Kirja-asiat ja arviot – Sivu 10

Valkama vs. Mallinen ja aitofiktio

Kirjallisuuskentällä viime viikolla kohistiin Meri Valkaman erikoislaatuisesta käsittelystä Parnasso-lehdessä. En kommentoi kohua enkä kirjoitusta ennen kuin ehdin lukea Jukka Mallisen jutun Parnassossa (itse romaania Sinun Margot en ole lukenut myöskään).

Puutun kuitenkin yhteen kohtaan Valkaman Facebook-päivityksessä:

Väittämällä, että romaanin käyttövoimana ovat omat muistoni Mallinen väittää käytännössä, että kirjani on autofiktiota ja perustuu omaan elämääni.

Itseäni, jota tämä autofiktio-buumi häiritsee, huolestuttaa myös se trendi, että mitään kirjallisuutta ei osata enää lukea fiktiona (eikä oikein kirjoittaakaan). Ihmisten lukutaito on siinä määrin heikentynyt, että ei enää kyetä sellaiseen abstraktiin ajatteluun, jossa kirjan teksti olisi jotain muuta kuin kirjailijan oman elämän tai ajatusmaailman projisointia. Näköjään tämä vaivaa jopa ammattilukijoitakin. Televisiossa ja elokuvissa sentään tekijöillä on visuaalisia työkaluja, joilla viedä kurkistamaan vastaanottaja toisiin maailmoihin ja toiminta samaistuu näyttelijöihin. Teksti paperilla kuitenkin vaatii vastaanottajaltaan enemmän aktiivisuutta ja jos kompetenssi loppuu kesken, tullaan sellaisiin naiiveihin tulkintoihin kuten ”romaani perustuu kirjoittajansa muistoihin”.

Tällä ei mitenkään erityisesti viitata Mallisen juttuun (ainakaan ennen kuin luen sen), vaan ilmiöön yleensä. (Sekä esimerkiksi Jyrki Lehtolan viime perjantaiseen kolumniin, jota lukijat eivät tuntuneet kommenttien perusteella ymmärtävän. Mitä helvettiä lukutaidolle tässä maassa on tapahtunut?)

Asiassa on minulle erityisen henkilökohtainen puoli. Olen aina pitänyt suorastaan ahdistavana sitä, että joku ottaisi fiktiiviset tekstini tosissaan. Aloitin kirjoitusharrastukseni siinä 12-vuotiaana, kuten tavataan tehdä, ja kirjoitin jotain fantasiajuttuja, kuten myös siinä iässä tavataan tehdä. Jossain vaiheessa murrosiässä yläasteen ja lukion välillä siirryin realistisempiin aiheisiin. Koska minulla ei ollut juurikaan lukijoita, isäni luki joskus juttujani, joskus ilman lupaakin. Tämä oli erityisen traumaattista, varsinkin kun hän luki niitä ”totena”. Ilmiselvät viittaukset reaalimaailmaan hän tulkitsi todisteeksi siitä, että ne kertovat elävästä elämästä, poikkeamat ”virheiksi”. Tämä jätti sellaisen jäljen, että olen aina tuntenut vastenmielisyyttä sellaisia tulkintoja kohtaan, joissa fiktio luetaan kirjoittajansa muistoina, elämänä tai muuten vain 1:1 ikään kuin hän olisi ”sitä mieltä”.

Kirjallisuutta opiskellessa tunsinkin vapauttavana sen perusajatuksen, että kirjoittajaa ja kertojaa (sekä päähenkilöä jne) ei tule sekoittaa kirjailijaan. Tämä ajatus oli voimakkaimmillaan sellaisissa kirjallisuusteoreettisissa suuntauksissa kuin formalismi, uuskritiikki, strukturalismi ja poststrukturalismi, vastakkaista kantaa kutsuttiin ”biografismiksi”, usein väheksyen. Jossain määrin uusimmat suuntaukset ovat sittemmin horjuttaneet näitä käsityksiä, mutta edelleen kirjallisuuden tulkinnassa pidetään kiinni siitä, että teoksen ja kirjoittajan henkilökohtaisen elämän välille ei pidä vetää yhtäläisyysmerkkejä ja silloin, kun lähdetään tulkitsemaan mitä ”kirjailija on oikeasti mieltä” tulisi olla erityisen huolellinen perusteluissaan. Tai ainakin näin luulisi.

Tämän lisäksi termin ”autofiktio” käyttö häiritsee. Ilmeisesti tänä päivänä sillä tarkoitetaan mitä tahansa kirjoittajan omaan elämään viittaavaa materiaalia. Jos tarkkoja ollaan, niin autofiktio on teos, jossa kirjoittajan ja päähenkilön nimi on identtinen, mutta tapahtumat fiktiivisiä. Sen sijaan teos, jonka päähenkilöllä on eri nimi (”alter ego”), mutta tapahtumat ovat todellisten tapahtumien innoittamia, on elämänkerrallinen romaani. Mitä tällä sitten on väliä? Tavalliselle lukijalle tuskin mitään, mutta kuvittelisi että kun kirjallisuuden ammattilaiset käyvät keskustelua Suomen arvotetuimman kirjallisuuslehden sivuilla, sentään keskeiset termit olisivat kunnossa.

Selkeydestä ja epäselkeydestä

Erkka Mykkänen kirjoittaa Kritiikin uutisissa hyvin otsikolla Suorasanaisuuden koulukunnan terveiset (2.5.2022). Näitä aina välillä pohditaan ja itsekin olen pyrkinyt omassa kirjoittamisessani selkeyteen ja aina inhonnut sellaista akateemista puppua, joka ihan aidosti ei tarkoita mitään. Tämä tietysti kaikki johtuu omasta katkeruudestani sitä kohtaan, että oma akateeminen urani katkesi ennen kuin alkoikaan, eikä minulla edes tämän blogin lisäksi ole muita alustoja, joilla selkeydelläni juhlia.

On kuitenkin syitä kirjoittaa joskus monimutkaisesti. Numeroin syyt, selkeyden vuoksi.

1. Tyyliseikat. Joskus koukeroisempi kieli vain kuulostaa kivemmalta ja sanoja ja ilmaisuja tulee valittua sen mukaan, miltä ne kuulostavat. Tällöin myös lukijalta vaaditaan enemmän, joten tekstin olisi hyvä olla lukijan vaivan arvoinen. Samoin sellaiset tehokeinot kuten ironia, liioittelu, kielikuvien käyttö tai kirjallisten viittausten käyttö tuovat tekstiin eri tasoja ja sitä kautta myös ”hämäryyttä”. Selkouutiset ovat tarpeellinen asia olla olemassa, mutta onneksi kaikki kirjoittaminen ei ole samaa tyyliä.

