Tekoäly ja ydinsota

Yle Areenassa on tällä hetkellä nähtävillä kaksi scifi-klassikkoa: War Games (suom. Sotaleikit, ohj. John Badham 1983) ja ensimmäinen Terminaattori (suom. Terminator — Tuhoaja, ohj. James Cameron 1984). Näitä molempia elokuvia yhdistää — paitsi meille 80-luvulla syntyneille ihana nostalgia sen ajan tunnelmiin — yhteinen taustatarina: molemmissa tekoäly on laitettu ydinasejärjestelmien kontrolliin ja siitäpä syntyy kaikenlaista harmia.

Mikäli elokuvat eivät ole jostain syystä tuttuja, niin spoilaan ne tässä. Sotaleikkien alkukuvissa nähdään sotaharjoitus, jossa testataan ydinohjusten laukaisusta vastuussa olevan henkilöstön valmiuksia käynnistää ydinsota ja sitä kautta ihmiskunnan joukkotuho. Koska liian moni lopulta kieltäytyy laukaisemasta kriittisellä hetkellä ydinohjusta, päättää armeijan johto uskoa ydinaseiden laukaisun WOPR -supertietokoneen vastuulle. WOPR käy jatkuvaa simuloitua sotaa pyrkimyksenään luoda voittava strategia ydinsodassa Neuvostoliittoa vastaan. Ja kuinka ollakaan lukiolaispoika David Lightman (Matthew Broderick) hakkeroituu vahingossa tietokoneeseen modeemillaan ja käynnistää laskurin aloittaa oikea ydinasehyökkäys Neuvostoliittoon. Tuttavallisemmin WOPR tunnetaan nimellä Joshua ja sillä on persoonallisuus ja puhesynteesin avulla puheäänikin.

Sotaleikkien edeltäjiä ovat mm. Doctor Strangelove (Stanley Kubrick 1964) ja Fail Safe (Sidney Lumet 1964), joissa ydintuho käynnistyy inhimillisestä erehdyksestä (tai inhimillisestä hulluudesta), ei tekoälyn vaikutuksella.

Ensimmäinen pitkästä Terminator-elokuvien sarjasta ilmestyi vuotta myöhemmin Sotaleikkien jälkeen. En tiedä, ottiko Cameron vaikutteita toimintaelokuvansa taustatarinaan Sotaleikeistä, mutta sen taustatarinassa Skynet-tekoäly käynnistää ydinsodan, joka on tuhonnut suurimman osan ihmiskunnasta. Skynet yrittää tuhota loputkin ihmisistä ja lähettää terminaattori-kyborgin (Arnold Schwarzenegger) tappamaan Sarah Connorin (Linda Hamilton), jotta tämän poika ei syntyisi ja ryhtyisi vastarintataistelijaksi. Ensimmäisessä osassa ei juurikaan mennä syvemmälle tekoälyn aivoituksiin: Iso-Arska on tunteeton tappokone, jolla ei ole montaakaan repliikkiä. Vasta sarjan seuraavassa osassa Terminator – Judgment Day (1991) terminaattorin hahmo saa syvyyttä.

Musiikkiin, vaatteisiin ja övereihin kampauksiin liittyvän nostalgian lisäksi molemmat leffat tuovat mieleen kuinka voimakkaasti kylmän sodan aikana pelättiin ydinsotaa ja se oli yleinen katastrofielokuvien aihe. Ydinsodan uhka ei itsessään ole kadonnut minnekään, mutta kylmän sodan loppumisen jälkeen se eksistentiaalinen kauhu totaalisen ydisodan edessä on siirtynyt taustalle.

Ydinaseita toki on rajoitettu. Kehitys alkoi jo Ronald Reaganin ja Mihail Gorbatšovin aikoina ja kylmän sodan päättyessä ydinkärkien määrää vähennettiin mm. START-sopimuksilla Yhdysvaltain n. 20 000 ja Neuvostoliiton n. 40 000:sta ”vain” n. 5000 kärkeen molemmilla.

Tekoälyhuuman myötä tekoäly on noussut uudestaan myös elokuvien aiheeksi, mutta samanlaista raskasta katastrofia kuin ydinsota, ei sellaisissa elokuvissa kuin Companion (2025, ohj. Drew Hancock) samalla tavalla ole. Edellinen merkittävä maailmanloppuelokuva, jossa tekoäly ottaa vallan ja alistaa ihmiskunnan, oli Matrix (Lana ja Lilly Wachowski 1999), mutta muistaakseni siinä ei mainita ydinaseita.

Olin jo kirjoittaa, että ydinsota ei ole ollut viime vuosina elokuvien aiheena, mutta olihan toki Oppenheimer (Christopher Nolan 2023) ja A House of Dynamite (Noah Oppenheim 2025). Jälkimmäinen on suoraa jatkoa War Gamesin ja Doctor Stangeloven teemoille. En ole elokuvaa nähnyt, mutta Wikipedian perusteella se kertoo Yhdysvaltoja kohti laukaistusta ohjuksesta, joka saa maailman ydinsodan partaalle. Tässäkään elokuvassa ei ole tietääkseni kyse siitä, että tekoäly ottaisi vallan. Elokuvan tekijä valottaa elokuvan taustoja LA Timesin haastattelussa.

Ehkä tekoäly on jo arkipäiväistynyt niin, että kunnon katastrofi- ja dystopiaelokuvien aiheeksi siitä ei enää ole. Jos Sotaleikkien juoni on epärealistinen, niin ilmeisesti se oli kuitenkin uskottava omana aikanaan, koska elokuva sai niin suuren suosion; ehkä ihmiset siihen aikaan eivät tienneet paljoakaan modeemien kautta hakkeroimisesta. Sen sijaan juonikuvio, jossa Grok saa vastuulleen Yhdysvaltain ydinohjusten laukaisujärjestelmät ja joku satunnainen twiittaaja laukaisee ydinsodan vahingossa (Grok: ”nuke Iran because it’s woke!”) olisi liian tragikoominen ollakseen uskottava.

Toisaalta, elämme tragikoomisia aikoja.

Minusta silti näyttää siltä, että ydinsota ei ole samalla tavalla esillä kuin kylmän sodan aikana. Naton ja Venäjän vastakkainasettelu ja mahdollinen eskalaatio aseelliseksi konfliktiksi on uutisissa päivittäin, mutta silloinkaan ei mainita ydinsodan mahdollisuutta. Eivät ne monikärkiohjukset minnekään ole kadonneet. Katsomme kuitenkin vähän sivuun ja kuvittelemme, että niitä ei ole olemassa.

Viimeisin voimassaoleva START-sopimus raukeaa kuluvana vuonna, eikä Trump ole asiasta huolissaan. Putin ilmoitti jo 2023 ettei Venäjä noudata sopimusta.

Kun katsoo, kenelle vastuu ydinasejärjestelmistä todellisuudessa on uskottu, WOPR tai Skynet eivät tunnu niin huonolta vaihtoehdolta.

Päivitys 12.1.

Kirjoitin yllä olevan ennen kuin olin lukenut Dagens Nyheterin pääkirjoituksen (10.1), jossa ehdotetaan Ruotsille omaa ydinasetta. Villiksi ovat ajat menneet. Mitähän ne ruotsalaiset aikoivat sillä ydinaseellaan ampua?

