Vessafiktiosta ja tarinataloudesta

Antti Röngän Jalat ilmassa (Gummerus 2019) on kirja, joka jäänee kirjallisuushistoriaan helppona esimerkkinä siitä, mitä kirjallisuus on 2020-luvun vaihteessa. Ohut, helppolukuinen, kritiikeissä ”koskettavaksi” kuvattu ja vahvasti omaelämänkerrallinen. Ilmeisesti Röngän seuraavat romaanit Nocturno 21:07. (Gummerus. 2021) ja Kiltti poika (Gummerus. 2024) vastaavat myös kuvausta.

Olen nimennyt tämän genren vessafiktioksi; tunnustuskirja, joka kertoo päähenkilönsä elämästä kaiken, mukaan lukien vessareissut. Muita tämän tyylilajin edustajia ovat mm. Henriikka Rönkkönen, Ossi Nyman ja Kalle Lähde. Näiden kirjoittajien kirjoissa kamera käy jatkuvasti, myös käymälässä isolla ja pienellä asialla. Erkka Mykkäsen Sellainen mies -romaani (Gummerus, 2024) kuuluu myös kategoriaan, vaikka en muistanutkaan laskea siinä kuvattuja vessareissuja (ja jätin sen kesken). Asioilla käymisen lisäksi Jalat ilmassa -romaanin päähenkilö nappailee vessareissuilla Opamoxia ahdistukseensa.

Röngän romaaneista kirjoittaessa tulee sellainen olo (vrt. Tommi Melenderin arvostelu), että saako tätä edes kritisoida: kaveri on koulukiusattu ja traumatisoitunut ja täällä netissä hänen kirjojaan riepotellaan. Eikö tämä koskaan lopu?

Jalat ilmassa kertoo Antin alter egoksi olettamastani Aarosta, joka aloittaa opiskelut Jyväskylän yliopistossa. Samaistun päähenkilöön vahvasti, tuollaistahan se oli minullakin, kun olin nuori humanistiopiskelija yksin vieraassa kaupungissa. Se on jopa stereotypia, jota 20 vuotta myöhemmin osaan katsella kauempaa. Jotkin yksityiskohdat ovat jopa huvittavalla tavalla täysin samoja: ensimmäinen tyttöystäväni sanoi ”en mene rikki”, kun en uskaltanut käydä käsiksi tarpeeksi rohkeasti ja myös minulla oli tyttöystävä työharjoittelussa Ruotsissa (eri tyttö), olin myös kioskissa töissä opiskeluaikana.

Kirjoittelin silloin itsekin samanlaisia juttuja, joita pidin liian noloina, jotta niitä olisi voinut julkaista. Enkä samasta noloudesta pääse yli tätäkään kirjaa lukiessani. Kirjan ansio tietenkin on vilpittömyys. Kirjoittaja uskaltaa vereslihalla rehellisesti kertoa kaiken, miten noloa se sitten onkaan.

Nuoressa minussa oli myös toinen puoli: olen paljon työväenluokkaisemmasta taustasta kuin kulttuurikodin kasvatti Rönkä. Olin juuri sellainen jätkä (engl. lad), josta Nylén, Hurskainen ja Rönkä ja muut herkät Antit sanoisivat: just tollasta maskuliinisuutta mä olen aina inhonnut. En kuunnellut Coldplayta tai The Smithsiä vaan heviä. Tietenkin osaan nyt suhtautua myös tähän käyttäytymismalliin kriittisesti ja ymmärrän, että kaikki se uho oli vain teeskentelyä ja typeryyttä.

Vaikka tässä blogissa kirjoitan välillä myös itsestäni (kuten juuri nyt), varsinaisen tunnustuskirjallisuuden kirjoittaminen olisi minulle vaikeaa. Suhtaudun lähes traumaattisesti ajatukseen, että kaikkea kirjoittamaani tulkittaisiin henkilöni läpi.

Silti tällaista tunnutaan odotettavan: rehellistä ja avointa tilitystä oman elämän noloistakin puolista. Eikö tosiaan ole muuta vaihtoehtoa kuin sen suuren yökasteluromaanin kirjoittaminen?

*

Antti Röngän isä on Petri Tamminen, joka on yksi lempikirjailijoitani ja on kirjoittanut itsekin miesten noloudesta. Minulla oli hyvä tuuri, kun pääsin Tammisen kirjoituskurssille viime keväänä Turun Kirjan talolla, joka tänä keväänä lopetti toimintansa, koska sellaista on kulttuuripolitiikan strategia.

Tammisen kurssille mennessä ohjaaja itse tuli aulassa vastaan ja kertoi missä suunnassa luokkatila on. Vasta sitten esitteli itsensä:

”Niin, mä olen Petri.”
”Moi, mä olen Joni.”

Sitten 5 sekunnin ajan molemmat katsoimme toisiamme ja pyyhimne käsiämme housunpolviin ja mietimme pitäisikö kätellä. Emme kätelleet.

Pelkästään tämän takia kannatti maksaa kurssista.

*

Kun opiskelin kirjallisuutta pari vuosikymmentä sitten, olivat muodissa (post)strukturalistiset paradigmat, jotka väheksyivät kirjailijan roolia: kirjailija julistettiin kuolleeksi tai korkeintaan pelkäksi tekstin funktioksi ja elävään kirjailijaan viittaamista kutsuttiin halveksuvasti biografismiksi, jota ei voinut ottaa vakavasti.

Vaikka näkökulmaa voi pitää rajoittuneena, oli se tietyssä mielessä myös helpottavaa: fakta ja fiktio pidetään erossa ja kaikesta on lupa kirjoittaa ilman, että se tulkitaan kirjoittajan henkilökohtaiseksi elämäksi.

Sittemmin tilanne on muuttunut ja esimerkiksi Tampereen yliopiston yleisen kirjallisuustieteen dosentti Maria Mäkelä kirjoittaa Tieteessä tapahtuu verkkolehdessä: Tarinataloudessa kirjailijan tehtävä ei ole enää sepittää fiktiota vaan hallinnoida tarinallista pääomaa (12.2.2025)

Arvokkainta valuuttaa on samastuttava, autenttinen kertomus yksilön mullistavasta kokemuksesta: traumaattisesta tapahtumasta selviytyminen, loppuun palaminen ja siitä seuraava uusi elämänoppi, käänteentekevä kohtaaminen. Tiiviys ja helppo tunnistettavuus ovat hyveitä – parhaan inspiraatiotarinan ja sen opetuksen pystyy kiteyttämään klikkiotsikkoon.

Mäkelä kirjoittaa myös aikaisemmin mainitun Ossi Nymanin Röyhkeys-kirjan vastaanotosta: kun aihe on tarpeeksi ”tärkeä”, ei itse kirjaa tarvitse edes lukea. Mäkelän mukaan Nyman pitää tietoisesti yllä kuvaa itsestään ulkopuolisena, vaikka on menestyvä apurahakirjailija.

Kirjailijan kuolema -käsitteen lanseerannut Roland Barthes julisti, että kirjailija ei voi olla tekstin keskus, johon kaikki merkitykset palautetaan. Kuitenkin 2000-luvun tarinataloudessa kirjallisuus linkittyy kirjailijaan sosiaalisen median logiikalla: tärkein tarina on tarina kirjailijasta itsestään kirjallisuuden lähteenä. Tarinoitahan maailmassa riittää ja pian tekoäly generoi meille niitä kirjaimellisesti loputtomasti. Tässä tekstitulvassa kirjailijasta tulee ainoa ankkuri, joka pitää merkitykset ja merkityksellisyyden kasassa.

*

Kirjailija Jenny Kangasvuo kirjoittaa Kirjailija-lehden esseessä (3.12.2024. Voiko itsestä kirjoittamisella olla oikeusseuraamuksia?) sinänsä kattavasti omakohtaisen kirjoittamisen ongelmia. Hän erittelee asiaan liittyvää lainsäädäntöä (mm. kunnianloukkaus, yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen) ja käsittelee ennakkotapauksia (esim. Noora Vallinkosken Perno Mega-City -romaanin tapausta. Omakohtaisena esimerkkinä hän käsittelee romaaniaan Hiukset takussa (Teos, 2023), joka hänen mukaansa kertoo ”monisuhteisesta ihmissuhdeasetelmasta”. Esseessä hän kertoo luetuttaneensa käsikirjoituksen useilla ystävillään, ”joista osa oli ollut mukana ihmissuhdekuviossa.” Useat Kangasvuon ystävät, mukaanlukien ex-kumppani, jolle Kangasvuo ei olisi halunnut näyttää käsikirjoitusta ennen kirjan julkaisua, olivat ottaneet yhteyttä Kangasvuon kustantajaan. Tapahtumien eskaloiduttua myös oikeustoimilla uhattiin.

Esseessä on kuitenkin tiettyjä ristiriitoja, jotka tulevat esiin jo esseen otsikossa: eivät Kangasvuon ystävät valittaneet siksi, että Kangasvuo olisi kirjoittanut itsestään, vaan siksi että hän kirjoitti heistä. Kangasvuo itse kuvailee kirjailijan työtä: ”omien kokemusten ja havaintojen kielellistämisestä ja muokkaamisesta tarinaksi.” Vaikka hän painottaa kirjoitavansa fiktiota, päättää hän esseensä: ”Ymmärrän hyvin, että eksästä on voinut tuntua pahalta lukea kaunokirjallista versiota suhteestamme.”

