Kollektiivinen vastuu

Tapahtumat Ukrainassa ovat nostaneet pinnalle monia sellaisia teemoja, joiden luulimme olevan jo historiaa ja muuttaneet käsityksiämme ihmisistä, sodasta ja rauhasta.

Eräs ongelmanasettelu liittyy siihen, kuinka laajalti venäläisiä voi pitää syyllisinä Ukrainan sotaan. On selvää, että ei voi sanoa ”kaikki venäläiset”, mutta kuitenkin on voitava sanoa, että ”Venäjä” on hyökännyt Ukrainaan. Esimerkiksi kaikki minun tuntemani venäläiset vastustavat Ukrainan sotaa, joten olisi typerää syyllistää heitä siitä. Silti on mahdotonta sodasta puhuttaessa joka kerta eritellä ja nimeltä mainita jokainen sotaa kannattava yksilöity henkilö, joten on käytettävä kollektiivisia käsitteitä, kuten ”venäläiset” tai ”Venäjä”.

Useat ovat koettaneet kiertää tämän ongelman puhumalla Putinista. Tästä tulee mieleeni Bertolt Brechtin runo:

nuori Aleksanteri valloitti Intian
yksinkö?
Caesar löi gallialaiset –
kai hänellä ainakin kokki oli mukanaan?
(1935. Lukevan työläisen kysymyksiä. suom. Brita Polttila)

Brecht lienee tarkoittanut runollaan jotain aivan muuta kuin minä, mutta se on silti mielestäni hyvä vertailukohta. Historian suurmiehistä ja diktaattoreista puhutaan ylistävästi tai syyllistävästi, mutta hyvässä tai pahassa he eivät ole koskaan yksin. Samoin Francis Fukuyama sanoo teoksessaan Historian loppu jotain sellaista, että kukaan diktaattori ei yksin voisi sortaa enempää kuin omaa perhettään, tai korkeintaan paria muuta ihmistä, jos sattuu olemaan poikkeuksellisen isokokoinen. Jokaisen hallitsijan valta nojaa tiettyyn legitimiteettiin, jonka vuoksi kansa seuraa häntä. Ei ole olemassa yhtäkään niin synkkää sortojärjestelmää, etteikö se lakkaisi olemasta sillä sekunnilla, kun kansalaiset yksinkertaisesti lakkaavat seuraamasta johtajaansa.

Länsimainen individualismi ja humanismi ovat vierastaneet ajatusta kollektiivisista määrittelyistä ja ihmisten jakamisesta karsinoihin. Tällainen ajattelutapa on esimerkiksi rasismin taustalla: yksilöllisten erojen sijasta ihmiset eroavat toisistaan rotupiirteiden perusteella. Ihmisten jakaminen esimerkiksi sukupuolen perusteella on typistävää ja tasapäistävää. Kaikkia tulisi kunnioittaa ja ymmärtää yksilöinä ja oman elämänsä subjekteina.

Moraalisesta kannalta tällainen ajattelu on ymmärrettävää, kannatettavaa ja joissain tapauksissa jopa välttämätöntä yksilön- ja ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta. Se ajautuu kuitenkin ongelmiin, kun pitäisi puhua laajemmista kokonaisuuksista. Elämme globaalissa maailmassa, jonka globaaleihin ongelmiin pitää puuttua (homo sapiensin aivoilla, jotka ovat kehittyneet ratkomaan parin kymmenen yksilön ihmisyhteisön ongelmia), eikä silloin ole mahdollista kutsua jokaista nimeltä. Ekokatastrofiin ja ilmaston lämpenemiseen on syypää ihmiskunta, ihminen lajina ja jokainen meistä. Maailmanlaajuiset konfliktit koskettavat meitä kaikkia ja meillä kaikilla on vastuu rauhasta.

