Politisointi – Sivu 2 – Elämä ja Teot

Moderni orjuus

Yle kehottaa klikkiotsikossaan ”Onko kaikki kunnossa, jos kynsihoitaja näyttää olevan aina töissä?” tarkkailemaan näkyykö ympäristössä työperäistä hyväksikäyttöä. Jutun mukaan viranomaisille työperäisen hyväksikäytön ja ihmiskaupan tunnistaminen on vaikeaa. Kuluttajalle tämä voi näkyä mm. työntekijän olemuksessa.

Edellisessä kirjoituksessa alustin maahamuuttoon ja siirtolaisuuteen liittyvien aiheiden käsittelyä ja lopussa sivusin myös työperäistä hyväksikäyttöä.

Aiheesta on kirjoittanut myös kirjan Paavo Teittinen otsikolla Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen (Gummerus 2025). Aikaisemmin Teittinen on kirjoittanut toimittajana juttuja mm. työntekijöiden hyväksikäytöstä nepalilaisissa ravintoloissa ja thaimaalaisten marjanpoimijoiden työoloista. Itse kirja on minulta vielä lukematta.

Maahanmuuttajien heikoista työoloista on tulossa maan tapa. Oletko koskaan nähnyt kantasuomalaista Wolt-kuskia? Mutta kuten nettikommentoijat minulle selittävät, onhan köyhistä maista tulevilla maahanmuuttajilla silti Suomessa paremmat olot kuin kehitysmaissa, joissa suomalaisten mielikuvissa on vain nälkää ja kuolemaa. Saisivat olla kiitollisia, että pääsevät tänne ajamaan pitsamopoa tihkusateessa tai siivoamaan vessoja riistopalkalla tai poimimaan marjoja vaikka ilman palkkaakin.

En epäile, etteivätkö ihmiset vilpittömästi myös vastustaisi maahanmuuttajien hyväksikäyttöä. Ongelma kuitenkin on siinä, että vilpitön tahto ja yksittäistapauksiin puuttuminen ei auta, koska ongelmat ovat rakenteellisia. Taloudellinen eriarvoisuus synnyttää hyväksikäyttöä. Ulkomaalaiset työntekijät ovat usein työnantajansa armoilla, koska heidän oleskelulupansa on riippuvainen työpaikasta.

Entä sitten seuraava sukupolvi? Kaikista sosiaalivaltion toimenpiteistä huolimatta kantasuomalaistenkin vähäosaisuus periytyy. Olisi kaunis ajatus, että kielitaidottoman Wolt-kuskin lapsillakin olisi samat mahdollisuudet kuin keskiluokkaisilla kantasuomalaisilla, mutta tuskinpa on. Syitä löydetään poliittisesta ajatusmaailmasta riippuen kaksi: maahanmuuttajien ”rodullisiin” ominaisuuksiin liittyvät, eli rasistiset syyt sekä näihin oletettuihin syihin perustuva rasistinen syrjintä. Todellisuudessa maahanmuuttajia koskee sama sosiologinen mekanismi kuin kantasuomalaisiakin: jos olet köyhä, kouluttamaton ja muulla tavalla marginalisoitu, lapsesikin tilastollisesti ovat.

Lopuksi asiaa rötöstelevistä maahanmuuttajista. Helsingin sanomat teki jostain syystä jutun joensuulaisesta Kai Tallgrenista, joka 90-luvun skininä hakkasi porukkaa kadulla. Näennäisenä syynä oli maahanmuuttajien vastustaminen, mutta kuten kaikki 90-luvulla eläneet muistavat, skinit hakkasivat porukalla kaikkia, jotka eivät sattuneet miellyttämään, koska maahanmuuttajia oli lopulta niin vähän. Tallgren oli mukana järjestäytyneessä huumerikollisuudessa ja asui 10 vuotta Ruotsissa. Hänen pisin tuomionsa oli 8,5 vuotta huumerikoksesta ja rekisterissä on myös rattijuopumuksia, pahoinpitelyitä ja kirjanpitorikos.

Jutun mukaan ”Tallgren on vakuuttunut, että maahanmuutto on syynä esimerkiksi Ruotsin jengirikollisuuteen.” Hän on varmasti oikeassa, sillä hän juuri itse on rötöstelevä, rikosjengiin kuuluva maahanmuuttaja.

Slavoj Žižek – Uusi luokkataistelu – terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt

Edelleen tässä blogissa lähestyn tiettyjä teemoja kautta rantain, alustamalla niitä muutaman kirjan esittelyllä. Tällä kertaa luvun alla on otsikossa nimetty teos Slavoj Žižek – Uusi luokkataistelu – terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt (alk. 2015 Der Neue Klassenkampf, suom. Miika Luoto. Into 2017) joka käsittelee vuoden 2015 pakolaiskriisiä.

Seuraan Slavoj Žižekin luentoja jonkin verran Youtubessa. En ole varma, olenko hänen kanssaan kaikesta samaa mieltä, tunnen vetoa puhujiin, joilla riittää intoa. Luennon otsikon voi yleensä jättää täysin huomiotta: hän puhuu aiheen ohi ja eksyen sivupoluille paasaten puhevikaisella englannillaan. Enimmäkseen hän lainaa Hegeliä, Marxia ja Lacania ja kertoo rivoja vitsejä. Useimmat luennot ovat toistavat samat jutut, mutta aina niissä on jotain uutta, jonka takia kannattaa vaivautua.

Kirja on ohut pamfletti (n. 100 sivua) ja tiiviydestään huolimatta poukkoilee moniin suuntiin aivan kuten Žižekin luennotkin. Kirjan aihe on edelleen ajankohtainen, koska tilanne itsessään eikä siitä käytävä keskustelu ole olennaisesti muuttunut. Vaikka niin sanottu pakolaiskriisi onkin ohi, ei Eurooppa ole pystynyt ratkaisemaan suhdettaan pakolaisiin ja laajemminkin Afrikasta ja Lähi-idästä suuntautuvaan siirtolaisuuteen. Itse käytän ”siirtolaisuutta” kattoterminä, mutta kuten tavallista, aivan kaikki keskustelijat sekoittavat pakolaiset, turvapaikanhakijat, maahanmuuttajat, siirtolaiset ja siirtotyöläiset eli ”työperäiset maahanmuuttajat” myös silloin, kun he syyttävät vastapuolta maahanmuuttajien niputtamisesta yhteen.

Myös Žižek puhuu jatkuvasti taloudellisesta puutteesta johtuvasta siirtolaisuudesta silloinkin, kun puhuu vuoden 2015 pakolaiskriisistä, joka johtui ihmisten lähtemisestä pakolaiseksi Syyrian sodan vuoksi. Marxilaisena hänen fokuksensa on materiaalisissa olosuhteissa, toisin kuin esim. Fukuyamalla.

Žižek suuntaa kritiikkinsä sekä vasemmalle että oikealle, mutta etenkin omiinsa, eli vasemmalle. Kirjan ilmestyessä se herättikin syytöksiä, että Žižekillä olisi oikeistolaisia ajatuksia, mutta uskon hänen vilpittömyyteensä, myös silloin kun hän avoimesti kertoo olevansa kommunisti (vähän samalla tavalla kuin Anna Kontula Suomessa). Žižek toisaalta ei ole koskaan karttanut ihmisten ärsyttämistä eikä ole harrastanut poliittista korrektiutta, joten ei ole mitään uutta siinä, että hän samaan aikaan haluaa ihmisten kuvittelevan hänen olevan kommunisti että äärioikeistolainen.

Oikeistoon suunnattu keskeinen kritiikki on, että pakolaiskriisi johtuu globaalin kapitalismin synnyttämästä eriarvoisuudesta. On ymmärrettävää, että ihmiset haluavat muuttaa köyhemmistä maista rikkaimpiin. Tällöin itse asiassa puhutaan aivan muusta kuin pakolaisuudesta, jos pakolaisuudella tarkoitetaan joutumista ”vainon kohteeksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, poliittisen mielipiteen tai tiettyyn yhteiskuntaryhmään kuulumisen vuoksi”. Siinä mielessä, että ”lännellä” on osavastuunsa pakolais- ja siirtolaisvirtojen syntymisessä, on ”lännellä” myös vastuunsa auttamisessa.

Žižek suuntaa kritiikkinsä myös ”idän kapitalistisiin maihin”, kuten Kiinaan ja Saudi-Arabiaan. Esimerkiksi rikkaat arabimaat eivät juurikaan ota pakolaisia, vaikka olisivat kulttuurillisesti ja maantieteellisesti lähempänä monia pakolaisten lähtömaita. Siirtotyöläisiä he sen sijaan ottavat ja häpeilemättä riistävät heitä kovempaa kuin lännessä kehdattaisiin.