En ole romaania lukenut, joten en tiedä onko sellainen, josta pitäisi loukkaantua, puhumattakaan siitä, että mikä on sen suhde todellisuuteen, koska en sen taustoista mitään tiedä, mutta jos kirjailija Kangasvuo itse kutsuu sitä ”omiksi kokemuksikseen” ja ”kaunokirjalliseksi versioksi” hänen ja exänsä suhteesta ja ymmärtävänsä, että ”exästä on voinut tuntua pahalta”, miksi piiloutua fiktion taakse?

En ole koskaan oiken ymmärtänyt ihmisiä, jotka setvivät henkilökohtaisia asioitaan oikeudessa tai uhkailevat käräjillä. Kuten Kangasvuo kirjoittaa, ei hän ole rikkonut mitään lakia ja olen hänen kanssaan tästä samaa mieltä. Moraalisesti tietysti asia on toinen: voiko enää nykyisessä tarinataloudessa yhtä aikaa kirjoittaa todellisista tapahtumista (mikä ilmeisesti kirjailijia itsekin tunnustaa), että vetäytyä moraalisesta vastuusta?

*

Tarkennus otsikkoon: vessafiktiolla siis en tarkoita kirjoja, joita luetaan ja säilytetään vessassa. Mielestäni tapa on vastenmielinen, mutta kullakin mieltymyksensä.

Kutinasta raapimiseen

Kerrotaan, että kun Sokrates vapautui kahleistaan, joihin hänet oli laitettu syytettynä nuorison villitsemisestä, raapi hän ensimmäisenä kutiavia sääriään. Kuten kaikki harrastajakirjoittajat tietävät, tarinasta saa uskottavan sijoittamalla siihen jonkin tällaisen inhimillisen yksityiskohdan. Minulle tämä mielikuva toimii erityisen hyvin; atooppinen iho näin talvipakkasilla muistuttaa olostaan ja kutina on hetkittäin sietämätöntä. Filosofista mielenlujuutta vaaliville tämän yksityiskohdan tarkoitus on tietenkin korostaa miten huolettomasti Sokrates suhtautui siihen, että hänet oli juuri tuomittu kuolemaan, ja kuinka hän rennosti vain rapsutteli pohkeitaan.

Sokrateelle kenties vastakkaisin mahdollinen henkilö oli Juhani Aataminpoika, suomalainen 1800-luvulla elänyt sarjamurhaaja. Teemu Keskisarjan kirjoittamasta elämänkerrasta (Suomen ainoa sarjamurhaaja. Juhani Adaminpojan rikos ja rangaistus, Atena, 2008) jäi mieleeni yksityiskohta: Juhani tuomittiin 40 raipaniskuun ja elinkautiseen rangaistukseen kahlittuna Suomenlinnan vankilan muuriin. Raipaniskuista syntyneiden haavojen johdosta Juhanin selän iho tulehtui ja sen kutiaminen oli varmasti sietämätöntä. Tuomarin päätöksellä sallittiin vapauttaa Juhanin vasen käsi selän raapimista varten.

Arkisuudessaan kutiava ihottuma tuntuu ajatuksena pahemmalta kärsimykseltä kuin moni muu kidutus.

Raapimisen fysiologinen merkitys ei ole minulle koskaan aivan selvinnyt. Raapiminenhan vain pahentaa kutiamista ja kun oikein pahasti raapii, iho menee rikki ja tulehtuu. Kun asiaa tutkii terveyteen liittyvistä lähteistä, niissä kerrotaan että ihon kutina johtuu hermopäätteiden ärsytyksestä, johon liittyvät välittäjäaineet kuten histamiini ja serotoniini. Tämä kuitenkin vain kuvaa mekanismin, ei syytä itsessään. Mikä evolutiivinen syy on johtanut siihen, että kynsimme itsemme verille?

Filosofista mielenlujuutta vaaditaan siihenkin, että ei ole koko ajan ihoaan repimässä.

Mielenkiintoinen on myös linkki serotoniiniin, joka on ihmisen mielialaa säätelevä välittäjäaine. Onkin kohtalon ironiaa, että kutinaa säätelee sama molekyyli. Jatkuva kutina heikentää yöunta ja laskee mielialaa. Olen leikannut kynteni kynsinauhoihin asti, jotta en yön aikana tekisi kyynärtaipeistani nyhtöpossua.

Jossain luontoaiheisessa artikkelissa kerrottiin kapia sairastavista ketuista. Tämä loissairaus aiheuttaa niille kovaa kutinaa ja jutun mukaan se jopa uhkaa eläimen eloonjäämistä, koska paha kutina häiritsee ketun keskittymistä saalistamiseen, kun sen on pakko raapia tassujaan. Tunnen vahvaa sympatiaa.

Nostalgiset parisuhteet

Apu-lehden jutussa haastatellulla Sarilla on ”painavaa sanottavaa elättäjämiehistä haaveileville nuorille naisille.”

Kirjoitin aikaisemmin ”trad”-vaimoista ja ”elättäjämiehistä”, ja kirjoitan tässä samasta aiheesta uudestaan, osin samoja asioita.

Olen moraalirelativisti siinä mielessä, että eri aikoina toisenlaiset moraalisäännöstöt ovat olleet perusteltuja. Esimerkiksi tiukka seksuaalimoraali ennen kuin käteviä ehkäisykeinoja oli kaikkien saatavilla, avioeron saamisen vaikeus silloin kun avioliitto solmittiin taloudellisista perusteista ja sukujen (maiden) yhdistämiseksi tai jako miesten ja naisten töihin, kun työt olivat luonteeltaan fyysisiä, olivat kaikki hyviä sääntöjä agraariyhteiskunnassa, mutta niillä ei ole enää välttämättä paikkaa modernissa yhteiskunnassa.

Toki kukin on vapaa elämään miten haluaa ja se tarkoittaa myös, että saa itse elää valitsemiensa tiukempien moraalisääntöjen mukaan. Ongelma tulee siinä, kun eri moraalikoodeja yritetään sekoittaa toisiinsa. Elääkseen oikeasti ”trad”-elämäntapaa, pitäisi eristäytyä modernista yhteiskunnasta kuin jotkut amissit.

Kuten aikaisemmassa kirjoituksessa totesin, avioliitto oli perinteisesti tarkoitettu suojelemaan naisia ja lapsia silloin, kun miehellä oli elättäjän rooli. Yhdistelmä ei toimi modernissa yhteiskunnassa, jossa avioeron saa helposti. Jos lähtökohdaksi otetaan, että nainen tuo suhteeseen kauneutensa ja mies rahansa, toinen menettää arvoaan ja toinen kasvattaa arvoaan ajan myötä ja miehet tuntuvat suhtautuvan asiaan kyynisesti, mutta en aivan ymmärrä, miten naiset haluavat sellaiseen ratkaisuun. Varsinkin, jos ”trad”-miesten ihanteena ovat sellaiset henkilöt kuten Andrew Tate.

Tuntuukin, että mitä enemmän mies on ”trad”, sitä useamman naisen kanssa hänellä on lapsia.

Jutun Sari muutti suomalaisen miehensä perässä Yhdysvaltoihin ja ajautui elämään paremmin tienaavan miehensä tuloilla. Sitten kun mies löysi toisen naisen, jäi Sari tyhjän päälle. Tai hän aivan puille paljaille joutunut, vaan sai 3600€ kuussa elatustukea (jutusta ei selviä maksaako hän miten paljon siitä veroa). Amerikkalaiseen malliin kuuluu, että mies voi joutua maksaman elatusmaksuja rutkastikin (tietoni tosin perustuvat tästä lähinnä populaarikulttuuriin), mutta pariskunnalla oli myös yhteisiä lapsia, jotka jäivät äidille.

Kun pohditaan, onko tällainen elättäjämies–kotirouva -malli hyvä vai huono, ihmisillä tuntuu olevan mielessä jokin Ylpeys ja ennakkoluulot -tyyppinen viktoriaaninen maailma, jossa naisen onni on siinä, että pääsee hyviin naimisiin ja kritiikki kohdistuu siihen, että tämä ei ole kovin hyvä diili naiselle ja samalla unohdetaan kaikki ne piiat ja pyykkäriämmät, joista ”ennen vanhaan” yhteiskunta suureksi osaksi koostui ja jotka pitivät sen koko pukudraaman pystyssä.

*

Kulttuurihistorioitsija Svetlana Boym kirjoittaa teoksessaan The Future of Nostalgia (englanniksi 2001, ei tietääkseni suomennettu) reflektiivisestä ja restoratiivisesta nostalgiasta. Reflektiivinen nostalgia on uppoutumista vanhoihin valokuviin ja fiilistelyä niillä vanhoilla kappaleilla, joita kuunteli nuoruudessa tai kiintymistä vanhoihin esineisiin tai rakennuksiin. Jokaisella on taipumusta jonkinasteiseen nostalgiaan ja tunnistan sen itsessänikin (jotenkin ironisesti olin nuorempana suurempi nostalgikko ja vanhempana suhtaudun asioihin viileämmin). Boym ei varsinaisesti tukeudu psykoanalyysiin, koska pitää sitä liian yksilökeskeisenä ja hänen näkökulmansa on koko kulttuuria ja ”kollektiivista” muistia koskeva, mutta viittaa kuitenkin siihen, että nostalgiassa on kyse kuvitellun menetetyn objektin kaipuusta, joka on hyvin lacanilainen perusajatus. Jokaisen ihmisen sisällä on tyhjä kolo.