2. Aihe itsessään on vaikea. Joistain asioista yksinkertaisesti ei voi puhua ”selvällä suomen kielellä”. Se, mikä meille on ”kaula”, koostuu lääkärin näkökulmasta useista eri osista, joilla on omat latinankieliset nimensä ja luulen, että kyhmyjäkin on niiden koostumuksen ja syntytavan perusteella useampia kuin yhtä sorttia. (Anekdoottina todettakoon, että itselläni oli hampaan poiston jälkeen vuoden verran kaulassa ja kurkussa outo tunne: kurkun alue on sellainen, että sen kompleksisuutta ei tule ajatelleeksi, ennen kuin joutuu tietoisesti keskittymään joka kerta kun nielaisee.) Tietenkin selkeyteen tulisi pyrkiä, mutta joskus vaaditaan asiaan perehtyneisyyttä, koska joka lauseen kohdalla ei voi lähteä selittämään asioita ab ovo.

3. Oletettu yleisö. Mykkäsen lääkäriesimerkissä yleisö on tietenkin maallikko Mykkänen itse, jolloin lääkärin pitäisi käyttää selkokieltä ja ainakin jossain määrin epäonnistuu siinä. Edellä mainittua erityissanastoa pitäisi käyttää vain toisten spesialistien kesken. Tosin, aina mukaan mahtuu niitä, jotka loukkaantuvat, kun ”lääkäri kohtele heitä kuin idioottia”. Nykyään elämä on vaikeaa, kun mitään ei saisi olettaa, mutta kaikki pitäisi ennalta tietää.

Toinen esimerkki on Maaria Ylikankaan Hesari-arvio Miki Liukkosen romaanista Elämä: esipuhe, jota on pohdittu myös tässä blogissa. Oma veikkaukseni on, että Ylikangas oletti kirjoittavansa kokeellista proosaa lukevalle yleisölle, joka lukee huvikseen yli tuhatsivuisia koukeroisia romaaneja eikä siksi säikähdä monimutkaista lausetta lehtikritiikissäkään. Itse en ole Liukkosen kirjoja lukenut, mutta olen kuvitellut, että niitä ei ole ensisijaisesti suunnattu päätalolaista klapiproosaa fanittavalle yleisölle, joka odottaa kirjailijan ”sanovan asiat niin kuin ne on”. Voin tietysti olla väärässä.

Noin muuten olen kyllä Mykkäsen kanssa samaa mieltä. Varsinkin humanistit, joiden muuten pitäisi olla kielenkäytön ammattilaisia, kirjoittavat löysää tekstiä, jossa käytetään tiettyjä ilmaisuja vain siksi, että niitä on totuttu käyttämään ilman, että edes pysähdytään miettimään mitä ne tarkoittavat. Eivätkä ne enää edes välttämättä tarkoita mitään. Käytetty esimerkki ”tyyli nojaa vahvasti” kuulostaa juuri siltä, jollaisia jokainen humanistiproosaa lukenut on joskus lukenut.

Melkein tekee mieli koostaa lista humanistisista höttöfraaseista. Enkä tarkoita tällä mitään erityistä terminologiaa, vaan ilmaisuja, jotka eivät aidosti tarkoita mitään. Yksi inhokeistani on ”heijastella”. Kun esimerkiksi kulttuurintutkimuksessa ei oikein voi sanoa, että ”x on y” tai ”x tarkoittaa y:tä”, ne ”heijastelevat” toisiaan tai ”heijastelevat käsityksiämme”. Näin pysytään asiasta sopivalla abstraktilla etäisyydellä varsinkin, kun käytetään heijastaa-verbin frekventatiivijohdosta (pahoittelen sivistyssanaa) joka tekee siitä entistä epämääräisemmän. Samassa epämääräisyyden hengessä käytetään ilmaisua ”rakennetaan merkityksiä”.

Hermanin kirveelle töitä (Kritiikin uutiset)

Herman Raivio kirjoittaa samasta aiheeesta kuin minäkin, mutta laajemmin ja taustoittavammin: Kirveellä on töitä: negatiivisesta kritiikistä.

Tähän alle voin myös linkittää erään suosikkikriitikeistäni, jossa Putte Wilhelmson arvioi vuoden 2018 nobelistin Olga Tokarczukin romaanin Alku ja muut ajat sen ilmestyttyä suomeksi vuonna 2007. Putte on tunnetusti tunnettu tylyttäjänä, joka voi sanoa pahastikin, mutta olisiko hän tuoreeltaan arvioinut vuonna 2018 Nobel-voittajan teoksen samalla tavalla? Tai olisiko hän edes käyttänyt sen arvioimiseen enemmän aikaa ja vaivaa, eräs tarkkanäköinen nimittän huomasi, että arvostelun lause:
”Ilman mitään tutkimuksellista näyttöä otaksunkin, että Tokarczukin innokkaimmat lukijat seuraavat muita ihmisiä useammin horoskooppeja, uskovat homeopatiaan, omistavat vähintään kaksi Feng Chui -opasta ja ovat käyneet kerran enkeliterapiassa.” muistuttaa kovasti teilausta Peter Höegin kirjasta Hiljainen tyttö (Parnasso 4/2007): ”Ilman mitään näyttöä otaksunkin, että Höegin uuden romaanin varauksettomimmat ihailijat seuraavat muita ihmisiä useammin horoskooppeja, omistavat vähintään kaksi fengshui-opasta ja uskovat homeopatiaan.”

Bookea ei ole kustantamo, eikä etenkään ”pohjoismaiden suurin”

Bookea-niminen firma mainostaa minulle Facebookissa olevansa ”Pohjoismaiden suurin kirjakustantamo”. Tässä on kaksi ongelmaa: ensinnäkin ks. firma tuskin on ”pohjoismaiden suurin”, todennäköisesti joku Bonnier on suurin (samaa konsernia kuin WSOY), eikä Bookean kirjoista kukaan ole kuullut koskaan missään. Toinen ongelma on siinä, että Bookea ei edes ole kustantamo.

On kohtalaisen ongelmallista, että ”kustantamo”- nimitystä käyttävät sellaisetkin firmat, joilla ei ole kustantamisen kanssa mitään tekemistä. Suomen kielen sana ”kustantaa” tarkoittaa maksamista tai rahoittamista. Bookean toimintakonsepti perustuu siihen, että se painattaa kirjoja ja lasku jää kirjailijalle, ts. ”artisti maksaa”.

Edellä mainitussa ei sinänsä ole mitään väärää, mutta se hämärtää oikean kustantamisen ja painattamisen rajaa. Ifolor on ihan näppärä palvelu, mutta ei se silti ole minun valokuvanäyttelyni kuraattori. Jos joku ravintola mainostaisi, että ”kustannamme illallisesi”, olisi se selkeästi harhaanjohtavaa markkinointia (”no me nyt olemme tällainen omakustanneravintola”).

