Tekijä: Joni Kärki

Loppuun kulunut kapina (Peitsamo vs. Jackass)

Jantso Jokelin kirjoittaa Veikkauksen lehdessä otsikolla Itsetuhon aikakapseli millenniaaleille (yllättävän hyvä lehti muuten urheilulehdeksi, ja Jokelinin juttuja on tässä blogissa aikaisemminkin kommentoitu). Esseessä hän analysoi Jackass-sarjaa, omin sanoinensa ”syvällisemmin kuin mitä se ansaitsee”. Itse en kyseistä sarjaa koskaan nuoruudessani katsonut (eikä myöhemminkään ole tullut tarvetta), mutta tiedän suurin piirten mistä on kyse. Duudsoneita katsoin silloin kun he olivat vielä Moon Tv:llä, eli ”uskottavia”.

Analysoin ja jatkan eteenpäin Jokelinin esseen kohtaa:

Samaan aikaan vuosikymmenien ajan auktoriteetteja kohti suuntautunut kapina näytti kääntyvän yhä enemmän sisäänpäin: oman ruumiin, mielenterveyden ja arvokkuuden romuttamiseksi. Aivan kuin kaikki muut vastahankaisuuden muodot olisi selattu loppuun, eikä hyvinvoiva ja tylsistynyt nuoriso osannut enää muuta kuin hypätä kirjaimellisesti kaivoon muiden mukana.

Nuorisokulttuureiden ytimessä on perinteisesti ollut kapina. Varmasti niin on aina ollut ja kulttuurihistoriaa taakse päin kelatessa löytyy paheellisia hasiksentuoksuisia tulenkantajien itämaisia iltoja ja Sturm und Drang -romantikoita, jotka omituisilla metaforillaan menivät pilaamaan klassisen runouden. Varsinaisesti nuorisokulttuurista voidaan kuitenkin puhua vasta 1950-luvulta eteenpäin suurten ikäluokkien tullessa täysi-ikäiseksi samaan aikaan kun kulutuskulttuuri, äänilevyteollisuus, televisio ja muut modernit ilmiöt yleistyivät. Kulttuuri-ilmiöt, muoti ja populaarimusiikki yhdistivät nuorta sukupolvea globaalisti. Haluttiin kapinoida taantumuksellisuutta ja sodan käynyttä edeltävää sukupolvea vastaan.

Kapinan taustalla oli vasemmistolaisia motiiveja, liberaalia vapaudenkaipuuta tai ihan vain ”rock ’n’ rollia”. Sodan jälkeen yhteiskunnassa olikin monia epäkohtia, joita voi pitää modernin kasvukipuina. Teollistuminen oli alkanut Iso-Britanniassa 200 vuotta aikaisemmin, mutta monessa mielessä saavutti esimerkiksi Suomen vasta 1950-luvulla. Sen synnyttämä vauraus ja hyvinvointi ei ollut jakautunut tasaisesti, mutta sen synnyttämät epäkohdat kuten kaupungistuminen ja perinteisen agraarisen elämäntavan tuhoutuminen koskettivat monia. Sen lisäksi yleinen ilmapiiri oli muuten vain ankea ja kaikkeen epäsovinnaiseen suhtauduttiin kielteisesti.

Kapinan taustalla ei kuitenkaan ollut mitään yhtenäistä poliittista ohjelmaa. Kapinan kyllä tunnisti, kun sen näki. Oikeastaan kapinan muodosta tuli tärkeämpi kuin sisällöstä. Suurimmalla osalla ei ollut muuta agendaa kuin ”hauskanpito”, mutta agendalla koettiin olevan oikeutus, koska konservatiiviset edeltävät sukupolvet halusivat sen kieltää. Suomessakin oli omituinen ”rukouslauantaiden” perinne, jolloin ei saanut tanssia. Oli kyseessä sitten modit, rokkarit, hipit tai punkkarit, särökitaroiden, hiusmuodin ja huomiota herättävän käytöksen tarkoitus oli ärsyttää vanhempia (punkkareiden kohdalla tosin heidän hippivanhempansa jo alkoivat ymmärtää kapinoivia nuoria ja suhtautua heihin myötämielisesti, katu-uskottavat punkkarit taas ottivat hipit vihollisikseen).

