Kategoria: ajankoht

Oman elämänsä salamat

Hiltunen laittoi kätensä rinnalle ristiin, nosti päänsä kenoon ja puhui rintaäänellä kuin olisi messunnut: – Ja kiitoksen kukko lauloi korkealla äänellä: ettet vainen valehteliski. Sillä kirjoitettu on: joka tekee sen yhdellekin näistä pienimmistä, niin parempi olisi että sille ripustettaisiin tahkonkivi mulkunvarteen niin kun viulunkielen talla, mutta joka tekee saman tempun neitsyelle pääsiäisyönä, sen on oleva taivasten valtakunta.
– Ja Jeesus lähti Kapernaumista kolmen lapsen äidin kanssa ja pysäytti mossensa vähän ennen Jerikon tiehaaraa ja poikkesi ämmän kanssa tiepuoleen ja sitä paikkaa on siitä alkaen kutsuttu Raapatraapatiksi, se on: kaks aasinhäntää ristissä. Ja Jeesus sanoi jenkilleen: oi te epäuskoiset, jos minä en tulisi Jerusalemiin tiineen aasintamman kanssa niin te sanoisitte ettei Jeesus ole Jumalan poika.
– Ja totisesti minä sanon teille, kun tulee päivä niin te huudatte täällä on Herra ja tuolla on Herra ja jokapuolla Herra ja hiialahiiala mutta te ette enää muista että Jeesus seurustelee vakituiseen tiineen aasintamman kanssa koska Jeesus ei ole mikään tuhkamuna.
– Ja kun Pietari oli laittanut toistakymmentä kuivaa jaloviinaa tuulensuojaan, hän maksoi laskun ja käski portsarin soittaa taksin. Ja tapahtui että kun Pietari pääsi huoran kanssa kämpille, hän ei tuntenut mestaria joka oli loikannut Tuulensuusta siivelle. Ja katso, he tekivät junan. Ja kun aamu valkeni, Jeesus katsoi Pietariin ja sanoi: katso ihmistä. Ja Jeesus meni kolmesti kuselle mutta Pietari itki niin katkerasti että hätä meni ohi.
Hiltunen pyöritti päätään, ponkaisi penkistä ja putosi takaisin ja jollotti nuotin kanssa kuin ortodoksinen pappi. – Ja pyrämiitin esirippu halkesi keskeltää, ja riekaleet heilu kolme päivää tuulessaa, ja kaikki kukot kieku niin perkeleesti saunankiukaalla ja haudat levisivät kuin Jokisen eväät, ja Jeesus huusi suurella äänellä: Ollaanko Pispalassa kun on verinen perse ikkunassa, aameen. (Salama, Hannu. Juhannustanssit. 1964 )

Jokainen tämän kohdan tietää ja väsymiseen asti siitä kohkataan, tosin ei enää kukaan kehtaa tunnustaa siitä kauhistuvansa. Onhan Juhannustanssit monessa lukiossa pakollisena lukemisenakin, ainakin omana aikanani oli. Jos Salamasta joku jotain tietää, niin jumalanpilkkatuomion ja aina kun sananvapaudesta ja siihen liittyvistä oikeudenkäynneistä keskustellaan, kaivetaan Salaman nimi esiin.

Siksi tämä tuli minullekin mieleen Johanna Vehkoon vapauttavasta tuomiosta, jonka korkein oikeus langetti tällä viikolla. Vehkoo oli sosiaalisessa mediassa kutsunut äärioikeistolaista koomikkoa natsipelleksi ja tullut sen vuoksi asianomaisen toimesta haastetuksi käräjille. Prosessin tuloksena molemmat kokevat olevansa oikeusmurhan uhreja: salamaksi Salaman paikalla on tunkua.

Muistan myös ajan, jolloin oikeudenkäyntejä jumalanpilkan kaltaisesta asiasta pidettiin naurettavina. Nähtäväksi jää, miten hyvin tällaiset tapaukset vanhenevat ja voidaanko esimerkiksi jo 10 vuoden päästä avoimesti tunnustaa, että onhan korkeimman oikeuden resurssien käyttäminen tällaisista asioista kinastelemiseen perin kummallista.

—

Edit: Mikään tuskin voisi olla ironisempaa kuin Päivi Räsäsen vertaaminen Hannu Salamaan, mutta näin kuitenkin tehdään, koska ajat ovat sellaiset kuin ovat. Antti Hurskainen kirjoittaa tästä Ylioppilalehden esseessään. Kirjallisen kromeluurin alla (tl/dr) tärkeä pointti on kysyä, että mitä Räsänen oikeastaan haluaa sanoa, mille hän vaatii sananvapautta? Hän väittää, ettei halua loukata tai syrjiä ketään, toisin kuin Salama, joka suoraan kertoi, että halusi ”pilkata ja loukata kansalaisten jumalakäsitystä ja uskonnollisia tunteita”. Kutsuessaan seksuaalivähemmistöjä ”syntiksiksi” taas Räsänen ei katso loukkaavansa heitä. Ehkä hänenkin pitäisi tunnustaa, että kyllä hän oikeasti vähemmistöjä haluaa loukata, ja sitten voitaisiin keskustella siitä, minkälainen vapaus siihen voi olla.

(Ja noin muuten pidän Räsäsen syytteitä naurettavana hakuammuntana, jolla tuskin edistetään mitään hyviä päämääriä. Räsänen tulee selviytymään tästä voittajana, oli oikeuden tuomio mikä hyvänsä.)

Uusliberalismin krapulasta (vastine Sixten Korkmanille)

Täällä on aikaisemminkin pohdittu Sixten Korkmanin uusliberalismikritiikkiä, ja uusimmassa kolumnissaankin hän käsittelee uusliberalismia ja pitää sitä populismin kasvualustana.

Tällaisiin arvioihin on helppo vasemmistolaisen tietenkin yhtyä. Kyseessä on lähes marxilainen ajatusrakennelma siitä, että ”syvärakenne” (ihmisten taloudellinen puute) määrittää ”pintarakenteen” (katkeruuden kanavoitumisen populistisiin liikkeisiin). Tämä katsantokanta nauttii suurta suosiota koska a) se vaikuttaisi perustuvan konkreettisille tosiasioille b) se tarjoaa moraalisen jalkatuen kritisoida maailman vääryyttä. Kun rasismi ja muu vähemmistöihin kohdistuva viha kumpuavat yhteiskunnallisista vääryyksistä, vaikuttaa siltä että meillä on humaani tapa ymmärtää ja taistella niitä vastaan.

Mutta onko yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja ääriliikkeiden välillä suora linkki? Ehkä rasistinen, seksistinen ja homofobinen nilkki on aidosti rasistinen, seksistinen ja homofobinen nilkki ihan omasta tahdostaan, ei siksi että hänellä olisi ollut taloudellisesti niukka lapsuus.

Taloudellinen epävakaus luonnollisesti ruokkii poliittista epävakautta, mutta onko nykyinen eurooppalainen aateilmasto selitettävissä pelkästään sillä? Tällä hetkellä äärimmäistä taloudellista kurjuutta on Suomessa varsin vähän. Elämme ennen näkemätöntä taloudellista yltäkylläisyyden kautta, jolloin perusduunarikin on rikkaampi kuin keskiluokka vielä sata vuotta sitten. Toki on olemassa marginaalinen, absoluuttisessa kurjuudessa elävä väestönosa, mutta poliittiseksi liikkeeksi sillan alla elävistä kodittomista ei ole. Samoin populististen liikkeiden kannattajissa on paljon heikosti koulutettuja ja matalapalkkaisia, mutta harva heistä elää aidossa puutteessa tai hyvinvointivaltion ulkopuolella. Pikemminkin katkeruutta ruokkii tunne eriarvoisuudesta ja siitä, että jossain eliitti mässää ja katsoo tavallista kansaa nenänvarttaan pitkin.

Korkmania arvostelee Kansan uutisissa myös Anna Kontula. Hänen mukaansa populismin kannattajista merkittävä osa on keskiluokkaa. Tämä noudattelee hänen omaa ideologista karttaansa ja käsitystään ”pikkuporvaristosta” (ääri)oikeistolaisuuden käyttövoimana (Kontulan asiaa käsittelevä kirja on lukematta, mutta kirjaston varauslistalla ja asiasta tullee raporttia myöhemmin). Hänelle vasemmistolaisena (~kommunistina) taas köyhällistö on vallankumouksellinen potentiaali, jonka rooli (oikeisto)populismin lähteenä on aina vasemmistolle ollut koko lailla ongelmallinen. Olen jossain määrin Kontulan kanssa samaa mieltä, mutta tarkempi analyysi vaatisi, että ”luokka” määriteltäisiin kattavasti vuoden 2022 kontekstissa. Esimerkiksi: onko meillä enää muuta kuin keskiluokkkaa? Populististen liikkeiden, kuten perussuomalaisten, kannattajat ovat keskimäärin heikommin koulutettuja (”heikosti koulutettu” on myös joidenkin vasemmistolaisten haukkumanimi, kun halutaan osoitella duunareita), mutta onko esimerkiksi asunnon ja kaksi autoa omistava ja lomat Thaimaassa viettävä palkansaaja varsinaisesti ”köyhällistöä”?

Ongelma on oikeastaan siinä, että kaikkien jakama narratiivi omasta yksilöllisyydestä ja suhteesta yhteiskuntaan on sellainen, että jossain on jokin eliitti, joka meitä kusettaa ja verottaa ja ylläpitää ”rakenteita” ja jota vastaan juuri minä taistelen, jonka vuoksi juuri minun tarinani on autenttinen. Olen yrittänyt aikaisemmin pohtia samaa ilmiötä (mm. otsikolla Väärin rakennettu tasa-arvo, joka oli siinä määrin vajavainen artikkeli, että se varmasti pitää kirjoittaa paremmalla ajalla uusiksi). Kysyttäessä kaikki kertovat olleensa koulukiusattuja, kaikilla on erimielisyyksiä vanhempien kanssa, joutuneet käymään tasapäistävän peruskoulun, kamppailemaan paikastaan maailmassa, tekemään töitä menestyksensä eteen ja sen seurauksena onnistunut tai epäonnistunut, tullut petetyksi tai huijatuksi, joutunut maksamaan veroja, saanut elämässä vähän vähemmän kuin olisi oikeasti ansainnut, kokenut ettei ole saanut hyödyntää omaa täyttä potentiaaliaan.