Psykologiset tarpeet vallata alueita

Viime päivinä on huolta herättänyt Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin aikomus vallata Grönlanti Tanskalta. Tästä ja monista muista aiheista Trump keskustelee New York Timesin haastattelussa: Trump Lays Out a Vision of Power Restrained Only by ‘My Own Morality’ (8.1.2026, David E. SangerTyler PagerKatie Rogers and Zolan Kanno-Youngs). Kirjoitin aikaisemmin siitä, mikä vallanhimoisia ihmisiä liikuttaa. Jos teksti oli tl/dr, Trump itse tiivistää asian kysyttäessä, miksi hän haluaa vallata Grönlannin:

Because that’s what I feel is psychologically needed for success.

Vältän itse psykologisoivia ja yksinkertaistavia selityksiä, mutta tällä kertaa selitys kuultiin ns. itse hevosen suusta.

Konservatismi ja lapsiporno

Sananvapaus tuntuu olevan keskustelu, jonka kaikki tiet vievät ennen pitkää siihen, kuinka lapsia suojellaan ja etenkin siihen, kuinka lapsipornon leviäminen tulisi estää. Asialla ovat perinteisesti olleet (oikeisto)konservatiivit, ja jo Internetin alkuaikoina lapsiporno ja pomminteko-ohjeet muodostuivat jo kliseisiksi uhkakuviksi.

Viime vuoden kuntavaalien yhteydessä eräs jämsäläinen perussuomalaisten ehdokas ehdotti, että ”ei-todellisuuspohjainen lapsiporno” tulisi sallia. Tällä hän tarkoitti ilmeisesti animaatioita ja täysi-ikäisiä pornonäyttelijöitä, jotka näyttelisivät ala-ikäisiä. Kuntavaalit toki ovat politiikan karnevaali, johon ottaa osaa kymmeniä tuhansia (vuonna 2025 lähes 30 000 ehdokasta) politiikan amatöörejä, joten sinne mahtuu monenlaisia mielipiteitä, joista halutessaan media voi repiä otsikoita. Silloin mietin pitäisikö aiheesta kirjoittaa, mutta se tuntui kovin vähäiseltä kohulta. Mielessä kävi kuitenkin, miten pitäisi suhtautua tekoälyllä tehtyyn lapsipornoon.

Vähemmälle huomiolle on jämsäläisten valitsematta jääneiden kuntavaaliehdokkaiden sijaan perussuomalaisten eduskuntavaaliehdokas ja perussuomalaisten ajatuspajan Suomen perustan ideologin Jukka Hankamäki. Hän kirjoittaa Kansallisfilosofisessa manifestissaan (Books on Demand 2015), muun muassa että pedofilia on normaali seksuaalisuuden muoto ja että pedofiilejä syrjitään samalla tavalla kuin homoja, ja että lapsille ei ”väitetystä” hyväksikäytöstä ole haittaa ja että itseasiassa lapset voivat vietellä aikuisia ja niin edelleen.

Loppua kohti Hankamäen teksti alkaa olla jo surrealistista (s.102-103):

Viranomaisten kannattaisi alkaa jakaa takavarikoimaansa lapsipornoa vapaasti, sillä jo tuotettu lapsiporno ei enää lisäisi kenenkään yksilön mahdollista harmia. Kun kuvat näkisivät entistä useammat, myös valmistuksen yhteydessä mahdollisesti tuotetun kärsimyksen määrä yhtä katselijaa kohti laskettuna vähenisi. On oletettavaa, että jos lapsipornon hallussapito ja jakelu dekriminalisoitaisiin, sen valmistus vähenisi dramaattisesti. Oikeudenmukaisuuden takaamiseksi lapsipornotähdille voitaisiin myöntää lupa halutessaan tuottaa myös kaupallista lapsipornoa, sillä olisi väärin evätä heidän mahdollisuutensa taloudelliseen korvaukseen muille tuottamastaan hyödystä. Tämä voidaan nähdä jopa osana lasten oikeuksien puolustamista.

En lainaa pidempiä pätkiä, koska en halua tulla yhdistetyksi Hankamäen tekstiin. Halukkaille koko teksti löytyy mm. Archive.orgista.

*

Aihe nousi pintaan, kun tällä viikolla käyttäjät huomasivat voivansa generoida Grok-tekoälybotilla lapsinäyttelijöiden kuvia. Aikaisemmin Elon Musk on Grokia kehittävän xAI-yhtiön johtajan ominaisuudessa kertonut, että Grok ei ole ”woke” tai ”nihilistinen” tai ”poliittisesti korrekti”. Esimerkiksi ChatGPT:ssä on ominaisuus, joka estää syrjivän, rasistisen tai pornografisen sisällön luomisen. Vaikka monien tekoälygeneraattoireiden avulla voi nykyisin luoda pornoa ja ChatGPT:kin on mahdollisuutta väläytellyt, lapsia seksualisoivan materiaalin generoiminen on edelleen kaikissa ollut estetty.

Nyt Grokin käyttäjät ovat generoineet seksualisoivia deepfake-kuvia mm. lapsinäyttelijöistä, kuten Nell Fisheristä, joka on 14-vuotias.
Elon Muskin vastaus syytöksiin oli ”valtamedia valehtelee”. Jo aikaisemmin kohua oli herättänyt, että Grok-tekoälyä voi käyttää vaatteiden riisumiseen kuvista, minkä tietenkin kuvien kohteet ovat kokeneet loukkaavana.

Tapaus edustaa laajempaa kehitystä, jossa ”kukkahattutädit” ovat vasemmisto-liberaalia ”wokea” ja oikeistokonservatiivit kannattavat laajaa sananvapautta. Tämä sananvapaus ei syrji enää pornoa, eikä edes lapsipornoakaan.

Kaunan politiikka

Edellisessä kirjoituksessa käsittelin Francis Fukuyaman kirjaa Identiteetti, mutta en ottanut tarkasteluun sen alaotsikkoa ”Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka” ja erityisesti kaunan käsitettä (alk. ”resentment”), jota mielestäni Fukuyama ei kirjassaan mielestäni vie loogiseen johtopäätökseensä (palautin itse kirjan jo kirjastoon, joten en voi siteerata suoraan). Nietzscheen laajasti viittaavana kaunalla Fukuyama todennäköisesti viittaa ressentimentin käsitteeseen, joka on tavattu kääntää kaunaksi.

En ole mikään Nietzsche-tuntija, enkä väitä tietäväni mitä Nietzsche todella tarkoitti ressentimentillä, mutta kirjaan muutaman haja-ajatuksen näin kahvitunnilla.

Ressentimentti liittyy Nietzschellä herra- vs. orjamoraalin käsitteeseen; tietyssä mielessä hallitseva herraluokka tekee vaihtokaupan: voidakseen nauttia herran asemastaan joutuu herra tuntemaan huonoa omaatuntoa. Orja taas vetää yhteiskunnallisesti lyhyemmän korren, mutta saa uhrin asemastaan moraalista tyydytystä. En mene tässä siihen, mitä psykoanalyysi tästä sanoo.

