Tekijä: Joni Kärki

Isänmaan puolesta eikä ketään vastaan

Itsehän olen aina ollut jossain määrin epäisänmaallinen, ainakin sillä perusteella, että skippasin asevelvollisuuden enkä seuraa jääkiekon MM-kisoja, jotka ovat ne suomalaisen isänmaallisuuden keskeiset ilmenemismuodot. Sellainen rauhanajan keskeinen kotimaan puolesta toimiminen kuten verojen maksaminen on liian vasemmistolaista ja vaikka ilmastonmuutos on ryssääkin suurempi uhka, sen torjuminen on liian vihervasemmistolaista kuuluakseen isänmaallisuuden kategoriaan. Vaikka onhan se ironista, kuinka mielipidekyselyissä kerta kerran jälkeen suomalaisilla on ”korkea maanpuolustustahto”, ts. ovat valmiita uhrautumaan isänmaan puolesta, mutta töihin pyöräileminen ei nauti samanlaista arvonantoa, ainakaan samoissa piireissä. Tietysti voi aina spekuloida, onko yksittäisen suomalaisen päästöjen vähentämisellä mitään globaalia vaikutusta, mutta toisaalta mielipidemittauksessakin asia muotoillaan ”vaikka tulos näyttäisi epävarmalta”. Omasta materiaalisesta hyvinvoinnista ei tingitä yhteisen ja isänmaan edun vuoksi, mutta sotasankaruus kuulostaa kivalta, ainakin niin kauan kun väitteitä ei joudu käytännössä todistamaan.

Vaikka covid19-pandemia ei olekaan mikään maailmansodan kaltainen katastrofi, muodostaa se uuden uhan, jonka torjumiseen tulisi kaikkien osallistua. Suomalaiset ovatkin selvinneet siitä kenties parhaiten maailmassa: tautia on torjuttu lähes yksimielisesti ja maskien vastustajat ovat olleet lähes yksittäistapauksia verrattuna vaikkapa Saksan massamielenosoituksiin. Kansallisen yhtenäisyyden takaa paljastuu kuitenkin laaja rokotekriittisten rintama, johon tuntuu kuuluvan yllättävänkin ”isänmaallisia” piirejä, tai ainakin pinnallisen some-katsauksen perusteella monella on taustakuvanaan Suomen lippu ja feedissä maahanmuuttokriittisiä linkkejä. Moni puhuu virtuaalinen tippa silmässään sotaveteraaneista, mutta eikö covid uhkaa eniten juuri yli 80-vuotiaita, eli juurikin sotaveteraanien ikäpolvea? Mielipidemittausten mukaan moni näistäkin varmasti sanoisi lähtevänsä rajalle ryssää torjumaan, mutta nyt ei tarvitse ottaa kranaatinsirpaletta pohkeeseen, vaan pieni piikki olkapäähän. Monelle sekin on liikaa.

Pandemian suhteen on ollut kenties liikaakin paniikinlietsontaa, ja se on alkanut toimia itseään vastaan; paniikki kun saa ihmiset toimimaan usein irrationaalisesti ja yksi defenssi-mekanismi on ongelman kieltäminen ja toinen projisointi. Ensin kielletään, että Covid19 on mikään ongelma ja sitten aletaan epäillä, että itse varotoimet ovat se ongelma: kasvomaskit rikkovat kansalaisoikeuksia ja rokotteet sisältävät myrkkyjä. Jotenkin ymmärrän että ne enkelienergiahörhöt, jotka elävät omassa rinnakkaisessa kristallitodellisuudessaan, jossa länsimainen lääketiede on korvattu korvakynttilöillä ja homeopatialla vastustavat myös covid-rokotetta, mutta nyt ilmiö tuntuu leviävän myös tässä suomenlippujengissä. Ehkä yhdistävä tekijä on se tietyntyyppinen ”kriittisyys”, joka tarkoittaa sitä, että ollaan kaikesta vastakkaista mieltä kuin ”valtamedia”.

Mitä sitten on se isänmaallisuus? Hesari maalailee tänään uutta ”haukiolaista” isänmaallisuutta, jossa ilmastoaktivismi yhdistyy kansallisromantiikkaan. Olisinko itse valmis puolustamaan maata sotilaallisen kriisin uhatessa? Eivät ne minua pyssy kädessä rintamalle kuitenkaan laittaisi, joten vastaan myöntävästi. Tässä virtuaalitodellisuudessa (Baudrillardilla tai ilman) isänmaallisuus tuntuu kuitenkin kiinnittyvän monenlaisiin symboleihin, jollaisina voivat toimia siniristiliput ja sotaveteraanien haamut, mutta konkretian edessä mihinkään uhrauksiin ei olla valmiita.

Musiikkibusineksesta

Kadulla kävellessä jostain kuului radio: Bob Dylan naukui vuoden 1965 äänitteellä kappalettaan Mr. Tambourine man. Hieno kappale, ei siinä mitään, mutta sitä voisi luulla, että vuoteen 2020 mennessä se olisi soitettu jo kohtalaisen puhki. Eikö hänen 39:ltä studioalbumiltaan löydy muita soitettavia kappaleita? Vai onko Tamburiinimies tarpeeksi epäpoliittinen radiosoittoon? Epäilen, että jos herra Zimmerman kävelisi tänä päivänä demoineen levy-yhtiön ovesta sisään, naurettaisiin moinen määkivä kitaranrämpyttäjä ulos. Ja ehkä niin on parempi, times they are a-changing, ja kenties on aika jollekin uudelle. Mutta miksi silti musiikkimedia on joko 50 vuotta vanhoja klassikoita tai sitten ne kymmenen päivän hittiä? Rock-klassikot on typistetty samanlaiseen soittolistaformaattiin kuin muukin hittishitti ja vuosikymmenten ura rajattu yhteen hotelcalforniaan tai stairwaytoheaveniin. Uudet kappaleet taas nekin on kavenettu kymmeneen amerikanhittiin, jotka saavat maailmanlaajuisesti tähtitieteellisiä miljardien toistomääriä radioissa ja netissä. Sen melkein ymmärrän, että babyboomer-sukupolvi haluaa kuulla kerta kerran jälkeen ne samat hitit ja on väsynyt etsimään uutta musiikkia, mutta kun nuoret, joiden pitäisi omaksua uutta, hukkuvat tarjonnan paljouteen ja kuuntelevat vain sitä, mitä älypuhelimen algoritmi heille muodikkaana markkinoi, alkaa peli olla menetetty. Aikana, jolloin teoreettisesti musiikkitarjonta olisi äärettömän laajaa, jatkaa se vain kaventumistaan globaaleilla markkinoilla, joilla samat hitit soivat viidakkoradiosta Antarktiksen säähavaintoaseman taukomusiikkiin.

