Fb-ryhmässä käydään keskustelua kuinka tulla kirjailijaksi. Toisessa ketjussa pohditaan mikä meni vikaan, kun teksti ei kelvannut kilpailun tuomaristolle, toisessa pähkäillään onko mitään mieltä kirjoittaa, jos ei tule julkaistuksi. Samaan aikaan Youtube ehdottelee self-help-tsemppaus-motivaatio-videoita: julkkikset ja multimenestyjät jakavat vinkkejään kuinka kuulua menestyneeseen kahteen prosenttiin. Neuvot ovat aina samat: älä anna periksi, älä kuuntele muiden neuvoja. Tärkeintä on, että on päämäärä, ei saa antaa periksi vaan tähdätä kohti sitä päämäärää. Ei pidä uskoa niitä, jotka epäilevät; menestys on tärkeintä. Sama tsemppaus-mentaliteetti on tietenkin myös kirjoittajapiireissä, koska se nyt sattuu olemaan se eetos joka kulttuurissamme vallitsee.
Antaa kaikkien kukkien kukkia ja kaikkien kirjoittajien kirjoittaa. Mikään ei ole parempi syy kirjoittaa, kuin se että tykkää siitä. Harrastajakirjoittaja kuitenkin varsin helposti lipsahtaa saman menestys-diskurssin uhriksi kuin muutkin. Haluatko olla kirjoittaja vai kirjailija? Mitä tehdä, kun ei itse asiassa huvita kirjoittaa, mutta halu julkaista on palava? Ketä uskoa, kun toiset neuvovat tekemään muutoksia tekstiin ja toiset tsemppaavat olemaan antamatta periksi: se on just hyvä noin. Jos vain teet paljon töitä ja suljet korvasi negatiivisilta kommenteilta ja uskot itseesi, sinusta tulee kuuluisa kirjailija.
Koska kukapa ei haluaisi olla kuuluisa. Eikä edes ahkera kirjallisuudenharrastaja huomaa, että ei suomalainen kirjailija ole julkkis muutamaa Uutisvuodon (+kopiot) vakikommentaattoria lukuunottamatta. Kirjailijantyöllä elää suunnilleen yhtä moni. Kirjailijuutta nopeampi reitti kuuluisuuteen tai rikkauteen on ryhtyä tubettajaksi. Toki kirjailijuudella on edelleen sellainen aura, jota vaikkapa tubettajalla ei ole. Kansankynttilöiden kansakunta on aina pitänyt kirjailijoitaan kaapin päällä, joten kirjailijuudella on pintajulkisuutta vakavampaa potentiaalia.
Sisältöä tärkeämpää onkin tarina kuuluisuudesta. Jare ei antanut vihaajien lannistaa ja nyt siitä on tehty elokuva kuinka Jaresta tuli Cheek. Musiikillinen tuotanto ei ole minulle tuttua, mutta olen ymmärtänyt kappaleiden kertovan siitä kuinka tullaan menestyneeksi. Politiikassa populismi on päivän sana, ja Timo Soinin poliittinen ura on tarina Timo Soinin poliittisesta urasta. Muistaako kukaan Timo Soinin poliittisia tavoitteita? Tai saavutuksia? Timo Soinin keskeinen poliittinen tavoite ja saavutus oli jytky. Ei sillä ollut mitään sellaista sisältöä, jota Soini ei olisi ollut valmis myymään valtaan päästyään. Youtuben tsemppivideot ovat toki viihdyttävää katsottavaa. Aina on jotenkin rauhoittavaa kuunnella jonkun kertovan rauhallisella, mutta samaan aikaan innostuneella ja innoittavalla äänellä juuri minun sisäisestä potentiaalista ja että minäkin voin olla yhtä menestynyt kuin hän, mitä tahansa sitten teenkin. Ja siinäpä se: mitä tahansa teenkin. Ei sillä ole mitään väliä, mitä teen, vaan miten menestynyt olen.
Aina löytyy tsemppaajia. Suuri osa tsemppaajista tekee sitä rahasta. Kun body pump -tunnilla ohjaaja huutaa ”jaksaa jaksaa!” ei hän oikeasti tiedä mitä sinä jaksat. Jumppatunnista onneksi saa hien pintaan eli sen mitä tuli hakemaan, vaikka ei aikoisikaan olympiatason voimistelijaksi. Jos taas kirjoittaja saa vain huonoja neuvoja ja samaan aikaan katteetonta tsemppausta, on vaarana katkeroituminen. Jokaista positiivisesti omaksi ilokseen kirjoittavaa kissarunomummoa kohti onkin useampi vihaisesta nuoresta miehestä kasvanut katkera vanha mies (tai nainen, mutta sanaleikki toimii paremmin näin). Kun kukaan ei oikeasti uskalla sanoa mikä tekstissä mättää, ei edellytyksiä kehittymiseen ole. Kun kuulee vain tsemppausta, alkaa kirjoittamiseen suhtautua kuin incel naissuhtesiin: on vääryys, että ahkeruutta ei palkita.
Menestyksen paradoksi on siinä, että vaikka kuinka tsempataan, kaikki eivät voi olla menestyjiä. Sehän on nimenomaan menestyksen määritelmä, jota ei kuitenkaan haluta tunnustaa tosiasiaksi. Kun talos sakkaa ja työttömiä tulee se satatuhatta, panostetaan työnhakutaitoihin ja kuvitellaan, että jos vain osaa hakea töitä, ne kymmenen tuhatta työpaikkaa riittävät sadalle tuhannelle. Jos julkaisu on tärkeä osa kirjoittamista, voi julkaista omakustanteen, mutta tietenkään se ei ole yhtä arvostettu kuin suuren kustantamon julkaisema kirja. Jos omakustannekirjoittaja haluaisi lukijoita tekstilleen, jakaisi hän sitä ilmaisena e-kirjana. Tämä ei ole kuitenkaan yhtä suosittua kuin Mediapinnan tuhannet artisti maksaa -kirjat, koska painetussa, ”oikeassa” kirjassa on edes rahtunen ”oikean” kirjailijan menestystä.
Jos siis ei itse asiassa pidä kirjoittamisesta, miksi piinata itseään? Anna reilusti periksi. Älä usko positiivisia tonttuja, jotka jankkaavat ”älä anna periksi” tai ”usko itseesi”. Kysy mielummin miten voin kehittyä. Jos kehitystä ei tapahdu, ehkä kirjoittaminen ei ole sinun juttusi. Kyseenalaista oma tekstisi. Jos jonkun mielestä tekstisi on huono, ehkä hänellä on parannusehdotus. Älä usko tsemppaajia, jotka uskottelevat ettei kriitikoita kannata kuunnella. Jos menestystä ei kuulu, ehkä syy ei ole vihaajissa, vaan siinä että ehkä sinun pitäisi kokeilla akvarellimaalausta. Jos taas vilpittömästi pidät kirjoittamisesta, keskity enemmän kirjoittamiseen ja vähemmän sen miettimiseen miten J.K. Rowling sai kustantajilta aluksi hylsyjä ja A. Kivikin huonoa palautetta. Ole rehellisesti kissarunomummo omaksi iloksesi.
Tai mistäpä minä tiedän. Aina yksi miljoonasta on oman elämänsä jare, joka saavuttaa menestystä keskinkertaisella materiaalilla. Tai sitten voit itse kirjoittaa self-help -oppaan.