Antti Röngän Jalat ilmassa (Gummerus 2019) on kirja, joka jäänee kirjallisuushistoriaan helppona esimerkkinä siitä, mitä kirjallisuus on 2020-luvun vaihteessa. Ohut, helppolukuinen, kritiikeissä ”koskettavaksi” kuvattu ja vahvasti omaelämänkerrallinen. Ilmeisesti Röngän seuraavat romaanit Nocturno 21:07. (Gummerus. 2021) ja Kiltti poika (Gummerus. 2024) vastaavat myös kuvausta.
Olen nimennyt tämän genren vessafiktioksi; tunnustuskirja, joka kertoo päähenkilönsä elämästä kaiken, mukaan lukien vessareissut. Muita tämän tyylilajin edustajia ovat mm. Henriikka Rönkkönen, Ossi Nyman ja Kalle Lähde. Näiden kirjoittajien kirjoissa kamera käy jatkuvasti, myös käymälässä isolla ja pienellä asialla. Erkka Mykkäsen Sellainen mies -romaani (Gummerus, 2024) kuuluu myös kategoriaan, vaikka en muistanutkaan laskea siinä kuvattuja vessareissuja (ja jätin sen kesken). Asioilla käymisen lisäksi Jalat ilmassa -romaanin päähenkilö nappailee vessareissuilla Opamoxia ahdistukseensa.
Röngän romaaneista kirjoittaessa tulee sellainen olo (vrt. Tommi Melenderin arvostelu), että saako tätä edes kritisoida: kaveri on koulukiusattu ja traumatisoitunut ja täällä netissä hänen kirjojaan riepotellaan. Eikö tämä koskaan lopu?
Jalat ilmassa kertoo Antin alter egoksi olettamastani Aarosta, joka aloittaa opiskelut Jyväskylän yliopistossa. Samaistun päähenkilöön vahvasti, tuollaistahan se oli minullakin, kun olin nuori humanistiopiskelija yksin vieraassa kaupungissa. Se on jopa stereotypia, jota 20 vuotta myöhemmin osaan katsella kauempaa. Jotkin yksityiskohdat ovat jopa huvittavalla tavalla täysin samoja: ensimmäinen tyttöystäväni sanoi ”en mene rikki”, kun en uskaltanut käydä käsiksi tarpeeksi rohkeasti ja myös minulla oli tyttöystävä työharjoittelussa Ruotsissa (eri tyttö), olin myös kioskissa töissä opiskeluaikana.
Kirjoittelin silloin itsekin samanlaisia juttuja, joita pidin liian noloina, jotta niitä olisi voinut julkaista. Enkä samasta noloudesta pääse yli tätäkään kirjaa lukiessani. Kirjan ansio tietenkin on vilpittömyys. Kirjoittaja uskaltaa vereslihalla rehellisesti kertoa kaiken, miten noloa se sitten onkaan.
Nuoressa minussa oli myös toinen puoli: olen paljon työväenluokkaisemmasta taustasta kuin kulttuurikodin kasvatti Rönkä. Olin juuri sellainen jätkä (engl. lad), josta Nylén, Hurskainen ja Rönkä ja muut herkät Antit sanoisivat: just tollasta maskuliinisuutta mä olen aina inhonnut. En kuunnellut Coldplayta tai The Smithsiä vaan heviä. Tietenkin osaan nyt suhtautua myös tähän käyttäytymismalliin kriittisesti ja ymmärrän, että kaikki se uho oli vain teeskentelyä ja typeryyttä.
Vaikka tässä blogissa kirjoitan välillä myös itsestäni (kuten juuri nyt), varsinaisen tunnustuskirjallisuuden kirjoittaminen olisi minulle vaikeaa. Suhtaudun lähes traumaattisesti ajatukseen, että kaikkea kirjoittamaani tulkittaisiin henkilöni läpi.
Silti tällaista tunnutaan odotettavan: rehellistä ja avointa tilitystä oman elämän noloistakin puolista. Eikö tosiaan ole muuta vaihtoehtoa kuin sen suuren yökasteluromaanin kirjoittaminen?
*
Antti Röngän isä on Petri Tamminen, joka on yksi lempikirjailijoitani ja on kirjoittanut itsekin miesten noloudesta. Minulla oli hyvä tuuri, kun pääsin Tammisen kirjoituskurssille viime keväänä Turun Kirjan talolla, joka tänä keväänä lopetti toimintansa, koska sellaista on kulttuuripolitiikan strategia.
Tammisen kurssille mennessä ohjaaja itse tuli aulassa vastaan ja kertoi missä suunnassa luokkatila on. Vasta sitten esitteli itsensä:
”Niin, mä olen Petri.”
”Moi, mä olen Joni.”
Sitten 5 sekunnin ajan molemmat katsoimme toisiamme ja pyyhimne käsiämme housunpolviin ja mietimme pitäisikö kätellä. Emme kätelleet.
Pelkästään tämän takia kannatti maksaa kurssista.
*
Kun opiskelin kirjallisuutta pari vuosikymmentä sitten, olivat muodissa (post)strukturalistiset paradigmat, jotka väheksyivät kirjailijan roolia: kirjailija julistettiin kuolleeksi tai korkeintaan pelkäksi tekstin funktioksi ja elävään kirjailijaan viittaamista kutsuttiin halveksuvasti biografismiksi, jota ei voinut ottaa vakavasti.