EDIT:

Teemu Brunilan haastattelu Ylellä on hyvä muistutus siitä, että sen lisäksi että musiikkimarkkinoita dominoi vain muutama artisti, on niiden artistien biisit tehnyt vain muutama harmaana eminenssinä toimiva tuottaja. Jotka ovat niitä keski-ikäisiä valkoisia miehiä, sikäli kuin sillä on mitään väliä, vaikka onhan se huvittavaa kuinka nuoren naisen intohimoiset tunteet ja räkäräppi-duon kapinan on säveltänyt, sanoittanut ja päivätyönään naantalilainen lakimies-perheenisä. Ei sillä, että tässä olisi mitään mitä en olisi aikaisemmin tiennyt, enkä edes ole varma onko siinä sinänsä mitään pahaa, että musiikkia tekevät ammattilaiset. Suurelle yleisölle kyllä kelpaa kuin mättökebab krapulaiselle. Rahaahan tällä on tarkoitus tehdä, ja sitä on tehty, joten pulinat pois.

Poikien lukuharrastuksesta, taas kerran

Päivi Heikkilä-Halttunen halttunen pohdiskelee poikien lukutottumuksia Hesarin artikkelissaan huolestuneena. Huoli ei ole ensimmäistä kertaa ilmoille lausuttu. Nyt konkreettisten kirjaesimerkkien kautta epäillään, että viihteellisyyden kautta mennään siitä mistä aita on matalin.

Itse aloin kersana lukea siksi, että se oli viihdyttävää, mutta viihteellisyydessä on vaikea kilpailla nykyisin muiden vaihtoehtojen kanssa. Pienellä kylällä kasvaneena harrastusmahdollisuudet olivat lähinnä partio, jalkapallo tai ilkivalta, ja kun rahaa harrastuksiin ei ollut, ilmainen kirjasto kiinnosti. Sen lisäksi paikallisella Ärrällä oli noin viisi VHS-vuokrakasettia, televisiossa oli kaksi kanavaa, joilta tuli ohjelmaa välillä 17-21 (harva muistaa tämän, mutta katsokaa vaikka vanhoja lehtien ohjelmatietoja), leffaan pääsi lapsena ehkä kaksi kertaa, Internet tuli kotikylälle ensimmäistä kertaa kirjastoon vuonna 1997 ja niin edelleen. Tosin, siltikään pojat eivät meidän koulussa juuri lukeneet, koska se on tylsää ja koska ”luetsä jotain kirjoja, vitun homo?” Olisikohan minun lisäksi vain toinen poika ollut kiinnostunut kirjoista, ja nyt näköjään FB:n mukaan on naimisissa jonkun parrakkaan hunksin kanssa, eli ei kai siinä täysin väärää puuta haukuttu.

Nyt kun viihdettä on tarjolla tuhat kertaa enemmän, pelkällä lukunautinnolla perusteleminen ei välttämättä toimi. En edes tiedä alkaisinko itse lukemaan, jos olisin nyt teni-ikäinen. Jos lapsi ei nauti lukemisesta, niin ei se ala nauttia siksi, että vanhemmat yrittävät siihen pakottaa, siksikin että murrosikäiset pojat automaattisesti kapinoivat kaikkea vastaan mitä heille syötetään. Ehkä juuri siksi tuollainen urheilukirja voi kiinnostaa enemmän, jos sillä on yhtymäkohtia lapsen muihin kiinnostuksiin. Samoin ehkä muut samanlaiset ei-fiktiokirjat voivat olla parempia kuin keksityt tarinat.

Tuota pissa-kakka-osastoa aina välillä perustellaan sillä, että saadaan ne teinipojat lukemaan edes jotain. Ikään kuin vaikka leffoissa ei voisi olla ideaa siinä missä kirjoissakin ja mikä tahansa kirja on kehittävämpi kuin mikä tahansa tv-sarja, tietokonepeli aina huonompi kuin mikä tahansa mitä on painettu paperille. Jossain vaiheessa pelättiin, että sähkökirja tuhoaa ”oikean kirjan”, niin kuin sillä olisi jotain väliä. Näistä peloista on siirrytty mollaamaan äänikirjoja ja väittämään monissa verkkokeskusteluissa, että ”äänikirjojen kuunteleminen ei ole sama asia kuin oikea lukeminen”.

Olen siis samaa mieltä kriitikon kanssa: jos lukemaan houkutteleminen on itsetarkoitus, anything goes. Vielä kun saisi pojat jotain laadukasta. Itse jatkaisin tätä sillä, että ehkä mikä tahansa älyllinen harrastus on parempi kuin pelkkä nenänkaivaminen ja paikkojen rikkominen. Olen myös siinä määrin kyynisesti pessimistinen, että suurin osa porukasta vaihtaa minkä tahansa älyllisen harrastuksen nettipornoon ja action-peleihin niin että heilahtaa.

Anna reilusti periksi

Fb-ryhmässä käydään keskustelua kuinka tulla kirjailijaksi. Toisessa ketjussa pohditaan mikä meni vikaan, kun teksti ei kelvannut kilpailun tuomaristolle, toisessa pähkäillään onko mitään mieltä kirjoittaa, jos ei tule julkaistuksi. Samaan aikaan Youtube ehdottelee self-help-tsemppaus-motivaatio-videoita: julkkikset ja multimenestyjät jakavat vinkkejään kuinka kuulua menestyneeseen kahteen prosenttiin. Neuvot ovat aina samat: älä anna periksi, älä kuuntele muiden neuvoja. Tärkeintä on, että on päämäärä, ei saa antaa periksi vaan tähdätä kohti sitä päämäärää. Ei pidä uskoa niitä, jotka epäilevät; menestys on tärkeintä. Sama tsemppaus-mentaliteetti on tietenkin myös kirjoittajapiireissä, koska se nyt sattuu olemaan se eetos joka kulttuurissamme vallitsee.

