Olen käynyt Turun kirjamessuilla siitä asti kun muutin Turkuun vuonna 2001. Muutama vuosi on tainnut jäädä väliin sen vuoksi, että olen asunut ulkomailla. Tavallaan pidän messuhuumasta: kerran vuodessa saa pitää karnevaalia kirjallisuuden ympärillä. Myös tuttuja tapaa aina. Toisaalta levoton hösääminen ei kannusta syventymään; 20 minuutin kirjahaastattelu on ihan liikaa, mieluummin vaikka käy katsomassa, mitä viini- ja ruokamessuilla on, etenkin viinimessuilla.
Tänä vuonna messut oli siirretty messukeskuksesta Logomoon yrityskaupan myötä.
Turun taudinkuvan kuuluu, että tapahtumat järjestetään tiloissa, jotka tapahtumiin mahdollisimman huonosti soveltuvat. Esimerkiksi mielenkiintoisimmat keikat ovat Bar Ö:ssä tai Hannikaisessa, jotka ovat sellaisia olohuoneen kokoisia paikkoja ja joihin yleisö ei mahdu sisään. Sen sijaan kunnollisissa tiloissa, kuten entisessä Utopiassa (ent. Klubi jne.) tapahtumien järjestäminen ei ole taloudellisesti kannattavaa.
Samoin Logomon on tapahtumaan liian pieni ja sokkeloinen (lukuun ottamatta ”päälavaa”, johon mahtui ja jonka katsomo tuli välillä jopa puolilleen). Logomo toimii myös päärautatieasemana, koska varsinaista rautatieasemaa Turussa ei ole.
Toisaalta, Turun kirjamessut ovatkin kutistuneet joka vuosi Helsingin varastaessa huomion. Helsinki kopioi tapahtuman samalla konseptilla (kirja-, tiede-, ruoka-, viini-, levy-, ja antikvariaattimessut ja mitä muuta kaikkea voikaan kuluttavalle keskiluokalle tarjota) ja on kasvanut siitä asti. Ehkä Turun messut olivat jo liian suuret messukeskukseen, saman tien saattoi leikata näytteilleasettajista 40% ja laittaa ne pienempään tilaan.
Ville Hytönen, Kari Angeria ja Tapani Kinnunen keskustelevat tekoälystä.
Uutisten mukaan työttömyys on kasvanut nykyisellä hallituskaudella 60 000:lla huolimatta siitä, että hallitus erityisesti kampanjoi työllisyyden parantamisella. Huolimatta siitä, että työttömyysturvaan on tehty heikennyksiä ja työttömiä ajettu ahtaammalle, työttömyys ei ole laskenut.
Korkea työttömyys johtuu heikosta taloustilanteesta. Se taas johtuu siitä, että suomalaiset eivät kuluta tarpeeksi. Hallituksen mukaan suomalaisten haluttomuus kuluttaa ei johdu heikosta taloustilanteesta.
Toisaalta hallitus itse ajaa viestiä, että kaikesta pitää säästää ja että suomalaiset elävät yli varojensa.
Itse olisin taipuvainen ajattelemaan, että säästäminen on hyve. Markkinatalouden logiikka taas on, että ihmisille pitää aina vain luoda uusia tarpeita, koska kulutuksen pitää kasvaa, jotta talous kasvaisi. Ja jos talous ei kasva, sijoittajat vetävät rahansa pois Suomesta eikä kelllään ole enää hauskaa.
Samaan aikaan samat lehdet kirjoittavat, kuinka liikakulutus tuohoaa luonnon ja ilmaston.
Puhumattakaan työvoimapulasta.
Mutta työttömyydestä: töitä ei ole enää edes korkeakoulutetuille. Lääkkeeksi tarjotaan parempia työnhakutaitoja tai karenssia. Voi myös työllistää itse itsensä.
Tapa, jolla työttömyydestä puhutaan on että taloustilanteesta huolimatta työttömät itse ovat syyllisiä tilanteeseensa. Kuitenkin työttömyys on väistämätön, ellei jopa välttämätön osa systeemiä, koska työttömyyden laskiessa työvoimakulut nousevat ja inflaatio kiihtyy ja yritysten kannattavuus laskee.
Voi tietysti olla, että teoria ei pidä paikkaansa (phillipsin käyrät sun muut), mutta haluaisin kuulla, miten talousosaajapuolueena itseään profiloiva Kokoomus kommentoisi asiaa. Onko työttömyyden vähentäminen edes teoreettisesti mahdollista vai onko työttömien ruoskiminen pelkästään ideologinen valinta ja puhdasta ilkeyttä? Jos ”luonnollinen työttömyysaste” on vähintään sen 6%, mitä nämä ihmiset ovat tehneet työttömyyden ansaitakseen ja miksi heitä pitää rankaista asiasta, johon he eivät voi vaikuttaa?