Mutta ei ole helppoa puhua ihmisistä ryhminä. Kun puhutaan kansakunnista, tulee aina joku muistuttamaan, että ne ovat ”kuviteltuja yhteisöjä”, eivät siksi ”todellisia” (Benedict Andersonin saman nimistä kirjaa lainaten, vaikka Anderson ei varsinaisesti missään väitäkään, etteivät tällaiset yhteisöt olisi ”todellisia” ). On olemassa ihmisiä, jotka saavat raivonpuuskan kuullessaan sukupuolten välisistä eroista, vaikka niistä on olemassa mitattavaa dataa. Siis sukupuolten keskimäärin, ei minkään tiettyjen yksilöiden. Humanistit, jotka tutkivat historiaa, kulttuuria ja ihmisyhteisöjä, ovat vähiten halukkaita puhumaan ihmisistä ryhminä. Kulttuurista ja taustasta riippumatta kaiken takana on jaettu ihmisyys, jota ei voi pakottaa mihinkään muottiin. Jokainen on atomisoitunut, itseohjautuva yksilö, jolloin itseasiassa esimerkiksi mitään kulttuureita ei ole olemassa.

Esimerkkinä dilemmasta islamin käsitys naisesta. Pitäisikö se palauttaa yksilöiden vai yhteisöjen tasolle? Toisaalta olemme haluttomia tuomitsemaan islamia sinänsä ja kaikkia niitä noin miljardia muslimia ympärileikkauksista, burkha-pakosta ja sharia-laista, joka asettaa naiset eriarvoiseen asemaan. Toisaalta olemme haluttomia nimeämään ketään tiettyjä yksilöitäkään. (Helpoimmat ratkaisut ovat kulttuurinen relativismi, jossa kyseessä on vain näkökulmaeroista tai sitten apologismi tai suoranainen asian kääntäminen ympäri, jossa islam on itse asiassa naisten oikeuksien suhteen parempi kuin maallistunut länsimäinen liberalismi). Oletamme, että pohjimmiltaan kaikki ihmiset ovat samanlaisia ja että länsimainen käsitys naisten oikeuksista on luonnollinen totuus, jonka kaikki maailmassa omaksuvat, jos vain karistavat pois kulttuurin pintakerroksen, kun heille asiat selvitetään viimeistään heidän laskeutuessaan Arlandan lentokentälle.

Venäjän, Putinin ja Ukrainan sodan suhteen ajattelemme, että kyse on vain propagandasta, jolla Putin pitää koko maata lumouksessaan kuin taikuri Woland ikään. Koska Putin on diktaattori ja demokratian vihollinen, meidän on mahdotonta hyväksyä ajatusta siitä, että hänellä olisi aitoa kannatusta kansan ja äänestäjien keskuudessa. Kaikki maailman ihmiset ovat liberaaleja parlamentaristeja, jotka eivät vain ole vielä tajunneet sitä. Kukaan ei oikeasti halua sotaa.

Mutta ehkä Putinilla on sittenkin kannatusta. Vaikka vaalit olisivatkin olleet vilpilliset, niiden varastamiseen olisi vaadittu tuhansien uskollisten apureiden joukko; ei Putin itse olisi kiertänyt ympäri laajaa Venäjänmaata livauttelemassa väärennettyjä lipukkeita äänestyslaatikoihin. Maailmalla on edelleen demokratioiden lisäksi tyrannioita ja tyrannioilla on pitkä historiansa, jopa pidempi kuin liberaalilla demokratialla, joka nykymuodossaan on valistuksen perillinen. Sotia syttyy ja ihmiset lähtevät molemmille puolille vapaaehtoisena, joten jonkun täytyy niitäkin haluta. Ehkä ei ole liioittelua sanoa, että venäläiset itse ovat vastuussa siitä, mitä Venäjällä tapahtuu.

Humanistina on vaikea uskoa ihmisen pahuuteen tai kollektiiviseen vastuuseen. Tarpeeksi idealistinen humanisti pitäisi sotaa (ja muita kauheuksia) oikeastaan mahdottomina. Sellainen rationaalinen yksilö, jollaisena humanisti ihmistä pitää, ei voi sellaista haluta ja kauhistumme itsessämme sitä, että puheillamme ”demonisoimme” vastapuolta. Ehkä juuri siksi Ukrainan sota tuli meille yllätyksenä. Jollei postsovietistisen demokratiakehityksen niin ainakin kapitalistinen hedonismin oli pitänyt tehdä sodista mahdottomia.

Juuri siksi tällaisista asioista on vaikea saada otetta. Seuraavat lauseet ovat loogisia ja vastaavat tosiasioita maailmassa: ”Venäjä on hyökännyt Ukrainaan” ja ”kaikki venäläiset eivät kannata sotaa”. Silti ne ovat keskenään ristiriidassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.