Vasemmisto saakin sitten kritiikkiä useamman alakohdan verran. Hän syyttää vasemmistoa ”tabuista”, joista tulisi päästä irti seuraavasti:

1. Ei tulisi tarrautua naiiveihin narratiiveihin ihmisen hyvyydestä. Tässä Žižek viittaa hokemaan ”viholliseni on joku, jonka tarinaa en ole kuullut”. Onko siis Hitlerkin hyvä tyyppi, jos vain hiljennymme kuulemaan hänen sanomaansa? Tämä on Žižekin vanha hokema, mutta hän ei avaa miten se liittyy juuri käsiteltävään aiheeseen muutoin kuin ehkä terrorismin kautta.
2. Eurooppalaisten arvojen, kuten tasa-arvon, puolustaminen ei ole kulttuuri-imperialismia. Paikallisten kulttuurien kunnioittamisen nimissä ajatellaan relatiivisesti, että kaikki tavat elää ovat saman arvoisia, eikä esimerkiksi oteta huomioon moniin kulttuureihin sisältyvää epätasa-arvoa.
3. Länsimaisen elämäntavan puolustaminen ei itsessään ole tuomittavaa protofasismia tai rasismia. ”Tavallisten” ihmisten huoli elämäntapansa katoamisesta on ymmärrettävä. Ironista kuitenkin on, että paikallisia kulttuureita eivät uhkaa pakolaiset, vaan kapitalismi.
4. Islamin kritisointi ei ole ”islamofobiaa”. Itse ateistina vastustan kaikkia uskontoja ja samat argumentit pätevät myös islamiin (tosin evankelisluterilaisuus on muuttunut melko vaarattomaksi, joten en tuhlaa sen vastustamiseen energiaa). Liberaaleilla vasemmistolaisilla on outo oletus, että islam olisi jostain syystä hyvä liittolainen ”oikeistoa” vastaan.
5. Uskonnon politisoimisen ja ”fanatismin” samaistaminen: myös pinnallinen uskonnollisuus voi olla ”fanaattista”. Tämä liittyy Žižekin teemaan siitä, että kukaan ei (enää) todella usko uskontoon.

Siirtolaiset (kirjassa puhutaan ”pakolaisista”, esim. sivulla 55) etsivät parempaa elämää, mieluiten pohjoismaissa tai Britanniassa, eivätkä tyydy ”vähimmäismäärään turvallisuutta ja hyvinvointia”. He haluavat hyvinvointivaltion edut muuttamatta elämäntyyliään ja kokevat olevansa siihen oikeutettuja, koska ovat globaalin kapitalismin häviäjiä: he haluavat osansa kakusta, eivätkä koe olevansa kiitollisuudenvelassa saadessaan saman minkä länsimaalaisetkin. Länsimaalainen liberaali taas haluaa rauhoittaa omaatuntoaan ottamalla sopivan määrän pakolaisia länsimaisen hyvinvoinnin piiriin. Hän kokee itsensä hyväntekijäksi, joka pelastaa kolmannen maailman pakolaisen.

Almun antaminen korruptoi sekä antajan että vastaanottajan. Kun maahanmuuttajat pikku hiljaa muodostavat yhteiskunnan sosiaalisen alaluokan (koulutetuillekaan tulijoille ei ole aina töitä tarjolla), ja on hyvin vaarallista, että sosiaalinen luokka ja etnisyys menevät päällekkäin.

Maailma ilman rajoja on kaunis utopia, mutta ”vapaa liikkuvuus” on osa globaalia kapitalismia (ihmisten vapaa liikkuvuus rinnastuu tavaroiden ja pääomien liikkuvuuteen) ja kun se toteutetaan globaalin kapitalismin ehdoilla, ei globaali epätasa-arvo katoa minnekään asuinpaikkaa vaihtamalla. Moni varsin vasemmistolaisestikin ajatteleva saattaa sanoa, että ”maahanmuuttajia tarvitaan tekemään ne työt, jotka eivät suomalaisille kelpaa”. Siirtolaisuuteen liittyvä monikulttuurinen utopia on tuomittu epäonnistumaan, koska se perustuu keskenään epätasa-arvoisten ryhmien kohtaamiseen. Globaaliin köyhyyteen ihmisten siirtäminen paikasta toiseen on huono lääke; eriarvoisuus kyllä seuraa perässä.

Keskiluokkaisella vasemmistoliberaalilla on enemmän yhteistä intialaisen diplomi-insinöörin kanssa kuin persuja äänestävän duunarin kanssa, mutta entä maahanmuuttajalähiön huonoa suomea (hyvän englannin sijaan) puhuvien kouluttamattomien uskonnollisten konservatiivien kanssa? On kai parempi, että rajoitetaan kohtaamiset satunnaisiin Wolt- ja Bolt- tilauksiin, jotka voi hoitaa vaivaantumatta puhelin-äpillä.

Žižekin mukaan ”pakolaiset ovat hinta, joka meidän täytyy maksaa globaalista taloudesta” ja että laajat muuttoliikkeet — jopa globaali nomadismi — tulevat olemaan tulevaisuutta. Tämän kuitenkin tulee tapahtua organisoidusti, ei kaoottisen ”vapaan liikkuvuuden” kautta.

Itse kuitenkin suhtaudun tällaiseen suunnitelmaan skeptisesti. Edes Ruotsi ei ole pystynyt torjumaan laajaan siirtolaisuuteen liittyviä ongelmia. Ruotsin kuvittelisi olevan maailman vähiten rasistinen maa, siitäkin päätellen, että he ottavat niin paljon maahanmuuttajia. Ns. kohtaamisteorian mukaan rasismin tulisi vähetä maahanmuuttajien kasvun myötä, mutta Ruotsissakaan ei kukaan vaikuta olevan tyytyväinen nykytilanteeseen.

Hekin, joiden mielestä maahanmuutto on positiivinen asia, ovat huolissaan maahanmuuttajien kasautumisesta samoille asuinalueelle, jotka yleensä ovat alhaisten tulotasojen ja sosiaalisen statuksen alueita. Vaikka yksittäisten alueiden kohdalla maahanmuuttajavaltaisuus on ongelma, koko yhteiskunnan kohdalla ongelmaa ilmeisesti ei ole. Ainakaan niin kauan kuin kanta-asukkaita riittää tasapainottamaan kasautumista, jotta kotoutuminen onnistuisi. Tätä voisi pitää umpirasistisena ajatuksena, ellei se olisi nimenomaan liberaalivasemmistolainen ajatus.

Puhumattakaan siitä, että väestöräjähdys kyllä kuroo umpeen köyhyyden parissa päivässä, vaikka siltä ”pelastettaisiin” satoja tuhansia tai miljooniakin kehitysmaalaisia vuosittain.

Kommentoin aikoinani Osmo Soininvaaran blogissa aiheeseen liittyen; vasemmistolaisena pidin erikoisena sitä holhoavaa asennetta, jolla siirtolaisten taloudellista hyväksikäyttöä perustellaan: ihan hyvin ne voivat paiskia paskaduuneja täällä, koska onhan se silti parempi tilanne kuin heidän lähtömaassaan. Kuinka ollakaan, Soininvaara bloggasi aiheesta uudelleen: koska maahanmuuttajia (myös Osmo pohtii termin soveltuvuutta) on niin vaikea työllistää, voisi olla hyvä, jos heille voisi maksaa alempaa palkkaa.

Elämme todellisuudessa, jossa kaikkia seuraavia väittämiä pidetään yleisesti totena: 1) Suomessa on työvoimapula 2) Suomessa on ennätyskorkea työttömyys 3) Suomi tarvitsee maahanmuuttajia työvoimapulan paikkaamiseen 4) tarvitaan poikkeustoimenpiteitä, jotta maahanmuuttajat voitaisiin työllistää.

Ihmiskaupasta tulee kenties ensimmäisenä mieleen seksikauppa, mutta yleisin ihmiskaupan muoto on edelleen työvoiman hyväksikäyttö, jossa ulkomaalaisella työntekijällä teetetään töitä suomalaisen lainsäädännön ja sopimusten vastaisesti. Lievimmillään se on pimeää työtä, josta itäeurooppalaisilta tuttaviltani kuulen huhuja, mutta josta en löydä kattavaa tutkimusta ainakaan verkosta.

Vasemmistollekin kelpaa EK:n mantra siitä, että Suomi tarvitsee jatkuvalla syötöllä työperäistä maahanmuuttoa, koska se sopii liberaalin vasemmiston rasisminvastaiseen projektiin. Puheissa ollaan huolestuneita siitä, miten maahanmuuttajia käytetään taloudellisesti hyväksi tai miten maahanmuuttajareserviä käytetään palkkojen alentamiseen, mutta niitä kuuluisia rakenteita ollaan haluttomia muuttamaan.

Heikko-osaisuuden periytyminen ja kasautuminen ovat tunnettu ilmiöitä. Millaiselta Suomi näyttää silloin, kun keskiluokka ja he ”jotka tekevät työt, jotka eivät suomalaisille kelpaa” alennetulla palkalla muodostavat kaksi eri yhteiskuntaluokkaa, jotka eroavat toisistaan ulkonäön, kielen, asuinalueen ja mahdollisesti uskonnon perusteella? Nämä ovat niitä rakenteita, joita ei paikata hymyllä ja antirasismikoulutuksilla.

