Kategoria: ajankoht

Annika Mutanen pohdiskelee lievästi provosoivan otsikon Liberaalit sananvapauden kimpussa alla lauantain HS:ssa mitä on liberalismi ja mitä on sananvapaus (verkkoversioon otsikko on muutettu). Mutanenkin on huomannut, että liberaaleiksi kutsuvat itseään nykyään lähes kaikki niin, että se ei enää tarkoita mitään. Samoin sananvapautta suorastaan vaatii aivan jokainen. Samoin monet ovat vakaasti sitä mieltä, että juuri nyt sananvapaus on poikkeuksellisen uhattuna. Siitäkin huolimatta, että kaikki vaativat sananvapautta.

Kun syyllisiä etsitään, löydetään omasta ideologiasta riippuen joko ”laitaoikeisto” tai ”woke”.

Unkarissa sentään ollaan avoimesti illiberaaleja, mutta yhtä lailla Viktor Orbánin retoriikka pyörii vapauden ympärillä, joka on liberalisminkin kantasana.

Esimerkit sananvapauden rajoittamisesta liittyvät ennen kaikkea oikeiston ”törkyaaltoihin” ja vasemmiston ”somevyörytyksiin” sosiaalisessa mediassa. Onko siis niin, että sananvapauden turvaamiseksi sosiaalista mediaa pitäisi rajoittaa ja kontrolloida?

Kirjoitin aikaisemmin Iranin tilanteesta, ja nyt tilanteeseen on tullut päivitystä, kun viimeiset pari päivää Yhdysvallat ja Iran ovat moukaroineet Irania ja uskonnollinen diktaattori Ali Khamenei on saanut iskuissa surmansa.

Kysymys kuuluukin, olisiko vallankumous sittenkin mahdollinen?

Tällaisia arvioita kukin esittää pikemminkin omasta maailmankuvastaan käsin ja edustaa omaa identiteettiään ja haluaa voimaantua vahvoja mielipiteitä esittäessään. Samalla tavalla Venäjästä puhutaan, että se ”hajoaa” tai ”kaatuu” aivan pian. Mihin se hajoaa tai kaatuu? Harvoin näiden arvioiden yhteydessä esitetään, mihin osiin Venäjä hajoaisi tai mikä tekijä sen kaataisi ja ottaisi vallan. Samalla tavalla Iranista puhuttaessa harva kertoo, kuka uskonnolliselta eliitiltä mahdollisesti jäävän valtatyhjiön täyttää.

Siksipä tämänkin postauksen tarkoitus on pelkästään mahdollistaa jälkiviisastelu.

Olen melko skeptinen sen suhteen, että ohjusiskuilla saataisiin valta vaihtumaan. Konservatiiveilla on edelleen kannattajansa, eiköhän Khameneille korvaaja löydy. Iskuja ja jopa miehityksiä on Lähi-idässä nähty, aina yhtä huonoin seurauksin. Listaa ei varmaan tarvitse esittää. Iraniinkin on isketty ja poliittisesti painostettu. Viimeksi Israel iski Iraniin viime kesänä.

Veikkaukseni siis on, että mikään ei varsinaisesti muutu. Se on turvallinen veikkaus siinäkin mielessä, että mieluummin olen väärässä.

Iranin mielenosoitusten yhteydessä nousi pintaan taas ilmiö, joka näissä yhteyksissä aina toistuu: valitus siitä, miksi tästäkään asiasta ei puhuta. Tällä kertaa pään avasi kristillisdemokraattien kansanedustaja Peter Östman puolueensa tiedotteessa 12.1., jonka mukaan ”vihervasemmisto” on hiljaa Iranin tilanteesta ja vihjasi tämän johtuvan siitä, että Iran on Israelin vihollinen ja siksi saa sympatiaa ”vihervasemmistolta”.

Avainkohta ilmiön ymmärtämiseen on Östmanin kirjoituksen kohta: ”poliittiset toimijat, jotka normaalisti profiloituvat ihmisoikeuksien voimakkaina puolustajina, ovat olleet poikkeuksellisen hiljaa Iranin tilanteesta” (korostus minun).

Kristillisdemokraattien ei kukaan edes oleta puolustavan ihmisoikeuksia.

Vasemmistolaiset maailmanhalaajatädit ja muut kyynelsilmät saarnaavat maailman pahuudesta ja ihmisoikeusloukkauksista maissa, joista tavallinen X:n käyttäjä ei ole koskaan kuullutkaan niin, että kyllä siihen jo kyllästyy eikä jaksa muistaa, mistä kaikesta on pidetty melua. Sitten kun jokin asia trendaa omassa kuplassa, ei voi tietää onko jonkin maan ihmisoikeusloukkaukset jo laajalti tuomittu, varsinkin jos itse ei ihmisoikeusasioita aktiivisesti seuraa.

*

Ilmiössä on kaksi puolta: ne joilta odotetaan jonkinlaista puuttumista tai ainakin tietynlaista moraalista kantaa asiaan ja ne joiden ei oleteta kykenevän syystä tai toisesta moraaliseen arviointiin tai jopa moraaliseen toimintaan. On syynsä, miksi heikosta ihmisoikeustilanteesta odotetaan tuomitsevia lausuntoja nimenomaan ”vihervasemmistolta” eikä vaikkapa Riikka Purralta.

Ilmiö on vaikuttaa kaikkialla sisäpolitiikasta maailmanpolitiikkaan asti ja sen synnyttämään kaksinaismoraaliin syyllistytään poliittisen spektrin kaikilla laidoilla. Samalla tavalla maailmanpolitiikassa on maita, joilta odotetaan moraalista toimijuutta ja niitä, joita ei odoteta. Toisia kritisoidaan ja toisia ei, joko tästä syystä tai jostain muusta poliittisesta syystä. Tätä voi sitten käyttää sisäpoliittisena lyömäaseena: miksi jokin taho ei tuomitse jotain tapahtumaa.