Nostalgian alkuperäinen merkitys on kaipuuta johonkin paikkaan (kreikasta nost + algos ~ ”koti-ikävä”), mutta nykyisin nostalgia suuntautuu enemmän menneeseen aikaan. Ihmisen arvomaailma muotoutuu siinä 15-vuotiaana ja hän pitää normaalina sitä, mikä oli vallitsevaa hänen ollessaan parikymppinen (±5 vuotta). Vielä jokin aika sitten keski-ikäiset kaipasivat takaisin 70-luvulle, nyt sosiaalisessa mediassa ollaan yhtä mieltä siitä, että historian paras vuosikymmen oli 80-luku.

Siinä missä reflektiivinen nostalgikko vain viivähtää muistoissaan ja ymmärtää, ettei aika mennyt koskaan palaa, restoratiivinen nostalgia on politiikan polttoainetta. Se on paluuta idealisoituun menneisyyteen, jolloin kaikki oli paremmin ja aidommin. Naiset olivat naisia ja miehet olivat miehiä ja laivat puuta hiio-hoi. Ennen elämä oli yksinkertaisempaa ilman modernin maailman rappeuttavaa vaikutusta.

Ongelma on siinä, että kaivattua mennyttä aikaa ei sellaisenaan koskaan ollut olemassa. Koko ajatus ”traditiosta” on moderni, eivätkä ihmiset ”ennen vanhaan” tienneet elävänsä ”traditiossa”. Varsinkin mitä kauaemmaksi ”vanhoista ajoista” tullaan, sitä helpompi sinne on heijastaa toiveita ja ideaaleja, joita ei koskaan ollut olemassa (varsinkin, jos mennään aikaan ennen yhteiskuntia; silloin ei ollut epätasa-arvoa tai taloudellista riistoa), mutta aika kultaa muistot ja muistamme valikoivasti asioita nuoruudestammekin.

Tradwife-ilmiö on nostalgiaa ”perinteistä” parisuhdemallia kohtaan, jota ei varsinaisesti ole koskaan ollut olemassakaan: ”trad”-elämäntapa on valikoitujen piirteiden noukkimista idealisoidusta menneisyydestä. Todellisuudessa vain pieni vähemmistö etuoikeutettuja naisia on koskaan voinut jäädä kotiin meikkailemaan ja odottamaan miestään töistään kotiin; työläis- ja maalaisnaiset ovat paiskineet töitä miesten lailla myös ”ennen vanhaan” ilman epillaattoria, antiperspiranttia ja rakennekynsiä. Restoratiivinen nostalgia on fantasia siitä, että modernin maailman arvojen moninaisuus voitaisiin tiivistää johonkin ”perusarvoihin” kääntämällä kelloa taakse päin. Valitettavasti hyvän ja pahan tiedon puun hedelmää ei saa syömättömäksi.

Naisille tämä fantasia on oman hääpäivän elämistä yhä uudelleen ja miehille kahden mahdottoman elementin yhdistämistä: narstisen äidillisen holhoamisen ja oman tunne-elämän kontrolloimista rahalla.

Suomalaiset alkemistit ja Sampo

August Nordenskiöld on monella tapaa mielenkiintoinen hahmo Suomen historiassa. Vuonna 1754 Sipoossa syntynyt aatelissuvun vesa oli tiedemies, esoteerikko, abolitionisti, utopisti ja viisasten kiven etsijä, joka kuoli vain 38-vuotiaana Sierra Leonessa, jonne oli perustamassa uskonnollista ihanneyhteyskuntaa Uuden Jerusalemin nimellä. Hän opiskeli kemiaa ja minerologiaa Turun akatemiassa ja sai itseltään kuningas Kustaa III:lta valtuutuksen perustaa alkemistinen laboratorio Uuteenkaupunkiin, jossa oli tarkoitus valmistaa kultaa. 1700-luku oli valistuksen ja Turun akatemiassa vahvaa luonnontieteiden nousun aikaa. Onkin mielenkiintoista, miten vahvasti vielä näinkin myöhään ja näin arvovaltaiselta taholta tuettiin pseudotiedettä. Se laittaa miettimään, millaisia sokeita pisteitä omassa ajassamme on tosina pidetyissä asioissa.

Taloudessa 1700-luku oli Ruotsissa vielä merkantilismin aikaa (Anders Chydeniuksen ajatuksista huolimatta), ja siinä erityisesti jalometalleilla oli keskeinen rooli. Kärjistäen oleellista ei ole kaupankäynti sinänsä, vaan miten paljon jalometalleja siitä saa. Tätä taustaa vasten kullan valmistamisesta alkemian avulla tuntuu järkevältä ja varmasti Kustaa III:lla oli menoeriä, joihin sitä olisi saanut menemään. Nordenskiöld itse kuitenkin näyttää lähteiden mukaan ymmärtäneen, että rajaton määrä kultaa johtaisi hyperinflaatioon ja itse asiassa toivoneenkin, että talouden romahdus lopettaisi ”rahan vallan”.

Kuten arvata saattaa, hanke ei tuottanut tulosta ja Nordenskiöld teki vararikon.

*

Kuinka kävisi, jos tarunhohtoinen, suomalaisesta kansanperinteestä tuttu Sampo löydettäisiin ja istutettaisiin Senaatintorille tuomaan vaurautta Suomen kansalle? Sampo on tulkittu maailmanpuuksi, maailman akseliksi, Pohjantähdeksi, taivaankanneksi, raudanvalmistusmenetelmäksi, turkiskaupaksi tai rahapajaksi, mutta tässä siis tarkoitan sitä kirjaimellista tulkintaa, jossa Kalevalassa Sampo kuvataan myllyksi, joka jauhaa rahaa, viljaa ja suolaa:

Kalevalan 10. luku:

Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen,
takoa taputtelevi, lyöä lynnähyttelevi.
Takoi sammon taitavasti: laitahan on jauhomyllyn,
toisehen on suolamyllyn, rahamyllyn kolmantehen.

Siitä jauhoi uusi sampo, kirjokansi kiikutteli,
jauhoi purnun puhtehessa: yhen purnun syötäviä,
toisen jauhoi myötäviä, kolmannen kotipitoja.

Sen verran tulkitsen runoa kuitenkin, että oletan rahalla tarkoitettavan jalometalleja, tuskin Lönnrotin aikaan sillä pankkitalletuksia tai euromääräisiä seteleitäkään tarkoitettiin.

Kullalla on monia eri käyttötarkoituksia mm. korussa ja komponenttiteollisuudessa, mutta ennen kaikkea sillä on aina ollut suuri merkitys rahataloudessa. Raha oli pitkään kultakolikoita, sen jälkeen rahan arvo oli sidottu kultaan. Vaikka nykyään fiat-raha ei perustu kultakantaan, on kulta merkittävä sijoituskohde ja suuri määrä kultaa on talletettuna pankkien holveihin pahan päivän varalle. En löytänyt tietoa siitä, kuinka suuri osa, mutta merkittävä kuitenkin.

Kullan arvo perustuu siihen, että se on harvinaista ja että sillä on käyttöarvoa. Merkittävää osaa kultaa ei kuitenkaan käytetä mihinkään, se vain makaa holvissa tarkan valvonnan alaisena. Aina välillä joku esittää paluuta kultakantaan, koska se on spekulatiivista rahaa vakaampi systeemi. Jotain erikoista kuitenkin on siinä, että rikkaat maat perustelevat globaalia taloudellista valtaansa sillä, että niillä on kellarissaan valtaisa möhkäle kiiltävää metallia.

Kuinkahan näille sijoituksille kävisi, jos tulisi tieto myllystä, joka tuottaa kultaa loputtomasti? Esimerkiksi Suomen pankilla on 3 miljardin edestä kultaa. Mitä tapahtuisi, jos kullan arvo putoaisi 90%? Yhdysvaltain keskuskuspankilla kultaa on 612 miljardin euron edestä ja se on 75% maan valuuttavarannosta. Dollarin arvoon toki vaikuttaa moni muukin tekijä, mutta kullan arvolla lienee jokin merkitys. En yleensä kysy neuvoa ChatGPT:tä, mutta nyt kysyin. Se antoi kuitenkin kaksi vastakkaista vaihtoehtoa (dollari vahvistuu tai romahtaa) ja kysyi minulta kumpi olisi parempi vastaus. Eli ei siitä sen enempää.

Vilja on vähemmän arvokasta kuin kulta, mutta ilmainen vilja varmasti veisi työt suomalaisilta maataloustuottajilta. Suola oli aikoinaan kallista, mutta nykyään varsinkin suurella käyttökapasiteetilla siitä tulisi pohjavesiä likaava ympäristöongelma.

Kuinka siis kävisi Suomen kansan hyväksi sosialisoidun Sammon kanssa? Johtaisiko se meidät uuteen rikkauden aikaan vai Nordenskiöldinkin visioimaan taloudelliseen romahdukseen? Vai olisiko kuten aina: köyhät pysyvät köyhinä ja rikkaat rikkaina.

