koskevat sitä, että Carlsenin valmistautumissuunnitelmat olisivat vuotaneet. Jostain syystä Niemann oli osannut varautua juuri siihen avaukseen, jota Carlsen tuli pelaamaan.

Tämä taas johtaa siihen, miksi en välttämättä pidä nykyisestä huipputason shakista: taistelua ei käydä pelilaudalla, vaan annetaan tietokoneen etsiä parhaat siirrot, opetellaan ne ulkoa ja toistetaan laudalla siirrot, jotka 99% tapauksista johtavat tasapeliin. Paul Murphyn, Mikhail Talin, Rashid Nezhmetdinovin tai Robert Fisherin kaltaisia pelaajia ei enää huipputasolla näe.

Tällaiset kohut toki aina välillä nostavat mielenkiintoa.

Kohugradu ”Breaking the silence” verkossa

Internetissä ja vähän muuallakin on loppukesästä kohistu Turun yliopiston Itä-Aasian tutkimuksen oppiaineen päätöksestä hylätä opiskelijansa gradu. Kohutapauksen vaiheista voi lukea esimerkiksi asiaan itsekin sekaantuneen Arto Helon bloggauksesta.

Nyt kiinnostuneille on tarjolla kuriositeettina itse gradu, joka löytyy Turun yliopiston sähköisistä julkaisuista. Kuriositeettina siksi, että tähän mennessä mielipiteet on jo muodostettu ja nettiin julkistettu itse opinnäytettä lukematta, joten tuskin ne siitä enää miksikään muuttuvat.

Yllättävää kenties monelle, ainakin minulle, oli graduntekijän sukupuoli. Oletin ennakkohuhujen perusteella kyseessä olevan vihaisen miehen, mutta Tanja Rönkkö kuulostaa naisen nimeltä, menemättä tässä mihinkään ”oletettu”-väännöksiin. Onko tällä sitten merkitystä, voi kukin itse päättää. Ainakaan kirjoittaja ei saa intersektionaalisessa ”etuoikeutettu”-bingossa rastia sukupuolensa kohdalle.

Itselläni ei ole valmiuksia arvioida akateemisia töitä. Selasin työn läpi, ja onhan siellä aika vapaalla kädellä hahmoteltu kriittisiä argumentteja ja jätetty taustoitamatta aika yleistäviäkin väitteitä. Työ sisältää runsaasti anekdoottimaisia mainintoja viime vuosien netissä kiertäneistä uutisista ja ainakin nopealla selaamisella pointti jäi niiden alle, enkä tarkemmin johtoluvun ja yhteenvedon luettuanikaan ymmärtänyt, mikä kirjoittajan pääväite oli. Ehkä palaan tähän aiheeseen, ehkä en.

Anekdoottina oma kokemukseni yläasteelta: maantiedon tunnilla piti tehdä esitelmä Saksasta. Kaveri sitten piirsi hakaristin tiivistelmän kanteen, because that’s what 9th graders do. Arvosanaksi tuli 5 1/2 ja opettaja murjotti lukukauden loppuun asti kieltäytyen vastaamasta mitä vikaa esitelmän sisällössä oli.

Totuus Marin-kohusta

Luultavasti yksityiskohtiin ei tarvitse mennä ihmisiä ja mediaa koko edellisen viikon kuohuttaneeseen tapahtuman suhteen: istuva pääministeri Sanna Marin oli ollut yksityisasunnossa juhlimassa, käyttänyt alkoholia, mahdollisesti myös tanssinut ja tästä oli levinnyt video Internetiin. Oli järkytytty, pöyristytty, loukkaannuttu ja mieliä pahoitettu.

Vai oliko? Enimmäkseen ihmiset tuntuivat olevan kohusta vaivaantuneita, mutta loukkaantuiko kukaan heistäkään, jotka ilmaisivat ”tuohtumuksensa” sosiaalisessa mediassa? Oliko se heidän tuntemansa tunne mielipaha vai pikemminkin vahingonilo? Kaikkihan haluavat nähdä kuinka vallanpitäjiä kiskotaan alas jalustaltaan tavallisen tallaajan tasolle, jos he osoittavat samoja inhimillisiä heikkouksia kuin tallaajakin. Kysyttäessä he ehkä vastaisivat, että eivät ehkä haukkoneet henkeä järkytyksestä bilevideon nähtyään, mutta se ei sovi ”ministerin arvolle”, mikä tarkoittaa, että joku muu olisi voinut loukkaantua siitä. Sitä paitsi Marin on yhtä aikaa kommunisti, feministi että globalisti ja nyt nähdään, mitä verorahoilla tehdään samaan aikaan kun kansa raataa hiilikaivoksessa.

Nolompi kuin pääministeri Marinin tanssi on se tanssi, joka pitää käydä moraalista närkästystä esittäessä. Minkä kuvan se antaa nuorisolle? Menkää lapset mieluummin vaikka katsomaan, kuinka iskä huorittelee naispoliitikkoja netissä.

Rajalinjat jakaantuivat poliittisten rajojen, mutta ei puoluerajojen vaan pikemminkin identiteettipoliittisten rajojen mukaan. Loukkaantujat muistuttavat, että esimerkiksi Ilkka Kanerva joutui eroamaan paljon pienemmän kohun vuoksi ja että Marinia kohdellaan silkkihansikkain vain siksi, että hän on nainen. Loukkaantujista loukkaantujat taas ovat sitä mieltä, että kohu on syntynyt vain siksi, että Marin on nainen, ikään kuin itse eivät olisi ensimmäisenä olleet jakamassa sitä videota, jossa Matti Vanhanen tai Juha Sipilä tanssii kravatti päässä.

Ehkä objektiivinen suhtautuminen ei ole edes mahdollista. Marinin julkisuuskuva on paikoin ollut kiistanalainen (ja ainakin muutama tutkimus siitä on tehty), mutta meillä ei ole mitään keinoa asettaa samaan asemaan ketään toista henkilöä ja mitata kohun määrää laboratorio-olosuhteissa. Lopputulemaksi jää, että ihanan subjektiivisien syytösten jälkeen kaikille syttyy rintaan se lämmin tunne, kun on saanut vahvistusta omalle maailmankuvalleen.

