Henk-koht – Sivu 3 – Elämä ja Teot

Shakkiskandaali

Ensin henkilökohtaista taustaa. Olen harrastanut shakin pelaamista jo ala-asteelta saakka, mutta en ole ollut koskaan siinä erityisen hyvä. Kävin lapsena kiertämässä muutamat kilpailutkin, sekä junnusarjassa että yleisessä sarjassa aikuisten keskellä. Muistikuvani on, että hävisin jokaisen arvopelini. Sittemmin aikuisena kokeilin mm. Turun turnausta ja muutamia muita paikallisia otteluita. Pitkässä pelissä (90 + 90min) hävisin jälleen lähes kaikki pelini, vaikka omasta mielestäni pelasinkin kohtalaisesti. Ns. nopeassa pelissä (30 + 30min) olen pärjännyt huomattavasti paremmin ja voittanut n. puolet peleistä, millä mitalisijoille ei pääse, mutta jonkun ”against the all odds” -lohdutuspalkinnon kerran sain (eniten selo-pisteitä turnauksen aikana saavuttanut).

Tällä hetkellä pelaan vain verkossa, enkä sielläkään yhtä ahkerasti kuin pari vuotta sitten ja tasoni on huimasti laskenut. Shakki on siitä lahjomaton mittari älyllisistä kyvyistä, että siinä joko pärjää tai sitten ei. Aivojen toimintakyky hidastuu radikaalisti kohti neljää kymppiä, mutta koska aivot itsessään ovat sekä havainnoinnin väline että kohde, itse emme hidastumista huomaa. Paitsi kun on jokin numeraalinen arvo, jolla sitä mitata.

Livekilpailuissa on oma tunnelmansa. Pitkät pöydät lautoja ja kelloja vieri vieressä, nörttihien ja pierun haju (99.9% pelaajista on miehiä), jännittynyt tunnelma, pelianalyysien puheensorina tauolla, siirtopöytäkirjojen rapina, kellojen käynnistäminen ja laudalle napsahtavat ensimmäiset siirrot… Katsoin Queen’s gambit -sarjaakin mielelläni ja omasta mielestäni siihen oli hetkittäin saatu autenttista turnaustunnelmaa.

Turnauksiin ei kuitenkaan tällä hetkellä tee mieli. Tärkein syy on raha: lisenssi itsessään on aika kallis, 90€ vuosittain, pelistä jonka itsessään ei luulisi vaativan suurempia investointeja. Sen lisäksi itse turnauksien osallistumismaksut ovat useita kymppejä, joista osa palaa pelaajille palkintojen muodossa (eräänlaista uhkapeliä siis). Sen lisäksi paikallinen peliseura katsoo, että olen heidän jäsenensä edelleen. He eivät ole lähettäneet karhulaskua, mutta jos nyt osallistuisin turnaukseen, lankeaisivat minulle jäsenmaksut maksettavaksi 10 vuoden ajalta.

Yksittäiseen turnaukseen osallistuminen maksaisi siis useita satoja euroja.
Nykyisin nettipelaaminen on siinä määrin helpompaa, että tyydyn siihen, vaikka eihän siinä ole samaa tunnelmaa kuin oikean laudan ääressä istumisessa.

Sitten itse asiaan.

Shakkimaailma kohahti kuluneella viikolla, kun hallitseva maailmanmestari Magnus Carlsen poistui kesken arvostetun Sinquefield cup -turnauksen hävittyään pelin Hans Niemannille.

Carlsenin tasoinen pelaaja yksinkertaisesti ei häviä valkoisilla klassisessa aikaformaatissa. Ylipäätään tällä tasolla useimmat pelit pelataan tasan (mikä tietysti on katsojien kannalta melko tylsää) ja valkoisilla häviäminen heikommalle pelaajalle on poikkeuksellista. Hans Niemann ei ole ehkä mikään nobody, mutta ei missään tapauksessa moninkertaisen maailmanmestarin tasoinen pelaaja. Yllätysvoitto onkin nostattanut spekulaatioita vilunkipelistä, varsinkin kun Niemannin ympärillä on aikaisemminkin vihjailtu huijauksista online-peleissä.

Sitten on asian toinen puoli: mitään todisteita huijauksesta ei ole esitetty. Niemannin maine on lopullisesti tahriintunut hänen merkittävimmän voittonsa hetkellä. Ulkopuoliset tahot ovat vihjailleet Niemannin käyttäneen tietokonetta apuna, mutta miten, siitä kukaan ei ole esittänyt todisteita. Kuinka hän voisi puhdistaa maineensa, kun ei ole mitään todisteita tai konkreettisia väitteitä, joita kumota? Hänet tullaan muistamaan ikuisesti huijarina. On selvää, että Carlsen oli kyseisen tappion jälkeen sellaisessa tiltissä, että ei halunnut riskeerata uraansa pelaamalla turnausta loppuun huonolla keskittymisellä, mutta eikö hänen käytöksensä silti ollut varsin epäurheilijamaista?

Ehkä Carlsenilla oli huono päivä, tai ehkä hänen motivaationsa pelaamiseen on ollut laskussa. Hän on ollut maailman paras pelaaja jo vuosikymmenen, ja on ilmoittanut ettei aio puolustaa titteliään enää seuraavana vuonna. Jos Niemann käytti tietokonetta apunaan, niin yhtään uskottavaa pelianalyysiä en ole vielä nähnyt, jossa olisi osoitettu hänen pelanneen ”konesiirtoja”. Pikemminkin Carlsen pelasi keskinkertaisesti kuin että Niemann olisi pelannut äärimmäisen hyvin.

Konkreettisemmat syytökset koskevat sitä, että Carlsenin valmistautumissuunnitelmat olisivat vuotaneet. Jostain syystä Niemann oli osannut varautua juuri siihen avaukseen, jota Carlsen tuli pelaamaan.

Tämä taas johtaa siihen, miksi en välttämättä pidä nykyisestä huipputason shakista: taistelua ei käydä pelilaudalla, vaan annetaan tietokoneen etsiä parhaat siirrot, opetellaan ne ulkoa ja toistetaan laudalla siirrot, jotka 99% tapauksista johtavat tasapeliin. Paul Murphyn, Mikhail Talin, Rashid Nezhmetdinovin tai Robert Fisherin kaltaisia pelaajia ei enää huipputasolla näe.

Tällaiset kohut toki aina välillä nostavat mielenkiintoa.

Protestiäänestämisestä

Kun eilen kerroin jo yhden yläastemuiston, niin kerrotaanpa toinen.

Yläasteella meillä oli viisi rinkkaisluokkaa, joista luokka D tunnettiin pahisluokkana. Pahisluokka D:n piti valita itselleen taloudenhoitaja hoitamaan luokkaretkirahastoa. Luokan tytöt halusivat siihen jonkun harmaan hiirulaisen, mutta takapenkin pojat päättivät, että läpällä, piruillakseen ja ihan vittuillessa äänestetään siihen Pasi (nimi muutettu). Ulkoiselta habitukseltaan Pasi muistutti Nelson Muntzia, mutta sellaisella suomalaisen räkäisellä mopopojan twistillä. Koska pahisjätkillä oli luokassa enemmistö, saivat he tahtonsa läpi asiassa, jossa he normaalisti olisivat olleet että ihan sama. Pasi siis valittiin luokan taloudenhoitajaksi. Keväällä Pasi kävi nostamassa luokkaretkirahat ja osti niillä kaljaa ja röökiä. Sen pituinen se.