Aina kun näitä asioita nostaa esiin, ainoat kommentit ovat luokkaa ”miksi vihaat omakustanteita?” ja ”eivätpä omatkaan kirjalliset saavutuksesi kaksisia ole”. Ei minulla ole mitään omakustanteita vastaan, ja suurella todennäköisyydellä tulen julkaisemaan omalla kustannuksellani vielä jotain ja silloin käytän jotain tämän kaltaista tarvepainatuspalvelua. Mutta ei se silti tee vielä Bookeasta kustantamoa ja minusta tällainen harhaanjohtaminen on ongelmallista.

Bookea mainostaa sivuillaan ”sen lisäksi, että voit kutsua itseäsi kirjailijaksi, voit myös tienata kirjallasi rahaa!” Minun mielestäni kuka tahansa voi kutsua itseään kirjailijaksi, ei se ole minulta pois. Itse en ole kutsunut itseäni kirjailijaksi kuin korkeintaan ironisesti. Nykyisessä Idols-henkisessä kulttuurissa kirjailijuus on tietysti yksi tapa tulla julkkikseksi, tai ainakin voi elätellä toiveita sydänverellä kirjoitettu omakustannekirja ”löydetään”, koska ”eihän sitä koskaan tiedä” ja ”ehkä unelmista tulee totta”.

Mitä rahaan tulee, ei Bookea varsinaisesti valehtele, jos painotetaan ilmaisua ”voit tienata”. Siinä vaiheessa kun kirjailija on maksanut omista kirjoistaan Bookealle esim. 100:sta kappaleesta á 20€, tai mitä ikinä ne maksavatkin, on kirjailija itse vastuussa oman kirjansa myynnistä, lähinnä tuttavilleen. Onkin varsin kovan työn takana saada tuosta edes omansa pois, kirja kun ei ole kovin hyvä myyntiartikkeli. Vai kuinka suurella summalla itse ole ostanut vaikkapa kuluneena vuonna (omakustantajien) kirjoja? Sen jälkeen kun olet tuttaviltasi kerännyt sen 2 tonnia, voit alkaa ”tienata”, vähän kuin verkostomarkkinoinnissa. Bookea luonnollisesti tilittää myymistään kirjoista sovitut prosentit, mutta olisi mielenkiintoista tietää tilastoja. Kuinka monta kappaletta ”pohjoismaiden suurin kustantaja” keskimäärin kutakin nimikettä myy? Varsinkin, kun en ole kirjaharrastajana niitä edes nähnyt missään myynnissä.

On siis selvää, että asiakas ei ole lukija, vaan kirjailija, jolta Bookean liiketoimintamallissa raha kerätään. Onko siinä siis mitään väärää? Ei, jos kokee saavansa rahalleen vastinetta. Mutta sen kutsuminen kustantamiseksi on harhaanjohtavaa.

Oman elämänsä salamat

Hiltunen laittoi kätensä rinnalle ristiin, nosti päänsä kenoon ja puhui rintaäänellä kuin olisi messunnut: – Ja kiitoksen kukko lauloi korkealla äänellä: ettet vainen valehteliski. Sillä kirjoitettu on: joka tekee sen yhdellekin näistä pienimmistä, niin parempi olisi että sille ripustettaisiin tahkonkivi mulkunvarteen niin kun viulunkielen talla, mutta joka tekee saman tempun neitsyelle pääsiäisyönä, sen on oleva taivasten valtakunta.
– Ja Jeesus lähti Kapernaumista kolmen lapsen äidin kanssa ja pysäytti mossensa vähän ennen Jerikon tiehaaraa ja poikkesi ämmän kanssa tiepuoleen ja sitä paikkaa on siitä alkaen kutsuttu Raapatraapatiksi, se on: kaks aasinhäntää ristissä. Ja Jeesus sanoi jenkilleen: oi te epäuskoiset, jos minä en tulisi Jerusalemiin tiineen aasintamman kanssa niin te sanoisitte ettei Jeesus ole Jumalan poika.
– Ja totisesti minä sanon teille, kun tulee päivä niin te huudatte täällä on Herra ja tuolla on Herra ja jokapuolla Herra ja hiialahiiala mutta te ette enää muista että Jeesus seurustelee vakituiseen tiineen aasintamman kanssa koska Jeesus ei ole mikään tuhkamuna.
– Ja kun Pietari oli laittanut toistakymmentä kuivaa jaloviinaa tuulensuojaan, hän maksoi laskun ja käski portsarin soittaa taksin. Ja tapahtui että kun Pietari pääsi huoran kanssa kämpille, hän ei tuntenut mestaria joka oli loikannut Tuulensuusta siivelle. Ja katso, he tekivät junan. Ja kun aamu valkeni, Jeesus katsoi Pietariin ja sanoi: katso ihmistä. Ja Jeesus meni kolmesti kuselle mutta Pietari itki niin katkerasti että hätä meni ohi.
Hiltunen pyöritti päätään, ponkaisi penkistä ja putosi takaisin ja jollotti nuotin kanssa kuin ortodoksinen pappi. – Ja pyrämiitin esirippu halkesi keskeltää, ja riekaleet heilu kolme päivää tuulessaa, ja kaikki kukot kieku niin perkeleesti saunankiukaalla ja haudat levisivät kuin Jokisen eväät, ja Jeesus huusi suurella äänellä: Ollaanko Pispalassa kun on verinen perse ikkunassa, aameen. (Salama, Hannu. Juhannustanssit. 1964 )

Jokainen tämän kohdan tietää ja väsymiseen asti siitä kohkataan, tosin ei enää kukaan kehtaa tunnustaa siitä kauhistuvansa. Onhan Juhannustanssit monessa lukiossa pakollisena lukemisenakin, ainakin omana aikanani oli. Jos Salamasta joku jotain tietää, niin jumalanpilkkatuomion ja aina kun sananvapaudesta ja siihen liittyvistä oikeudenkäynneistä keskustellaan, kaivetaan Salaman nimi esiin.

Siksi tämä tuli minullekin mieleen Johanna Vehkoon vapauttavasta tuomiosta, jonka korkein oikeus langetti tällä viikolla. Vehkoo oli sosiaalisessa mediassa kutsunut äärioikeistolaista koomikkoa natsipelleksi ja tullut sen vuoksi asianomaisen toimesta haastetuksi käräjille. Prosessin tuloksena molemmat kokevat olevansa oikeusmurhan uhreja: salamaksi Salaman paikalla on tunkua.

