Hajota ja hallitse: taiteilijoiden rahapolitiikka Suomessa

Ajan henki on, että mitään ei kannata tehdä, jos siitä ei saa rahaa ja taiteen pitäisi olla kaupallisesti kannattavaa. Samaan aikaan taiteella tienaaminen on tehty mahdottomaksi — vaikka tuote kelpaisikin kuluttajille, ei se tarkoita että tekijä siitä saisi elantonsa. Levyjä ei osta enää kukaan ja Spotify maksaa vain senttejä kaikille muille paitsi Taylor Swiftille. Sama spotifysaatio odottaa kaikkea muutakin kulttuuria: kirjoja, sarjoja, leffoja, musiikkia…. kuvataidetta ei, koska se tehdään tekoälyllä ja kuvittajat eivät saa edes sen vertaa. Jäljelle jää enää vain ne brändit, jotka Disney on ostanut.

Viime viikon pikku uutinen oli, että 20% runokirjojen (kirjastoluokka 82) tekijänkorvauksista menee tästä eteenpäin kuvittajille, riippumatta onko teoksessa kuvitusta tai kuinka paljon sitä on. Asiasta tekee vielä huvittavamman se, että Heli Laaksosta lukuun ottamatta runokirjojen tekijänkorvauksilla saa runoilija ostaa ehkä sen halvimman kyykkyviinin.

Samalla tavalla rahanjaosta tapeltiin viime vuonna, kun äänikirjojen lukijat halusivat osansa äänikirjojen lainauskorvauksista. Korvaukset on poljettu pohjamutiin ja sen jälkeen laitetaan vielä eri taiteenalat tappelemaan roposista.

Kirjailija JP Koskinen kirjoittaa blogissaan aiheesta seikkaperäisemmin.

*

Kirjoitin taidealan rahapulasta kommentin myös kirjailija-muusikko Kauko Röyhkän Facebook-sivulle päivityksen alle, jossa hän valitteli ainaista rahapulaansa. Käytin siinä ”ajan hengestä” ilmaisua ”oikeistolainen” ja se sai monet triggeröitymään ja ohittamaan itse kommentin pointin.

Anteeksi, ei pitäisi käyttää ilmaisua ”triggeröityä”, koska joku voi siitä…. triggeröityä.

Kirjailija-muusikko itse kommentoi, että ”ei kaikkea voi mitata rahassa”.

Seuraavassa päivityksessään hän pyysi lukijoita lahjoittamaan rahaa.

*

LISÄYS 8.10. Kirjailija Niko Hallikainen julkaisee uuden romaaninsa Prima Materia ilmaiseksi verkkosivuillaan, koska haastattelun mukaan kirjailija muutenkin tienaa kirjoillaan niin vähän. En jaksa etsiä tilastoja, mutta Hallikainen kuitenkin kuulunee suomalaisessa mittakaavassa vähintään myyntilukujen keskikastiin ja hänen aikaisemmat kirjansa ovat saaneet kriitikoilta ylistystä. Toki kyseessä on provokaatio ja julkisuustemppu, mutta on myös totta, että edes kohtuullisesti myyvät kirjailijat ansaitsevat kirjoillaan niin nimellisiä summia, että niillä olisi merkitystä.

Kohti nollatyöttömyyttä

Uutisten mukaan työttömyys on kasvanut nykyisellä hallituskaudella 60 000:lla huolimatta siitä, että hallitus erityisesti kampanjoi työllisyyden parantamisella. Huolimatta siitä, että työttömyysturvaan on tehty heikennyksiä ja työttömiä ajettu ahtaammalle, työttömyys ei ole laskenut.

Korkea työttömyys johtuu heikosta taloustilanteesta. Se taas johtuu siitä, että suomalaiset eivät kuluta tarpeeksi. Hallituksen mukaan suomalaisten haluttomuus kuluttaa ei johdu heikosta taloustilanteesta.

Toisaalta hallitus itse ajaa viestiä, että kaikesta pitää säästää ja että suomalaiset elävät yli varojensa.

Itse olisin taipuvainen ajattelemaan, että säästäminen on hyve. Markkinatalouden logiikka taas on, että ihmisille pitää aina vain luoda uusia tarpeita, koska kulutuksen pitää kasvaa, jotta talous kasvaisi. Ja jos talous ei kasva, sijoittajat vetävät rahansa pois Suomesta eikä kelllään ole enää hauskaa.

Samaan aikaan samat lehdet kirjoittavat, kuinka liikakulutus tuohoaa luonnon ja ilmaston.

Puhumattakaan työvoimapulasta.

Mutta työttömyydestä: töitä ei ole enää edes korkeakoulutetuille. Lääkkeeksi tarjotaan parempia työnhakutaitoja tai karenssia. Voi myös työllistää itse itsensä.

Tapa, jolla työttömyydestä puhutaan on että taloustilanteesta huolimatta työttömät itse ovat syyllisiä tilanteeseensa. Kuitenkin työttömyys on väistämätön, ellei jopa välttämätön osa systeemiä, koska työttömyyden laskiessa työvoimakulut nousevat ja inflaatio kiihtyy ja yritysten kannattavuus laskee.
Voi tietysti olla, että teoria ei pidä paikkaansa (phillipsin käyrät sun muut), mutta haluaisin kuulla, miten talousosaajapuolueena itseään profiloiva Kokoomus kommentoisi asiaa. Onko työttömyyden vähentäminen edes teoreettisesti mahdollista vai onko työttömien ruoskiminen pelkästään ideologinen valinta ja puhdasta ilkeyttä? Jos ”luonnollinen työttömyysaste” on vähintään sen 6%, mitä nämä ihmiset ovat tehneet työttömyyden ansaitakseen ja miksi heitä pitää rankaista asiasta, johon he eivät voi vaikuttaa?

Sensuuri Suomessa

Kai Ekholmin toimittama Kielletyt (Things to come, 1990) on artikkelikokoelma sensuroiduista kirjoista ja taidesensuurista yleensä. Pääpaino on kuitenkin kirjoilla: mukana on yksi artikkeli näytelmistä ja yksi äänilevyistä. Internetin sensuuri ei vielä vuonna 1990 ole päässyt mukaan. Vaikka kirja onkin hieman vanhentunut, on se hyvä katsaus sensuuriin Suomessa viime vuosisadalla. Huomionarvoista on myös, että ne ilmeisimmät kirjasodat (Linna-Salama-Rintala) ohitetaan maininnoilla. Samoin hiljattain edesmennyt Mattijuhani Koponen jätetään mainitsematta.

Vaikka kirja on jo vähän vanhentunut — tai juuri siksi — on se hyvä muistutus niille, jotka hokevat, että ”mitään ei saa enää sanoa”.

Kokoelman aloittaa Juhani Sarsilan taustoittava artikkeli sensuurin historiasta. Platon mainitaan, mutta myös Aristofanes, Konfutse ja keskiajan Eurooppa ja kirjaroviot.

Sarsila aloittaa viittaamalla psykoanalyysiin: hänen mukaansa sensuuri yksilön psyykessä tarkoittaa ”mielenterveydelle välttämätöntä torjuntaa” ja että ihminen on sitä ”terveempi”, mitä parempi sensori hänen yliminänsä on ja mitä vähemmän ”alitajuiset pyrkimykset pääsevät tietoisuuteen”. Rinnastus on sinänsä mielenkiintoinen: ilman mitään filtteriä tiedostamattoman ja tietoisen välillä yksilö suistuisi kaaokseen ja ilman mitään impulssikontrollia raastaisi kaupan kylmäaltaansa pakasteita nälkäänsä tai ulostaisi ja masturboisi julkisella paikalla. Silti väittäisin, että Sarsilan tulkinta Freudin teoriasta ei ole täysin oikea: liian voimakas yliminä johtaa estoiseen neuroottisuuteen ja hysteriaan; psykoanalyysin tehtävä on parantaa paljastamalla pinnan alla piilevät tiedostamattomat impulssit.

Jukka Rislakin artikkeli yhdysvaltalaisesta sensuurista on mielenkiintoinen, mutta kenties vähän tarkoitushakuinen. Lähdeluetteloa ei ole ja joissakin kohdissa viittaukset ovat epämääräisiä. Pääpaino on 1980-luvulla ja Reaganin kaudella, mutta paljon myös loikitaan ajassa 1950-luvun mccarthyisimin aikoihin ja aina 1930-luvulle asti. Samoin poimitaan anekdootinomaisesti tapauksia sieltä täältä ympäri Yhdysvaltoja, joka on kuitenkin laaja maa ja se mitä tehdään paikallisella tasolla, osavaltion tasolla tai liittovaltion tasolla ei ole aina yleistettävissä koko maata koskevaksi. Toisaalta, tuohon aikaan asiat kerrottiin televisiossa, lehdissä tai kirjoissa, mikä antoi niille sellaista painoarvoa, jota sosiaalisessa mediassa jankkaamisella tänä päivänä ei ole.

Mutta vielä 1980-luvulla Yhdysvalloissa poltettiin kirjoja roviolla, mukaan pääsivät mm. Anne Frankin päiväkirjat. Lievempänä ovat poistot koulukirjastoista, joita aina silloin tällöin tapahtuu ympäri Yhdysvaltoja siellä täällä ja tapahtuu edelleen.

Yhdysvalloissa sensuuria ajoivat ja ajavat edelleen erilaiset konservatiiviset painostusryhmät, joista mainitaan mm. Jerry Falwellin ”Moral majority”, Gablerin pariskunnan ”Pro-Family Forum” sekä Heritage-säätiö. Ryhmät ovat etenkin pyrkineet sensuroimaan evoluution ja seksuaalikasvatuksen opetusta kouluista.

Lähes koominen luku suomalaisen sensuurin historiassa oli ”tapaus Mykle”, josta kirjassa haastatellaan kustantaja Caius Kajantia, joka osaa myös jutuniskennän (tapauksen Wikipedia-artikkeli on ilmeisesti kirjoitettu saman haastattelun pohjalta). Kyseessä on norjalaisen Agnar Mykle kirjoittama Laulu punaisesta rubiinista (Sangen om den røde rubin) -teos vuodelta 1956 (ei tule sekoittaa Johannes Linnankosken romaaniin Laulu tulipunaisesta kukasta vuodelta 1905). Kirja kertoo 30-luvun opiskelijoiden seksiseikkailuista, mutta koska en ole lukenut sitä eikä ainakaan verkosta löydy lainauksia, en tiedä kuinka suorasukaisesta kirjasta on kyse. Epäilen kyllä, että kyseessä ei ole mistään sen rohkeammasta, mitä mummojen kirjastosta jonottamien Julia Quinnin tai Enni Mustosen kirjoissa on.