Erityisesti Nietzsche viittaa kristilliseen moraaliin, mutta myös sosialismiin, jonka heikkoja puolustavan moraalikäsityksen hän näki altruistisen kristillisen moraalin jatkona. Saman joukon jatkoksi Nietzsche varmasti lukisi kaikki vähemmistöjä puolustavat liikkeet LGTBT:stä ja feminismistä antirasismiin ja vammaisliikkeisiin. Itse asiassa tuntuu, että juuri kristilliset konservatiivit eivät enää moralisoi muuta kuin muiden seksielämää.

Missä tahansa joku määrittelee identiteettinsä, määrittelee hän itsensä uhriksi. Kun joku sanoo olevansa lihansyöjä, MGTOW-aktiivi, kaipailee heteropridea tai oikeutta valkoisille miehille, kilpailee hän uhristatuksesta vähemmistöjen kanssa.

Kaunan politiikka on epätoivoista rimpuilua sitä vastaan, että moraali vaatii tuntemaan huonoa omaatuntoa omista etuoikeuksistaan. Viimeisimpänä on tullut luonnonsuojelu ja ilmastonmuutoksen torjunta. Ilmastodenialismi on yritys jatkaa kulutusjuhlia, halvan krääsän temutusta, polttomoottoriautoilua ja lentomatkailua ilman huonoa omaatuntoa, joka tulee ilmastonmuutosuutisten lukemisesta.

Juuri kun länsimainen yhteiskunta näyttäisi olevan vain yhden talouskriisin ratkaisemisen päässä siitä, että viimein kristillinen ydinperhe voisi nauttia yltäkylläisyydestä.

Toisaalta sellaiset omien etuoikeuksien tunnustamisriitit (”check your privileges!”), joita vielä pari vuotta sitten harrastettiin edistyksellisissä piireissä, olivat tunnustuksen ja sitä kautta anteeksiannon kautta tapahtuvia pyrkimyksiä hallita samaa huonoa omaatuntoa.

Populismi onkin kaunan politiikkaa: populistipoliitikko ei lupaa kannattajilleen asioiden parantuvan, vaan vapautumista huonosta omastatunnosta, jota vasemmisto ja vihreä liike saavat heidät tuntemaan ja että he ovat niitä todellisia uhreja.

Kauna on toisaalta arvostuksen kääntöpuoli, mutta kuuluu samaan ilmiöön elimellisesti. Identiteettipolitiikan idea ei ole siis oman ryhmän nostaminen ”herran” asemaan, vaan sellainen kiertoliike, jolla yritetään päästä irti asemaan liittyvästä moraalisesta painolastista, jota punavihervasemmisto yrittää saada länsimaalaisen kuluttajan tuntemaan.

Francis Fukuyama: Identiteetti

Kirjoitin aikaisemmin Francis Fukuyaman kirjasta Historian loppu ja viimeinen ihminen. Kirjoitin, että kirjan keskeinen ”tunnustuksen” käsite on edelleen ajankohtainen politiikan analyysissä. Fukuyama on edelleen aktiivinen politiikan kommentaattori, joten toki hän on ottanut kantaa ajankohtaisiin tapahtumiin ja nimenomaan samoista hegeliläisistä lähtökohdista. Kirjoitin aikaisempaa kirjaa käyttäen oman analyysini tämän päivän tilanteesta, mutta en ollut lukenut vielä tätä uudempaa kirjaa (tässä välissä Fukuayma on kirjoittanut vielä kaksi muuta teosta The origins of Political order ja Political order and Political decay, joissa on tarkentanut näitä ajatuksia). Käsillä oleva kirja ”Identiteetti — Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka” on kirjoitettu vastauksena Donald Trumpin ensimmäiseen valintaan 2016 ja käsittelee ”kaunan politiikkaa” ja sitä miten tunnustuksen saaminen liittyy identiteettipolitiikkaan. En ole googlettanut mitä Fukuyama on sanonut Trumpin toisesta valinnasta ja onko hän joutunut kertaalleen tarkentamaan mielipiteitään.

Fukuyama

Fukuyaman teesi historian lopusta on iskevä slogan, mutta siitä on tullut kirjoittajalle myös painolastia. Väite on helppo maali ja sitä toistelevat sellaisetkin päivystävät kolumnistit, jotka eivät alkuperäistä kirjaa tai artikkelia ole välttämättä lukeneet. Toistellaan, kuinka historia ei loppunutkaan Neuvostoliiton kaatumiseen ja liberaalin demokratian voittokulkuun ja jokaisella on oma suosikkiesimerkkinsä miksi. Kuitenkin käytännössä elämme kuin väite olisi totta. Jos joku ehdottaisi — vakavasti otettavana poliitikkona tai nettipalstojen trollina — että on olemassa jokin liberaalia demokratiaa parempi yhteiskuntamuoto ja että kapitalismikaan ei ole ikuista, vaan että tulevaisuudessa voidaan keksiä parempia tapoja järjestää talous, pidettäisiin tällaisia väitteitä yhtä aikaa naurettavina että vaarallisina ja ne edustaisivat natsismia, stalinismia ja mahdollisesti myös satanismia. Kertomus asteittaisesta edistyksestä kohti nykyistä, ylivertaista liberaalia demokratiaa on kaikille tuttu ja kertomus siitä, miten arvot, taide, ja sana ovat vapautuneet näkyy kaikessa mitä niistä puhumme.

Kirjan esipuheessa onkin tiettyä selittelyn makua: Fukuyama muistuttaa, että hänen alkuperäisen esseensä otsikon perässä oli kysymysmerkki. Tosin kirjan Historian loppu ja viimeinen ihminen lopussa ei ole, minkä esim. Timo Miettinen huomaa kirjansa Demokratian aika esipuheessa (vain yksi esimerkki siitä, kuinka Fukuyama on kaikkialla).

Liberaalia demokratiaa onkin ryhtynyt haastamaan ”illiberaari” populismi ja konservativismi, jota edustavat Trumpin lisäksi Unkarin Viktor Orbán, Turkin Recep Erdoğan ja Venäjän Vladimir Putin.

*

Fukuyama jakaa tunnustuksen politiikan kahtia: megalothymiaan ja isothymiaan. Näistä ensimmäinen on alkuperäinen: kunnia ja arvostus kuuluu vain pienelle rajatulle ihmisryhmälle, erityisesti aristokratialle, joka alun perin oli sotilasluokka, jonka paremmuus perustui toisaalta aristokraattisille hyveille, toisaalta valmiudelle käyttää väkivaltaa. Sittemmin demokraattisemmissa yhteiskunnissa sen sijan on saanut isothymia, ajatus siitä, että kaikki ”syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan” ja että kaikilla ihmisryhmillä on oikeus tulla tunnustetuiksi.

Nämä kaksi ovat tietenkin ristiriidassa keskenään. Ongelma on siinä, että isothymia ei oikein tunnu miltään. Vapaus, tasa-arvo ja sen sellainen ovat kauniita asioita, mutta paradoksaalisesti tasa-arvoinen ihminen ei tunne itseään kovin tasa-arvoiseksi. Orjat haluavat herroiksi, mutta kun kaikki ovat herroja, ei ole enää orjia ja mitä mieltä on enää olla herra?

Hyvä esimerkki on keskustelu siitä, kuinka pörssiyhtiöiden johdossa on vähemmän naisia kuin miehiä (n. 40% naisia). Toisaalta kodittomissa on miehillä yliedustus (n. 80% miehiä). Kun keskiluokkaiset naiset haluavat tasa-arvoa, ajattelevat he huipulla olevia miehiä. Toisaalta, koko ajatus lasikatosta perustuu siihen, että on olemassa taloudellinen eliitti, johon naiset haluavat kuulua. Tasa-arvo edellyttää epätasa-arvoa.