Muistan myös ajan, jolloin oikeudenkäyntejä jumalanpilkan kaltaisesta asiasta pidettiin naurettavina. Nähtäväksi jää, miten hyvin tällaiset tapaukset vanhenevat ja voidaanko esimerkiksi jo 10 vuoden päästä avoimesti tunnustaa, että onhan korkeimman oikeuden resurssien käyttäminen tällaisista asioista kinastelemiseen perin kummallista.

—

Edit: Mikään tuskin voisi olla ironisempaa kuin Päivi Räsäsen vertaaminen Hannu Salamaan, mutta näin kuitenkin tehdään, koska ajat ovat sellaiset kuin ovat. Antti Hurskainen kirjoittaa tästä Ylioppilalehden esseessään. Kirjallisen kromeluurin alla (tl/dr) tärkeä pointti on kysyä, että mitä Räsänen oikeastaan haluaa sanoa, mille hän vaatii sananvapautta? Hän väittää, ettei halua loukata tai syrjiä ketään, toisin kuin Salama, joka suoraan kertoi, että halusi ”pilkata ja loukata kansalaisten jumalakäsitystä ja uskonnollisia tunteita”. Kutsuessaan seksuaalivähemmistöjä ”syntiksiksi” taas Räsänen ei katso loukkaavansa heitä. Ehkä hänenkin pitäisi tunnustaa, että kyllä hän oikeasti vähemmistöjä haluaa loukata, ja sitten voitaisiin keskustella siitä, minkälainen vapaus siihen voi olla.

(Ja noin muuten pidän Räsäsen syytteitä naurettavana hakuammuntana, jolla tuskin edistetään mitään hyviä päämääriä. Räsänen tulee selviytymään tästä voittajana, oli oikeuden tuomio mikä hyvänsä.)

Vuosi 2021 kirjoina

Tänä vuonna keskityin lukemaan erityisesti suomalaisia elämänkertoja ja elämänkerrallisia teoksia. Uudempia elämänkerrallisia kaunokirjallisia teoksia tavataan kutsua ”autofiktioksi”, joka tarkalleen ottaen tarkoittaa tietyntyyppistä omaelämänkerrallista teosta (jossa käytetään tekijän nimeä päähenkilön nimenä), mutta nykyään kaikenlaiset omaelämänkerrat ovat autofiktiota.
Varsinaisia elämänkertoja (omaelämänkertoja tai muiden kirjoittamia) luin tänä vuonna seuraavilta henkilöiltä: Jussi Halla-aho, Olavi Paavolainen, M.A. Numminen, Jarkko Martikainen, Matti Nykänen, Kai Merilä, Lauri Viita, Kalle Päätalo, Hannah Arendt, Arto Paasilinna, Noah Trevor, Ville Haapasalo, Juhani ”Juice” Leskinen, Pentti Haanpää, Helmi Krohn ja Jan Jalutsi.

Tämän lisäksi päiväkirjoja painettuina luin Pentti Saarikoskelta, Aila Meriluodolta ja Pekka Kejoselta, sekä muistelmia Pentistä hänen siskoltaan Sirkka Garamilta ja ex-vaimoltaan Tuula Saarikoskelta.

Henrik Tikkasen kadunnimisarja olisi nykyään tyypillistä autofiktiota ennen kuin sitä nimitystä oli keksittykään, mutta varsinaiseksi omaelämänkerraksi en sitä laske. Näistä 70-luvun tunnustuskirjoista on tavattu käyttää nimitystä ”avainromaani”. Samoin luin Märta Tikkasen runokokoelman Vuosisadan rakkaustarina, jota on pidetty vastauksena Henrik Tikkasen tunnustukselliselle sarjalle.

Samassa hengessä luin osia Hannu Salaman Finlandia-sarjasta ja niitä edeltävän romaanin Tapausten kulku.

Kokeeksi piti lukea jotain, jota välttämättä ei tulisi luettua, eli Kalle Päätalon Ii-joki -sarjasta Kunnan jauhot. Myös Päätalon kirjat ovat samaa autofiktio-kamaa ennen autofiktion keksimistä. Paikoitellen pidinkin, varsinkin ronskimmista elämän tosiasioiden kuvauksista, mutta jäänee toistaiseksi muut Päätalot lukematta.

Ja kaukana siintää meri on fiktiivinen Toivo Pekkasen elämänkerta, jonka on kirjoittanut ja omakustantanut hänen tyttärensä Riitta Tenni. Vahvasti päätalomainen meininki oli teoksessa, mutta kaunokirjallista nautintoa en valittavasti siitä saanut.

Kirjeromaani tulee lajityyppinä lähelle elämänkertaa, ja tänä vuonna luin Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjeenvaihtoon perustuvan Silloin tällöin onnellinen. Olin tähän melko pettynyt, vaikka Tamminen onkin suosikkikirjailijoitani. Hänen poikansa Antti Röngän kirjoja en ole lukenut, mutta ilmeisesti ne ovat nekin äärimmilleen vietyä tunnustuksellista omaelämänkerrallista autofiktiota.

Joonatan Tolan Punainen planeetta kertoo hänen (ja näyttelijä Pamela Tolan) isästä Mikko Tolasta autofiktion keinoin. Tyylillisesti tästä tuli mieleen jostain syystä paikoitellen Daniel Katz ja etenkin alussa em. Henrik Tikkanen. Tykkäsin kyllä, mutta en silti voi olla ajattelematta, olisiko tämä saanut yhtä suurta huomiota, ellei tässä olisi ollut juuri se autofiktiivinen linkki todelliseen Joonataniin, joka surusilmäisenä poseeraa lehtien sivuilla (sekä hänen tunnettuun siskoonsa). Ja minä tietenkin olen tällaista kysellessäni paha ja kylmä ihminen.

Mika Terhon Niittyvilla—Pattaya all night long -kirja oli ilmestyessään 2014 liiankin todenmukainen ja sensuroitiin, koska se sisälsi vaitiolovelvollisuuden piiriin kuuluvaa tietoa Terhon työpaikalta mielisairaanhoitajana. Olen ymmärtänyt, että Pattaya, rakastettuni olisi korjattu versio edellä mainitusta. Koska ilmiö sinänsä kiinnosti, luin tämän ja oikeusprosessista ”kertovan” kirjan Syytetty, jota ei voi pitää kovin selkeänä selontekona.

Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto oli varmasti ensimmäinen Finlandia-voittaja, jonka olin lukenut ennen sen julistamista voittajaksi. Yllättävän koukuttava teos, vaikka en näin kokeellisista teoksista välttämättä pidäkään (Borgesit, Perecit ja Sarrautet ovat tyypillisesti aika raskasta kamaa minulle, kenties suomenkielinen teksti veti paremmin). Hieman petyin kun kuulin, että se oli kirjoitettu perustuen kirjailijan omiin kokemuksiin sydänleikkauksesta. Eikö tämäkään teos ole vapaa omaelämänkerrallisista viittauksista? Samoin lukunautintoa vähensi, kun jossain vaiheessa tajusin, että ainakin osassa kirjan henkilöissä on viittaus reaalimaailman ihmiseen, enkä oikein jaksanut alkaa bongailla henkilöhahmoja, vaan keskittyä vain itse tekstin sisäiseen maailmaan.

Kevyemmästä päästä Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja (osa 1) on nimensä mukaisesti päiväkirjamuodossa, mutta ei varsinaisesti kai ”tosiasioihin perustuva”. Toisaalta, päähenkilön nimi on Juha, joten eikö tämän pitäisi olla juurikin sitä autofiktiota? En muistanutkaan, että tämä oli alun perin ilmestynyt blogimuodossa.

Se kaikkein tunnetuin omaelämänkerta (autofiktio?), eli Augustinuksen Tunnustukset jäi valitettavasti kesken, vaikka antiikkisista kirjoista pidänkin, etenkin Juhana Torkin sujuvina käännöksinä.

Kaunokirjallisuuden puolelta muita kunniamainintoja saa Tommi Liimatan Hautajaiskengät. Olen ollut jo pitkään Tommin fani sekä laulu-, sarjis-, kuunnelma- että kaunokirjapuolella ja pidin tästäkin, jossa oli yllättävän vakavia sävyjä Tommin sanaleikkihuumoriin tottuneelle. Tommillahan itselläänkin oli tämä omaelämänkerrallinen sarja. Jeppis 1 löytyy ihan omasta kirjahyllystä, mutta en vain saanut sitä loppuun asti.

Populistin probleemi

Hajahuomio Jan-Werner Müllerin vasta julkaistun Pelko ja vapaus -kirjan arvostelusta En ole kyseistä kirjaa lukenut, mutta lainaan:

Erilaiset eliitit (taloudelliset, kulttuuriset) eivät kuulu ”oikeaan kansaan”, kuten eivät myöskään etniset ja seksuaaliset vähemmistöt. Asiaa ei mitenkään muuta se, että suurin osa kansasta ei asetu populistien taakse vaaleissa ja mielipidekyselyissä. Populistit ohittavat vaalitulokset ja gallupit vetoamalla ”hiljaiseen enemmistöön”, joka ei saa ääntään kuuluviin tai on vieraantunut mädästä poliittisesta järjestelmästä.

Tämähän ei ole mikään ainutlaatuisen uusi ajatus: jo reilut 100 vuotta sitten Suomen itsenäistymisen alla vähän joka taho halusi määritellä ”kansan” omien poliittisesten intressiensä mukaan. Oikeistolle kansa oli ”se aito Suomen kansa” erotuksena esim. Venäjän kansasta tai ”epäaidosta kansasta”, johon eivät kuuluneet poliittiset vastustajat kuten kommunistit. Vasemmistolle kansa oli työväestöä, mielellään poliittisesti herännyttä, kun taas ”porvaristo” ei ollut kansaa. Samanlaisista lähtökohdista nykypopulistikin ammentaa, oli sitten kyse oikeistopopulismista, joka lienee tämän päivän populismin päähaara tai vasemmistopopulismista, jonka olemassaolo usein unohdetaan.

Huvittavaa onkin, että mitä syvemmälle marginaaliin mennään, sitä jyrkemmiksi erottelut menevät. Huvittavaa siksi, että sitä pienemmäksi myös ”kansaan” kuuluvien joukko muuttuu kun kriteerit tiukentuvat, mutta edelleen ”kansaksi” käsitetään jonkinlainen abstrakti, mutta aito enemmistö, joka ei kuitenkaan missään näy, mutta jota ääri-ideologia edustaa.

Karikatyyrimäisesti tällaista saattaa edustaa se kommuunissa elävä anarkosyndikalisti, joka tappelee tiskivuoroista yhtä lailla kuin aatteen yksityiskohdista ja on jatkuvassa sodassa samassa kommuunissa eläviä trotskilaisia, maolaisia ja stallareita vastaan, mutta etenkin niitä ulkomaailman sivistymättömiä karvaperseduunareita, jotka eivät osaa sukupuolen moninaisuuden ja antirasistisen rodullisuuden tarkkaa terminologiaa, eikä itseasiassa tule toimeen oikein kenenään kanssa ja silti jollain salaperäisellä tavalla katsoo edustavansa kansainvälistä proletariaattia eliittejä vastaan.

Karikatyyri toiselta laidalta on se haja-asutusalueiden natsi, jolle kaikki paitsi se puhdasoppisin etnonationalismi on kommunismia ja puhdasrotuisen suomalaisuuden kriteerit niin tiukat, että niitä ei läpäise sisäsiittoisinkaan sysmäläinen pienviljelijä, jos on kerran erehtynyt äänestämään demareita, eivätkä kansaan kuulu esimerkiksi homot, yliopiston käyneet, naiset, kasvissyöjät, suomenruotsalaiset, eivätkä etenkään perussuomalaisia kannattavat petturit.

Yhtä kaikki, ääriliikkeetkin ovat omaksuneet juuri sen populistisen lähtökohdan, että juuri he edustavat sitä oikeaa kansaa, joka ei vaalituloksissa näy, mutta kuitenkin ”nousee”. Mistä tai kenestä se nousee, sitä ei tiedä kukaan.

Sika puhuu (Plutarkhos)

Plutarkoksen dialogeissa siaksi muutettu sofisti Gryllos sanailee Kirken saarella Odysseukselle seuraavaa:

Tiedät varmaan, että on olemassa erityyppisiä intohimoja. Ruuanhimo ja jano ovat luonnollisia ja eräällä tavalla välttämättömiä, kun taas seksuaalinen halu, jonka perusta on kyllä luonnollinen, voidaan aivan hyvin jättää huomiotta, jollei sitä käytetä. Seksuaalista halua voidaan siten nimittää luonnolliseksi, mutta ei välttämättömäksi.

Mutta teillä ihmisillä on haluja, jotka eivät ole luonnollisia eivätkä välttämättömiä ja jotka syntyvät hyökynä ulkopuolelta tulevien turhien kuvitelmien ja muodontajun puutteen seuraksena. Niitä on niin paljon, että kaikki luonnolliset halunne peittyvät niiden alle, niin kuin vieraat tulokkaat surmaavat maan alkuperäiset asukkaat. Eläinten sielut ovat sen sijaan luoksepääsemättömiä ja näiltä vierailta intohimoilta suljettuja; eläimet elävät turhista luuloista vapaina ikään kuin asuisivat kaukana merestä. Ne elävät vailla ylellistä ja ylenpalttistaelämää ja pitäytyvät ankarasti kohtuullisessa elämäntavassaan. Ne pyrkivät yhä paremmin hallitsemaan halujaan, joita on vain muutama, ja nekin sisäsyntyisiä.