Suomessa kuitenkin vuonna 1957 ilmestynyt kirja määrättiin takavarikoitavaksi ja poltettavaksi. Kustantaja Kajanti sai valita sakkojen ja kolmen kuukauden vankeusrangaistuksen väliltä ja määrättiin maksamaan ”rikoshyötynä” valtiolle lähes miljoona markkaa, mikä johti Ammattikirjat Oy -kustantamon konkurssiin. Jutun mukaan painoksen polttaminen Rauma-Repolan höyryvoimalaitoksessa kesti yhdeksän ja puoli tuntia 750 asteessa.

Jupakan taustalla olivat mm. Kristillisen Kulttuurin Liitto ja Kristillinen ylioppilasliitto, joiden aloitteesta oikeusministeri J.O. Söderhjelm kokosi ”Epäsiveellisen kirjallisuuden vastustamisen valvontalautakunnan” arvioimaan Myklen teosta. Juttuun sekoittui vielä silloinen oikeuskansleri Olavi Honka, joka Kajannin mukaan painosti asiassa sisäministeri Teuvo Auraa. Vielä oikeudenkäyntipäivänä arkkipiispat Ilmari Salomies, Mikko Juva ja mm. Salama-oikeudenkäynnistä tuttu Martti Simojoki. Tapaus sai jonkin verran kansainvälistä huomiota ja Kajannin taakse asettuivat mm. kirjailijat Bertrand Russel ja Henry Miller.

Kaikesta huolimatta pölyn laskeuduttua kirja julkaistiin suomeksi vuonna 1970.

Suomen 1940-luvun kulttuuripolitiikasta nostetaan tikun nokkaan runoilijaprofessori V.A. Koskenniemi. Tuossa vaiheessa Veikko Antero oli ollut jo pitkään Turun yliopiston professorina. Hänen natsisympatiansa eivät tietenkään ole mikään salaisuus, mutta silti hänen Hitleriä, sotia ja kansanmurhia ylistävät kirjoituksensa saavat aina luettuina vähän hätkähtämään. Kari Saviniemen artikkeli rakentuu sen ristiriidan varaan, että miten sivistyneet kulttuurivaikuttajat saattoivat olla niin sokeita, että ylistivät kansallissosialismia suurena humanismina, vaikka sen barbaarisuus oli silmien edessä nähtävänä. Ristiriitaa ja suorastaan ironiaa on myös siinä, että Koskenniemi oli samaan aikaan kansallissosialistien Euroopan kirjailijaliiton puheenjohtaja, että sananvapausjärjestö Suomen PENin puheenjohtaja (ja siinä sivussa myös Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja). Ilmeisesti toisinajattelijoiden vainojen ja natsien kirjarovioiden hyväksyminen ei ollut este sananvapaustyölle.

Otetaan loppukevennykseksi Pekka Gronowin kiellettyjä levyjä käsittelevässä artikkelissa mainittu pamfletti Communism, hypnotism and The Beatles (David. A. Noebel, Christian Crusade Publications, 1965). Tähän olen törmännyt muissakin yhteyksissä, mutta en ole edelleenkään varma, onko kyseessä parodia vai onko joku ottanut tämän joskus tosissaan. Ensimmäisellä sivulla lainattu lähde on ”Vapaan maailman” ja ”vapaan tieteen” edustaja Dr. Leon Freedom. Otsikko jo varmasti spoilaakin, mistä jutussa on kyse.

Irene Vallejo: Papyrus, juttua kirjoista

Irene Vallejon Papyrus – Kirjan katkeamaton tarina (alk. 2019, suom. Taina Helkamo S&S 2021) on populaari tietokirja kirjojen, kirjoituksen ja kirjastojen historiasta, keskittyen etenkin antiikkiin ja aikaan ennen kirjapainon keksimistä. Teos on ilmeisesti saavuttanut maailmanlaajuisen suosion. Aihe kiinnosti ja olen tässä blogissa käsitellyt kirjaa esineenä, joten lukaisin teoksen läpi. Kirja on kyllä aiheeltaan kiinnostava, mutta välistä vähän liian höttöinen minulle.

Pituutta on hakemistot ja lähdeluetteloineen mukaan laskien 650 sivua, ja kenties se on suunnattu yleisölle, joka hakee teoksiltaan muhkeutta, näyttävyyttä ja ajankulua pitkäksi aikaa. Aikaisemmin pohdin, että eikö iskevä lyhytproosa olisi se kiireiseen nykyaikaan kaikkein sopivin formaatti, mutta pikemminkin taitaa olla niin, että kirjoilta haetaan kiireelle vastapainoa ja siksi suositaan paksuja opuksia, tai jopa pitkiä kirjasarjoja, joihin uppoutua pitkäksi aikaa. Sama trendi näyttää vallanneen populaarit tietokirjatkin. Lisäksi monissa lukuaikapalveluissa kirjailija saa korvauksen kuunneltujen minuuttien perusteella. Karsiminen ja tiivistäminen ei ole enää hyve.

Vallejo on ihan oikea tutkija ja filologi, joten toivon voivani luottaa siihen, että faktat ovat kohdillaan, vaikka välillä sorrutaankin epämääräiseen fabulointiin.

Vallejo rikastaa kerrontaansa lyhyillä aistihavaintoja ja adjektiiveja vilisevillä fiilispätkillä. Ratsut laukkaavat pölyisillä tasangoilla ja kynttilät lepattavat munkinkammioissa. Nämä tietysti tuovat menneisyyden maailmaa lähemmäs lukijaa, mutta valitettavasti proosaosiot eivät ole kovin hyvin kirjoitettuja ja ne mielenkiintoiset jutut hukkuvat sinne sekaan — vaikka moni muu lukija voikin pitää eri asioita mielenkiintoisina kuin minä. Lähemmäs lukijaa Vallejo haluaa varmasti tulla myös anakronistisilla vertauksillaan: hellenistisessä maailmassa oli temppeleitä tiheään kuin McDonandseja, Aleksanteri Suuri halusi olla legendaarinen kuin Frodo Reppuli (vai oliko hän sittenkin yhtä ihailtu kuin Elvis?), Aleksandrian kirjasto oli vähän kuin oman aikansa internet, Demosthenes harjoitteli peilin edessä kuin Robert de Niro Taksikuskissa, sofistien luennot olivat aikansa TED Talkeja jne. Vertauskuvat saivat minut lukiessa hetkittäin parkaisemaan ääneen.

Yhtä lailla kirjassa huvittaa jatkuva isojen nimien pudottelu vähintäänkin etäisten assosiaatioiden kautta: Aleksandrian kirjasto sijaitsi Aleksandrian kaupungissa, jonka perusti Aleksanteri suuri (joka ei kuitenkaan perustanut kirjastoa), jonka seuraaja Ptolemaios rakensi majakan Faroksen saarelle, niin ja eräällä toisella majakkasaarella muuten kuvasi Ingrid Bergman mestariteoksensa Kuin kuvastimessa. Vähemmälläkin vakuuttelulla uskon, että Vallejo tuntee sekä populaarikulttuurin nippelitiedot että taide-elokuvien klassikot.

*

Vallejo kirjoittaa lukemisen eri tavoista. Hiljaa itsekseen lukeminen on ollut koko kirjoituksen historian aikana poikkeus ja tavallista siitä alkoi tulla vasta 1800-luvulla. Vallejo esittää vertauksen, että kenties kirjoitettua tekstiä ajateltiin kuin nuottikirjoitusta: olisi outoa, jos joku nauttisi musiikkia lueskelemalla nuotteja itsekseen sen sijaan, että kuuntelisi esitettyä musiikkia. Antiikissa tekstejä lukivat ääneen tyypillisesti orjat (jotka myös kirjoittivat ja kopioivat tekstejä herransa sanelusta). Tekstit eivät itsessään houkutelleet viihdekäyttöön: papyrusrullat olivat raskaita ja hankalasti rullattavia, välimerkkejä eikä edes sanavälejä ollut.

Ennen kirjoitusta kirjallisuus oli puhuttua (ja muistinvaraista) ja pitkään tekstejä esittivät näyttelijät. Äänikirjat siis palaavat kirjallisuuden historiassa taaksepäin. Ehkä hiljaa itsekseen lukeminen jää historiaan poikkeuksena?

*

Kirjoitustaito keksittiin itsenäisesti Egyptissä, Intiassa ja Kiinassa; ensimmäiset tekstit olivat todennäköisesti varastoluetteloita.

Foneettiset aakkoset keksivät foinikialaiset 1250 eaa paikkeilla. Mielenkiintoista on, että periaatteessa kaikki foneettiset aakkoset ympäri maailmaa perustuvat niihin: kreikkalaiset, latinalaiset, kyrilliset ja hieman yllättävää: myös heprealaiset, arabialaiset ja muut aasialaiset kirjoitusjärjestelmät. Foinikialaiset käyttivät pelkkiä konsonantteja (kuten myös Vanhan Testamentin hepreaa tunnetusti kirjoitettiin ilman vokaaleja), mutta kreikkalaiset sisällyttivät vokaalit omaan systeemiinsä.

Papyrus valmistettiin Niilin suistossa kasvavasta kaislasta. Pitkään Egyptillä olikin monopoli paperin edeltäjään (sanana paperi on etymologisesti sukua papyrukselle). Osittain tästä syystä — kuten myös siitä syystä, että papyrus ei kestänyt kosteutta — kehitettiin pergamentti Pergamoksen kaupungissa nykyisen Turkin alueella 100-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Pergamentti valmistettiin nahasta ja kesti varsinkin kosteassa ilmanalassa paremmin.

Seuraava kehitysaskel oli varsinainen kirja, eli koodeksi. Papyrusta ja aluksi myös pergamenttia säilytettiin rullissa, joihin tekstiä kirjoitettiin vain toiselle puolelle. Niiden käsittely oli hankalaa ja ne veivät tilaa. Kun pergamenttiliuskat ommeltiin yhteen, suojattiin paksuilla kansilla ja selkämykseen kirjoitettiin teoksen nimi (joka usein oli kuvaileva tai vain tekstin ensimmäiset sanat), oli modernin kirjan formaatti keksitty.

Teos fiilistelee sillä, kuinka kalliita ja harvinaisia kirjat olivat ja kuinka niiden säilyminen oli arpapeliä.

*

Aleksandrian kirjasto ei ollut missään tapauksessa maailman ensimmäinen kirjasto, mutta se on kaikkien myöhempien kirjastojen esikuva. Arvioiden mukaan siellä oli ainakin 200 000 kirjaa (vertailun vuoksi Helsingin Oodissa on 100 000 kirjaa), joskin yksi teos käsitti useampia papyryskääröjä.