Hajota ja hallitse: taiteilijoiden rahapolitiikka Suomessa

Ajan henki on, että mitään ei kannata tehdä, jos siitä ei saa rahaa ja taiteen pitäisi olla kaupallisesti kannattavaa. Samaan aikaan taiteella tienaaminen on tehty mahdottomaksi — vaikka tuote kelpaisikin kuluttajille, ei se tarkoita että tekijä siitä saisi elantonsa. Levyjä ei osta enää kukaan ja Spotify maksaa vain senttejä kaikille muille paitsi Taylor Swiftille. Sama spotifysaatio odottaa kaikkea muutakin kulttuuria: kirjoja, sarjoja, leffoja, musiikkia…. kuvataidetta ei, koska se tehdään tekoälyllä ja kuvittajat eivät saa edes sen vertaa. Jäljelle jää enää vain ne brändit, jotka Disney on ostanut.

Viime viikon pikku uutinen oli, että 20% runokirjojen (kirjastoluokka 82) tekijänkorvauksista menee tästä eteenpäin kuvittajille, riippumatta onko teoksessa kuvitusta tai kuinka paljon sitä on. Asiasta tekee vielä huvittavamman se, että Heli Laaksosta lukuun ottamatta runokirjojen tekijänkorvauksilla saa runoilija ostaa ehkä sen halvimman kyykkyviinin.

Samalla tavalla rahanjaosta tapeltiin viime vuonna, kun äänikirjojen lukijat halusivat osansa äänikirjojen lainauskorvauksista. Korvaukset on poljettu pohjamutiin ja sen jälkeen laitetaan vielä eri taiteenalat tappelemaan roposista.

Kirjailija JP Koskinen kirjoittaa blogissaan aiheesta seikkaperäisemmin.

Kirjoitin taidealan rahapulasta kommentin myös kirjailija-muusikko Kauko Röyhkän Facebook-sivulle päivityksen alle, jossa hän valitteli ainaista rahapulaansa. Käytin siinä ”ajan hengestä” ilmaisua ”oikeistolainen” ja se sai monet triggeröitymään ja ohittamaan itse kommentin pointin.

Anteeksi, ei pitäisi käyttää ilmaisua ”triggeröityä”, koska joku voi siitä…. triggeröityä.

Kirjailija-muusikko itse kommentoi, että ”ei kaikkea voi mitata rahassa”.

Seuraavassa päivityksessään hän pyysi lukijoita lahjoittamaan rahaa.

LISÄYS 8.10. Kirjailija Niko Hallikainen julkaisee uuden romaaninsa Prima Materia ilmaiseksi verkkosivuillaan, koska haastattelun mukaan kirjailija muutenkin tienaa kirjoillaan niin vähän. En jaksa etsiä tilastoja, mutta Hallikainen kuitenkin kuulunee suomalaisessa mittakaavassa vähintään myyntilukujen keskikastiin ja hänen aikaisemmat kirjansa ovat saaneet kriitikoilta ylistystä. Toki kyseessä on provokaatio ja julkisuustemppu, mutta on myös totta, että edes kohtuullisesti myyvät kirjailijat ansaitsevat kirjoillaan niin nimellisiä summia, että niillä olisi merkitystä.

Kohti nollatyöttömyyttä

Uutisten mukaan työttömyys on kasvanut nykyisellä hallituskaudella 60 000:lla huolimatta siitä, että hallitus erityisesti kampanjoi työllisyyden parantamisella. Huolimatta siitä, että työttömyysturvaan on tehty heikennyksiä ja työttömiä ajettu ahtaammalle, työttömyys ei ole laskenut.

Korkea työttömyys johtuu heikosta taloustilanteesta. Se taas johtuu siitä, että suomalaiset eivät kuluta tarpeeksi. Hallituksen mukaan suomalaisten haluttomuus kuluttaa ei johdu heikosta taloustilanteesta.

Toisaalta hallitus itse ajaa viestiä, että kaikesta pitää säästää ja että suomalaiset elävät yli varojensa.

Itse olisin taipuvainen ajattelemaan, että säästäminen on hyve. Markkinatalouden logiikka taas on, että ihmisille pitää aina vain luoda uusia tarpeita, koska kulutuksen pitää kasvaa, jotta talous kasvaisi. Ja jos talous ei kasva, sijoittajat vetävät rahansa pois Suomesta eikä kelllään ole enää hauskaa.

Samaan aikaan samat lehdet kirjoittavat, kuinka liikakulutus tuohoaa luonnon ja ilmaston.

Puhumattakaan työvoimapulasta.

Mutta työttömyydestä: töitä ei ole enää edes korkeakoulutetuille. Lääkkeeksi tarjotaan parempia työnhakutaitoja tai karenssia. Voi myös työllistää itse itsensä.

Tapa, jolla työttömyydestä puhutaan on että taloustilanteesta huolimatta työttömät itse ovat syyllisiä tilanteeseensa. Kuitenkin työttömyys on väistämätön, ellei jopa välttämätön osa systeemiä, koska työttömyyden laskiessa työvoimakulut nousevat ja inflaatio kiihtyy ja yritysten kannattavuus laskee.
Voi tietysti olla, että teoria ei pidä paikkaansa (phillipsin käyrät sun muut), mutta haluaisin kuulla, miten talousosaajapuolueena itseään profiloiva Kokoomus kommentoisi asiaa. Onko työttömyyden vähentäminen edes teoreettisesti mahdollista vai onko työttömien ruoskiminen pelkästään ideologinen valinta ja puhdasta ilkeyttä? Jos ”luonnollinen työttömyysaste” on vähintään sen 6%, mitä nämä ihmiset ovat tehneet työttömyyden ansaitakseen ja miksi heitä pitää rankaista asiasta, johon he eivät voi vaikuttaa?

Turvattomat ja turvalliset tilat (Anna Kontula ja Herman Raivio)

Viime vuonna ilmestyi kaksi esseekokoelmaa, jotka molemmat kannustavat terapia- ja tunnepuheen sijaan terveeseen konfliktiin ja avoimeen polarisaation: Anna Kontulan Kadonneen järjen metsästys (Into 2024) ja Herman Raivion Turvaton tila (Vastapaino 2024). Molempien kirjoittajien mukaan politiikan on korvannut tunnepuhe ja kunnon keskustelun, identiteettipolitiikka, turvalliset tilat ja loputon pohtiminen, miltä musta tuntuu ja miltä musta pitäisi tuntua.

Kirjan johdannossa Kontula kirjoittaa terapiakapitalismista: jokaiseen ongelmaan etsitään vastausta psykologiasta, konsultit terapoivat työyhteisöjä, kaikkeen vaaditaan ratkaisuksi korotuksia mielenterveydenhuollon määrärahoihin. Kontulan mukaan pitäisi mennä asioiden juurisyihin: ongelmat johtuvat köyhyydestä ja epätasa-arvosta, terapiapuhe on vain laastari (josta alan ammattilainen kirjoittaa ison laskun). Kontula tunnustaa tunnepuheen olevan lähtöisin pehmeitä arvoja vaalivasta vasemmistosta ja feministeiltä eikä välttele kritisoimasta taustaryhmäänsä. Kontula edustaa tässä suhteessa sellaista vanhakantaista (marksilaista) vasemmistolaisuutta, joka hakee asioiden juurisyitä materiaalisesta perustasta ja konkreettisesta eriarvoisuudesta.

Psykologiasta ja psykiatriasta on tullut selitys, joka läpäisee yksityisen ja julkisen ja josta haetaan ratkaisuja kaikkiin ongelmiin; lehtien on helppo keksiä täytettä populaaritieteellisistä lohkaisuista (”mitä sinusta ihmisenä kertoo se kummalla kädellä pyyhit perseesi”), toisaalta jokaisen katastrofin jälkeen vaaditaan sekä traumaterapiaa, että enemmän määrärahoja mielenterveyden hoitoon, jotta kouluampumiset ja toripuukotukset voitaisiin ehkäistä. Kirjallisuus märehtii traumojaan ja self help on myyntilistojen kärjessä. Tunne- ja terapiapuheen viljelijöillä on varmasti hyvä tarkoitus: kovat ajat vaativat pehmeitä arvoja; silti joskus pitäisi tehdä kovia ratkaisuja.

Kontula ei viittaa esim. Christopher Laschiin tai Philip Rieffiin tai muihin psykokulttuuria kritisoineisiin kirjoittajiin.

Tilanne on ongelmallinen: toisaalta mielenterveysongelmia vähätellään jo nyt, toisaalta kaikkia persoonallisuuden piirteitä ei tulisi patologisoida tai jokaista elämän vastoinkäymistä medikalisoida lääkintää vaativaksi mielenterveysongelmaksi.