Siitäkin huolimatta, että kukaan ei ole oikeasti järkyttynyt — edes he jotka sanovat olevansa — ja vaikka ainakin pintapuolisesti suurin osa yleisöstä on sitä mieltä, että koko kohun voisi unohtaa, kyllä tällä lehtiä myydään. Älykkäät ihmiset (kuten minä!) eivät seuraa kohuja, he keskustelevat niistä älykkäästä ja analyyttisesti, samalla tavalla kuin sitä kamalaa tosi-tv -sarjaa pitää katsoa, että tietää miten kamala se on ja miten tyhmiä (muut) ihmiset ovat, kun katsova sitä. Tällä sinänsä ei ole mitään väliä: kohu on ilmapallo, joka paisuu riippumatta siitä, kuka ja mistä syystä siihen puhaltaa ilmaa. Luonnollisesti tämäkin blogi-teksti osallistuu osaltaan kohun paisuttamiseen.

Tässä vaiheessa mediatalot alkavat julkaista juttuja, jossa painottavat että ovat vain neutraaleja tiedonvälittäjiä siitäkin huolimatta, että kohu itsessään on ylimitoitettu. Muistan Ilkka Kanervan tekstiviestikohun ajoilta sivun kokoisen jutun aiheesta, jonka kainalojuttuna oli kolumni, jossa vaadittiin kohu-uutisoinnin lopettamista (en jaksa etsiä lähdeviitettä 14 vuoden takaa ja mitä helv… joko siitäkin on noin kauan aikaa?). Tällä tavoin tiedotusvälineet rakentavat diskurssia siitä, miten he ovat asialinjalla toimivia vakavia toimijoita, mutta kohu on syntynyt tuolla jossain ja he vain kriittisesti raportoivat siitä. Näin kohu itsessään muuttuu uutiseksi, ei se mitä tosiasiallisesti on tapahtunut. Näin myös älykkäät ja valveutuneet kansalaiset (kuten minä!) voivat ottaa tapahtumaan kantaa ilmaisemalla miten typerä koko kohu on ja ostamalla iltapäivälehdet ja pyörittelemällä päätään siitä miten asiasta vieläkin jaksetaan kirjoittaa.

Mitä edes tarkoitetaan sillä, että jos kyseessä olisi joku toinen henkilö kohua ja paheksuntaa ei olisi syntynyt? Kuka ei olisi paheksunut? Puhuja itse? Puhuja, joka itse on kriittinen ja analyyttinen ja tarkkailee asioita ulkoavaruudesta itse niihin vaikuttamatta. Ja joka sosiaalisessa mediassa kyllä räyhää silloin, kun kyseessä on joku, josta hän ei itse pidä, mutta mieti nyt jotain Timo Soinia, vähänkö nolo tyyppi. Kohut syntyvät aina jossain toisaalla, me vain reagoimme niihin. Jos kyseessä on joku, josta emme pidä, kohu on aiheellinen ja nauramme muiden mukana, kuitenkin analyyttiseltä etäisyydeltä. Jos jaamme jonkin myötätuntoisen suhteen kohteen identiteettiin, kauhistelemme (edelleen analyyttiseltä etäisyydeltä) sitä kuinka ne siellä jossain ovat taas kohun aloittaneet. Poliittinen muisti on sen verran lyhyt, että emme muista miespoliitikkojen kohuja, sitä paitsi a) emme itse osallistuneet niihin b) he ansaitsivat kohunsa eri tavalla kuin Marin, joka on nainen c) heitä puolusteltiin eri tavalla, koska olivat miehiä. Kohun laajuutta ja laatua on edelleen vaikea mitata, yhtälailla kuin vastareaktioitakin, mutta ainakin minun sosiaalinen mediani on täynnä Marinia puolustelevia kannanottoja. Miten suuri osa kohusta onkaan itse kohua ja kuinka suuri osa kohua kohusta?

Kohut näyttäisivät olevan kuin sääilmiöt: kun jossain perhonen räpäyttää silmäripsiään, ei myrskyä voi enää estää.

Kenen vastuulla skuutit ovat?

Helsingin Sanomat kirjoittaa sähköpotkulautojen eli ”skuuttien” vastustamisesta. Itse aiheesta riittäisi paljonkin kirjoittamista puolesta ja vastaan, mutta erityisesti silmään osui kommenttipalstalta ”Timon” kommentti:

Skuuteille ajamiseen liittyvät ongelmat ovat tottakai niitä käyttävien ihmisten vastuulla, eikä vuokrafirmoja voida edellyttää valvomaan liikennesääntöjen noudattamista tai humalassa ajamista.

Kommentissaan Timokin kuitenkin päätyy suosittelemaan, että ”Lautojen pysäköintiongelmat tulisi kuitenkin siirtää niitä vuokraavien firmojen harteille”, eli oikeastaan pyörtää mielipiteensä.

Kommentti sai kuitenkin minut miettimään samoja mietteitä, joista kirjoitin aikaisemmin Ukrainan sotaan liittyen, tällä kertaa tosin paljon vaatimattomammassa mittakaavassa. Muodoltaan liikutaan samankaltaisten dilemmojen kanssa: voiko mikään suurempi entiteetti olla vastuussa yksittäisten ihmisten tekemisistä? Toisaalta, jos ”syyllisyys” jaetaan aina vain pienempiin osasiin, katoaa se lopulta kokonaan. Kun skuutti makaa pyörätiellä tai muulla kulkuväylällä poikittain, vika on tietenkin siinä henkilössä, joka sen on siihen jättänyt. Tilanne on kuitenkin se, että skuutteja löytyy kaduilta röykkiöittäin ja humalaiset keski-ikäiset ja keskenkasvuiset teinit ajalevat niillä jalkakäytävällä jalankulkijoita päin. Pikemminkin on kyse yhteisten pelisääntöjen puutteesta ja laajalle levinneen ilmiön mahdollistamasta idiotiasta. Ihminen on keskimäärin laumaeläin ja massan mukana menijä ja se, mitä ”kuuluu” tai ”ei kuulu” tehdä määrittyy muiden esimerkin kautta, ei sen mikä on järkevää.