Esimerkkinä taloustutkija (ei kirjailija) Juha Itkosen twiitin aiheuttama keskustelu: hänen mukaansa päivätreidaajat ovat turhia kansantaloudelle. Koirat kalahtavat ja päivätreidaajat vastaavat: he ovat omasta mielestään ahneita pankkeja vastaan taistelevia robinhoodeja, oikeasti. Esimerkki on kenties kaukaa valittu, mutta kenties valittu juuri siksi: ihan kaikki kuvittelevat olevansa pienen ihmisen puolella jotain monoliittia vastaan.

Protestiliikkeissä ja populismissa tämä narratiivi osataan valjastaa käyttöön (en mene tässä varsinaisiin salaliittoteorioihin, jotka ovat saman ilmiön ääritapaus). Kukapa ei haluaisi olla osa kansanliikettä, joka pudottaa korruptoituneen eliitin jalustaltaan (oikeistopopulistinen tulkinta) tai purkaa hegemonisia valtarakenteita (postvasemmistolainen tulkinta). Ylipäätään ei ole olemassa sellaista poliittista liikettä, jonka iskulausevalikoimaan kuuluisi ”eliitin”, ”status quon” tai ”vallanpitäjien” tukeminen. Tulemme siihen paradoksiin, että eliitit ovat vallassa ja rakenteet voivat hyvin, vaikka kukaan ei niitä varsinaisesti koe kannattavansakaan.

Sosioekonomiset syyt ovat siis vain yksi muuttuja. Tärkeämpää on oman individualistisen narratiivin korostaminen, joka johtaa identiteettipolitiikkaan, joka on löyhyydessään ainoa mahdollinen yhteenliittymä, johon post-ihminen kykenee. Identiteettipolitiikan ytimessä on kokemus kuulumisesta ryhmään, jota sorretaan. Yleisimmin ajatellaan tällaisia ryhmiä olevan esimerkiksi homot tai mustat, ja homofobia ja rasismi ovatkin jakamassamme maailmassa vallitsevia tosiasioita. Listaa voisi jatkaa kaikkien tuntemalla tavalla siten, että sen ulkopuolelle jäävät vain valkoiset keskiluokkaiset heteromiehet, eli varsin pieni vähemmistö etenkin globaalissa katsantokannassa. Lisäksi myös valkoiset keskiluokkaiset heteromiehet, ja ehkäpä etenkin he, kokevat olevansa uhreja.

Kun ihan jokaisella on vakaa tunne siitä, että juuri hän (ja mahdollisesti hänen edustamansa ryhmä) on erityisen syrjitty, päähänpotkittu, sorrettu ja kusetettu, ei ole vaikea löytää populististen liikkeiden kannattajia ihan ilman sosioekonomisiakin syitä. Sen jälkeen voi miettiä, mitä todella tapahtuu tässä tilanteessa, jos talous nytkähtää kunnolla ja ihmiset todella alkavat kokea puutetetta. Sanotaan, että yhteiskunta on vain kolmen lämpimän aterian päässä anarkiasta.

Karpo ei erehdy

Eilen tuli katsottua Dokumentti Hannu Karposta: Karpo – Vielä on asiaa. Muistan Karpon ohjelman hyvin lapsuudestani, kuten kaikki muutkin koskaan suomalaista televisiota katsoneet. Piti ihan Wikipediasta tarkistaa, että ”Karpolla on asiaa” päättyi vuonna 2007. Sitä en muista, milloin itse olisin viimeisen Karponi nähnyt, ehkä joskus 90-luvulla.

Voi olla, että en niinkään lapsena ymmärtänyt millainen vääryys oli haastateltavalle kulloinkin tapahtunut. Usein byrokratian yksityiskohdat olivat sen ikäiselle käsittämättömiä –kuten ehkä aikuisillekin katsojille — mutta epäselväksi ei jäänyt, että tarinan pahis oli verottaja, pankki, vakuutusyhtiö tai kunnan virkamies. Vuodesta toiseen narratiivin rakenne pysyi samanlaisena: pieni yksinäinen ihminen oli herrojen päähänpotkima ja Karpo oli hänen ainoa puolustajansa. Hannun äänenpainot ovat kaivertaneet ääniuran kollektiiviseen tajuntaamme:

Karpo: onko nyt käynyt niin että…
Pieni ihminen: kyllä, tuota noinniin, näinno käynynnä, notta…
Karpo: onko tämä nyt mielestäsi oikein?
Pieni ihminen: ei tämä nyt oikeelta tunnu, että tuota noinnii..

Jutun sävy on usein sarkastinen, kuten dokumentissakin nähtävässä pätkässä, jossa verottaja verottaa saunasta, jossa eivät ole seinätkään pystyssä. Karpo ”saunoo” 27 asteen pakkasessa munasillaan olemattoman saunan omistajan kanssa.

Tämän kaltaisista yksinkertaistuksista lapselle jäi mieleen vain, että jokin käsittämätön vääryys oli tapahtunut, varsinkin kun isäni, jonka ainoa poliittinen mielipide oli herraviha, tuhahteli kaikille älyttömyyksille kovaan ääneen.

En tiedä kuinka hedelmällistä olisi verrata esimerkiksi Karpoa ja Pekka Sauria pienen ihmisen puolustajana. Ehkä ei kovinkaan, koska Sauri on kuitenkin tehnyt pitkän uran virkamiehenä ja poliitikkona, mikä on Karpon täydellinen vastakohta. Kattava analyysi Karposta ajassamme vaatisi enemmän paneutumista, mutta onhan kyseessä henkilöitynyt ilmiö, ja vasta nyt minulle selvisi, että hänellä on oma Youtube-kanavakin.

Dokumentin kuva Karposta on jossain määrin turhautunut ja katkeroitunut verrattuna siihen, mikä kuva hänen ohjelmistaan minulle oli tullut vuosien varrelta, tai sitten vain muistikuvani pettävät minut. Ohjelma alkaa Karpon kommentilla siitä, että joitain asioita olisi pitänyt tehdä toisin, mutta myöhäistä niitä on enää muuttaa ja siksi surra, ja päättyy loppuminuuteilla tokaisuun ”vituttaa”, joka lienee vastaus kysymykseen mitä hän ajattelee ikääntymisestä. Näin suorasukaista kiroilua en muista ”Karpolla on asiaa”-ohjelmista.

Dokumentti on enimmäkseen ylistävä, ja lähes ainoa kritiikin lähde on hänen poikansa Sampo, joka vihjaa, että esimerkiksi Karpojen kotona asiat eivät olleet aina hyvin. Samalla näytetään kuvamateriaalia Hannu Karposta, joka uitattaa häkkiminkkiä jääkylmässä vedessä, koska jostain syystä haluaa sen olevan ”sähäkämpi”. Mitä sillä sitten tarkoitetaankin tai mitä dokumentaristi haluaa tällaisen kuvamateriaalin julkaisulla kertoa. Sampo Karpo kutsuu isäänsä jopa narsistiksi: ehkä Hannu Karpon pimeä puoli alkaa paljastua? Työtunteja vuodessa Hannu Karpolle kertyy dokumentin mukaan järjettömät 5000, minkä perusteella diagnosoisin vakavan työnarkomanian.

Ehkä enemmän kritiikkiä Karpon persoonan lisäksi olisi kaivannut ohjelmien sisällöistä: oliko niin, että Karpon kansantuomioistuin oli erehtymätön? Eikö 53 vuoden sisällä kertaakaan tapahtunut ylilyöntejä tai syytetty viattomia? Sen lisäksi, että pieni ihminen voi olla byrokratian uhrina, myös pankin tai vakuutusyhtiön edustaja on yksityinen ihminen työnsä ulkopuolella ja mustamaalaaminen 2 miljoonan katsojan edessä voi tuhota ihmisen maineen ja mielenterveyden. Yksi itsemurha mainitaan, mutta tätä ei valaista sen tarkemmin. Dokumentissa näytetään materiaalia Karpon uran alkuvaiheilta, jolloin hän teki juttuja mm. pimeän viinan myynnistä Helsingissä ja uutisjutuissa huorat ja humalaiset esiintyvät omilla kasvoillaan; nykyisin sellaiset varmasti pikselöitäisiin. Karpo on eittämättä tehnyt paljon hyvää tavallisia ihmisiä puolustaessaan ja väärinkäytöksiä paljastaessaan, mutta missä menee shokkijournalismin raja? Onko sittenkin oikeutta tärkeämpää Karpon itse päästä ääneen, saada huomiota ja olla oikeassa seurauksista välittämättä? Dokumentti vihjaa, mutta ei ota lopullista kantaa. Ehkä 53 vuotta kritiikistä elänyt Karpo olisi kestänyt hieman kritiikkiä itsekin.

Dokumentin mukaan Karpoa ei missään vaiheessa varsinaisesti sensuroitu, mutta varsinkin Ylellä pomot suhtautuivat häneen nuivasti. Karpossa suurten ikäluokkien pienen ihmisen puolustajana on samaa narratiivia kuin ”valtakunnanärsyttäjän” M.A. Nummisen hahmossa olen aikaisemmin yrittänyt analysoida. Mutta mitä se tarkoittaa ja miten tähän narratiiviin tulisi tänä päivänä suhtautua, kun samat ”ärsyttämisen” ja ”paljastamisen” vaikutuskeinot ovat trumpistien ja putinistien käytössä? Populistipoliitikko voi helposti kerätä irtopisteitä toimimalla kuten Karpo ja arvostella verottajaa — koska kaikki vihaavat veroja — ja samalla tuohtua siitä, että mökin mummolta evätään tuet.