Jehovan todistajat, oma kokemukseni

En juurikaan avaudu henkilökohtaisesta elämästäni, mutta otsikon aihe on itsessään sellainen, josta on pitänyt kirjoittaa jo jonkin aikaa ja toimikoon tämä henkilökohtainen tapauskertomus jonkinlaisena johdantona.

Isäni perhe oli Jehovan todistajia. Isän isä kuoli yllättäen vuonna 1975, en tiedä liittyikö vuoteen tiettyä kohtalon ivaa (samalle vuodelle odotettiin maailmanloppua). Isäni oirehti sillä tavalla kuin yksinhuoltajien teini-ikäiset lapset oirehtivat ja todistajien seurakunnan vanhimmat reagoivat siihen sillä tavalla, jolla he reagoivat nuorten ”epäsosiaaliseen käytökseen”. Tästä varoitusten jälkeen seurasi erottaminen. Tämä onkin suunnilleen kaikki, mitä tapahtumista tiedän. Isäni veli, eli setäni, on Jehovan todistaja tänäkin päivänä ja veljesten elämänpolut veivät monella tapaa eri suuntiin, minkä merkityksen sitten nuoruuden risteyskohdille haluaakaan antaa. Isäni äiti, eli mummoni, meni uusiin naimisiin miehen kanssa, joka oli myös todistaja, ja muutti Ruotsiin.

Kotona meillä ei puhuttu uskonnosta ja koulussa kävin elämänkatsomustiedon tunneilla (meidän perheen lapset olivat ainoita oppilaita tunneilla). Isäni näkemys oli, että uskonnosta ei pidä puhua ennen kuin lapset osaavat itse arvioida mihin haluavat uskoa.

Jehovan todistajien kohdalla puhutaan ”karttamisesta”, eli siteiden katkaisemisesta seurakunnasta lähteneisiin tai erotettuihin, eli ”luopioihin”, olivat nämä sitten vain tuttavia tai läheisiä perheenjäseniä. En tiedä kuinka suurta roolia karttaminen meidän perheessämme näytteli. Minulla oli suomenmummo ja ruotsinmummo ja varhaislapsuudessa Ruotsiin ajettiin melkein joka kesä. Mummolle soiteltiin usein ja pitkiä puheluita (80-luvulla ulkomaanpuhelut olivat kalliita) ja muistan ruotsinmummon melkein paremmin ääneltä kuin ulkonäöltä. Siihen, että lahjapaketit tulivat ruotsinmummolta muutoin kuin syntymäpäivinä, en kiinnittänyt huomiota. Ainakaan totaalista karttaminen ei siis ollut.

Isän veljen kanssa kanssakäyminen oli vähäisempää, ja vierailut mummolaan todennäköisesti ajoitettiin tarkoituksella eri aikaan. Tutustuin häneen vasta ollessani teini-ikäinen, siinä neljäntoista, kun isäni kysyi haluaisinko opiskella Raamattua hänen veljensä kanssa. Kesti hetkisen reagoida tietoon, että isälläni oli veli. Olin varhaislapsuudessa nähnyt häntä niin harvoin, eikä meillä koskaan kotona puhuttu hänestä, että hetkittäin olin unohtanut hänen olemassaolonsa.

Tutkiskelimme Raamattua setäni kanssa muutaman vuoden. Vaikka olen nykyään ateisti, en katso ajan menneen sinänsä hukkaan. Monenlaisiin kirjoihin on tullut elämän aikana käytettyä aikaa, ja tänäkin päivänä väitän tuntevani Raamatun monilta osin paremmin kuin moni vakaumuksellisena kristittynä pitävä.

En osaa sanoa kuinka pitkälle vietyjä suunnitelmia sedälläni oli sen suhteen, että omaksuisin jehovantodistajuuden. Ajatus kasteesta ei edes käynyt mielessäni. Sedän kanssa emme koskaan käyneet yhdessä valtakunnansalilla. Nyt kun mietin, osasyy saattoi olla teini-iästä asti kasvattamani pitkä tukka, jota tuskin olisi seurakunnan piirissä pidetty hyväksyttävänä. Jossain määrin tunsin tarvetta uskoa Vartiotornin opetuksiin. Osaltaan kenties siksi, että etsin aikuista esikuvaa sedästäni. Kokonaisuuden vuoksi olin valmis omantuntoni vastaisesti ohittamaan yksityiskohtia, mutta pala palalta yksityiskohtien murentuessa lakkasin uskomasta koko juttuun.

Jehovantodistajuudessa on oleellista, että sitä ei voi omaksua osittain. Vaikka ovelta ovelle -saarnaajat esittävätkin haluavansa vain ”keskustella”, et voi vain järkeillä, että onhan niissä jutuissa jotain hyvääkin, kuten lähimmäisenrakkaus ja yhteisöllisyys, vaan sinun pitää uskoa koko juttu ja liittyä lahkoon, muuten joudut kadotukseen. Jos ajattelet, että ehkä maailmaa ei luotu noin 6000 vuotta sitten tai että maailmanloppu ei välttämättä tule parin vuoden sisällä tai että tuskin paratiisissa leijonat ovat kasvissyöjiä, niin et kuulu porukkaan eikä hangaroundeja hyväksytä. Kaikesta Raamatun lukemisesta huolimatta en tuntenut sisimmässäni, että jumala olisi olemassa oleva tosiasia, vaikka uskonto on aina filosofisena kysymyksenä kiinnostanut. En ole varma, olenko koskaan vilpittömästi uskonut, että jokin transendentti entiteetti kuulisi rukoukseni.

Aika pian sen jälkeen, kun lakkasimme tutkiskelemasta, katkesi muukin yhteydenpito. En tiedä onko se poikkeuksellista sinänsä, on minulla äidin puoleltakin eno, johon pidän yhteyttä vielä harvemmin. Seuraavan kerran näimme isäni koruttomissa hautajaisissa vuonna 2010.

Paljon puhutaan siitä, kuinka karttamiskäytäntö rikkoo perheitä. Henkilökohtaisesti en voi kaikkia elämän vastoinkäymisiä, joihin en tarkemmin mene tässä, laittaa perhettä varjostaneen lahkolaisuuden syyksi. Sitä, miten isäni asiat koki, en tiedä eikä hän niistä koskaan esittänyt kuin vihjailuja. Nyt kun ruotsinmummo kuoli tänä vuonna 83-vuotiaana, on yksi ihminen vähemmän kertomassa siitä, mitä tarkalleen ottaen isäni perheessä tapahtui 70-luvun lopulla. Sedän kanssa olemme taas hautajaisjärjestelyiden vuoksi olleet yhteydessä, mutta yhteistä aikaa kysymyksilleni ei ole löytynyt. Tässä tuskin on kysymys uskonnosta sinänsä, vaan suomalaisesta kansanluonteesta, ”härmän omertásta”, jossa jurnutetaan puhumatta ja vaikeita asioita vältellään hautaan asti.