Lainsäätäjän pitäisi siis puuttua sähköpotkulautoihin. Osa rajoituksista kohdistuu käyttäjiin, mutta myös yritykseen, suorasti tai epäsuorasti. Onhan se jotenkin erikoista, että muutama yritys on saanut ottaa kaupunkitilaa veloituksetta käyttöön. Onhan pyöriä ja potkulautoja vuokrattu iät ja ajat, mutta niillä on ollut jokin varikko tai vuokrauspiste, jonka firma omistaa tai vuokraa. Nykyinen skuuttivillitys perustuu juuri siihen, että firmat voivat pitää henkilöstö- ja tilakulut olemattomina, kun skuutit pidetään jalkakäytävillä. En kuitenkaan muista, että asiasta olisi käyty mitään keskustelua etukäteen, ne vain ilmestyivät kaupunkien kaduille ja sitten niiden määrä räjähti.

Vastuun siirtämistä yritetään myös toiseen suuntaan. Tässä tapauksessa valitetaan, että skuuteille ei ole mitään palautuspisteitä. Firman kuuluisi hoitaa potkulautansa, ei se ole käyttäjän vastuulla, mihin sen jättää. Käyttäjän vastuulla on kuitenkin terveen järjen käyttö: sen voi silti pysäköidä järkevästi sen sijaan, että tukkisi portaita, uloskäyntejä, pyöräteitä, jalkakäytäviä, rullaportaita tai portteja tai heittäisi skuutin joenpohjaan tai pihakoivuun. Samanlaista vastuun pakoilua on syyttää kaikesta firmoja. Monenlaiset ympäristöongelmat sysätään yritysten vastuulle: eivät tavalliset ihmiset sotke ympäristöä, vaan ahneet yritykset (mutta kenelle yritykset tekevät tuotteita, ketkä niissä ovat töissä, ketkä niitä johtavat, ketkä niiden osakkeita omistavat, ketkä niitä mainostavat, ketkä ovat niiden alihankkijoita, ketkä tekevät niitä sääntelevät lait, elleivät ”tavalliset ihmiset”?). Esimerkkejä olisi muitakin.

Sähköpotkulaudoista riittäisi valittamista, mutta halusin tässä käyttää niitä havainnollistamaan, mitä tapahtuu kun kukaan ei ota vastuuta. Ja siitäkin riittäisi kirjoittamista muissakin yhteyksissä.

Onko näkynyt liskoihmisiä?

Kirjoitin jokin aika sitten salaliittoteorioita koskevasta tutkimuksesta, ja nyt sama FINSCI tekee uskomuskyselyä vastaavasta aiheesta. Kysymyksissä muunmuassa reptiliaaneja ja ukranalaisia biolaboratorioita.

Kyselyyn pääsee vastaamaan tästä linkistä.

Vaikka kaikkihan me tiedämme, että tämäkin kysely on vain hallituksen tapa valvoa toisinajattelijoita, eikä kukaan herännyt paljasta tietojaan heille, vaan postaa ne jokaiseen mahdolliseen Facebook-ryhmään.

Loppuun kulunut kapina (Peitsamo vs. Jackass)

Jantso Jokelin kirjoittaa Veikkauksen lehdessä otsikolla Itsetuhon aikakapseli millenniaaleille (yllättävän hyvä lehti muuten urheilulehdeksi, ja Jokelinin juttuja on tässä blogissa aikaisemminkin kommentoitu). Esseessä hän analysoi Jackass-sarjaa, omin sanoinensa ”syvällisemmin kuin mitä se ansaitsee”. Itse en kyseistä sarjaa koskaan nuoruudessani katsonut (eikä myöhemminkään ole tullut tarvetta), mutta tiedän suurin piirten mistä on kyse. Duudsoneita katsoin silloin kun he olivat vielä Moon Tv:llä, eli ”uskottavia”.

Analysoin ja jatkan eteenpäin Jokelinin esseen kohtaa:

Samaan aikaan vuosikymmenien ajan auktoriteetteja kohti suuntautunut kapina näytti kääntyvän yhä enemmän sisäänpäin: oman ruumiin, mielenterveyden ja arvokkuuden romuttamiseksi. Aivan kuin kaikki muut vastahankaisuuden muodot olisi selattu loppuun, eikä hyvinvoiva ja tylsistynyt nuoriso osannut enää muuta kuin hypätä kirjaimellisesti kaivoon muiden mukana.

Nuorisokulttuureiden ytimessä on perinteisesti ollut kapina. Varmasti niin on aina ollut ja kulttuurihistoriaa taakse päin kelatessa löytyy paheellisia hasiksentuoksuisia tulenkantajien itämaisia iltoja ja Sturm und Drang -romantikoita, jotka omituisilla metaforillaan menivät pilaamaan klassisen runouden. Varsinaisesti nuorisokulttuurista voidaan kuitenkin puhua vasta 1950-luvulta eteenpäin suurten ikäluokkien tullessa täysi-ikäiseksi samaan aikaan kun kulutuskulttuuri, äänilevyteollisuus, televisio ja muut modernit ilmiöt yleistyivät. Kulttuuri-ilmiöt, muoti ja populaarimusiikki yhdistivät nuorta sukupolvea globaalisti. Haluttiin kapinoida taantumuksellisuutta ja sodan käynyttä edeltävää sukupolvea vastaan.