Trump, Putin, Sauron, Saruman, jne

Aikaisemmassa postauksessa vertasin Yhdysvaltojen ja Venäjän ulkoministereiden Rubion ja Lavrovin tapaamista Molotovin ja Ribbentropin tapaamiseen vuonna 1939. Vertausta ei ollut sinänsä vaikea keksiä ja mm. YLEn jutussa pohditaan, voiko Trumpia ja Putinia verrata Hitleriin ja Staliniin. Toki tällaisia heittoja on helppo tehdä, kukapa ei olisi Hitler paikallisen kuppilan portsarista lähtien, mutta jotain samaa ajassamme silti on. YLEn jutussa muistetaan myös vuoden 1938 Münchenissä tehtyä sopimusta, jossa Hitlerille annettiin myönnytyksiä ja luovutettiin Tšekkoslovakian sudeettialueet rauhan ylläpitämiseksi sekä Jaltan konferessista vuodelta 1945, jossa Itä-Eurooppa annettiin Stalinille. Kuvio on sama: diktaattoreilla on häikäilemättömyytensä vuoksi enemmän pelivaraa kuin demokratioilla, jotka pyrkivät ylläpitämään rauhan.

Nyt Putin ja Trump vaikuttavat löytäneen toisensa. Uutisia voisi linkittää useampiakin, mutta olemme kaikki ne jo lukeneet.

Trumpin kannatajat ovat ainakin viime viikon aikana noudattaneet populaaripsykologista viiden kohdan mallia, jossa ollaan tällä hetkellä kohdassa torjuminen: mitään tällaista Trump ei ole sanonut mitä YLE väittää. Odotan että kevään mittaan siirrytään viimeiseen vaiheeseen hyväksyntä, jossa Suomen maga ja alt right -väki on siirtynyt avoimesti Putinin ihailijaksi ja alkaa toistella Trumpin tavoin miten Ukraina hyökkäsi Venäjälle.

*
Tietenkään tässä ei ole historiallisesti mitään uutta ja vaivatta voi keksiä lukuisia muitakin historian käännekohtia, joissa suurvallat ovat neuvotelleet etupiireistään ja maailman jakamisesta pienten valtioiden päiden yli. Ei niin kaukaa historiasta voi nostaa vaikkapa Tilsitin sopimuksen 1807, jossa Venäjän ja ”lännen” diktaattorit jälleen jakoivat Itä-Euroopan ja Napoleon luovutti Suomen Venäjälle ja josta seurasi pian suomen sota. Toinen vaihtoehto voisi olla Venäjän keisari Aleksanteri I:n ja Ruotsin kruununprinssi Kaarle Juhanan kohtaaminen Turussa vuonna 1812, josta meillä on olemassa patsaskin. Kun suurvallat (tai Ruotsin kohdalla entiset suurvallat) pääsivät sopuun ja liittoutumat kääntyivät ympäri (Oceania had always been at war with Eastasia) Suomen kohtalo oli jäädä osaksi Venäjää.

Mikähän Trumpin kanta asiaan on? Tai olisi, jos hän tietäisi Suomen olemassaolosta. Mitä hän olisi sanonut vuonna 1939? Ei olisi kannattanut mennä Mainilaan ammuskelemaan?

*

Fantasiakirjailija J.R.R. Tolkien ei tarkoittanut Taru Sormusten herrasta -romaanitrilogiaansa historialliseksi allegoriaksi ja käsittääkseni inhosi kaikkia poliittisia ja historiallisia tulkintoja teoksestaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö se olisi oman aikansa ja kirjoittajansa elämänkokemuksien tuote tai etteikö yleisö tiettynä aikana lukisi sitä maailmanpoliittisia tapahtumia vasten. Tarinan tausta kuitenkin on, että vasta on päättynyt suursota, jossa Sauronin idässä sijaitseva pahuuden valtakunta on murskattu, mutta ei kuitenkaan lopullisesti tuhottu ja jossa salassa varustaudutaan uuteen suursotaan, joka alkaa kun toistensa verivihollisiksi luullut Sauron ja Saruman liittoutuvat hyviksiä vastaan. Sodan lopulta ratkaisee ihmease, joka on kuitenkin liian tuhoisa koskaan käytettäväksi. Jos tämä ei ole toisen maailmansodan historiaa, niin mikä sitten?

Mutta koska se on lopulta sitä samaa, mitä historiaa jatkuvasti toistaa, sama tarina on toiminut materiaalina lukuisille meemeille (joskaan en ole suuri meemien fani, etenkään LOTR-meemien). Hyökkääjiä on jo toistuvasti verrattu örkkeihin ja Venäjää Mordoriin. Elon Muskia on verrattu mm. Gríma Käärmeenkieleen (alk. Gríma Wormtongue), joka kuiskuttelee Sarumanin valheita kuninkaan korvaan, mutta vertaus ei mielestäni toimi, koska jos kuningas on Trump, niin eikö silloin Trump olisi pohjimmiltaan hyvä kuningas Theoden, mutta vain Käärmeenkielen pahan lumouksen vallassa?

Ja nyt kun Trump ja Putin ovat löytäneet toisensa kuin Saruman ja Sauron ikään, saa siitäkin meemejä. Paitsi että Trumpia ei voisi koskaan näytellä karsimaattinen Christopher Lee.

Matti ja Minä

Matti Nykänen jaksaa kiinnostaa yleisöä vielä 6 vuotta kuolemansa jälkeen. Hänestä on kirjoitettu lukuisia elämänkertoja, tv-dokumentteja ja tehty ainakin kaksi elokuvaa ja kaksi tv-sarjaa, joista viimeisin Elämä on laiffii esitettiin tv:ssä vuonna 2023. Nyt hänestä on ilmestynyt taas uusi kohteensa nimeä kantava dokumentti, joka on katsottavissa mm. YLE Areenassa. Uutisissa dokumenttia on mainostettu etenkin sillä, että se kertoo avoimesti Nykäsen väkivaltaisuudesta. Ääneen pääsevät etenkin Matin tytär Eveliina Ojala ja äiti Vieno Nykänen.

En ole katsonut tv-sarjoja, joten en osaa suhteuttaa, miten paljon niissä näistä puolista kerrotaan. Matti-elokuvasta olen nähnyt muutamia pätkiä ja dokumentti on komediaelokuvaa huomattavasti vakavampi. Kirjoista olen lukenut Matin maailma: Äärimmäisyyksien ihminen ja urheilija Matti Nykänen (Arto Teronen, Jouko Vuolle. Kirjapaja 2020) ja Kai Merilän Luottotoimittajan (Johnny Kniga, 2016), joka myös kertoo Matista.

Itse olen kotoisin Jyväskylästä ja olin alle kouluikäinen Nykäsen ollessa urheilu-uransa huipulla. Kyllä siinä pulkkamäkeä laskiessa tiedettiin, että Matti oli meidän kaikkien idoli. Asuimme Halmekadulla, jossa Nykänenkin oli kasvanut. Hän oli siinä vaiheessa muuttanut jo pois, mutta käsittääkseni Vieno asui vielä 80-luvulla siinä naapurissa. Halmekadun rinteessä oli kolme taloa: ylätalo, keskitalo ja alatalo. Nykäset asuivat alatalossa, meidän perhe keskitalossa ja äiti oli lapsena asunut ylätalossa. Dokumentissa näkyi paljon tuttuja maisemia, vaikka paljon on alue siistiytynyt. Halmekatu oli 80-luvulla kirjaimellisesti slummia ja siinä tien alkupäässä oli alkoholistien parakkeja, joita kutsuttiin Inkkarikyläksi. Nuorisojengit kerääntyivät autoineen alatalon pihalle ja me naskalit juostiin siellä mukana. Dokumentissa näkyvä junanrata ja tunneli olivat tuttuja ja meitäkin kiellettiin leikkimästä radalla. Ja siellähän tietysti aina leikittiin, koska tunneli oli se jännin paikka.

Ylätalossa asui myös kulmakunnan paha poika Oskari. Hänen isänsä oli teurastaja ja kuvittelin pitkään yhdennäköisyyden vuoksi, että hänen kuvansa oli Huittisten lihapoikien logossa (Google ei löydä jostain syystä sitä alkuperäistä makkarapakettia). Meilläkin leikeissä ne samat alaovien ikkunat menivät rikki ja Oskarin tulitikkuleikkien takia palokunta kävi sammuttamassa lähimetsän parikin kertaa.

Seppälässä, kerrostaloista katsoen tien toisella puolella, oli myös Suomen ensimmäinen Prisma.

Laajavuoren hyppyrimäet ovat myös tuttua seutua. Korkein mäki valmistui vuonna 1965 ja nimettiin myöhemmin Matti Nykäsen mukaan. Korkeutta mäellä on 90 metriä ja vaikutelmaa korostaa sijainti korkealla harjun päällä (kauniit näköalat yli järvi-Suomen, suosittelen käymään, ainakin aikaisemmin torni oli yleisölle avoinna). Jos Wikipedia-artikkelia oikein tulkitsen, tuohon 90 metriin ei ole laskettu tuota mäkimonttua, eli kokonaisuudessaan pudotusta on lähes 200 metriä. Vertailun vuoksi Stadionin torni on 72 metriä ja Näsinneula 134,5 metriä korkea. Jokin itsesäilytysvaisto täytyy puuttua ihmiseltä, joka sieltä vapaaehtoisesti tulee alas muuten kuin hissillä tai portaita.

Elämänkerran mukaan Nykänen vietti aikaa etenkin Pupuhuhdan Pupujussi-baarissa laajan entouragen ympäröimänä. Välillä juotettavia siipimiehiä oli parikymmentä. Pupuhuhta idyllisestä nimestään huolimatta oli vielä 2010-luvulla Suomen rikollisinta seutua. Muistan myös koulun pihassa seisovan pupupatsaan, jonka takana oli kolo, josta lapset saattoivat ryömiä patsaan sisään. Sittemmin kolo muurattiin umpeen, kun pupua käytettiin vessana ja peräaukko alkoi haista oikeasti ulosteelle. Revi tästä sitten huumoria. Lähiöräkälästä Nykäsen seurue siirtyi Ruthin vintille, Pöllöwaariin tai Raatikellarille, jollei sattunut olemaan voimassaolevaa porttikieltoa.