Viimeksi eilen terapiapuhetta kritisoi Ylen haastattelussa vakuutuslääkäri Jan Schugk. Hänen mukaansa työkyvyttömyyteen johtavien mielenterveysongelmien taustalla ovat tosiasiassa itsekeskeisyys, auktoriteettien kyseenalaistaminen ja liika ”tunteiden pöyhiminen”. Vaikka keskustelunavaus onkin tervetullut, minkälaisia johtopäätöksiä tästä pitäisi vetää? Onko masennus ja ahdistus vain milleniaalien kitinää? Voiko Schugk päätellä sen käyttämällä vakuutuslääkäreille ominaista selvännäköä, jolla hän voi antaa erehtymättömän diagnoosin potilasta tapaamatta?

Mielenterveysongelmat eivät synny tyhjiössä, kuten eivät ”keholliset” terveysongelmatkaan (eivätkä mielenterveysongelmatkaan ole olemassa ilman kehoa), vaan riippuvat ympäristöstä. Terveydelle vaarallisessa ympäristössä, huonoilla elintavoilla ja ilman riittävää hoitoa prakaa selkä, sydän ja nivelet. Psyykkisesti kuormittavassa ympäristössä hajoaa pää. Onkin järkevämpää puuttua syihin kuin lääkitä oireita.

Miksi sitten nykyaikana mielenterveysongelmia ja henkistä pahoinvointia on jatkuvasti enemmän? Ilmiselvin selitys on, että ongelmat tunnistetaan paremmin ja hoitoon hakeudutaan useammin. Mutta onko maailma mennyt huonompaan suuntaan siinä mielessä, että se antaisi aihetta enemmän masennukseen ja ahdistukseen? Työelämä on mm. Kontulan mukaan muuttunut jatkuvasti stressaavammaksi. Toisaalta stressaavaa se varmaan oli Antti Antinpojan savupirtissäkin Ruotsi-Suomen aikana, kun piti elättää kymmenen kakaraa raivaamalla torppa kaskeamalla ja tehdä vielä isoon taloon taksvärkkiä eikä julkista terveydenhuoltoa keksittäisi vielä pariin sataan vuoteen. Näiden ihmisten mielenterveysongelmista meillä ei ole mitään tietoa. Ehkä elämä oli karua, mutta ihmiset vain eivät tietäneet sitä eivätkä siksi osanneet murehtia. Nykyinen terapiakulttuuri synnyttää itsereflektiollaan ongelmia, kun olemme liiankin tietoisia omista mielialoistamme.

Ylipäätään onko historia mennyt parempaan vai huonompaan suuntaan? Uudempi tutkimus on havainnut, että jo siirtyminen metsästäjä-keräilystä maanviljelyyn oli harha-askel (vielä minun kouluaikoina opetettiin päinvastaista), joka laski ihmisten hyvinvointia. Samaa voi sanoa teollistumisesta ja sitä seuranneesta digitalisoitumisesta ja monesta muusta asiasta (kuuntele Ylen podcast aiheesta). En osaa sanoa kumpi on totta, mutta kenties aineellinen hyvinvointi ei ole sama kuin henkinen.

Kontula ei sinänäsä vähättele mielenterveysongelmia eikä niiden hoidon tarvetta. Ongelma on että sen sijaan, että asioille oikeasti tehtäisiin jotain, niiden oireita terapoidaan ja lääkitään ja ”parantuminen” sysätään yksilön harteille. Terapiapuhe medikalisoi kaikki ongelmat ja se valuu hoitoalalta koko yhteiskuntaa selittäväksi diskurssiksi, jota mm. Rieff kutsuu psykokulttuuriksi. Tuottaako psykokulttuuri itse omat ongelmansa? Narsistiseen tunnepuheeseen on helppo jäädä kiinni ja omaksua uhrin ja potilaan rooli, mikä muuttuu itseään uusintavaksi kehäksi parantumisen sijaan.

Ja sitten kuitenkin: mielenterveyden ongelmat ovat yhtä lailla oikeita sairauksia kuin kehon sairaudetkin.

Terapia- ja tunnepuheen poliittinen ulottuvuus on konsensushakuisuus ja konfliktien välttely. Vaikka konflikteista ja kohuista ei tänä päivänä ole pulaa, ei Kontula neuvo välttämään ideologista polarisaatiota, päin vastoin: se on systeemin ominaisuus ja välttämätönta demokratialle.

Kontulan kirjan nimi on viittaus Aristoteleen retoriikkaan, jonka mukaan hyvä argumentointi perustuu kolmeen seikkaan: puhujan omaan luonteeseen (ethos), tunteisiin vetoamiseen (pathos) ja järkisyihin (logos). Näistä kolmas on yhteiskunnallisessa keskustelussamme hukassa, kun keskitytään siihen kuka sanoo, eikä mitä sanoo ja siihen, ettei ketään vain loukattaisi. Kontula viittaa Ferdinand Tönniesin jakoon Gemainschaftiin (”yhteisöön”) ja Gesellschaftiin (”yhteiskuntaan”). Näistä ensimmäinen tarkoittaa ”luonnollisia” suhteita, jotka perustuvat henkilökohtaisiin sidoksiin, kuten perhe, naapurusto tai ystäväpiiri. Jälkimmäinen tarkoittaa yhteiskunnallisia, usein laajempia piirejä, joita määrittää instrumentaalinen suhde. Ongelma on siinä, että pienyhteisöissä kehittyneet homo sapiensin aivot eivät ole kovin hyvin erikoistuneet käsittämään laajoja, usein globaaleja ja monimutkaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä; ne ovat sopeutuneet ympäristöön, jossa kaikki tuntevat toisensa kasvoilta ja ongelmat ovat ihmisten välisiä. Siksi politiikka henkilöityy, ehdokkaat vaaleissa esittävät kaveriasi, identiteeteistä tulee asiakysymyksiä tärkeämpiä, ministerit räyhäävät sosiaalisessa mediassa jne. Tunteista tulee politiikan ydintä, koska ne on kenen tahansa helppo ymmärtää. Gemainschaft valtaa Gesellschaftin.

On olemassa unelma, jota etenkin populistit käyttävät hyväkseen: tila, jossa erimielisyydet olisivat tulleet päätökseen; ”politiikan” olisi korvannut ”maalaisjärki” ja ”kansantahto” ja oltaisiin palattu ideaalitilaan, jossa asiat sujuvat ilman häiriötä. Paradoksaalisesti populistit ovat häiriköitä ja provokaattoreita jopa nihilistisyyteen asti, mutta kun ollaan ”meistä”, eli kansasta poistettu se osa, joka ei kansaan kuulu, eli ”ne”, ristiriidat ratkeavat jossain utooppisessa tulevaisuudessa.

Kokoelmassaan Turvaton tila Herman Raivio ihannoi avointa konfliktia teoriassa ja käytännössä: hän kritisoi sentimentaalista hoivapuhetta ja unelmahöttöä eikä kavahda nimeltä mainita tahoja, joita tahtoo ärsyttää. Tämä on niitä kirjoja, joita luetaan, jotta saataisiin tietää löytyykö sieltä oma nimi.

Kontula toivottaa politiikkaan erimielisyyden ja konfliktin ja vaikka silmään ei osu, että hän käyttäisi sanaa ”poliittinen korrektius” (tai ”turvallinen tila”), pitää hän ongelmallisena erimielisyyden keskittymisen siihen, miten kuuluu puhua tai mistä kuuluu loukkaantua. Raivio kuitenkin painottaa konfliktin ratkaisemattomuutta: asioiden lisäksi riitelevät myös ihmiset. Ärsyttää saa ja kuuluukin. Raivio ihannoi kaikkia keskustelun sääntöjä halveksivaa Jouko Turkkaa ja nettitrolleja ja pitää Jürgen Habermasia ja hänen seuraajiaan naiiveina idealisteina. Siinä missä Kontula kaipaa tunteen rinnalle myös rationaalista argumentointia, Raivio vanhana punkkarina kysyy mitä välii ja pitää tunteisiin menevää kinastelua kiinnostavampana.

Raivion kokoelman alaotsikko on ”agonistisia esseitä”. Tämä(kin) palautuu luonnollisesti antiikin kreikkaan, jossa ”agon” tarkoittaa vastustajaa, mutta ”agonismi” tekee eron ”antagonismiin”, joka on sotaisampi, viholliseen viittaava termi. Raivio lainaa Chantal Mouffea, jonka ”agonistinen demokratia” on ihannetila, jossa erimielisyydet, konfliktit ja kamppailut ovat demokratian elinehto ja ydin ja Jacques Rancièreä, jonka mukaan yksimielisyys on politiikan tuho. Raiviollakin on siis idealistinen ja ”edistyksellinen” lähtökohta, mutta käytännössä kieltäytyy mistään ”rakentavan” keskustelun ideaaleista: mitä provosoivimmin otetaan kantaa ja hämmennetään keskustelua, sitä paremmin.

