Brandon Sanderson on suosittu amerikkalainen fantasiakirjailija, joka on kirjoittanut metritolkulla kirjoja, jotka varmasti vetoavat nuoriin nörttilukijoihin. Itse en ole hänen kirjojaan lukenut, mutta olen Youtubesta katsonut taltiointeja hänen kirjoituskursseistaan. Vaikka nekin keskittyvät fantasia-genreen, käsitellään niissä sellaisia luovan kirjoittamisen perusjuttuja, että ne ovat sovellettavissa kaikkeen kirjoittamiseen. Lisäksi hän on sillä tavalla sympaattinen ja humoristinen puhuja, että hänen juttujaan kuuntelee ihan huvikseenkin.
Eilen katselin tuoreen videon Sandersonin pitämästä puheesta, jossa hän puhuu ”tekoälytaiteesta”. Puhe on populaariin tyyliin vetoava, yksinkertaistava ja helposti sulateltava, mutta sisältää monia pointteja, joita itsekin aiheesta ajattelen. En referoi videota tässä, koska se on sillä tavalla tiivis, että sen voi katsoa reilussa vartissa tai lukea Sandersonin kotisivuilta.
Videossa ilahduttavaa sekin, millaista suosiota Sanderson nauttii. Milloin viimeksi kukaan kirjailija on saanut tällaisia aplodeja? Itse videoon ei ole merkitty, missä keynote pidetään, mutta ilmeisesti kyseessä on Sandersonin oman Dragonsteel Entertainment -yrityksen tapahtuma viime joulukuulta.
Sandersonin pointti on siinä, että taide on inhimillistä toimintaa, jonka tekemiseen kannattaa käyttää aikaa ja vaivaa, koska itse tekeminen on palkitsevaa ja luomisprosessista saa onnistumisen tunteen, jota promptaamisesta ei saa. Taide itsessäänhän on täysin turhaa, kuten Sandersonin siteeraama Oscar Wilde sanoo.
Sanderson ei mainitse amatöörejä ja hänen puheensa ”taiteesta” voi helposti ymmärtää tarkoittamaan pelkästään korkeataidetta. En usko, että tämä oli hänen tarkoituksensa, onhan hän vahvasti mukana juuri harrastelijakirjoittajapiireissä. Laajennan hänen ajatustaan siis siihen suuntaan.
Englannin art tarkoittaa sekä taidetta että taitoa (myös suomen kielessä ne ovat samaa kantaa, mutta ”taide” viittaa enemmän korkeataiteeseen). Institutionaalisen korkeataiteen lisäksi käsitteen ”art” alle voi laittaa monenlaista inhimillistä toimintaa, jonka suomenkielinen vastine voisi olla puuhastelu. Tällä tarkoitan kuitenkin tavoitteellista toimintaa pelkän ylläpitävän toiminnan, kuten kotitöiden tai palkkatyön tai turhan kännykän räpläämisen ja perseen raapimisen lisäksi.
Aina kun käsiin osuu joku 50-luvun pojille suunnattu ”helppoja puutöitä kansakoulun 3:lle vuosiluokalle” tai ”joka pojan sähkötöitä” -kirja, opastetaan niissä kuinka tavallisilla puutyökaluilla tai rautakaupasta saatavista komponenteista voi rakentaa keittiökalusteet tai lyhytaaltoradion kahvipurkkiin. Tällaiset taidot katosivat jo meidän sukupolveltamme, ei kai niinkään sen vuoksi, että sen ajan nykynuoret olisivat olleet sen huonompia kuin edeltäjänsäkään, vaan ensinnäkin koska kerrostaloasunnoissa ei voinut pitää puuverstasta ja toisekseen, massatuotannon aikakaudella sellaisia kädentaitoja ei enää tarvittu. Huonekaluja on saanut viimeistään Ikean aikakaudella polkuhintaan ja radiovastaanottimia sai parilla markalla sekatavarakaupasta. Meidän taitomme suuntautuivat tietokoneisiin, samaan aikaan kun vanhempamme eivät osanneet ajastaa VHS-nauhuria.