Matista mainitaan aina hänen luonteensa kaksijakoisuus: toisaalta hän oli kiltti, sympaattinen, arka ja ujo, toisaalta myös jääräpäinen, arvaamaton ja äkkipikaisen väkivaltainen, etenkin humalassa. Viinan lisäksi kului myös pillereitä, mitä suomalaisessa kontekstissa ei aina muisteta: meidän idoli saattaa kenties ryypätä, mutta ei sentään ole mikään sekakäyttäjä. Haastateltavana dokumentissa on Matin kaveri Petteri Sveins, joka on myös väkivaltaisuutta tutkinut psykologi. Pahimmillaan väkivallanteot veivät useita kertoja Matin vankilaan.

En tiedä mikä baari oli kyseessä, kun isänikin törmäsi Nykäseen. Hänen kertomansa mukaan oli alkuilta, kun hän oli kävellyt tiskille ja istunut jakkaralle, kun Nykänen oli tullut vessasta ja ilmoittanut, että se on hänen paikkansa ja huitaissut turpaan saman tien. Joku siihen sitten oli tullut väliin — olisiko ollut Sveins vai Matin manageri Mike Sierra vai joku muu kaveri, Kai Merilä ei tainnut olla kuvioissa vielä silloin. Isäni oli hänkin omanlaisensa vipeltäjä, mutta ei kuitenkaan mitalimies. Urheilua oli harrastanut lähinnä hauiskääntöä lasisilla 0,33kg:n painoilla.

Dokumentissa kuvataan yleisön Nykäseen kohdistamaa suorastaan fanaattista ihailua. Matin äiti ja sisko avaavat ihailijakirjeitä, joita on avaamattomina säilynyt säkkikaupalla. On hämmästyttävää, miten Nykänen saa väkijoukot fyysiseen hurmokseen — ja lopultakin vain laskemalla mäkeä. Nykäsen jouduttua vankilaan puolisonsa Mervi Tapolan pahoinpitelystä ja puukotuksesta, kantoivat fanit Innsbruckin mäkiviikoilla lakanoita, joissa vakuuteltiin Matin syyttömyyttä. Mäkikotkalle fanit tuntuvat antavan vakavatkin rikokset anteeksi. Matin kuoltua hänelle kaavailtiin valtiollisia hautajaisia; edelliset valtiolliset hautajaiset henkilölle, joka ei ollut presidentti, järjestettiin Väinö Linnalle. Vielä tänäkin päivänä sosiaalisessa mediassa Matin tytärtä syytetään julkisuushakuisuudesta hänen puhuessaan isänsä pimeistä puolista.

Matti-ilmiöstä Savukeidas-kustannus julkaisi esseekokoelman Mitä Matti tarkoittaa (2013). Matti Nykäsen suosiota tuskin selittää pelkkä urheilumenestys. Ehkä hän oli koko kansan naapurinpoika, josta tuli maailman paras. Suuri yleisö ei rakasta mitään niin paljon kuin kohottaa tavis — yksi meistä — puolijumalan asemaan. Paitsi tiputtaa puolijumala jalustaltaan. Omaa keskinkertaista arkeaankin jaksaa aina paremmin, kun kuulee miten entinen maailmanmestari töppäilee ja mokailee. Silloin hänestä tulee taas tavis ja kansa rakastaa häntä entistä enemmän. Kuulemma keikoilta tuli yleisöltä pettynyttä palautetta, jos Matti esiintyi liian selvin päin.

Kuka olisi yhtä suuri ilmiö kuin Matti Nykänen? Toni Niemisestä yritettiin tehdä uutta Nykästä. Hänkin oli nuori lupaus, mutta ei saanut aivan yhtä monta mitalia. Toisaalta, hän ei myöskään stripannut, tapellut ja keikkaillut. Johanna Tukiainen pelkästään strippasi, tappeli ja keikkaili ilman urheilutaustaa. Vesa-Matti Loiri taas osasi oikeasti laulaa. Kimi Räikkösellä on niin paljon rahaa, että hänen ei ole tarvinnut myydä juttuja roskalehdille.

Olihan Matti Nykänen omanlaisensa sukupolvikokemus meillekin, jotka emme urheilua seuraa.

Molotov, Ribbentrop, Hitler, Stalin, Putin, Trump, Orwell, Lavrov, Rubin jne

Elokuussa 1939 Saksa ja Neuvostoliitto solmivat keskinäisen hyökkäämättömyyssopimuksen, jota kutsutaan maiden ulkoministerien mukaan Molotov–Ribbentrop-sopimukseksi. Siinä kaksi diktatuuria jakoi Itä-Euroopan etupiireihinsä. Sopimus mahdollisti natsi-Saksan hyökkäyksen ensin Puolaan viikko sopimuksen solmimisen jälkeen ja pian muihin pienempiin naapurimaihinsa ja pian länteen joutumatta sotaan Neuvostoliiton kanssa. Neuvostoliitto miehitti vuorostaan Baltian, Puolan itäosat ja hyökkäsi Suomeen. Läntisessä historiankirjoituksessa hyökkäys Puolaan aloitti toisen maailmansodan, Neuvostoliitossa toinen maailmansota, eli ”suuri isänmaallinen sota” lasketaan alkaneeksi vuodesta 1941.

Virallinen venäläinen historiankirjoitus ei kiellä sopimuksen eikä sen etupiirijaon sisältävän salaisen lisäpöytäkirjan olemassaoloa, vaikka Neuvostoliitto tunnustikin asian vasta Gorbatšovin kaudella vuonna 1989. Käsittääkseni asiasta ei kuitenkaan kauheasti huudella vieläkään ja Neuvosto-aatteen (ja venäläisen imperialismin) ihailijoille on vaikea pala selitettäväksi, miten Neuvostoliitto oli yhteistyössä natsi-Saksan kanssa, vaikka näiden piti olla toistensa verivihollisia. Yleisin selitys lienee, että Stalin suuressa viisaudessaan pelasi aikaa valmistaessaan Neuvostoliittoa suursotaan. Väitteen kanssa ristiriidassa on se, että Neuvostoliitto oli vuonna 1941 täysin valmistautumaton Saksan aloittaessa hyökkäyksen Neuvostoliittoon ja ilmeisesti Stalin vielä hyökkäystä edeltävänä päivänä kieltäytyi uskomasta tiedusteluraportteihin, joiden mukaan Hitler valmisteli hyökkäystä.

Tosiasia kuitenkin on, että Stalin mahdollisti Hitlerin hyökkäyksen länteen ja Hitlerin tuki Stalinille mm. Suomen talvisodan. Molotov–Ribbentrop-sopimuksen hengessä solmittiin myös useita taloudellisia sopimuksia ja Neuvostoliitto jopa luovutti juutalaisia Saksaan tuhottavaksi. Hetken aikaa kaksi diktatuuria olivat parhaat kaverit.

George Orwellia lainataan nykyään kyllästymiseen asti. Kun kolumnisti tarvitsee vertailukohdan totalitarismille ja haluaa osoittaa lukeneisuuttaan — oli sitten lukenut Orwellia tai ei — lainaa hän 1984-romaania. Sosiaalisessa mediassa Orwellin nimeen vannovat ironisesti eniten ne, jotka levittävät harhaisimpia salaliittoteorioita.

Romaanissa 1984 on kuitenkin kohta, joka liittyy päivän aiheeseen. Romaanin kuvitteelliset suurvallat Oceania, Eurasia ja Eastasia ovat jatkuvasti keskenään joko liitossa tai sodassa. Kirjan alussa päähenkilön kotimaa Oceania on sodassa Eurasian ja liitossa Eustasian kanssa. Tämä kuitenkin muuttuu yhdessä hetkessä päinvastaiseksi: nyt Oceania on liitossa Eurasian ja sodassa Eustasian kanssa. Demagogit julistavat: ”Oceania was at war with Eastasia: Oceania had always been at war with Eastasia” ja kansa hurraa mukana.

Orwell tätä kirjoittaessaan saattoi mahdollisesti ajatella Molotov–Ribbentrop -sopimusta: Neuvostoliiton ja Stalinin suunnitelma oli pelastaa maailma fasismilta, oli aina ollut.

Todennäköistä on myös, että Orwelliin olivat vaikuttaneet hänen henkilökohtaiset kokemuksensa Espanjan sisällissodassa, kun Stalinin tukemat kommunistit kääntyivät muita anti-fasisteja vastaan. Liittolaisista oli tullut vihollisia: ”trotskilaisia” ja tasavaltaisista ”fasisteja” kyynisessä suurvaltapolitiikassa.

Nämä ovat kaikki esimerkkejä kaksoisajattelusta: anarkistit taistelevat fasisteja vastaan, mutta ovat myös itse fasisteja, Neuvostoliitto yhtä aikaa oli ja ei ollut liitossa natsi-Saksan kanssa ja kapitalistisen lännen kanssa, Oceania yhtä aikaa oli juuri julistanut sodan Euraasialle että aina ollut sodassa sen kanssa.

*

Elämme jännittäviä aikoja, jolloin asiat ja asetelmat muuttuvat nopeasti ja koherentteja kantoja on vaikea muodostaa tai ainakaan keksiä rationaalisia perusteita sille, miksi uskoo asioiden juuri nyt olevan juuri näin.