Sekä Raivio, että Kontula ovat oivaltaneet, että tunnepuhe on vallankäyttöä: kun toinen osapuoli loukkaantuu, keskustelu pysähtyy. Mitkään järkiargumentit eivät kumoa sitä, että toinen osapuoli on loukkaantunut ja sen vuoksi vaaditaan korni anteeksipyyntöperformanssi. Raivio käsittelee mm. vuoden 2021 kohua, jossa Esko Valtaoja päästi suustaan kielletyn sanan Marja Sannikan tv-ohjelmassa. Tosin Raivio itsekään ei uskalla kirjoittaa n-sanaa auki.

Olen ollut tiloissa, tilanteissa ja tilaisuuksissa, jotka ovat mainostaneet sitoutuvansa turvallisen tilan periaatteisiin. Tässä ei sinänsä ole tänä päivänä mitään ihmeellistä. Joskin ihmetyttää, että aikuisia ihmisiä pitää muistuttaa käytöstavoista, mutta ilmeisesti se on ajan henki ja ilmeisesti näin toimitaan esiin nousseista syistä.

On kuitenkin myös niin, että turvallisen tilan käsitteeseen kuuluu unelma siitä, että turvallinen tila olisi konflikteista vapaa. Kirjamessut koetaan turvattomaksi tilaksi, jos Timo Hännikäisen sallitaan osallistua.

Raivio painottaa, että kaikki tarvitsevat vastustajia. Onko edes mahdollista saavuttaa tila (historian loppu), jossa ei olisi mitään, mitä vastaan kokisimme kamppailevamme? Mikään poliittinen liike toimeen ilman viholliskuvaa: kukin liike määrittelee itsensä sen kautta, mitä se vastustaa. Edes radikaalia tasa-arvoa ja ihan aivan kaikkien tunnustamista vaativat liikkeet eivät tule toimeen ilman henkilöitä tai ihmisryhmää, johon suunnata oma kiivautensa vähintäänkin symbolisella ja retorisella tasolla.

Vielä minun nuoruudessani poliittinen korrektius oli (oikeisto)konservatiivien projekti: televisiosta piti saada pois seksi ja huumeet, kirjoista kirosanat ja levyiltä takaperin äänitetyt saatanalliset subliminaaliset viestit. Sittemmin poliittinen korrektius on samaistettu pikemminkin vasemmistoon, jonka mukaan seksismi, rasismi ja homofobia eivät ole soveliaita asioita.

Tunnepuheen kritiikki tuntuu siis helposti vasemmiston kritiikiltä. Koska kauemmas vasemmalle kuin Kontula Suomessa on vaikea päästä, on hän sellaisen kritiikin ulottumattomissa.

Viime aikoina ”poliittista korrektiutta” on kutsuttu lähinnä ”wokeksi”. Woke vie sananvapauden lasten suista, lihan lounasruokalan lautaselta ja testosteronin nettitrollin kiveksistä.

”Poliittisen korrektiuden” vastustaminen on itsessään osa kulttuurisotaa, jossa tärkeää ei ole mitä sanotaan, vaan oikeus sanoa se.

Loukkaaja ja loukkaantuja elävät symbioosissa: provosoinnin tarkoituksena on provosoida. Jos kukaan ei loukkaannu tai ärsyynny, on provokaatio epäonnistunut. Silti vaaditaan, että ei saisi loukkaantua tai ärsyyntyä. Tämä on yhtälailla tunnepuhetta: sinun loukkaantumisesi loukkaa minua: minulla on oikeus sanoa mitä haluan ilman, että minun sanomisistani loukkaannutaan. Ja niin edelleen.

Provosoija on tietoinen siitä, että provosoi (miksi hän muuten käyttäisi provosoivia ilmaisuja?) Kun nettitrolli väittää, että n-sana on neutraali ja sananvapauden nimissä vaatii saada käyttää sitä, ei hän vaadi sitä siksi, että se olisi neutraali, vaan juuri siksi että se on loukkaava.

Näin jokainen puheenvuoro muuttuu yhdeksi lausumaksi tässä performanssissa.

Koska olemme tietoisia rooliasetelmista, mitään todellista tunteisiin menevää loukkaantumista ei tarvita: oletetaan jokin taho, joka loukkaantuu.

Kun joku käyttää sanaa ”neekeri”, tiedämme miten siihen pitää suhtautua. ”Toiset” tuomitsevat, ”toiset” vaativat oikeutta käyttää mitä sanaa haluavat. Itseään hivellen tulee keskusteluun älykkö, joka muistuttaa, että sananvapaus on länsimaisen yhteiskunnan perusta. Sitten muistutetaan, että ”neekeri” tulee espanjan kielen sanasta ”negro”, eikä siis voi olla loukkaava. Hakaristi mainitaan. Hindut mainitaan.

Sitten joku loukkaantuu, että häntä sanotaan rasistiksi.

Sitten loukkaannutaan, koska faktantarkistus loukkaa sananvapautta.

Älykkö huomauttaa, että ””sananvapauteen kuuluu myös oikeus sanoa asioita, jotka loukkaavat”.

Mutta eikö sananvapauteen kuulu myös loukkaantuminen?

Loukkaantuminen nimittäin on (muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta) vakavin reaktio, joka tässä maassa voi sanomisista seurata.

En kannata esim. Päivi Räisäsen poliittisen ajojahdin kaltaisia oikeustapauksia; toisaalta Räisänen itse sanoi vain halunneensa testata, saako Raamattua lainata loukkaavassa tarkoituksessa — toisin sanoen hän kielsi tahtovansa sanoa yhtään mitään. Sananvapauden ongelma onkin siinä, että kukaan ei halua sanoa mitään, vain provosoida.

Mitä tällaisella saavutetaan, kun konkretia on vedetty vessasta alas jo kauan sitten ja kinastellaan vain siitä kuka on suurin toisten loukkaantumisen uhri? Vielä vähän aikaa sitten olisi pidetty naurettavana ajatusta, että poliitikot, yritysjohtajat ja mediatalojen päätoimittajat olisivat jankanneet asioista Suomi24-palstalla. Nyt he ovat omilla naamoillaan X:ssä. Kaipaan tosiaan sitä kadonnutta järkeä keskusteluun.

Tämä kirjoitus on odottanut julkaisua jo vuoden päivät ja onnettomasti se osui samalle viikolle kuin kohu-uutinen Kontulan pian julkaistavasta elämänkerrasta. Pahoittelen, jos joku luki tänne asti odottaen seksijuttuja ja saikin vain kadonneen järjen metsästystä. Jatkakaa googlaamista.

Juntit

Juntit, rahvas eli roskaväki ei ole helppo aihe kirjoittaa akateemisesta näkökulmasta, toisaalta ilman omia ennakkokäsityksiä, toisaalta ilman että saa loukkaantuneilta vihaista palautetta. Ville-Juhani Sutinen on kirjoittanut aiheesta lyhyen kirjasen (Juntti! –Roskaväen historia. Tarke 2016), jossa tarkastelee junttiutta suomalaisessa ja kansainvälisessä, etenkin angloamerikkalaisessa kontekstissa.

Tosin, kirjan kirjoittamisella on se etu, että sen lukee kovin harva eikä lukemisen jälkeen jaksa lähettää vihapostia, kun taas verkossa voi lukea vain otsikon ja sen jälkeen scrollata kommenttikenttään jättämään palautetta.

Tämä kirja tarttui käteeni Turun Kirjan talon loppumyyjäisissä, jossa irtaimisto myytiin tai lahjoitettiin. Mukaan tarttui myös pari muuta teosta, jolla ei liene jälleenmyyntiarvoa, mutta kenties on jonkinlaista kulttuurista merkitystä.

Sutinen paikallistaa junttiuden synnyn 1800-luvun Yhdysvaltoihin. Juntteja — rednecks, hillbillies, hicks, lubbers, crackers — olivat erityisesti köyhät maalaiset, alaluokkaiset valkoiset. Valkoinen roskaväki, white trash tai Euro-Trash, oli väkeä, joka oli kyllä valkoista, mutta käyttäytyi kuin mustat. Ilmaus onkin kaksinkertaisesti rasistinen: toisaalta otetaan annettuna, että mustat ovat sellaisia kuin ovat, mutta sen lisäksi painetaan alas toista ihmisryhmää.

(Luulin muuten pitkään, että valkoihoisiin viittaava rasistinen ”cracker” ilmaisu tarkoitti vehnäkeksiä, ovathan nekin vitivalkoisia, mutta ilmaus viittaa henkilöihin, jotka räjähtelevät kuin sähikäiset.)