Marko Pinolakirjoittaa Kauppalehden kolumnissa ilmiöstä, jota ennustin jokin aika sitten: työnhakijat generoivat työhakemuksensa tekoälyllä ja vastaavasti rekrytoijat käsittelevät tulleet hakemukset samoin tekoälyllä (tarkalleen ottaen Kauppalehden artikkeli on referaatti The Atlanticin artikkelista). Myös työhaastattelut voidaan tehdä bottien avulla ja aikaisemmin uutisoitiin, että jotkut haastateltavatkin käyttävät tekoälyä apunaan. Tässä on pelkistetty esimerkki siitä, kuinka monet työelämän käytännöt ovat olemassa vain itseään varten. Sitä kaikkea voisi pitää hulluutena, ellei se olisi niin olemuksellinen osa sitä mitä teemme joka päivä, että olemme tottuneet pitämään sitä välttämättömänä. Vielä tänään tämä ilmiö — varsinkin kun sen pelkistää näin selkeästi — voi vaikuttaa naurettavalta, mutta pian pidämme sitä täysin normaalina.
Koska onhan se toki niin, että jos samaa työpaikkaa hakee 25 hakijaa, on niillä 24:llä valitsematta jääneellä huonot työnhakutaidot ja saisivat varmasti paikan, jos vain työnhakutaidot olisivat paremmat. Siksi tekoäly on siihen hyvä työkalu.
Jatketaan aikaisemman kirjoituksen teemaa tunteissa vellomisesta ja loukkaantumisesta.
Iskelmätaiteilija ja entinen kansanedustaja Mikko Alatalo kommentoi aiemmin tällä viikolla Tamperelainen-lehden haastattelussa entistä soittotoveriaan Juice Leskistä: ”että Juice ei voisi esiintyä keikoilla tänä päivänä nykymaailmaan sopimattomien välispiikkiensä takia. Loukkaantuneita olisi Suomi väärällään.”
Kuten tunnettua, suuret ikäluokat olivat se alkuperäinen pullamössösukupolvi. Arkkityyppinen loukkaantumisperformanssi ei olekaan milleniaalin terapiapuhetta, vaan boomerin valitus siitä, kuinka hänen itsensä fantasioimassa skenaariossa lähes kaksi vuosikymmentä sitten menehtyneen muusikon keikat on kielletty.
*
Aikaisempaa YLEn uutista mielenterveysperusteisten sairauspoissaolojen korkeasta määrästä jatkaa Iltalehti provosoivalla otsikolla ”Osa suomalaisista kieltäytyy menemästä töihin, jos jokin harmittaa”.
Katsotaanpa kuitenkin, kuinka lainlaatijat itse omalla esimerkillään manifestoivat lain henkeä. Nopealla googlauksella löytyvät seuraavat uutiset:
-Aiemmin tänä vuonna sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuso (ps) jäi sairauslomalle ”kovien sotepaineiden” vuoksi.
-Kansanedustaja Ville Merinen (sdp) jäi vuosi sitten sairauslomalle eduskunnasta, koska ei kestä sosiaali- ja terveysvaliokunnan ”meininkiä”.
-Vuonna 2024 kansanedustaja Timo Vornanen (ps) jäi kahden viikon sairauslomalle jouduttuaan pidätetyksi ammuttuaan humalassa Bar Ihkun edessä.
-Viime vuoden lopulla kansanedustaja Antti Kangas (ps) jäi sairauslomalle sairaalaäänestykseen liittyvien paineiden vuoksi.
-Kansanedustaja Kimmo Kiljunen (sdp) jäi sairauslomalle viime vuoden lopulla erottuaan ulkoasianvaliokunnan tehtävästä.
-Kansanedustaja Hussein al-Taeen (sd.) jäi vuonna 2019 sairauslomalle Facebook-kirjoituksista nousseen kohun vuoksi. Kirjoituksissa hän oli loukannut muun muassa homoja, juutalaisia, somaleita ja sunnimuslimeja. https://yle.fi/a/3-10850900
-Vuonna 2018 kansanedustaja Touko Aalto (vihr.) jäi lääkärin määräämälle sairauslomalle uupumuksesta johtuvien syiden vuoksi.
-Vuonna 2017 omistajaohjauksesta vastaava ministeri Sirpa Paatero (sd) jäi sairauslomalle jouduttuaan kohun keskelle ulkoistettuaan 700 työntekijää Postilta.
-Kansanedustaja Teuvo Hakkarainen jäi vuonna 2017 pitkälle sairauslomalle saadessaan ryhmältä varoituksen käytyään käsiksi kokoomusedustaja Veera Ruohoon.
Henkinen pahoinvointi ei näytä olevan harvinaista maan johdossakaan ja harmituksen aiheita vaikuttavat ministerit ja kansanedustajat aiheuttavan itse itsellensä.