Venäjään on helppo projisoida monenlaisia tunteita ja aatteita, koska sen läheisyydestä huolimatta tunnemme sen melko huonosti ja minkä tunnemme, verhoamme silti itämaiseen mystiikkaan ja slaavilaiseen sieluun. Tämä pätee niin suomalaisiin kuin kaikkiin muihinkin ”lännessä”. Oli hallintomuoto sitten kaanikunta, tsaarinvalta, neuvostovalta tai putinismi, asiat eivät ole perustavalla tavalla muuttuneet. Ihailijat ovat etsineet sieltä isä-tsaaria, työläisten paratiisia, kristikunnan pelastajaa tai ihan vain bisnesmahdollisuuksia, vodkaa ja prostituoituja.

Amerikasta tiedämme liikaakin. Se on meille tuttu tv-sarjoista ja elokuvista. Odotamme Amerikan pelastavan maailman sotilasvoimallaan (vaikka tuomitsemmekin sen silloin, kun se hyökkää muihin maihin) ja mielikuvissamme Amerikka on aina hyvisten ja sankareiden puolella.

Pitkään taipumuksenamme oli antaa Venäjälle anteeksi sen pienet ihmisoikeusrikkomukset (vaikka vuodesta 2022 eteenpäin asenteet muuttuivat) ja muut puutteet. Samaan aikaan Yhdysvaltain ulkopolitiikasta on aina haluttu löytää moraalittomuutta. Kenties haluamme sankarimme taistelevan puhtain asein puhtaan aatteen puolesta. Ristiriita – ellei jopa kaksoisajattelu — on tietenkin siinä, että tällä ajatuksella tunnustamme ”lännen” olemuksellisesti ”itää” moraalisemmaksi. Esimerkkejä tästä ajattelusta voisi hakea enemmänkin.

Suomessa on suomettumisesta huolimatta aina suhtauduttu Venäjään varauksella — kommunisteistakin 70-luvulla vain vähemmistö suuntautui naiivisti kohti Neuvostoliittoa: ryhmän nimi oli kirjaimellisesti vähemmistökommunistit. 90-luvun jälkeen elettiin siinä toivossa ja uskossa, että uusi Venäjä olisi vapaampi ja demokraattisempi ja kehitystä haluttiin tukea; jälleen naiivisti. Itänaapurissa ramppasivat kaikenlaiset kaasuputkikonsultit ja sisarpuolueaktiivit ja nuorisoleirivakoojat. Jälkiviisaasti muistetaan aina poliittisten vastustajien idänmatkat.

Euroopassa monet populisti- ja oikeistopuolueet ovat löytäneet Putinin Venäjästä ihanteensa: Unkarin Fidesz, Viron Ekre, Saksan AfD ja mitä näitä on. Siellä on sentään maa, jossa feministit ja luonnonsuojelijat eivät riehu ja homot laitetaan kaappeihinsa ja kristinusko ja perhearvot ovat kunniassa. Ainakin jos itää tulkitaan niin kuin on tavattu tulkita.

Jos Suomessa suhtauduttiin naiivisti Venäjään vielä Krimin miehityksen jälkeen 2014, viimeistään hyökkäys Ukrainaan 2022 muutti suhtautumisen kielteiseksi suomalaisille tyypillisellä konsensuksella. Pakotteita kannattavat lähes kaikki, entiset pasifistit haluavat varustautua sotaan. Natoa kannattaa jo Li Anderssonkin.

Oikeistotrollit syyttävät vasemmistoa putinisteiksi, koska Neuvostoliitto. Kaikki tuntevat tarvetta todistella: olemme aina olleet Euraasiaa vastaan ja liitossa Oceanian kanssa.

*

Nyt sitten Yhdysvaltojen ja Venäjän ulkoministerit ovat tavanneet Saudi-Arabian Riadissa. Rubio-Lavrov -sopimusta ei ole tietojen mukaan vielä syntynyt, mutta nähtäväksi jää millaisesta etupiirijaosta vielä tullaan neuvottelemaan. Kuka saa Grönlannin, Panaman ja Gazan? Kuka Ukrainan, Valko-Venäjän ja Moldovan?

Samaan aikaan presidentti Donald Trump julistaa Ukrainan aloittaneen sodan ja nimittää Zelenskyiä diktaattoriksi. Diplomaattisuhteita ollaan palauttamassa Yhdysvaltojen ja Venäjän välille. Trump uhkaa vetää Yhdysvaltojen sotilaat Euroopasta. Trumpin ja Putinin tapaamista odotetaan.

Kun Trump ja Putin lähentyvät, voi joillekin tulla tarve kaksoisajatteluun. Kenen puolella me oikeastaan aina olemme olleet?

Salatieteiden Turku

Pitkään kirjaston varausta jonotettuani sain vihdoin käsiini Salatieteiden Suomi -kirjan (Boris Brander; Janne Bäckström; Atte Huhtala. Like Kustannus. 2024). Kirjan alaotsikko Esoteerinen ja okkultti Turku kuvaa sisältöä vähän paremmin, koska enimmäkseen kirjassa keskitytään Turun kaupungin ilmiöihin eikä niinkään koko Suomen.

Turku lienee valikoitunut maantieteelliseksi rajaukseksi Turun yliopiston Uuden etsijät –tutkimushankkeen vuoksi. Tutkimushanke on osa viimeaikaista kiinnostusta esoterian historiaan: nykyään kaikki tietävät, että moni suomalainen kultakauden merkkihenkilö Eino Leinosta Sibeliukseen tai Gallen-Kallelasta Yrjö Kalliseen oli kiinnostunut ja taiteessaankin inspiroitunut esoteriasta, vaikka tätä puolta on välillä haluttu unohtaa. Akateemisen tutkimuksen lisäksi aihetta käsitteli aikoinaan radio-ohjelmissaan kulttitoimittaja Perttu Häkkinen ja pari vuotta sitten ilmestynyt Huntu-elokuva.

Salatieteiden Suomi ei ole tieteellinen julkaisu, mutta pysyy asialinjalla ja pitää kohteeseensa neutraalia etäisyyttä. Kokonaisuutena kirjoittajista tulee miettineeksi, millainen on heidän suhteensa esoteriaan ja okkultismiin akateemisten intohimojen lisäksi. Harva ainakaan suoraan tunnustaa harrastavansa magiaa tai uskovansa ufoihin, henkiin ja paranormaaliin, pikemminkin motivaattorina näyttää toimivan kiinnostus obskuuriin: tällaistakin on ollut ja miksi siitä ei puhuttaisi. Joidenkin henkilöartikkeleiden kohdalla mukana on myös ripaus huumoria, tai ainakin pieniä silmäniskuja lukijalle. Kenties esoteriatutkimuksessa on samaa viehätystä kuin salaliittoteorioidenkin tutkimuksessa, joka on myös noussut muotiaiheeksi.

Salatieteiden Suomi

Akateemisimmillaan kirja on kenties luvussa 2, joka käsittelee esoterian murrosta (ellei jopa buumia) 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa tai luvussa 3, joka käsittelee esoteriaa Ruotsin vallan aikaan. 1800-luvun loppu tunnetaankin spiritismin, teosofian ja muiden sen ajan liikkeiden alkuaikoina ja paljolti alan estetiikka pohjautuu myöhäisromantiikan ja viktoriaanisen ajan ihanteisiin. Väitöskirjatutkija Sofia Silvén kirjoittaa esimerkiksi kiertelevien taikureiden esityksistä ja spiritistisistä istunnoista Turussa. Ruotsin vallan aikana painopiste oli kirkon suhteessa pakanallisuuteen. Kiinnostava on esimerkiksi Mila Santalan artikkeli Turun akatemian tutkijoista, kuten Martin Stondiuksesta, joka puhdasoppisuuden nimissä joutui epäillyksi taikuuden harjoittamisesta.

Luvussa 1 esitellään paikallisia henkilöitä, jotka ovat oikeastaan kaikki toinen toistaan värikkäämpiä ja eksentristisempiä. Kaikkia käsitellään asiallisesti ja vitsiä vääntämättä, mutta koomisilta vaikutelmilta ei voi välttyä. Itseoikeutettu Turun (ja Naantalin) tunnetuin okkultisti on tietenkin Pekka Siitoin, joka vaiherikkaan elämänsä aikana on ollut monenmoinen satanisti ja Suomen valtakunnankansleri. Monille voi olla tuttu myös Keijo Parkkunen, tuo jääkaudenkieltäjä, joka teki aiheesta myös dokumenttielokuvan kaikille tutun Pertti ”Spede” Pasasen kanssa, joskaan itse elokuva ei ole jälkipolville säilynyt. Seksuaalimaagikko ja thelemisti Reima Saarinen vaikuttaa värikkäältä hahmolta, eikä ollut minulle entuudestaan tuttu. Pelkällä taitelijanimellä esiintyvä Male on ilmeisesti edelleen elävien kirjoissa ja kuten tietäjät tietävät, Sielun Veljien kappale Tiskirätti kertoo siitä, kuinka hän joutui Kårenin portsareiden kurmuuttamaksi.

*

Tuhannen tarinan mies Heikki Attila on ainakin Ylen viimeiseksi jääneessä jutussa nimetty tamperelaiseksi, vaikka pikemminkin kai Heikki oli nomadi ja maailmankansalainen. Hän vaikutti jonkin aikaa myös Turussa ja silloinen avopuolisoni tutustui häneen. Kodittomana ja varattomana maailmaa kiertävä Heikki asui yhden syksyn sohvallamme.