Onkin totta, että vaikkapa ranskalaisessa maalaisväestössä on jotain pittoreskia: heillä on maahan juurtuneet perinteensä, perinneruokansa ja Ranskassa sentään juodaan viiniä ja puhutaan ranskaa lapsesta asti, kun taas amerikkalaisuudessa on aina jotain takapajuista. Joskin voisi huomauttaa, että ranskalainen tapakulttuuri on ranskalaisten itsensä asettama standardi, joka tuli maailmanlaajuiseksi anglosaksien (ja sitä kautta angloamerikkalaisten) alemmuudentunteen kautta, kun Vilhelm Valloittaja teki ranskalaisista Britannian yläluokan pariksi sadaksi vuodeksi. Todellisuudessa urbaaneinkin pariisilainen voi olla töykeä, umpimielinen ja tietämätön oman kulttuuripiirinsä ulkopuolisista asioista, toisin sanoen siis juntti.

Amerikkalaisesta yläluokasta, siis ei-junteista, kannattaa lukea Judith Shklarin Tavanomaisia paheita -kirjan luku snobismista, mutta ei mennä siihen tässä.

Sutinen löytääkin 1800-luvun kirjoituksista perusteita sille, että valkoista alaluokkaa pidettiin omana ”rotunaan”. He eivät olleet mustia, mutta eivät myöskään oikeita valkoisia, ja Sutisen mukaan heitä pidettiin jopa mustaihoisia alempina. Valkoinen roskaväki kohtasi siis rasismia ja Sutinen vertaa heihin kohdistunutta eugeniikkaa jopa kansanmurhaan (jopa natsien kansanmurha mainitaan). Nykyisessä polarisoituneessa identiteettipoliittisessa tilanteessa, jossa kaikki identiteetit perustuvat uhriutumiseen, voi moni pitää valkoihoisten nimeämistä rasismin uhreiksi ongelmallisena, mutta toisaalta onhan tämä jo lähes 10 vuotta vanha kirja.

Siinä Sutinen on oikeilla jäljillä, että juntit ovat lähes ainoa ihmisryhmä, jota saa avoimesti pilkata, toisin kuin tummaihoisia, seksuaalivähemmistöjä tai vammaisia.

Euroopan dumpatessa ylijäämäväestönsä siirtomaihin, olivat siirtolaiset usein lähtömaiden köyhää, juuretonta ja kouluttamatonta väestöä, ”pohjasakkaa”. Amerikkalaisten ohella britit ovatkin pitäneet juntteina erityisesti australialaisia. Toisaalta eurooppalaiset ovat aina pitäneet brittejä juntteina, kaljaa kittaavina jalkapallohuligaaneina, lads. (Amerikkalaisten mielikuva briteistä taas on viktoriaanisen yläluokkaisen gentlemannin hahmo.) Sutinen vertaa venäläistä gopnikia myös junttiin, mutta mielestäni etääntyy jo liian kauas aiheesta; gopinik toki on myös juntti ja huligaani, mutta ennen kaikkea pikkurikollinen, mitä juntti ei välttämättä ole.

Suomalaisen juntin historian Sutinen ulottaa talonpoika Lalliin asti, mutta etenkin kaikki 1800-luvun ja 1900-luvun alun kansankuvaukset Saarijärven Paavoineen, Sven Tuuvineen, Jukolan veljeksineen ja Käkriäisineen ovat kuvauksia maalaisjunteista: toisaalta yksinkertaisista ja viinaan menevistä, mutta rehellisistä ja tarvittaessa urotekoihin pystyvistä. Uudempia juntteja ovat Uuno Turhapuro tai urheilulegendat Seppo Räty ja Matti Nykänen. Suomalaisen juntin hahmossa on aina mukana suomalaista alemmuudentuntoa siitä, olemmeko ”oikeita” eurooppalaisia.

Sanana juntti tarkoittaa pilaantunutta naurista.

Junttien kulttuuria on erityisesti country-musiikki, Suomessa iskelmä. Toisaalta, suomalaisessa kontekstissa myös country-musiikki usein lasketaan iskelmän kattokäsitteen alle. Amerikkalaisessa kulttuurissa Elvis on junttien kuningas: hän on mustaa musiikkia esittävä valkoinen köyhistä oloista. Minusta hieman erikoinen vertaus Sutiselta on nimittää Curt Cobain uudeksi Elvikseksi, vaikka toki jotain kansanomaista hänessä on. Joukon jatkoksi siinä tapauksessa sopisi Eminem, joka on samalla tavalla mustan musiikkikulttuurin sisällä olevan valkoinen, toisin sanoen räpin Elvis.

Junttiudessa on toisaalta mukana maaseudun vaatimattomuutta, toisaalta liiallisuutta: kun juntti menestyy, hän ei hylkää ryysyjään, vaan koristelee rytkynsä mauttomalla kullalla ja kimalteella.

Postmoderni juntti syntyy siinä vaiheessa, kun juntin hahmosta tullaan tietoiseksi ja varsinkin populaarikulttuuri alkaa kierrättää sen kliseitä. Irwin Goodmanin hahmo oli koko kansan juntti ja hänen hittikappaleensa Härmäläinen perusjuntti listaa junttiin eli punaniskaan liittyviä piirteitä. Sutinen ei mainitse sitä ironista yksityiskohtaa, että kappale oli alun perin Alkon tilaustyö, josta piti tulla valistuslaulu viinan vaaroista ja humalajuomisen häpeällisyydestä. Frederik kutsuu itseään itseironisesti junttidiskon kuninkaaksi. Ylenmääräisyyden estetiikka muuttuu camp-huumoriksi.

Toisaalta hipsterit oli alakulttuuri, joka lainasi junttien pukeutumisesta piirteitä ”aitouden” hengessä ja kulutti mautonta musiikkikulttuuria ”ironisesti”, vaikka monet hipsterit olivatkin pikemminkin keskiluokkaa.

Suomalaisessa kontekstissa uusi junttien kuningas Sutisen kriteerien perusteella olisi siis Cheek: valkoistakin valkoisempaa räppiä niille, jotka eivät oikeastaan räppiä kuuntele — ilman ironiaa. Ajan henkeen kuuluu, että Cheekin hahmo on alusta pitäen rakennettu ja perustuu Jare Tiihosen ammattikorkeakoulun markkinoinnin lopputyöhön.

Sutinen mainitsee Perussuomalaiset, Timo Soinin, Trumpin ja populismin, mutta vain parilla sivulla kirjan viimeisillä sivuilla, vaikka junttiuden poliittisista ulottuvuuksista olisi voinut kirjoittaa toisen samanpaksuisen kirjan. Kuten aikaisemmassa kirjoituksessa todettiin, populismi on aina ollut erityisesti maalaisten liike. Populistit ovat ”kouluttamatonta” kansanosaa kosiskelevia ja avoimesti kulttuurivihamielisiä ja ”eliitin” vastaisia. Perussuomalaiset kansanedustajat kuten Ano Turtiainen, Tony Halme, Teuvo Hakkarainen, Jani Mäkelä, Mauri Peltokangas ja Timo Vornanen käyttävät/käyttivät julkisuudessa kovaa kieltä ja runsaasti alkoholia ja samaistuvat kansanosaan, juka ei turhia kursaile, hienostele tai sievistele.

Samalla tavalla Timo Soini on postmoderni hahmo, joka rakentanut oman ”junttiutensa” itsetietoiseksi brändiksi sutkautuksineen ja ”maisterisjätkä”-hahmoineen.

Kirjoitin aikaisemmin musiikin aitoudesta ja epäaitoudesta ja väitin, että iskelmä olisi musiikkilajeista kaikkein epäaidoin, mutta heti kirjoituksen julkaistuani tajusin, että en ollut ajatellut asiaa loppuun. Vanha iskelmä voi olla pateettista, pinnallista ja jopa kornia ja mautonta, mutta juuri se todistaa sen ”aitoudesta”. Hipsteri-ironia perustuu mauttomien ja massatuotettujen retro-merkkien nostamiseen juuri siksi, että jokin muovinen junttidiskohitti tai räikeä 80-luvun tuuliasu on ”aito”, ts. joku on pitänyt sitä hienona.

Verkosta joskus löytynyt sattumanvarainen leike, lähde ei tiedossa.

Kirjallisuus alustataloudessa

Airbnb on maailman suurin majoitusketju, vaikka se ei omista ainuttakaan hotellia. Uber on maailman suurin (?) taksifirma, vaikka se ei omista ainuttakaan autoa eikä sillä ole palkkalistoillaan yhtään kuskia. Wolt ja Foodora ovat Suomen suurimpia pikaruokaketjuja, vaikka eivät omista yhtään ravintolaa. Facebook ei itse tuota lainkaan sisältöä, sen enempää kuin Spotify tekisi musiikkia. Näillä firmoilla on hädin tuskin lainkaan henkilöstöä ja ne tarjoavat vain alustan itsenäisille toimijoille, jotka tekevät varsinaisen työn ja kantavat vastuun ja taloudellisen riskin.

Alustataloudessa on pikemminkin kyse vuokran perimisestä sen jälkeen kun on saavutettu määräävä monopoliasema, kuin varsinaisen palvelun tuottamisesta.