Airbnb on maailman suurin majoitusketju, vaikka se ei omista ainuttakaan hotellia. Uber on maailman suurin (?) taksifirma, vaikka se ei omista ainuttakaan autoa eikä sillä ole palkkalistoillaan yhtään kuskia. Wolt ja Foodora ovat Suomen suurimpia pikaruokaketjuja, vaikka eivät omista yhtään ravintolaa. Facebook ei itse tuota lainkaan sisältöä, sen enempää kuin Spotify tekisi musiikkia. Näillä firmoilla on hädin tuskin lainkaan henkilöstöä ja ne tarjoavat vain alustan itsenäisille toimijoille, jotka tekevät varsinaisen työn ja kantavat vastuun ja taloudellisen riskin.
Alustataloudessa on pikemminkin kyse vuokran perimisestä sen jälkeen kun on saavutettu määräävä monopoliasema, kuin varsinaisen palvelun tuottamisesta.
Onkin väistämätöntä, että sama malli valtaa alaa myös kustannusalalla.
Ääni- ja sähkökirjapalvelut ovat tyypillisiä alustafirmoja. Vaikka Bookbeatin omistaa Bonnier (ja toisaalta Storytel omistaa mm. Gummeruksen), eivät nämä alustat varsinaisesti tee mitään muuta kuin tarjoavat alustan olemassa oleville kirjoille. Ne eivät ole kustantamoita, jotka aidosti osallistuvat kirjan toimitusprosessiin (kustannustoimitus, kansisuunnittelu, markkinointi jne), eivätkä ne ole perinteisessä mielessä kirjakauppojakaan, joilla sentään on aidosti fyysisiä kauppoja ja henkilöstöä. Kirjailijat ovatkin olleet tyytymättömiä siihen, että nykyään päästäkseen kirjamarkkinoille, täytyy kirjasta tehdä äänikirjaversio ja samalla alistua alustafirmojen huonoihin sopimuksiin. Ilmiö on sama, joka on jo kohdannut musiikintekijöitä Spotifyn suhteen ja pian kohtaa kaikkia keikkatyöntekijöitä alasta riippumatta.
Toinen tapa, jolla alustatalouden logiikka tulee kustannusalalle, ovat ns. palvelukustanteet. Palvelukustanteessa ”artisti maksaa”, eli alustayritys saa kirjan oikeudet, mutta taloudellisen riskin kantaa kirjailija. Toki on niin, että kirja-ala kamppailee kannattavuutensa kanssa ja jos kirjailija ei itse usko oman kirjansa menestykseen niin, että laittaisi omia rahojaan likoon, miksi kenenkään muunkaan pitäisi? Onhan jokainen oman elämänsä yksityisyrittäjä.
Toki monen unelmana on oman kirjan julkaisu ja he ovat myös valmiita maksamaan siitä. Yhä enemmän kustantamoiden rahat tulevat kirjailijoilta ja kirjailijoiden rahat taas tulevat kirjoituskurssien vetämisestä heille, jotka haluavat kirjailijoiksi.
Tämä tapahtuu perinteisen kustannustoiminnan kustannuksella (sic). Jäävätkö pian oikeat kustantamot historiaan ja portinvartijuus tarkoittaa sitä, että alustajulkaisijat veloittavat kirjamarkkinoille pääsystä varsinaisen kustannustoiminnan sijaan, koska siitä on tullut kannattamatonta?
Julkisuudessa paljon pyörinyt Jussi Halla-ahon tekemä rikosilmoitus häneen kohdistuneesta kunnianloukkauksesta eteni maanantaina syyttäjänvirastossa ja johti syytteiden nostamiseen koomikko Ilkka Kiveä ja vihreiden varavaltuutettu Aino Tuomista vastaan, jotka olivat viestipalvelu X:ssä kutsuneet Halla-ahoa ”fasistiksi”. Jatkan siis edellistä Perussuomalaisia käsitellyttä kirjoitusta parilla nopealla kommentilla.
Ensin ne ilmeisimmät:
1. Tapausta kommentoineet ovat nostaneet esiin, että rikoslain mukaan kunnianloukkauksena ei pidetä ”arvostelua, joka kohdistuu menettelyyn politiikassa”. Itse pohdin, kuinka ”fasisti” ei olisi arvostelua nimenomaan poliittisessa mielessä.
2. Halla-aho on itse on esiintynyt ns. laajan sananvapauden kannattajana. Googlaamalla ”Halla-aho sananvapaus”, ensimmäinen tulos johtaa puheeseen Porin Suomi-Areenalla vuonna 2019 (muitakin varmasti on), jossa hän painavin sananvalinnoin (viittamalla Orwelliin, tietenkin) puolustaa oikeutta loukata poliitikoita. Sanantarkasti mm. näin:
Sananvapauden perusfunktio on suojella yksilöä vallanpitäjien mielivallalta. Nykyään toimittajat ja poliitikot näyttävät ajattelevan, että lakien tehtävä on suojella vallitsevia totuuksia yksilöiden esittämältä kritiikiltä.
Tästä huolimatta Halla-aho on aikaisemminkin tehnyt tutkintapyyntöjä kunniansa loukkaamisesta, mm. vuonna 2009 Ylen uutisesta, jossa häntä kutsuttiin ”rotutohtoriksi” ja ”ulkomaalaisvastaiseksi”.