Musiikin ulkopuolella kapinallista narratiivia rakensivat sellaiset hahmot kuin Larry Flynt, Hunter S. Thompson, Howard Stern, Douglas Kenney jne. Heistä kertovat elokuvat ovat rakentaneet heistä historiallisia hahmoja, vapauden esitaistelijoita. Oleellista ei ole heidän sanottavansa, vaan vapaus sanoa se, oli sitten kyseessä päihteet, porno tai ihan vain ”huono maku”. Esimerkkejä tällaisista hahmoista tai heistä tehdystä elokuvista voisi luetella loputtomasti ja kaikissa narritiivi on selvä: nuori kapinallinen haluaa järkyttää vanhempia sukupolvia, sanoo tai kirjoittaa jotain järkyttävää ja tosikkomainen vanhemman sukupolven edustaja järkyttyy, seuraa oikeusjuttuja ja niin edelleen.

Ja tottahan on, että aika pieni teko riitti järkyttämään. Suomessa oman aikansa kapinallisia hahmoja olivat mm. M. A. Numminen, joka lääkärikirjan julkisesta lukemisesta joutui pidätetyksi tai vaikkapa Martti ”Huuhaa” Innanen, tai Veikko Ennala joka oli omanlaisensa ”gonzo-journalisti”.

Tultaessa 90-luvulle tilanne alkaa kuitenkin muuttua. Yhteiskunta oli 80-luvun mittaan liberalisoitunut ja tupo-Suomen hyvinvointi alkanut jakautua tasaisemmin (huolimatta 90-luvun alun lamasta). Seksuaalinen vallankumous oli tullut, mennyt ja lässähtänyt, rock-musiikki oli valtavirtaa, televisioon pääsivät jo värillisetkin, pornografiaa oli avoimesti saatavilla, vaikka Internet odottikin vielä tuloaan. Pelkillä rumilla puheilla tai äänekkyydellä ei saanut enää paheksuntaa aikaiseksi ja nuorisokulttuuri alkoi muuttua yhä nihilistisemmäksi. Suomessa nähtiin saatananpalvontakohut ja rasistiset skinit (menemättä tässä skinheadien historiaan sen pidemmälle), jotka eivät edes yrittäneet esittää taistelevansa jonkin ”paremman maailman” puolesta.

Ensin kadotettiin sisältö, sitten muoto. Niin sanotusta kapinasta tuli itsensä toistoa niin pitkälle, että edes muoto enää riitä järkyttämään. ”Kapinallisuus” on oma lajityyppinsä. Mitä vastaan muka se ”kapinoisi”? Suuryrityksiä, jotka toimivat sponsoreina ja myyjinä ja ottavat kyseisen formaatin tv- ja radiokanavilleen ja oheistuotteilla vetävät isot rahat välistä? Vai ”yhteiskuntaa”, joka hädin tuskin enää vaivautuu edes paheksumaan, kieltämisestä puhumattakaan?

Äärimmilleen vedettynä lajityyppi saattaa hetkittäin järkyttää, tai pikemminkin saamaan meidät teeskentelemään järkytystä. Lajityypin konventioiden mukaisesti se on rakentanut oman vastaanottonsa siten, että jos kyseinen hölmöily on mielestäsi hölmöä, kuulut niihin konservatiivisiin ilonpilaajiin, joita vastaan se kapinoi.

Tällaisessa ympäristössä ainoa keino pyrkiä ”transgressioon” on Jackassin kaltainen nihilistinen itsensä turpaan mätkiminen ilman mitään sen syvällisempää ”viestiä”. Tai esimerkiksi mukapaheellisten reality-sarjojen aurinkorantasinkut.

Tähän pätee se, mitä Slavoj Žižek sanoo ideologiasta: toimiakseen ideologian kenenkään ei tarvitse uskoa siihen, täytyy vain uskoa, että joku muu uskoo. Tietyntyyppisiä ”kapinallisia” sisältöjä voin katsoa sillä mielellä, että ”joku tästä pahoittaa mielensä”, vaikka todellisuudessa harva kai enää sekstistä televisiossa järkyttyy. Uskon myös, että joitain todella huonoja tv-sisältöjä rakennetaan sen varaan, että joku niitäkin ”vihakatsoo”, eli katsoo vain sen vuoksi kuinka aivottomia ne ovat ja jollain tasolla osoitus kulttuurimme rapppiosta.