Onkin väistämätöntä, että sama malli valtaa alaa myös kustannusalalla.

Ääni- ja sähkökirjapalvelut ovat tyypillisiä alustafirmoja. Vaikka Bookbeatin omistaa Bonnier (ja toisaalta Storytel omistaa mm. Gummeruksen), eivät nämä alustat varsinaisesti tee mitään muuta kuin tarjoavat alustan olemassa oleville kirjoille. Ne eivät ole kustantamoita, jotka aidosti osallistuvat kirjan toimitusprosessiin (kustannustoimitus, kansisuunnittelu, markkinointi jne), eivätkä ne ole perinteisessä mielessä kirjakauppojakaan, joilla sentään on aidosti fyysisiä kauppoja ja henkilöstöä. Kirjailijat ovatkin olleet tyytymättömiä siihen, että nykyään päästäkseen kirjamarkkinoille, täytyy kirjasta tehdä äänikirjaversio ja samalla alistua alustafirmojen huonoihin sopimuksiin. Ilmiö on sama, joka on jo kohdannut musiikintekijöitä Spotifyn suhteen ja pian kohtaa kaikkia keikkatyöntekijöitä alasta riippumatta.

Toinen tapa, jolla alustatalouden logiikka tulee kustannusalalle, ovat ns. palvelukustanteet. Palvelukustanteessa ”artisti maksaa”, eli alustayritys saa kirjan oikeudet, mutta taloudellisen riskin kantaa kirjailija. Toki on niin, että kirja-ala kamppailee kannattavuutensa kanssa ja jos kirjailija ei itse usko oman kirjansa menestykseen niin, että laittaisi omia rahojaan likoon, miksi kenenkään muunkaan pitäisi? Onhan jokainen oman elämänsä yksityisyrittäjä.

Toki monen unelmana on oman kirjan julkaisu ja he ovat myös valmiita maksamaan siitä. Yhä enemmän kustantamoiden rahat tulevat kirjailijoilta ja kirjailijoiden rahat taas tulevat kirjoituskurssien vetämisestä heille, jotka haluavat kirjailijoiksi.

Tämä tapahtuu perinteisen kustannustoiminnan kustannuksella (sic). Jäävätkö pian oikeat kustantamot historiaan ja portinvartijuus tarkoittaa sitä, että alustajulkaisijat veloittavat kirjamarkkinoille pääsystä varsinaisen kustannustoiminnan sijaan, koska siitä on tullut kannattamatonta?

Jussi Halla-ahon loukattu kunnia

Julkisuudessa paljon pyörinyt Jussi Halla-ahon tekemä rikosilmoitus häneen kohdistuneesta kunnianloukkauksesta eteni maanantaina syyttäjänvirastossa ja johti syytteiden nostamiseen koomikko Ilkka Kiveä ja vihreiden varavaltuutettu Aino Tuomista vastaan, jotka olivat viestipalvelu X:ssä kutsuneet Halla-ahoa ”fasistiksi”. Jatkan siis edellistä Perussuomalaisia käsitellyttä kirjoitusta parilla nopealla kommentilla.

Ensin ne ilmeisimmät:

1. Tapausta kommentoineet ovat nostaneet esiin, että rikoslain mukaan kunnianloukkauksena ei pidetä ”arvostelua, joka kohdistuu menettelyyn politiikassa”. Itse pohdin, kuinka ”fasisti” ei olisi arvostelua nimenomaan poliittisessa mielessä.

2. Halla-aho on itse on esiintynyt ns. laajan sananvapauden kannattajana. Googlaamalla ”Halla-aho sananvapaus”, ensimmäinen tulos johtaa puheeseen Porin Suomi-Areenalla vuonna 2019 (muitakin varmasti on), jossa hän painavin sananvalinnoin (viittamalla Orwelliin, tietenkin) puolustaa oikeutta loukata poliitikoita. Sanantarkasti mm. näin:

Sananvapauden perusfunktio on suojella yksilöä vallanpitäjien mielivallalta. Nykyään toimittajat ja poliitikot näyttävät ajattelevan, että lakien tehtävä on suojella vallitsevia totuuksia yksilöiden esittämältä kritiikiltä.

Tästä huolimatta Halla-aho on aikaisemminkin tehnyt tutkintapyyntöjä kunniansa loukkaamisesta, mm. vuonna 2009 Ylen uutisesta, jossa häntä kutsuttiin ”rotutohtoriksi” ja ”ulkomaalaisvastaiseksi”.

3. Yhtälailla verkossa haukutaan poliitikoita ja yksityishenkilöitä mm. kommunisteiksi. Onkin ironista, että oikeistotrolli, joka hokee ”mites se toinen ääripää” oman määritelmänsä mukaan pitää fasismia kuitenkin niin pahana, että fasistiksi kutsuminen loukkaa ja kommunismia normaalina ja hyväksyttävänä, koska kommunistiksi kutsumiminen ei ole loukkaus.

Luonnollisesti tärkein syy koko prosessin aloittamiselle on tehdä kunnianloukkaus- maalittamis- ja vihapuhelainsäädännöstä farssi. Perussuomalaiset itse tunnetusti käyttävät kovaa kieltä ja saaneet tuomioita kunnianloukkauksista ja vihapuheesta. Jalkapallotermein kyse on filmaamisesta, mutta sellaiseksihan poliittinen kulttuuri on mennyt. Siihen tarkoitukseen tappio oikeudessa soveltuu tarkoitukseen paremmin kuin voitto.

Timo Soinin gradu ja populismi

Ei ole mikään harvojen salaisuus, että Timo Soinin gradu käsitteli populismia, mutta silti politiikan toimittajat tuntuvat tuntevan tämän tosiasian huonosti, tai ainakin ovat jättäneet Soinin gradun lukematta, vaikka se olisi tarjonnut avaimet Timo Soinin ymmärtämiseen silloinkin, kun Perussuomalaisten nousun ja soinilaisen Perussuomalaisuuden tuhon aikoihin moni toimittaja tuntui olevan pihalla siitä, miten Soinin toimii ja miksi toimii niin kuin toimii.

Gradu on kokonaisuudessaan lähdeluetteloineen, sisällysluetteloineen ja kansineen 107 sivua ja helppoa luettavaa ja löytyy kätevästi verkosta, joten mitään syytä ei pitäisi olla lukematta sitä. Näyte Soinin vetävästä — ja populistisesta — tyylistä löytyy jo sivulta 3:

Onko populismi aate, demagogiaa, vai lyömäase tai kaikkia niitä? Siitä seuraavilla sivuilla.

Jatketaan siis seuraaville sivuille Timon opastamana.

Soinin tutkimuskysymys on pohtia, mitä populismi aatteena pitää sisällään, erityisesti suomalaisessa SMP:n ja Veikko Vennamon kontekstissa. Hän myös (populistisesti) pitää populismia ”lyömäaseena” ja ”poltimerkkinä”, jota ”vakiintuneet poliittiset voimat ja niiden propagandakoneistot” käyttävät uusia politiikkaan pyrkijöitä vastaan. Toisaalta, Soini itsekin määrittelee populistisia liikkeitä populistisiksi gradun tutkimuskysymyksen mukaisesti.

Populismin määritelmän Soini lainaa Peter Wilesiltä, mutta en kirjoita koko sivun mittaista lainausta tähän. Piirteet ovat niitä tuttuja, kuten esimerkiksi populismin paikantuminen pikemminkin maalle kuin kaupunkiin.

Populistien kannattajakunta voi olla myös nykyään kaupunkilaisia, tai kuten Soini myöhemmmillä sivuilla kuvailee: ”kaupunkilähiöiden pubikansaa, passiivisia itseensäsulkeutuneita jurnuttajia”.

Jo sivulta 7 eteenpäin Soini kirjoittaa, että populistinen liike perustuu karismaattiseen johtajaan, jonka tulee olla kansanomainen, monimutkaisten asioiden yksinkertaistaja, joka tarjoaa kansalle pelastussanomaa. ”Populismissa kansakaikkivaltiaan ääni on Jumalan ääni” (muotoilut Soinin itsensä), ja tästä tulee populismin ristiriita, ”kärjellään seisova kolmio”: toisaalta populismi on kansanliike, toisaalta se tarvitsee autoritäärisen johtajan.

Karismaattisen pelastaja–johtajan muotokuvassa on helppo nähdä 25-vuotiaan Timon tuleva poliittinen hahmo.

Soini ei viittaa Laclauhin, kuten Lahti ja Mörttinen, mutta kirjoittaa samassa hengessä, että ”kansa”-käsitteellä ei ole mitään tarkkaa merkitystä ja juuri siksi se on populistien käytössä oiva iskulause.

Soinille Veikko Vennamo on ”unohdetun kansan Batman” ja ”Mooses, joka johdattaa kansansa luvattuun maahan”.