Antaa kaikkien kukkien kukkia ja kaikkien kirjoittajien kirjoittaa. Mikään ei ole parempi syy kirjoittaa, kuin se että tykkää siitä. Harrastajakirjoittaja kuitenkin varsin helposti lipsahtaa saman menestys-diskurssin uhriksi kuin muutkin. Haluatko olla kirjoittaja vai kirjailija? Mitä tehdä, kun ei itse asiassa huvita kirjoittaa, mutta halu julkaista on palava? Ketä uskoa, kun toiset neuvovat tekemään muutoksia tekstiin ja toiset tsemppaavat olemaan antamatta periksi: se on just hyvä noin. Jos vain teet paljon töitä ja suljet korvasi negatiivisilta kommenteilta ja uskot itseesi, sinusta tulee kuuluisa kirjailija.

Koska kukapa ei haluaisi olla kuuluisa. Eikä edes ahkera kirjallisuudenharrastaja huomaa, että ei suomalainen kirjailija ole julkkis muutamaa Uutisvuodon (+kopiot) vakikommentaattoria lukuunottamatta. Kirjailijantyöllä elää suunnilleen yhtä moni. Kirjailijuutta nopeampi reitti kuuluisuuteen tai rikkauteen on ryhtyä tubettajaksi. Toki kirjailijuudella on edelleen sellainen aura, jota vaikkapa tubettajalla ei ole. Kansankynttilöiden kansakunta on aina pitänyt kirjailijoitaan kaapin päällä, joten kirjailijuudella on pintajulkisuutta vakavampaa potentiaalia.

Sisältöä tärkeämpää onkin tarina kuuluisuudesta. Jare ei antanut vihaajien lannistaa ja nyt siitä on tehty elokuva kuinka Jaresta tuli Cheek. Musiikillinen tuotanto ei ole minulle tuttua, mutta olen ymmärtänyt kappaleiden kertovan siitä kuinka tullaan menestyneeksi. Politiikassa populismi on päivän sana, ja Timo Soinin poliittinen ura on tarina Timo Soinin poliittisesta urasta. Muistaako kukaan Timo Soinin poliittisia tavoitteita? Tai saavutuksia? Timo Soinin keskeinen poliittinen tavoite ja saavutus oli jytky. Ei sillä ollut mitään sellaista sisältöä, jota Soini ei olisi ollut valmis myymään valtaan päästyään. Youtuben tsemppivideot ovat toki viihdyttävää katsottavaa. Aina on jotenkin rauhoittavaa kuunnella jonkun kertovan rauhallisella, mutta samaan aikaan innostuneella ja innoittavalla äänellä juuri minun sisäisestä potentiaalista ja että minäkin voin olla yhtä menestynyt kuin hän, mitä tahansa sitten teenkin. Ja siinäpä se: mitä tahansa teenkin. Ei sillä ole mitään väliä, mitä teen, vaan miten menestynyt olen.

Aina löytyy tsemppaajia. Suuri osa tsemppaajista tekee sitä rahasta. Kun body pump -tunnilla ohjaaja huutaa ”jaksaa jaksaa!” ei hän oikeasti tiedä mitä sinä jaksat. Jumppatunnista onneksi saa hien pintaan eli sen mitä tuli hakemaan, vaikka ei aikoisikaan olympiatason voimistelijaksi. Jos taas kirjoittaja saa vain huonoja neuvoja ja samaan aikaan katteetonta tsemppausta, on vaarana katkeroituminen. Jokaista positiivisesti omaksi ilokseen kirjoittavaa kissarunomummoa kohti onkin useampi vihaisesta nuoresta miehestä kasvanut katkera vanha mies (tai nainen, mutta sanaleikki toimii paremmin näin). Kun kukaan ei oikeasti uskalla sanoa mikä tekstissä mättää, ei edellytyksiä kehittymiseen ole. Kun kuulee vain tsemppausta, alkaa kirjoittamiseen suhtautua kuin incel naissuhtesiin: on vääryys, että ahkeruutta ei palkita.

Menestyksen paradoksi on siinä, että vaikka kuinka tsempataan, kaikki eivät voi olla menestyjiä. Sehän on nimenomaan menestyksen määritelmä, jota ei kuitenkaan haluta tunnustaa tosiasiaksi. Kun talos sakkaa ja työttömiä tulee se satatuhatta, panostetaan työnhakutaitoihin ja kuvitellaan, että jos vain osaa hakea töitä, ne kymmenen tuhatta työpaikkaa riittävät sadalle tuhannelle. Jos julkaisu on tärkeä osa kirjoittamista, voi julkaista omakustanteen, mutta tietenkään se ei ole yhtä arvostettu kuin suuren kustantamon julkaisema kirja. Jos omakustannekirjoittaja haluaisi lukijoita tekstilleen, jakaisi hän sitä ilmaisena e-kirjana. Tämä ei ole kuitenkaan yhtä suosittua kuin Mediapinnan tuhannet artisti maksaa -kirjat, koska painetussa, ”oikeassa” kirjassa on edes rahtunen ”oikean” kirjailijan menestystä.

Jos siis ei itse asiassa pidä kirjoittamisesta, miksi piinata itseään? Anna reilusti periksi. Älä usko positiivisia tonttuja, jotka jankkaavat ”älä anna periksi” tai ”usko itseesi”. Kysy mielummin miten voin kehittyä. Jos kehitystä ei tapahdu, ehkä kirjoittaminen ei ole sinun juttusi. Kyseenalaista oma tekstisi. Jos jonkun mielestä tekstisi on huono, ehkä hänellä on parannusehdotus. Älä usko tsemppaajia, jotka uskottelevat ettei kriitikoita kannata kuunnella. Jos menestystä ei kuulu, ehkä syy ei ole vihaajissa, vaan siinä että ehkä sinun pitäisi kokeilla akvarellimaalausta. Jos taas vilpittömästi pidät kirjoittamisesta, keskity enemmän kirjoittamiseen ja vähemmän sen miettimiseen miten J.K. Rowling sai kustantajilta aluksi hylsyjä ja A. Kivikin huonoa palautetta. Ole rehellisesti kissarunomummo omaksi iloksesi.

Tai mistäpä minä tiedän. Aina yksi miljoonasta on oman elämänsä jare, joka saavuttaa menestystä keskinkertaisella materiaalilla. Tai sitten voit itse kirjoittaa self-help -oppaan.

Isis-äideistä

Jos nyt ajatellaan sellaista eurooppalaista aatehistoriaa, jota voi kutsua vaikka ”valistukseksi”, ja joka niin kauniisti puhuu ”järjestä”, ”edistyksestä” ja ”vapaudesta”, ja josta kumpuavat ne lukuisat liberalismit ja tietyssä mielessä myös demokratia ja kansalaisyhteiskunta kuin sosialismi kuin feminismikin, niin tuleehan tässä jotenkin pessimistinen olo ihmisluonnon suhteen, kun ihmisarvoa polkeva teokratia on monille houkutteleva vaihtoehto.