Tietenkään epäkohtia paljastavan toimittajan ei tarvitse ottaa kokonaiskuvaa huomioon, mutta vakavassa yhteiskunnallisessa keskustelussa pelkällä kritiikillä ei pääse pitkälle. Edellä mainittu isäni sanoi Veltto Virtasen olevan ainoa ”uskottava” poliitikko, mutta onko hänen hölöttämisensä ja baskeri-pelleilynsä lopulta johtanut mihinkään? Suurten ikäpolvien herravihalla on populismi rakennettu.

Karpolla on totuudenpuhujan asema, jota vain vahvistaa se, että hänen mainitaan olleen ”kulttuuripiirien loputtoman rienaamisen kohde”. Omana aikanaan hän oli yhden miehen vaihtoehtomedia. Mutta miten tänä päivänä tunnistamme, kuka on totuudenpuhuja ja kuka väärä profeetta? Myös MV-lehti oli ”kulttuuripiirien loputtoman rienaamisen kohde”. Joku voi pitää kohtuuttomana verrata Karpoa MV-lehteen. Kenties, mutta MV-lehden lukijat eivät pidä. Kaikki ne rokotusvastaisia meemejä omasta päästään keksivät somettajat kuvittelevat olevansa pikku karpoja, jotka paljastavat YTL:n, Avin ja lääketeollisuuden väärinkäytökset.

Muinaiset taltioinnit 70-luvulta miehestä, joka on ostanut kierot sukset, tuntuvat sympaattisilta retrotripeiltä, muttta totuudenjälkeisenä aikana kaikki on jotenkin jännempää.

Pandemian vaikutus ihmisiin

Lähitulevaisuudessa pandemiasta tulee varmasti suosittu tutkimuskohde tutkijoille, etenkin sosiaalipsykologeille ja muille, jotka tutkivat laajojen ihmisjoukkojen käyttäytymistä. Tutkijoille on avautunut ainutlaatuinen tilanne havainnoida laajan eristäytymisen vaikutuksia ihmisiin. Ainakin minusta tuntuu, että sosiaalisten kontaktien väheneminen ja siirtyminen kommunikoimaan verkon välityksellä on johtanut esimerkiksi salaliittoteorioiden määrän räjähdysmäiseen kasvuun.

Kasvokkain tapahtuvassa kommunikaatiossa on usein helpompi huomata puhuuko vastapuoli aivan täyttä puuta-heinää, kun taas sosiaalisessa mediassa trollataan tahallaan. Meille kaikille on varhaislapsuudesta asti kehittynyt tietty kyky tulkita toisia ihmisiä ja heidän nonverbaalisia viestejään. Kirjallisessa kommunikaatiossa, jota sosiaalinen mediakin suureksi osaksi on, nonverbaalinen viestintä puuttuu ja tutkimusten mukaan jopa puolella miljoonalla aikuisella suomalaisella on puutteellinen lukutaito.

Miten esimerkiksi tulisi suhtautua siihen, että eräskin rouva kommentoi Facebookissa jotain uutista ja kertoi, että kaikki kaksi koronarokotetta saaneet ovat jo kuolleet. Uskooko tämä henkilö tosissaan näin? Valehteleeko hän tahallaan muita pelotellakseen vai onko hän jonkinlainen ironinen trolli? Onko hän skitsofreenikko, joka elää jossain harhaisessa todellisuudessa. Vai onko meille yksinkertaisesti muodostumassa sellainen keskustelukulttuuri, jossa ei ole oleellista pitävätkö väitteet paikkaansa?

Toisessa esimerkissä nuori mieshenkilö kertoi, että rokotetut eivät pääse ”eräiden” lentoyhtiöiden koneisiin, koska ”epäillään”, että rokotteet jotenkin siirtyvät ihmisestä toiseen. En edes käyttänyt keskustelussa termiä ”todistustaakka”, mutta tiedustelin kuitenkin, että kai on olemassa lentoyhtiöitä, joiden nettisivuilla olisi asiasta tiedotettu. Ei tietenkään ole, mutta mikään ei estä uskomasta niin.

(Oma salaliittoteoriaviisari kyllä välillä värähtää, kun alkaa tuntua että viestit tulevat jostain trollitehtaasta; niin samanlaisia ne ovat välillä muodoltaan. Esimerkkinä muotoilu ”jos vuosi sitten sanottu että jotain X, niin olisi pidetty salaliittona, mutta nyt jotain X on jo uutisissa.” )

Ehkä jos näidenkin ihmisten kanssa olisi keskustellut kasvokkain, olisi pokka pettänyt ja he itsekin tajunneet, että eihän näissä väitteissä ole mitään mieltä. Verkossa taas monilla on niin puutteellinen lukutaito, että he kenties osaavat lukea sanan toisensa perään, mutta eivät muodostamaan niistä sellaisia kokonaisuuksia, joista voisivat arvioida onko niissä mitään järkeä. Puhumattakaan, että ymmärtäisivät selkeästi argumentoidun vastaväitteen. Toisaalta, useimmat meistä tunnistavat skitsofreenikon silmien ns. hullunkiillon ja osaavat suhtautua kadun kulmassa spagettisihvilä päässä huutelevan sekopään sanomisiin vähintäänkin kriittisesti. Verkossa sen sijaan ei moni tunnista sekopäätä pelkästään ulosannin perusteella, ja professorin lausunnot ja satunnaiset somekommentit vaikuttavat yhtä järkeviltä, vaikka jälkimmäisestä puuttuisikin kielioppi, koherenssi, välimerkit ja joskus vimmaisimmilta välilyönnitkin.

Aineistosta siis tuskin tulee olemaan pulaa, pikemminkin sen rajaaminen tulee olemaan vaikeaa, puhumattakaan, jos pitäisi löytää kontrolliryhmäksi sellaisia ihmisiä, joiden päätä sosiaalinen media ei ole vielä sotkenut.

Idiotian autuudesta

Lukion ensimmäisellä luokalla pidin päivänavauksen koulun keskusradiossa. Avaus käsitteli mitäpä muuta kuin ihmisten typeryyttä, ja olihan siinä mukana aimo annos lukiolaisen ”tiedän aivan kaiken” -asennetta. Luojan kiitos pikku puheeni käsikirjoitusta ei ole säilynyt, koska nykyinen minäni saisi varmasti entistä minääni kokemasta myötähäpeästä sisäelinvaurioita.

Ehkä puheen aihe on silti ajankohtainen näin someaikana. Vielä tuolloin 90-luvulla ihmisten typeryys pysyi salaisuutena niin kauan kuin he eivät avanneet suutaan, mutta nykyisin se on helppo paljastaa globaalisti koko ihmiskunnalle verkon ja sosiaalisen median kautta. Julkisessa sanassa ihmisten idiotismin indikaattoreina olivat vain yleisönosastot ja katugallupit. Kirjoitin (ja kerroin) silloin jotain sen suuntaista, että oli gallupin asettelu miten typerä tahansa, ei typerimmänkään ehdotuksen kannatus koskaan ole täysin nolla. Vaikka gallupissa kysyttäisiin ”saako vastasyntynyttä monottaa maiharilla päähän?”, olisi jossain tietty prosentti ihmisiä, joiden mielestä se on ”ihan hyvä idea” ilman edes minkäänlaista ironiaa, vaan koska ihmiset nyt vain ovat niin helvetin typeriä.

Toki kärjistin ja provosoin, mutta aika on osoittanut tuonkin väitteen todeksi. Pikemminkin ihmisten typeryyden laajuus ja syvyys on tullut jopa yllätyksenä. Oli uutinen mikä hyvänsä, niin sosiaalisessa mediassa pahinkin onnettomuusuutinen saa alleen nauruhymiöitä ja kaikki on pakolaisten/EU:n/verotuksen/hallituksen vika. Ei ole sellaista globaalia ongelmaa, johon ei korsolainen parturikampaaja tiedä varmaa ratkaisua, vaikka ei osaakaan kirjoittaa sitä verkkoon ilman vakavia kielioppivirheitä.

On kuitenkin syytä analysoida ilmiötä laajemmin, jotta tämä ei jäisi vain ilmeisten tosiasioden toteamiseksi. Usein ei olekaan kyse vaan typeryydestä, vaan kyynisyydestä ja välinpitämättömyydestä. Näinä aikoina verkko on täynnä huolestuttavia uutisia pandemiakuolemista ja ilmastonmuutoksen aiheuttamista katastrofeista. Kaikki saavat nauruhymiöitä ja ”mitävälii”-kommentteja. Näitä ei voi kuitenkaan pitää vain kyynisinä kommentteina: kyynisyys on puolustusreaktio uutisten aiheuttamaa ahdistusta vastaan. Täysin välinpitämätön ohittaisi uutiset kommentoimatta; esimerkiksi minä alan pikku hiljaa turtua niihin, vaikka olisinkin samaa mieltä niiden vakavuudesta. Sen sijaan on vaikea uskoa, että ihminen, joka reagoi niihin passiivisagressiivisesti tai ihan vaan avoimen agressiivisesti, oi olisi selkeästi pohjimmiltaan huolestunut. Jos joku kommentoi ”mitä väliä” tai ”onpa turha uutinen” tai ”miksi tällaista julkaistaan”, on selkeästi sitä mieltä, että toivoisi ettei negatiivisia uutisia julkaistaisi eikä hänelle tulisi siten paha mieli.

Samoin koronadenialismi ja rokotevastaisuus ovat aktiivista pyrkimystä hallita poikkeusaikojen aiheuttamaa ahdistusta. Reaktio tunteeseen on yleensä tunnereaktio. Siksi rationaalisuudella ei ole kommenteissa sijaa, vaikka ne usein verhotaankin kylmään kyynisyyteen: kaikki on vain ”paska median probagandaa”. Ongelman kieltämisellä toivotaan ongelman katoavan. Tämä tarkoittaa sitä, että mitä enemmän asiasta uutisoidaan, sitä voimakkaamman pelkoreaktion se aiheuttaa ja sitä vahvemmin tosiasiat kielletään.

