En ole missään tapauksessa anarkisti, pikemminkin päin vastoin. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö anarkismi asettaisi monia varsin ohittamattomia kysymyksiä yhteiskunnallisesta moraalista. Anarkismin historian ja määrittelyn (josta on paljon väärinkäsityksiä) sijasta menen suoraan siihen keskeisimpään kysymykseen, jonka kautta oikeastaan anarkismi tulee määritellyksi: mikä oikeus yhteiskunnalla on määrätä yksilöä?
Jos mennään ihmisyhteisöjen historian alkuhämäriin, vastaus kysymykseen oli jotain sellaista kuin: ”koska minulla on tämä helvetin iso nuija, siksi minä määrään”. Neoliittinen elämä oli brutaalia ja vahvin hallitsi, eikä varmaankaan vaivautunut keksimään sellaisia sofistikoituneita tekosyitä, joita tänä päivänä kutsutaan yhteiskuntateorioiksi. Maanviljelyn yleistyttyä ja eri ammattien eriydyttyä oli myös hyödyllistä, että osa yhteisön jäsenistä ryhtyi sotureiksi, jotka puolustavat yhteisöä ulkoisilta uhilta. Metsästäjä – keräilijöillähän ei ollut kauheasti mitään omaisuutta, joten ei ollut omistavaa luokkaakaan, mutta maanviljelijäyhteisöjen asetuttua paikoilleen kaupunkimaisiin asutuksiin, syntyi omistusta ja tarve suojella sitä ryösteleviltä ulkopuolisilta. Pahaksi onneksi omistus ei jakautunut tasaisesti, vaan pian oli rikkaita ja köyhiä, kuninkaita ja alamaisia sekä sotilaita, jotka suojelivat jälkimmäisten etuja. Selityksetkin alkoivat kehittyä: systeemi on jumalan asettama järjestelmä ja kuningas on hänen asettamansa edustaja maan päällä. Tämä selitys upposi kansaan pronssikaudelta uuden ajan kynnykselle. Kehittyi valtio, joka on hallitsijan jatke ja luonnollinen järjestys maailmassa.
Valistuksen jälkeen jumala ja valtio luonnollisena järjestyksenä eivät ole enää kestäviä selityksiä. Anarkismi aatteena kiistää, että olisi olemassa mitään metafyysistä periaatetta, jonka mukaan yksilön tulisi olla alamainen millekään keinotekoiselle järjestelmälle, kuten valtiolle (en tässä lähde problematisoimaan ”valtion” käsitettä). Näiden lisäksi 1900-luvulla on kokeiltu myös esimerkiksi ”rodun” ja ”luokan” periaatteita sen selittämiseksi, miksi yksilö on osa suurempaa kokonaisuutta, jolle hän on alisteinen, mutta sittemmin nekin ovat menettäneet todistusarvonsa.
Eräs peruste valtion olemassaololle on järki. On tarkoituksenmukaista järjestäytyä valtioksi ja toimivaksi yhteiskunnaksi, johon kaikki ottavat osaa. Tämä ei ole kuitenkaan mikään eettinen perustelu. Vaikka olisikin ”totta”, että on järkevää totella valtiota, ei se silti tee siitä eettisesti velvoittavaa (Humen giljotiini). Yksilöllä on eettinen oikeus olla väärässä. Esimerkkinä huumeiden laittomuus: on totta, että huumeet ovat haitallisia ja niiden kieltäminen on ”järkevää”, ei se (välttämättä) tarkoita, että yksilöllä ei olisi oikeus itse päättää käyttääkö niitä vai ei.
Anarkismin ydinkysymys asettaa vakavia ongelmia valtion ja vallan legitimiteetille. Vaikka itse edustankin vastakkaista kantaa (”hegelismiä”), tulee kysymys ottaa vakavasti.
*
Anarkismista liikkuu monia väärinkäsityksiä, tahattomia ja tahallisia, mutta etenkin populaarikulttuurissa ne tiivistyvät rikollisen hahmoon. Populaarikulttuurin rikollinen on outlaw, joka ei piittaa laeista, moraalista tai yleisestä mielipiteestä, puhumattakaan muista yksilöistä. Se, että yhteisön normeilla (valtion laeilla) ei ole eettisesti yksilöä sitovaa periaatetta, ei tarkoita että se automaattisesti johtaisi rikollisuuteen, moraalittomuuteen tai eettiseen nihilismiin. Myöskään siitä, etteivät yhteisön normit sido jotain tiettyä yksilöä, ei seuraa sitä, etteikö toisilla yksilöillä olisi oikeus hakea yhteisön suojaa: jos uhkaat minun henkeäni ja terveyttäni, minulla on oikeus puolustautua, vaikka sitten yhteiskunnan turvaan tukeutumalla. Vaikka et tunnusta yhteiskunnan lakeja, niiden rikkominen on oma valintasi, jonka seuraukset saat itse kärsiä (ks. esim. Sivullinen).