Ja tietenkin sitä käytetään kulttuurisotaisaan kinasteluun sosiaalisessa mediassa.

*

Yhdysvallat on toiminut maailmanpoliisina viimeistään toisen maailmansodan jälkeen. Tämä on muissa maissa herättänyt vastustusta, mutta myös odotuksia siitä, että Yhdysvallat ja ”länsi” laajemminkin puuttuisi epäoikeudenmukaisuuksiin globaalisti. Kun Yhdysvallat liittolaisineen hyökkäsi vuonna 2001 Afganistaniin osana ”terrorisminvastaista sotaa”, vastustettiin sitä laajasti. Kun vuonna 2021 ulkopuoliset joukot vedettiin Afganistanista, Taliban valtasi maan nopeasti. Sen jälkeen monet sellaisetkin tahot, joiden voisi kuvitella vastustavan sotilaallisia interventioita ovat ilmaisseet huolensa ihmisoikeuksien ja etenkin naisten oikeuksien tilasta Talibanin hallitsemassa Afganistanissa. Maailma, toisin sanoen ”länsi” on unohtanut Afganistanin.

Yhdysvaltojen toimintaa on kritisoitu raskaasti, myös syystä. Venäjää kohtaan, ainakaan ennen vuoden 2022 Ukrainan sotaa, ei ole aivan samalla kritisoitu. Kylmän sodan aikana suomettuminen piti suut supussa ja varsinkin poliittisesti vasemmalla oli Neuvostoliiton apologeetteja. Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen Venäjän toivottiin demokratisoituvan ja liberalisoituvan, joten aivan jokaisesta pikku asiasta ei ole jaksettu huomauttaa. Silti kenellekään ei ole epäselvää, kumpi on demokraattisempi maa, Yhdysvallat tai Venäjä, tällä hetkellä tai lähimenneisyydessä. Venäjä on kuitenkin Venäjä, älkää nyt häiritkö, kun ne niin kovasti yrittävät kehittää itselleen demokratiaa.

Nyky-Venäjää ”ymmärtävät” lähinnä sellaiset vasemmistolaiset, jotka eivät ole huomanneet että Venäjä ei ole enää edes nimellisesti kommunistinen ja sellaiset oikeistolaiset, jotka ihannoivat autoritaarista systeemiä, kunhan sitä ei kutsuta kommunistiseksi.

Unkarin tilanne huolestuttaa: Viktor Orbánin johtamana maan kansalaisvapauksien pelätään olevan uhattuina. Freedom Housen tunnetun vertailun perusteella Unkari on sijalla 95 (Suomi on sijalla 1) ja jää sellaisten maiden kuin Bolivia ja Malawi taakse. Unkarin tilanne huolestuttaa kuitenkin vain suhteessa muihin EU-maihin. Vähemmän huolta herättää esimerkiksi Liberian sijoitus heti Unkarin jälkeen. Tähän toki vaikuttaa se, että ne ovat jossain kaukana toisella puolen maailmaa, missä ihmiset ovat mustia ja asuvat kenties viidakossa. Unkari on EU:ssa. Eurooppalaisen kulttuuriperimänsä ansiosta katsotaan olevan mahdollisuuksia vapauteen ja demokratiaan ja sen sellaiseen aivan eri tavalla.

Suomi on niin voimakkaasti suuntautunut länteen, että Yhdysvaltoja ja ”länttä” kritisoidessa se tuntuu lähes itsekritiikiltä. Ja ennen kaikkea: ”lännen” tiedetään olevan sitoutunut demokratiaan ja ihmisoikeuksiin tavalla, joka mahdollistaa muutoksen. Kyllä maailmassa diktatuureja ja ihmisoikeuksia rikkovia maita ja hallituksia riittää, mutta kuka kuvittelee, että Kiinan tai Saudi-Arabian kritisoiminen täällä Suomessa vaikuttaisi niihin mitenkään? Putiniin kohdistuva viha verkossa on tällä hetkellä voimatonta raivoa, jolla tuskin kukaan kuvittelee voivansa satuttaa kohdettaan.

Yhdysvaltain sota Vietnamissa on kaikille tuttu, enemmän siitä tehtyjen elokuvien kuin historiankirjoituksen vuoksi sinänsä. Vähemmän leffoja on tehty sitä edeltävästä Ranskan Vietnamin sodasta vuosina 1945–1954. Samaan aikaan Ranska kävi siirtomaasotaa Algeriassa, mistä ranskalaisille on jäänyt samanlainen kollektiivinen trauma kuin amerikkalaisille Vietnamin sodasta, mutta globaalisti jälkimmäinen on tunnetumpi. Sitä, että amerikkalaisten jälkeen Kiina hyökkäsi Vietnamiin vuonna 1979 ei muista enää kukaan.

Nykyisissä ristiriidoissa Euroopan ja Yhdysvaltojen välillä on kyse jälleen siitä, että Yhdysvalloilta odotetaan maailmanpoliisina toimimista ja osallistumista Euroopan puolustukseen ja sotilaallisten konfliktien ratkaisemiseen eri kriisipesäkkeissä. Tästä on niin vahva konsensus, että tätä odottavat sellaisetkin tahot, jotka kuitenkin suhtautuvat kriittisesti Yhdysvaltojen sotilasmahtiin ja vaikutusvallan kasvuun maailmassa. Kaikesta Yhdysvaltoihin kohdistetusta kritiikistä huolimatta sen kriitikotkin tunnustavat Yhdysvallat moraalisemmaksi toimijaksi kuin vaikka Venäjän tai Kiinan.