Ylipäätään ihmiset hahmottavat heikosti suuria lukuja ja tilastoja: maailma on muuttunut monimutkaisemmiksi ja globaalissa maailmankylässä numerot ovat miljoonia ja miljardeja, mutta ajattelemme silti samoilla avoilla kuin oikeassa sadan asukkaan kylässäkin. Toki meillä on käytössämme matematiikka, jolla voimme pyöritellä vaikka tähtitieteellisiä lukuja, mutta aivomme eivät silti aidosti ymmärrä lukuja kuten miljardi. On helppo ajatella miljardi saman kokoluokan numeroksi kuin miljoona, vaikka miljardi on aivan helvetin paljon (tieteellinen ilmaisu) isompi luku. Ja mitä edes tarkoittaa, että koronarokotteita on annettu miljardeja annoksia tai että maailman väkiluku kasvaa miljardeilla tai että valtion budjetti on miljardeja? Ei kenelläkään ole aitoa, käsin tuntuvaa käsitystä.

Ja sitten on tietysti se porukka, joka ei peruskoulussakaan osannut prosenttilukuja. Lienee optimistista olettaa, että jossain vaiheessa opettamatta matematiikka olisi tarttunut takaraivoon pikemminkin kuin että se olisi iän mukana karissut ja unohtunut. (Esimerkkinä parin vuoden takainen nelosolut keskustelu, jossa moni uskoi, että 5,5%-prosenttinen nelosolut on 0,8% vahvempaa kuin 4,7%-prosenttinen kolmosolut.)

Pelon tunne syntyy ihmisen syvissä aivorakenteissa (mm. mantelitumake), jotka ymmärtävät matematiikkaa vielä vähemmän, eli eivät ollenkaan. Kun henkilö kuulee rokotteeseen liittyvistä kuolemista, aiheuttaa se syvissä rakenteissa pelkoreaktion. Fimean mukaan tutkittavana on 110 kuolemantapausta, joiden epäillään liittyvän rokotteeseen. Yli sadan ihmisen kuolema kuulostaa vielä pahemmalta. Ajatus kuolemasta on pelottava, eikä sitä poista tieto, että kuolemantapauksia on 0,000028% kaikista rokotetuista. Mitä tuollainen luku kaikkine nollineen edes tarkoittaa ja mitä se on sen rinnalla, että rokote todistettavasti tappaa?

Mantelitumakkeen paniikkireaktiota hillitsee aivokuori, joka kykenee rationaaliseen ajatteluun — toisilla enemmän ja toisilla vähemmän kuin toisilla. Nopeita hermoratoja kulkevat impulssit aihetuttavat pelkoreaktion, mutta hitaampaa reittiä kulkevat kykenevät tarkempaan erotteluun. Kun pensaikosta kuuluu rapinaa, on terve reaktio säikähtää (kaikilla meillä on hieman liian säikky esivanhempi miljoona vuotta takaperin, joka jäi henkiin ja jatkamaan sukuaan liiallisen varovaisuuden vuoksi). Jos pensaikossa tosiaan on sapelihammastiikeri, taistele tai pakene -reaktio on oikea. Jos taas siellä onkin siili tai jänis, aivokuoren tarkempi tietojenkäsittely paljastaa asioiden oikean laidan ja toimintasuunnitelma on rauhoittua.

Nykyihminen toimii edelleen samoilla aivoilla kuin kivikautiset metsästäjä-keräilijät ja pelkoreaktioita sääntelevät syvät rakenteet ovat vieläkin vanhempia, koska ne ovat suoraan yhteydessä eloonjäämiseen. Ihmisten ongelmat sen sijaan ovat muuttuneet pensaikossa rapisevista petoeläimistä huomattavasti abstraktimmiksi. Samat aivoalueet kuitenkin aktivoituvat stressatessa viikon päästä olevaan tenttiin, huolestuessa työttömyydestä tai lukiessa uutisia koronasta tai ilmastonmuutoksesta tai katsoessa Tokentuben videoita myrkkyrokotteista. Mutta toisin kuin aroilla elävät esivanhempamme, emme voi reagoida ongelmiin millään käytännön toimilla. Sitä joko pakenee tai taistelee ja jää henkiin tai sitten ei, mutta aivojamme ei ole rakennettu pitämään pelko- ja stressitiloja vuosia kestäviä ajanjaksoja. Jotain on siis keksittävä.

Denialismi ja kyynisyys ovat tehokkaita defenssimekanismeja. Pusikossa rapistelevaa sapelihammastiikeriä tuskin voi jättää huomiotta, mutta vuosien päässä uhkaavan ilmastonmuutoksen voi aivan helposti. Tai kenties ei niin helposti: uhan torjuminen vaatii jatkuvaa työstämistä. Toisin kuin voisi luulla, denialismi ei ole varmuutta pelon aiheettomuudesta vaan tapa työstää sitä ja siksi se vaatii jatkuvaa toimintaa: asian toistelemista itselle ja muille, muiden pelkojen vähättelyä, ettei se vain tarttuisi itseenkin, asiaa käsittelevän tiedon kieltämistä. Denialisti kommentoi verkkoon jatkuvasti ja keksii vaihtoehtoisia selityksiä koronalle tai ilmastonmuutokselle. Hänelle ”valtamedian” uutiset ovat ”propagandaa” tai hän toivoo, ettei ”pelottelu-uutisia” julkaistaisi ollenkaan. Hän järjestäytyy ja lähtee osoittamaan mieltään, pahimmillaan se purkautuu väkivaltana.

Denialisti projisoi oman pelkonsa muihin, mutta onko edellä kuvattu toiminta mitään muuta kuin pelkoa? Itse pelko ei ole kadonnut mihinkään, se vain on siirtynyt muualle. Korona on ”vain pikku nuha”, mutta mitäs jos koronarajoitukset ovatkin kommunistien vallankaappaussuunitelma ja rokotteessa ”myrkkypiikki”? Abstraktit uhat ovatkin monin tavoin pirullisempia kuin konkreettiset.

Lopulta idiotia on reaktio maailman kaoottisuuteen. Yritämme ratkaista modernin maailman ongelmia kivikautisilla välineillä. Jotkut onnistuvat siinä paremmin kuin toiset.

Kuinka sekaisin ihmiset netissä ovat? Kyllä.

Saksassa oli viime lauantaina joku ampunut huoltoasematyöntekijän maskia koskevan riidan päätteeksi.

Itse olen tämän koronan myötä pitkästä aikaa aktivoitunut nettikeskustelijana, mikä on tarkoittanut lähinnä koronadenialistien ja rokotteenvastustajien provosointia. Tuohon porukkaan mahtuu monenmoista kulkijaa: jossain määrin ymmärrän ihmisten pelkoja esimerkiksi rokotteita kohtaan, mutta sitten on niitä, jotka vastustavat jopa maskeja — ihan vaan periaatteesta tai sitten jostain keksitystä ”lääketieteellisestä” syystä ja kenties jopa uskovatkin siihen. Ja sitten on niitä marianordineja, jotka vastustavat jopa käsien pesuakin. Ja sitten on niitä, jotka ilmeisesti aivan aidosti kuvittelevat, että korona on hallituksen salaliitto ja että rokotteessa on mikrosiru tai tarkoituksella siihen laitettua myrkkyä. En edes yritä keskustella henkilön kanssa, joka tuntuu aivan oikeasti uskovan, että kahdesti rokotetut eivät näy enää sairastuneiden tilastoissa, koska ”he ovat kaikki kuolleet”. Tämäkin ihminen on (oletettavasti) ihan tavallinen ihminen, joka ei ole laitoksessa tai edes holhouksen alaisena, vaan lukee ihan samat sanomalehdet ja käy normaalisti töissä ja saa äänestää.

Aikanaan lopetin nettikommentoinnin ja bloggaamisenkin tällaisten ihmisten vuoksi. Pelkästään kysymys ”onkohan tuo noin?” saattaa täyttää sähköpostin sekopäisillä viesteillä (toki tunnustan olevani harvinaisen ivallinen ja ylimielinen tyyppi verkossa, mutta olen myös hyvin tarkka siitä, että en loukkaa ketään käsiteltävään aiheeseen liittymättä). Uhkaukset tehdä rikosilmoitus jätän yleensä huomiotta, koska tiedän etteivät ne johda mihinkään, mutta pidemmän päälle nekin häiritsevät. Pahimmasta päästä oli henkilö, joka yhden kriittisen blogikirjoituksen jälkeen teki minusta satoja feikkiprofiileja ja herjakirjoituksia nettiin niin, että vielä tänäkin päivänä 15 vuoden jälkeen niitä löytyy Google-haun ensimmäisiltä sivuilta. Voin kertoa, että työnhaku oli siihen aikaan haastavaa…

Sitten on olemassa tällaiset uutiset kuin tämä Saksan ampumatapaus. Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä, kuinka houkuttelevaa olisi todeta ”enkö minä sanonut”. Uutisessa kuvaillaan tapausta rikokseksi, ”jonka pitäisi toimia varoituksena kaikkialla”. Koronakieltäjiin ja rokotevastustajiin kyllä kuuluu ihmisiä, jotka ovat harvinaisen sekaisin, mutta väittäisin heidän olleen sekaisin jo entuudestaan.

Voi olla jopa vaarallista sumentaa oma rationaalinen ajattelu sen vuoksi, että jonkin tapauksen nojalla voimme tuntea moraalista ylemmyyttä siitä, että vastustamamme ihmisryhmä tekee jotain sekopäistä. Uutisia lukiessa palaset tuntuvat loksahtelevan paikoilleen ja luemme niistä asioita, joita haluamme lukea ja jos niissä ei kerrota asioita, joita haluamme, ryhdymme ”mediakriittisiksi”. On olemassa se tietty mielihyvän tunne, jota tunnemme silloin, kun hyvässä seurassa toteamme itsevarmasti ”näinhän se on” ja meille vastataan ”kyllä on maailma mennyt hulluksi”. Kaikki kriittinen ajattelu ottaa meiltä tuon mielihyvän pois ja tuo tilalle mielipahan. Sen sijaan vastapuolen vihaiset kommentit tekevät nannaa kun pääsee vääntämään somessa, ja ultimaattisin nautinto syntyy juuri siitä, että joku lähtee kadulle ammuskelemaan ja voimme sanoa ”minähän sanoin” ja ”nyt pitäisi ottaa viimeistään vakavasti”.