Ainakin tietyn terveen skeptisyyden jehovantodistajuuteen tutustuminen jätti. Henkilökohtainen kokemus itselle valehtelusta toimii rokotteen tavoin muitakin huuhaa-uskomuksia vastaan (tämän jälkeen koin vielä lyhyen ”posttaistolaisen äärivasemmistolaiskauden ensimmäisenä yliopistovuonna, mutta laitan sen ikäkauden piikkiin). Ihmiset valehtelevat itselleen ja puolustavat monenmoisia ideologioita, vaikka sisimmässään eivät niihin uskokaan.

Ehkä kirjoitan aiheesta myöhemmin lisää. Osaltaan aihetta sivusi (tietäjät tietää miksi) bloggaus Rauhan ja hyvinvoinnin ajat. Eräs Jehovan todistajien narratiivi on, että asiat menevät jatkuvasti huonompaan suuntaan kunnes tulee maailmanloppu. Monelle tämä on jotenkin houkuttelevalta tuntuva argumentti, koska monista asiat tuntuvat menevän huonompaan suuntaan. Mutta ovatko ne todella?

Rauhan ja hyvinvoinnin ajat

Olen syntynyt vuonna 1982 ja elänyt suurimman osan elämääni rauhallisessa ja hyvinvoivassa yhteiskunnassa. 80-luku oli nousukauden ja perestroikan aikaa, myös suhteellisen vähävaraisessa perheessämme. Kasvukauden katkaisi 90-luvun alun lama ja maailmalla reaalisosialismi romahti. Uusia valtioita syntyi, vanhojen nimet vaihtuivat, eivätkä opettajat koulussa pysyneet maantiedon tunnila perässä, varsinkaan kun lama-aikaan kouluilla ei ollut varaa hankkia ajantasasia opetusmateriaaleja. Noin muuten lapsen arkeen maailmanhistorialliset mullistukset eivät heijastuneet. Vuosikymmen vaihtui ja koin kasvavani poliittisesti vakaassa yhteiskunnassa. Maailmanpoliittisesti Neuvostoliiton kaatuminen olisi voinut johtaa suurempiinkin levottomuuksiin ja sotiin, mutta siirtymä tapahtui lähes rauhanomaisesti.

Lamasta huolimatta 90-luku oli varsin toiveikas vuosikymmen, ainakin loppua kohden. Käsite 90’s kids keksittiin vasta kaksi vuosikymmentä myöhemmin kuvaamaan sitä viattomuuden ja kohtalaisen korkeaa materiaalista hyvinvointia, jota symboloi nostalgia sen ajan leluja kohtaan: Heman-ukkoja, Turtleseja, Nintendo-pelejä. Maailma tuntui aukeavan ja yhdistyvän ja liberaali demokratia voittavan. Huolimatta ajoittaisesta toivottomuudesta, korkeista työttömyysluvuista ja leipäjonoista, ei lamaa voi verrata johonkin 1866-1868 -nälkävuosiin. Tai ehkä aika vain kultaa muistot.

Nuoruuteni elin 2000-luvulla, joka alkoi 9/11-terrorihyökkäyksellä. Aina kysytään, missä olit kun ensi kertaa kuulit WTC-iskuista. Tarkkaa hetkeä ja paikkaa en muista (tutkimusten mukaan ihmiset myös muistavat tämän kaltaiset asiat joka tapauksessa väärin), mutta olin juuri muuttanut omaan asuntoon ja ensimmäistä viikkoa opiskelemassa. Tuolloin sanottiin, että nyt koko maailmanjärjestys meni uusiksi ja pitkä rauhanjakso tuli päätökseen (tuskin näin olisi sanottu, ellei olisi ollut konsensusta siitä, että 90-luku olisi ollut poikkeuksellista hyvinvoinnin aikaa). Maailmanpolitiikassa tämä johti sarjaan lähi-idän konflikteja: Afganistan, Irak, Syyria.

Suomessa maailmanpolitiikan tuulet eivät kuitenkaan vaikuttaneet. Joku ehkä vielä muistaa sellaisenkin Kokoomuksen vaalisloganin kuin ”vastakkainasetteluiden aika on ohi”. Lause oli toki korni ja jossain määrin harhaanjohtava, mutta oli siinä totuuttakin, ja varmasti mainostoimistoissa oli laskelmoitu, että jollain tavalla se resonoi suuressa yleisössä. Tämä näkyi myös puolueiden politiikassa, jota tehtiin pikemminkin mielipidemittausten mukaan kuin ideologiselta tai ”aatteelliselta” pohjalta. Porvaripuolueet kannattivat hyvinvointivaltiota ja sosiaalisia ohjelmia, kunhan saivat yhtä lailla tukea kaverin golf-kerhoa. Suurin yksityistäjä oli SDP. EU:ta kannattivat ja Natoa vastustivat kaikki. Rasistisia ei uskaltanut puhua kukaan. Toiset puhuvat siirtymästä oikealle, ”uusliberalismiin”, toiset siirtymästä vasemmalle, ”sosiaaliliberalismiin” ja varmasti molemmat ovat osittain oikeassa.

Lähi-idän tilanteesta huolimatta Euroopassa vallitsi rauha. Meidän sukupolvellemme olisi käsittämätön ajatus, että Saksa hyökkäisi Belgian ja Hollannin kautta Ranskaan (kuten se vielä viime vuosisadalla teki kahdesti) tai että Ranska ja Iso-Britannia taistelisivat siirtomaista (joiden itsenäistymisestä ei ole siitäkään niin kauaa) tai edes että Venäjä uhkaisi hyökätä länteen. Eurooppa yhdentyi ja laajeni itään. Olin vaihto-opiskelija Virossa vuosina 2003-2004 (josta on kohta 20 vuotta, eli Viron uudelleenitsenäistyminen oli tuona aikana lähempänä kuin nykyhetkestä takaisin noihin vuosiin). Silloin tullissa piti näyttää vielä passia ja eurot vaihtaa kruunuihin. Asiakaspalvelu oli Neuvostoliiton peruja ja asuntoja lämmitettiin puulla kaupunkien keskustassa. Tuntui, että oli ulkomailla. Nykyään Virokin on EU-maa ja samaa sisämarkkinaa.

Monet paikantavat vastakkainasettelun palaamisen vuoden 2007 pörssiromahdukseen, varsinkin he, jotka paikantavat ääriliikkeet ja populismin sosioekonomisiin syihin. Heidän mukaansa kaikki ovat pohjimmiltaan liberaaleja demokraatteja, ellei sitten taloudellinen eriarvoisuus aja heitä äänestämään oikeistopopulisteja. Talousromahduksen katsottiin johtaneen Donald Trumpin presidenttiyteen 10 vuotta myöhemmin kaikkine lieveilmiöineen. Euroopassa tulivat keltaliivit, Kultainen aamunkoitto, Viktor Orbán. Suomessa Perussuomalaiset sai ensimmäisen jytkynsä vuonna 2011. Perussuomalaisten suosio johtuu pääasiassa siitä, että Kokoomus oli siirtynyt kohti (poliittista) keskustaa, kuten aikaisemmin totesin, ja toisaalta Keskustakin lähti tavoittelemaan liberaalien kaupunkilaisten ääniä. Oikealle jäi näin runsaasti tilaa konservatiivipuolueelle, joka vetoaisi myös duunaritaustaisiin entisiin demareihin.