3. Yhtälailla verkossa haukutaan poliitikoita ja yksityishenkilöitä mm. kommunisteiksi. Onkin ironista, että oikeistotrolli, joka hokee ”mites se toinen ääripää” oman määritelmänsä mukaan pitää fasismia kuitenkin niin pahana, että fasistiksi kutsuminen loukkaa ja kommunismia normaalina ja hyväksyttävänä, koska kommunistiksi kutsumiminen ei ole loukkaus.
Luonnollisesti tärkein syy koko prosessin aloittamiselle on tehdä kunnianloukkaus- maalittamis- ja vihapuhelainsäädännöstä farssi. Perussuomalaiset itse tunnetusti käyttävät kovaa kieltä ja saaneet tuomioita kunnianloukkauksista ja vihapuheesta. Jalkapallotermein kyse on filmaamisesta, mutta sellaiseksihan poliittinen kulttuuri on mennyt. Siihen tarkoitukseen tappio oikeudessa soveltuu tarkoitukseen paremmin kuin voitto.
Tekoälyllä tehdyt työhakemukset yleistyvät, mistä myös Helsingin Sanomat uutisoi. Sen mukaan tekoälyllä tehdyt hakemukset ovat aiheuttaneet hakemusten tulvan, joka tuhlaa rekrytoijien aikaa. Mutta ei hätää: hakemustulvasta selvitään tekoälyn avulla.
Se, mitä jutussa ei mainita, on että Suomessa työttömät on velvoitettu hakemaan neljää työpaikkaa kuussa. Se jo itsessään aiheuttaa hakemustulvan paikkoihin, joihin kyseiset työnhakijat eivät ole edes kiinnostuneita työllistymään.
Olemmekin siirtymässä siihen absurdiin tilanteeseen, josta kirjoitinaikaisemmin: työelämä vaatii jatkuvaa hevonpaskan luomista (David Graeberin termi, jota mm. Harry Frankfurt on käyttänyt tässä merkityksessä): turhia työhakemuksia, mainoksia, raportteja, selvityksiä jne. Työhakemukset itsessään ovat jo hevonpaskatekstin genre: ne ovat ympäripyöreää, generatiivista puutaheinää, jossa pitää kehua itseään maireilla adjektiiveilla. Koko hommassa on kyse rituaalista, joka on olemassa vain itsensä vuoksi silloinkin, kun hakemus itsessään olisi tositarkoituksella lähetetty: työnhakijan pitää tanssia tietty tanssi osoittaakseen motivaationsa. Työnhakutaidot ovat taikasana tilanteessa, jossa työpaikkoja ei ole; aina voidaan fantasioida, että mikäli vain kaikilla hakijoilla olisi hyvät työnhakutaidot, kaikki pääsisivät töihin. Tätä varten on olemassa oma konsulttien ja kurssittajien ammattiryhmänsä.
Generatiivisen tekoälyn suuri lupaus on, että se tehostaa työelämää tai jopa korvaa ihmisen joissakin työtehtävissä. Jotka jo lähtökohtaisesti ovat bullshittiä.
*
Jatketaan. Mistä hevonpaska oikeastaan tuli elämäämme?
Palkkatöitä koko väestölle ei ole ollut pitkään aikaan. Automaatio on jo nyt korvannut merkittävän osan tarpeellisista töistä: voisimme lähes olemattomalla työpanoksella saavuttaa elintason, joka vielä minun isovanhempieni lapsuudessa oli yltäkylläisyyttä.
Jotta töitä riittäisi ja yhteiskunnan pyörät pysyisivät pyörimässä, on yltäkylläisyyden määritelmää sittemmin päivitetty useaan kertaan. Eikä sekään riitä.
Sen lisäksi kulutustuotteista on tehty kestämättömiä: sukat kestävät sen kaksi käyttökertaa, läppärit ja kännykät pitää uusia parin vuoden välein, temutettu krääsä oli alun perin jo elektroniikkajätettä.
Siksi on olemassa hevonpaskaduunit: merkityksetöntä paperinpyörittelyä ja turhia kokouksia, titteleitä ja virkoja, jotka eivät tarkoita mitään. Lasten ja nuorten pitää stressaantua jo kouluvuosina kilpaillessaan tulevaisuuden työpaikoista, joita ei ole.
Tämä kaikki siksi, että uskomme työhön. Jos työtä ei ole, on ideologinen ratkaisu uskotella, että turhakin työ on tarpeellista. Kunhan se vain on stressaavaa ja kuluttavaa.
*
Entä sitten taide, kirjallisuus ja sen sellainen? Onko taiteestakin tullut niin triviaalia, että tekoäly voi sen korvata? Taiteestakin on tullut työtä, jolla on omat tuottavuus- ja tehokkuusvaatimukset ja josta puhutaan osana arvonmuodostusprosessia. Taiteilijankin pitää kärsiä.