Perussuomalaisten ja SMP:n historiassa on monia yhteneväisyyksiä. SMP:n vuoden 1970 vaalivoittoa ja Perussuomalaisten 2011 vaalivoittoa on helppo verrata. Verrata voi myös sitä, että molemmat jäivät vaalivoiton jälkeen oppositioon: SMP Vennamon tahdon vastaisesti, Perussuomalaiset Soinin taktisesta päätöksestä. Samoin SMP:n episodi, jossa emopuolueesta eronneet/erotetut kansanedustajat muodostivat oman puolueensa nimellä Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolue (SKYP) ja Perussuomalaisista samalla tavalla irronnut kansanedustajien enemmistö perustivat Uusi vaihtoehto / Siniset – puolueen, on verrannollinen.

Mutta miten tätä kehitystä voi verrata siihen, mitä Soini kirjoitti gradussaan vuonna 1988?

Soini kirjoittaa, että hallitustyö on populistiselle liikkeelle ”myrkkyä”, koska silloin populistit joutuvat itse tekemään vaikeita päätöksiä oppositiosta räksyttämisen sijaan. Jäikö Perussuomalaiset sen vuoksi vuoden 2011 vaalivoiton jälkeen oppositioon?

Vuonna 2015 Perussuomalaiset kuitenkin meni Sipilän hallitukseen. Soini itse kirjoittaa, että valta ”miedonsi SMP:n populismia ja kesytti sen” ja että vaikka SMP kritisoi hallitusta, joutui se taipumaan sen päätöksiin (s. 54). Soini joutuessaan tekemään päätöksiä takasi kritisoimansa velkapaketit Kreikkaan ja oli ulkoministerinä vuoden 2015 pakolaiskriisin aikaan.

Vennamo itse luopui puheenjohtajuudesta vuonna 1979 puolueen ollessa suosionsa huipulla. Halusiko Soini itse tehdä samoin vuoden 2017 puoluekokouksessa ja näin sementoida poliittisen perintönsä?

SKYP:n ”seteliselkärankaisten” kohtalo oli luonnollisesti Soinille hyvin tuttu ja silti hän itse teki saman liikkeen ja tulos oli sama (vaikka kirjoittikin blogissaan vain pari päivää ennen: ”Ajatus siitä, että loikkaisin perustamastani puolueesta on mieletön”).

Perussuomalaiset ovat tyyppiesimerkki nykyisenkaltaisista populistipuolueista, mutta on selvää että Jussi Halla-ahon ja Riikka Purran linja eroaa huomattavasti Timo Soinin populismista. Maahanmuuttovastaisuus oli Soinille tapa kerätä ääniä ja sitä hyväksikäyttämällä nousta valtaan: hän kirjoittaa populismin olevan aina jonkin verran rasistista, mutta siinä ei pidä mennä kovan linjan kansanryhmää vastaan kiihottamiseen, koska kansan syvät rivit vierastavat ääriliikkeitä. Sen sijaan olisi outoa väittää, etteikö Jussi Halla-aho olisi aidosti maahanmuuttovastainen. Hänelle varmasti valta on keino vaikuttaa maahanmuuttoon, ei toisin päin. Toisaalta Riikka Purra — populistisista vaalilupauksista huolimatta — on joutunut toteuttamaan Kokoomuslaisten kanssa kimpassa kovaa leikkauspolitiikkaa, mikä ei varmastikaan tee hänestä populaaria populuksen parissa; kenties tässäkin toteutuu Soinin ennustus siitä, että populistit valtaan päästyään menettävät kannatustaan.

Viimeksi viime viikolla Soini kritisoi nyky-Persuja ”plokissaan”. Kirjoituksessaan hän listaa omiksi poliittisiksi saavutuksikseen uudissanat, jotka toi politiikkaan: ”Jytky, Fillarikommunisti, Takiaispuolue, Missä EU, siellä ongelma, Omenat/melonit ja lippalakki, Hillotolppa, Vanha Samurai”. Jo gradussaan hän ylistää Veikko Vennamon yksinkertaistavaa ja iskevää kieltä ja listaa tässäkin kirjoituksessa Vennamon uudissanoja: ”Talonpojan tappolinjan, Seteliselkärankaisen , Kyllä kansa tietää, Rötösherran, Rosvot kiinni, Valco- Sorsan, Vanhat puolueet”. Soinin mukaan perussuomalaisten suurin ongelma on, että he eivät enää keksi uusia poliittisia ilmaisuja.

Soini kirjoittaa ”Demagogit käyttävät yksinkertaista tavallista kansaa omien etujensa astinlautana. Kyydistä pudonneita petetään vielä kerran.” Silti hän haluaa erottaa ”demagogit” aidosti ”vähäväkisten” hyvinvoinnista kiinnostuneista ja kansan tahtoa toteuttavista populistipoliitikoista. Mikä sitten on lopullinen totuus siitä, kumpi Soini itse oli ja mikä on hänen poliittinen perintönsä.

Onko naisten paikka kotona?

Tuore kansalaisaloite kerää nimiä sen puolesta, että raskaana olevia tai vastasynnyttäneitä naisia ei määrättäisi rintamalle sotatilanteessa. Tämäkin on yksi aiheista, joista kirjoitan säännöllisesti: yhtäältä sukupuolineutraalius on yhteiskunnan vallitseva normi, mutta aina valikoivasti muistetaan vaikkapa miten naiset tarvitsevat erityissuojelua.

Jatkuvasti palaa esiin keskustelu siitä, pitäisikö asepalvelus ulottaa naisiin ja vaikka kaikki tunnistavat kaksoisstandardin, toimia tilanteen muuttamiseksi ei näy, enkä usko että tulee koskaan näkymäänkään. Kun lakia sukupuolen vahvistamisesta sorvattiin, lain vastustajat (”konservatiivit”) väittivät, että monet voisivat käyttää sitä hyväkseen välttääkseen asepalveluksen ja lain kannattajat (”liberaalit”) väittivät, että tuskin kukaan sen vuoksi vaihtaisi virallista sukupuoltaan.

No, itse olisin ainakin vaihtanut, jos olisin ollut vielä asevelvollisuusiässä, jos ei muuten niin osoittaakseni, miten vino koko käytäntö on: sukupuolia on kenties äärettömästi, mutta asevelvollisuus koskee vain yhtä niistä.

On tietenkin selvää, että raskaana olevia äitejä ei voida laittaa rintamalle ja tuskin tullaan laittamaankaan ja on hyvä, jos tämä kirjataan lakiin.

Huomiota kuitenkin herättää, miten perinteiset sukupuoliroolit vahvistuvat vahvistumistaan mitä realistisemmaksi mahdollisuudeksi oikea sota ja todellinen rintamalle joutuminen tulee. Muistetaan, että äitien tehtävä on hoivata lapsia kotona aivan eri tavalla kuin isien.

Tämä on linjassa sen kanssa miten heikoilla vieläkin 2020-luvulla isät ovat huoltajuuskiistoissa. Isät ovat yhtä tärkeitä kuin äidit, ainakin juhlapuheissa ja silloin, kun on kyse kotitöiden jaosta. Isien elatusvelvollisuudesta puhumattakaan. Kukaan tervejärkinen ei väittäisikään, etteikö isien kuuluisi yhtä lailla osallistua lasten huolenpitoon ja kasvatukseen. Toisaalta, tästä maasta tuskin löytyy yhtään tuomaria, joka suoralta kädeltä riistäisi lapset äidiltään, eli määräisi isän lähivanhemmaksi.

Kirjoitin pasifismistani viitisen vuotta sitten, eli hyvän aikaa ennen Ukrainan sotaa. Silloin kirjoitin, että sellaiset moraaliset valinnat kuten aseistakieltäytyminen tai isänmaan puolesta taisteleminen konkretisoituvat vasta siinä vaiheessa, kun niillä on todella väliä, eli konfliktitilanteessa. Moni valitsi asepalveluksen omana aikanani, koska koki sen helpommaksi valinnaksi (ainakin sosiaalisesti ja olihan se aikoinaan lyhyempikin), moni ajatteli sivarissa pääsevänsä helpommalla. Tällaista valintaa tuskin voi pitää moraalisena.

Antti Hurskainen kuuluu samaan sukupolveen kanssani ja kirjoittaa esseessään ”En kieltäytynyt aseista” (Siltala 2024, samannimisessä kokoelmassa) miten hän ei varsinaisesti halunnut intoilla rauhan puolesta. Armeija vain ei napannut. Meidän sukupolvellemme sota vain ei tuntunut kovin läheiseltä asialta. Päätös mennä tai olla menemättä armeijaan tehtiin sen perusteella, mikä vaikutti itselle sopivalta.

Ukrainan sodan sytyttyä kuulemma poikkeuksellisen moni on löytänyt itsestään pasifistin.

On tunnettua, että kriisitilanteissa yhteiskuntien arvot muuttuvat konservatiivisimmiksi ja sukupuoliroolit taipuvat kohti ”perinteistä”; hameenhelman pituus noudattelee pörssikursseja.