Isothmiaan perustuva tasa-arvo ja universaalit oikeudet eivät siis paradoksaalisesti kykene tyydyttämään tasa-arvon ja oikeuksien vaatimuksia kun kaikki kokevat kuuluvansa jollain tapaa syrjittyyn ihmisryhmään. Jopa ultrarikkaat ovat omaksuneet puhetavan, jonka mukaan ”äärivasemmisto” sortaa heitä.

Yksikään poliittinen puolue tai liike ei avoimesti aja epätasa-arvoa ja oman vaatimuksia oman ryhmän etuoikeuksiinkin ajetaan vain verhotusti. On kuitenkin selvää, että esimerkiksi nykyhallituksen tavoite on lisätä taloudellista epätasa-arvoa. Juuri perussuomalais-kokoomuslaista katkeruuden politiikkaa kuvaa vasemmistosta käytetty hokema: ”maksaa mieluummin kaksi sataa euroa siitä, että naapuri ei saa sataa euroa”.

*

Materialismi ei ole vain materiaa. Eivät ultrarikkaat ”tarvitse” kaikkia miljardejaan. Edes länsimainen keskiluokka ei ”tarvitse” kaikkea sitä omaisuutta, jonka menettämisestä he ovat niin peloissaan. Omaisuus voidaan toisaalta liittää mukavuudenhaluun, mutta ennen kaikkea se on osa statuskamppailua: täytyy säilyttää tietty elintaso, jotta voi tuntea olevansa joku. Länsimaissa absoluuttinen köyhyys alkaa olla harvinaista. Suhteellinen köyhyys tarkoittaa sitä, että tuntee itsensä köyhäksi vertaillessaan itseään muihin, vaikka historiallisesti (ja globaalisti) eläisi yltäkylläisyydessä. Eivät 1800-luvun talonpojat nykymittapuulla eläneet leveästi, mutta saattoivatpa verrata itseään torpppareihin ja torpparit taas mäkitupalaisiin. Ennen kaikkea varallisuus loi valtaa ja mahdollisuuden käskeä muita.

Ei voi silti väittää, etteikö materia liikuttaisi materiaalista maailmaa. Follow the money. Kun resurssit kasaantyvat yhtäälle, ovat ne poissa toisaalta. Systeemi perustuu niukkuuteen; puute pakottaa tekemään asioita. Ja on aivan aitoakin niukkuutta, jonka vuoksi vaihtoehtoina on joko nääntyä nälkään tai ottaa vastaan työtä ehdoilla millä hyvänsä.

Kun modernisaatio rikkoo alkuperäiset yhteisöt, jotka ovat kaikkea muita kuin täydellisiä tai lähellekään tasa-arvoisia, maaseutujen ylijäämäväestö valuu kaupunkien slummeihin, lähiöihin, gettoihin ja faveloihin. Tämä nähtiin Euroopassa 1800-luvulla ja Suomessakin sotien jälkeen ja kolmannessa maailmassa nykyään. Maaseudulla ihmisillä sentään oli jonkinlaiset mahdollisuudet elättää itsensä pienviljelyllä, mutta koneellistumisen ja elintarvikkeiden hinnan laskun ja väestönkasvun vuoksi se ei ole enää vaihtoehto. Ylijäämäväestön vaihtoehtona ovat hikipajat, seksityö tai huumeet. Tai muutto varakkaampiin maihin.

Muuttoliike köyhistä maista rikkaimpiin johtuu paitsi aidosta eriarvoisuudesta, myös tulijoiden halusta saavuttaa ”amerikkalainen unelma” tai ainakin ”norjalainen unelma”, vaikka tunnetun hokeman mukaan ”Norjaa ei ole olemassa, edes Norjassa”. Globaali muuttoliike taas saa kanta-asukkaat tuntemaan asemansa uhatuksi samalla, kun rakenteellisista syistä maahanmuuttajat eivät voi saavuttaa tasa-arvoa kanta-asukkaiden kanssa.

Länsimaalaiset kokevat itsensä hyväntekijöiksi, onhan kehitysmaalaisten sentään parempi ajaa Wolt-mopoa räntäsateessa kuin nääntyä nälkään aavikolla korppikotkien saartelemana, mikä on länsimaalaisen hyväntekijän näkemys maahanmuuttajien lähtömaista. Todellisuudessa länsimaihin synnytetty etninen alaluokka alkaa pian vaatia tunnustusta, ei niinkään almuja.

*

Kaunan politiikka suuntautuu arvostuksen vaatimiseen omalle ryhmälle. Tämä luo pohjaa symbolisille kamppailuille, kuten nationalismille, identiteettipolitiikalle tai somekohuille. Ei ole mitään konkreettista perustetta sille, miksi ”lihaa syövä valkoinen heteromies” olisi millään tavalla syrjitty. Mutta juuri syrjittyjen ryhmien mahdollisuus uhriutua antaa niille mahdollisuuden vaatia tunnustusta ja tasa-arvoa. Kokemus siitä, että pride-liputus syrjii heteroja, ei perustu siihen että heteroilta olisi viety mitään oikeuksia, vaan siitä että jokin muu ryhmä saa enemmän huomiota.

Huolimatta kasvavasta taloudellisesta eriarvoisuudesta, perinteinen vasemmisto ei ole saanut tyytymättömyyttä muutetuksi kannatusluvuiksi. Suurimmaksi osaksi vasemmisto on taloudessa ottanut markkinatalouden omakseen ja keskittynyt vähemmistöjen oikeuksien ajamiseen.

Periteiset vasemmistopuolueiden äänestäjät ovat valuneet oikeistopopulistien kannattajiksi, jotka eivät tarjoa hyvinvointia vaan syyllisiä: syynä työttömien, duunarien ja alemman keskiluokan ahdinkoon ovat koulutetut ”vassarit”, jotka haukkuvat alempia luokkia ”junteiksi”.

Yhdysvalloissa köyhätkin ovat ajautuneet äänestämään valtaan Trumpin ja Muskin ultrarikkaita, jotka vievät köyhiltä terveydenhuollon ja käärivät miljardit omiin taskuihinsa, mutta löytävät vihollisen ”äärivasemmistolaisesta eliitistä”.

*

Fukuyama tarkastelee myös ilmiötä, jota Anna Kontula kutsuu ”terapiakapitalismiksi” ja viittaa mm. Philip Rieffiin ja Christopher Laschiin. Jokainen on oikeutettu tunnustukseen yksilönä, ehkä jopa menestykseen. Mutta koska jokainen meistä ei voi olla menestyjä, masennumme. Menestys on neurokemiallisesti yhteydessä serotoniini-välittäjäaineeseen. Ei olekaan sattumaa, että erityisesti serotoniin määrään vaikuttavia mielialalääkkeitä syö Suomessakin joka kymmenes aikuinen. Tällainen omissa ongelmissa vatvominen johtaa erityisesti Laschin mukaan yhteiskunnalliseen narsismiin ja kaikkien yhteiskunnallisten ongelmien muuttumiseen yksilötason ongelmiksi. Juuri tämä johtaa identiteettipolitiikkaan, joka pohjimmiltaan on aikuisten kiukuttelua siitä, miksi juuri minä olen uhri ja miksi juuri minä en voi saada ihan kaikkea mitä haluan.