Samoin tekstiilitaidetta, eli neulomista, kutomista ja muuta vaatteiden kotituotantoa on väheksytty, koska se on ollut naisten alaa. Nykyään sekin on turhaa; Bangladeshistä tuotuja villavaatteita saa polkuhintaan.
Jotain tässä on silti menetetty, kun kotitalouksissa tapahtuva puuhastelu on korvautunut tehtaiden muovisella massatuotannolla. Muitakin esimerkkejä löytyy: puutarhanhoito, oikean ruuan laitto puolivalmisteiden sijaan, kalastaminen, metsästäminen tai marjojen poimiminen, sisustaminen muulla kuin Temusta tilatulla krääsällä ja niin edelleen. Kaikki ovat esimerkkejä inhimillisestä toiminnasta, jossa nopeus ja halpuus ovat korvanneet tyydytystä tuovan tekemisen. Massatuotanto on ollut olemassa jo kauan ennen tekoälyä.
Kirjoittamisessa on siinäkin kyse inhimillisestä toiminnasta. Siinäkin on lupa puuhastella amatööritasolla. Tämän blogin kirjoittaminen on puuhastelua: kirjoittelen sunnuntaiaamuna mieleen tulevia ajatuksia. Kävijälaskurin mukaan lukijoita on melko minimaalinen määrä. Mutta mitä mieltä olisi ollut generoida sama määrä tekstiä tekoälyllä?
Jossain tekoälyllä generoitua kirjallisuutta koskevassa keskustelussa heitin ironisesti, että seuraavaksi kirjat myös lukee tekoäly. Minulle kommentoi joku, joka kertoi tekevänsä niin.
Harrastan myös musiikkia. Miksi tehdä itse musiikkia, vaikka Spotify on sitä täynnään? Siksi, että se on helvetin hauskaa. Soittamalla itse pääsee musiikkiin sisälle aivan eri tavalla kuin passiivisella vastaanottamisella. Yhdessä soittaminen on sosiaalista toimintaa. Vaikka musiikillamme on vielä vähemmän faneja kuin tällä blogilla lukijoita, laajentaa sekin sosiaalista piiriä. Olen liian tylsä rokkistaraksi ja liian vanha nuorisoidoliksi ja ylipäätään sillä musiikilla, jota teen tai käyn kuuntelemassa rokkiluolissa on aika vähän tekemistä sen kanssa, jota esitetään UMK:ssa.
Puhumattakaan siitä, että pian Spotifyn keskeiset artistit ovat tekoälyjä.
Valokuvauksen olen jo lähes lopettanut. Valokuvia tuli maailmaan aivan liikaa jo kännykkäkameroiden yleistyttyä. Tekoälykuvat ovat tästä seuraava askel. Kuvia itsensä vuoksi en jaksa enää ottaa. Jos kuvaan, niin dokumentointa tapahtumia ja näin annan toiminnalle merkityksen.
Propagoin puuhastelua inhimillisenä ja yhteisöllisenä toimintana: joskus kannattaa tehdä asiat hitaasti ja vaivalloisesti, jotta se olisi palkitsevaa. Enkä tarkoita tätä siinä banaalissa merkityksessä, jossa kaikki voi olla ”terapiaa”, vaan siinä että se on tapa olla olemassa. Sen vastapuolena on, että pitäisi olla enemmän kiinnostunut siitä, mitä tavalliset ihmiset puuhastelevat. Eikö se ole paljon merkityksellisempää kuunnella sitä tuttua, joka soittaa akustista kitaraa ja laulaa omia kappaleitaan kuin lojua sohvalla ja katsoa telkkarista Ed Sheeranin konserttitaltiontia? Eivätkö ne mummon tai anopin vanttuut kuitenkin lämmitä paremmin kuin hikipajojen pikamuoti? Kaikki kannustavat amatöörikirjoittajaa kuin maratonille treenaavaa, mutta harva on kiinnostunut lukemaan hänen käsikirjoitustaan.
Tämän sijaan kaikki pöhisevät siitä, kuinka tekoälyllä voi loputtomasti generoida merkityksetöntä, keskinkertaista roskaa.