Kun vuosituhannen alussa opiskelin kirjallisuutta, oli vallalla (post)strukturalistinen teoria, joka halusi poistaa taiteesta ja kirjallisuudesta inhimillisen tekijän. Vieläkin kuulee, kuinka joidenkin tavoitteena on ”neromyyttien” purkaminen, ts. nerojen kampeaminen jalustoiltaan, varsinkin jos he ovat miehiä.
Nyt kun generatiivinen tekoäly on kaikkien ulottuvilla, asetelma on jo liiankin banaali. Inhimillinen tekijä ja ”aito” taide on saanut puolustajansa. Vielä viitisen vuotta sitten olisi joku ”Työryhmä Nexus” voinut hakea Koneelta apurahaa ”tutkiakseen taideprojektillaan luovaa prosessia ilman inhimillistä vaikutusta” (lisää tähän tarpeellinen määrä bullshittiä). Nyt kun kuka tahansa voi netin työkaluilla luoda loputtomasti tekoälymeemejä, paradoksaalisesti se ei enää saakaan taiteen statusta.
Olisivatko Medicit ja muut renessanssin mesenaatit tilanneet työnsä tekoälyltä, jos sellainen olisi 1400-luvulla ollut olemassa? Luulen, että olisivat. Heille taiteilija oli ennen kaikkea käsityöläinen, jonka piti valmistaa heille taidetta, joka julistaisi heidän sukunsa suuruutta. Vasta tämän kehityksen tuloksena alettiin puhua neroista viimeistään 1800-luvulla.
Nyt kuka tahansa voi käskeä generatiivista tekoälyä luomaan maalauksen renessanssityyliin, jossa voi olla vaikka oma naama.
Paitsi että elleivät nerot omana aikanaan olisi luoneet renessanssityyliä tunnistettavine piirteineen, ei sitä olisi olemassa.
Taiteen tekoälypuhe osoittaa, että myös taiteesta ja kirjallisuudesta on tullut hevonpaskaa: jotain mitä on pakko tehdä, koska se on hyödyllistä.
Tuore kansalaisaloite kerää nimiä sen puolesta, että raskaana olevia tai vastasynnyttäneitä naisia ei määrättäisi rintamalle sotatilanteessa. Tämäkin on yksi aiheista, joista kirjoitan säännöllisesti: yhtäältä sukupuolineutraalius on yhteiskunnan vallitseva normi, mutta aina valikoivasti muistetaan vaikkapa miten naiset tarvitsevat erityissuojelua.
Jatkuvasti palaa esiin keskustelu siitä, pitäisikö asepalvelus ulottaa naisiin ja vaikka kaikki tunnistavat kaksoisstandardin, toimia tilanteen muuttamiseksi ei näy, enkä usko että tulee koskaan näkymäänkään. Kun lakia sukupuolen vahvistamisesta sorvattiin, lain vastustajat (”konservatiivit”) väittivät, että monet voisivat käyttää sitä hyväkseen välttääkseen asepalveluksen ja lain kannattajat (”liberaalit”) väittivät, että tuskin kukaan sen vuoksi vaihtaisi virallista sukupuoltaan.
No, itse olisin ainakin vaihtanut, jos olisin ollut vielä asevelvollisuusiässä, jos ei muuten niin osoittaakseni, miten vino koko käytäntö on: sukupuolia on kenties äärettömästi, mutta asevelvollisuus koskee vain yhtä niistä.
On tietenkin selvää, että raskaana olevia äitejä ei voida laittaa rintamalle ja tuskin tullaan laittamaankaan ja on hyvä, jos tämä kirjataan lakiin.
Huomiota kuitenkin herättää, miten perinteiset sukupuoliroolit vahvistuvat vahvistumistaan mitä realistisemmaksi mahdollisuudeksi oikea sota ja todellinen rintamalle joutuminen tulee. Muistetaan, että äitien tehtävä on hoivata lapsia kotona aivan eri tavalla kuin isien.
Tämä on linjassa sen kanssa miten heikoilla vieläkin 2020-luvulla isät ovat huoltajuuskiistoissa. Isät ovat yhtä tärkeitä kuin äidit, ainakin juhlapuheissa ja silloin, kun on kyse kotitöiden jaosta. Isien elatusvelvollisuudesta puhumattakaan. Kukaan tervejärkinen ei väittäisikään, etteikö isien kuuluisi yhtä lailla osallistua lasten huolenpitoon ja kasvatukseen. Toisaalta, tästä maasta tuskin löytyy yhtään tuomaria, joka suoralta kädeltä riistäisi lapset äidiltään, eli määräisi isän lähivanhemmaksi.
Kirjoitin pasifismistani viitisen vuotta sitten, eli hyvän aikaa ennen Ukrainan sotaa. Silloin kirjoitin, että sellaiset moraaliset valinnat kuten aseistakieltäytyminen tai isänmaan puolesta taisteleminen konkretisoituvat vasta siinä vaiheessa, kun niillä on todella väliä, eli konfliktitilanteessa. Moni valitsi asepalveluksen omana aikanani, koska koki sen helpommaksi valinnaksi (ainakin sosiaalisesti ja olihan se aikoinaan lyhyempikin), moni ajatteli sivarissa pääsevänsä helpommalla. Tällaista valintaa tuskin voi pitää moraalisena.