— Teoksesta Plutarkhos, Eläinten älykkyydestä. Suom. Tua Korhonen & Liisa Kaski.

Kritiikin vastaanottamisesta (Kettu & Liukkonen)

Jyrki Lehtola kirjottaa kolumnissaan jyrkilehtolamaiseen tyyliinsä kirjailijoiden suhtautumisesta kritiikkiin. Joku linkkasi tämän Facebookin Kirjailijanloput-ryhmään ja kommentoin lyhyesti sinnekin, mutta säästin jaarittelut tänne blogiini, josta kukaan ei niitä lue.

Kolumnissa viitataan Maaria Ylikankaan arvosteluun Miki Liukkosen romaanista Elämä: esipuhe ja Oskari Onnisen arvosteluun Katja Ketun kirjoittamasta Ismo Alangon elämänkerrasta. Molemmat kritiikit suhtautuvat kohteeseensa kriittisesti, elleivät jopa negatiivisesti. Kritiikin kohteet ovat tästä suuttuneet ja tuoneet sen julki.

Ajallemme tyypillisesti keskustelua käydään Facebookissa ja Instagramissa. Tältä pohjalta tietysti voi kyseenalaistaa koko keskustelun tason, ehkä myös sen mielekkyyden: ehkä kukaan ei edes pyri vakavaan debattiin, joku FB tai Insta-kommentointi on enemmänkin höyryjen ulos päästämistä. Kaverit sitten lähettävät peukkuja, sydämiä ja tsemppaavia kommentteja. Se, että onko arvosteluita luettu, ei ole oleellista, tärkeintä on jakaa jaksuhaleja kaveriporukassa, mihin kyseiset alustat onkin luotu, ei niinkään vakavaan kulttuurikeskusteluun.

Silti on jotenkin huolestuttavaa, miten ammattikirjoittajat ja heidän kaveripiirinsä, jossa näyttäisi olevan myös aika monta ammattikirjoittajaa, suhtautuvat negatiiviseen palautteeseen sellaisella selkäydinreaktiolla, että ensimmäinen toimintamalli on kriitikon henkilöön käyminen.

[k]riitikolle näyttäisi olevan tärkeämpää briljeerata sivistyssanoilla sen sijaan että tulisi sanoneeksi itse kirjasta yhtään mitään.

Itse en kokenut arvostelua vaikeaksi, kenties siksi että olen sellainen parjattu kirjallisuudenopiskelija (tai vain helvetin fiksu), mutta onko siis noin, että jos arvostelussa käytetään sanaa ”metafiktio”, jättävät ne artopaasilinnafanit ostamatta 1000-sivuisen kielellä ja kerronnalla leikittelevän kokeellisen postmodernin kyborgiromaanin? Ilmeisesti näin, sillä niin moni kiiruhtaa kommentoimaan, että ei ”ymmärtänyt” arvostelusta mitään, ikään kuin se olisi ylpeilemisen aihe. Ollaan jouduttu outoon tilanteeseen, jossa vastakkain ovat ”älyköt” ja Miki Liukkosen lukijat. Onko Miki Liukkonen siis uusi Päätalo, kansaan menevien tolkuttoman paksujen teosten suoltaja, joka puolustaa tavan maalaisjärkeä Helsingin herroilta?

Ja mitä sitten tarkoittaakaan ”yhtään mitään”. Jotain arvostelussa kirjasta sanotaan, vaikka ei niillä sanoilla, joilla Liukkonen Insta-tilillään ohjeistaa, mutta mitäpä virkaa kriitikoilla olisi, jos kirjailijat itse kirjoittaisivat arvostelunsa. Liukkonen väittää, että arvostelu ei ole lyttäävä tai positiivinen, mutta jos Ylikangas kirjoittaa ”Teoksen esteettinen anti on hysteeriselle realismille tyypillistä viimeiseen aivopieruun asti tarkentavaa kerrontaa”, niin vaikeata sitä on ainakaan positiivisena pitää. Tämän ehkä Liukkonen tahtoisi omalla versiollaan korvata. Tai sitten tekstiä ei ole luettu, mistä keskustelussa tunnutaan kriitikoita syyttävän useampaan otteeseen.

Liukkonen penää ”Oliko kirja siis hyvä vai ei?” Mielestäni kirja-arvostelun tehtävä ei ole päättää näiden kahden ääripään välillä (tosin, eikö Markku Soikkeli aikoinaan Kirja A & Ö -ohjelmassa näin kirjoja pisteyttänyt?), mutta jos jo otsikossa teos nimetään ”möhkäleeksi”, niin ei kai se kovin mairittelevaa ole.

Oskari Onnisen arvostelu Ketun kirjoittamasta elämänkerrasta on kieltämättä teilaus, mutta kirjoituksessa kuitenkin esitetään sille perusteita. Vähemmän perusteita esitetään Katja Ketun Facebook-seinällä (EDIT: keskustelu on näköjään poistettu n. tunti sitten), jossa lähes sadan kommentin voimin kuvaillaan Onnista katkeraksi idiootiksi, jolla on tapana huvikseen lytätä erityisesti naistaiteilijoita kuitenkaan kirjallisuudesta, musiikista tai oikeastaan mistään muustakaan mitään ymmärtämättä.

On selvää, että arvosteluitakin saa arvostella, mutta silloin olisi toivottavaa, että se tehtäisiin rakentavasti. Molemmat kirjailijat tuntuvat kokevan olevansa ajojahdin uhreja: Kettu henkilökohtaisen, Liukkonen ”ideologisen”, joskaan hän täsmennä mitä ideologiaa hän tarkoittaa. Ja tsemppaajat voivat vain tsempata, koska eivät itsekään ole vielä kyseisiä kirjoja lukeneet.

Myös Helsingin Sanomat on saanut oman osansa verkkovihasta, joka muistuttaa sitä tyypillistä ”valtamedia valehtelee” -diskurssia. Helsingin Sanomat on monoliitti, jota vastaan yksittäinen kirjailija (lue ”toisinajattelija”) lähtee donquijotemaisen rohkeasti. Tästä moraalisesta positiosta käsin voi olla vain oikeassa.

Huomaan tässä vaiheessa oikeastaan vain kirjoittavani auki Lehtolan humoristista kolumnia, mikä tietysti on pelkkää vitsin selittämistä, eli tylsää.