Kallimakhos Aleksandrialainen käytti luokitusjärjestelmää, jossa kirjat jaettiin runouteen ja proosaan sekä alalajeihin epiikkaan, lyriikkaan, tragediaan, komediaan, historiaan, retoriikkaan, filosofiaan, lääketieteeseen ja lakiteksteihin ja järjestettiin aakkosiin tekijän mukaan. Aleksandrian kirjaston tuhosta on monta legendaa, mutta todennäköisesti sen tuho ei ollut yhtäkkinen, vaan se säilyi roomalaiskauden loppuun asti ja sen jälkeen hiipui pois käytöstä.

*

Kun kävin vilkaisemassa tätä bloggausta varrten keskustakirjasto Oodia ensin Wikipediasta ja sitten Oodin omilta kotisivuilta, näyttivät itse kirjat jääneen sivuosaan. Arkkitehtuuri on saanut runsaasti huomiota. Palveluista mainitaan ensin ”kaupunkiverstas”. Oodi tarjoaa runsaasti kokoustiloja monenmoiselle toiminnalle. Kotisivujen perusteella Oodi on elämys. On siellä kirjojakin.

Ehkä kirjat tarvitsevat Vallejon kaltaisia vähän kornejakin popularisoijoia.

Tekoäly työhaussa

Marko Pinola kirjoittaa Kauppalehden kolumnissa ilmiöstä, jota ennustin jokin aika sitten: työnhakijat generoivat työhakemuksensa tekoälyllä ja vastaavasti rekrytoijat käsittelevät tulleet hakemukset samoin tekoälyllä (tarkalleen ottaen Kauppalehden artikkeli on referaatti The Atlanticin artikkelista). Myös työhaastattelut voidaan tehdä bottien avulla ja aikaisemmin uutisoitiin, että jotkut haastateltavatkin käyttävät tekoälyä apunaan. Tässä on pelkistetty esimerkki siitä, kuinka monet työelämän käytännöt ovat olemassa vain itseään varten. Sitä kaikkea voisi pitää hulluutena, ellei se olisi niin olemuksellinen osa sitä mitä teemme joka päivä, että olemme tottuneet pitämään sitä välttämättömänä. Vielä tänään tämä ilmiö — varsinkin kun sen pelkistää näin selkeästi — voi vaikuttaa naurettavalta, mutta pian pidämme sitä täysin normaalina.

Koska onhan se toki niin, että jos samaa työpaikkaa hakee 25 hakijaa, on niillä 24:llä valitsematta jääneellä huonot työnhakutaidot ja saisivat varmasti paikan, jos vain työnhakutaidot olisivat paremmat. Siksi tekoäly on siihen hyvä työkalu.

Historian loppu ja viimeinen ihminen

Francis Fukuyaman kirja Historian loppu ja viimeinen ihminen on ollut minulla kirjahyllyssä jo pidemmän aikaa, mutta jostain syystä se jäi minulta aikanaan kesken. Sehän ei edes ole mikään vaikea kirja (verrattuna esim. Hegeliin ja Nietzscheen, joiden kirjoituksiin se perustuu). Nyt se oli minulla kevyenä kesälukemisena ja lukeminen kannatti.

Fukyaman kirjan otsikko ”historian lopusta” on tyypillinen filosofinen hokema tai iskulause, joka jää hyvin mieleen ja on helppo ujuttaa vaikkapa sunnuntaikolumniin, kun on tarve painaville historiallisille argumenteille, oli sitten itse kirja luettu tai ei.

Fukuyama

Kirjassa on kuitenkin monta hyvää pointtia ja vaikka kaikki ”historian lopusta” puhuessaan hokevat Fukuyaman olleen väärässä ja kirjan väitteiden olevan vanhentuneita, moni näkökulma on edelleen ajankohtainen.

Fukuaman tunnettu väite on, että liberaali demokratia on osoittautunut poliittisista järjestelmistä parhaaksi ja kukistanut kilpailevat ideologiat kuten monarkian, fasismin ja kommunismin. Käsite historian lopusta on lainattu Hegeliltä siinä merkityksessä, että kun yhteiskunnan ristiriitoihin löydetään ratkaisu, historia lakkaa. Teos on kirjoitettu hieman Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen, mutta Fukuyama listaa myös muualla maailmassa tapahtuneita muutoksia diktatuureista demokratioihin.

Meille, jotka muistamme 90-luvun ja 2000-luvun alun suojasään, muistamme sen mentaliteetin, että poliittiset ideologiat tosiaan olivat kadonneet historiaan (joka oli loppunut) ja poliittisuudessa oli jotain retroa — nostalgiaa jonnekin suurten ikäluokkien opiskelijaradikalismiin. Ultra Bra oli jo tuolloin nostalgiaa sen ajan nuorisolle, nyt sen paluukonsertti on nostalgiaa (viatonta) nuoruuttaan muisteleville keski-ikäisille. Kokoomus julisti vuonna 2005, että vastakkainasettelun aika on ohi ja siihen melkeinpä halusi uskoa ja (vasemmiston) vastaväitteet kuulostivat nekin kaiuilta menneestä.

Kun keskellä poliittista passivoitumista islamistiterroristien lentokoneet iskeytyivät New Yorkin WTC-torneihin, julistettiin nimenomaan Fukuyaman teesit vanhentuneiksi: historia ei todellakaan ollut loppunut.

Kiinnostavaa kyllä, Fukuyama itse nostaa nimenomaan islamilaisen maailman esimerkiksi poikkeuksesta omaan sääntöönsä; kaikkialla liberaali demokratia ei houkuta samalla tavalla.

WTC:n iskusta povattiin uuden ajan alkua, mutta aivan kertarysäyksellä (sic!) ei maailma muuttunut. Sittemmin vedenjakajaksi on ehdotettu mm. vuoden 2008 talouskriisiä, vuoden 2015 pakolaiskriisiä, Trumpin valintaa vuonna 2017 tai koronapandemiaa vuonna 2019. Ehkä yksittäistä vuotta ”historian paluulle” ei voi asettaa, mutta on selvää, että tänä päivänä ”vastakkainasettelun aika ei ole ohi” ja että liberaalin demokratian sisällä on sen vastaisia suuntauksia. Sen sijaan, että historia olisi jatkuvaa marssia kohti edistystä, sen sisällä voi olla myös syklejä, kuten vaikkapa Platon ja Aristoteles ajattelivat: demokratia sisältää aina taipumuksen tyranniaan.

*

Historian loppu on myös vahvasti kristinuskon eskatologiaan liittyvä käsite. Kristillisessä aikakäsityksessä maailma loppuu Kristuksen paluuseen. Kirjoitin tästä Jehovan todistajia käsittelevässä kirjoituksessani. Heille maailmanloppu koittaa aivan pian ja se tarkoittaa totaalista historian loppua: jumalan järjestelmä on heille se viimeinen yhteiskuntajärjestelmä ja sen jälkeen ei tapahdu enää mitään vaan kaikki jatkuu ikuisesti samanlaisena.

*

Kirjan ansio on, että se on hyvä johdatus Hegelin ”tunnustuksen”-käsitteeseen (saks. Anerkennung, engl. recognition), joka on kätevä käsite edelleen politiikan analyysissä. Itsehän en ole mikään Hegel-tuntija ja siksikin asiaan oli hyvä perehtyä tätä kautta. Hegelin tunnustus ei ole mikään unohdettu käsite, mutta kenties hänen monista tunnetuksi tekemistään käsitteistä tämä ei ole se ensimmäinen, joka tulee vastaan ”filosofiaa jokamiehelle” -tyyppisissä johdannoissa Hegeliin. Fukuyama perustaa Hegel-tulkintansa Alexanre Kojèven tulkintoihin.

Eri ihmisryhmien välisissä kiistoissa on nimenomaan kyse siitä, että kukin ryhmä haluaa tulla tunnustetuksi: jokainen vähemmistö haluaa tulla tunnustetuksi ja kukapa ei kokisi kuuluvansa johonkin vähemmistöön, joka ei saa tarpeeksi tunnustusta? Työntekijöinä, puolisoina ja ihmisyksilöinä haluamme saada tunnustusta siitä, mitä teemme ja mitä olemme.

Tunnustuksen käsite juontaa juurensa Platoniin asti: hän tunnetussa mallissaan jakaa ihmissielun kolmeen osaan: järki-osaan (logos), haluavaan osaan (eros) ja kolmanteen osaan, joka kreikaksi on thymos. Tämä on vaikein kääntää: Marja Itkonen-Kaila kääntää sen ”kiihkeys”. Eros tietysti on erotiikkaa, mutta myös elinvoimaa yleensä, eli myös vatsantoimintoja ja kaikkea muuta, joka pitää ihmisen hengissä. Ero eroksen ja thymoksen välillä voisi olla myös himon ja tahdonvoiman ero. Thymos on erityisesti sotilasluokan hyve: se on kunnianhimoa, urheutta ja kykyä uhrautua paitsi toisten puolesta, myös aineettomien ideaalien vuoksi. Thymoksen kielteiset piirteet ovat riidanhalu ja suuttumus ja järjenvastainen sotaisuus silloin, kun logos ei ohjaa muita sielunosia.

Thymos, joka haluaa saada tunnustusta, on tärkeä yhteiskunnallista muutosta ohjaava tekijä. Kun työläiset taistelevat palkoista, mistä he lopulta taistelevat? Fukuyaman tulkintaa seuraten, ei kyse ole niinkään materiaalisista olosuhteista; ei teollisuusmaissa duunari näe nälkää tai kärsi vilua: kyse on tunnustuksen saamisesta omalle työlleen ja kapitalistisessa yhteiskunnassa olennainen tunnustuksen mittari on raha. Tämä on tärkeä huomio: aina välillä vasemmistolaissa diskurssissa (aivan vilpittömästi) halutaan palata materiaaliseen eriarvoisuuteen ja siihen, miten Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa koetaan aivan konkreettista puutetta. Koetaanko? Suomessa köyhätkin elävät leveämmin kuin keskiluokka 100 tai 200 vuotta sitten (joskin heillä ei ole varaa palvelusväkeen). Työttömyyskorvaus on toki matala, mutta eivätkö työttömän ongelmia ole pikemminkin häpeä, osattomuuden kokemus ja yhteiskunnan puolelta tulevat nöyryytystoimet?