Tai mitä pitäisi ajatella jostain Kari Peitsamosta, joka vuorotellen julistautuu kommunistiksi tai konservatiivi–kristityksi ja nyt Twitterin löydettyään (en linkkaa) putinistiksi ja twiittailee homofobisia ja sotaa ylistäviä nettioksennuksia, koska se on hänen mielestään kapinallista? Se, että hän nimittää Hurriganesia huumeidenvastaiseksi musiikiksi osoittanee, että hän provoaa, eli ”trollailee”, kuten tavataan sanoa, eli ei edes yritä olla tosissaan. Ainoa tapa saada huomiota on sisällötön narsistinen uhoaminen, tässä tapauksessa levittämällä ihmisvihaa. Mikään hippuhuttu ei enää herätä huomiota, sen saamiseksi pitää vähintään sympata fasismia.

Voi jopa kysyä vihaako Kari oikeasti homoja. Tai varmasti vihaa, mutta kuinka usein keskiverto heteromies joutuu oikeasti homojen ahdistelemaksi arkielämässään, vaikka ei olisikaan Exit only -tatuointia pakarassaan, kuten entisellä vapaapainijalla? Tai onko Karilla Venäjään, Putiniin tai Ukrainan sotaan sen kummempaa suhdetta kuin uutisten kautta meillä kaikilla? Vihan ja ihailun kohteet ovat ilman referenttiä. Samalla tavalla kuin Jackassin sähköiskujen antaminen peräaukkoon, rockin niin sanottu kapina on yhtä lailla kadottanut merkityksensä ja muuttunut pelkäksi hölmöilyksi. Välillä voi olla kommari, välillä uskis, välillä voi hakata itseään vaikka vasaralla päähän.

Valkama vs. Mallinen ja aitofiktio

Kirjallisuuskentällä viime viikolla kohistiin Meri Valkaman erikoislaatuisesta käsittelystä Parnasso-lehdessä. En kommentoi kohua enkä kirjoitusta ennen kuin ehdin lukea Jukka Mallisen jutun Parnassossa (itse romaania Sinun Margot en ole lukenut myöskään).

Puutun kuitenkin yhteen kohtaan Valkaman Facebook-päivityksessä:

Väittämällä, että romaanin käyttövoimana ovat omat muistoni Mallinen väittää käytännössä, että kirjani on autofiktiota ja perustuu omaan elämääni.

Itseäni, jota tämä autofiktio-buumi häiritsee, huolestuttaa myös se trendi, että mitään kirjallisuutta ei osata enää lukea fiktiona (eikä oikein kirjoittaakaan). Ihmisten lukutaito on siinä määrin heikentynyt, että ei enää kyetä sellaiseen abstraktiin ajatteluun, jossa kirjan teksti olisi jotain muuta kuin kirjailijan oman elämän tai ajatusmaailman projisointia. Näköjään tämä vaivaa jopa ammattilukijoitakin. Televisiossa ja elokuvissa sentään tekijöillä on visuaalisia työkaluja, joilla viedä kurkistamaan vastaanottaja toisiin maailmoihin ja toiminta samaistuu näyttelijöihin. Teksti paperilla kuitenkin vaatii vastaanottajaltaan enemmän aktiivisuutta ja jos kompetenssi loppuu kesken, tullaan sellaisiin naiiveihin tulkintoihin kuten ”romaani perustuu kirjoittajansa muistoihin”.

Tällä ei mitenkään erityisesti viitata Mallisen juttuun (ainakaan ennen kuin luen sen), vaan ilmiöön yleensä. (Sekä esimerkiksi Jyrki Lehtolan viime perjantaiseen kolumniin, jota lukijat eivät tuntuneet kommenttien perusteella ymmärtävän. Mitä helvettiä lukutaidolle tässä maassa on tapahtunut?)

Asiassa on minulle erityisen henkilökohtainen puoli. Olen aina pitänyt suorastaan ahdistavana sitä, että joku ottaisi fiktiiviset tekstini tosissaan. Aloitin kirjoitusharrastukseni siinä 12-vuotiaana, kuten tavataan tehdä, ja kirjoitin jotain fantasiajuttuja, kuten myös siinä iässä tavataan tehdä. Jossain vaiheessa murrosiässä yläasteen ja lukion välillä siirryin realistisempiin aiheisiin. Koska minulla ei ollut juurikaan lukijoita, isäni luki joskus juttujani, joskus ilman lupaakin. Tämä oli erityisen traumaattista, varsinkin kun hän luki niitä ”totena”. Ilmiselvät viittaukset reaalimaailmaan hän tulkitsi todisteeksi siitä, että ne kertovat elävästä elämästä, poikkeamat ”virheiksi”. Tämä jätti sellaisen jäljen, että olen aina tuntenut vastenmielisyyttä sellaisia tulkintoja kohtaan, joissa fiktio luetaan kirjoittajansa muistoina, elämänä tai muuten vain 1:1 ikään kuin hän olisi ”sitä mieltä”.