Olenhan itsekin tullut haukutuksi Hesarin sivuilla. Niin se menee ja siihen kirjoittajana pitää tottua. Olivatko haukut aiheellisia? Olivat varmasti, mutta halusin silti kirjoittaa niihin vastineen (jota tuskin kukaan luki).
Sosiaalisessa mediassa sain minäkin hyväntahtoisia kommentteja ”ei kritiikeistä tarvitse välittää”, ”eivät ne kriitikot mitään tiedä” ja ”Hesari vainoaa pieniä kustantamoita”. Ymmärrän tsemppaajien halun lohduttaa, mutta kyllä aikuisen ihmisen tulisi osata ottaa kritiikki vastaan. Kirjailijana kasvaakseen se on välttämätöntä, mutta tuntuu se vaikeata olevan pidempäänkin kentällä vaikuttaneille.

Suuttuisipa joku tästä — kirjasodista ja kirjakohuista

Antti Hurskainen kirjoittaa Suomen kuvalehdessä (”Kirjasodan muistolle” 4.12.2020) samoista asioista, joista minäkin parissa bloggauksessani. Hurskainen suhtautu nostalgisesti takavuosien kirjasotiin, kun meillä on vain tuhnuisia ”kirjakohuja”. Itseäni kiinnostaa onko niin, että tietty ”kohu” tai jopa ”kirjasota” on sisäänkirjoitettu kirjan vastaanottoon? Tai performanssin, jos ajatellaan monia 60-luvulla kohauttaneita tapauksia. Ja onko niin, että se luenta on kutakuinkin seuraava: kirjailija on liberaalien hyvisten puolella konservatiivisia pahiksia vastaan, jotka yrittävät sensuroida uhrikirjailijaa, mutta lopulta historia on vainotun puolella ja edistys edistyy?

En tiedä liittyykö tämä mihinkään, mutta yritin katsoa Esa Saarisen kehuttua (kohuttua?) luentosarjaa Youtubesta. Kahden ensimmäisen luennon narratiivi oli ”jos sä niinku vähänkään ajattelet sun ajattelemisen ajattelemista, niin ehkä sieltä sun ajattelusta vois nousta esiin jotain sellaisia sun elämää parantavia juttuja, ehkä”. Sisäänkirjoitettu oletus on, että ajattelemalla tulee osaksi tai ainakin lähemmäksi sitä ajattelevien liberaalien valtavirtaa, pois ”trumpilaisuudesta”. En ole silti oikein varma, että ajatteluun syventyminen, suoranainen ”mindfulness” ja oman ajattelun reuna-alueiden tutkiminen automaattisesti johtaisi liberaaliin herätykseen. Voi se yhtä hyvin johtaa siihen, että ryhtyy jihadistiksi.

Kirjoitin aikaisemmin M.A. Nummisen aiheuttamista kohuista. Hänen elämänkertansakin (Kaukana väijyy ystäviä. Docendo. 2020) läpi kulkee narratiivi, jonka mukaan häntä on jatkuvasti pyritty vaientamaan ja sensuroimaan. Ehkä hänen laulunsa vain eivät ole kovin hyviä? Onhan siellä mukana hauskojakin juttuja ja joitakin kuuntelee ihan ilokseen, mutta väittääkö joku kuuntelevansa nautinnollisesti hänen laulamiaan Schubertin liedejä tai oppiiko hänen versiostaan Tractatuksesta filosofiaa? Vai onko niin, että itsetarkoituksellinen kohahduttaminen on jo kirjoitettu sisään itse teokseen ja mitä ilman se oikeastaan ei olisi mitään muuta kuin tyhjä kuori?

Hurskaisen esseen luettuani tuli samanlainen olo: onko kirjasota kirjoitettu sisään tietyntyyppisiin kirjoihin, ja kun kirjasotia ei enää synny, myös kirjoista itsestään jää pois jotain oleellista?

Oman kirjani Rauta-ajan julkaisusta tulee nyt vuosi, ja pieni etäisyys on antanut tilaa miettiä kriittisesti omaa teosta (kriittisellä en tarkoita tällä, että katuisin mitään tai en seisoisi kirjoittamani takana tai pitäisin kirjaani ”huonona”; jotenkin nykydiskurssissa on myös se piirre, että kaikki on ”ihan hyvää” ja jos omia tekemisiään ruotii kriittisesti, tulee aina joku kertomaan, että ”ihan hyvä kirjahan se oli, Joni”). Kirjoitan ahkerasti seuraavaa teostani, joka on monessa mielessä toisenlainen romaani, ja ymmärrän nyt että ehkä Rauta-aika oli työ, joka piti tehdä alta pois. Se oli jossain määrin paineiden ulos päästämistä, karstan poistamista moottorista, tarkoituksellista provokaatiota ja punk-asennetta.

On selvää, että jos Rauta-aika olisi julkaistu (ja noteerattu) Rintalan, Salaman ja Matti Juhani Koposen kulta-aikaan, siitä olisi tullut kohu. Siihen aikaan kirjoja julkaistiin vähemmän, jolloin yksittäisellä teoksella oli suurempi painoarvo yhtenäiskulttuurissa (mikä myös tarkoittaa, että Rauta-aikaa ei olisi siihen aikaan julkaistu). Nyt pienkustantamon kirosanoja sisältävä esikoisromaani ei oikeastaan kiinnosta kovinkaan monia, ja siihen tarttuvat ovat jo tottuneet naturalistisiin huumekuvauksiin ja räävittömiin seksikohtauksiin ja ne, jotka niistä eivät pidä, eivät todellakaan ryhdy oman elämänsä simojoeksi. Se olisi täysin mieletöntä siinäkin mielessä, että jossain Internetissä on sata kertaa kuvottavampaa kielenkäyttöä. Välillä tuntuu, että poliitikot itse käyttävät pahempaa kieltä kuin ”kohukirjailijat” ja nimenomaan poliitikot sieltä konservatiiviselta laidalta.

Halusinko sitten herättää kohua? Tunnustan joskus sanoneeni, että jos kukaan ei loukkaannu kirjastani, koen epäonnistuneeni. Ja nyt näyttää kovasti siltä, että näin on käynyt. Muutama tuttu äidinkielenopettaja on kertonut suosittelevansa sitä oppilailleen. Toisaalta, luetaanhan Juhannustanssejakin peruskouluissa ja lukioissa. Ei ole epäselvää, millä puolella historiaa kukin seisoo. Vielä kun August Ahlqvist tunnetaan äidinkielentunneilla ainoastaan pahiksen roolissa ja Kiven teilaajana, tulee lähes myötähäpeä siitä, miten halutaan vedota oppilaisiin kirjailijoiden ”kapinallisuudella”, ikään kuin sillä voitaisiin saada kirjallisuus pelastettua ja nuoret ”palautettua” lukemisharrastuksen piiriin.