Mitä mieltä olet koronasta?

Joonas Konstigin kolumni sai taas palaamaan teemaan, jota olen käsitellyt aikaisemminkin: siihen tiettyyn ajattelun vääristymään, josta on vaikea saada otetta.

Olen kirjoittanut aikaisemmin siitä, kuinka digitalisoituneessa, globalisoituneessa ja modernisoituneessa maailmassamme olemme etääntyneet niistä käsinkosketeltavista asioista, joiden perusteella muodostamme mielipiteemme. Ihminen lajina on kuitenkin suurimman osan olemassaolostaan elänyt maailmassa, jossa asiat ovat konkreettisina, kosketeltavissa tässä ja nyt ja yhteisöt ovat olleet muutamien kymmenien, tuttujen yksilöiden muodostamia. Sen sijaan nykymaailmassa suurin osa asioista, joihin meidän pitäisi muodostaa kanta, ovat sillä tavalla abstrakteja, että ne eivät oikeastaan eroa fiktiosta.

Koronahan ei edes ole vaarallinen. Siis meille perusterveille työikäisille. Se on kuitenkin hengenvaarallinen vanhuksille ja sairaille ja vie sairaalaan pienen prosentin terveitäkin. Onkin hienoa, kuinka lopulta yksimielinen kansa me suomalaiset olemme olleet tartuntojen torjunnassa. Meillä kuolleisuus suhteessa ja absoluuttisesti on ollut maailman alhaisinta.

Itse sairaus on kuitenkin tullut kovin harvalle tutuksi. Henkilökohtaisesti vain kolme tuttavaani on sairastanut sen, ja kaikki hyvin lievänä versiona. Uhka sairaalakapasiteetin loppumisesta ei meitä kosketa, koska se on jossain poissa ja näkymättömissä. Teemme siis päätöksiä hyvin abstraktin tiedon varassa, mikä johtaa siihen, että jokapäiväinen ”taistelumme” koronaa vastaan on pikemminkin sidoksissa elämäntapaamme, identiteettiimme ja yleiseen maailmankatsomukseemme kuin mihinkään konkreettiseen, jolta puolustautuisimme. Osallistumme nettikeskusteluihin ikään kuin puhuisimme varman tiedon varassa tai asiantuntijuuteen perustuen, kunhan vain valitsemamme kanta sopii osaksi muita tiedollisia rakenteitamme.

Olen kirjoittanut aikaisemmin myös, kuinka itse asiassa iloitsemme onnettomuuksista, jotta pääsemme valittamaan. Tämä on seurausta siitä, että tässä abstraktissa tilassa, jossa edes kuolemat eivät tunnu todellisilta, meidän on mahdollista suhtautua tapahtumiin ilman aitoa empatiaa, pelkkinä juonenkäänteinä käsillä olevassa narratiivissa. Kun rokotedenialisti kuulee rokotteen sivuhaitoista, vääntyy hänen naamansa nauruhymiöön. Jossain huolen keskellä moni tuntee tyydytystä siitä, että sairaustapaukset kääntyvät nousuun ja hän oli oikeassa vastustaessaan rajoitusten purkua. Maskipakkoa ei varsinaisesti ole Suomessa missään (paitsi julkisissa kulkuneuvoissa), mutta ihan vähän moni toivoo, että olisi, jotta pääsisi sanomaan ihmisten luopuneen oikeuksistaan.

Vahvin omaan identiteettiin liittyvistä taipumuksista on kuitenkin halu olla toisinajattelija. Kukapa ei pitäisi itseään keskimääräistä älykkäämpänä, oli tästä näyttöjä tai ei. Otettuamme jonkin kannan tunnemme tyytyväisyyttä asioiden selkiytyessä ja maailman saadessa järjestyksensä. Olemme omalla järjellämme tajunneet kuinka asiat ovat. Meille on jo alakoulusta alkaen opetettu ”kriittistä ajattelua”, mikä sinänsä on hyvä asia. Jotkut ovat oppineet jopa kyseenalaistamaan auktoriteettaja. Useimmille kriittinen ajattelu kuitenkin sitä, että kyseenalaistetaan ne kannat, jotka eivät sovi valmiiksi lukkoon lyötyyn maailmankuvaamme. He kyseenalaistavat asiantuntijalausunnot, jos jostain löytyy huhupuhe, joka paremmin tukee valittua kantaa.

Yksilökeskeinen kulttuuri saa meidät näkemään itsemme yksinäisenä soturina valtavirtaa vastaan, toisinajattelijana massojen typeryyttä vastaan, 1984:n Wistonina, joka ainoana ymmärtää ympäröivän totaliritarismin todellisuuden. Jos olet vasemmistolainen, taistelet ”porvarillista hegemonista ideologiaa” vastaan, jos olet oikeistolainen, taistelet ”sosialistista mädätystä” vastaan. Molemmat kuvittelevat olevansa vähemmistö, valtavirtaa vastaan kamppaileva dissidentti, toisinajatteleva altavastaaja, joka kuitenkin mystisellä tavalla edustaa epäkiitollista enemmistöä ja jonka historia lopulta todistaa oikeaksi.

Samalla tavalla ”koronasodassa” mielipiteet muodostetaan sen kannalta mikä kullekin näyttäytyy pelottavimpana ja omat emootiot perustellaan sinänsä rationaalisilla argumenteilla (tai sitten ei lainkaan rationaalisilla). On totta, että koronalla on turhaan peloteltu ihmisiä. Kenties pelottelu on oikeutettua, jos sillä on saatu ihmiset paremmin noudattamaan rajoituksia ja karanteeneja. Valitettavasti denialismi on myös suoraa seurausta pelottelusta: puhdas defenssimekanismi. Eniten peloissaan (ja raivoissaan) ovat rokotteesta ja maskista ja jopa käsienpesusta kieltäytyvät, joiden someviesteistä pelko, paniikki ja suoranainen hysteria on luettavissa. Ymmärrän pelon rokotetta kohtaan, mutta maskien vastustamista on vaikea pitää rationaalisena.

Harva haluaa olla konformisti tai ”kuuliainen”. Oma kanta muodostetaankin, ei niinkään faktojen perusteella, kuin sen perusteella miten mielekkäästi se muodostuu osaksi muuta maailmankuvaa. Kolumnissa pelataan sekä kommunistikortti että natsikortti, kuten kriittisesti toisinajattelevien kolumneissa aina. Maskin käytön suhteen ei ole oleellista auttaako se torjumaan tartuntoja (tai onko siitä muuta kuin esteettistä haittaa), vaan se oletko kommunisti-natsi-konformisti. Samalla tavalla huoli ilmastonmuutoksesta on enemmän luterilaista syyllisyydentuntoa kuin reaktio mihinkään, minkä ympäröivässä todellisuudessamme näemme. Käytin maskia lähikaupassa: edistinkö fasismia vai estinkö jonkun mummon tukehtumisen keuhkoahtaumaan? En kumpaakaan, koska tällaiset asiat eivät ole maailmassa ”olioita itsessään”.

Kolumni alkaa väittämällä, ettei kirjoittaja kannata kapinointia itsessään, mutta asemoi kuitenkin itsensä kapinallisen asemaan. Individualistisessa kulttuurissamme ei oikeastaan muunlaisia positioita olekaan. Olisi mieletöntä kirjoittaa kolumni, jossa asettusi puolustamaan valtavirtaa, tai vielä pahempaa: yhteiskuntaa (po. ”valtiota”, mutta jostain syystä suomalaisessa keskustelussa kansallisvaltioista käytetään tätä virheellistä ilmaisua). Olen aikaisemmin kirjoittanut ns. ”kohukirjoista” ja siitä, kuinka tietynlainen vastaanotto on niihin kirjoitettu sisään: niille oletetaan paheksuva yleisö, loukkkaantunut simojoki tai muu konservatiivi, oli sitä olemassa tai ei, mutta jota vasten vapaamielinen ja liberaali lukija voi asemoida itsensä edistykselliseksi. Samalla tavalla kolumnin genreen kuuluu sellainen kriittinen positio, jossa perustelut voidaan korvata anekdootilla ”länsimaisen sivistyksen pintasilauksesta”.

Kolumni päättyy talvisotavertaukseen, koska miksipä ei. Suomessa on aina ollut korkea maanpuolustustahto, millä tarkoitetaan valmiutta tappaa, kuolla tai vammautua kansallisvaltion puolesta. Yleensä tilantaisiin, jossa näin käy, liitetään toiminnan ja sankariuden leima, josta kiitoksena pääsee sankarihautaan tai itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Pasifistina olen luonnollisesti aina arvostellut tällaisia myyttejä. Kuten kolumnisti kirjoittaa sotavuosiin verrattuna ”pääsimme vähällä”, joten sitä ironisempaa onkin että moni itseään isänmaallisena pitävä leijonakorun kantaja ei ole valmis edes pieneen epämukavuuteen isänmaan edestä. Onneksi suurin osa kuitenkin on.