Berliinin muurin kaatumiseen oli useita syitä, mutta yksi merkittävä syy oli elintasokuilu Länsi- ja Itä-Saksan välillä. Vaikka Itä-Saksassa ei varsinaisesti nähty nälkää tai koettu puutetta, länsimaalainen kulutuselektroniikka vain oli niin paljon parempaa, että itäsaksalaiset kokivat jäävänsä jostain paitsi.

Materialismi ei ole pelkkää materiaa. Markkinatalous ei pyöri pelkästään välttämättömien ruumiillisten tarpeiden tyydytyksellä, vaan mielikuvilla. Kukaan ei hanki merkkituotteita vain niiden paremman laadun vuoksi, vaan sen vuoksi mitä ne edustavat. Uusi painepesuri on toki hieno, mutta vielä hienompaa on, että se on isompi ja tehokkaampi kuin naapurilla. Onhan seksi mahtavaa, mutta tekeekö siitä mahtavaa pelkkä hermopäätteiden stimulaatio vai esimerkiksi valloitus ja kokemus omasta seksuaalisesta vetovoimasta ja sen tunnustamisesta? Ja niin edelleen.

*

Thymoksen luonne on paradoksaalinen: toisaalta se on kaiken moraalin, oikeudenmukaisuuden ja epäitsekkyyden lähde, mutta myös itsekkyyden ja sitä kautta konfiktin ja alistamisen.

Hegelin historin alkupisteessä syntyvät herra ja orja: herra on valmis ja kykenevä väkivaltaan, jolla puolustaa omaa kunniaansa ja sen kautta alistaa orjan. Herra ei kuitenkaan saa lopullista tyydytystä; pakotetun orjan antama tunnustus ei oikein tunnu miltään. Historia on näiden kahden vastapoolin spiraali.

Ongelmaksi muodostuu, miten thymoottinen sielunosa saa tyydytyksensä rauhaan, tasa-arvoisuuteen ja sopimiseen perustuvassa yhteiskunnassa?

Liberaali demokratia onkin synnyttänyt ihmistyypin, jota kutsutaan paheksuvasti (pikku)porvariksi: hän toimii hillitysti ja järkevästi (logos), keskittyy vain omaan itsesäilytykseen ja aineelliseen hyvinvointiinsa (eros). Näin ollen hänellä ei ole kunnianhimoa tai epäitsekkyyttä tai uhrautuvaisuutta; vanhan hokeman mukaan hän tietää kaiken hinnan, mutta ei minkään arvoa. Puhtaaseen itsekkyyteen perustuva yhteiskunta atomisoituu. Tämä vastaa myös Nietzschen kuvausta ”viimeisestä ihmisestä”, josta tulee kirjan otsikon (vähemmän huomioitu) loppuosa. Kiivaammat luonteet Oscar Wildestä Nietzscheen ovatkin inhonneet porvarin keskinkertaisuutta. Näyttäisi siltä, että liberaali markkinatalousyhteiskunta ei perustu enää ideaaleille tai ihanteille, vaan ahneudelle tai materialismille.

Lisäisin vielä, että tasa-arvoinen, liberaali (sosiaali)demokratia on erityisesti pohjoiseurooppalainen ilmiö: täällä ilmasto ja ihmiset ovat viileitä. Kulttuurin täytyy muuttua ennen yhteiskuntaa, ja voikin olla niin, että kiihkeämmissä kulttuureissa, joissa machomiehen tulee vimmatusti puolustaa kunniaansa, ja joissa verikosto ja kunniamurha ovat kulttuurisia käsitteitä, ei rauhalliseen diskuteeraamiseen perustuvaa yhteiskuntamallia voida päätöksellä siirtää.

*

Kirjoitin aikaisemmin dystopioista: miten orwellilainen ja huxleyläinen dystopia eroavat siinä, kuinka ne pystyvät käsittelemään yhteiskunnallisia konflikteja. Huxleyn Uljas uusi maailma on pyyhkinyt kaikki ongelmat pois, Orwellin 1984:n Oseaaniassa taistellaan näennäistä, ulkoista vihollista vastaan. En kirjoituksessani mainitse thymian käsitettä, vaikka siitä onkin kyse (ja molemmat kirjailijat varmasti tunsivat Platoninsa). Huxleyn maailmassa thymia on oikeastaan kokonaan poistettu: koko yhteiskunta toimii järjen ohjaamana ja halujen ajamana; taiteille tai jaloille aatteille ei ole käyttöä. Orwellin maailmassa toisaalta kahden minuutin viha ohjaa kiivauden yhteiskunnan kannalta vaarattomaan suuntaan, toisaalta ihmiset pidetään väkivallan ja kontrollin avulla niin nöyryytettyinä ja alistettuina, että heillä ei ole yksilöllistä omanarvontuntoa.

*

Liiallisuuksiin mennessään thymia muuttuu megalothymiaksi: kohtuuttomaksi vallanhimoksi ja ”narsistiseksi” itserakkaudeksi.

Tällaisista ilmiöistä ei ole tämän päivän politiikassa puutetta — jos kohta niistä ei ole koskaan historiassa ollut puutetta, mutta 90-luvun alussa todella tuntui siltä, että megalomaaninen diktaattori–tyranni olisi jäänyt historiaan. George Bush Jr. tuntuu nykynäkökulmasta jopa vaatimattoman harkitsevaiselta valtiomieheltä.

Vallan huipulle päätyvät määritelmällisesti vallanhimoiset henkilöt. Heitä ohjaa siis pikemminkin thymos kuin logos. Jos puhutaan sellaisista valtioista kuten Yhdysvallat, Kiina tai Venäjä/Neuvostoliitto, ei niiden huipulle pääse tavallinen vaatimaton, harkitsevasti toimiva ihminen. Miksi Putin rakentaa itselleen palatseja, vaikka ei selvästikään koskaan aio jäädä eläkkeelle? Milloin hänellä on aikaa rentoutua ylellisillä datšoillaan? Jokaisella meillä on täällä rajattu aika eikä mitään saa mukaan. Uutiset Putinin ja Xin Jinpingin keskusteluista kuolemattomuudesta pistävät miettimään, kuvitteleeko Putin todella, että hän voi pitää kasaamansa vallan ja omaisuuden kauemmin kuin sen pari vuotta, joka hänellä on vielä elinajanodotetta jäljellä?

Entä miksi ultrarikkaat haalivat entistä enemmän omaisuutta puristamalla työtekijöistään kaiken vessataukoja myöten, jotta voisivat esiintyä suurina ihmisystävinä antamalla rahaa suurieleisesti hyväntekeväisyyteen?

Valtioiden välisessä politiikassa megalothymia tarkoittaa imperialismia ja valloitussotia. Näistäkin kuvittelimme jo päässeemme: sodista tuli 90-luvun jälkeen rauhanoperaatioita tai korkeintaan rauhaanpakottamisoperaatioita. Euroopan valtiot alkoivat luopua siirtomaistaan jo 2. maailmansodan jälkeen; ei ehkä moraalisista syistä, vaan koska niiden pitäminen ei ollut järkevää. Sellaiset maasodat, joissa hyökätään naapurivaltioon rajan siirtämisen vuoksi, tuntuivat vielä muutama vuosi sitten vanhentuneilta.

Miksi Venäjä hyökkäsi Ukrainaan? Eikö Venäjällä ole jo tarpeeksi maa-alueita? Venäläisen narratiivin mukaan Ukrainaan hyökättiin Naton uhan torjumiseksi. Kuitenkin ajatus siitä, että Nato-maat olisivat aidosti uhanneet hyökätä Venäjälle Ukrainan kautta on absurdi, ja myös venäläiset itse tietävät sen. Politiikkaa järkevästi analysoivat painottavat taloudellisia syitä: Itä-Ukrainassa on runsaasti mineraaleja ja muita luonnonvaroja, jotka Venäjä haluaa haltuunsa. Tosiasiassa Venäjällä on jo nyt enemmän kuin tarpeeksi omia luonnonvaroja, jotka se joutuu myymään alennushintaan Kiinalle. Voi olla, että yksittäiset Venäjän oligarkit kärkkyvät tilaisuutta hyötyä luonnonvaroista heti sodan päätyttyä (eivätkä he itse joudu sotaa maksamaan) mutta taloudelliset syyt sodan jatkamiseksi eivät tunnu järkevältä vaihtoehdolta.

*

Kirjan kirjoittamisen aikaan ”identiteettipolitiikka” ei ollut vielä samalla tavalla muotitermi, eikä Fukuyama viittaa ”kulttuurisotaan”, mutta kirjoittaa että aikansa yhdysvaltalainen yhteiskunallinen keskustelu on täynnä kiistoja, joilla ei ole minkäänalista taloudellista vaikutusta (eikä usein muutakaan vaikutusta kinaajien omaan elämään), vaan kyse on tunnustuksen saamisesta omalle arvomaailmalle. Esimerkkinä hän mainitsee aborttikeskustelun, jossa on näennäisesti lasten ja naisten oikeuksista, mutta tosiasiassa eri maailmankuvien eroista ja siitä, miten ”naiseus” tai ”äitiys” halutaan määritellä.

Kirjan kirjoittamisen aikaan ei ollut myöskään sosiaalista mediaa, mutta Fukuyamaa seuraten on helppo todeta, että suurin osa sosiaalisen median ”kohuista” ei kosketa millään tavalla asiasta ”pöyristyneiden” elämää. Kulttuurisodassa onkin kyse symbolisista taisteluista oman identiteetin puolustamiseksi, ei minkään materiaalisen tarpeen (eros) tyydyttämisestä tai älyllisestä dialogista (logos), vaan kiivaudesta ja riidanhalusta, jotta tulisi huomatuksi ja saisi tunnusta omaa identiteettiä määrittäville uskomuksille. Oikean sodan sijasta nettipalstasoturit kinastelevat sosiaalissa mediassa, koska sellainen on ajan henki.

Esimerkkinä LBGT-teemat. Seksuaalivähemmistöt luonnollisesti hakevat tunnustusta omalle vähemmistölleen; halua tulla nähdyksi ja huomioiduksi ja ihmisarvo ja oikeudet vahvistetuiksi. Viimeisen 50 vuoden aikana seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat onneksi edistyneet, mutta monia asia edelleen tuntuu hiertävän, ainakin jos sosiaalista mediaa seuraa. (Lisäisin, että homot ovat jo melkein saaneet hyväksynnän, mutta trans-ihmiset aiheuttavat vielä pahennusta.) Tosiasiassa seksuaalivähemmistöjen olemassaolo ei vaikuta millään tavalla valtaväestön elämään. Pride-marssit häiritsevät heitä, jotka eivät ole koskaan sellaista nähneet. Lisättäköön, että suomalaisilla pride-marssit ovat hyvin konservatiivisia ja kesyjä tapahtumia: suomalaisessa kontekstissa ei nähdä edes heteroiden välisiä julkisia hellyydenosoituksia, homojen välisistä puhumattakaan. Kun pride-kulkueista uutisoidaan, tulee aina joku kysymään: miksi ei ole hetero-kulkueita? Jokaisella on halu saada tunnustusta omalle identiteetilleen eikä thymokselle ole lapsellinen mustasukkaisuus vierasta: päin vastoin jonkin toisen ryhmän saama tunnustus saa kiukustumaan.