Ennen kaikkea halusin kuvata niitä syrjäytyneitä varhaisaikuisia, jotka eivät aivan ole kasvaneet aikuisiksi (useat ovat tulkinneet tämän vuoksi romaanihenkilöt nuoriksi), eivätkä oikein ole päässeet työelämään tai parisuhteeseen kiinni. Tyypillisesti näihin törmää esimerkiksi Ylilaudan kaltaisilla sivustoilla. Olisi ollut epärealistista kuvata tämän tyyppisiä hahmoja ilman rasismia, infantiilia seksismiä ja turhautuneita väkivaltafantasioita. Totta kai teoksellani halusin nimenomaan vastustaa vaikkapa rasismia ja seksismiä, mutta teokseen ei ole myöskään sisäänkirjoitettu mitään lukuohjetta. Sellainen tulkinta, että kirja on umpirasistinen, umpiseksistinen, huumeiden- ja alkoholinkäyttöön kannustava ja väkivaltaa ihannoiva, on täysin mahdollinen ja relevantti.

Ja jos minulta Salaman tapaan kysyttäisiin, halusinko loukata kirjallani, niin Salaman tapaan voisin vastata, että kyllä halusin loukata sellaista ihmistä, jolle naiivi liberalismi on maailmankatsomus ja joka pitää ”syrjäytyneitä nuoria” jalojen villien kaltaisina pohjimmiltaan samalla tavalla ajattelevina olosuhteiden uhreina, mutta kuitenkin toisesta kulmasta katsottuna pelottavina ”kouluttamattomina” massoina, jotka eivät ymmärrä kompensoida kerskakulutustaan lievällä syyllisyydellä ja osoittaa monikulttuurisuuttaan Facebook-profiilikuvallaan (samalla kun pelottavat maahanmuuttajat halutaan pitää slummeissaan).

Kirjasotien ja kohukirjojen luenta ja vastaanotto on kuitenkin sillä tavalla vakiintunut, että romaanista luetaan mitä sieltä halutaan lukea. Esimerkiksi tulkinta ”Ossi Nyman (tai romaanin ”Röyhkeys” kertoja) on laiska paska” on paitsi väärä myös mahdoton. Eivätkä ne, jotka valittavat, että keskustelu romaanista on oikeastaan keskustelua keskustelusta, eikä romaanista itsestään myöskään keskustele romaanista ja sen sisällöstä vaan keskustelun keskustelusta (kuten Hurskainen esseesssään).

Entä Rauta-aika? Kustantajan kirjoittamassa takakansitekstissä kirjaa kuvataan sukellukseksi ”nyky-Suomen nurjalle puolelle, jota hyvinvoiva keskiluokka ei ole koskaan kohdannut”, ikään kuin olisin halunnut kirjoittaa jonkinlaisen sosiaaliliberalismin puolustuspuheen. Näin lukija voi turvallisesti asemoitua sellaisen ”kriittisen” yhteiskunta-ajattelijan positioon, josta katsottuna on epäreilua, että se ”hyvinvoiva keskiluokka” siellä jossain ei ymmärrä ”kadun kasvattien” ahdinkoa, toisin kuin hän, ”kriittinen” lukija. Tästä positiosta tekstin häiritsevätkin elementit on mahdollista kesyttää osaksi sitä kirjasodan narratiivia, jossa ”siellä jossain” on se sensori (mahdollisesti hyvinvoivaa keskiluokkaa edustava), joka haluaisi sensuroida kirjan, jossa kirosanojen avulla kritisoidaan yhteiskunnallista epätasa-arvoa, silloinkin kun tosiasiassa kirja ei edes ole kiinnostanut ketään sen vertaa, että siitä olisi voitu ärsyyntyä niin paljon, että joku sen haluaisi sensuroida.

En kuitenkaan halunnut puuttua kustantajan työhön, johon kuuluu takakansitekstien ja mainoslauseiden kirjoittaminen tai muutenkaan ohjata tulkintaa mihinkään suuntaan (ainakaan ennen tätä blogikirjoitusta). Jos kuitenkin jotenkin kommentoin Rauta-aikaa, ohjeistan seuraavalla asenteella: romaani on aina moniaineksinen kokonaisuus, josta kirjailijan ”omaa ääntä” on vaikea, ellei mahdoton tislata ulos ja joka esittää keskenään ristiriitaisia ja riiteleviä aineksia ja toivottavasti provosoi lukijaansa häiritsevälläkin tavalla. Halusin kirjoittaa tavalla, joka voisi kilpailla tv-viihteen, videopeliväkivallan, nettipornon, populistipoliitikoiden ja Twitter-sotien kanssa verbaalisesti. Moni kirja kertoo kerrottavansa rauhallisella ja hyvin artikoidulla äänellä (äänikirjojen aikana myös konkreettisesti), mutta halusin, että tämän kirjan ulosanti muistuttaa päin naamaa huutamista, mahdollisesti sitä kadunkulmassa heiluvaa skitsoa, joka voi millä hetkellä tahansa käydä päälle ja vetää turpaan. En tiedä onnistuinko, ihmiset eivät juurikaan puhu tällaisista asioista.

On tietenkin selvää, että mikäli Rauta-aika olisi ylittänyt minkäänlaista kirjallista havaintohorisonttia ja päätynyt ehkäpä kohuksi tai jopa kirjasodaksi, olisi se ollut onnenpotku. Kukapa ei unelmoisi päätyvänsä Salamaksi salamasotaan? (Joskin Salama itse on kertonut tapahtumien olleen tavattoman raskaita. ) Hurskaisen essee on hyvä kuvaus tästä ilmiöstä, mutta silti sekään ei sano ääneen sitä ilmiselvää paradoksia: me kirjailijat haluamme, että kirjojamme yritetään sensuroida. Kirjoitin aikaisemmin myös, että koko poliittinen keskustelumme on rakentunut näin. Kohukirja (tai ”kirjasotakirja”) on omanlaisensa lajityyppi, johon kuuluvat genrerepertuaarin piirteet tulkitaan sitä vasten, että niillä on tarkoitus kohahduttaa. Se joka kohahtaa, on hävinnyt pelin.

Kirjasotia ei synny paitsi siitä syystä, että ketään ei oikeastaan kiinnosta, myös siitä syystä, että olemme tietoisia kirjasotien logiikasta (”Tään kirjasovan ratekia on tällanen. Sie kirjotat. Sinnuu ritisoijaa.”) ja osaamme muodostaa jo kantamme edes lukematta koko kirjaa. Ehkä emme edes tunnista oikeaa kirjasotaa, jos sellainen joskus vielä syttyisi.