Sananvapaus, sensuuri, jumalanpilkka ja cancel-kulttuuri

Päivi Räsäsen homokirjoituksista oli Hesarissa juttu (maksumuurin takana), joka sivuaa tässäkin blogissa käsiteltyjä aiheita sillä tavalla, että kai se täytyy tähän linkata. Palaan taas siihen muistoon, kun opiskeluaikana keskusteltiin, mikä voisi enää ketään loukata, ja tulimme siihen tulokseen, että ei oikeastaan mikään, paitsi ehkä joku suora lapsiinsekaantumisen ihannointi (aiheestakin). Nyt muutama vuosi myöhemmin ajatus tuntuu kääntyneen päälaelleen, kun kaikesta loukkaannutaan jatkuvasti ja sananvapaudesta, taiteellisesta ilmaisusta ja sensuurista käydään oikeutta tämän tästä. Jutussa Räsäsen kirjoittelu rinnastetaan Harro Koskiseen, Hannu Salamaan ja muihin ”klassikoihin”, joista pohdimme opiskelijoinakin, voisiko sama toistua enää (Juhannustanssithan on monessa koulussa pakollisena lukemistona).

Ja kuten olen aikaisemmin todennut: asia on kääntynyt siinä mielessä päälaelleen, että nykyään konservatiivit saavat varoa sanojaan ja tekemisiään ja he ovat niitä, jotka valittavat, että heitä sensuroidaan. Tosin silloin kun he itse olivat vallassa, kiellettiin ihan kaikki ja vankilaan joutui ihan oikeasti naurettavista asioista (Räsästä onneksi tuskin vankila odottaa).

Itse alunperin olin sitä mieltä, että Räsäsen oikeusjuttu on huonosti harkittu ja siinä on vain häviäjiä: sakkorangaistus tuskin tulee olemaan kovin kova ja kysymys on lähinnä periaatteista. Ja mitä periaatteisiin tulee, omiensa silmissä Räsänen tulee olemaan moraalinen voittaja oli oikeuden tulos mikä hyvänsä — ja sitä enemmän, jos tuomio on langettava (olen aikaisemmin kuvannut ilmiötä täällä). En sitten oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä sen kanssa, että ihmisryhmää kutsutaan ”saastaiseksi”.

Asiasta toiseen. Muutamat hassut ihmiset [poistettu pitkä rimpsu ilmauksia, jotka voisivat viedä minut käräjille] ovat pahoittaneet mielensä (milloin tästäkin tulee taas neutraali ilmaisu?) Kivinokan kesäteatterin Uppo-Nalle -lastennäytelmästä, jossa tarinan niminalle saa rokotteen. Saamansa rankan palautteen vuoksi teatteri on poistanut kyseisen kohtauksen näytelmästä.

Korona-pandemian kuluessa esiin on noussut ihmistyyppi, jossa yhdistyvät rokotevastaisuus, vaihtoehtolääkintä ja muu hippihörhöily yksisarvisenkelikristalleineen äärioikeistolaiseen hörhöilyyn, kuten muukalaisvastaisuuteen ja homofobiaan (valitse yksi tai useampia). Luonnollisesti heille sensuuria on se, että kesäteatteri sulkee kommentoinnin FB-sivuiltaan (saatuaan uhkauksia), mutta näytelmän sensurointi ei ole sensuuria. Samoin heidän voi olla vaikea nähdä tässä ”cancel-kulttuuria”, koska sillä tarkoitetaan päinvastoin puuttumista heidän rasistisiin tai homofobisiin sanomisiinsa. Kaikki on kommunismia (paitsi kasvomaskit, jotka ovat fasismia).

Lapsena pelkäsin minäkin rokotteita (tämä on siis jonkin verran vanhempi muisto kuin aikaisempi), mutta onneksi vanhemmat rauhoittelivat ja siihen aikaan vallitsi konsensus, että totta kai kaikki lapset rokotetaan. Nykyään vanhemmat näyttävät menevän itse paniikkiin jo siitä, että rokotteet mainitaan.

Kuinka politiikkaa tehdään

Jälleen toinen asia, josta on pitänyt kirjoittaa jo pidemmän aikaa, mutta jostain syystä jälleen perfektionismissani kuvittelen, että voin kirjoittaa vasta, kun olen saanut aiheen kehiteltyä päässäni selkeään lopputulokseen. Ehkä pitäisi käsittää tämä blogi työpäiväkirjaksi, jossa kehittelee eteenpäin ajatusten raakileita, tai jopa ymmärtää, että ainakaan kovin helpolla mistään asiasta ei pääse lopulliseen totuuteen. Ehkä pitää vain yrittää, ”essayer”, siitähän tässä on kyse. Tämäkin aihe tuli viime tapahtumien vuoksi ajankohtaisemmaksi kuin koskaan, ja pelkään että monetkin ajatukset ovat pian menettäneet ajankohtaisuutensa, vaikka keksin ne jo aikoja sitten ja siten olin edelläkävijä.

Tässä haluan pureutua siihen tapaan, jolla viime aikoina yleisö ja yksittäiset ihmiset ovat ottaneet vastaan uutisia ja muodostaneet maailmankuvaansa.
Ensimmäinen ongelma tämän ilmiön haltuunottamisessa on se kaikkien tietämä tosiasia, että Suomi on yhä jakautuneempi kahteen leiriin, joiden olemassaoloa emme kuitenkaan täysin halua tunnustaa. Oireellista on, että kummastakin leiristä on olemassa oikeastaan haukkumanimiä. Toinen porukka on jossain oikealla, joskaan ”oikeisto” ei välttämättä sille oikea nimitys, koska monet sen edustajat ovat pikemminkin työväenluokkaisia kuin porvarillisia (joskus käytetään nimitystä ”huonosti koulutetut). Perussuomalaisuus, eli ”persuus” (otamme vakavan ilmeen ja väitämme ettei tämä väännös ole haukkumasana) voi olla yhdistävä tekijä, mutta tähän porukkaan kuuluu muitakin kuin vain Perussuomalaisen puolueen jäseniä. He ovat konservatiiveja, suvaitsemattomia, joidenkin mielestä rasisteja (tästä nimityksestä kirjoiten lisää myöhemmin, jos muistan). Toinen ryhmä on vasemmistolainen, tai ”vihervasemmistolainen” (jostain syystä tämä minusta neutraali sana koetaan loukkaavana) tai punavihreä. Haukkumasanana käytetään ”suvaitsevaistoa” tai ”suvakkia”. Kaikki tiedämme näiden kahden ryhmän olemassaolosta, tiedämme yleensä kumpaan kuulumme tai mikä muuten on suhteemme niihin. Silti näitä kahta ryhmää on vaikea nimetä ja jos niihin viittaa keskustelussa, vastaväitteiden ryöppy peittää alleen itse pointin. Varmaa silti on, että keskustelussa nämä kaksi näkökulmaa vaikuttavat siihen, miten ihmiset vastaanottavat uutisia. Käytän siis seuraavassa edellämainittuja termejä, siitäkin huolimatta että joku tästä varmasti loukkaantuu (mahdollisesti joku, joka mielellään syyttää muita ”ammattiloukkaantujiksi” tai ”mielensapahoittajiksi”).

Skenaario 1#

Otetaan skenaario, jokin niistä parin vuoden aikana tapahtuneista väkivallanteoista, joita kutsutaan terroriteoiksi. Kun isku tapahtuu, tekijästä ei ole välttämättä tietoa: emme tiedä hänen taustojaan, etnisyyttään, poliitisia mielipiteitä tai motiiveja. Jossain on kuitenkin räjähtänyt pommi, ammuttu koulussa tai baarissaa silmittömästi, ajettu autolla väkijoukkoon, puukotettu useaa vastaantulijaa. Tässä vaiheessa tiedetään jo Hesarin kommenteissa ja Hommaforumilla, että kyseessä on maahanmuuttaja ja islamisti, mutta suvaitsevaiston vallassa oleva media ei sitä halua vielä paljastaa. Vastaavasti punavihreässä kuplassa tiedetään, että tapausten kulku viittaa kovasti islamilaiseen terrorismiin, mutta viime hetkeen asti toivotaan, että kyseessä olisi jokin muu motiivi, tai ainakin että tapaus ei lisäisi rasismia ja ennakkoluuloja ja muistutetaan että kyseessä on kuitenkin yksittäistapaus. Kun sitten paljastuu, että kyseessä onkin jihadistin sijaan äärioikeistohörhö, roolit kääntyvät. Oikeistoleirissä ollaan sitä mieltä, että media tarttuu asiaan vain siksi, että kyseessä on oikeistoradikaali, mutta muslimiterroria hyssytellään. Vasemmistoleirissä ollaan täysin samasta uutisoinnista sitä mieltä, että nyt kun tekijä paljastui ei-muslimiksi, asiaa yritetään painaa villaisella. Useassa tapauksessa isku muistetaan ennakkoreaktioiden, ei todellisten tapahtumien perusteella.

Ylläoleva on ilmiselvää kenelle tahansa omilla aivoillaan keskustelua seuraavalle (tosin, voidaan myös sanoa, että sellaisia ihmisiä on valitettan vähän), eikä se vaadi suurta järkeilyä, eikä ole siksi tämän kirjoituksen pointti. Pointti on siinä innossa, jolla jotain pahaa odetetaan tapahtuvaksi.
Väitän, että persupiireissä tekijällä ei pelkästään spekuloida: tekijän toivotaan olevan muslimi/islamisti/jihadisti (tai anarkisti, mutta vakavia terroritekoja Antifa on tehnyt mainettaan vähemmän). Ensimmäiset hetket terrori-iskun jälkeen ovat suuren urheilujuhlan tuntua: kuka veikkaa voittajaa? Jos kyseessä on rikos, johon liittyy seksuaalista väkivaltaa, niin kuin monissa esiin nostetuissa maahanmuuttajien tekemissä rikoksissa liittyy, on nettipalstoilla aistittavissa jopa seksuaalista hekumaa.

Vastaavasti toisessa päässä makustellaan oikeistolaisten tekemillä iskuilla. Koska ainakaan vielä ei olla päästy lapuanliikkeen vuosien kaltaiseen väkivalta-aaltoon, pitää muistella Priden kaasuiskua vuodelta 2010 ja Jyväskylän kirjastopuukotusta vuodelta 2013. Kun näistä puhutaan tai kirjoitetaan, voi aistia sen mielihyvän, jolla haetaan omalle pointille pontta: olen uskottava pessimistisen tulevaisuuden ennustaja, kun osaan viitata todella vakavasti otettaviin yhteiskunnallisiin oireisiin, tavata sanan ”orwellilainen” ja kunpa vielä tapahtuisi jokin suuri mullistus, joka osoittaisi kuinka oikeassa olen.