Niin tai näin, tänä päivänä tuskin kukaan väittäisi uskottavasti vastakkainasettelun olevan ohi. Vuoden 2007 jälkeen myös sosiaalinen media on räjähtänyt, ja siellä jos missä ei mitään muuta olekaan kuin vastakkainasettelua. Tämä ei koske pelkästään rivikansalaisia, vaan myös päättäjät kansanedustajia ja ministereitä myöten kinastelevat alatyylisesti Facebookissa ja Twitterissä. Kansa tuntuu olevan suorastaan kahtia jakautunut samalla tavalla kuin 1920-30 -luvulla.

Ovatko rauhanajat siis ohi? Neljästä Ilmestyskirjan ratsastajasta olemme nähneet jo kaksi: Tauti ja Sota. Pian seuraa kolmaskin, Nälänhätä, kun viljan hinta kallistuu sodan ja pakotteiden vuoksi ja Afrikassa ei ole köyhillä varaa ruokaan. Neljäs ratsastaja, Kuolema, seuraa luonnollisesti edellisten kannoilla. Eskatologiset liikkeet uskovat vakavasti meidän elävän lopun aikoja. Heidän oppinsa mukaan asiat menevät aina vain huonompaan suuntaan, kunnes koittaa maailmanloppu. Sukulaisissani on paljon jehovantodistajia, joten varsinkin sitä kautta on tullut tutuksi ajatus, että nykyaika on poikkeuksellisen rappeutunutta ja onnetonta.

Meillä kaikilla, tosin joillakin enemmän kuin toisilla ja etenkin elämän ehtoopuolella, on tapana toistella, että ennen asiat olivat paremmin. Se, mikä oli ”ennen”, on tietenkin suhteellista ja vaihtelee kertojasta toiseen, mutta silti siitä vallitsee jonkinlainen yhteisymmärrys. Jos viimeiset 30 vuotta onkin mennyt hyvin, niin viimeiset 2 vuotta ainakin todistavat, että ”enkö minä sanonut”. Ei ollut ennen kulkutauteja, ja jos olikin niin ei niistä välitetty. Sodatkin olivat jotenkin reilumpia ja reippaampia.

Tähän ”narratiiviin” liittyy tuttu kaksoisvalaistus: toisaalta ennen kaikki oli paremmin, toisaalta nykyään on kaikki helpompaa. Ennen ei ollut älypuhelimia ja hiihdettiin talvisotaan kesät-talvet, mutta oltiin sentään onnellisia ja vähään tyytyväisiä. Väkivaltaa ei ollut, koska erinäköisten tai muuten vain poikkeavien hakkaamista ei laskettu väkivallaksi. Homoja ei ollut, ja jos oli, nekin hakattiin. Lapsia hakattiin, että oppivat olemaan kohteliaita vanhemmilleen. Ruoka oli terveellistä ja syötiin paljon kasviksia, mutta kukaan ei ollut kasvissyöjä. Rock oli aidompaa, paitsi sitä ennen, jolloin rockia ei ollut, mikä onkin hyvä, koska pohjimmiltaan rock on kuitenkin tummaihoisten, narkomaanien, homoseksuaalien ja muiden hetkuttajien musiikkia. Luontoa kunnioitettiin, mutta luonnonsuojelijoita ei ollut keksittykään.

Todellisuudessa maailma on mennyt koko ajan parempaan suuntaan. Rikollisuus ja väkivalta ovat vähentyneet niin kauan kuin niitä on tilastoitu. Absoluuttinen köyhyys on lähes kadonnut Suomesta. Nuoriso raitistuu. Ihmiset elävät aina vain pidempään ja ovat terveempiä. Elämme ennen näkemätöntä yltäkylläisyyden aikaa. Suomi ei ole vuoden 1945 jälkeen ollut sodassa eikä muutamia yöpakkasia ja noottikriisejä lukuun ottamatta ole 77 vuoteen ollut turvallisuutta uhkaavassa ulkopoliittisessa kriisissä.

Ehkä näin pitkä hyvinvoinnin aika saa uhkakuvat tuntumaan suhteellisen suuremmilta. Covid19-pandemia sai ihmiset pelkäämään zombie apocalypsen kaltaista maailmanloppua, Venäjän hyökkäys nuclear holocaustia. Vaikka molemmat ovat vakavia globaaleja ongelmia, jotka vaativat vakavaa puuttumista, eivät ne tarkoita maailmanloppua. Nekin ovat pian ohi ja ajat jatkavat paranemistaan ilman, että niistä on meille suomalaisille enempää kuin lievää epämukavuutta.

”Kyllä Pekka Sauri on viisas mies”

Muistan nuoruudestani Pekka Saurin yöradion, kuten varmaan muistaa moni muukin ja kääntäen meidän ikäpolvelle Sauri on juuri tunnettu radiopsykiatrina, joka juonsi livelähetystä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä Radio Suomella 90-luvun lopulla (nyt kun googlasin aiheesta, paljastui että ohjelma oli sitä ennen pyörinyt jo 10 vuotta Radio Helsingillä, joka ei kuulunut lapsuuspaikkakunnallani, ja oli siksi entuudestaan tuntematon tieto). Viimeiset 20 vuotta Sauri on ollut tunnetumpi kenties Helsingin kunnallispolitiikasta, joten nykynuoret eivät varmaankaan Yöradiota muista.

Murrosikäisen pojanjolpin mielestä hauskinta tietysti ohjelmassa oli se kuinka kaiken maailman sekopäät soittivat suoraan lähetykseen ja kaikkein hauskinta olivat pilapuhelut, joita joka kerta odotettiin. Sauri oli luonnollisesti tyhmä vanha ukko ja tosikko, jonka kustannuksella tehtiin pilaa.

Jouduinkin siksi hämmästymään, kun eräs ikätoverini totesi, että ”oikeesti Pekka Sauri on helvetin viisas mies”. Yritin heittää asian leikiksi, onhan Yöradio sentään pelkkä vitsi. Kaveri toisti väitteensä pontevammin: ”ei kun oikeesti olen sitä mieltä, että Pekka Sauri on helvetin fiksu äijä”.

Kaverin kommentti jäi mieleen ja näin jälkeenpäin arvioituna se on hyvin vahva mielipide murrosikäiseltä ammattikoululaiselta nuuska huulessa. Miksi kaikkeen pitäisi suhtautua vitsinä? Varsinkin nuorena halusi peitellä omaa epävarmuuttaan ironialla, mitään ei voinut ottaa tosissaan, koska se oli jotenkin noloa. Samalla tavalla vielä vanhempanakin on vaikea antaa tunnustusta siitä, että joku on aidosti sanonut jotain fiksua tai tehnyt jotain merkittävää.