Kapinan taustalla oli vasemmistolaisia motiiveja, liberaalia vapaudenkaipuuta tai ihan vain ”rock ’n’ rollia”. Sodan jälkeen yhteiskunnassa olikin monia epäkohtia, joita voi pitää modernin kasvukipuina. Teollistuminen oli alkanut Iso-Britanniassa 200 vuotta aikaisemmin, mutta monessa mielessä saavutti esimerkiksi Suomen vasta 1950-luvulla. Sen synnyttämä vauraus ja hyvinvointi ei ollut jakautunut tasaisesti, mutta sen synnyttämät epäkohdat kuten kaupungistuminen ja perinteisen agraarisen elämäntavan tuhoutuminen koskettivat monia. Sen lisäksi yleinen ilmapiiri oli muuten vain ankea ja kaikkeen epäsovinnaiseen suhtauduttiin kielteisesti.

Kapinan taustalla ei kuitenkaan ollut mitään yhtenäistä poliittista ohjelmaa. Kapinan kyllä tunnisti, kun sen näki. Oikeastaan kapinan muodosta tuli tärkeämpi kuin sisällöstä. Suurimmalla osalla ei ollut muuta agendaa kuin ”hauskanpito”, mutta agendalla koettiin olevan oikeutus, koska konservatiiviset edeltävät sukupolvet halusivat sen kieltää. Suomessakin oli omituinen ”rukouslauantaiden” perinne, jolloin ei saanut tanssia. Oli kyseessä sitten modit, rokkarit, hipit tai punkkarit, särökitaroiden, hiusmuodin ja huomiota herättävän käytöksen tarkoitus oli ärsyttää vanhempia (punkkareiden kohdalla tosin heidän hippivanhempansa jo alkoivat ymmärtää kapinoivia nuoria ja suhtautua heihin myötämielisesti, katu-uskottavat punkkarit taas ottivat hipit vihollisikseen).

Musiikin ulkopuolella kapinallista narratiivia rakensivat sellaiset hahmot kuin Larry Flynt, Hunter S. Thompson, Howard Stern, Douglas Kenney jne. Heistä kertovat elokuvat ovat rakentaneet heistä historiallisia hahmoja, vapauden esitaistelijoita. Oleellista ei ole heidän sanottavansa, vaan vapaus sanoa se, oli sitten kyseessä päihteet, porno tai ihan vain ”huono maku”. Esimerkkejä tällaisista hahmoista tai heistä tehdystä elokuvista voisi luetella loputtomasti ja kaikissa narritiivi on selvä: nuori kapinallinen haluaa järkyttää vanhempia sukupolvia, sanoo tai kirjoittaa jotain järkyttävää ja tosikkomainen vanhemman sukupolven edustaja järkyttyy, seuraa oikeusjuttuja ja niin edelleen.

Ja tottahan on, että aika pieni teko riitti järkyttämään. Suomessa oman aikansa kapinallisia hahmoja olivat mm. M. A. Numminen, joka lääkärikirjan julkisesta lukemisesta joutui pidätetyksi tai vaikkapa Martti ”Huuhaa” Innanen, tai Veikko Ennala joka oli omanlaisensa ”gonzo-journalisti”.

Tultaessa 90-luvulle tilanne alkaa kuitenkin muuttua. Yhteiskunta oli 80-luvun mittaan liberalisoitunut ja tupo-Suomen hyvinvointi alkanut jakautua tasaisemmin (huolimatta 90-luvun alun lamasta). Seksuaalinen vallankumous oli tullut, mennyt ja lässähtänyt, rock-musiikki oli valtavirtaa, televisioon pääsivät jo värillisetkin, pornografiaa oli avoimesti saatavilla, vaikka Internet odottikin vielä tuloaan. Pelkillä rumilla puheilla tai äänekkyydellä ei saanut enää paheksuntaa aikaiseksi ja nuorisokulttuuri alkoi muuttua yhä nihilistisemmäksi. Suomessa nähtiin saatananpalvontakohut ja rasistiset skinit (menemättä tässä skinheadien historiaan sen pidemmälle), jotka eivät edes yrittäneet esittää taistelevansa jonkin ”paremman maailman” puolesta.

Ensin kadotettiin sisältö, sitten muoto. Niin sanotusta kapinasta tuli itsensä toistoa niin pitkälle, että edes muoto enää riitä järkyttämään. ”Kapinallisuus” on oma lajityyppinsä. Mitä vastaan muka se ”kapinoisi”? Suuryrityksiä, jotka toimivat sponsoreina ja myyjinä ja ottavat kyseisen formaatin tv- ja radiokanavilleen ja oheistuotteilla vetävät isot rahat välistä? Vai ”yhteiskuntaa”, joka hädin tuskin enää vaivautuu edes paheksumaan, kieltämisestä puhumattakaan?

Äärimmilleen vedettynä lajityyppi saattaa hetkittäin järkyttää, tai pikemminkin saamaan meidät teeskentelemään järkytystä. Lajityypin konventioiden mukaisesti se on rakentanut oman vastaanottonsa siten, että jos kyseinen hölmöily on mielestäsi hölmöä, kuulut niihin konservatiivisiin ilonpilaajiin, joita vastaan se kapinoi.

Tällaisessa ympäristössä ainoa keino pyrkiä ”transgressioon” on Jackassin kaltainen nihilistinen itsensä turpaan mätkiminen ilman mitään sen syvällisempää ”viestiä”. Tai esimerkiksi mukapaheellisten reality-sarjojen aurinkorantasinkut.

Tähän pätee se, mitä Slavoj Žižek sanoo ideologiasta: toimiakseen ideologian kenenkään ei tarvitse uskoa siihen, täytyy vain uskoa, että joku muu uskoo. Tietyntyyppisiä ”kapinallisia” sisältöjä voin katsoa sillä mielellä, että ”joku tästä pahoittaa mielensä”, vaikka todellisuudessa harva kai enää sekstistä televisiossa järkyttyy. Uskon myös, että joitain todella huonoja tv-sisältöjä rakennetaan sen varaan, että joku niitäkin ”vihakatsoo”, eli katsoo vain sen vuoksi kuinka aivottomia ne ovat ja jollain tasolla osoitus kulttuurimme rapppiosta.