Ilmeisesti Heikki syntyi osittain invalidina tai skoliootikkona ja joutui aikuisiällä auto-onnettomuuteen ja sairasti pahan aivokalvontulehduksen, jonka seurauksena meinasi kuolla (tarinan yksityiskohdat ja painotukset muuttuivat aina joka kerralla — ja Heikki tosiaan tykkäsi puhua itsestään). Hän hoiti itseään joogalla ja saikin itsensä kuntoutettua. Hän oli ennen lama-aikaa pitkään Nokialla töissä myyntiedustajana ja sanojensa mukaan tienasi hyvin. Kerrankin hän halusi esitellä minulle johonkin matkapuhelinteknologiaan liittyviä esitteitä 80-90 -luvun vaihteesta, joissa oli hänen kuvansa. Ilmeisesti hän ajatteli, että en olisi muuten uskonut. Heikki koki valaistumisen jossain 90-luvulla puutarhassa työskennellessään ja omisti sen jälkeen elämänsä vaihtoehtokulttuurille. Ilmeisesti tämä tapahtui jonkin aikaa hänen loppuunpalamisensa, poikansa kuoleman, avioeron ja aivokalvontulehduksen jälkeen, mutta en lähde spekuloimaan, mikä vaikutus näillä kaikilla tapahtumilla oli hänen persoonaansa.

Tarinoita Heikillä tosiaan riitti ja sieltä saattoi tulla mitä tahansa eikä mistään voinut olla varma, oliko se totta. Hän saattoi kertoa samalla rauhallisella äänenpainolla käyneensä Hervannassa, Jupiterilla tai Sveitsissä (Sveitsissä maan alla pidettiin ikiliikkujaa, joka tuottaisi ihmiskunnalle loputtomasti energiaa — paitsi että ihmiskunta ei ole siihen vielä valmis). Heikki kiersi maailmaa, joten monissa paikoissa hän oli oikeastikin käynyt. Kerran hän kertoi olevansa menossa Kyproksen turkkilaisalueelle. Kysyin, onko sinne helppo päästä (siihen aikaan se oli vielä militarisoitu alue), johon Heikki totesi rauhallisesti, että ei se ole lainkaan vaikeaa, pitää vain vaihtaa kehoa. Hän uskoi sielunvaellukseen, ja jos on tarpeeksi valaistunut, voi sielu vaihtaa ruumista lennosta elinaikanakin.

Retkillään Heikki väitti tavanneensa vaikka ketä. Osa matkoista saattoi olla astraalimatkoja tai aikamatkoja, Heikki ei tehnyt eroa niiden ja fyysisen matkailun välillä. Esimerkiksi hän saattoi kertoa tavanneensa Slovenian presidentin — ainakin tästä on myös valokuva.

Heikillä oli laajat tiedot itämaisesta esoteerisestä filosofiasta ja opettajista — jotka oli tavannut oikeasti tai astraalitasolla ja hän luennoi jatkuvalla rauhallisella papatuksella ajatuksiaan kaikille, jotka jaksoivat kuunnella, tai sitten eivät jaksaneet.

Toki hän oli myös salaliittoteoreetikko ja rokotteiden vastustaja aikana, jolloin sellainen oli hippien ja maailmanparantajien asia, eikä miljardöörejä fanittavien äärioikeistolaisten asia, mutta ei mennä siihen tässä.

Heikki kuoli aggressiiviseen syöpään vuonna 2016, mutta kuten Ylen jutusta voi havaita, se ei häntä näyttänyt murettavan. Mielenkiintoinen kokemus, kuulemma.

*

On jotenkin tyypillisen turkulaista kirjoittaa kirja Turusta ja laittaa otsikkoon ”Suomi”. Heikki Attilasta olisi saanut hänestäkin kirjan, mutta lieköhän jo myöhäistä ja kaikki hänen juttunsa unohtuneet?

Squid Game

Elokuvia ja sarjoja, joiden juonen keskipisteessä on peli, jossa ihmisiä surmataan groteskin viihteen nimissä, alkaa olla genreksi asti. Maininnan arvoisia ovat esim. Suzanne Collinsin romaaniin perustuva Hunger Games (suom. Nälkäpeli) -elokuvasarja tai Stephen Kingin lyhytromaaniin perustuva ja Schwarzeneggerin tähdittämä The Running man (suom. Juokse tai kuole, alunperin Richard Backman -salanimellä). Samaa aihepiiriä käyttää hyväksi japanilainen Battle Royale -elokuva ja sen lukuisat kopiot.

Netflixissä toiseen kauteensa on edennyt korealainen Squid Game -sarja (jos haluaa välttää juonipaljastuksia, kannattaa lopettaa lukeminen tähän), joka perustuu samaan asetelmaan: hyperrikkaat elostelijat palkkaavat taloudellisissa vaikeuksissa eläviä taviksia syrjäiselle saarelle pelaamaan pelejä, joissa panoksena on oma henki. Pelit ovat lapsuudesta tuttuja leikkejä (ainakin korealaisille, mutta esim. ”liikennevaloja” leikittiin minun lapsuudessani nimellä ”peili”). Hävinneet pelaajat eliminoidaan, kunnes jäljellä on vain yksi voittaja, joka saa 45,6 miljardin wonin (n. 30 milj. euroa) pääpalkinnon.

Toisin kuin edeltävissä esimerkeissä, Squid Gamen maailma ei ole luonnonkatastrofin ja taloudellisen romahduksen jälkeinen fasistinen poliisivaltio, jossa gladiaattoreita heitetään areenalle kamppailemaan rahvaan huviksi, vaan lähempänä omaa todellisuuttamme. Sarjan ilmiselvä ideologinen taso on helpohkoa kapitalismikritiikkiä: taloudellinen ahdinko ja ylivelkaantuminen pakottavat osallistujat pysymään pelissä. Rikkaat VIP:t ovat dekadentteja elostelijoita, joita ei enää tyydytä mikään muu kuin vedonlyönti brutaaleissa peleissä.
Viattomia eivät ole pelaajat itsekään, jotka lopulta ovat rahanahneuden vietävissä ja usein viime kädessä itse syypäitä omiin ongelmiinsa. Yhteiskunta on julma, viidakon lait pätevät niin peleissä kuin sen ulkopuolellakin, ja mieluummin kuin edistäisivät yhteiskunnallista muutosta, pelaajat keskittyvät vain oman tilanteensa ratkaisuun.

Tästä versoo sarjan yhteiskuntakritiikin toinen taso: ketään ei ole pakotettu peliin, ja vaikka pelaajat on vangittu saarelle ja ovat julmien vartijoiden armoilla, pelaajilla on oikeus äänestää pelien päättämisestä. Äänestyspäätöksen tulee kuitenkin olla yksimielinen. Äänestyksiin on keskitytty varsinkin toisella kaudella (tosin aivan kaikkia yksityiskohtia en ensimmäisestä kaudesta enää muista). Lopulta osallistujilla on kaksi huonoa vaihtoehtoa valittavanaan: kuolla pelissä tai sen ulkopuolella. Aito yhteiskunnallinen muutos vaatii rakenteiden muuttamista, ei äänestämistä kahden huonon vaihtoehdon väliltä.

Seong Gi-hun on ensimmäisellä kaudella tyypillinen antisankari, joka kuitenkin vastoin kaikkia odotuksia voittaa pelin. Tämä onkin arkkityyppisin moderniin ihmiseen vetoava tarina: luuseri onkin lopulta voittaja. Tietenkin kulttuurissamme tunnetuin esimerkki tästä on Uusi testamentti: tavis ja köyhän puusepän poika onkin oikeasti kirjaimellisesti jumala. Seong Gi-hun on tyypillinen kristushahmo: ensimmäisella kaudella hän voittaa kuoleman, mutta päättää palata pelastamaan kaikki, jotka uskovat häneen.

En ole mikään aasialaisen (populaari)kulttuurin, enkä etenkään Korean tuntija. Vaikka sarja toimii globaaleille yleisöille, on siinä varmasti yksityiskohtia ja symboliikkaa, joka ei avaudu ei-korealaisille ilman selityksiä. Esimerkiksi, miksi osallistujia on juuri 456? Mitä värit symboloivat? Mitä nimet tarkoittavat? Varsinkin amerikkalaisissa on elokuvakriitikoita ja ”kriitikoita”, jotka tykkäävät bongailla tämän kaltaisia yksityiskohtia ja mitä joku Stanley Kubrick tarkoitti laittaessaan tähän kohtaukseen joulukuusen, mutta itse en ole jaksanut googlailla asiaa.

Sarja toimii kuitenkin, vaikka kaikkia viittauksia ei ymmärtäisi.