Ehkä murrosikäisen kaverini opetus on, että pitäisi aidosti kuunnella mitä ihmisillä on sanottavaa (tai lukea ajatuksella mitä he ovat kirjoittaneet) ja suhtautua sen sisältöön avoimesti ja ennakkoluulottomasti sen sijaan, että yrittäisi heti ottaa asennetta, että kyllä minä nämä tiedän. Kriittinen asenne on suositeltavaa, mutta jos kriittisyys on vain älyllistä laiskuutta, selkäydinreaktio sen peittelemiseksi, että ei oikeasti ymmärrä mistä puhutaan, johtaa se pelkkään kyyniseen ironiaan, jossa naureskellaan syventymisen sijasta.

Se mitä maailma tarvitsee, on nöyryyttä tunnustaa tietämättömyytensä ja rohkeutta ihailla aidosti fiksuja ihmisiä.

Duunari – jalo villi

Matti Tuomela kirjoittaa hyvin Nuoressa voimassa (Sammakkoprinssin tarina – miten työväenluokkaa esitetään, 10.3.2021) samasta asiasta, jota sivusin itsekin kirjakohuista kirjoittaessani. Hän liittää meritokraattiseen ideologiaan tarpeen löytää ”turmeltumattoman” ja ”autenttisen” hahmon työväenluokasta, jotta sitten duunarisammakko löytäisi tiensä ryysyistä rikkauksiin. Hieman samalla tavalla kirjoitin (sosiaali)liberalistisesta ideologiasta, joka haluaa samalla tavalla nähdä syrjäytyneet ”jalon villin” kaltaisena, uhriuden kautta moraalisena voittajana. (Ja sitten taas voidaan pohtia, kuka haluaa nähdä ja missä: en sanoisi että keski- ja työväenluokkaa on enää olemassa perinteisellä tavalla.)

Itsekin sosiaalisesti kohtalaisen alaluokkaisesta lähtökohdista peräisin olevana — en puhuisi edes työväenluokasta, vaan työttömyysluokasta — ja kaikenlaiset ”ryysyistä rikkauksiin” -narratiivit ovat aina vedonneet minuun. Olen itsekin halunnut nähdä itseni sankarina, joka lahjakkaana oppilaana saa lukiosta valkolakin ja kouluttautuu yliopistossa ja menestyy elämässä. Tai ainakin halusin näin uskoa nuorempana, tähän ikään olen kasvanut jo kriittisemmäksi. Ei sillä, että minulla huonosti menisi: en ole syrjäytynyt taloudellisesti tai sosiaalisesti, mutta rikkauksia elämältä saan vielä jäädä odottamaan. Tänä päivänä itsensä sijoittaminen mihinkään sankaritarinaan oman elämänsä cheekiksi tuntuu silti vieraalta.

Suuttuisipa joku tästä — kirjasodista ja kirjakohuista

Antti Hurskainen kirjoittaa Suomen kuvalehdessä (”Kirjasodan muistolle” 4.12.2020) samoista asioista, joista minäkin parissa bloggauksessani. Hurskainen suhtautu nostalgisesti takavuosien kirjasotiin, kun meillä on vain tuhnuisia ”kirjakohuja”. Itseäni kiinnostaa onko niin, että tietty ”kohu” tai jopa ”kirjasota” on sisäänkirjoitettu kirjan vastaanottoon? Tai performanssin, jos ajatellaan monia 60-luvulla kohauttaneita tapauksia. Ja onko niin, että se luenta on kutakuinkin seuraava: kirjailija on liberaalien hyvisten puolella konservatiivisia pahiksia vastaan, jotka yrittävät sensuroida uhrikirjailijaa, mutta lopulta historia on vainotun puolella ja edistys edistyy?

En tiedä liittyykö tämä mihinkään, mutta yritin katsoa Esa Saarisen kehuttua (kohuttua?) luentosarjaa Youtubesta. Kahden ensimmäisen luennon narratiivi oli ”jos sä niinku vähänkään ajattelet sun ajattelemisen ajattelemista, niin ehkä sieltä sun ajattelusta vois nousta esiin jotain sellaisia sun elämää parantavia juttuja, ehkä”. Sisäänkirjoitettu oletus on, että ajattelemalla tulee osaksi tai ainakin lähemmäksi sitä ajattelevien liberaalien valtavirtaa, pois ”trumpilaisuudesta”. En ole silti oikein varma, että ajatteluun syventyminen, suoranainen ”mindfulness” ja oman ajattelun reuna-alueiden tutkiminen automaattisesti johtaisi liberaaliin herätykseen. Voi se yhtä hyvin johtaa siihen, että ryhtyy jihadistiksi.

Kirjoitin aikaisemmin M.A. Nummisen aiheuttamista kohuista. Hänen elämänkertansakin (Kaukana väijyy ystäviä. Docendo. 2020) läpi kulkee narratiivi, jonka mukaan häntä on jatkuvasti pyritty vaientamaan ja sensuroimaan. Ehkä hänen laulunsa vain eivät ole kovin hyviä? Onhan siellä mukana hauskojakin juttuja ja joitakin kuuntelee ihan ilokseen, mutta väittääkö joku kuuntelevansa nautinnollisesti hänen laulamiaan Schubertin liedejä tai oppiiko hänen versiostaan Tractatuksesta filosofiaa? Vai onko niin, että itsetarkoituksellinen kohahduttaminen on jo kirjoitettu sisään itse teokseen ja mitä ilman se oikeastaan ei olisi mitään muuta kuin tyhjä kuori?

Hurskaisen esseen luettuani tuli samanlainen olo: onko kirjasota kirjoitettu sisään tietyntyyppisiin kirjoihin, ja kun kirjasotia ei enää synny, myös kirjoista itsestään jää pois jotain oleellista?

Oman kirjani Rauta-ajan julkaisusta tulee nyt vuosi, ja pieni etäisyys on antanut tilaa miettiä kriittisesti omaa teosta (kriittisellä en tarkoita tällä, että katuisin mitään tai en seisoisi kirjoittamani takana tai pitäisin kirjaani ”huonona”; jotenkin nykydiskurssissa on myös se piirre, että kaikki on ”ihan hyvää” ja jos omia tekemisiään ruotii kriittisesti, tulee aina joku kertomaan, että ”ihan hyvä kirjahan se oli, Joni”). Kirjoitan ahkerasti seuraavaa teostani, joka on monessa mielessä toisenlainen romaani, ja ymmärrän nyt että ehkä Rauta-aika oli työ, joka piti tehdä alta pois. Se oli jossain määrin paineiden ulos päästämistä, karstan poistamista moottorista, tarkoituksellista provokaatiota ja punk-asennetta.

On selvää, että jos Rauta-aika olisi julkaistu (ja noteerattu) Rintalan, Salaman ja Matti Juhani Koposen kulta-aikaan, siitä olisi tullut kohu. Siihen aikaan kirjoja julkaistiin vähemmän, jolloin yksittäisellä teoksella oli suurempi painoarvo yhtenäiskulttuurissa (mikä myös tarkoittaa, että Rauta-aikaa ei olisi siihen aikaan julkaistu). Nyt pienkustantamon kirosanoja sisältävä esikoisromaani ei oikeastaan kiinnosta kovinkaan monia, ja siihen tarttuvat ovat jo tottuneet naturalistisiin huumekuvauksiin ja räävittömiin seksikohtauksiin ja ne, jotka niistä eivät pidä, eivät todellakaan ryhdy oman elämänsä simojoeksi. Se olisi täysin mieletöntä siinäkin mielessä, että jossain Internetissä on sata kertaa kuvottavampaa kielenkäyttöä. Välillä tuntuu, että poliitikot itse käyttävät pahempaa kieltä kuin ”kohukirjailijat” ja nimenomaan poliitikot sieltä konservatiiviselta laidalta.