Vaikka Donald Trump on mitä on ja sekoittaa Grönlannin milloin Islantiin ja milloin Antarktikseen ja kertoo sveitsiläisille kuulijoille, että ”ilman meitä te puhuisitte saksaa”, on hän ehkä hieman oikeassa siinä, että amerikkalaisten ei pitäisi aina pelastaa eurooppalaisia näiden itse aiheutetuista ongelmista.

*

En ole Israelin ja Palestiinan tilannetta kommentoinut tässä blogissa, somessa tai kenenkään kanssa kasvokkain. Raotan matopurkkia kuitenkin parin rivin verran. Keskustelu käy kiivaana: toinen puoli suhtautuu ikään kuin palestiinalaisten siviilien kärsimykseen empaattisesti suhtautuminen tarkoittaisi Hamasin ihannointia ja toinen puoli ikään kuin Hamasilla ei olisi Palestiinassa kannatusta. Aloitan tällaisella pakotetulla tasapuolisuusjulistuksella, mutta menen aiheeseen kenties myöhemmässä postauksessa syvemmälle.

Käsiteltävän aiheen kannalta oleellinen huomio kuitenkin on Israelin saama kritiikki, joka on ollut jo pitkään voimakasta ja polarisoitunutta ja saanut 7.9.2023 tapahtumien jälkeen uusia kierroksia. Molemmat osapuolet oikeuttavat kantansa nimenomaan sillä, että vastapuolta kohdellaan silkkihansikkain eikä se saa osakseen kritiikkiä. Israelin kritiikin syyksi on epäilty antisemitismiä. Kristityt ovat tukeneet Israelia, koska Raamatun mukaan alue on juutalaisten luvattu maa ja juutalaisten paluu on yksi lopun ajan merkeistä, mutta ei mennä eskatologiaankaan tässä.

Olennaista Israelin tukemisessa ja vastustamisessa on, että Israel koetaan yhdeksi länsimaista. Osallistuuhan se Euroviisuihinkin, vaikkei sijaitse Euroopassa. Sen väestöstä merkittävä osa on muuttanut sinne länsimaista. Se on edelleen demokratia.

Kriitikoillakin on vähintään alitajuinen toive siitä, että protestit ja boikotit todella saavat Israelin muuttamaan toimintaansa. Samanlaista toivoa ei aseteta esimerkiksi alueelliseen suurvaltaan Saudi-Arabiaan.

*

Aikaisemmin kirjoitin Saudi-Arabiasta ja arvelin että Saudi-Arabia on suojeltu kahdelta puolelta: toisaalta se on Yhdysvaltain liittolainen (oikeanpuoleinen suoja), toisaalta ei-valkoiset arabit katsotaan rasismin uhriksi (vasemmanpuoleinen suoja). Samaan kimppaan voi laskea muut Arabian niemimaan valtiot Qatarin, Bahrainin, Kuwaitin ja Yhdistyneet Arabiemiraatit. Saudi-Arabian uhriaseman voi toki kyseenalaistaa mm. sillä, että maa on ultrarikas alueellinen sotilasmahti, jota eurooppalaiset eivät edes koskaan kolonisoineet.

Aiemmin siteeraamani Liisa Liimatainen vertailee kirjassaan Riikinkukko ja kameli: Iran ja Saudi-Arabia vastakkain (Rosebud, 2022) Irania ja Saudi-Arabiaa ja myös niiden kansainvälistä asemaa. Molemmat ovat ääri-islamilaisia (toinen sunni-, toinen shiiavaltainen) teokratioita, jotka edellämainitulla vapausindeksillä sijoittuvat pohjakastiin ja molemmat tekevät maailmanennätyksiä kuolemantuomioissa.

Iran on ollut vuosikausia vahvojen pakotteiden alaisena: juuri tämän vuoksi iranilaisilla on oikeutettu tunne, että koko maailma on heitä vastaan. Virallinen Iran on saanut osakseen kritiikkiä, mutta sen vastapooli, iranilainen oppositio kokee, että sen tukemiseksi ei ole tarpeeksi: gazalaisten kohtalo on saanut osakseen enemmän sympatiaa ja konkretiaa kuin iranilaisten toisinajattelijoiden. Östman ja suomalainen someoikeisto ei tietenkään ole itse keksinyt tätä meemiä, vaan syytöksiä on levitetty kansainvälisessä somessa laajemmaltikin. Suomeniranilainen Arman Alizad kirjoittaa Facebookissa ”lännen” suojelevan Iranin järjestelmää.

Saudi-Arabia sen sijaan on Yhdysvaltain liittolainen ja huomattavasti laimeamman kritiikin kohde. Yhdysvallat vie Saudi-Arabiaan niin paljon aseita, että on turha edes linkittää yhteen uutiseen. Myös Suomi on vienyt aseita, kuten kranaatinheittimiä Saudi-Arabiaan. Vuonna 2018 Sipilän hallitus jäädytti vientiluvat, mutta nykyinen hallitus, jossa myös kristillisdemokraatit istuu, aloitti viennin uudestaan vuonna 2024. Asevientiä Saudi-Arabiaan ovat kritisoineet vasemmistolaiset ituhipit ja muut maailmanparantajat. En sano, etteivätkö Peter Östman ja muut kristillisdemokraatit suhtautuisi Saudi-Arabiaan kriittisesti. Yhtään kriittistä lausuntoa tosin ei ole silmääni osunut, mutta toisaalta en seuraakaan kristillisdemokraattien keskustelua aktiivisesti.

Suomalaiset ministerit, kuten Wille Rydman Sakari Puisto ja Ville Tavio ovat rampanneet Saudi-Arabian vientitapahtumissa ja kritiikki on ollut aika olematonta. Se, että maa on ääri-islamilainen ihmisoikeuksia polkeva teokratia ei ole ongelma kauppasuhteita solmittaessa.