Heteroa ei ole ilman homoa ja toiseuteen liittyy sellainen paradoksi, että oman ryhmän tunnustus pitää saada nimenomaan siltä vastapuolelta.

(Edellinen Hetero-pride järjestettiin reilut kymmenen vuotta sitten ja sai julkisuutta uusnatsien kainalontuuletuksen vuoksi.)

Epäsuosittu mielipide, mutta ehkä esimerkiksi trans-teemojen ei pitäisi olla poliittinen teema. Ymmärrän trans-ihmisten tarpeen saada itselleen tunnustus ja ajaa heidän elämäänsä aivan konkreettisesti vaikuttavia asioita, mutta mitä se kuuluu kenellekään muille niistä 99,96%;stä väestöä, jotka eivät ole trans-ihmisiä?

Mutta olisiko sellainen maailma mahdollinen, jossa muiden yksityisasiat eivät herättäisi poliittisia intohimoja?

*

Toiselta suunnalta asiaa lähestyttäessä thymos vaatii viholliskuvia, eikä mikään poliittinen liike toimeen ilman tiettyä kiivautta. Banaaleista esimerkeistä ei ole pulaa, mutta yleisesti on niin, että kukin liike määrittelee itsensä sen kautta, mitä se vastustaa. Edes radikaalia tasa-arvoa ja ihan aivan kaikkien tunnustamista vaativat liikkeet eivät tule toimeen ilman ihmisryhmää, johon suunnata oma kiivautensa vähintäänkin symbolisella ja retorisella tasolla. Ilman sitä kaikki voima ja vimma katoaisi. Aina on oltava joku setämiehen karikatyyri, jota turvalliseen tilaan ei toivota — tunnustuksen dialektiikan mukaisesti paradoksaalisesti tältä vastapuolelta haetaan myös tunnustusta.

*

Tunnepuheesta lisää

Jatketaan aikaisemman kirjoituksen teemaa tunteissa vellomisesta ja loukkaantumisesta.

Iskelmätaiteilija ja entinen kansanedustaja Mikko Alatalo kommentoi aiemmin tällä viikolla Tamperelainen-lehden haastattelussa entistä soittotoveriaan Juice Leskistä: ”että Juice ei voisi esiintyä keikoilla tänä päivänä nykymaailmaan sopimattomien välispiikkiensä takia. Loukkaantuneita olisi Suomi väärällään.”

Kuten tunnettua, suuret ikäluokat olivat se alkuperäinen pullamössösukupolvi. Arkkityyppinen loukkaantumisperformanssi ei olekaan milleniaalin terapiapuhetta, vaan boomerin valitus siitä, kuinka hänen itsensä fantasioimassa skenaariossa lähes kaksi vuosikymmentä sitten menehtyneen muusikon keikat on kielletty.

*

Aikaisempaa YLEn uutista mielenterveysperusteisten sairauspoissaolojen korkeasta määrästä jatkaa Iltalehti provosoivalla otsikolla ”Osa suomalaisista kieltäytyy menemästä töihin, jos jokin harmittaa”.

Katsotaanpa kuitenkin, kuinka lainlaatijat itse omalla esimerkillään manifestoivat lain henkeä. Nopealla googlauksella löytyvät seuraavat uutiset:

-Aiemmin tänä vuonna sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuso (ps) jäi sairauslomalle ”kovien sotepaineiden” vuoksi.

-Kansanedustaja Ville Merinen (sdp) jäi vuosi sitten sairauslomalle eduskunnasta, koska ei kestä sosiaali- ja terveysvaliokunnan ”meininkiä”.

-Vuonna 2024 kansanedustaja Timo Vornanen (ps) jäi kahden viikon sairauslomalle jouduttuaan pidätetyksi ammuttuaan humalassa Bar Ihkun edessä.

-Viime vuoden lopulla kansanedustaja Antti Kangas (ps) jäi sairauslomalle sairaalaäänestykseen liittyvien paineiden vuoksi.

-Kansanedustaja Kimmo Kiljunen (sdp) jäi sairauslomalle viime vuoden lopulla erottuaan ulkoasianvaliokunnan tehtävästä.

-Kansanedustaja Hussein al-Taeen (sd.) jäi vuonna 2019 sairauslomalle Facebook-kirjoituksista nousseen kohun vuoksi. Kirjoituksissa hän oli loukannut muun muassa homoja, juutalaisia, somaleita ja sunnimuslimeja. https://yle.fi/a/3-10850900

-Vuonna 2018 kansanedustaja Touko Aalto (vihr.) jäi lääkärin määräämälle sairauslomalle uupumuksesta johtuvien syiden vuoksi.

-Vuonna 2017 omistajaohjauksesta vastaava ministeri Sirpa Paatero (sd) jäi sairauslomalle jouduttuaan kohun keskelle ulkoistettuaan 700 työntekijää Postilta.

-Kansanedustaja Teuvo Hakkarainen jäi vuonna 2017 pitkälle sairauslomalle saadessaan ryhmältä varoituksen käytyään käsiksi kokoomusedustaja Veera Ruohoon.

Henkinen pahoinvointi ei näytä olevan harvinaista maan johdossakaan ja harmituksen aiheita vaikuttavat ministerit ja kansanedustajat aiheuttavan itse itsellensä.

Turvattomat ja turvalliset tilat (Anna Kontula ja Herman Raivio)

Viime vuonna ilmestyi kaksi esseekokoelmaa, jotka molemmat kannustavat terapia- ja tunnepuheen sijaan terveeseen konfliktiin ja avoimeen polarisaation: Anna Kontulan Kadonneen järjen metsästys (Into 2024) ja Herman Raivion Turvaton tila (Vastapaino 2024). Molempien kirjoittajien mukaan politiikan on korvannut tunnepuhe ja kunnon keskustelun, identiteettipolitiikka, turvalliset tilat ja loputon pohtiminen, miltä musta tuntuu ja miltä musta pitäisi tuntua.

*

Kirjan johdannossa Kontula kirjoittaa terapiakapitalismista: jokaiseen ongelmaan etsitään vastausta psykologiasta, konsultit terapoivat työyhteisöjä, kaikkeen vaaditaan ratkaisuksi korotuksia mielenterveydenhuollon määrärahoihin. Kontulan mukaan pitäisi mennä asioiden juurisyihin: ongelmat johtuvat köyhyydestä ja epätasa-arvosta, terapiapuhe on vain laastari (josta alan ammattilainen kirjoittaa ison laskun). Kontula tunnustaa tunnepuheen olevan lähtöisin pehmeitä arvoja vaalivasta vasemmistosta ja feministeiltä eikä välttele kritisoimasta taustaryhmäänsä. Kontula edustaa tässä suhteessa sellaista vanhakantaista (marksilaista) vasemmistolaisuutta, joka hakee asioiden juurisyitä materiaalisesta perustasta ja konkreettisesta eriarvoisuudesta.

Psykologiasta ja psykiatriasta on tullut selitys, joka läpäisee yksityisen ja julkisen ja josta haetaan ratkaisuja kaikkiin ongelmiin; lehtien on helppo keksiä täytettä populaaritieteellisistä lohkaisuista (”mitä sinusta ihmisenä kertoo se kummalla kädellä pyyhit perseesi”), toisaalta jokaisen katastrofin jälkeen vaaditaan sekä traumaterapiaa, että enemmän määrärahoja mielenterveyden hoitoon, jotta kouluampumiset ja toripuukotukset voitaisiin ehkäistä. Kirjallisuus märehtii traumojaan ja self help on myyntilistojen kärjessä. Tunne- ja terapiapuheen viljelijöillä on varmasti hyvä tarkoitus: kovat ajat vaativat pehmeitä arvoja; silti joskus pitäisi tehdä kovia ratkaisuja.

Kontula ei viittaa esim. Christopher Laschiin tai Philip Rieffiin tai muihin psykokulttuuria kritisoineisiin kirjoittajiin.

Tilanne on ongelmallinen: toisaalta mielenterveysongelmia vähätellään jo nyt, toisaalta kaikkia persoonallisuuden piirteitä ei tulisi patologisoida tai jokaista elämän vastoinkäymistä medikalisoida lääkintää vaativaksi mielenterveysongelmaksi.

Viimeksi eilen terapiapuhetta kritisoi Ylen haastattelussa vakuutuslääkäri Jan Schugk. Hänen mukaansa työkyvyttömyyteen johtavien mielenterveysongelmien taustalla ovat tosiasiassa itsekeskeisyys, auktoriteettien kyseenalaistaminen ja liika ”tunteiden pöyhiminen”. Vaikka keskustelunavaus onkin tervetullut, minkälaisia johtopäätöksiä tästä pitäisi vetää? Onko masennus ja ahdistus vain milleniaalien kitinää? Voiko Schugk päätellä sen käyttämällä vakuutuslääkäreille ominaista selvännäköä, jolla hän voi antaa erehtymättömän diagnoosin potilasta tapaamatta?

Mielenterveysongelmat eivät synny tyhjiössä, kuten eivät ”keholliset” terveysongelmatkaan (eivätkä mielenterveysongelmatkaan ole olemassa ilman kehoa), vaan riippuvat ympäristöstä. Terveydelle vaarallisessa ympäristössä, huonoilla elintavoilla ja ilman riittävää hoitoa prakaa selkä, sydän ja nivelet. Psyykkisesti kuormittavassa ympäristössä hajoaa pää. Onkin järkevämpää puuttua syihin kuin lääkitä oireita.