Ainoat uskottavat ”lain ulkopuoliset” ovat omavaraisissa yhteisöissä tai erakkona metsissä elävät, jotka eivät ole mitään velkaa yhteiskunnalle, eivätkä siten ole velvoitettuja sen sääntöjäkään noudattamaan, mutta jotka eivät myöskään toiminnallaan rajoita toisten yksilöiden vapautta. Johonkin välimaastoon kuuluvat he, jotka ovat pyrkineet maksimoimaan oman autonomiansa ja kannattavat yhteiskuntaa, joka perustuu vapaaehtoisuudelle ja yksilöiden väliselle yhteistyölle sorron sijasta.
Populaarikulttuurin ulkopuolellakin rikollista elämäntapaa on romantisoitu ”anarkistisena”. Kaikenlaiset moottoripyöräilevät prosenttijengit ovat julistaneet elävänsä ”lain ja yhteiskunnan ulkopuolella” ja ovat löytäneet ihannoijia. Tosiasiassa rikollinen ei elä yhteiskunnan ulkopuolella vaan on nimenomaan riippuvainen siitä kuin loinen isännästään. Yksilöt, jotka eivät itse tuota mitään, ovat täysin sen armoilla, mitä pystyvät yhteiskunnalta kuppaamaan. Hyväksikäytettävien ja ryöstettävien yksilöiden lisäksi on välttämätöntä, että järjestäytynyt yhteiskunta ylläpitää puitteita, joissa rikollista elämäntapaa harjoittavat voivat toimia. Onhan toki niillä Harrikoillakin kivempi ajaa huolletulla moottoritiellä kuin metsäpoluilla. Joskus luin myös tutkimuksen, jonka mukaan ”prosenttijengiläisistä” valtaosa elää toimeentulotuella, mutta en löydä siitä uutista (saa vinkata).
Rikollisessa elämäntavassa on persoonallisuushäiriöstä (narsismi, epäsosiaalinen persoonallisuus, psykopatia) muistuttavia piirteitä: piittaamattomuus muista ja muiden säännöistä, itsekkyys ja heikompien hyväksikäyttö. Poliittisessa mielessä se ei ole anarkismia vaan machiavellismiä. Jossain määrin ironista on myös se, että rikollisjärjestöillä itsellään on tiukat säännöt, joita ylläpidetään julmilla rangaistuksilla ja moniin rikollisiin alakulttuureihin kuuluu hyvin tarkkaan säännelty elämäntapa pukeutumisesta alkaen (”järjestyksen saarekkeet anarkismin meressä”). Rikolliset murhaavat ja pahoinpitelevät, ryöstävät toisten omaisuutta, perivät velkoja väkivaltaisesti, pakottavat ihmisiä prostituutioon. Vapaus on suhteellista: se toteutuu vain rikollisen omassa toiminnassa, jos siinäkään.
Anarkismin peruskysymys kääntyy siis myös toisin päin: mikä oikeus yhteiskunnalla on määrätä yksilöä ja mikä oikeus yksilöllä on hyväksikäyttää yhteiskuntaa? Ei ole mahdollista vedota eettiseen prinsiippiin ja omalta kohdaltaan toteuttaa eettistä nihilismiä. Yksilönä olen vastuussa siitä, että oma toimintani ei sorra muita yksilöitä.
*
Anarkismi liikkeenä on laaja ja epäyhtenäinen. Jotkut ovat teoreettisempia poliittisia utopisteja, jotkut toteuttavat anarkismia henkilökohtaisessa elämässään. Anarkosyndikalistit ja anarkokommunistit teoretisoivat asiat eri tavalla kuin vaikkapa anarkoindividualistit, puhumattakaan libertaareiksi tai klassisiksi liberaaleiksi itseään kutsuvat anarkokapitalistit (asiasta kiinnostuneille suosittelen Peter H. Marshallin teosta Demanding the Impossible: A History of Anarchism, joka on kaikkea muuta kuin lyhyt johdatus aiheeseen).
Peruskysymys on kuitenkin kaikilla anarkisteilla sama, jonka alussa esitin. Anarkismi kyseenalaistaa yhteiskunnallisen vallan legitiimiyden. Aina on ollut sorrettuja ja sortajia, mutta miksi yksilön tulisi tunnustaa sortajan oikeus sortoon? Itse henkilökohtaisesti pidän kansalaisvaltion olemassaoloa välttämättömänä, mutta sen välttämättömyys ei ole sama kuin moraalinen oikeutus.