Ja siitä, mitä Saudi-Arabia tekee Jemenissä, ei jaksa kukaan kiinnostua.

*

”Miksi tästä asiasta ollaan hiljaa” on tyypillinen retorinen heitto, jota käytetään useammin kuin pitäisi. Sen etuna on, että kenelläkään ei ole luotettavaa mittaria siitä, kuinka paljon jostain asiasta todella puhutaan ja kirjoitetaan tai ideaalia siitä, kuinka paljon jostain asiasta todella pitäisi puhua ja miten. Tämä diskurssityyppi sisältää myös paradoksin: on tullut tavaksi hokea, että jostain asioista ei puhuta niin, että ei edes huomata, että niistä asioistahan juuri puhutaan eniten nimenomaan hokemalla, että niistä ei puhuta. Naisiin kohdistuvasta väkivallasta ei puhuta. Miehiin kohdistuvasta väkivallasta ei puhuta. Venäjää ei kritisoida. Yhdysvaltoja ei kritisoida. Ilmiön sisältämä paradoksi on myös sen edellytys: asiat, joista todella ei puhuta eivät herätä sellaista huomiota, että niistä syntyisi ”tästä ei puhuta”-hokeamia. Sudanin sota näyttäisi olevan edelleen käynnissä. Puolesta vai vastaan?

Kuka kritisoi ja ketä? Onko Saudi-Arabiaa kritisoitu? Kyllä on. Onko sillä ollut vaikutusta? No ei. Onko Irania kritisoitu? Kyllä on. Onko sillä ollut vaikutusta? Lopulta aika vähän. Voiko näitä maita verrata? Ehkä ei. Onko niitä kritisoinut enemmän vasemmisto vai oikeisto? En tiedä onko asiasta tehty tutkimusta, joten en lukitse kantaani.

Ennen kaikkea mielipiteet muodostetaan omaan identiteettiin perustuen ja tosiasiat tulevat vasta sen jälkeen. Se, että oma kanta vaikuttaa olevan oppositiossa ”valtamediaa” tai jotain yleistä mielpidettä vastaan niin, että voi kutsua itseään ”toisinajattelijaksi”, on vain plussaa.

Kuitenkin sellainen retoriikka, että ”miksi tästä ei puhuta” (= vastapuoli ei puhu), on lopulta aika onttoa.

Ja siksipä se juuri sopiikin nykyiseen meemipolitiikaan.

Olen seurannut Iranin tapahtumia syrjäsilmällä parikymmentä vuotta. Kiinnostuin siitä aikoinaan sosiaalisessa mediassa, joka aloitteli olemassaoloaan 2000-luvun alussa. Silloin alusta oli Facebookin edeltäjä Orkut, joka ei ollut kovin suosittu Suomessa (kenties nimestä johtuen), mutta omana aikanaan levisi mm. Brasiliassa, Intiassa ja juurikin Iranissa sekä Virossa, jossa asuin siihen aikaan. Sittemmin Google sulki palvelun, jotta se ei kilpailisi sen lanseeraaman Google+:n kanssa.

Orkutiin saattoi perustaa ryhmiä kuten Facebookiin ja siellä oli useita Irania politiikkaa käsitteleviä ryhmiä, joita seurasin. Monet nuoret olivat tyytymättömiä teokratiaan ja shariaan ja luonnollisesti suhtauduin heidän kamppailuunsa sympaattisesti. Sittemmin kukaan meistä ei ole enää nuori, mutta systeemi ei ole siellä muuttunut.

Iranilaisten oppositio vaikutti ryhmien perusteella moninaiselta ja hajanaiselta. Oli lukuisia ryhmiä, jotka kaipasivat länsimielistä demokratiaa, lukuisia ryhmiä jotka julistivat iranilaisten alkuperäistä islamia edeltävää uskontoa zarathustralaisuutta, ryhmiä jotka kaipailivat takaisin Reza Pahlavia ja shahin valtaa. Sekä tietenkin natsistisia ryhmiä, ovathan iranilaiset niitä alkuperäisiä arjalaisia erotuksena arabeista, jotka ovat seemiläisiä ja joiden kanssa iranilaiset ovat huonoissa väleissä virallisesti ja epävirallisesti (Orkut ei sensuroinut hakaristejäkään kovin aktiivisesti). Näiden vastapainona oli ryhmiä Iran–Israel-ystävyysseuroja.

Vahvasti otettiin kantaa myös Persianlahden puolesta: arabit nimittäin poliittisista syistä ovat halunneet vaihtaa vakiintuneen nimen Arabianlahdeksi. Naurettavia merenlahtien nimimuutoksia on tapahtunut siis aikaisemminkin.

Vuonna 2009 tyytymättömyys kulminoitui laajoihin mielenosoituksiin vilpillisiksi koettujen presidentinvaalien vuoksi, kun istuva konservatiivinen presidentti Mahmoud Ahmadinejad julistautui voittajaksi. Vapaaehtoisista koostuvat fanaattiset Basij-miliisijoukot tukahduttivat mielenosoitukset kovalla kädellä. Mielenosoitusten symboliksi nousi 26-vuotias nainen Neda Agha-Soltan, jonka tarkka-ampuja ampui kadulle. Jo silloin eli vahvana toivo, että nyt ajatollahien valta kaatuu.