Miksi sitten nykyaikana mielenterveysongelmia ja henkistä pahoinvointia on jatkuvasti enemmän? Ilmiselvin selitys on, että ongelmat tunnistetaan paremmin ja hoitoon hakeudutaan useammin. Mutta onko maailma mennyt huonompaan suuntaan siinä mielessä, että se antaisi aihetta enemmän masennukseen ja ahdistukseen? Työelämä on mm. Kontulan mukaan muuttunut jatkuvasti stressaavammaksi. Toisaalta stressaavaa se varmaan oli Antti Antinpojan savupirtissäkin Ruotsi-Suomen aikana, kun piti elättää kymmenen kakaraa raivaamalla torppa kaskeamalla ja tehdä vielä isoon taloon taksvärkkiä eikä julkista terveydenhuoltoa keksittäisi vielä pariin sataan vuoteen. Näiden ihmisten mielenterveysongelmista meillä ei ole mitään tietoa. Ehkä elämä oli karua, mutta ihmiset vain eivät tietäneet sitä eivätkä siksi osanneet murehtia. Nykyinen terapiakulttuuri synnyttää itsereflektiollaan ongelmia, kun olemme liiankin tietoisia omista mielialoistamme.

Ylipäätään onko historia mennyt parempaan vai huonompaan suuntaan? Uudempi tutkimus on havainnut, että jo siirtyminen metsästäjä-keräilystä maanviljelyyn oli harha-askel (vielä minun kouluaikoina opetettiin päinvastaista), joka laski ihmisten hyvinvointia. Samaa voi sanoa teollistumisesta ja sitä seuranneesta digitalisoitumisesta ja monesta muusta asiasta (kuuntele Ylen podcast aiheesta). En osaa sanoa kumpi on totta, mutta kenties aineellinen hyvinvointi ei ole sama kuin henkinen.

Kontula ei sinänäsä vähättele mielenterveysongelmia eikä niiden hoidon tarvetta. Ongelma on että sen sijaan, että asioille oikeasti tehtäisiin jotain, niiden oireita terapoidaan ja lääkitään ja ”parantuminen” sysätään yksilön harteille. Terapiapuhe medikalisoi kaikki ongelmat ja se valuu hoitoalalta koko yhteiskuntaa selittäväksi diskurssiksi, jota mm. Rieff kutsuu psykokulttuuriksi. Tuottaako psykokulttuuri itse omat ongelmansa? Narsistiseen tunnepuheeseen on helppo jäädä kiinni ja omaksua uhrin ja potilaan rooli, mikä muuttuu itseään uusintavaksi kehäksi parantumisen sijaan.

Ja sitten kuitenkin: mielenterveyden ongelmat ovat yhtä lailla oikeita sairauksia kuin kehon sairaudetkin.

Kadonneen järjen metsästys

*

Terapia- ja tunnepuheen poliittinen ulottuvuus on konsensushakuisuus ja konfliktien välttely. Vaikka konflikteista ja kohuista ei tänä päivänä ole pulaa, ei Kontula neuvo välttämään ideologista polarisaatiota, päin vastoin: se on systeemin ominaisuus ja välttämätönta demokratialle.

Kontulan kirjan nimi on viittaus Aristoteleen retoriikkaan, jonka mukaan hyvä argumentointi perustuu kolmeen seikkaan: puhujan omaan luonteeseen (ethos), tunteisiin vetoamiseen (pathos) ja järkisyihin (logos). Näistä kolmas on yhteiskunnallisessa keskustelussamme hukassa, kun keskitytään siihen kuka sanoo, eikä mitä sanoo ja siihen, ettei ketään vain loukattaisi. Kontula viittaa Ferdinand Tönniesin jakoon Gemainschaftiin (”yhteisöön”) ja Gesellschaftiin (”yhteiskuntaan”). Näistä ensimmäinen tarkoittaa ”luonnollisia” suhteita, jotka perustuvat henkilökohtaisiin sidoksiin, kuten perhe, naapurusto tai ystäväpiiri. Jälkimmäinen tarkoittaa yhteiskunnallisia, usein laajempia piirejä, joita määrittää instrumentaalinen suhde. Ongelma on siinä, että pienyhteisöissä kehittyneet homo sapiensin aivot eivät ole kovin hyvin erikoistuneet käsittämään laajoja, usein globaaleja ja monimutkaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä; ne ovat sopeutuneet ympäristöön, jossa kaikki tuntevat toisensa kasvoilta ja ongelmat ovat ihmisten välisiä. Siksi politiikka henkilöityy, ehdokkaat vaaleissa esittävät kaveriasi, identiteeteistä tulee asiakysymyksiä tärkeämpiä, ministerit räyhäävät sosiaalisessa mediassa jne. Tunteista tulee politiikan ydintä, koska ne on kenen tahansa helppo ymmärtää. Gemainschaft valtaa Gesellschaftin.

On olemassa unelma, jota etenkin populistit käyttävät hyväkseen: tila, jossa erimielisyydet olisivat tulleet päätökseen; ”politiikan” olisi korvannut ”maalaisjärki” ja ”kansantahto” ja oltaisiin palattu ideaalitilaan, jossa asiat sujuvat ilman häiriötä. Paradoksaalisesti populistit ovat häiriköitä ja provokaattoreita jopa nihilistisyyteen asti, mutta kun ollaan ”meistä”, eli kansasta poistettu se osa, joka ei kansaan kuulu, eli ”ne”, ristiriidat ratkeavat jossain utooppisessa tulevaisuudessa.

*

Kokoelmassaan Turvaton tila Herman Raivio ihannoi avointa konfliktia teoriassa ja käytännössä: hän kritisoi sentimentaalista hoivapuhetta ja unelmahöttöä eikä kavahda nimeltä mainita tahoja, joita tahtoo ärsyttää. Tämä on niitä kirjoja, joita luetaan, jotta saataisiin tietää löytyykö sieltä oma nimi.

Kontula toivottaa politiikkaan erimielisyyden ja konfliktin ja vaikka silmään ei osu, että hän käyttäisi sanaa ”poliittinen korrektius” (tai ”turvallinen tila”), pitää hän ongelmallisena erimielisyyden keskittymisen siihen, miten kuuluu puhua tai mistä kuuluu loukkaantua. Raivio kuitenkin painottaa konfliktin ratkaisemattomuutta: asioiden lisäksi riitelevät myös ihmiset. Ärsyttää saa ja kuuluukin. Raivio ihannoi kaikkia keskustelun sääntöjä halveksivaa Jouko Turkkaa ja nettitrolleja ja pitää Jürgen Habermasia ja hänen seuraajiaan naiiveina idealisteina. Siinä missä Kontula kaipaa tunteen rinnalle myös rationaalista argumentointia, Raivio vanhana punkkarina kysyy mitä välii ja pitää tunteisiin menevää kinastelua kiinnostavampana.

Raivion kokoelman alaotsikko on ”agonistisia esseitä”. Tämä(kin) palautuu luonnollisesti antiikin kreikkaan, jossa ”agon” tarkoittaa vastustajaa, mutta ”agonismi” tekee eron ”antagonismiin”, joka on sotaisampi, viholliseen viittaava termi. Raivio lainaa Chantal Mouffea, jonka ”agonistinen demokratia” on ihannetila, jossa erimielisyydet, konfliktit ja kamppailut ovat demokratian elinehto ja ydin ja Jacques Rancièreä, jonka mukaan yksimielisyys on politiikan tuho. Raiviollakin on siis idealistinen ja ”edistyksellinen” lähtökohta, mutta käytännössä kieltäytyy mistään ”rakentavan” keskustelun ideaaleista: mitä provosoivimmin otetaan kantaa ja hämmennetään keskustelua, sitä paremmin.

Sekä Raivio, että Kontula ovat oivaltaneet, että tunnepuhe on vallankäyttöä: kun toinen osapuoli loukkaantuu, keskustelu pysähtyy. Mitkään järkiargumentit eivät kumoa sitä, että toinen osapuoli on loukkaantunut ja sen vuoksi vaaditaan korni anteeksipyyntöperformanssi. Raivio käsittelee mm. vuoden 2021 kohua, jossa Esko Valtaoja päästi suustaan kielletyn sanan Marja Sannikan tv-ohjelmassa. Tosin Raivio itsekään ei uskalla kirjoittaa n-sanaa auki.

Turvaton tila

*

Olen ollut tiloissa, tilanteissa ja tilaisuuksissa, jotka ovat mainostaneet sitoutuvansa turvallisen tilan periaatteisiin. Tässä ei sinänsä ole tänä päivänä mitään ihmeellistä. Joskin ihmetyttää, että aikuisia ihmisiä pitää muistuttaa käytöstavoista, mutta ilmeisesti se on ajan henki ja ilmeisesti näin toimitaan esiin nousseista syistä.

On kuitenkin myös niin, että turvallisen tilan käsitteeseen kuuluu unelma siitä, että turvallinen tila olisi konflikteista vapaa. Kirjamessut koetaan turvattomaksi tilaksi, jos Timo Hännikäisen sallitaan osallistua.

Raivio painottaa, että kaikki tarvitsevat vastustajia. Onko edes mahdollista saavuttaa tila (historian loppu), jossa ei olisi mitään, mitä vastaan kokisimme kamppailevamme? Mikään poliittinen liike toimeen ilman viholliskuvaa: kukin liike määrittelee itsensä sen kautta, mitä se vastustaa. Edes radikaalia tasa-arvoa ja ihan aivan kaikkien tunnustamista vaativat liikkeet eivät tule toimeen ilman henkilöitä tai ihmisryhmää, johon suunnata oma kiivautensa vähintäänkin symbolisella ja retorisella tasolla.

*

Vielä minun nuoruudessani poliittinen korrektius oli (oikeisto)konservatiivien projekti: televisiosta piti saada pois seksi ja huumeet, kirjoista kirosanat ja levyiltä takaperin äänitetyt saatanalliset subliminaaliset viestit. Sittemmin poliittinen korrektius on samaistettu pikemminkin vasemmistoon, jonka mukaan seksismi, rasismi ja homofobia eivät ole soveliaita asioita.

Tunnepuheen kritiikki tuntuu siis helposti vasemmiston kritiikiltä. Koska kauemmas vasemmalle kuin Kontula Suomessa on vaikea päästä, on hän sellaisen kritiikin ulottumattomissa.

Viime aikoina ”poliittista korrektiutta” on kutsuttu lähinnä ”wokeksi”. Woke vie sananvapauden lasten suista, lihan lounasruokalan lautaselta ja testosteronin nettitrollin kiveksistä.

*

”Poliittisen korrektiuden” vastustaminen on itsessään osa kulttuurisotaa, jossa tärkeää ei ole mitä sanotaan, vaan oikeus sanoa se.

Loukkaaja ja loukkaantuja elävät symbioosissa: provosoinnin tarkoituksena on provosoida. Jos kukaan ei loukkaannu tai ärsyynny, on provokaatio epäonnistunut. Silti vaaditaan, että ei saisi loukkaantua tai ärsyyntyä. Tämä on yhtälailla tunnepuhetta: sinun loukkaantumisesi loukkaa minua: minulla on oikeus sanoa mitä haluan ilman, että minun sanomisistani loukkaannutaan. Ja niin edelleen.