Sarjan koukuttavuus perustuu suurilta osin siihen jännittävyyteen, että kuka tahansa keskeisistä hahmoista voi kuolla millä hetkellä tahansa. ”Perinteisimmissä” elokuvissa ja sarjoissa tiedämme, että sankari lopulta jää henkiin ja selviää tarinan loppuun. Vaikka sankari olisi kuinka altavastaaja ja kaikesta väkivallasta, toiminnasta, takaa-ajoista, räjähdyksistä sen sellaisesta huolimatta tiedämme, että Schwarzeneggerin näyttelemä päähenkilö selviytyy loppuun asti. Tutusta Hollywoodin käyttämästä kaavasta tiedämme myös, että sankari tulee kohtaamaan vaikeuksia ennen loppuratkaisua ja tämä aiheuttaa meissä jännitystä, joka loppuratkaisussa laukeaa. Vastoinkäymiset ovat paitsi fyysisiä, myös emotionaalisia, psyykkisiä ja sosiaalisia, tai itseasiassa kaikkia noita samaan aikaan. Elokuvissa epäonnistumisen aiheuttama häpeä ja pettymys aiheuttavatkin enemmän jännitystä kuin luodin tai räjähdyksen aiheuttama äkkikuolema, kenties siksikin, että edellisestä meillä kaikilla on enemmän kokemusta arkielämässämme ja niihin on helpompi samaistua.

Keskushenkilöiden äkkikuolemat popularisoi tv-sarja Game of Thrones (peli tämäkin), jollei nyt aivan keksinyt niitä. Näistä huomattavin oli Sean Beanin näyttelemän Neddard Starkin teloitus ensimmäisen kauden lopulla. Itse kuvittelin viime hetkeen asti hänen pelastuvan ja kaikkien muiden pahaa aavistamattomien katsojien tavoin olin tyrmistynyt, kun näin keskeinen ja pidetty hahmo kuoli yllättäen. Nedin kuolemaa seurasivat niin monet menehtymiset, että niitä ei kannata listata tässä, mutta vähintään ”red wedding” kolmannen kauden lopulla tai Pedro Pascalin näyttelemän Oberyn Martellin kuolema neljänen kauden lopulla osoittivat, että olipa hahmo miten keskeinen tai pidetty tahansa tai miten merkittävä näyttelijä hänen hahmoaan näyttelee, ei kukaan ole turvassa.

Squid Gamen toinen kausi jäi kesken eri tavalla kuin ensimmäinen kausi ja tapettavaa piti jättää kolmannellekin kaudelle, joka ilmeisesti on tulossa vielä tämän vuoden aikana. Jäämme odottamaan.

Mars Marsiin, vai kannattaako?

Puheet Mars-planeetan valloituksesta saivat uutta tuulta Yhdysvaltain presidentin uhotessa virkaanastujaispuheessaan, että tähtilippu tullaan vielä näkemään punaisen planeetan kamaralla. Presidentti Trumpin bestis Elon Musk ja hänen SpaceX-yrityksensä ovat julistaneet toteuttavansa miehitetyn Mars-lennon jo tällä vuosikymmenellä.

Olin eilen kuuntelemassa dosentti Kirsi Lehdon yleisöluentoa astrobiologiasta. Luennossa sinänsä oli aika vähän uutta, jos oli kuunnellut jo YLEn podcastit aiheesta ja muutenkin pitänyt biologian tunnilla korvansa auki, mutta olihan se innoittava tilaisuus, ja sen vuoksi aluksi ajattelin blogata joko kreationismista tai elämän mahdollisuuksista muilla planeetoilla, mutta ajankohtaisiin uutisiin liittyen ajattelin linkata tähän Lehdon artikkelin, joka käsittelee Mars-planeetan kolonialisointia (Puumala Mikko M., Sivula Oskari, Lehto Kirsi: Moving to Mars: The Feasibility and Desirability of Mars Settlements. Space Policy. 2023.). Artikkeli on melko kansantajuinen, mutta samasta aiheesta on vielä lyhyempi versio Scientific American -lehdessä.

Kiinnostuneile on myös dramatisoitu dokumenttisarja Mars, joka perustuu Stephen Petranekin kirjaan How We’ll Live on Mars. Sarja oli alunperin Netflixissä, mutta taitaa olla poistunut valikoimasta.

Aluksi Marsin valloittamisella tarkoitetaan ensimmäisen miehitetyn tutkimusmatkan tekemistä, mutta jopa Marsin asuttamisesta on puhuttu. Teknologia Marsiin lentämiseen on periaatteessa jo olemassa, mutta pysyvän tukikohdan perustaminen onkin jo toinen juttu. Hintalapuksi Mars-lennolle vuoteen 2030 mennessä artikkeli arvioi noin 30 miljardia dollaria. Siirtokunnan budjettia ei taida olla edes järkevää arvioida.

Mars on harvinaisen epämiellyttävä paikka: kivinen, kylmä, hapeton, eloton ja elämälle vihamielinen. Marsin ilmakehä on suurimmaksi osaksi hiilidioksidia ja happea on vain n. 0,13% ja ilmanpaine on hyvin alhainen. Ilmakehän puuttuessa UV-säteily Marsissa on n. 1000-kertainen Maahan verrattuna ja koska Marsin magneettikenttä ei suojaa avaruussäteilyltä kuten Maassa, on sekin 240-300 mSv/vuodessa, eli n. 10-kertainen maahan verrattuna. Pinta on karua kiveä, joka ei sovellu maanviljelyyn. Marsissa on vettä, mutta vain vähäisiä määriä Maahan verrattuna ja se kaikki on jäässä, eikä sen sen puhtaudesta ole tietoa. Marsin keskilämpötila on -55 celsiusastetta, mutta alhaisen ilmanpaineen vuoksi jää ei sula plus-asteidenkaan aikana.

Mars on myös aivan helvetin tylsä paikka, kertoivat scifi-elokuvat mitä tahansa. Siellä ei ole kertakaikkiaan mitään muuta kuin kiveä.

Onkin huvittavaa kuulla suunnitelmista, joissa visioidaan kuinka tieteellisten läpimurtojen avulla ensimmäinen ihmisyhteisö voisi elää Marsissa. Se tarkoittaisi, että kaikki kierrätetään tarkkaan, eikä vettä, ilmaa, ravintoa tai muuta resursseja tuhlata. Miksi emme aloittaisi toimimaan näin jo tällä omalla planeetallamme? Visioissa ekokatastrofin jälkeen voisimme muuttaa Marsin maankaltaiseksi ja muuttaa sinne. Jos me emme tule toimeen tällä planeetalla, joka on ihanteellinen ihmisen asutettavaksi, miten pärjäisimme Marsin kaltaisella planeetalla?

Tietenkään ei pidä aliarvioida ihmisen kykyä asketismiin tilanteen vaatiessa. Siperia opettaa. Paitsi että Siperia on miljoona kertaa elämälle otollisempi paikka kuin Mars.

Syitä mennä Marsiin artikkeli listaa viisi: tieteellinen tutkimus, edellä mainittu ihmiskunnan pelastautuminen toiselle planeetalle, taloudelliset syyt, ihmiskunnalle annettava innoitus ja puhdas seikkailunhalu.

Tieteellinen tutkimus on aina kannatettavaa, mutta saavutetaanko miehitetyllä lennolla mitään, mitä miehittämättömillä luotaimilla ja laskeutujilla (esim. Curiosity) ei saavutettaisi paremmin? Kirjoittajat myös muistuttavat, että ihmisen läsnäolo voi myös kontaminoida Marsin ja siten haitata esim. elämän jälkien etsimistä. Itse mietin myös, eikö ensin pitäisi kokeilla tuoda miehittämätön lento takaisin Marsista, mitä ei ole vielä tehty.

Artikkelin kirjoittajat epäilevät, että Marsin taloudelliset hyödyt jakautuisivat epätasaisesti. Olen samaa mieltä siitä, mutta epäilen myös olisiko vieraiden planeettojen kolonisaatiolla mahdollista tehdä rahaa. Marsissa ei oikein ole mitään luonnonvaroja; sen malmi- ja mineraalivarantoja ei kannata sieltä asti lähteä maapallolle rahtaamaan. Pikemminkin täältä jouduttaisiin muodostamaan tavaralinja sinne, koska siirtokuntaa ei saataisi omavaraiseksi vielä pitkään aikaan ja jokainen tavaralähetys maksaisi miljardeja. Avaruusturismistakaan tuskin olisi kovin suurta tulonlähdettä, koska Mars tosiaan on äärimmäisen tylsä paikka. Monien mielikuvissa avaruuden valloitus vertautuu eurooppalaisten levittäytymiseen muille mantereille. Silloinkin merimatkat saattoivat kestää kuukausia purjelaivojen ahtaissa ja karuissa oloissa. Määränpäässä odotti kuitenkin viljavaa maata ja luonnonvaroja, joita riistää alkuperäisasukkailta. Marsissa ei odota yhtään mitään.

Oma mukavuudenhaluinen aikamme ei synnytä pyramideja tai katedraaleja. Kuulennostakin on reilut viisi vuosikymmentä, eikä avaruusmatkailun saralla ole enää pitkään aikaan otettu sellaisia harppauksia, jotka olisivat jääneet historiaan. Aina kun suurista projekteista puhutaan, mainitaan että rahalle olisi muitakin käyttökohtaita ja että Yhdysvaltojen pitäisi laittaa esimerkiksi terveydenhuoltonsa ensin kuntoon. Silti Miehitetty lento Marsiin olisi varmasti vuosisatamme merkittävin saavutus ja toki itsekin odotan sitä innokkaana.

Sen sijaan kaikki puheet Marsin asuttamisesta ovat utopiaa. Joku aina voi väittää vastaan, että Marsia ei asuteta ehkä aivan lähivuosina, mutta jonain päivänä kumminkin, koska kehitys on sellainen ja vääjäämätön. Täytyy muistaa kuitenkin, että kun Euroopasta lähdettiin valloittamaan Uutta maailmaa, lähdettiin etsimään parempia oloja. Marsissa ja muualla avaruudessa taas ei ole yhtään mitään.