Tai mitä pitäisi ajatella jostain Kari Peitsamosta, joka vuorotellen julistautuu kommunistiksi tai konservatiivi–kristityksi ja nyt Twitterin löydettyään (en linkkaa) putinistiksi ja twiittailee homofobisia ja sotaa ylistäviä nettioksennuksia, koska se on hänen mielestään kapinallista? Se, että hän nimittää Hurriganesia huumeidenvastaiseksi musiikiksi osoittanee, että hän provoaa, eli ”trollailee”, kuten tavataan sanoa, eli ei edes yritä olla tosissaan. Ainoa tapa saada huomiota on sisällötön narsistinen uhoaminen, tässä tapauksessa levittämällä ihmisvihaa. Mikään hippuhuttu ei enää herätä huomiota, sen saamiseksi pitää vähintään sympata fasismia.

Voi jopa kysyä vihaako Kari oikeasti homoja. Tai varmasti vihaa, mutta kuinka usein keskiverto heteromies joutuu oikeasti homojen ahdistelemaksi arkielämässään, vaikka ei olisikaan Exit only -tatuointia pakarassaan, kuten entisellä vapaapainijalla? Tai onko Karilla Venäjään, Putiniin tai Ukrainan sotaan sen kummempaa suhdetta kuin uutisten kautta meillä kaikilla? Vihan ja ihailun kohteet ovat ilman referenttiä. Samalla tavalla kuin Jackassin sähköiskujen antaminen peräaukkoon, rockin niin sanottu kapina on yhtä lailla kadottanut merkityksensä ja muuttunut pelkäksi hölmöilyksi. Välillä voi olla kommari, välillä uskis, välillä voi hakata itseään vaikka vasaralla päähän.

Valkama vs. Mallinen ja aitofiktio

Kirjallisuuskentällä viime viikolla kohistiin Meri Valkaman erikoislaatuisesta käsittelystä Parnasso-lehdessä. En kommentoi kohua enkä kirjoitusta ennen kuin ehdin lukea Jukka Mallisen jutun Parnassossa (itse romaania Sinun Margot en ole lukenut myöskään).

Puutun kuitenkin yhteen kohtaan Valkaman Facebook-päivityksessä:

Väittämällä, että romaanin käyttövoimana ovat omat muistoni Mallinen väittää käytännössä, että kirjani on autofiktiota ja perustuu omaan elämääni.

Itseäni, jota tämä autofiktio-buumi häiritsee, huolestuttaa myös se trendi, että mitään kirjallisuutta ei osata enää lukea fiktiona (eikä oikein kirjoittaakaan). Ihmisten lukutaito on siinä määrin heikentynyt, että ei enää kyetä sellaiseen abstraktiin ajatteluun, jossa kirjan teksti olisi jotain muuta kuin kirjailijan oman elämän tai ajatusmaailman projisointia. Näköjään tämä vaivaa jopa ammattilukijoitakin. Televisiossa ja elokuvissa sentään tekijöillä on visuaalisia työkaluja, joilla viedä kurkistamaan vastaanottaja toisiin maailmoihin ja toiminta samaistuu näyttelijöihin. Teksti paperilla kuitenkin vaatii vastaanottajaltaan enemmän aktiivisuutta ja jos kompetenssi loppuu kesken, tullaan sellaisiin naiiveihin tulkintoihin kuten ”romaani perustuu kirjoittajansa muistoihin”.

Tällä ei mitenkään erityisesti viitata Mallisen juttuun (ainakaan ennen kuin luen sen), vaan ilmiöön yleensä. (Sekä esimerkiksi Jyrki Lehtolan viime perjantaiseen kolumniin, jota lukijat eivät tuntuneet kommenttien perusteella ymmärtävän. Mitä helvettiä lukutaidolle tässä maassa on tapahtunut?)

Asiassa on minulle erityisen henkilökohtainen puoli. Olen aina pitänyt suorastaan ahdistavana sitä, että joku ottaisi fiktiiviset tekstini tosissaan. Aloitin kirjoitusharrastukseni siinä 12-vuotiaana, kuten tavataan tehdä, ja kirjoitin jotain fantasiajuttuja, kuten myös siinä iässä tavataan tehdä. Jossain vaiheessa murrosiässä yläasteen ja lukion välillä siirryin realistisempiin aiheisiin. Koska minulla ei ollut juurikaan lukijoita, isäni luki joskus juttujani, joskus ilman lupaakin. Tämä oli erityisen traumaattista, varsinkin kun hän luki niitä ”totena”. Ilmiselvät viittaukset reaalimaailmaan hän tulkitsi todisteeksi siitä, että ne kertovat elävästä elämästä, poikkeamat ”virheiksi”. Tämä jätti sellaisen jäljen, että olen aina tuntenut vastenmielisyyttä sellaisia tulkintoja kohtaan, joissa fiktio luetaan kirjoittajansa muistoina, elämänä tai muuten vain 1:1 ikään kuin hän olisi ”sitä mieltä”.

Kirjallisuutta opiskellessa tunsinkin vapauttavana sen perusajatuksen, että kirjoittajaa ja kertojaa (sekä päähenkilöä jne) ei tule sekoittaa kirjailijaan. Tämä ajatus oli voimakkaimmillaan sellaisissa kirjallisuusteoreettisissa suuntauksissa kuin formalismi, uuskritiikki, strukturalismi ja poststrukturalismi, vastakkaista kantaa kutsuttiin ”biografismiksi”, usein väheksyen. Jossain määrin uusimmat suuntaukset ovat sittemmin horjuttaneet näitä käsityksiä, mutta edelleen kirjallisuuden tulkinnassa pidetään kiinni siitä, että teoksen ja kirjoittajan henkilökohtaisen elämän välille ei pidä vetää yhtäläisyysmerkkejä ja silloin, kun lähdetään tulkitsemaan mitä ”kirjailija on oikeasti mieltä” tulisi olla erityisen huolellinen perusteluissaan. Tai ainakin näin luulisi.