Halusinko sitten herättää kohua? Tunnustan joskus sanoneeni, että jos kukaan ei loukkaannu kirjastani, koen epäonnistuneeni. Ja nyt näyttää kovasti siltä, että näin on käynyt. Muutama tuttu äidinkielenopettaja on kertonut suosittelevansa sitä oppilailleen. Toisaalta, luetaanhan Juhannustanssejakin peruskouluissa ja lukioissa. Ei ole epäselvää, millä puolella historiaa kukin seisoo. Vielä kun August Ahlqvist tunnetaan äidinkielentunneilla ainoastaan pahiksen roolissa ja Kiven teilaajana, tulee lähes myötähäpeä siitä, miten halutaan vedota oppilaisiin kirjailijoiden ”kapinallisuudella”, ikään kuin sillä voitaisiin saada kirjallisuus pelastettua ja nuoret ”palautettua” lukemisharrastuksen piiriin.

Ennen kaikkea halusin kuvata niitä syrjäytyneitä varhaisaikuisia, jotka eivät aivan ole kasvaneet aikuisiksi (useat ovat tulkinneet tämän vuoksi romaanihenkilöt nuoriksi), eivätkä oikein ole päässeet työelämään tai parisuhteeseen kiinni. Tyypillisesti näihin törmää esimerkiksi Ylilaudan kaltaisilla sivustoilla. Olisi ollut epärealistista kuvata tämän tyyppisiä hahmoja ilman rasismia, infantiilia seksismiä ja turhautuneita väkivaltafantasioita. Totta kai teoksellani halusin nimenomaan vastustaa vaikkapa rasismia ja seksismiä, mutta teokseen ei ole myöskään sisäänkirjoitettu mitään lukuohjetta. Sellainen tulkinta, että kirja on umpirasistinen, umpiseksistinen, huumeiden- ja alkoholinkäyttöön kannustava ja väkivaltaa ihannoiva, on täysin mahdollinen ja relevantti.

Ja jos minulta Salaman tapaan kysyttäisiin, halusinko loukata kirjallani, niin Salaman tapaan voisin vastata, että kyllä halusin loukata sellaista ihmistä, jolle naiivi liberalismi on maailmankatsomus ja joka pitää ”syrjäytyneitä nuoria” jalojen villien kaltaisina pohjimmiltaan samalla tavalla ajattelevina olosuhteiden uhreina, mutta kuitenkin toisesta kulmasta katsottuna pelottavina ”kouluttamattomina” massoina, jotka eivät ymmärrä kompensoida kerskakulutustaan lievällä syyllisyydellä ja osoittaa monikulttuurisuuttaan Facebook-profiilikuvallaan (samalla kun pelottavat maahanmuuttajat halutaan pitää slummeissaan).

Kirjasotien ja kohukirjojen luenta ja vastaanotto on kuitenkin sillä tavalla vakiintunut, että romaanista luetaan mitä sieltä halutaan lukea. Esimerkiksi tulkinta ”Ossi Nyman (tai romaanin ”Röyhkeys” kertoja) on laiska paska” on paitsi väärä myös mahdoton. Eivätkä ne, jotka valittavat, että keskustelu romaanista on oikeastaan keskustelua keskustelusta, eikä romaanista itsestään myöskään keskustele romaanista ja sen sisällöstä vaan keskustelun keskustelusta (kuten Hurskainen esseesssään).

Entä Rauta-aika? Kustantajan kirjoittamassa takakansitekstissä kirjaa kuvataan sukellukseksi ”nyky-Suomen nurjalle puolelle, jota hyvinvoiva keskiluokka ei ole koskaan kohdannut”, ikään kuin olisin halunnut kirjoittaa jonkinlaisen sosiaaliliberalismin puolustuspuheen. Näin lukija voi turvallisesti asemoitua sellaisen ”kriittisen” yhteiskunta-ajattelijan positioon, josta katsottuna on epäreilua, että se ”hyvinvoiva keskiluokka” siellä jossain ei ymmärrä ”kadun kasvattien” ahdinkoa, toisin kuin hän, ”kriittinen” lukija. Tästä positiosta tekstin häiritsevätkin elementit on mahdollista kesyttää osaksi sitä kirjasodan narratiivia, jossa ”siellä jossain” on se sensori (mahdollisesti hyvinvoivaa keskiluokkaa edustava), joka haluaisi sensuroida kirjan, jossa kirosanojen avulla kritisoidaan yhteiskunnallista epätasa-arvoa, silloinkin kun tosiasiassa kirja ei edes ole kiinnostanut ketään sen vertaa, että siitä olisi voitu ärsyyntyä niin paljon, että joku sen haluaisi sensuroida.

En kuitenkaan halunnut puuttua kustantajan työhön, johon kuuluu takakansitekstien ja mainoslauseiden kirjoittaminen tai muutenkaan ohjata tulkintaa mihinkään suuntaan (ainakaan ennen tätä blogikirjoitusta). Jos kuitenkin jotenkin kommentoin Rauta-aikaa, ohjeistan seuraavalla asenteella: romaani on aina moniaineksinen kokonaisuus, josta kirjailijan ”omaa ääntä” on vaikea, ellei mahdoton tislata ulos ja joka esittää keskenään ristiriitaisia ja riiteleviä aineksia ja toivottavasti provosoi lukijaansa häiritsevälläkin tavalla. Halusin kirjoittaa tavalla, joka voisi kilpailla tv-viihteen, videopeliväkivallan, nettipornon, populistipoliitikoiden ja Twitter-sotien kanssa verbaalisesti. Moni kirja kertoo kerrottavansa rauhallisella ja hyvin artikoidulla äänellä (äänikirjojen aikana myös konkreettisesti), mutta halusin, että tämän kirjan ulosanti muistuttaa päin naamaa huutamista, mahdollisesti sitä kadunkulmassa heiluvaa skitsoa, joka voi millä hetkellä tahansa käydä päälle ja vetää turpaan. En tiedä onnistuinko, ihmiset eivät juurikaan puhu tällaisista asioista.

On tietenkin selvää, että mikäli Rauta-aika olisi ylittänyt minkäänlaista kirjallista havaintohorisonttia ja päätynyt ehkäpä kohuksi tai jopa kirjasodaksi, olisi se ollut onnenpotku. Kukapa ei unelmoisi päätyvänsä Salamaksi salamasotaan? (Joskin Salama itse on kertonut tapahtumien olleen tavattoman raskaita. ) Hurskaisen essee on hyvä kuvaus tästä ilmiöstä, mutta silti sekään ei sano ääneen sitä ilmiselvää paradoksia: me kirjailijat haluamme, että kirjojamme yritetään sensuroida. Kirjoitin aikaisemmin myös, että koko poliittinen keskustelumme on rakentunut näin. Kohukirja (tai ”kirjasotakirja”) on omanlaisensa lajityyppi, johon kuuluvat genrerepertuaarin piirteet tulkitaan sitä vasten, että niillä on tarkoitus kohahduttaa. Se joka kohahtaa, on hävinnyt pelin.