Antti Hurskainen kuuluu samaan sukupolveen kanssani ja kirjoittaa esseessään ”En kieltäytynyt aseista” (Siltala 2024, samannimisessä kokoelmassa) miten hän ei varsinaisesti halunnut intoilla rauhan puolesta. Armeija vain ei napannut. Meidän sukupolvellemme sota vain ei tuntunut kovin läheiseltä asialta. Päätös mennä tai olla menemättä armeijaan tehtiin sen perusteella, mikä vaikutti itselle sopivalta.
Ukrainan sodan sytyttyä kuulemma poikkeuksellisen moni on löytänyt itsestään pasifistin.
On tunnettua, että kriisitilanteissa yhteiskuntien arvot muuttuvat konservatiivisimmiksi ja sukupuoliroolit taipuvat kohti ”perinteistä”; hameenhelman pituus noudattelee pörssikursseja.
Aina kun kuulen, että on kehitetty uusia tehokkaampia ihmeaseita, tuntuu se jotenkin turhalta. Onhan jo olemassa ydinaseita, joilla voi pyyhkäistä pois kokonaisia kaupunkeja. Tuntuu epäloogiselta, että sodassa molemmat osapuolet ovat aina tehneet kaikkensa vastapuolen tuhoamiseksi (legenda kertoo mongolien ampuneen ruttotautisia katapulteilla kaupunkeihin ja laukaisseen näin 1/3 Eurooppaa tuhonneen ruttoepidemian), mutta ydinaseita ei käytetä. Onko näissä tälläkin hetkellä meneillään olevissa sodissa muka jotain sivistynyttä ja reilua?
Talouselämä-lehti uutisoi: ”Aiempaa tehokkaampi ydinpommi valmistui” (11.1.2025, Mikko Pulliainen). Jos ihmiskunta jotain tarvitsee, niin tehokkaampia lääkkeitä syöpää vastaan, tehokkaampia keinoja poistaa globaali köyhyys ja tehokkaampia ratkaisuja nuorten syrjäytymiseen, mutta ei välttämättä tehokkaampia ydinaseita. Ne ovat jo tarpeeksi tehokkaita.
Tulee mieleen vanha vitsi:
Vanha juoppo saa lampun hengeltä kolme toivetta. Juoppo vastaa miettimättä: niin paljon viinaa, ettei se lopu ikinä! Taikakampela lupaa täyttää juopon toiveen. Entäs toinen toive? Juoppo miettii hetken ja toivoo sitten niin paljon rahaa, ettei se lopu ikinä. Hyvä haltijatar lupaa täyttää tämänkin toiveen. Vielä olisi jäljellä viimeinen toive. Mitä vanha juoppo toivoisi vielä? Vanha juoppo miettii pitkään ja miettii vähän lisää ja lopulta vastaa: no, jos saisi vielä vähän viinaa…
Matti Komulainenarvioi Suomen kuvalehdessa Annie Jacobsenin kirjan Ydinsota — näin maailma tuhoutuisi otsikolla Lopullinen nollasummapeli (27.2.2025). En ole vielä lukenut kirjaa, mutta Bookbeatissa se on saanut tarkenteen ”koukuttava!” ja sen esittelyssä kerrotaan, että ohjaaja Dennis Villeneuve on ostanut kirjan elokuvaoikeudet. Jännää on varmasti siis luvassa!
Ydinsota onkin katastrofielokuvien suosituimpia aiheita ja aiheesta kirjoittaa sopivasti Ville Lähde viimeisimmässä Niin&näin -lehdessä (Kuoleman varjon laaksoon 4/24). En tiedä pelkäävätkö 2000-luvulla syntyneet ydinsotaa (vai alkavatko vasta pelätä), mutta ainakin vielä meidän sukupolvelle, eli 80-luvulla ja viimeisille kylmän sodan aikana syntyneille se oli vielä tiedostettu huolenaihe. 1990-luvulla oli vielä elossa paljon ihmisiä, jotka muistivat edellisen sodan. Heille sota oli todellinen mahdollisuus ja tiedettiin että seuraavassa sodassa käytettäisiin ydinaseita. Toisaata meille 1980-luvulla syntyneille sota tuntui kaukaiselta.
*
Verkosta löytyy simulaattori, jolla voi tarkastella ydintuhon vaikutuksia. Kaikille tulee mieleen tietenkin ensimmäisenä Turku.