Disclaimer 1: en halua vähätellä minkäänlaista väkivaltaa, mutta eikö ole huolestuttava se tyytyväisyys, jolla väkivallasta kertovat uutiset otetaan vastaan?

Disclaimer 2: jos tämä (tai jokin mitä kirjoitan myöhemmin) loukkaa sinua, kertoo se suurella todennäköisyydellä kumpaan ryhmään kuulut.

Skenaario 2#

Toinen skenaario on tapaus, jossa puolueen X rivijäsen loukkaa puolueen Y naispuolista presidenttiehdokasta alatyylisellä twiitillä (puoleilla X ja Y ei sinänsä ole väliä, koska tämä toimii molempiin suuntiin). Puolueen Y verkkolehti julkaisee twiitin osoituksena puolueen X jäsenten loukkaavasta kielenkäytöstä ja puolueen Y jäsenet jakavat uutista ahkerasti verkossa. Puolueen X rivijäsen poistaa alkuperäisen twiitin, mutta hänen nimellään Googlesta haettaessa kuvakaappaus twiitistä on hakutulosten ensimmäisenä. Puoleen X rivijäsen kokee kunniaansa loukatun.

Milloin me päädyimme tällaiseen nurinkuriseen viestintään? Miksi jokin puolue julkaisee verkkolehdessään naispuoliseen kansanedustajaan ja presidenttiehdokkaaseen kohdistuvia loukkauksia? Tietenkin siksi, että ne kertovat jotain myös lausujastaan, mutta silti. Ja emmekö me rakastakin juuri näitä luhankalaisia varavaltuutettuja, jotka twiittaavat lauantain ja sunnuntain välisenä yönä jotain sekopäistä, jota voimme jakaa eteenpäin? Ja jos se on jotain rasistista tai seksististä, järkytymmekö siitä vai pikemminkin ilahdumme, vai miksi muuten jakaisimme ja kommentoisimme sitä ahkerammin kuin samaa mieltä olevat?
En ole seurannut Donald Trumpia Twitterissä tai muuallakaan, mutta olen lukenut useitakin hänen twiittejään, koska niitä ovat jakaneet henkilöt, joiden mielestä ne ovat typeriä. Onkin oireellista, että Trumpin vastustajat näyttävät levittävän hänen sanomaansa yhtä tehokkaasti kuin hänen kannattajansa. Jälleen en voi olla huolestumatta siitä tunteesta, joka niin monella syntyy, kun he oikein saavat syyn raivota. Rohkenen olettaa, että silloin kun joku näennäisesti suuttuu, kyseessä on itse asiassa jonkinasteinen ilo.

Ja silläkin ehdolla että syljen oman viiteryhmäni suuntaan, totean että yliopistot suoltavat maailmalle liikaa ylikoulutettuja humanisteja, joiden taidoille ei oikeastaan ole työelämässä käyttöä. Tätä voi kompensoida hankkimalla elämäänsä iloa etsimällä rakenteellista rasismia mainosten kuvastosta tai seksismiä ammattinimikkeistä. Ranskalaista postrukturalistista kielikäsitystä voi olla vaikea soveltaa suomen kieleen, koska meillä ei ole samalla tavalla kieliopillista sukua tai edes sukupuolitettuja pronomineja, mutta kielen sukupuolittuneisuutta voi löytää sellaisista vanhentuneista ilmaisuista kuten ”puhemies”, ”palomies” tai ”tarjoilijatar” ja olla iloinen siitä, että eipä mennyt kuuden vuoden yliopisto-opiskelut aivan hukkaan. Mutta missä on ”proletariaatti”? Enää on vain ”kouluttamattomia”?

Skenaario 3#

Poliittista väkivaltaa odotetaan molemmilla puolilla kieli pitkällä. Kun sitten eräs lähes kaikille tuntematon jyväskyläläinen avustaja pahoinpidellään vasaralla, puoluejohtoa myöten sitä pidetään poliittisena iskuna ja kuten Hommaforuminkin ensireaktiot suorastaan toivovat: ”vihervasemmiston vihapuheet alkavat ilmeisesti oikeasti muuttua teoiksi”. Kun sitten murhayrityksen vakavuudella tapahtuneesta pahoinpitelystä pidätetään kaksi äärioikeistolaista, vasemmiston humaanius ei voi olla muuttumatta vahingoniloksi. Samaan aikaan toisaalla rikoksen poliittista aspektia ei enää haluta korostaa, mutta Hommaforumilla aletaan pohtia ”onko ihan itse vaan hakannut päätään pöydänkulmaan… (hymiö)” ja ”Kataja kuvittelee olevansa pahoinpitelyn jälkeen jonkinlainen martyyri” ja niin edelleen. Tätä kirjoitettaessa asia on edelleen auki ja ainakin yksi äärioikeistolaisista epäillyistä on vapautettu, joten vielä emme saa varmuutta, kumman puolen marttyyriksi vaalipäällikkö kelpaa.

”Tulispa kunnon kunnon kähinät”

Neljäs skenaario, tai pikemminkin se viimeaikainen tapahtuma, joka sai tämän bloggauksen kirjoittamaan, on Yhdysvaltain kongressitalon tapahtumat. Joka on tänne asti lukenut tarkkaavaisesti, ymmärtää varmasti jo mihin pyrin.

Tapahtumia on kuvattu vallankaappausyritykseksi etenkin ns. vasemmiston eli Trumpin vastustajien puolelta. Monet Trumpin kannattajat ovat jopa omaksuneet narratiivin, jonka mukaan kongressitaloon eivät rynnäköineet heidän viiteryhmänsä edustajat, vaan ihan jotkut muut. En lähde tässä hakemaan ”todisteita” puoleen tai toiseen: mitäpä minä tietäisin tapahtumien todellisesta kulusta ja kaikki on kuitenkin filtteröitynyt jonkun toisen tahon kautta. Ehkä kaikki onkin vain valtamedian valhetta. Kukapa tietää. Ja mitäpä väliä sillä on: haluan tässä nostaa esille niitä reaktioita, jotka ovat seurausta siitä, mitä ainakin oletamme tietävämme tapahtumista.

Reaktiot ovat olleet yhdistelmä naureskelua majavalakkisille trolleille, jotka eivät erota Georgian osavaltion lippua Georgian valtion lipusta, toisaalta taas halutaan korostaa, että äärioikeisto yritti vallankaappausta. Eikö jälkimmäiseen tunnu liittyvän rahtunen toivetta siitä, että olisi käynyt vieläkin pahemmin, jotta Trump olisi näyttänyt todelliset fasistidiktaattorin kasvonsa? Tapahtumia on voimakkaasti eletty myös Suomessa ja pohdittu ”voisiko sama tapahtua täälläkin?”

Lopuksi

Ilmiö ei ole uusi: äärivasemmistossa on noudatettu doktriinia, jonka mukaan luokkataistelun tulee kärjistyä, jotta vallankumous saavutettaisiin. Siksi sosiaalidemokraattisia ja parlamentaarisia toimintatapoja on pyritty vastustamaan ja esimerkiksi maltillisia ammattiliittolaisia on murhattu (äärivasemmistolaisilla ei tarkoita tässä esim. Joe Bideniä, Sanna Marinia tai sitä Twitterissä sinua ärsyttävää cheguerapaitaista vegaania, vaan esim. punaisten prikaatien kaltaisia terroristeja). Toisaalta kristilliset apokalyptiset lahkot näkevät sodat, kulkutaudit ja muut vitsaukset maailmanlopun ennusmerkkeinä, jotka ilahduttavat tosiuskovaista. Etkö olekin joskus kuullut maltillisenkin kristityn sanovan ”kyllä on kamalaksi maailma mennyt” tietty tyytyväisyys äänessään? Tyytyväisyys ehkä siitä omahyväisyydestä, että itse ei ole ”mennyt sellaiseksi” ja tietenkin siitä, että pääsee sanomaan että enkö minä sanonut. Mutta ehkä siinä jotain muutakin. Ehkä meissä on jokin, joka oikein toivoo konfliktia, että saisi aiheen olla vihainen.

Vaikka 30-luvulla poliittinen väkivalta oli huomattavasti vakavampaa ja äänenpainot kovempia ja 60-luvulla politiikka radikaalimpaa, ei silloin ainakaan ollut sosiaalista mediaa. Miljoonat sosiaalisen median viestit päivittäin antavat oman pienen painonsa vaakakuppiin, joka voi äkkiä kääntyä mihin tahansa suuntaan. Banaali sanonta kertoo, että jos jotain oikein toivoo, muuttuu se todeksi. En tiedä ovatko muut huomanneet tätä ilmiötä, jota olen koettanut usealla esimerkillä kuvata monelta eri puolelta, mutta minulle se näyttäytyy hyvin ilmeiseltä. Ja vaaralliselta: jos oikein massoittain oikein toivomme jotain, alkavat heikot signaalit kasautua siihen suuntaan.

Jälleen olen silti epävarma mitä asialle pitäisi tehdä. Osaltaan on kyse samasta kuin jalkapallo-otteluiden ”filmaamisessa”: kun vastapuoli rikkoo, pitää näyttää siltä, että sattui mahdollisimman pahasti. Siitä seuraava rangaistus voi ratkaista tärkeän pelin. Ilmiössä on kyse sekä systeemiin itseensä rakentuneesta mekanismista että ihmisluonteen piirteestä rakastaa konflikteja. Juuri siksi pelkään, että näiden rakenteiden ulkopuolella ei ole muita tapoja ymmärtää politiikkaa ja maailman tapahtumia.