Tämän lisäksi termin ”autofiktio” käyttö häiritsee. Ilmeisesti tänä päivänä sillä tarkoitetaan mitä tahansa kirjoittajan omaan elämään viittaavaa materiaalia. Jos tarkkoja ollaan, niin autofiktio on teos, jossa kirjoittajan ja päähenkilön nimi on identtinen, mutta tapahtumat fiktiivisiä. Sen sijaan teos, jonka päähenkilöllä on eri nimi (”alter ego”), mutta tapahtumat ovat todellisten tapahtumien innoittamia, on elämänkerrallinen romaani. Mitä tällä sitten on väliä? Tavalliselle lukijalle tuskin mitään, mutta kuvittelisi että kun kirjallisuuden ammattilaiset käyvät keskustelua Suomen arvotetuimman kirjallisuuslehden sivuilla, sentään keskeiset termit olisivat kunnossa.

Mitä venäläinen fasismi tarkoittaa?

Olen aikaisemmin kirjoittanut ainakin Salaliittoteoriat ja politiikka -otsikon alla fasismin käsitteestä venäläisessä kontekstissa. Ongelma on siinä, että fasismi/natsismi ovat siellä päin aivan eri asia kuin lännessä. Kun venäläiset poliitikot laukovat avoimen antisemitistisiä kommentteja tai syyttävät juutalaista Zelenskyä natsiksi, ihmettelemme eivätkö he vain näe ristiriitaa ja keksimme aiheesta hupaisia meemejä.

Itse olen sivusta seurannut suomalaisia putinisteja jo vuodesta 2007 ja Viron patsaskiistasta lähtien. Jo silloin heidän propagandassaan puhuttiin virolaisista ja suomalaisista ”fasisteista”. Aluksi luulin, että nimittelyssä olisi jokin logiikka, esimerkiksi silloin kun puhutaan oikeista fasisteista Suomen ja Viron historiassa tai äärioikeistosta nykyään. Aika nopeasti tajusin, että fasistiksi voi kutsua ketä tahansa, joka ei satu miellyttämään ja etenkin sitä putinistit käyttävät virolaisista, mikä itse asiassa tekee siitä rasistisen ilmaisun. Nyt tietenkin samoja ilmaisuja käytetään ukranalaisista. Putinistit itse taas julkaisevat fasistista, sadistista ja rasistista MV-lehteä, eikä heidän kannaltaan tässä ole mitään ristiriitaa.

Nyt termin käyttöön ollaan laajemminkin heräilemässä ja Helsingin sanomat kirjoittaa aiheesta Venäjän hyökkäys­sota Ukrainassa vie sanakirjoihin aivan uuden sanan, joka tiivistää venäläisen fasismin (Pekka Torvinen. 3.6.2022). Juttu on vain tilaajille, mutta Kalevi Suomela referoi sen blogissaan.

Tampereen yliopiston venäjän kielen ja kulttuurin professori Sanna Turoma kirjoittaa Hesarin vieraskynä-palstalla otsikolla Venäjän hyökkäyssodan aikana fasismilla on monia merkityksiä. Hän kirjoittaa termistä rashizm, jolla yritetään ratkaista fasismi-sanaan liittyvää (näennäistä) ristiriitaa. Rashist tai russisti on venäläinen fasisti, joka vastustaa liberalismia, vähemmistöjen oikeuksia, uskonnonvapautta, parlamentarismia jne ja kannattaa militarismia, kansallis-sovinismia, rasismia, homofobiaa, vahvaa johtajaa, väkivaltaa, diktatuuria, voimapolitiikkaa eli kaikkia niitä asioita, mitä fasisti yleensäkin.

Suomalaiset ja länsieurooppalaiset Venäjän ”ymmärtäjät” jakaantuvat kahtia: niihin, jotka eron ymmärtävät (mutta jotka kenties eivät sitä propagandistisista syistä sano ääneen), sekä niihin, jotka eivät näe tai suostu näkemään asiassa mitään ristiriitaa. Edelliset ovat sitä mieltä, että ”ainakaan Venäjällä ei ole homoja eikä luonnosuojelijoita”, jälkimmäiset pitävät Venäjää vastavoimana Yhdysvaltojen imperialismille, kuten Neuvostoliittoa aikaisemmin.

Kollektiivinen vastuu

Tapahtumat Ukrainassa ovat nostaneet pinnalle monia sellaisia teemoja, joiden luulimme olevan jo historiaa ja muuttaneet käsityksiämme ihmisistä, sodasta ja rauhasta.

Eräs ongelmanasettelu liittyy siihen, kuinka laajalti venäläisiä voi pitää syyllisinä Ukrainan sotaan. On selvää, että ei voi sanoa ”kaikki venäläiset”, mutta kuitenkin on voitava sanoa, että ”Venäjä” on hyökännyt Ukrainaan. Esimerkiksi kaikki minun tuntemani venäläiset vastustavat Ukrainan sotaa, joten olisi typerää syyllistää heitä siitä. Silti on mahdotonta sodasta puhuttaessa joka kerta eritellä ja nimeltä mainita jokainen sotaa kannattava yksilöity henkilö, joten on käytettävä kollektiivisia käsitteitä, kuten ”venäläiset” tai ”Venäjä”.

Useat ovat koettaneet kiertää tämän ongelman puhumalla Putinista. Tästä tulee mieleeni Bertolt Brechtin runo:

nuori Aleksanteri valloitti Intian
yksinkö?
Caesar löi gallialaiset –
kai hänellä ainakin kokki oli mukanaan?
(1935. Lukevan työläisen kysymyksiä. suom. Brita Polttila)

Brecht lienee tarkoittanut runollaan jotain aivan muuta kuin minä, mutta se on silti mielestäni hyvä vertailukohta. Historian suurmiehistä ja diktaattoreista puhutaan ylistävästi tai syyllistävästi, mutta hyvässä tai pahassa he eivät ole koskaan yksin. Samoin Francis Fukuyama sanoo teoksessaan Historian loppu jotain sellaista, että kukaan diktaattori ei yksin voisi sortaa enempää kuin omaa perhettään, tai korkeintaan paria muuta ihmistä, jos sattuu olemaan poikkeuksellisen isokokoinen. Jokaisen hallitsijan valta nojaa tiettyyn legitimiteettiin, jonka vuoksi kansa seuraa häntä. Ei ole olemassa yhtäkään niin synkkää sortojärjestelmää, etteikö se lakkaisi olemasta sillä sekunnilla, kun kansalaiset yksinkertaisesti lakkaavat seuraamasta johtajaansa.