Turun Kauppatorin yllä räjähtävä 150 kilotonnin ydinlataus jättäisi jälkeensä kraaterin, joka ahmaisisi sisäänsä Kauppatoria ympäröivät korttelit. Tulipallo olisi halkaisijaltaan noin kilometrin, eli kärventäisi Turun ydinkeskustan kokonaan. Taloja menisi kumoon 3,74 kilometrin säteeltä, eli koko keskustan ja sitä ympäröivien kaupunginosien alueelta. Noin 5 kilometrin säteellä syntyisi 3 asteen palovammoja ja noin 10 kilometrin säteellä rakennukset saisivat lieviä vaurioita. Kuolleita tulisi välittömästi n. 68 000 ja haavoittuneita 78 000.
Turkulaisia kuitenkin on reilut 200 000, joten yhdellä ydinpommilla voitaisiin hävittää vain reilu kolmannes turkulaisista. Pansiossa ja Varissuolla päästäisiin vain palovammoilla ja rikkoituneilla ikkunoilla.
13,3km korkea sienipilvi Google Mapsissa havainnollistettuna (klikkaa isommaksi).
Yksi ratkaisu turkulaisten poistamiseksi olisi tietenkin kasvattaa pommin kokoa: vertailun vuoksi Hiroshiman pommi oli ”vain” 15kt ja suurin koskaan testimielessä räjäytetty pommi ”Tsar bomba” oli 50 megatonnia (1 megatonni on 1000 kilotonnia jne). Näistä jälkimmäinen pyyhkäisisi Turun kokonaisuudessaan kartalta ja siinä sivussa myös Raision ja Kaarinan.
Kuitenkin suurin osa ydinpommin energiasta kimpoaa suoraan ylöspäin, eli tuhomielessä menee siis hukkaan. Kätevämpää on käyttää useampaa vierekkäin pudotettavaa pommia. Tätä varten on olemassa ns. monikärkiohjuksia, jotka kantavat useampaa ydinlatausta saman ohjuksen kyydissä. Yhtenä ryppäänä 2:sta 6:een ydinlatausta kaupunkin ylle tuhoaa sen kattavammin kuin yksi yhtä voimakas ydinpommi. Karttasovellus ei tue useampia räjäytyksiä, mutta ymmärrätte idean.
Ortodoksipapit siunaavat ydinohjusta.
* George Orwell ennusti esseessään You and the Atom Bomb (suomeksi Sinä ja atomipommi löytyy Timo Hännikäisen kääntämänä samannimisestä kokoelmasta) miten suurvaltojen ydinvarustelu johti kylmään sotaan — tai pikemminkin kylmään rauhaan. Juttu ilmestyi Tribune-lehdessä vuonna 1945, eli pian sodan loppumisen jälkeen, kun Neuvostoliitolla ei vielä ollut omaa ydinasetta. Esseessä hän esittää tunnetun jaon ”demokraattisiin” ja ”despoottisiin” aseisiin: niinä aikoina, kun kansalla on ollut käytössään halpoja ja helppokäyttöisiä aseita (kivääri, musketti, pitkäjousi ja käsikranaatti), on kansalla ollut mahdollista kapinoida vallanpitäjiä ja kolonialisoijia vastaan. Niinä aikoina, joina vallalla ovat olleet kalliit ja hankalasti hankittavat aseet (panssarivaunu, taistelulaiva, pommikone), ovat ne edesauttaneet vallan keskittymistä. Orwell arvioi, että ydinase olisi jälkimmäistä tyyppiä. Tästä seurannut kauhun tasapaino toisaalta takasi rauhan Euroopassa, mutta toisaalta myös sementoi kaksinapaisen maailman ja Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen hegemonian omalla puolellaan maailmaa.
Toisaalta Orwell ei erityisesti moralisoi (esim. esseessään Future of a ruined Germany) siviilien pommituksia: sota on raakaa ja ihmisiähän ne rintamalla kuolevat sotilaatkin ovat.
Pommitukset ja etenkin ydinaseet ovat tasa-arvoisia siinä mielessä, että ne eivät säästä ketään tai mitään (kuten Vesivehmaan jenkassa: menevät nuoret sekä vanhat samanlailla). Silloin, kun sotia käytiin jossain tuolla kaukana, oli helppo olla niiden suhteen ”patriootti”; jos ajattelee Britannian siirtomaasotia, ne käytiin purjelaiva-aikakauden näkökulmasta lähes toisella planeetalla. Isänmaan pojat kaatuivat jossain viidakossa ja päätyivät matalaan hautaan. Heitä murehtivat korkeintaan lähisukulaiset ja hekin lohduttautuivat, että se oli tapahtunut Britannian edestä tai jotain muuta sellaista. Vielä ensimmäisessä maailmansodassa siviiliväestö saattoi pitää isänmaallista tunnelmaa yllä (vrt. kohtaus Remarquen romaanista Länsirintamalta ei mitään uutta), mutta jo toisessa maailmansodassa Britannian kaupunkeja pommitettiin raskaasti. Yhtäkkiä sota ei ollutkaan niin hauskaa.
Samalla tavalla poliitikkojen ja sotaherrojen into sotaan on laimentunut sitä mukaa, kun on käynyt selväksi, että ydiniskussa kärventyisivät heidänkin perskarvansa.