Covid on uusi Tšernobyl

Kaikki sodan jälkeen syntyneet ovat saaneet elää suhteellisen turvallisessa maailmassa ilman sen suurempia kriisejä. Suuret ikäluokat olivatkin se ensimmäinen pullamössösukupolvi, josta kerrotut vapaan kasvatuksen anekdootit ovat perityneet heille itselleen käytettäväksi ”nykynuorisosta”, joka on siinä mielessä kiinnostava termi, että sukupolvi, johon sillä viitataan, vaihtuu jatkuvasti mutta silti pysyy aina yhtä kelvottomana ja hemmoteltuna. Ja tosiasiahan on, että kaikki alle 75-vuotiaat ovat saaneet elää elämänsä turvallisessa maailmassa, jossa rikosluvut jatkavat laskuaan ja talous nousuaan ja monet ennen tappavat kulkutaudit kuten polio ja tuberkuloosi on saatu hallintaan. Sen enempää sisäiset kuin ulkoisetkaan poliittiset erimielisyydet eivät uhkaa kärjistyä väkivaltaiseksi konfliktiksi.

Nykyinen covid19-pandemia onkin ennen kaikkea kulttuurikriisi: olemme kuvitelleet voivamme unohtaa kuoleman. Nyt käynnissä oleva pandemia tunkeutuu kotiimme tiedotusvälineiden ja verkon avulla ja rajoitukset vaikuttavat elämäämme. Silti: vaikka uhka on todellinen, on Suomi tähän asti päässyt helpolla: kuolleita on vähän yli 500, kun vielä 1930-luvulla turberkuloosiin kuoli 7000-8000 ihmistä vuosittain, joista merkittävä osa oli lapsia. Rajoitukset ovat lähinnä kosmeettisia muutoksia elämään: käsien pesu, kasvomaskin käyttäminen, se että joka viikonloppu ei pääse baariin ja että tänä vuonna joutuu jättämään etelänmatkan väliin, ovat lopulta pikku asioita, joista jaksaa valittaa vain se, joka ei ole koskaan elämässään kohdannut todellisisia ongelmia.

Kyseessä ei ole siis maailmanloppu, vaikka sellaistakin paljon povataan. Vaara on silti todellinen, ja on vain järkevää varustautua sitä vastaan.

Sodanjälkeisen maailman, Euroopan ja Suomen kokemista pienemmistä kriiseistä tulee ensimmäisenä mieleen Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus vuonna 1986. (Pienemmällä tarkoitan siis pienempää kuin maailmansota.) Onnettomuudesta on kirjoitettu paljonkin ja viimeksi saman niminen vuonna 2019 ilmestynyt brittisarja nostivat sen jälleen ihmisten tietoisuuteen, mutta en ole vielä missään nähnyt analyysiä siitä katkoksesta, jonka onnettomuus aiheutti ydinvoimadiskurssiin. Näkisin kuitenkin, että vaikka ydinaseiden vastustus oli rauhanliikkeen ytimessä, ei ydinenergiaa itsessään vastustettu yhtä voimakkaasti kuin Tšernobylin onnettomuuden jälkeen, joka nosti ydinvoiman vastustuksen ympäristöliikkeen keskeiseksi kysymykseksi, ja josta oikeastaan vasta ilmastonmuutos on sen syrjäyttänyt. Onnettomuusnarratiivissa toistuu onnettomuuden yllätyksellisyys: kaikilla mittausasemilla lännessä kuvitellaan kyseessä olevan laitevika, kukaan ei osaa odottaa sen laajuista onnettomuutta.

Viruksella ja säteilyllä on paljon yhteistä: molemmat ovat näkymättömiä tappajia. Molemmat ovat peräisin idästä, diktatuurista rautaesiripun tai suuren palomuurin takaa. Molemmat aiheuttavat kuolemia etenkin omalla ”syntyseudullaan” ja hallinto yrittää salata tapahtuneen. Näemme uutiskuvia Wuhanista ja hahmoista kovasti säteilysuoja-asua muistuttavavisssa turvapuvuissa. Ei ole sattumaa, että salaliittoteorioissa virus yhdistetään sähkömagneettiseen säteilyyn ja 5G-torneihin.

Kun ajattelemme rappeutuneen Neuvosto-imperiumin viimeisiä päiviä tai katsomme juurikin Tšernobyl- sarjan kaltaisia populaarikulttuurin tuotteita (ks. myös tietokonepelit kuten Stalker (ja tietenkin saman niminen elokuva), Metro-pelisarja jne), kuvastoon kuuluvat vahvasti satama-altaassa ruostuvat ydinsukellusveneet, ydintuhojen joutomaat, pimeässä vihreinä hehkuvat plutoniumsauvat ja säteilyvaaramerkit. Kun 20 vuoden kuluttua ajattelemme Kiinaa tai covid-epidemiaa, on näitä vaikea ajatella erillään.

Toiseksi mieleen tulevat vuoden 2001 terroristi-iskut. Iskussa itsessään kuoli noin 3000 ihmistä ja voidaan spekuloida, kuinka suuri uhka todellisuudessa kansainvälinen terrorismi on: länsimaissa sen uhrina kuolee yksittäisiä ihmisiä. Vuoden 2001 jälkeen maailma ei ole kuitenkaan ollut entisensä turvallisuudentunteen suhteen. Vaikka terrorismia on aina ollut, esimerkiksi ”lyijyn vuosina” Italiassa kuoli terrorin uhrina monin kertaisesti enemmän ihmisiä kuin nykyään ja Saksassa Punainen armeijakunta tehtaili pommi-iskuja rutiinonomaisesti samoin kuin baskit, pohjoisirlantialaiset ja muut separatistit, on meillä vahva tunne siitä, että terrorismi on tullut jäädäkseen vasta vuoden 2001 jälkeen. Etenkin lentomatkailijat tuntevat rajoitukset selkeimmin ja massatapahtumien järjestäjät joutuvat ottamaan huomioon turvallisuuden terrori-iskun sattuessa.

Samoin vuoden 2020 jälkeen tautiturvallisuudesta on tullut arkipäivää. Vaikka turvarajoituksia tullaan pian purkamaan, jos ja kun rokotteet alkavat tepsiä, tietoisuus tartuntataudeista tulee seuraamaan meitä vielä pitkään. Nyt kun kauppojen kassoille on asennettu pleksit ja käsidesiautomaatit, tullaan niistä tuskin piakkoin luopumaan. Tapahtumajärjestäjät joutunevat pitkään miettimään turvavälejä ja hygieniaa samalla tavalla kuin paloturvallisuutta tai desibelirajoja. Samalla tavalla kuin syyskuu 2001 tarkoitti ainakin väliaikaista hidastetta globalisaatiolle, joudumme nytkin miettimään mitä tarkoittaa elää maailmassa, jossa yksi virus voi muutaman kuukauden sisällä levitä maailman joka kolkkaan.

Minun sukupolvelleni suuri notkahdus oli 1990-luvun lama. Nousukautta itsessään tuskin muistan, mutta muistan kyllä konkurssiaallot ja suljettujen liikkeiden ikkunat. Koulussa säästettiin ja opettajia lomautettiin, onneksi vain muutamaksi viikoksi. Lamakauden seurauksilla selitetään sukupolvemme pahoinvointia ja syrjäytymistä, mutta nähtäväksi jää millainen taantuma covid19-pandemiaa seuraa ja miten tämän päivän lapset voivat vuonna 2040 sen seurauksena.

Pandemian välittömät vaikutukset tulevat olemaan globaaliin mittakaavaan suhteutettuna pienehköt, vaikka jokaisen vanhuksen ennenaikainen kuolema onkin tragedia itsessään. Tapahtuman kulttuuriset vaikutukset sen sijaan tulevat olemaan pysyvät. Tuttu turvallisuudentunne on mennyttä ja nähtäväksi jää milloin se palaa. Katsomme laskuria Helsingin sanomien verkkosivuilla ja mietimme milloin se pysähtyy. Ei se pysähdy milloinkaan. Korona on tullut jäädäkseen, eikä kuolemantapausten määrä tule enää koskaan olemaan nolla. Ja senkin jälkeen tulee uusia tapoja kuolla. Turvallisessa sodanjälkeisessä maailmassa meidän on vaikea hyväksyä tätä.

Aikanaan uskonto antoi turvantunnetta, ja ehkä nykymaailman untuvaturvallisuus on edesauttanut uskonnon korvautumista ateistisella tieteisuskolla tai välinpitämättömällä agnostismilla. Tiede ei kuitenkaan voi antaa mitään varmaa Totuutta, ja olemmekin huomanneet ihmisten pettymyksen ja hämmingin suositusten muuttuessa. Tiede ei voi taata turvantunnetta monestakin syystä: sen olemukseen kuuluu epäily ja epävarmuus ja siihen kuuluva itsensäkorjaavuus vaikuttaa varmoja vastauksia etsivästä takinkäännöltä. Kun Tiede tarjoaa ratkaisuksi rokotetta, lisää se ihmisten pelkoa ja epävarmuutta entisestään. Tieteen lisäksi olemme tottuneet turvautumaan Valtioon. Nyt myös Valtio on joutunut epäilyksenalaiseksi: se haluaa valvoa meitä, ottaa pois vapautemme, ehkä siellä on soluttautuneena kommunisteja. Uskonnon sijasta moni turvautuukin uushenkisyyteen ja salaliittoteorioihin, koska se, että kuuluu niihin, jotka ovat ”tajunneet sen” antaa vahvemman turvallisuudentunteen kuin rokote, jolla kuitenkin voi olla sivuvaikutuksia. Vielä vuosi sitten foliohattu oli vitsi, mutta nyt verkkokaupat myyvät oikeasti säteilyltä suojaavia lippalakkeja (en todellakaan linkkaa).

Alkavan vuoden loppuun mennessä covid19 on toivottavasti kesyyntynyt tavallisen kausi-influenssan tasolle ja elämä pääsääntöisesti palannut sellaiseksi kuin se oli ennen kevättä 2020. Korona tulee kuitenkin olemaan keskuudessamme vielä pitkään, ehkä ikuisesti.