Länsimainen individualismi ja humanismi ovat vierastaneet ajatusta kollektiivisista määrittelyistä ja ihmisten jakamisesta karsinoihin. Tällainen ajattelutapa on esimerkiksi rasismin taustalla: yksilöllisten erojen sijasta ihmiset eroavat toisistaan rotupiirteiden perusteella. Ihmisten jakaminen esimerkiksi sukupuolen perusteella on typistävää ja tasapäistävää. Kaikkia tulisi kunnioittaa ja ymmärtää yksilöinä ja oman elämänsä subjekteina.

Moraalisesta kannalta tällainen ajattelu on ymmärrettävää, kannatettavaa ja joissain tapauksissa jopa välttämätöntä yksilön- ja ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta. Se ajautuu kuitenkin ongelmiin, kun pitäisi puhua laajemmista kokonaisuuksista. Elämme globaalissa maailmassa, jonka globaaleihin ongelmiin pitää puuttua (homo sapiensin aivoilla, jotka ovat kehittyneet ratkomaan parin kymmenen yksilön ihmisyhteisön ongelmia), eikä silloin ole mahdollista kutsua jokaista nimeltä. Ekokatastrofiin ja ilmaston lämpenemiseen on syypää ihmiskunta, ihminen lajina ja jokainen meistä. Maailmanlaajuiset konfliktit koskettavat meitä kaikkia ja meillä kaikilla on vastuu rauhasta.

Mutta ei ole helppoa puhua ihmisistä ryhminä. Kun puhutaan kansakunnista, tulee aina joku muistuttamaan, että ne ovat ”kuviteltuja yhteisöjä”, eivät siksi ”todellisia” (Benedict Andersonin saman nimistä kirjaa lainaten, vaikka Anderson ei varsinaisesti missään väitäkään, etteivät tällaiset yhteisöt olisi ”todellisia” ). On olemassa ihmisiä, jotka saavat raivonpuuskan kuullessaan sukupuolten välisistä eroista, vaikka niistä on olemassa mitattavaa dataa. Siis sukupuolten keskimäärin, ei minkään tiettyjen yksilöiden. Humanistit, jotka tutkivat historiaa, kulttuuria ja ihmisyhteisöjä, ovat vähiten halukkaita puhumaan ihmisistä ryhminä. Kulttuurista ja taustasta riippumatta kaiken takana on jaettu ihmisyys, jota ei voi pakottaa mihinkään muottiin. Jokainen on atomisoitunut, itseohjautuva yksilö, jolloin itseasiassa esimerkiksi mitään kulttuureita ei ole olemassa.

Esimerkkinä dilemmasta islamin käsitys naisesta. Pitäisikö se palauttaa yksilöiden vai yhteisöjen tasolle? Toisaalta olemme haluttomia tuomitsemaan islamia sinänsä ja kaikkia niitä noin miljardia muslimia ympärileikkauksista, burkha-pakosta ja sharia-laista, joka asettaa naiset eriarvoiseen asemaan. Toisaalta olemme haluttomia nimeämään ketään tiettyjä yksilöitäkään. (Helpoimmat ratkaisut ovat kulttuurinen relativismi, jossa kyseessä on vain näkökulmaeroista tai sitten apologismi tai suoranainen asian kääntäminen ympäri, jossa islam on itse asiassa naisten oikeuksien suhteen parempi kuin maallistunut länsimäinen liberalismi). Oletamme, että pohjimmiltaan kaikki ihmiset ovat samanlaisia ja että länsimainen käsitys naisten oikeuksista on luonnollinen totuus, jonka kaikki maailmassa omaksuvat, jos vain karistavat pois kulttuurin pintakerroksen, kun heille asiat selvitetään viimeistään heidän laskeutuessaan Arlandan lentokentälle.

Venäjän, Putinin ja Ukrainan sodan suhteen ajattelemme, että kyse on vain propagandasta, jolla Putin pitää koko maata lumouksessaan kuin taikuri Woland ikään. Koska Putin on diktaattori ja demokratian vihollinen, meidän on mahdotonta hyväksyä ajatusta siitä, että hänellä olisi aitoa kannatusta kansan ja äänestäjien keskuudessa. Kaikki maailman ihmiset ovat liberaaleja parlamentaristeja, jotka eivät vain ole vielä tajunneet sitä. Kukaan ei oikeasti halua sotaa.

Mutta ehkä Putinilla on sittenkin kannatusta. Vaikka vaalit olisivatkin olleet vilpilliset, niiden varastamiseen olisi vaadittu tuhansien uskollisten apureiden joukko; ei Putin itse olisi kiertänyt ympäri laajaa Venäjänmaata livauttelemassa väärennettyjä lipukkeita äänestyslaatikoihin. Maailmalla on edelleen demokratioiden lisäksi tyrannioita ja tyrannioilla on pitkä historiansa, jopa pidempi kuin liberaalilla demokratialla, joka nykymuodossaan on valistuksen perillinen. Sotia syttyy ja ihmiset lähtevät molemmille puolille vapaaehtoisena, joten jonkun täytyy niitäkin haluta. Ehkä ei ole liioittelua sanoa, että venäläiset itse ovat vastuussa siitä, mitä Venäjällä tapahtuu.