Tällä siis viittaan Al-Holin naisiin, niin kuin joku varmaan arvasikin. Poliitikkojen puheenvuoroja ja median uutisointia lukiessa tulee olo, että kun länsimainen liberaali yrittää käsitteellistää tapahtunutta ja sen perusteella muodostaa jonkinlaisen moraalisen kannan asiaan, on se tuomittu epäonnistumaan. Totta kai ”lasten etu”, mutta tyhjeneekö koko dilemma siihen? Onko tästä edes mahdollista muodostaa dilemmaa, johon löytyy tyydyttävä vastaus, joka ei ole ristiriidassa ”rationaalisen” ja ”vapautta tavoittelevan” ”yksilön” maailmankuvan kanssa? Mukaan tuodaan sukupuoli, etnisyys, uskonto, lapset, universaalit ihmisoikeudet ja varmuus siitä, että jossain liberaalissa diskurssissa kaikki ”hyvät jutut” ovat olemassa itsessään ja yhteensovitettavissa, mutta ehkä eivät ole, eikä kukaan uskalla sanoa sitä ääneen.

”Isis-äidit” mediassa ovat yhtä aikaa suomalaisia ja silti ”toisia” koko vartalon peittävissä mustissa kaavuissa. Jos he eivät voita suomalaisten sympatioita ja empatioita puolelleen, ei se ole mikään ihme, jos heidät kaikissa kuvissa esitetään saman näköisenä kuin Nazgûlit (joka toki on heidän oma valintansa, vaikka Isis ja yksilönvapaus eivät tunnukaan sopivan samaan lauseeseen, ja joo, edellisessä lauseessa oli hippasen rasismia, mikä lisää keskusteluun uuden ongelmakerroksen.).

Korostetaan lapsen oikeutta äitiin, mutta kukaan ei (tietenkään ei) korosta lasten oikeutta isään, koska ”noita toisia ihmisiä” koskevat toiset säännöt kuin oikeita suomalaisia, joita koskevassa keskustelussa tuskin lähdettäisiin korostamaan biologista vanhemmutta ja että lapset nyt vain kuuluvat enemmän biologisille äideilleen kuin isille. Ja vaikka toisenlaisiakin puheenvuoroja on esitetty, konsensus on, että naiset eivät ole vastuussa Isisin hirmutöistä kuten miehet, koska naiset sitten kuitenkaan eivät ole samalla tavalla vastuussa omista valinnoistaan. Huostaanotto taas monen asiantuntijan mielestä ei ole mahdollista, siitä huolimatta, että äidit ovat liittyneet uskonnolliseen kulttiin, johon liittyy maailmanherruuden tavoittelu, väkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö (isien tapaamisoikeudesta puhuminen on jälleen absurdia, mutta jostain syystä äitejä ei voi samalla tavalla vastuuttaa).
Ja lopulta päädytään evakoimaan lapset ja heidän mukanaan äiditkin, koska ”huostaanotto olisi liian radikaali ratkaisu”, mutta vain suomalaiset ja muut 70 000 alholilaista saavat jäädä sinne (koska ”Suomi ensin”?), koska tuota noin (”kaikkia ei voi kuitenkaan auttaa”?), koska…. mietin tätä vielä hieman.

Lakien mukaan toki on mentävä, mutta lait ovat eri asia kuin se moraalinen viitekehys, jossa niitä toteutetaan. Ja tuo viitekehys ei vain suostu asettumaan paikalleen. Ei ole sellaista tapaa, jolla ”niitä” ja ”meitä” voisi koskea sama perhepolitiikka, koska liberaali diskurssi yksinkertaisesti ei voi sovittaa asiaa koskevia ristiriitoja.
Sitten kun yksi suomalaisista äideistä, ”Minna”, tavoitetaan leiriltä, toteaa hän että islamilainen valtio on ihan kiva juttu eikä hän halua Suomeen, jossa ei ole sharia-lakia. Yksilönvapautta pitää kunnioittaa, vaikka yksilö valitsisikin ei-vapauden. Se eurooppalainen aatehistoria, jolla aloitin (vahvasti lainausmerkkejä käyttäen) heittää häränpersettä. Miten joku voi valita vapaasti ei-vapauden ja saman lapsilleen? Kyllä vaan voi, eikä meillä ole minkäänlaisia työkaluja käsitteellistää sitä.

Linkolan jälkeen

Linkola-elämänkerta oli mielenkiintoinen ja valaiseva. Koko lailla ylistävä, kuten otsikko ”Ihminen ja legenda” antavat ymmärtääkin, ja toisaalta voi olla elävästä ihmisestä vaikea kirjoittaa todella kriittistä kirjaa. Esipuheessa kirjoittaja tosin tunnustaa Linkolan olevan ”ristiriitanen hahmo”, joka varmasti kuvaa useimpien ihmisten suhtautumista (tai ehkä kielteisesti suhtautuvien määrä on suurempi, mene ja tiedä, mutta täysin kritiikittä ihailevia löytynee vain seinähulluista).

Itse luin Johdatuksen 90-luvun ajatteluun herkässä lukioiässä. Tällaisista kirjoista kai kuuluisi sanoa, että se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, mutta olen kai ihminen, joka ei vaikutu kovin helposti. Mieleen moni juttu toki jäi ja olen aika lailla samaa mieltä monesta asiasta, kuten siitä että väestöräjähdys on vakava uhka. Muistan myös muutamia palavia väittelyitä, joita kävin nuoruuden innolla.

Yleisellä tasolla kirja ei kauheasti tuo uutta, mutta kirkastaa yksityiskohtia. Aikasemmin perhetausta ei ollut minulle tuttu, eivätkä monet yksittäiset elämänvaiheet. Kirja on tarina lintuhullusta miehestä, joka elämänsä aikana on rengastanut yli 70 000 lintua ja elättänyt tekemällä järjettömän raskaita työpäiviä kalastajana (talven aikana parhaimmillaan 9 tonnia kalaa) ja elänyt askeettisissa oloissa ilman sähköä ja nykyaikaisia mukavuuksia. Linkola on myös aina ollut kulttuuripiirien lemmikki ja kalastajantorpassa ravaavat kirjailijat, kulttuurivaikuttajat ja naisetkin. Yllättävin vierailija oli Harri Sirola, joka ei kalastajan kanssa tullut oikein juttuun (kuten kaksi räiskähtelevää personallisuutta harvoin tulee).