Sittemmin mielenosoituksia on ollut jatkuvasti. Näistä huomionarvoinen on vuosi 2022, jolloin 22-vuotias nainen Mahsa Amini kuoli ”moraalipoliisin” käsittelyssä jouduttuaan pidätetyksi ”säädyttömästä” pukeutumisesta, koska ei ollut käyttänyt hijabia. Jälleen nuori nainen nousi mielenosoitusten symboliksi. Mielenosoituksia kuvattiin siihen astisista suurimmiksi ja kuolonuhreja oli lukuisia. Toivo eli vahvana, että viimein tapahtuisi todellisia yhteiskunnallisia muutoksia.

Viimeksi joulukuussa baarissa pöytääni lyöttäytyi nuorehko iranilaismies, joka mielellään kertoi kotimaansa poliittisesta tilanteesta (itse asiassa hän puhui 20 minuuttia sekunninkaan taukoa pitämättä, kunnes minun piti mennä) ja hän ennusti, että Iranissa valta tulee vaihtumaan aivan pian. Israel oli iskenyt Iraniin edellisenä kesänä, mihin keskustelukumppanini suhtautui myönteisesti.

Jo muutaman viikon sisällä nykyiset mielenosoitukset alkoivat Teheranissa.

*

Heille, joille asia ei ole entuudestaan tuttu, tiivistys Iranin poliittisesta järjestelmästä. Noin teoriassa Iran on tasavalta, jossa on presidentti ja parlamentti, jotka valitaan vaaleilla. Käytännössä valtaa kuitenkin pitää uskonnollinen johtaja, suurajatolllah Ali Khamenei, joka on alkuperäisen Ruhollah Khomeinin seuraaja. Iranilla on siis islamilaisen vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen ollut vain kaksi johtajaa. Ajatollahilla ja hänen johtamallaan uskonnollisella neuvostolla on veto-oikeus lakeihin ja he myös valitsevat vaalien ehdokkaat. Todellinen valinnanvapaus vaaleissa siis jää silmälumeeksi. Silloin, kun valituksi on tullut maallistuneempia poliitikoita, on virinnyt toivoa systeemin rauhanomaisesta muutoksesta. Käytännössä mikään ei ole kuitenkaan muuttunut ja siksi viimeisimmissä vaaleissa äänestysprosentit ovat jääneet olemattomiksi.

Ajatollah hallitsee suoraan myös Vallankumouskaartia, armeijaa armeijan sisällä. Vallankumouskaarti on sekä poliittinen että taloudellinen voima ja sen oligarkit pyörittävät miljardibisneksiä.

Iran ja Saudi-Arabia ovat olleet tukkanuottasilla ainakin Iranin vallankumouksesta asti. Siihen asti ne olivat ainakin teoreettisesti olleet lännen liittolaisia, nyt Iran on vahvasti länsivastainen valtio, jolle Yhdysvallat on ”suuri Saatana”. Saudi-Arabia (ja muut Arabian niemimaan pikkuvaltiot) ovat Yhdysvaltain liittolaisia. Ulkopolitiikan lisäksi jakava tekijä on, että Iranin islamin suuntaus on shiia, kun taas arabit ovat enimmäkseen sunnimuslimeja.

*

Liimatainen kertoo kirjassaan, kuinka vaaliehdokkaita saatetaan hylätä esimerkiksi sen vuoksi, että heillä on liian siisti parta. Oikeaoppisella muslimimiehellä toki on harottava risuparta.

Yllä mainitusta tuli mieleen, mitä Isabel Madariaga kirjoittaa Iivana Julman elämäkerrassa: 1500-luvulla ortodoksimunkeilta kiellettiin parrattomuus, koska pederastia, eli suomeksi munkkien keskinen homoilu oli laajalle levinnyt ongelma selibaattia harrastavissa luostareissa ja pelättiin nuorempien veljien siloposkien viettelelevän toisia munkkeja sodomian syntiin.

Ehkä tässä on kyse samasta ilmiöstä. Oli uskontokunta mikä hyvänsä, homouden houkutusta vastaan taistelu tuntuu olevan tärkeä asia.

*

Iranin tilanne jo aikoinaan sai minut esittämään kysymyksen: miksi diktatuurit pysyvät vallassa, jos kukaan ei niitä kannata? Täytyyhän siis olla diktaattorin lisäksi ainakin jokin ihmisryhmä, joka haluaa diktatuuria?

Liisa Liimatainen esittää kirjassaan Riikinkukko ja kameli (Rosebud 2022) arvion vuoden 2009 mielenosoituksista kirjoittaessaan, että konservatiiveja Iranissa on tavallisesti kannattanut n. neljännes äänestäjistä. Suomen Lähi-idän instituutin johtaja Susanne Dahlgren puhuu Ylen haastattelussa n. viidenneksestä. Bruno Jäntti viittaa Ulkopolitiikka-lehdessä 2023 julkaistussa artikkelissaan hollantilaisen tutkimussäätiö Group for Analyzing and Measuring Attitudes in Iran tutkimukseen vuodelta 2023, jonka mukaan vain 15% iranilaisista kannattaisi islamilaista tasavaltaa. Otos oli 200 tuhatta haastateltavaa, mutta tulosta saattaa vinouttaa se, että haastateltavista viidennes asui Iranin ulkopuolella (Jäntin artikkelissa prosenttiluvut ovat väärin päin).

Torstain Helsingin sanomien jutussa ajatollahien kannatusta kuvataan alun perinkin marginaaliseksi ja että uskonto vain sattui olemaan vuonna 1979 kaikkia shaahin valtaan tyytymättömiä yhdistävä tekijä. Toisaalta heti vallankumouksen jälkeen pidetyssä perustuslakia koskevassa kansanäänestyksessä islamilaista tasavaltaa kannatti 99,3 % äänestäjistä. Usko muutokseen varmasti oli kova, mutta kuten tavallista, vallankumous söi lapsensa ja sen jälkeisessä terrorissa murhattiin tuhansia, etupäässä heitä jotka olivat ottaneet ”vapauden” ja sen sellaisen liian kirjaimellisesti.