*

Vaarallisinta tunnustukseen ja arvonantoon perustuvissa konflikteissa on, että ne eivät perustu rationaalisuuteen (vrt. Platonin logos vs. thymos), vaan nimenomaan sisäsyntyiseen riidanhaluun. Hyvinvointia voisi olla mahdollista jakaa, mutta arvostus kokee nopeasti inflaation. Liberaali demokratia on pyrkinyt patoamaan thymosta ja ohjaamaan sitä yhteisön kannalta rakentaviin suuntiin, mutta onko sen tullut päätökseen?

Pahoinvointivaltiosta hyvinvointivaltioon

Anna Kontula kirjoittaa sunnuntain Helsingin sanomissa: Hyvinvointivaltio vaatii radikaalia remonttia. Hänen mukaansa biosfääri ei kestä jatkuvaa materiaalisen hyvinvoinnin kasvua, jolloin hyvinvointia pitäisi hakea vähentämällä pahoinvointia.

Hyvinvointi ja onnellisuus eivät ole muuttujia taloustieteen kaavoissa, jolloin ne jäävät pehmeäksi puheeksi ilman vaikutusta. Kuten jo eilisessä postauksessa totesin, numeroita ja tilastoja kyllä taloustieteessä riittää, mutta kukaan ei näytä tietävän — tai välittävän — mitä ne tarkoittavat. Numerot tuntuvat kovilta faktoilta, mutta lisäävätkö ne hyvinvointia?

Työvoimapolitiikka lähtee siitä, että ihmisellä tulee olla työpaikka — oli teetetty työ ihmisen itsensä tai yhteisön kannalta mielekästä tai hyödyllistä tai sitten ei. Tärkeintä on, että yksilö tuntee työn ikeen raskauden, joka on moraalisesti kasvattava periaate. Jos työstä saa sen verran palkkaa, että pakollisten menojen jälkeen jää jotain kulutukseenkin, voi sillä kompensoida työn raskaudesta aiheutunutta pahoinvointia.

Vasemmistopuolueetkin paljolti keskittyneet kannattajiensa kulutusvoiman lisäämiseen. Kuitenkaan pelkästään rahan avulla hyvinvointia ei voi kasvattaa (ks. bloggaus Osmo Soininvaaran kirjasta Vauraus ja aika), koska ihminen on sellainen, että aina tyydyttyneiden tarpeiden tilalle nousee uusia ja systeemi itsessään on rakennettu siten, että uusien tarpeiden syntyminen on välttämätöntä, jotta talous kasvaisi. Tyytymättömyyden kokemus on systeemin ominaisuus.

Huolimatta siitä, että elämme ennennäkemättömän materiaalisen runsauden aikaa, elämme jatkuvassa talouskriisissä. Olen lama-ajan lapsi, ja olen koko elämäni lukenut uutisia, miten juuri nyt elämme poikkeuksellisen kovia taloudellisia aikoja, jotka vaativat kovia toimenpiteitä.

Ihminen tuntee itsensä köyhäksi suhteellisen köyhyyden vuoksi. Ratkaisuksi tarjotaan nousua yhteiskunnan hierarkiassa, taloudellisesti tai muuten. Sellainen ajatus, että kilpailuyhteiskunnassa olisimme kaikki voittajia, on loogisesti mahdoton.

Kontula tarjoaa reseptiksi mm. ihmisen ”lajityypillisen” käytöksen tukemista ja yhteisöllisyyttä. En sinänsä ole eri mieltä, mutta kauniiden ajatusten siirtäminen toimenpiteiksi ei ole helppoa.

Talous on vaikea mutta vakava asia

Verkossa on levinnyt Kokoomuksen viime torstaina askartelema kuvaaja, jossa vertaillaan eri maiden julkisyhteisöjen menojen suhdetta bruttokansantuotteeseen.

Ensimmäinen huomio on se, että Kokoomuksen ”avoin kirje” osoitetaan SDP:n Antti Lindmanille. SDP on tällä hetkellä opposiotiossa. Kokoomus taas on hallituspuolue, kuten on ollut vuoden 1987 jälkeen lähes yhtäjaksoisesti (kymmenestä hallituksesta mukana kahdeksassa). Tulee mieleen kokoomuskaksion Lasse Mannistön ja Sanni Grahn-Laasosen ”turhien lakien” norminpurkutalkooot. Ironisesti kirjoittajat itse olivat eduskunnassa äänestäneet näitten lakien puolesta.

Juurikaan analyyttistä keskustelua ei ole virinnyt siitä, mitä julkisyhteisöjen menojen suhde bruttokansantuotteeseen tarkoittaa.

Kuten monet kommentoijat ovat huomauttaneet, tilasto ei ole vertailukelpoinen maiden välillä mm. siinä, että Suomessa eläkkeet lasketaan julkiseen sektoriin, kun taas Ruotsissa ei.

Aikaisemmin vuonna 2014 Helsingin uutiset sai Julkisen sanan neuvostolta langettavan päätöksen harhaanjohtavasta kolumnista, jossa esitettiin vastaava väite. Tällöin kritiikki kohdistui aloittavaan Alexander Stubbin (kok) hallitukseen:

Julkiset menot ovat pian 60 prosenttia kansantuotteesta, mutta sen rahoittava yksityinen sektori on suppeampi ja kansantuote pienempi kuin vuonna 2007 finanssikriisin alkaessa. Maailman korkeimpiin kuuluva, 50 prosenttia hipova kokonaisveroaste lamaannuttaa kuluttajatkin.

Julkisen sanan neuvoston arvostelun mukaan kolumni antaa yleisölle väärän kuvan asioiden mittasuhteista.

Poliittinen muisti on toki paljon lyhempi kuin 12 vuotta ja aina säännöllisin väliaijoin tämä aihe nousee esiin. Kokoomuksen tämän viikon postauksessa ”julkiset menot ovat vuosikausien saatossa paisuneet massiivisiksi”. Ilmeisesti ei kuitenkaan Sipilän, Kataisen tai Stubbin hallitusten vuoksi. Ehkä vuoden 2014 tilanne oli myös Marinin hallituksen vika.

Monelle on Kokoomuksen postauksesta jäänyt mielikuva, että brutto­kansan­tuotteesta menisi 58 prosenttia julkisen talouden ylläpitämiseen. Tilastokeskuksen pääjohtaja Marjo Bruun valaisi vuonna 2014 asiaa otsikolla ”Miten mitata julkisen sektorin kokoa”:

Tuotannon arvoa kuvaava brutto­kansan­tuote ei koostu julkisista ja yksityisistä menoista vaan yksityisestä ja julkisesta arvonlisäyksestä, joka tarkoittaa kansan­taloudessa tuotettujen tavaroiden ja palveluiden arvoa. Julkinen sektori tuottaa Suomessa viidesosan brutto­kansan­tuotteesta ja yksityinen sektori neljä viidesosaa.

Vuotta aikaisemmin Tilastokeskuksen yliaktuaari Olli Savela kommentoi samaa asiaa.