Toki ajatteluun perehdytään myös, mutta siitä pääsee perille varmasti lukemalla itse esseekirjat.

Oisko kanttia?

Viime vuoden lämpöennätykset saivat vihdoin monen ottamaan ilmaston lämpenemisen tosissaan ja viime aikoina onkin keskusteltu jokaisen vastuusta hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi. Kaikenlaisia laskureita löytyy netistä sen pipertämiseksi, miten jokainen voi sen pari prosenttia vähentää kulutustaan ja ehkä lievittää sillä omaatuntoaan. Linkola esitti jo 80-luvulla omat radikaalit teesinsä kulutuksen vähentämiseksi. Itsehän en usko pätkääkään siihen, että edes päästöjen kasvu hidastuisi, puhumattakaan päästöjän vähenemisestä.

Omalle kohdalle voisin luetella seuraavat teesit, jotka utopistisella tavalla merkityksettömiä, että vaikka ne ovat täysin riittämättömiä, ne ovat myös 99% mielestä täysin kohtuuttomia ja vähintään fasismia.

1) Yksityisautoilusta luopuminen taajama-alueella. Poikkeuksena invalidit ja ehkä perheet, joissa on pieniä lapsia (invaliditeetiksi ei lasketa mikropenistä: ei se kaupunkimaasturi siihen auta).
2) Turhien ulkomaanlentojen karsiminen. Mitä sinne Teneriffalle mennään etsimään? Kohta samat lämpötilat on Suomessakin, eikä se kalja niin halpaa ole, että siinä lopulta mitään säästäisi.
3) Syntyvyyden säännöstely. Ei ehkä Suomessa, mutta globaalisti.
4) Protektionismi ulkomaankaupassa. Ilmaston kannalta ei ole järkevää rahdata toiselta puolen maailmaa sellaista tavaraa, joka voidaan tuottaa Suomessakin. Kansantalouden kannalta ei ole myöskään järkevää pitää satoja tuhansia suomalaisia työttömänä ja maksaa heille, että he voisivat näitä tuotteita ostaa, mutta se on taas ihan toinen keskustelu.
5) Lihantuotannon tukemisen lopettaminen. Jauhelihan kilohinta pomppaisi varmasti johonkin viiteentoista euroon ilman maataloustukia, jonka jälkeen vaihtoehtoiset proteiininlähteet alkaisivat vaikuttaa houkuttelevimmilta.
6) Kulutuksen vähentäminen kautta linjan. Korkea kulutus pitää yllä työllisyyttä, joten tämä tarkoittaisi työn vähemistä (jota tosin protektionismi osin paikkaisi). Tällöin ihmisille jäisi enemmän vapaa-aikaa, mutta vähemmän rahaa kulutukseen. Tämä vaatisi kokonaan työn ja onnellisuuden käsitteiden uudelleen ymmärtämistä. Vaikka kyselytutkimuksissa ihmiset kaipaavat enemmän vapaa-aikaa, niin käytännössä harva haluaa luopua elintasostaan.
7) Ympäristöystävällisen tekniikan kehittäminen. Tässä olen täysin Linkolan kanssa eri mieltä.

Henkilökohtaisesti minulle mikään näistä ei tuota suurta ongelmaa. Toisaalta, Linkola itsekään ei koe luopuneensa mistään. Hän on ihminen, joka muutoinkin haluaa elää primitiivisesti ja mielummin metsässä kuin kaupungissa. Hänen pamflettejaan ei edes voi ymmärtää muuten kuin sitä kautta, että hänelle nimenomaan tunnetasolla joku metsä ja siinä asuva lintu tai jopa yksittäinen puu on arvokas, ja luonnon tuhoaminen herättää raivoa, eikä sen vastapainona mukavuus tai ylellisyys merkitse mitään. Ironista on toki myös se, että vielä 100 vuotta sitten tuon kaltaista elintasoa olisi pidetty varsin korkeana.

Itsehän olen ollut köyhä koko elämäni, joten kerskakulutukseen ei ole ollut koskaan mahdollisuutta, eikä alhainen elintaso siten ole ollut mikään moraalinen valinta. En voi väittää, etteikö tietty katkeruus (vrt. ressentiment) olisi mukana. Minulla ei ole autoa sen enempää kuin korttiakaan (vanhempani eivät sitä aikoinaan 18-vuotiaana kustantaneet, joten se vain jäi). En kaipaa ryyppylomalle Torremolinosiin enkä pidä lentämisestä muutenkaan. Lapsia minulla ei ole, eikä varmaan ole tulossakaan. En ole kasvissyöjä, mutta minulle liha on kuitenkin ylellisyyttä, joka saisi myös maksaa enemmän.

Edellämainitun valossa minun ei tarvitse siis luopua paljosta, jos kansallisella tasolla lähdetään kulutusta toden teolla rajoittamaan, enkä osaa monia juttuja kaivatakaan, kun en ole niihin koskaan tottunut. (Sen kuitenkin tiedän, että ylläoleva seitsenkohtainen ohjelmani herättää suurempia tunteita kuin Nürnbergin lait.) Metsään en kuitenkaan suostuisi muuttamaan, joten heikkoutemme kullakin. Inhoan kylmää ja kaipaan kuivia, lämpimiä sisätiloja ja jossain kalastuksessa olisin vain tiellä.

Ajatus viikonvaihteeksi

Loppukaneetiksi irroitan seuraavan aina ajankohtaisen lausahduksen:

Harva jaksaa edes ajatella – useimpien mielestä ajattelu on tylsää.

Elämien kerrat ja kaaret

En ole koskaan ollut mikään elämänkertojen ja muistelmien suurkulutaja, mutta nyt viimeisen vuoden aikana olen lukenut useammankin. Ehkä siinä on joku ikääntymisjuttu, näin isähahmotta kasvaneena jossain vaiheessa tajusin, että en oikeastaan tunne ketään oikeasti aikuisia ihmisiä, ainakaan sellaisia joilta voisin ottaa mitään mallia siihen miten hahmottaa omaa aikuistumistani. Jossain kolmenkympin kohdalla (onpa siitäkin jo aikaa!) seurasin Facebookissa jotain Kauko Röyhkän feediä ja onko se sitten tapa, jolla haluan vanheta (ilmeisesti häneltäkin on tulossa piakkoin elämänkerta). Nykyään kai Kaukon fanittaminen ei ole uskottavaa, mutta mitäpä siitä.