Eräs olettamus on, että nykyhallinnolla on vahva kannatus maaseudulla: varakkailla maanomistajilla on perinteisesti ollut vain menetettävää modernisaatiossa. Perinteisesti kaikkialla maalaisväestö on ollut konservatiivisempaa ja uskonnollisempaa. Varsinkin nuoret keskiluokkaiset teheranilaiset ovat kaivanneet demokratiaa, vapautta ja länsimaalaista kulutuskulttuuria. Kuitenkin talousongelmien, inflaation ja kuivuuden vaikuttaessa kaikkiin väestöryhmiin, myös muut kuin kaupunkilaiset nuoret ovat alkaneet kapinoida.

Modernisaatiota yritettiin jo 1950-luvulla Mohammad Mosaddeghin aikoina. Mosaddegh oli poliittiselta suuntautumiseltaan nationalisti, mutta hän ajoi runsaasti sosiaalisia uudistuksia, jotka paransivat köyhimpien asemaa. Hänen kohtalokseen koitui yritys kansallistaa Iranin öljyvarat, jonka seurauksena britit ja USA järjestivät vallankaappauksen, joka toi shaahin valtaan.

Myös shaahi yritti modernisoida maata puolipakolla. Erityisesti hänen maareforminsa oli varakkaiden maanomistajien epäsuosiossa; siinä jaettiin rikkaan eliitin maata varattomille. Uudistuksista huolimatta lopulta shaahiin ei ollut tyytyväinen oikein kukaan: toiset halusivat enemmän edistystä, toiset eivät mitään muutosta ja hänen tuhlaileva elämäntyylinsä oli liikaa kaikille.

Olen kuullut väitettävän myös, että islam olisi ulkoa tuotu epäiranilainen ilmiö ja että kansaa sortaisi todellisuudessa jokin ulkoinen tekijä. Verkossa törmäsin jopa huhuun, jonka mukaan Basij-joukot olisivat etnisiä arabeja, mutta tämä vaikuttaa lähinnä salaliittoteorialta. Näkisin tämän iranilaisten omaksi selitykseksi sille, miten oma kansa voi sortaa itseään. Samalla tavalla Suomessa vuoden 1918 tapahtumia jo aikalaiset selittivät, että taisteltiin venäläisiä joukkoja vastaan, ei toisia suomalaisia. Edellä mainittu keskustelukumppani kertoi, että Iranissa iranilainen musiikki ja kulttuuri on kielletty uskonnollisista syistä ja hänelle islam oli ulkoa päin tuotua kulttuuria (hänen sanavalintansa oli kutsua ilmiötä ”rasismiksi”).

Kirjassa Iran: huntu ja Haaste (Rauhanpuolustajat 2009) Liisa Liimatainen haastattelee tavallisia iranilaisia, joista osa on pappisvallan vastustajia, osa kannattajia. Kannattajissa on aivan tavallisia ihmisiä, taksikuskeja, leipureita ja insinöörejä. Kirja on kirjoitettu Ahmadinejadin presidenttikaudella ja haastateltujen mukaan elämä on aidosti parantunut. Ahmadinejad on populisti–konservatiivi, joka presidenttikaudellaan tuli tunnetuksi räväköistä mielipiteistään ja möläytyksistään.

Trumpin johtama Yhdysvallat on asettanut Irania kohtaan talouspakotteita. Tämä on toisaalta nostanut konservatiivien kannatusta ja saanut kansalaiset kannattamaan vallitsevaa järjestelmää; kokemus siitä, että kansainvälinen yhteisö kohtelee Irania epäreilusti, on aito. Toisaalta monet mielenosoitukset ovat saaneet alkunsa heikentyvän talouden johdosta, joka taas on seurausta pakotteista; Iran on luonnonvaroiltaan rikas ja teollisesti kehittynyt valtio.

Huomiota ovat herättäneet Trumpin lausunnot, joissa hän on luvannut jopa konkreettista sotilaallista apua Iranin mielenosoittajille. Ulkoinen uhka jopa vahvistaa nykyhallintoa: vallassa on autoritäärinen kurkunleikkaajaroisto, mutta hän on sentään meidän autoritäärinen kurkunleikkaajaroistomme. Ulkoisten interventioiden historia Lähi-idässä osoittaa, että demokratiaa ei ole sotavoimin saatu vietyä oikein minnekään.

Tämän kääntöpuolena on se, että vaikka nykyhallinto ei nauttisi laajaa kannatusta, oppositiolla ei ole tarjota selkeää vaihtoehtoa, jonka taakse kaikki tyytymättömät ryhmät voisivat asettua.

Aina kun uutisoidaan, kuinka kansa taistelee sortajaa vastaan, unohdetaan sortaja on sitä samaa kansaa. Venäjän hyökättyä Ukrainaan jouduttiin pohtimaan, kannattavatko ”tavalliset” venäläiset sotaa vai Putin yksinkö siellä taistelee. Trumpilla on vahva kannatus Yhdysvalloissa. Itse asiassa Trumpilla on kannattajia myös Yhdysvaltain ulkopuolella.

*

Jälleen siis Iranissa mellakoidaan ja uutiset ja sosiaalinen media odottavat henkeään pidätellen: joko nyt? Tällä hetkellä levottomuudet ovat laantumaan päin.

Miliiseihin varmasti valitaan psykopaattisimpia roistoja mitä löytyy, mutta jossain vaiheessahan heidänkin täytyy kyllästyä ampumaan aseettomia nuoria kaduille. Mutta saavutetaanko mielenosoituksilla aitoa muutosta?