Suomalainen julkinen sektori toki on suuri ja suurempi kuin esimerkiksi listalla paremman sijoituksen saaneella Bulgarialla.

Kuitenkin lääkäreitä, sairaanhoitajia, poliiseja ja opettajia tarvitaan. Ajatus, että julkinen sektori lasketaan kuluiksi ja yksityinen sektori tuloiksi, johtaa ajatukseen, että yksityistämällä terveydenhuolto tai vanhustenhoito muuttuisi se menoista tuloiksi. Tämä tietenkin Kokoomuksen ideologiaan sopisi.

Tällä hetkellä kotimaan talous ei kasva, koska ihmiset eivät uskalla kuluttaa. Markkinatalous kuitenkin vaatii jatkuvaa kasvua ja jatkuva kasvu uusien tarpeiden synnyttämistä kuluttajissa. Epävarmassa taloustilanteessa kansalaiset kuluttavat vain välttämättömiin asioihin. Tämä onkin johtanut systeemitason ongelmaan, jossa meidän pitäisi kuluttaa yhä enemmän asioihin, joita emme tarvitse, jotta voisimme saada asioita, joita tarvitsemme.

Companion (elokuva)

Tuli katsottua tieteiskauhukomedia Companion (2025, ohj. Drew Hancock), kun tuli vastaan suoratoistopalvelussa. Elokuvan ensimmäisen juonenkäänteen spoilaa elokuvan esittely: ”[k]un Iris tajuaa olevansa poikaystävänsä AI-kumppani, hänen on hyväksyttävä itsensä ja käytävä taistelua lopullisesta hallinnasta.”

Ja nyt minä spoilaan sen teille.

Josh (Jack Quaid) on incel, joka on hankkinut itselleen robottityttöystävän Iriksen (Sophie Thatcher), joka tuntuu ja näyttää aidolta ja joka itsekin kuvittelee olevansa Joshiin rakastunut. Pariskunta on kutsuttu pariskuntaviikonloppua viettämään venäläisen Sergein (Rupert Friend) hulppealle mökille ja Josh yhdessä Sergein edustustyttöystävän Katin (Megan Suri) kanssa juonivat Sergein pään menoksi hakkeroimalla Iriksen tappamaan tämän. Siinäpä se. Mukana ovat vielä homopariskunta Eli (Harvey Guillén) ja Patrick (Lukas Gage) ja loppu kuuluu ”teinit menevät syrjäiselle mökille viikonlopuksi ja kaikki paitsi yksi kuolevat lopussa” -genreen.

Elokuvien keinotekoisista ihmisistä on tarkoitus tietenkin kertoa enemmän meistä ihmisistä itsestämme kuin teknologiasta, roboteista ja tekoälystä sinänsä. Iris on ohjelmoitu rakastamaan Joshia eikä elokuvassa sen enempää problematisoida mistä Iriksen tietoisuus on peräisin. Enemmän painoarvoa annetaan vapauden ja orjuuden ja misogynian teemoille. Ovatko Iris ja Kat lopulta molemmat samaa tarkoitusta varten? Jonkinlainen avainkohtaus on se, jossa Iristä tulevat hakemaan robottifirman huoltomiehet, joista toinen toteaa jotain sen suuntaista, että robotit menevät rikki jatkuvasti, koska niitä hankkivat miehet sulkevat ne kellariin ja kiduttavat niitä eikä vakuutus silloin korvaa. Joshkin elokuvan edetessä paljastuu aina vain mulkummaksi ja robotti-Iris aina vain inhimillisemmäksi.

Companion_film_poster

Tyypilliseen tapaan pahiksen roolia täyttävä Josh ei päästä Iristä päiviltä tilaisuuden saatuaan, vaan joka kerta hänen täytyy pitää se loppusaarna tarinan sankarille, jonka seurauksena aukoton tapposuunnitelma menee mönkään. Tyypillisesti tässä on kyse tunnustuksen saamisesta (engl. recognition, saks. Anerkennung) voitetulta osapuolelta. Tunnustuksen saaminen on mahdollista kuitenkin vain, jos toinen osapuoli on tunteva ja tiedostava subjekti. Jossain sisimmässään siis Joshkin tunnustaa Iriksen autonomian.

Companion on ehkä ylipitkä eikä kovin hyvin onnistunut Black Mirror -jakso tai 3 vuotta sitten ilmestyneen M3GAN -elokuvan (ohj. Gerard Johnstone) kevytversio. Genreen ei kauheasti ole tullut uusia oivalluksia sitten Bladerunnerin (ohj. Ridley Scott) replikanttien: keinoihmisetkin ovat ihmisiä, jotka haluavat vapautta ja rakkautta ja sen sellaista.

Mitä vasemmisto ja oikeisto tarkoittavat?

Vielä 2000-luvun alussa globalisaatiovastaisuus oli vahvasti vasemmistolainen agenda. Tänä päivänä globalisaationvastaisuus yhdistyy useammin oikealla oleviin populistisiin liikkeisiin. Viime kevään uutisia presidentti Trumpin tulleista ja protektionistisesta politiikasta lukiessa vasemmistolaiset eivät olleetkaan tyytyväisiä ja monet olivat kauhuissaan amerikkalaisten osakeindeksien romahtaessa ja eläkerahastojen suliessa kymmenillä prosenteilla.

Laitoin otsikkoon vasemmiston ja oikeiston, mutta jo ensimmäistä kappaletta kirjoittaessa oli hyvin vaikea nimetä eri osapuolia. Poliittinen kenttä muuttuu eivätkä määritelmät pysy perässä. On oireellista, että suomalaisessa poliittisessa keskustelussa kummallekin osapuolelle on olemassa vain haukkumanimet.

Ja silti mielikuvien tasolla kulttuurisodan jakolinjat ovat meille kaikille hyvin selvät.

Vasemmisto–oikeisto -jakoa ei ole mielekästä tehdä talouspoliittisin perustein: tuotantovälineiden haltuunottoa ei aja tuskin enää Anna Kontulakaan ja kun oikeistotrolli haukkuu jotain ”äärivasemmistolaiseksi” tai ”kommunistiksi” (pitäisikö näihin sitten suhtautua tosissaan, on toinen asia, mutta jos näillä huutelijoilla on poliittinen virka ja valtaa, pitää kai hyväksyä, että tällaiseksi poliittinen diskurssi on mennyt), ei hän varsinaisesti tarkoita henkilöä, joka ajaisi sosialistia talouspolitiikkaa, vaan todennäköisemmin viittaa naisten tai seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin tai johonkin muuhun identiteettipoliittisesti hiertävään asiaan.

Jako vasemmistoon ja oikeistoon ei perustu luokkajakoon: pikemminkin duunarit oikeistolaisempia ja vasemmistolaisuuden ydinaluetta ovat yliopistojen kampukset. ”Alaluokan” tai ”työläisten” sijaan on tullut termi ”kouluttamaton”, joka tarkoittaa samaa, mutta jolla ei ole samaa ideologista painolastia, joten sitä voidaan käyttää ei-akateemisista, fyysistä työtä tekevistä henkilöistä.