Provosoija on tietoinen siitä, että provosoi (miksi hän muuten käyttäisi provosoivia ilmaisuja?) Kun nettitrolli väittää, että n-sana on neutraali ja sananvapauden nimissä vaatii saada käyttää sitä, ei hän vaadi sitä siksi, että se olisi neutraali, vaan juuri siksi että se on loukkaava.

Näin jokainen puheenvuoro muuttuu yhdeksi lausumaksi tässä performanssissa.

Koska olemme tietoisia rooliasetelmista, mitään todellista tunteisiin menevää loukkaantumista ei tarvita: oletetaan jokin taho, joka loukkaantuu.

Kun joku käyttää sanaa ”neekeri”, tiedämme miten siihen pitää suhtautua. ”Toiset” tuomitsevat, ”toiset” vaativat oikeutta käyttää mitä sanaa haluavat. Itseään hivellen tulee keskusteluun älykkö, joka muistuttaa, että sananvapaus on länsimaisen yhteiskunnan perusta. Sitten muistutetaan, että ”neekeri” tulee espanjan kielen sanasta ”negro”, eikä siis voi olla loukkaava. Hakaristi mainitaan. Hindut mainitaan.

Sitten joku loukkaantuu, että häntä sanotaan rasistiksi.

Sitten loukkaannutaan, koska faktantarkistus loukkaa sananvapautta.

Älykkö huomauttaa, että ””sananvapauteen kuuluu myös oikeus sanoa asioita, jotka loukkaavat”.

Mutta eikö sananvapauteen kuulu myös loukkaantuminen?

Loukkaantuminen nimittäin on (muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta) vakavin reaktio, joka tässä maassa voi sanomisista seurata.

En kannata esim. Päivi Räisäsen poliittisen ajojahdin kaltaisia oikeustapauksia; toisaalta Räisänen itse sanoi vain halunneensa testata, saako Raamattua lainata loukkaavassa tarkoituksessa — toisin sanoen hän kielsi tahtovansa sanoa yhtään mitään. Sananvapauden ongelma onkin siinä, että kukaan ei halua sanoa mitään, vain provosoida.

Mitä tällaisella saavutetaan, kun konkretia on vedetty vessasta alas jo kauan sitten ja kinastellaan vain siitä kuka on suurin toisten loukkaantumisen uhri? Vielä vähän aikaa sitten olisi pidetty naurettavana ajatusta, että poliitikot, yritysjohtajat ja mediatalojen päätoimittajat olisivat jankanneet asioista Suomi24-palstalla. Nyt he ovat omilla naamoillaan X:ssä. Kaipaan tosiaan sitä kadonnutta järkeä keskusteluun.

*

Tämä kirjoitus on odottanut julkaisua jo vuoden päivät ja onnettomasti se osui samalle viikolle kuin kohu-uutinen Kontulan pian julkaistavasta elämänkerrasta. Pahoittelen, jos joku luki tänne asti odottaen seksijuttuja ja saikin vain kadonneen järjen metsästystä. Jatkakaa googlaamista.

Juntit

Juntit, rahvas eli roskaväki ei ole helppo aihe kirjoittaa akateemisesta näkökulmasta, toisaalta ilman omia ennakkokäsityksiä, toisaalta ilman että saa loukkaantuneilta vihaista palautetta. Ville-Juhani Sutinen on kirjoittanut aiheesta lyhyen kirjasen (Juntti! –Roskaväen historia. Tarke 2016), jossa tarkastelee junttiutta suomalaisessa ja kansainvälisessä, etenkin angloamerikkalaisessa kontekstissa.

Tosin, kirjan kirjoittamisella on se etu, että sen lukee kovin harva eikä lukemisen jälkeen jaksa lähettää vihapostia, kun taas verkossa voi lukea vain otsikon ja sen jälkeen scrollata kommenttikenttään jättämään palautetta.

Tämä kirja tarttui käteeni Turun Kirjan talon loppumyyjäisissä, jossa irtaimisto myytiin tai lahjoitettiin. Mukaan tarttui myös pari muuta teosta, jolla ei liene jälleenmyyntiarvoa, mutta kenties on jonkinlaista kulttuurista merkitystä.

Sutinen paikallistaa junttiuden synnyn 1800-luvun Yhdysvaltoihin. Juntteja — rednecks, hillbillies, hicks, lubbers, crackers — olivat erityisesti köyhät maalaiset, alaluokkaiset valkoiset. Valkoinen roskaväki, white trash tai Euro-Trash, oli väkeä, joka oli kyllä valkoista, mutta käyttäytyi kuin mustat. Ilmaus onkin kaksinkertaisesti rasistinen: toisaalta otetaan annettuna, että mustat ovat sellaisia kuin ovat, mutta sen lisäksi painetaan alas toista ihmisryhmää.

(Luulin muuten pitkään, että valkoihoisiin viittaava rasistinen ”cracker” ilmaisu tarkoitti vehnäkeksiä, ovathan nekin vitivalkoisia, mutta ilmaus viittaa henkilöihin, jotka räjähtelevät kuin sähikäiset.)

Onkin totta, että vaikkapa ranskalaisessa maalaisväestössä on jotain pittoreskia: heillä on maahan juurtuneet perinteensä, perinneruokansa ja Ranskassa sentään juodaan viiniä ja puhutaan ranskaa lapsesta asti, kun taas amerikkalaisuudessa on aina jotain takapajuista. Joskin voisi huomauttaa, että ranskalainen tapakulttuuri on ranskalaisten itsensä asettama standardi, joka tuli maailmanlaajuiseksi anglosaksien (ja sitä kautta angloamerikkalaisten) alemmuudentunteen kautta, kun Vilhelm Valloittaja teki ranskalaisista Britannian yläluokan pariksi sadaksi vuodeksi. Todellisuudessa urbaaneinkin pariisilainen voi olla töykeä, umpimielinen ja tietämätön oman kulttuuripiirinsä ulkopuolisista asioista, toisin sanoen siis juntti.

Amerikkalaisesta yläluokasta, siis ei-junteista, kannattaa lukea Judith Shklarin Tavanomaisia paheita -kirjan luku snobismista, mutta ei mennä siihen tässä.

Sutinen löytääkin 1800-luvun kirjoituksista perusteita sille, että valkoista alaluokkaa pidettiin omana ”rotunaan”. He eivät olleet mustia, mutta eivät myöskään oikeita valkoisia, ja Sutisen mukaan heitä pidettiin jopa mustaihoisia alempina. Valkoinen roskaväki kohtasi siis rasismia ja Sutinen vertaa heihin kohdistunutta eugeniikkaa jopa kansanmurhaan (jopa natsien kansanmurha mainitaan). Nykyisessä polarisoituneessa identiteettipoliittisessa tilanteessa, jossa kaikki identiteetit perustuvat uhriutumiseen, voi moni pitää valkoihoisten nimeämistä rasismin uhreiksi ongelmallisena, mutta toisaalta onhan tämä jo lähes 10 vuotta vanha kirja.

Siinä Sutinen on oikeilla jäljillä, että juntit ovat lähes ainoa ihmisryhmä, jota saa avoimesti pilkata, toisin kuin tummaihoisia, seksuaalivähemmistöjä tai vammaisia.

Euroopan dumpatessa ylijäämäväestönsä siirtomaihin, olivat siirtolaiset usein lähtömaiden köyhää, juuretonta ja kouluttamatonta väestöä, ”pohjasakkaa”. Amerikkalaisten ohella britit ovatkin pitäneet juntteina erityisesti australialaisia. Toisaalta eurooppalaiset ovat aina pitäneet brittejä juntteina, kaljaa kittaavina jalkapallohuligaaneina, lads. (Amerikkalaisten mielikuva briteistä taas on viktoriaanisen yläluokkaisen gentlemannin hahmo.) Sutinen vertaa venäläistä gopnikia myös junttiin, mutta mielestäni etääntyy jo liian kauas aiheesta; gopinik toki on myös juntti ja huligaani, mutta ennen kaikkea pikkurikollinen, mitä juntti ei välttämättä ole.

Suomalaisen juntin historian Sutinen ulottaa talonpoika Lalliin asti, mutta etenkin kaikki 1800-luvun ja 1900-luvun alun kansankuvaukset Saarijärven Paavoineen, Sven Tuuvineen, Jukolan veljeksineen ja Käkriäisineen ovat kuvauksia maalaisjunteista: toisaalta yksinkertaisista ja viinaan menevistä, mutta rehellisistä ja tarvittaessa urotekoihin pystyvistä. Uudempia juntteja ovat Uuno Turhapuro tai urheilulegendat Seppo Räty ja Matti Nykänen. Suomalaisen juntin hahmossa on aina mukana suomalaista alemmuudentuntoa siitä, olemmeko ”oikeita” eurooppalaisia.

Sanana juntti tarkoittaa pilaantunutta naurista.

Junttien kulttuuria on erityisesti country-musiikki, Suomessa iskelmä. Toisaalta, suomalaisessa kontekstissa myös country-musiikki usein lasketaan iskelmän kattokäsitteen alle. Amerikkalaisessa kulttuurissa Elvis on junttien kuningas: hän on mustaa musiikkia esittävä valkoinen köyhistä oloista. Minusta hieman erikoinen vertaus Sutiselta on nimittää Curt Cobain uudeksi Elvikseksi, vaikka toki jotain kansanomaista hänessä on. Joukon jatkoksi siinä tapauksessa sopisi Eminem, joka on samalla tavalla mustan musiikkikulttuurin sisällä olevan valkoinen, toisin sanoen räpin Elvis.

Junttiudessa on toisaalta mukana maaseudun vaatimattomuutta, toisaalta liiallisuutta: kun juntti menestyy, hän ei hylkää ryysyjään, vaan koristelee rytkynsä mauttomalla kullalla ja kimalteella.

Postmoderni juntti syntyy siinä vaiheessa, kun juntin hahmosta tullaan tietoiseksi ja varsinkin populaarikulttuuri alkaa kierrättää sen kliseitä. Irwin Goodmanin hahmo oli koko kansan juntti ja hänen hittikappaleensa Härmäläinen perusjuntti listaa junttiin eli punaniskaan liittyviä piirteitä. Sutinen ei mainitse sitä ironista yksityiskohtaa, että kappale oli alun perin Alkon tilaustyö, josta piti tulla valistuslaulu viinan vaaroista ja humalajuomisen häpeällisyydestä. Frederik kutsuu itseään itseironisesti junttidiskon kuninkaaksi. Ylenmääräisyyden estetiikka muuttuu camp-huumoriksi.