Kirjasotia ei synny paitsi siitä syystä, että ketään ei oikeastaan kiinnosta, myös siitä syystä, että olemme tietoisia kirjasotien logiikasta (”Tään kirjasovan ratekia on tällanen. Sie kirjotat. Sinnuu ritisoijaa.”) ja osaamme muodostaa jo kantamme edes lukematta koko kirjaa. Ehkä emme edes tunnista oikeaa kirjasotaa, jos sellainen joskus vielä syttyisi.

Hesarin arvostelu Burma-kirjasta (kääntäjä puolustautuu)

Helsingin sanomien Jari Paavonheimo kirjoitti arvostelun Orwellin Päivät Burmassa -käännöksestäni.

Kai se on kunnia sinänsä tulla arvostelluksi Hesarissa, vaikka arvostelu olisikin teilaus.

Kritiikkiä tulee etenkin siitä, että Orwell viittailee useisiin muihin kirjoittajiin, ”intertekstuaalisesti”, kuten nykyään sanottaisiin. Etenkin Shakespeare on suorien sitaattien lähde. Alkuperäisessä käännöksessäni oli lähteet merkitty ja Shakespeare-käännöksissä käytetty Cajanderin käännöstä, kuten arvostelija huomaa. Niissä kohdissa, joissa vitsi piili nimenomaan siinä, että henkilö siteerasi säkeitä väärin jouduin käyttämään omaa luovuutta tai jättämään ne sikseen. Esimerkiksi Westfield siteeraa jatkuvasti Machbetin viidennen näytöksen kahdeksannesta kohtauksesta ”Lead on, Macduff”. Oikea sitaatti kuuluu ”lay on, Macduff” ja Cajanderin suomentamana ”karkaa päälle, Macduff”. Ei siis, ”näytä tietä”, kuten Westfield sen ymmärtää.

Samoin olin alaviitteisiin kirjoittanut laajat suom.huom. -selitykset, mutta kustantajan mielestä kaunokirjallisissa teoksissa niitä harvemmin näkee ja itsestänikin tuntui sanojen etymologian selittäminen ja kaikkien kasvien latinankielisten nimien luettelointi turhalta kääntäjän knoppailulta. Orwell nimittäin tuntui olevan hetkittäin pakkomielteisen pikkutarkka Itä-Aasian luonnon erityispiirteitä selittäessään eikä monille kasveille ja linnuille ole suomen kielessä tarkkaa vastinetta, joten tarkan lajinimen sijasta käytin esimerkiksi kasvin heimon nimeä, mutta alaviitteeseen lisäsin latinankielisen nimen.

Vieraskieliset käsitteet ”dacoit”, ”chokra”, ”pukka sahib”, ”sahiblog”, ”subahdar” jne. jätin pääsääntöisesti kääntämättä (paitsi ”maidanin”, jonka käänsin käytännön syistä pääasiassa kyläaukioksi, mikä on jossain määrin epätarkkuus, sillä se tarkoittaa nimenomaan kylän ja viidakon väliin jäävää aukeaa), sanojen ”eksotiikan” vuoksi sekä siksi että Orwell itsekin käytti niitä englanninkielisten vastineiden sijasta niitä selittämättä. Tyypilliselle englanninkieliselle lukijalle tänä päivänä ne lienevät yhtä vieraita kuin suomenkielisellekin. Näistäkin oli olemassa selitykset, mutta kenties sanalista kirjan lopussa olisi toiminut tosiaan parhaiten.

Näiden lisäksi teos vilisee henkilöitä historiasta, joita nykylukija tuskin tuntee, kuten G. K. Chesterton, joka varmasti omana aikanaan oli laajalti luettu ja tunnettu. Rudyard Kipling lienee suomalaisillekin tuttu Viidakkokirjastaan. Näistäkin oli viitteet olemassa käsikirjoituksessa.

Lopulta joka sivun alalaita alkoi täyttyä viitteistä, jotka vaikuttivat enemmän kääntäjän pätemiseltä kuin lukijalle hyödylliseltä informaatiolta Wikipedian aikana. Alaviitteet jätettiin siis lopullisesta kirjasta kokonaan pois.

On kuitenkin liioiteltua väittää, että ”suomennos ei muutenkaan täysin noudata alkuteosta”. Tuosta saa sen kuvan, että käännöksen sisältö olisi jotenkin toinen, tai että jotain puuttuisi. Kyse on arvostelijan mukaan kuitenkin typografisista elementeistä, kuten kursivoinneista. Tässä olisi tietenkin pitänyt olla uskollinen alkuteokselle ja pitää siellä ne KAPITEELILLA KIRJOITETUT HUUDAHDUKSETKIN, mutta tehty mikä tehty. Silti näkisin, että samaa teosta luetaan, vaikka tekstityyppi vaihtuukin.

Erityisen noloja ovat tietenkin lyöntivirheet ja etenkin heti ensimmäisellä sivulla olevat ylimääräiset sanavälit (”be tel”, po. ”betel”) . Minulta lähteneessä vedoksessa ne olivat oikein, mutta olisiko sitten oikoluku ”korjannut” ne. Se tietysti on totta, että pienkustantajalla on vähemmän resursseja käytössään, ja joutuu ”tehtailemaan” käännöksiä, eli kiireessä virheitä tapahtuu. (Isoja kustantamoita sen sijaan tämä teos ei ole kiinnostanut sen 89 vuoden olemassaolon aikana.) En ole koskaan ollut ”isolla kustantamolla”, joten en tiedä kuinka monen silmäparin editse käännös kulkee ennen painolämpiksi päätymistään. Itse pyrin tässä tapauksessa (vrt. oma romaanini) mahdollisimman viimeisteltyyn lopputulokseen, koska kääntäjänä minun pitäisi olla kielen ammattilainen, joka osaisi pilkkusääntönsä. Käsikirjoitus oli minulta lähtiessä oikoluettu sataan kertaan ja tekstinkäsittelyohjelman oikolukua käytetty, joskin jälkimmäisen lopputulokseen on vaikea luottaa.

Selityksen makua, tiedän. Senkin tiedän, että että olen sen verran puusilmä, että lyöntivirheitä tuppaa jäämään (Rauta-ajan arvosteluhan kiinnitti myös huomiota lyöntivirheisiin). Samoin on turhaa tässä vaiheessa alkaa vertailla missä vaiheessa virheet ovat tekstiin eksyneet tai vierittää syytä kustantajan suuntaan. Silti harmittaa, jos tästä jää typografisten mokien ja lyöntivirheiden vuoksi sellainen mielikuva, että teos olisi käännetty väärin.

Seison siis edelleen käännökseni laadun takana. Olisi kaivannut tunnustusta niissä kohdissa, joissa tekstin sisältö oli itsessään sujuvaa. Omasta mielestäni käännös vastaa sisällöltään alkuperäistä siten.