En ole itse kovinkaan toiveikas. Systeemi pysyy pystyssä niin kauan kuin sillä on kannatusta.

Verkossa on levinnyt Kokoomuksen viime torstaina askartelema kuvaaja, jossa vertaillaan eri maiden julkisyhteisöjen menojen suhdetta bruttokansantuotteeseen.

Ensimmäinen huomio on se, että Kokoomuksen ”avoin kirje” osoitetaan SDP:n Antti Lindmanille. SDP on tällä hetkellä opposiotiossa. Kokoomus taas on hallituspuolue, kuten on ollut vuoden 1987 jälkeen lähes yhtäjaksoisesti (kymmenestä hallituksesta mukana kahdeksassa). Tulee mieleen kokoomuskaksion Lasse Mannistön ja Sanni Grahn-Laasosen ”turhien lakien” norminpurkutalkooot. Ironisesti kirjoittajat itse olivat eduskunnassa äänestäneet näitten lakien puolesta.

Juurikaan analyyttistä keskustelua ei ole virinnyt siitä, mitä julkisyhteisöjen menojen suhde bruttokansantuotteeseen tarkoittaa.

Kuten monet kommentoijat ovat huomauttaneet, tilasto ei ole vertailukelpoinen maiden välillä mm. siinä, että Suomessa eläkkeet lasketaan julkiseen sektoriin, kun taas Ruotsissa ei.

Aikaisemmin vuonna 2014 Helsingin uutiset sai Julkisen sanan neuvostolta langettavan päätöksen harhaanjohtavasta kolumnista, jossa esitettiin vastaava väite. Tällöin kritiikki kohdistui aloittavaan Alexander Stubbin (kok) hallitukseen:

Julkiset menot ovat pian 60 prosenttia kansantuotteesta, mutta sen rahoittava yksityinen sektori on suppeampi ja kansantuote pienempi kuin vuonna 2007 finanssikriisin alkaessa. Maailman korkeimpiin kuuluva, 50 prosenttia hipova kokonaisveroaste lamaannuttaa kuluttajatkin.

Julkisen sanan neuvoston arvostelun mukaan kolumni antaa yleisölle väärän kuvan asioiden mittasuhteista.

Poliittinen muisti on toki paljon lyhempi kuin 12 vuotta ja aina säännöllisin väliaijoin tämä aihe nousee esiin. Kokoomuksen tämän viikon postauksessa ”julkiset menot ovat vuosikausien saatossa paisuneet massiivisiksi”. Ilmeisesti ei kuitenkaan Sipilän, Kataisen tai Stubbin hallitusten vuoksi. Ehkä vuoden 2014 tilanne oli myös Marinin hallituksen vika.

Monelle on Kokoomuksen postauksesta jäänyt mielikuva, että brutto­kansan­tuotteesta menisi 58 prosenttia julkisen talouden ylläpitämiseen. Tilastokeskuksen pääjohtaja Marjo Bruun valaisi vuonna 2014 asiaa otsikolla ”Miten mitata julkisen sektorin kokoa”:

Tuotannon arvoa kuvaava brutto­kansan­tuote ei koostu julkisista ja yksityisistä menoista vaan yksityisestä ja julkisesta arvonlisäyksestä, joka tarkoittaa kansan­taloudessa tuotettujen tavaroiden ja palveluiden arvoa. Julkinen sektori tuottaa Suomessa viidesosan brutto­kansan­tuotteesta ja yksityinen sektori neljä viidesosaa.

Vuotta aikaisemmin Tilastokeskuksen yliaktuaari Olli Savela kommentoi samaa asiaa.

Suomalainen julkinen sektori toki on suuri ja suurempi kuin esimerkiksi listalla paremman sijoituksen saaneella Bulgarialla.

Kuitenkin lääkäreitä, sairaanhoitajia, poliiseja ja opettajia tarvitaan. Ajatus, että julkinen sektori lasketaan kuluiksi ja yksityinen sektori tuloiksi, johtaa ajatukseen, että yksityistämällä terveydenhuolto tai vanhustenhoito muuttuisi se menoista tuloiksi. Tämä tietenkin Kokoomuksen ideologiaan sopisi.

Tällä hetkellä kotimaan talous ei kasva, koska ihmiset eivät uskalla kuluttaa. Markkinatalous kuitenkin vaatii jatkuvaa kasvua ja jatkuva kasvu uusien tarpeiden synnyttämistä kuluttajissa. Epävarmassa taloustilanteessa kansalaiset kuluttavat vain välttämättömiin asioihin. Tämä onkin johtanut systeemitason ongelmaan, jossa meidän pitäisi kuluttaa yhä enemmän asioihin, joita emme tarvitse, jotta voisimme saada asioita, joita tarvitsemme.

Yle kehottaa klikkiotsikossaan ”Onko kaikki kunnossa, jos kynsihoitaja näyttää olevan aina töissä?” tarkkailemaan näkyykö ympäristössä työperäistä hyväksikäyttöä. Jutun mukaan viranomaisille työperäisen hyväksikäytön ja ihmiskaupan tunnistaminen on vaikeaa. Kuluttajalle tämä voi näkyä mm. työntekijän olemuksessa.

Edellisessä kirjoituksessa alustin maahamuuttoon ja siirtolaisuuteen liittyvien aiheiden käsittelyä ja lopussa sivusin myös työperäistä hyväksikäyttöä.

Aiheesta on kirjoittanut myös kirjan Paavo Teittinen otsikolla Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen (Gummerus 2025). Aikaisemmin Teittinen on kirjoittanut toimittajana juttuja mm. työntekijöiden hyväksikäytöstä nepalilaisissa ravintoloissa ja thaimaalaisten marjanpoimijoiden työoloista. Itse kirja on minulta vielä lukematta.