Toisaalta hipsterit oli alakulttuuri, joka lainasi junttien pukeutumisesta piirteitä ”aitouden” hengessä ja kulutti mautonta musiikkikulttuuria ”ironisesti”, vaikka monet hipsterit olivatkin pikemminkin keskiluokkaa.

Suomalaisessa kontekstissa uusi junttien kuningas Sutisen kriteerien perusteella olisi siis Cheek: valkoistakin valkoisempaa räppiä niille, jotka eivät oikeastaan räppiä kuuntele — ilman ironiaa. Ajan henkeen kuuluu, että Cheekin hahmo on alusta pitäen rakennettu ja perustuu Jare Tiihosen ammattikorkeakoulun markkinoinnin lopputyöhön.

Sutinen mainitsee Perussuomalaiset, Timo Soinin, Trumpin ja populismin, mutta vain parilla sivulla kirjan viimeisillä sivuilla, vaikka junttiuden poliittisista ulottuvuuksista olisi voinut kirjoittaa toisen samanpaksuisen kirjan. Kuten aikaisemmassa kirjoituksessa todettiin, populismi on aina ollut erityisesti maalaisten liike. Populistit ovat ”kouluttamatonta” kansanosaa kosiskelevia ja avoimesti kulttuurivihamielisiä ja ”eliitin” vastaisia. Perussuomalaiset kansanedustajat kuten Ano Turtiainen, Tony Halme, Teuvo Hakkarainen, Jani Mäkelä, Mauri Peltokangas ja Timo Vornanen käyttävät/käyttivät julkisuudessa kovaa kieltä ja runsaasti alkoholia ja samaistuvat kansanosaan, juka ei turhia kursaile, hienostele tai sievistele.

Samalla tavalla Timo Soini on postmoderni hahmo, joka rakentanut oman ”junttiutensa” itsetietoiseksi brändiksi sutkautuksineen ja ”maisterisjätkä”-hahmoineen.

*

Kirjoitin aikaisemmin musiikin aitoudesta ja epäaitoudesta ja väitin, että iskelmä olisi musiikkilajeista kaikkein epäaidoin, mutta heti kirjoituksen julkaistuani tajusin, että en ollut ajatellut asiaa loppuun. Vanha iskelmä voi olla pateettista, pinnallista ja jopa kornia ja mautonta, mutta juuri se todistaa sen ”aitoudesta”. Hipsteri-ironia perustuu mauttomien ja massatuotettujen retro-merkkien nostamiseen juuri siksi, että jokin muovinen junttidiskohitti tai räikeä 80-luvun tuuliasu on ”aito”, ts. joku on pitänyt sitä hienona.

Verkosta joskus löytynyt sattumanvarainen leike, lähde ei tiedossa.

Kunnon sotamies Bardamu

Nyt kun maailmansotatrilogian kolmas osa kolkuttelee jo ovella, voi olla mielenkiintoista muistella kirjallisia muistomerkkejä ihmiskunnan ensimmäisestä kollektiivisesta itsemurhayrityksestä.

Tunnetuin näistä lienee saksalaisen Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta (Im Westen nichts Neues, alk. 1929, suom. Armas Hämäläinen 1930), jota on paljon kouluissakin luetettu. Sen juoni on nopeasti spoilattu: nuoret miehet lähtevät sotaan ja kaikki kuolevat. Viimeisenä kuolee minäkertoja Paul Bäumer viimeisellä sivulla ja silloin kerronta muuttuu kolmanteen persoonaan ja ilmoittaa, että se oli aivan tavallinen päivä, eikä länsirintamalta ollut mitään uutta. Alkupuolen takaumassa kerrotaan, kuinka koulumestari Kantorek saa isänmaallisilla esitelmillään pojat ilmoittautumaan sotaväkeen, mutta idealismi karisee nopeasti. Loppupuolella Kantorek parka itsekin joutuu täydennysmiehenä rintamalle ja pärjää muistaakseni sodassa melko epäurhoollisesti. Kirjan edetessä kohti tyyli muuttuu yhä pateettisemmaksi, ja sen huipentuma on kohtaus, jossa kertoja joutuu samaan poteroon ranskalaisvihollisen kanssa, jonka tämä puukottaa hengiltä ja kärsii tunnontuskia tajutessaan, että on surmannut oikean ihmisen, jolla on nimi ja vaimo ja lapsia.

Rintamalinjan toisella puolella soti kirjailija Louis-Ferdinand Céline (oik. Destouches), tyylillisesti ja maailmankatsomuksellisesti täysin toisenlainen kirjailija kuin Remarque. Remarque on ehdottomasti pasifisti ja idealisti, mutta Célinen suhtautuminen sotaan on vain kyyninen. Célinen omaelämänkerralliseksi tulkitun romaaninsa Niin kauas kuin yötä riittää (Voyage au bout de la nuit suom. Jukka Mannerkorpi, Siltala 2016, alk. 1932) alkupuoli kertoo ensimmäisestä maailmansodasta. Céline ei olisi koskaan kirjoittanut Remarquen poterokohtausta, mutta hänenkin siinä missä Remarquen henkilöhahmot pohtivat miksi heidän pitää tappaa heille tuntemattomia ranskalaisia, Célinen alter egon pohtii jo ensimmäisen luvun ensimmäisellä sivulla, miksi saksalaiset yrittävät häntä ampua, kun ei hänellä ole mitään saksalaisia vastaan:

Vaikka kuinka pengoin muistini lokeroita, en keksinyt että olisin ikinä tehnyt saksalaisille mitään ikävää. Olin aina ollut heille oikein kiltti ja kohtelias. Tunsin saksalaisia jonkin verran ja olin pienenä käynyt kouluakin heidän luonaan, Hannoverin seutuvilla. Olin puhunut heidän kieltään. He olivat silloin lauma räyhääviä pikku typeryksiä, silmät kalpeat ja salakähmäiset kuin sudella. Koulun jälkeen mentiin hipelöimään likkoja lähiseudun metsiin, ammuskeltiin jousella ja pistoolilla, joita saa neljällä markalla. Ryypittiin makeaa olutta. Mutta niistä touhuista oli hirmuinen matka tähän että meitä nyt enemmittä puheitta ammuttiin päin pläsiä ja vielä keskellä tietä. Liian suuri ero.

Sitten yhtäkkiä 50 sivun jälkeen Bardamu haavoittuu, saa kunniamerkin ja pääsee lomalle. Mitään tästä ei kirjassa kerrota koska ”nykyisin sitä ei ymmärtäisi kukaan”. Bardamu hengailee vapaamielisen amerikkalaisen Lolan kanssa ja surrealistisessa kohtauksessa menettää kesken ravintolaillallisen järkensä ja välttyy joutumasta uudelleen palvelukseen ja siinä on hänen sotansa.

Célinen postuumisti julkaistu Sota (La Guerre suom. Ville Keynäs, Siltala 2024) kertoo pois jätetyn haavoittumiskohtauksen. Céline itse haavoittui sodassa päähän ja kärsi tinnituksesta ja päänsäryistä lopun ikäänsä: ”sain sodan pääni sisään ja jäi sinne”; joskin jälkeenpäin elämäkerturit ovat kyseenalaistaneet tämän vain Célinen itsensä keksintönä ja että todennäköisesti hän olisi haavoittunut vain käteen. Romaani Sota alkaa ratsuväenupseerin — mahdollisen Célinen alter egon — tullessa tajuihin tykistökeskityksen jälkeen ruumiskasan keskeltä. Harhailtuaan pitkin Flanderin maaseutua hän päätyy sotilaissairaalaan irstailemaan hoitajan ja prostituoitujen kanssa. Teoksen sekavuutta lisää se, että se on julkaistu keskeneräisenä: sivuhenkilöiden nimetkin vaihtuvat. Vielä vähemmän kuin Remarquen poterokohtausta, olisi Céline kirjoittanut Remarquen kohtausta, jossa Paul ystävineen ihastuu romanttisesti ranskalaistyttöihin ja ruokaa vastaan saavat viettää näiden kanssa hellän hetken. Céline kirjoittaa ryyppäämisestä ja huoraamisesta ja sotilaiden karkeasta käytöksestä ja prostituoitujen vielä karkeammasta.

Jos siirrytään länsirintamalta kokonaan itärintamalle, löytyy sieltä seuraava klassikko: Jaroslav Hašekin Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa (1921–1923 suom. Eero Balk 1991). Tässäkin romaanissa itse sotatapahtumista kirjoitetaan melko vähän ja rintamallekin päästään vasta teoksen kolmannessa osassa (tekijä suunnitteli romaanista kuusiosaista, mutta sai valmiiksi vain neljä ennen kuolemaansa) eikä silloinkaan varsinaisia taisteluita kuvata lainkaan, pelkästään sotilaiden ja upseereiden farssimaista hölmöilyä.

Kiinnostuneille on olemassa myös Veijo Meren sovittama Kunnon sotamies Svejkin seikkailuja -tv-sarja, joka löytyy Youtubesta hakemalla (Meren Manillaköysi on varmasti velkaa Švejkille).

Kirjan huumori perustuu siihen, että Svejk todella on ”kunnon sotamies”, joka kaipaa rintamalle kaatumaan ”isänmaan ja keisarin puolesta”, mutta ei koskaan sinne pääse, vaan passitetaan heti ensimmäisenä hullujenhuoneelle. Kuten Céline, myös Hašek ruoppaa ihmissielua pohjamutia myöten: kaikki ovat laiskureita, typeryksiä ja juoppoja, joista upseerit pahimpia. Lukijan tulkittavaksi jää, onko Švejk suurin idiootti, vai sittenkin salaa viisas.

Sekä Remarquen että Hašekin teokset joutuivat natsien kirjarovioille, mutta Célinestä en ole varma luokiteltiinko hänen romaaninsa rappiotaiteeksi, vaikka yhtä lailla syitä olisi varmasti löytynyt. Toisaalta, Céline oli luonnollisesti sodassa toisella puolella, eikä näin loukannut saksalaista tai itävalta-unkarilaista sotilaskunniaa. Toisaalta, Céline itse oli antisemiitti, jos nyt ei varsinaisesti natsimielinen kumminkaan.

Remarque kirjoitti teoksensa päällään (ne ovat selkeästi älykön kirjoittamia kirjoja) sekä sydämellään. Hašek kirjoitti kyllä sydämellisen humoristisesti, mutta kirjan mielihyvä on pikemminkin vatsan nautintoja ja paljon mainitaan myös siitä, mikä tulee ulos peräpäästä. Célinen kirjoitus taas roiskahtelee kiveksistä asti.