Edellinen lukemani elämänkerta oli kehuttu Teemu Keskisarjan ”Saapasnahkatorni”, tutkielma Aleksis Kivestä. Aikoinaan viimeinen tenttini kirjallisuuden alalta jäi kesken, kun ahdistuin Tarkiaisen Kivi-kerrasta niin paljon, etten saanut sitä luettua loppuun.

Nyt kesken on Riitta Kylänpään kirja Linkolasta, ”Ihminen ja legenda”.

Viime vuonna tuli luettua myös Linkolan kaverin Pekka Tarkan muistelmat ”Onnen Pekka”. Sekin oli entiselle kirjallisuudenopiskelijalle luonnollinen valinta.

Heikki ”Hector” Harman ”Asfalttihippi” piti tietysti myös lukea, koska omana aikanaan Hectorin laulujen sanoitukset olivat miinulle oikeastaan ensimmäinen kosketus suomenkieliseen lyriikkaan.

Vähän oudommasta päästä oli Kiira Korven elämänkerta ”Ehjäksi särkynyt” (by Jere Nurminen). En ole oikeastaan minkäänsortin urheilun ystävä ja kuvatkin olisi varmaan voinut katsoa netistä ja olisi noin kornin otsikonkin luullut karkoittavan, mutta ajattelinpa kerrankin lukea jotain mitä yleensä ei tule luettua.

Kesken jäi Cheek-Jaren elämänkerta, vaikka ei se ollut niin huono, mitä olin pelännyt (lapsuusmuistelmat olivat ihan sympaattisia).

Yrjö Kallisen Elämä ja Totuus tuli luettua Perttu Häkkisen ohjelmien teemojen perusteella.

Ruben Oskar Auervaarasta Timo Kauton kirjoitettaman ”Aurinko- ja kevätmies”-elämänkerran selasin läpi erääseen kirjoitusprojektiin liittyen.

Aarni Virtasen kirjoittama Vennamo: mies ja hänen puolueensa tuli luettua, kun olin lukenut pari Perussuomalaisiin liittyvää kirjaa, ja teki mieli palata sylttytehtaalle. Vennamon oma kirja ”Kulissien takaa” on tuossa hyllyssä odottamassa vuoroaan.

Elämänkerrat ja muistelmat ovat siinä mielessä mielekästä luettavaa, että ne ovat tietokirjoja kaunokirjallisempia, mutta silti ”totta”. Siitä tosin en ole ihan varma, olenko varsinaisesti oppinut niistä mitään omaa elämääni varten.

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Chimamanda Ngozi Adichie: We Should All Be Feminists

Kyseessä on kirja, joka jaettiin viime vuonna kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille. Pontimena varmasti oli kirjan raflaava otsikko, ja voisin kuvitella, että kirja jaettiin, koska opetus-ja kulttuuriministeriössä jonkun mielestä ”meidän kaikkien pitäisi olla feministejä”. Odotin löytäväni tätä divarista kasoittain, mutta se pitikin lainata Ellibsistä sähkökirjana. Toinen hämmästyksen aihe oli, miten ohut kirja oli kyseessä: sähkökirjana sen pituutta oli vaikea arvioida, ja se loppui yllättäen kesken. Esipuheessakin puhuttiin pikemminkin ”essseestä” kuin ”kirjasta”. (Katso myös luento, johon kirja/essee perustuu https://www.youtube.com/watch?v=hg3umXU_qWc&feature=youtu.be )

Kirja keräsi heti kannattajansa ja vastustajansa, esim.) joista äärimmäisenä esimerkkinä Perussuomalaisten Mika Raatikaisen kirjallinen kysymys eduskunnassa (1).

Siitä huolimatta, että kirja kertoo ensisijaisesti Nigeriasta, molemmat osapuolet ovat ymmärtäneet otsikon siten, että että vaatimus koskisi meitä kaikkia. Ei tietenkään voi olla pohtimatta, miten paljon kirjoittajan afrikkalainen tausta vaikuttaa ja voiko sitä yleistää a) universaalisti b) meille Suomeen, vai onko tämä kirjoitettu afrikkalaisena afrikkalaisille. Hän tuntuu painottavan, miten uusi asia feminismi Nigeriassa on, joten siltä pohjalta joku kotitöiden jakaminen on varmasti relevantti puheenaihe nigerialaisessa kontekstissa. Itse miehenä en tietenkään voi tietää, millaista on olla nainen tai feministi Suomessa, mutta moni näistä jutuista tuntuu vanhentuneelta meidän näkökulmastamme.

Sitten taas toisaalta: ironisella tavalla jälleen kohu itsessään todistaa, että ehkä tällaisia kirjoja kuitenkin tarvitaan. Aina kun joku mainitsee feminismin, synnyttää se käsittämättömän naisvihan ja seksismin aallon.

Ei mitään uutta

Kirjassa ei ole oikeastaan mitään erityisen radikaalia. Totta kai jokainen on sitä mieltä, että nainen saa mennä yksin ravintolaan, käyttää huulikiiltoa ja että kotityöt kuuluvat myös miehille. Ainakin nykyään: monet näistä asioista olivat ongelmia Suomessa vuosikymmeniä sitten ja kaikki lienevät yksimielisiä siitä, että nämä asiat ovat joutaneetkin muuttua. Ja asiat ovat muuttuneet siksi, että niitä on muutettu, ja feminismi on lisännyt tasa-arvoa.

Jälleen kerran kirjasta ovat luonnollisesti kohisseet eniten ne, jotka sitä eivät ole lukeneet. Ongelmahan on, että nykyään kukaan ei jaksa lukea yhtä lausetta enempää kerrallaan ja ovatkin tarttuneet kirjan otsikkoon. Toki, otsikko on raflaava ja tuntuu heittävän kasvoillemme väitteen, että meidän ihan kaikkien tulisi olla feministejä. Kirja itsessään taas ei puhu juurikaan meistä (suomalaisista), vaan nigerialaisista. Siitä huolimatta keskustelu on jälleen omien katkeruuksien ympärillä pyörimistä ja sitä, kummalla sukupuolella on suurempi oikeus olla uhri.

Keskustelussa on luonnollisesti mainittu myös ne kuuluisat verorahat. Käsittääkseni ysiluokkalaisille on jaettu läksiäislahjaksi kirja jo vuosikymmeniä, itse muistan saaneeni Waltarin kolmen pienoisromaanin kokoelman (jonka nimikin taisi olla ”Kolme pienoisromaania”) ja viime vuonna jaettiin tämä kirja.

Essentialismi: onko sukupuolia olemassa?