*
Pelko molemminpuolisesta tuhosta (engl. mutual assured destruction, MAD) varmisti kylmän rauhan, kun suurvallat pidättäyvät suorasta sodankäynnistä toisiaan vastaan sen pelossa, että se eskaloituisi ydinsodaksi. Valitettavasti pelote toimii vain, jos ydinaseita ollaan valmiita käyttämään (that’s MAD about it). Vain ihmishengistä piittaamattomat diktaattorit ovat valmiita siihen, liberaalit humanistit lännessä todennäköisesti vähemmän halukkaita.
Tosin diktaatuurien, kuten Venäjän, Iranin, Pohjois-Korean ja Kiinan oligarkkien ja poliittisen eliitin lapset opiskelevat muotisuunnittelua Lontoossa ja New Yorkissa, rakastajattaret shoppailevat Pariisissa, poikarakastajat bilettävät Berliinissä ja edustusvaimot laskettelevat Alpeilla ja heidän rahansa ovat Sveitsissä, huvijahdit Mykonoksella ja kesäasuntolat Rivieralla, joten se voi hidastaa myös diktaattoreiden halua pommittaa dekadenttia länttä.
Lisäsin blogiini Google Analytics -kävijäseurannan ja samalla Google tarjosi mahdollisuutta liittyä heidän AdSense-mainosverkostoonsa, jonka kautta blogini näyttäisi tekstimainoksia, joista potentiaalisesti saisin minimaalisia summia rahaa. Vaikka inhoan itse mainoksia, jossain hetkellisessä mielenjohteessa joustin periaatteistani ja klikkasin painiketta, jolla hain ohjelmaan.
Vastaus tuli jo seuraavana päivänä ja se oli kielteinen. Syyksi oli merkitty Adult: Sexual content.
Olin melko varma, että blogini olisi liian tylsä ja epäkaupallinen, mutta että liian seksikäs?
Kuvia blogissa on vähän ja ne ovat enimmäkseen kuvia kirjoista. Seksiä tihkuva setämiehen profiilikuvani alla:
Toisaalta, mielestäni mistään aiheesta ei voi kirjoittaa syvällisesti jollain tapaa sivuamatta seksuaalisuutta. Sana ”seksi” esiintyykin blogissani tyypillisesti johdoksina sellaisissa sanapareissa kuin ”tiukka seksuaalimoraali”.
Tietenkään kukaan oikea ihminen ei ole konkreettisesti Googlelta käynyt lukemassa läpi blogiani, vaan jokin tekoälybotti on haravoinut tekstissä esiintyvät avainsanat läpi ja tämä botti on säädetty amerikkalaisen moralismin (ei siis moraalin) mukaan, jossa mitä tahansa räävittömyyttä ja väkivaltaa saa esittää, mutta jos (naisen) nänni vilahtaa, on se välittömästi pornoa ja lapsille sopimatonta. Samoin tietyt sanat ovat pannassa niiden käyttötarkoituksesta riippumatta.
Ja eivätkö (naisten) nännit sitä paitsi ole nimenomaan lapsille tarkoitettu?
Google täsmentää seuraavasti, mitä tarkoittaa seksuaalisella sisällöllä:
Certain sources of advertising are restricted from appearing on content that:
contains nudity.
is sexually gratifying, sexually suggestive and/or intended to cause sexual arousal.
discusses sexual fetishes.
is about sexual entertainment.
promotes sexual merchandise.
facilitates affairs and/or sexual encounters.
provides advice regarding sexual performance.
promotes sexual enhancement medications or supplements.
En kerta kaikkiaan ymmärrä, mikä blogissani voisi olla seksuaalista sisältöä, eikä sitä raportissa oltu eritelty. Nopealla vilkaisulla löydän muutaman postauksen, jotka saattaisivat botin silmissä näyttää epäilyttäviltä:
Schopenhauer ja naisten viagra: ilmeisesti sanaa ”viagra” ei saa käyttää missään yhteydessä, edes ironisessa. Kuva Schopenhauerista alla:
Robotit, eläimet, hoiva ja seksi: kirjoitus käsitteli ihmisen tarvetta läheisyyteen ja hoivaan ja sitä kuinka esimerkiksi vanhainkodeissa hoitajat korvataan roboteilla, mikä on minusta pikemminkin surullista kuin seksikästä, mutta ilmeisesti sanat ”eläimet” ja ”seksi” samassa otsikossa olivat botille liikaa.
Kirjoitin myös mm. inceleistä (oliko Schopenhauer incel?) ja Myrkky-lehdestä, mutta en tiedä tunnistaako botti näitä aiheita ”seksuaalisiksi”.
Julistankin lopuksi lukijakilpailun: äänestä alla tämän blogin seksikkäin kirjoitus. En lupaa palkintoja äänestäneiden kesken, ellen keksi jotain vitsikästä ja joka on helppo lahjoittaa. Voit myös äänestää kuka mieskolmikosta on kuumin: Žižek, Schopenhauer vai allekirjoittanut.