Humanistina on vaikea uskoa ihmisen pahuuteen tai kollektiiviseen vastuuseen. Tarpeeksi idealistinen humanisti pitäisi sotaa (ja muita kauheuksia) oikeastaan mahdottomina. Sellainen rationaalinen yksilö, jollaisena humanisti ihmistä pitää, ei voi sellaista haluta ja kauhistumme itsessämme sitä, että puheillamme ”demonisoimme” vastapuolta. Ehkä juuri siksi Ukrainan sota tuli meille yllätyksenä. Jollei postsovietistisen demokratiakehityksen niin ainakin kapitalistinen hedonismin oli pitänyt tehdä sodista mahdottomia.

Juuri siksi tällaisista asioista on vaikea saada otetta. Seuraavat lauseet ovat loogisia ja vastaavat tosiasioita maailmassa: ”Venäjä on hyökännyt Ukrainaan” ja ”kaikki venäläiset eivät kannata sotaa”. Silti ne ovat keskenään ristiriidassa.

Miehiin kohdistuvasta väkivallasta

Deppin ja Heardin mediaspektaakkeliksi yltynyttä oikeudenkäyntiä seuratessa tuli mieleen eräs sattumus nuoruudesta kotipaikkakunnalta jostain 90-luvun lopulta. Koska joku vanha laukaalainen saattaa heidät tunnistaa, jätän yksityiskohdat kertomatta, mutta kutsutaan heitä vaikka Arskaksi ja Irmeliksi. Arska oli rakennusyrittäjä ja Irmeli työskenteli arvostetussa akateemisessa ammatissa, joka jääköön tarkentamatta. Kyseessä ei ollut siis mitenkään yhteiskunnasta syrjäytynyt, vaan aika tavallinen suomalainen keskiluokkainen pariskunta, jolla oli kaksi aikuista lasta. Arska oli tuurijuoppo, joka katosi retkilleen viikko kerrallaan ja joi koskenkorvaa tavalla, jolla normaali ihminen juo keskiolutta. He asuivat suurehkossa omakotitalossa alle kilometrin päässä ja olin joskus käynyt siellä auttelemassa heitä tietokoneen asentamisessa.

Eräänä kesäaamuna viiden paikkeilla ovikello soi. Oven takana oli Arska silmä mustana. Irmeli oli häntä mukiloinut ja heittänyt pihalle, kun tämä oli palannut aamuyöstä juopporeissultaan. Iso mies seisoi siinä itkevänä pihamaalla ja pääsi päästä nukkumaan sohvalle. ”Minä sanoin, että Irmeli rakas, älä lyö. Ja tämän se teki minulle!” En voinut olla nauramatta. Arska oli minua melkein päätä pidempi, vähintään 120-kiloinen kettinkiä syövä raksaäijä (itsekin olin jo teininä 184 senttiä pitkä). Irmeli oli tavallinen, keskikokoinen suomalaisnainen, jonka oli varmasti täytynyt nousta varpailleen yltääkseen lyömään.

Kuitenkin nyt lähes 25 vuotta myöhemmin sitä joutuu miettimään, että mikä siinä oikeastaan naurattaa, kun ”mies ottaa naiselta pataan”. Pidämme lähtökohtaisesti parisuhdeväkivaltaa jonain, jota mies tekee naiselle. Itsekin tunnustan ajattelevani, että ehkä toisin päin asia ei ole ainakaan ”yhtä paha”. Henkisen väkivallan käsitettä käytetään silloin, kun halutaan korostaa että miehet eivät pelkästään hakkaa naisiaan, vaan pahoinpitelevät muillakin tavoin. Tilanteen ollessa toisin päin, sitä kutsutaan ”nalkutukseksi”, joka on toki ärsyttävää, mutta jotainhan se mies kuitenkin on tehnyt, jos vaimo ”nalkuttaa”. Ja jos sana ei tepsi, niin otetaan nyrkit käyttöön. Koska nainen on luonnostaan miestä fyysisesti heikompi, ei se sinänsä ole yhtä paha asia. Tai vaikkapa kaulin, kuten eräs komediahahmo.

Mutta mitä fyysisesti vahvemman miehen sitten olisi pitänyt tehdä? Lyödä takaisin? Arskalla oli kourat, jotka olivat normaalin ihmisen pään kokoiset. Jos hän olisi samalla tavalla huitaissut vaimoaan, olisi tämä lentänyt puolitoista metriä ja kuollut jo ennen kuin olisi osunut maahan.

Arska oli tietysti juoppo ja ymmärrän, että Irmeliä turhautti mies, joka katoaa viikoksi ja kömpii kotiin aamuyöstä. Isokokoisen äijän musta silmä ei tunnu asialta, joka jäisi vaivaamaan sen jälkeen, kun verenpurkauma olisi parantunut ja turvotus laskenut. Arska ei varmaankaan joutunut pitkällä tähtäimellä pelkäämään kotonaan turvallisuutensa puolesta. Aika pian Irmelin leppymisen jälkeen hän palasi kotiinsa.

Tämän tyyppinen väkivalta ei näy tilastoissa. Onko se edes väkivaltaa, jos miestään vähän muksii? Jos Arska olisi mennyt poliisiasemalle, hänet olisi laitettu kyselemättä juoppoputkaan. Korkeintaan se oli komediaa.

Nyt Deppin ja Heardin oikeudenkäyntiä on seurattu kuin draamaa. Hyvis ja pahis tuntuvat suuren yleisön ja median narratiivissa olevan selvillä ja nyt kun päätökset on julkistettu, Depp näyttäisi tulleen jutussa voittajana. Kriitikot ovat — aiheellisestikin — kysyneet nostaako tämä naisten kynnystä ilmoittaa kokemastaan parisuhdeväkivallasta, jos on vaarana, että joutuu maksamaan miljoonakorvauksia oikeudenkäynnin tuloksena. Voi tietysti kysyä, onko miehillä ollut koskaan tuon kynnyksen yli asiaa; miesten kokema parisuhdeväkivalta on aina jätetty huomiotta tai sille on naurettu.