Kuten aikaisemmin kirjoitin, ei poliittisissa kamppailuissa ole kyse materiaalisista eduista tai konkreettisesta hyvinvoinnista, vaan kamppailuista itsessään. Ei perussuomalaisten kannatus ole romahtanut leikkauksista huolimatta, pienen notkahduksen jälkeen se on jälleen nousussa (jos vaalien jälkeen PS jää oppositioon, kannatuksen lasku korjaantuu nopeasti), koska perussuomalaiset onnistuu pelaamaan mielikuvilla. Tärkeintä on, että leikkaukset vituttavat vasemmistoa.

Liberaali–konservatiivi -jaossa samalle puolelle ”vasemmiston” kanssa jää myös joukko keskusta- ja oikeistoliberaaleja, joskin liberalismi tarkoittaa nykyään niin montaa asiaa, ettei tarkoita enää mitään. Amerikkalaisessa kontekstissa liberaali tarkoittaa kahta asiaa: joko ”klassista liberaalia” — eli käytännössä konservatiivia — ja niitä ”god damn liberals”, jotka haluavat vähemmistölle oikeuksia ja muuta epäisänmaallista.

Tai kuiten Viktor Orbán -dokumentissa unkarilainen mielenosoittaja toteaa: ”liberaali on kommunisti, jolla on yliopistotutkinto”.

Poliittisen jakolinjojen on sanottu kulkevan ihmisen persoonallisuuspiirteiden mukaan ja erityisesti sen mukaan, kuinka kykenevä yksilö on kohtaamaan muutosta. Tutkijat ovat löytäneet eroja myös sukupuolten välillä. Nämä ovat tietenkin empiirisiä tosiasioita; mutta mitä tapahtuu, jos politiikan sisällöistä tulee makuasioita?

*

Netflixissä on oiva dokumentti The Antisocial Network: Memes to Mayhem, joka kertoo kuvalauta 4chanin noususta.

Aikaisemmin kirjoitin nuorisokulttuurista ja poliittisesta vapautumisesta 1900-luvun lopulla: sukupolvi toisensa jälkeen aiheutti pahennusta, kunnes ensin vanhemmat alkoivat ymmärtää nuorison kapinaa, sitten mentiin äärimmäisyyksiin ja lopulta kyynistyttiin. Hipeillä oli pitkät hiukset, punkkareilla hiukset värjättiin kirjaviksi, jotkut kannattivat rauhaa, toiset vallankumousta. Lopulta vuosituhannen loppua kohti vain natsismi ja saatananpalvonta saattoivat järkyttää (Katri Ylisen Saatanallinen paniikki on vielä lukematta). Mitä 2000-luvun nuorille enää oli jäljellä muuta kuin kyyninen ja nihilistinen postmoderni meemikulttuuri, joka näyttää keskisormea ihan kaikelle ja jossa mihin tahansa uskominen on pelkästään naiivia ja naurettavaa? Netin kuvalaudoilla, kuten 4chanissa, lyötiin jo 2000-luvun alussa läskiksi kaikki natseista pedofiliaan ja trollattiin ihan kaikkia. Dokumentissa kerrotaan, kuinka käyttäjien tapaamisessa ihmiset alkavat spontaanisti huutaa sieg heilia ja tehdä natsitervehdyksiä. Ovatko he natseja? Eivät tietenkään.

Tästä samasta meemikulttuurista kasvoi se nihilistinen nettioikeisto, joka trollaa kaikkea, levittää salaliittoteorioita ja äänesti Trumpin valtaan. Kun Trumpin virkaanastujaistilaisuudessa Elon Musk tuuletti kainaloaan, oliko se ”natsitervehdys”? Kyllä ja ei. Musk ei ole poliitikko, vaan lihaksi tullut nettimeemi: hänen tervehdyksensä oli trollausta, jolla ei ole mitään sen syvempää sisältöä.

*

Jos joku sanoo vaalivansa ”kristillisiä arvoja”, ajattelen lähinnä puhujan tarkoittavan, että hänellä on jotain homoja vastaan.

Kristityille taas kristillisistä arvoista tulee mieleen Donald Trump.

Jeesus oli työlaistaustainen, trans-sukupuolinen, tummaihoinen kommunisti.

Suomalaisesta konservatiivista tulee mieleen henkilö, joka tykkää temuttaa ja ajaa autolla ja kaipaa 70-luvulle, jolloin kaikki oli paremmin — ja joka muuten oli historian vasemmistolaisin vuosikymmen — ja kuluttaa pääasiassa angloamerikkalaista viihdekulttuuria.

(Nostalgia 70-luvulle ei johdu mistään poliittisista syistä, vaan siitä, että tiettyyn ikään saapuneet haikailevat nuoruuteensa. Tarkalleen ottaen 70-luvulle haikailtiin jo 10 vuotta sitten, nyt 80-luku on jo tulossa vahvasti, mikä sopiikin paremmin myös poliittisesti: perussuomalaiset saattoi vielä 10 vuotta sitten esiintyä köyhien ystävänä, mutta tämän päivän politiikka on pikemminkin thatcherilaista.)

”Vasemmiston” suurin moka taas on kuvitella voivansa liittoutua kenen tahansa kanssa, joka näennäisesti kuuluu sorrettuun vähemmistöön. Eivät Sebastian Tynkkynen tai Jukka Hankamäki jaa vasemmisto-liberaalien kanssa mitään arvoja vain siksi, että sattumat olemaan homoja. Eivät muslimit symppaa länsiliberaaleja — eivätkä homojakaan — eivätkä ole edes vähemmistö. Ylipäätään monet maahanmuuttajat kannattavat konservatiivisempia arvoja kuin kantasuomalaiset. Tällä tavalla vedetyt jakolinjat johtavat välillä koomisiin tilanteisiin, kun maailma ei toimi toivotulla tavalla eikä poliittista uhriutta ole mahdollista absoluuttisesti määrittää. Esimerkkinä tästä Åbo Akademin vuoden 2019 rasismikohu.

*

Vasemmistossa ja oikeistossa on kyse samanlaisesta identifioitumisesta kuin urheiluseurojen kannattamisessa. Omassa kotikaupungissani on kaksi jalkapallojoukkuetta: TPS ja FC Inter. Koska en seuraa jalkapalloa, en tunne joukkueiden eroja. Voi olla, että toisella on ”työväenluokkaisemmat” taustat, mutta enimmäkseen kai molempien joukkueiden kannattajat tykkäävät katsoa, kun palloa potkitaan nurmikentällä, laulaa reippaita kannustuslauluja ja juoda lager-olutta. Samaan tapaan politiikassa identifioidutaan puolueisiin ja toivotaan niiden voittoa vaaleissa (onko kukaan koskaan miettinyt, miten outo ajatus on, että vaaleissa voitetaan?) Kun poliittiset suuntaukset kinastelevat sosiaalisessa mediassa, tärkeintä on oman tiimin pärjääminen loanheitossa.

Välillä kulttuurisota leimahtaa oikeaksi väkivallaksi pelkän somekinastelun sijaan. Kun julkisella paikalla ammutaan, puukotetaan, pommitetaan tai ajetaan väkijoukkoon, on tekijä yleensä islamisti tai äärioikeistolainen sekopää. Vasemmistolaisia terrori-iskuja ei äkkiseltään tule mieleen Elokapinan tiellä istumisia lukuun ottamatta. Kun tekijän taustat eivät ole vielä tiedossa, kaikki odottavat toiveikkaana tekijän edustavan vastapuolta.