Vaikka näkökulmaa voi pitää rajoittuneena, oli se tietyssä mielessä myös helpottavaa: fakta ja fiktio pidetään erossa ja kaikesta on lupa kirjoittaa ilman, että se tulkitaan kirjoittajan henkilökohtaiseksi elämäksi.
Sittemmin tilanne on muuttunut ja esimerkiksi Tampereen yliopiston yleisen kirjallisuustieteen dosentti Maria Mäkelä kirjoittaa Tieteessä tapahtuu verkkolehdessä: Tarinataloudessa kirjailijan tehtävä ei ole enää sepittää fiktiota vaan hallinnoida tarinallista pääomaa (12.2.2025)
Arvokkainta valuuttaa on samastuttava, autenttinen kertomus yksilön mullistavasta kokemuksesta: traumaattisesta tapahtumasta selviytyminen, loppuun palaminen ja siitä seuraava uusi elämänoppi, käänteentekevä kohtaaminen. Tiiviys ja helppo tunnistettavuus ovat hyveitä – parhaan inspiraatiotarinan ja sen opetuksen pystyy kiteyttämään klikkiotsikkoon.
Mäkelä kirjoittaa myös aikaisemmin mainitun Ossi Nymanin Röyhkeys-kirjan vastaanotosta: kun aihe on tarpeeksi ”tärkeä”, ei itse kirjaa tarvitse edes lukea. Mäkelän mukaan Nyman pitää tietoisesti yllä kuvaa itsestään ulkopuolisena, vaikka on menestyvä apurahakirjailija.
Kirjailijan kuolema -käsitteen lanseerannut Roland Barthes julisti, että kirjailija ei voi olla tekstin keskus, johon kaikki merkitykset palautetaan. Kuitenkin 2000-luvun tarinataloudessa kirjallisuus linkittyy kirjailijaan sosiaalisen median logiikalla: tärkein tarina on tarina kirjailijasta itsestään kirjallisuuden lähteenä. Tarinoitahan maailmassa riittää ja pian tekoäly generoi meille niitä kirjaimellisesti loputtomasti. Tässä tekstitulvassa kirjailijasta tulee ainoa ankkuri, joka pitää merkitykset ja merkityksellisyyden kasassa.
*
Kirjailija Jenny Kangasvuo kirjoittaa Kirjailija-lehden esseessä (3.12.2024. Voiko itsestä kirjoittamisella olla oikeusseuraamuksia?) sinänsä kattavasti omakohtaisen kirjoittamisen ongelmia. Hän erittelee asiaan liittyvää lainsäädäntöä (mm. kunnianloukkaus, yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen) ja käsittelee ennakkotapauksia (esim. Noora Vallinkosken Perno Mega-City -romaanin tapausta. Omakohtaisena esimerkkinä hän käsittelee romaaniaan Hiukset takussa (Teos, 2023), joka hänen mukaansa kertoo ”monisuhteisesta ihmissuhdeasetelmasta”. Esseessä hän kertoo luetuttaneensa käsikirjoituksen useilla ystävillään, ”joista osa oli ollut mukana ihmissuhdekuviossa.” Useat Kangasvuon ystävät, mukaanlukien ex-kumppani, jolle Kangasvuo ei olisi halunnut näyttää käsikirjoitusta ennen kirjan julkaisua, olivat ottaneet yhteyttä Kangasvuon kustantajaan. Tapahtumien eskaloiduttua myös oikeustoimilla uhattiin.
Esseessä on kuitenkin tiettyjä ristiriitoja, jotka tulevat esiin jo esseen otsikossa: eivät Kangasvuon ystävät valittaneet siksi, että Kangasvuo olisi kirjoittanut itsestään, vaan siksi että hän kirjoitti heistä. Kangasvuo itse kuvailee kirjailijan työtä: ”omien kokemusten ja havaintojen kielellistämisestä ja muokkaamisesta tarinaksi.” Vaikka hän painottaa kirjoitavansa fiktiota, päättää hän esseensä: ”Ymmärrän hyvin, että eksästä on voinut tuntua pahalta lukea kaunokirjallista versiota suhteestamme.”
En ole romaania lukenut, joten en tiedä onko sellainen, josta pitäisi loukkaantua, puhumattakaan siitä, että mikä on sen suhde todellisuuteen, koska en sen taustoista mitään tiedä, mutta jos kirjailija Kangasvuo itse kutsuu sitä ”omiksi kokemuksikseen” ja ”kaunokirjalliseksi versioksi” hänen ja exänsä suhteesta ja ymmärtävänsä, että ”exästä on voinut tuntua pahalta”, miksi piiloutua fiktion taakse?
En ole koskaan oiken ymmärtänyt ihmisiä, jotka setvivät henkilökohtaisia asioitaan oikeudessa tai uhkailevat käräjillä. Kuten Kangasvuo kirjoittaa, ei hän ole rikkonut mitään lakia ja olen hänen kanssaan tästä samaa mieltä. Moraalisesti tietysti asia on toinen: voiko enää nykyisessä tarinataloudessa yhtä aikaa kirjoittaa todellisista tapahtumista (mikä ilmeisesti kirjailijia itsekin tunnustaa), että vetäytyä moraalisesta vastuusta?
*
Tarkennus otsikkoon: vessafiktiolla siis en tarkoita kirjoja, joita luetaan ja säilytetään vessassa. Mielestäni tapa on vastenmielinen, mutta kullakin mieltymyksensä.