Kirja lähtee siitä, että sukupuolia on kaksi ja että jako tehdään biologisten erojen perusteella. Meillä Suomessa ja ”lännessä” moni nykyfeministi pitää tätä vanhentuneena ajatuksena. Ainakin nmuutama arvostelija Goodreadsissa oli tuominnut kirjan ”cis-seksisminä”. Internsekstionaalisessa feminismissä tuntuu olevan vaikea päättää, kenen uhriarvo on suurempi: afrikkalaisen naisen vai eurooppalaisen trans-ihmisen.

Jo vuosia sitten, kun opiskelin yliopistossa, meille opetettiin antiessentialismia, eli ajatusta siitä, että naisilla ja miehillä ei ole mitään perimmäistä olemuksellista (essentialistista) eroa, vaan naiseus ja mieheus ovat kulttuurisesti määrittyneitä ja biologiset erot voidaan tulkita vain tätä kulttuurista taustaa vasten ja radikaaleimman näkemyksen mukaan biologiset erot ovat näennäisiä ja vain kulttuuri tekee niistä merkittäviä. Tietyssä humanistisessa diskurssissa onkin tapana aloittaa kappaleet ”länsimaisessa kulttuurissa…” ja mainita joko ”dikotomia” tai ”binäärinen oppositio” ja mahdollisesti ratkaisuna ”dekonstruktio”.

Jos minkäänlaista olemuksellista eroa naisten ja miesten välillä ei ole, miksi sama dikotomia, binäärinen oppositio jne. vallitsee sukupuolten välillä kulttuurista riippumatta? Miksi igboilla ja härmäläisillä tuntuvat olevan pohjimmiltaan samat tasa-arvo-ongelmat? Ei Suomessakaan 50-luvulla ”kunniallinen” nainen käynyt yksin ravintoloissa. Miksi sekä suomalaisessa että nigerialaisessa feminismissä mies on sortaja ja nainen on uhri? Mikä on se yhdistävä kulttuurista riippumaton tekijä ja lähde, josta tällaiset erot kumpuavat? Fraasi ”länsimaisessa kulttuurissa” muuttui jossain vaiheessa lähes partikkelinomaiseksi tavaksi aloittaa lauseita, eikä enää tarkoita mitään, mutta ilmeisesti myös on olemassa ihmisiä, jotka uskovat, että epätasa-arvo on erityisesti länsimaalainen ilmiö.

En ole varma, mikä on päivän trendi, mutta uskoakseni antiessentialismista ei ole vielä virallisesti luovuttu, mutta toisaalta feministinen politiikka vaatii tietyn essentialistisen ajatusmallin (http://eprints.lancs.ac.uk/34/2/Microsoft_Word_-_E9130088.pdf), jos oletetaan, että naisilla ryhmänä on tiettyjä tavoitteita, ja toisaalta intersektionaaliseen feminismiin kuuluvat myös rotu, seksuaalinen suuntaus, luokka jne ja jokaisesta saa pisteitä sen mukaan, miten alistettu on.

Onko kulttuurien välillä eroja?

Kun afrikkalainen nainen kertoo meille, että sukupuolten välillä on biologisia eroja, on helppo ottaa holhoava asenne: ei sisko, teidän maassanne feminismi ei ole vielä yhtä kehittynyttä kuin täällä meillä.

Eräs mahdollinen tulkita on myös se, että se vahvistaa käsitystä naisten huonosta asemasta Afrikassa. Toisaalta, onko se käsitys niin vääräkään? Hyvin pian olemme siinä suossa, että tottakai pidämme kaikkia kulttuureja yhtä hyvinä, haluamatta kuitenkaan kyseenalaistaa afrikkalaisen naisen kokemuksia. Afrikkalainen nainen kyllä kelpaa ideologiseksi aseeksi, mutta suomalainen feminismi ei halua astua siihen ansaan, että syyttäisi afrikkalaista kulttuuria naisvihamieliseksi.

Tulee mieleeni tapaus: opetin suomea ammattikorkeakoulun kansainvälisille opiskelijoille ja heittelin jotain nippelitietoa Suomen lähihistoriasta, ja esiin nousi Kekkonen. Eräs (miespuolinen) nigerialainen opiskelija kysyi hämmentyneenä, oliko Suomessa joskus ollut miespresidentti. Tämä oli siis Halosen toisella kaudella. Hänelle suomalainen yhteiskunta näyttäytyi naisten johtamalta: koulun rehtori oli myös siihen aikaan nainen ja varmasti kaikki maahanmuuttajan kohtaamat auktoriteetit virastoissa olivat myös naisia. Ehkä hänelle pohjola oli jonkinlainen käänteismaailma, jossa naiset johtavat ja miehet ovat hiljaa hissukseen. Kysymykseeni voisiko Nigeriassa olla joskus naispresidentti, opiskelija vastasi päätään pudistellen: hänelle kysymykseni oli täysin absurdi. Olisin yhtä hyvin voinut kysyä voisiko presidentiksi tulla imeväisikäinen lapsi.

Tällaisia heittoja on tylsä kirjoittaa auki, mutta anekdootista nousee esiin kaksi pointtia: ensinnäkin se suomalaisen ja nigerialaisen todellisuuden suuri ero, joka on lähes koominen, toisaalta se, miten suomalainen yhteiskunta on feminisoitunut tavalla, jonka vain ulkopuolinen voi nähdä. Tällaiset sukupuoleen ja kulttuuriin (ja rotuun) liittyvät anekdootit saavat aikaan ylettömän määrän kongnitiivista dissonanssia kun meidän hyvin nopeasti pitäisi päättää, voivatko jotkin kulttuurit olla sekstistisempiä kuin toiset, mitä arvoa annamme ulkomaalaisten arviolle omasta kulttuuristamme, mikä on käsityksemme rodusta ja sukupuolesta ja sovittaa kaikki tämä reunoja hipomatta siihen muottiin, että olemme hyviä ihmisiä emmekä suinkaan seksistejä tai rasisteja.

Vaikka aikoinaan Suomea kutsuttiin eräässä radio-ohjelmassa ”tasa-arvon takapajulaksi” (jolla tarkoitettiin naisen asemaa), uskallan väittää naisen aseman olevan Suomessa paremman kuin vaikkapa Nigeriassa ja hyvä niin (mikä ei tietenkää poista sitä, etteikö aina voisi olla paremmin).

No pitäisikö?