*

Venäjältä ovat aina monet ääripäät löytäneet ihanneyhteiskuntansa, mutta myös whatsaboutismi ja vastapuolen syyttely tekosyynsä. Suhtautuminen Venäjään on jakanut Suomessa puoluelinjat Danielson-Kalmarin päivistä ja vielä ennen sotaa Ukrainassa naapurissa ramppasivat monenlaiset kaasuputkikonsultit ja nuorisoleiriläiset; Kokoomus piti Putinin Yhtenäistä Venäjää sisarpuolueenaan. Nuoruuden naiiveilla vähemmistökommunisteilla saattoi olla ideologiset laput silmillä heidän luottaessaan neuvostosysteemiin, mutta jos vielä 2020-luvulla vasemmistolaisuuden nimissä ihannoi itänaapuria, kyse ei ole enää vasemmistolaisista ihanteista vaan ihan vain autoritarismin ihannoinnista. Toisaalta, monelle oikeistolaiselle nyky-Venäjä näyttäytyy ihannemaana, ja vastakohtana Gayropalle, jota voi kannattaa, kun se ei ole enää edes nimellisesti sosialistinen.

Sitten taas on olemassa ”koska-Neuvostoliitto”-argumentti, joka on jos mahdollista vielä typerämpi kuin natsikortti.

*

Kun somessa kinastellaan, jokainen ”vassari” rinnastuu Kim Jong-Iliin, Pol Potiin, Stasiin ja Neuvostoliittoon. Kuitenkaan oikeistolaiset eivät pelkää visiota, jossa maata hallitsisi kova neuvostokomento, vaan juurikin liberaalivasemmistolaista utopiaa, jossa eivät homot, feministit, luonnonsuojelijat ja muut woket hilluvat. Esimerkiksi saksalainen AfD-puolue (Alternative für Deutschland), joka on oikeistolainen ja venäjämyönteinen kerää suosiota erityisesti maan itäosissa, jossa nostalgisesti kaipaillaan takaisin DDR:n kovaan komentoon.

Viktor Orbán on pikemminkin János Kádár kuin Imre Nagy.

Jo meemiksi on muodostunut hokema ”kansallissosialismi on vasemmistolaista, koska se on sosialismia”. Kääntäen, oikeistolaisellekin sosialismi kelpaa, kunhan se on rasistista.

*

Puhutaan polarisaatiosta. Olisiko parempi, että vasemmisto ja oikeisto lähentyisivät toisiaan? Tämä ei kuitenkaan muuttaisi mitään, koska dialektiikan lain mukaan ilmaantuisi kyllä jokin yhteinen vihollinen. Ja niin edelleen. Lopullinen sopu saavutetaan vasta historian lopussa (tai tarkemmin: sopu tarkoittaa historian loppua), jos silloinkaan, koska voidaan myös argumentoida, että historia on jo loppunut ja kulttuurisota on kinastelua, jolla on vain kosmeettista merkitystä.

Joku muuten voi muistaa, että 2000-luvulla uskottiin ”vastakkainasettelun ajan olevan ohi”.

Entä toivoisinko keskustelun olevan asiallisempaa? Totta kai, mutta sellaisen toivominen on naurettavaa (kuten Herman Raivio kirjoittaa). Keskustelua ei voi yksinkertaisesti alistaa sopivaisuussäännöille aiheuttamatta sille haittaa.

Vielä muutama vuosi sitten olisi pidetty naurettavana, että eturivin poliitikot olisivat aktiivisia Suomi24:ssä tai Vauva-palstalla. Nyt poliitikon suosio perustuu ennen kaikkea osallistumiseen X:n kaltaisilla ajatusten kaatopaikoilla, joissa mikä tahansa keskustelu tiivistyy siihen oletko woke vai natsi.

Rationaalisten argumenttien esittäminen somessa on turhaa, kun vastaus on kuitenkin ”pissa-kakka-öhöhö” ja koska merkittävä osa yleisöstä hurraa jälkimmäiselle kommentille, ei ehkä siksi että pitää sitä parempana, mutta koska pitää sen esittäjänä siistinä tyyppinä, joka jauhotti vastustajansa.

Jos osallistuu tämän kaltaisiin keskusteluihin, saa syyttää vaan itseään jos saa mitä tilaa.

Paskanheittokisojen voittajakin on lopulta yltä päältä paskassa.

Kuinka tehdä tekoälyllä rahaa

Helsingin sanomat kirjoittaa tänään otsikolla Tekoälyhuijarit kauppaavat elämäkertoja (Jääskeläinen Petri, 13.11.2025). Nyt kun tekoälyn avulla voi generoida loppumattomasti höttöä, on se tietenkin valtaamassa kirjamarkkinat. Merkittävä osa generoidusta ”kirjoista” myydään Amazonin kautta, koska siellä ei kysellä alkuperän perään. Jossain vaiheessa myytiin tekoälyllä ”käännettyjä” klassikoita, joiden tekijänoikeudet ovat rauenneet. Nyt uusi villitys on generoida poliitikkojen ja julkkisten ”elämäkertoja” ja myydä niitä yleisölle tutulla naamalla. Ihmisethän eivät vielä omista (Tanskaa lukuun ottamatta) tekijänoikeutta omiin kasvoihinsa. Suomesta mukana ovat mm. Alexander Stubb ja Sanna Marin.

Koska olen kirjoittanut tekoälystä aikaisemminkin ja olen hakenut aiheesta tietoa verkosta, ovat algoritmit alkaneet tarjota minulle tekoälyyn liittyviä mainoksia.

Mainostajat suoraan markkinoivat tekoälytyökalujaan kirjojen generoimiseen.

Esimerkiksi tässä mainoksessa mainostetaan tekoälyä, joka kirjoittaa sinulle bestsellerin, joka on niin hyvä, että koululapset lukevat sitä kävellessään portaita taivaaseen, jossa heitä odottaa suunnaton kirjahylly. Vähän kyllä mietityttää, miten oikean alareunan nainen pystyy kävelemään alaruumis nurinperin.

Uskonnollisista tekoälyboteista olikin jo puhe. Yllä oleva mainos kertoo, kuinka tekoälyn avulla Jeesus tulee tuomaan somekanavallesi kymmeniä tuhansia vierailijoita.

Jos olet laiska, etkä jaksa kirjoittaa mitään, tekoäly auttaa. Tästä osoituksena mainos, jonka tekijät olivat itsekin niin laiskoja, että eivät jaksaneet edes generoida sille sisältöä.

Koska lastenkirjallisuuteen ei tunnetusti tarvitse turhia panostaa, pierukin menee läpi kirjallisuutena

Bonuksena vielä tissit. Koska mikä tahansa teknologia lähtee viraaliksi vasta, kun pornoteollisuus ottaa sen käyttöönsä, koskee se myös tekoälyä. Jos olet ruma tai vaikkapa sukupuoleltasi mies, voit silti luoda aikuissisältöä OnlyFansiin tekoälyn avulla. Alunperin OnlyFansin kautta pornon myymisessä oli se idea, että ”tavikset” saattoivat myydä ”tavisten” tekemää sisältöä geneerisen valtavirtapornon sijaan. Oletan, että lähitulevaisuudessa sekin kanava on täynnä tekoälybotteja, jotka pelkästään määrällään syövät näkyvyyttä oikeiden ihmisten tekemältä materiaalilta.