Maahanmuuttajien heikoista työoloista on tulossa maan tapa. Oletko koskaan nähnyt kantasuomalaista Wolt-kuskia? Mutta kuten nettikommentoijat minulle selittävät, onhan köyhistä maista tulevilla maahanmuuttajilla silti Suomessa paremmat olot kuin kehitysmaissa, joissa suomalaisten mielikuvissa on vain nälkää ja kuolemaa. Saisivat olla kiitollisia, että pääsevät tänne ajamaan pitsamopoa tihkusateessa tai siivoamaan vessoja riistopalkalla tai poimimaan marjoja vaikka ilman palkkaakin.

En epäile, etteivätkö ihmiset vilpittömästi myös vastustaisi maahanmuuttajien hyväksikäyttöä. Ongelma kuitenkin on siinä, että vilpitön tahto ja yksittäistapauksiin puuttuminen ei auta, koska ongelmat ovat rakenteellisia. Taloudellinen eriarvoisuus synnyttää hyväksikäyttöä. Ulkomaalaiset työntekijät ovat usein työnantajansa armoilla, koska heidän oleskelulupansa on riippuvainen työpaikasta.

Entä sitten seuraava sukupolvi? Kaikista sosiaalivaltion toimenpiteistä huolimatta kantasuomalaistenkin vähäosaisuus periytyy. Olisi kaunis ajatus, että kielitaidottoman Wolt-kuskin lapsillakin olisi samat mahdollisuudet kuin keskiluokkaisilla kantasuomalaisilla, mutta tuskinpa on. Syitä löydetään poliittisesta ajatusmaailmasta riippuen kaksi: maahanmuuttajien ”rodullisiin” ominaisuuksiin liittyvät, eli rasistiset syyt sekä näihin oletettuihin syihin perustuva rasistinen syrjintä. Todellisuudessa maahanmuuttajia koskee sama sosiologinen mekanismi kuin kantasuomalaisiakin: jos olet köyhä, kouluttamaton ja muulla tavalla marginalisoitu, lapsesikin tilastollisesti ovat.

*

Lopuksi asiaa rötöstelevistä maahanmuuttajista. Helsingin sanomat teki jostain syystä jutun joensuulaisesta Kai Tallgrenista, joka 90-luvun skininä hakkasi porukkaa kadulla. Näennäisenä syynä oli maahanmuuttajien vastustaminen, mutta kuten kaikki 90-luvulla eläneet muistavat, skinit hakkasivat porukalla kaikkia, jotka eivät sattuneet miellyttämään, koska maahanmuuttajia oli lopulta niin vähän. Tallgren oli mukana järjestäytyneessä huumerikollisuudessa ja asui 10 vuotta Ruotsissa. Hänen pisin tuomionsa oli 8,5 vuotta huumerikoksesta ja rekisterissä on myös rattijuopumuksia, pahoinpitelyitä ja kirjanpitorikos.

Jutun mukaan ”Tallgren on vakuuttunut, että maahanmuutto on syynä esimerkiksi Ruotsin jengirikollisuuteen.” Hän on varmasti oikeassa, sillä hän juuri itse on rötöstelevä, rikosjengiin kuuluva maahanmuuttaja.

Uutisten mukaan työttömyys on kasvanut nykyisellä hallituskaudella 60 000:lla huolimatta siitä, että hallitus erityisesti kampanjoi työllisyyden parantamisella. Huolimatta siitä, että työttömyysturvaan on tehty heikennyksiä ja työttömiä ajettu ahtaammalle, työttömyys ei ole laskenut.

Korkea työttömyys johtuu heikosta taloustilanteesta. Se taas johtuu siitä, että suomalaiset eivät kuluta tarpeeksi. Hallituksen mukaan suomalaisten haluttomuus kuluttaa ei johdu heikosta taloustilanteesta.

Toisaalta hallitus itse ajaa viestiä, että kaikesta pitää säästää ja että suomalaiset elävät yli varojensa.

Itse olisin taipuvainen ajattelemaan, että säästäminen on hyve. Markkinatalouden logiikka taas on, että ihmisille pitää aina vain luoda uusia tarpeita, koska kulutuksen pitää kasvaa, jotta talous kasvaisi. Ja jos talous ei kasva, sijoittajat vetävät rahansa pois Suomesta eikä kelllään ole enää hauskaa.

Samaan aikaan samat lehdet kirjoittavat, kuinka liikakulutus tuohoaa luonnon ja ilmaston.

Puhumattakaan työvoimapulasta.

Mutta työttömyydestä: töitä ei ole enää edes korkeakoulutetuille. Lääkkeeksi tarjotaan parempia työnhakutaitoja tai karenssia. Voi myös työllistää itse itsensä.

Tapa, jolla työttömyydestä puhutaan on että taloustilanteesta huolimatta työttömät itse ovat syyllisiä tilanteeseensa. Kuitenkin työttömyys on väistämätön, ellei jopa välttämätön osa systeemiä, koska työttömyyden laskiessa työvoimakulut nousevat ja inflaatio kiihtyy ja yritysten kannattavuus laskee.
Voi tietysti olla, että teoria ei pidä paikkaansa (phillipsin käyrät sun muut), mutta haluaisin kuulla, miten talousosaajapuolueena itseään profiloiva Kokoomus kommentoisi asiaa. Onko työttömyyden vähentäminen edes teoreettisesti mahdollista vai onko työttömien ruoskiminen pelkästään ideologinen valinta ja puhdasta ilkeyttä? Jos ”luonnollinen työttömyysaste” on vähintään sen 6%, mitä nämä ihmiset ovat tehneet työttömyyden ansaitakseen ja miksi heitä pitää rankaista asiasta, johon he eivät voi vaikuttaa?