Itse vierastan kaikkia ismejä lähtökohtaisesti. Aina kun joku sanoo vastustavansa feminismiä, pyydetään häntä spesifioimaan mitä feminismiä hän vastustaa, koska onhan toki feminismejä olemassa useampia. Itse vastaan kääntäen: jos joku kysyy kannatanko feminismiä, pyydän spesifiomaan mitä hänen feminisminsä pitää sisällään ennen kuin vastaan. Lähtökohtaisesti en ole anti-feministi, mutta en pidä siitä saarnaavasta tavasta, jolla sitä minulle usein tarjoillaan.

Mitä itse kirjaan tulee, niin samalla tavalla haastan kaikki sitä vastustavat lukemaan itse kirjan ja kertomaan, mitä tarkalleen ottaen siinä vastustavat. Ovatko he oikeasti sitä mieltä, että miehen pitää maksaa treffeillä, että avioliitto naisen elämän tärkein päämäärä, kotityöt kuuluvat naisille tai että nainen ei voi käyttää työpaikalla hametta. Vai mitä sitten?

Haluatko kirjailijaksi?

jos kaikesta huolimatta
se ei tule sinusta ulos ryöpyten
unohda koko juttu
jos se ei tule lupaa kysymättä
sydämestäsi, sielustasi ja suustasi
ja sisuksistasi,
unohda koko juttu.
jos sinun täytyy istua tunti toisensa jälkeen
tuijottaen tietokoneen ruutua
tai nököttäää
kirjoituskoneen yllä
etsien sanoja,
unohda koko juttu.
jos teet sitä rahan tai
maineen vuoksi,
unohda koko juttu.
jos teet sitä, koska haluat
naisia sänkyysi,
unohda koko juttu.
jos ajatuskin siitä tuntuu raskaalta,
unohda koko juttu.
jos yrität kirjoittaa kuin
joku muu,
anna sen olla.

jos sinun pitää odottaa, että se tulee raivoten ulos
sinusta,
niin odota.
jos se koskaan tule raivoten ulos sinusta
tee jotain muuta.

jos sinun täytyy ensin lukea se vaimollesi
tai tyttöystävällesi tai poikaystävällesi
tai vanhemmillesi tai kenelle tahansa
et ole valmis.

älä ole kuten monet kirjoittajat,
älä ole kuten monet tuhannet
ihmiset, jotka kutsuvat itseään kirjoittajiksi,
älä ole tylsä ja pitkästyttävä ja
tekopyhä, älä anna itse-
rakkauden
kuluttaa sinua.
kaikki maailman kirjastot ovat
haukotelleet itsensä
uneen
sinun kaltaistesi vuoksi.
älä kasvata sitä taakkaa
unohda koko juttu.
ellei se tule ulos
sielustasi kuin ohjus
ellei vaikeneminen aja
sinua hulluuteen
itsariin tai murhaan
anna sen olla
ellei aurinko vatsassasi
polta sisälmyksiäsi poroksi
anna sen olla

kun on aika
ja sinä olet valittu
se tulee
itsestään ja tulee
kunnes sinä kuolet tai se kuolee sinussa.

Ei ole olemassa muuta tapaa.

eikä ole koskaan ollutkaan.

(Vapaasti C. Bukowskista suomentanut blogin pitäjä)

Soten käännös

Kun Elina Lepomäki kertoo, että sote-uudistus ei toimi, niin kuulostaahan se uskottavalta. Kun kaltaiseni taloudesta mitään ymmärtämätönkin näkee, että eihän tämä voi näin toimia, ja kun kokoomuslainen kauppatieteiden maisteri ja Liberan puheenjohtaja on samaa mieltä, ei varmaan ole kyse pelkästään omasta pseudovasemmistolaisesta harhastani. Ja kun Sipilä ilmoittaa, että mikäli sote-uudistusta ei hyväksytä, hallitus kaatuu, niin onhan tämä ns. ”a gift that keeps giving”. Silti vähän huolestuttaa, että mikä se vaihtoehto on? Jos uudet vaalit pidettäisiin nyt, Kokoomus olisi aika vahvoilla, ja millaista sote-uudistusta kokoomuslainen hallitus lähtisi ajamaan? Tiedetään kuitenkin, että siellä on porukkaa, joka varmasti yksityistäisi kaiken mikä irti lähtee ja sen jälkeen myisi hengitysilmankin eniten tarjoavalle yksityiselle sijoittajalle.

Lopulta tässä on kaksi palikkaa, joiden toisiinsa liittäminen on seurausta Kokoomuksen ja Keskustan kompromissista.

Maakuntamalli: radiossa sanoivat, että tämä olisi aivan välttämätön uudistus, varsinkin kun kaikilla muilla Euroopan mailla on jo jonkintyyppinen väliportaan hallintomalli kuntien ja parlamenttien välillä. Näin ulkopuolisena on vaikea kuitenkaan nähdä tarvetta byrokratian lisäämiselle, ja veikkaisinpa, että kansalaisten kiinnostus maakuntavaaleja kohtaan tulee olemaan ennätysalhaista. Tässä ollaan kuitenkin muuttamassa Suomen hallintorakennetta historiallisella tavalla. Jos uuudistus on niin juosten kustu kuin miltä vaikuttaa ja jos ketään ei kiinnosta, homma voi mennä vain pieleen. Keskustan vastaus asiaan tuntuu olevan, että kyllä, juosten kustuhan tämä onkin, mutta ei sitä enää voi perua.

Terveydenhuollon uudistus, eli käytännössä terveydenhuollon avaaminen kilpailulle, eli asteittainen yksityistäminen. Käytännössä tässä otetaan huonoimmat puolet ”sosialistisesta” mallista (valtio tuottaa palvelut) ja ”kapitalistisesta” mallista (yksityiset firmat tuottavat palvelut). Eli sen sijaan, että valtion voittoa tuottamattomat ja tasa-arvoiset palvelut saataisiin yksityistämällä tehostettua tasa-arvon kustannuksella, saadaan tehottomia ja epätasa-arvoisia palveluita. Ei yksityisen sektorin kustannustehokkuus johdu mistään muusta kuin kilpailusta ja resurssien niukkuudesta, joka pakottaa toimimaan tehokkaasti. Mutta jos paikkakunnalla on vain yksi yksityinen toimija ja jos raha edelleen tulee julkiselta puolelta, on vaikea keksiä, mikä muuttuu, paitsi se, että yksityiset firmat tekevät rahaa ihmisten terveydellä ja siirtävät voitot veroparatiisiin.

Pahin pelko on, että terveydenhuollosta tulee uusi ooppera, joka vahvasti valtion tukema taidemuoto, joka vie valtavan osan kulttuuribudjetista ja jossa käy vain rikas eliitti.