Klassikkoja kääntäessä pelataan silti isojen poikien liigassa ja toki arvostelun tulee kiinnittää huomiota virheisiin. Arvostelu ei siis ole kohtuuton, mutta vähän tietysti harmittaa.

Käsikirjoituksen raakaversion ensimmäinen sivu kommentteineen (klikkaa isommaksi).

Pimeä huone

Ostin ensimmäisen järjestelmäkamerani vuonna 2007. Kyseessä oli Nikonin D40x, ensimmäisiä kuluttajakäyttöön markkinoituja digijärkkäreitä. Siihen aikaan kännykkäkamerat olivat jo olemassa, mutta ne eivät olleet kovin hyviä eivätkä samalla tavalla käytössä kuin nykyään: vasta oikeastaan ns. ”älypuhelimet” nostivat kännykkäkamerat nykyiseen suosioon. Aikaisemmin kuvat piti erikseen ladata puhelimesta verkkoon, mutta nykyäänhän ne voi postata suoraan sosiaaliseen mediaan ja muutenkin omien ja muiden ottamien kuvien katselu lienee yleisintä juuri puhelimen näytöltä. Samoin järkkäreiden omistaminen kasvoi räjähdysmäisesti hipsterikulttuurin myötä.

Vielä toissa vuosikymmenellä kuitenkin kuvaaminen oli nykyiseen verrattuna harvinaisempaa. (Muistan myös, että eräs tuttavani otti itsestään vuonna 2006 lomalla kuvia ja samoin minäkin käänsin silloisen pokkarikameran toisin päin ja otin itsestäni kuvia nähtävyyksien edessä. Ihmiset ihmettelivät: MIKSI sä otat ITSESTÄSI kuvia? Selfiet eivät olleet vielä käsite.) Ihmiset eivät aivan vielä heiluneet joka paikassa kameran kanssa eikä verkko ollut täyttynyt biljoonista kännykkäräpsyistä. Minä sen sijaan olin kaikissa bileissä työntämässä linssiä ihmisten naamaan, raahasin kameraa ja paria vara-objektiivia matkoilla ja festareilla, ikuistin sen aikaisen tyttöystäväni noin 10 000 kuvaan (eräs motiivi kameran hankkimiselle olikin nättien tyttöjen mahdollinen kuvaaminen, mutta en koskaan kehdannut pyytää mallikseni ketään muuta).

Sittemmin kuvaamisesta on mennyt jonkin verran maku. Kuvia on maailmassa yksinkertaisesti liian paljon. Kuinka monta auringonlaskukuvaa vielä tarvitaan tai kuinka monta kertaa joku Eiffel-torni pitää ikuistaa? Haaveenani oli tulla hyväksi kuvaajaksi, mutta miten kilpailla kaikkien niiden miljardien kuvien kanssa, joita joka päivä ladataan nettiin? Ja samalla pitäisi pysyä tekniikan kanssa kurssissa: joka vuosi ilmestyy uusi ja parempi järjestelmäkamera, jonka kuvat ovat teknisesti ylivertaisia ja toisaalta uusilla kännykkakameroilla saa –ainakin optimaalisissa olosuhteissa — lähes yhtä hyviä kuvia kuin vanhemmilla järkkäreillä. Joku voisi sanoa, että tekniikasta on tullut läpinäkyvämpi: nyt kun hyvät kamerat ovat kaikkien ulottuvilla ja niiden käyttö on yhä helpompaa, visio ja taiteellinen ilmaisu ovat tärkeämpää kuin laitteiden hallinta. Ehkäpä, mutta samalla kuvien valtaisa hyöky peittää alleen ne taiteellisesti korkeatasoisetkin kuvat ja ne hukkuvat massaan. Nykyään aivan kaikessa kilpailemme koko maailman kanssa: kaikki on pakko laittaa nettiin ja kadottaa sinne. Ennen saattoi olla kylän paras hanuristi ja ylpeä siitä, mutta Youtubeen laitettu maailman parasi guitar shredding -video voi mennä viraaliksi ja unohtua sitten kolmen päivän päästä.

Toisaalta, joku Antti Nylén on siirtynyt filmiin, joka on jälleen välineen itsensä tekemistä näkyväksi. Jossain määrin olen samaa mieltä: käsityö on itsessään arvostettavaa (ja väline on viesti?) ja nykyisessä visuaalisessa kulttuurissamme on helppo unohtaa miten vaativaa kuvien tekeminen aikanaan oli. Joku maalaus voi näyttää meidän silmiimme kameran räpsyltä katukuvasta, koska olemme tottuneet katsomaan sitä sellaisena, vaikka todellisuudessa maalari on käyttänyt siihen aikaa viikkoja. Otamme itsestään selvyytenä painokuvat vanhoissa kirjoissa miettimättä, mitä edes joku ”litografia” tarkoittaa ja miten suurta vaivaa kuvan rapsuttaminen kiveen on vaatinut, jotta sillä on saatu painettua kuvitusta kirjan sivuille. Taiteessa on kysymys aina inhimillisestä toiminnasta ja tekemisprosessi on osa lopputulosta (musiikin osalta voisin kirjoittaa tästä enemmänkin), eikä taidetta voi ajatella ”pelkän sisällön” kautta, vaikka jotenkin se välillä tuntuu unohtuvan.

Kuvasin pitkään erilaisia tapahtumia ja etenkin keikkoja. Unelmani oli, että jossain vaiheessa joku tekisi kulttuurihistoriikkia turkulaisesta musiikkielämästä ja minulla olisi antaa tarkasti dokumentoitua kuvamateriaalia heidän käyttöönsä. Sitä ei ole tähän mennessä kuitenkaan tapahtunut ja nyttemmin koronan vuoksi tapahtumatkin on peruttu, joten vuoteen en ole juurikaan päässyt kameraani ulkoiluttamaan.

Päivät Burmassa saapui painosta

Burma

Kääntämäni George Orwellin romaani ”Burmese Days”, eli suomeksi ”Päivät Burmassa” putkahti postipakettina kotiini. Kyseessä on toistaiseksi suomeksi ilmestymätön, mutta kansainvälisesti tunnettu ja arvostettu Orwellin esikoisromaani, joka perustuu osittain hänen omiin kokemuksiinsa Burmassa. Vaikka kyseessä on hyvin erilainen teos kuin kaikille tuttu 1984, on sinänsä mielenkiintoista miten samat teemat ovat tavallaan idullaan jo tässä kirjassa. Niille, jotka ovat kiinnostuneita Orwellin kokemuksista Burmassa, eli sen ajan brittiläisessä Itä-Intiassa, voin suositella esim. ”Kuinka ammuin norsun”-esseekokoelman nimiesseetä.

Dystopian sijasta Päivät Burmassa on pikemminkin jonkinlainen epäonninen rakkaustarina tai antisankarinsa John Floryn käänteinen kehitystarina, mutta en spoilaa sen enempää. Aateromaanina se vastustaa vahvasti brittiläistä imperialismia ja rasismia ja vielä nykyisenä kauko-Aasian seksiturismin aikoina se on ajankohtainen.