Kirjallisuutta opiskellessa tunsinkin vapauttavana sen perusajatuksen, että kirjoittajaa ja kertojaa (sekä päähenkilöä jne) ei tule sekoittaa kirjailijaan. Tämä ajatus oli voimakkaimmillaan sellaisissa kirjallisuusteoreettisissa suuntauksissa kuin formalismi, uuskritiikki, strukturalismi ja poststrukturalismi, vastakkaista kantaa kutsuttiin ”biografismiksi”, usein väheksyen. Jossain määrin uusimmat suuntaukset ovat sittemmin horjuttaneet näitä käsityksiä, mutta edelleen kirjallisuuden tulkinnassa pidetään kiinni siitä, että teoksen ja kirjoittajan henkilökohtaisen elämän välille ei pidä vetää yhtäläisyysmerkkejä ja silloin, kun lähdetään tulkitsemaan mitä ”kirjailija on oikeasti mieltä” tulisi olla erityisen huolellinen perusteluissaan. Tai ainakin näin luulisi.

Tämän lisäksi termin ”autofiktio” käyttö häiritsee. Ilmeisesti tänä päivänä sillä tarkoitetaan mitä tahansa kirjoittajan omaan elämään viittaavaa materiaalia. Jos tarkkoja ollaan, niin autofiktio on teos, jossa kirjoittajan ja päähenkilön nimi on identtinen, mutta tapahtumat fiktiivisiä. Sen sijaan teos, jonka päähenkilöllä on eri nimi (”alter ego”), mutta tapahtumat ovat todellisten tapahtumien innoittamia, on elämänkerrallinen romaani. Mitä tällä sitten on väliä? Tavalliselle lukijalle tuskin mitään, mutta kuvittelisi että kun kirjallisuuden ammattilaiset käyvät keskustelua Suomen arvotetuimman kirjallisuuslehden sivuilla, sentään keskeiset termit olisivat kunnossa.

Mitä venäläinen fasismi tarkoittaa?

Olen aikaisemmin kirjoittanut ainakin Salaliittoteoriat ja politiikka -otsikon alla fasismin käsitteestä venäläisessä kontekstissa. Ongelma on siinä, että fasismi/natsismi ovat siellä päin aivan eri asia kuin lännessä. Kun venäläiset poliitikot laukovat avoimen antisemitistisiä kommentteja tai syyttävät juutalaista Zelenskyä natsiksi, ihmettelemme eivätkö he vain näe ristiriitaa ja keksimme aiheesta hupaisia meemejä.

Itse olen sivusta seurannut suomalaisia putinisteja jo vuodesta 2007 ja Viron patsaskiistasta lähtien. Jo silloin heidän propagandassaan puhuttiin virolaisista ja suomalaisista ”fasisteista”. Aluksi luulin, että nimittelyssä olisi jokin logiikka, esimerkiksi silloin kun puhutaan oikeista fasisteista Suomen ja Viron historiassa tai äärioikeistosta nykyään. Aika nopeasti tajusin, että fasistiksi voi kutsua ketä tahansa, joka ei satu miellyttämään ja etenkin sitä putinistit käyttävät virolaisista, mikä itse asiassa tekee siitä rasistisen ilmaisun. Nyt tietenkin samoja ilmaisuja käytetään ukranalaisista. Putinistit itse taas julkaisevat fasistista, sadistista ja rasistista MV-lehteä, eikä heidän kannaltaan tässä ole mitään ristiriitaa.

Nyt termin käyttöön ollaan laajemminkin heräilemässä ja Helsingin sanomat kirjoittaa aiheesta Venäjän hyökkäys­sota Ukrainassa vie sanakirjoihin aivan uuden sanan, joka tiivistää venäläisen fasismin (Pekka Torvinen. 3.6.2022). Juttu on vain tilaajille, mutta Kalevi Suomela referoi sen blogissaan.

Tampereen yliopiston venäjän kielen ja kulttuurin professori Sanna Turoma kirjoittaa Hesarin vieraskynä-palstalla otsikolla Venäjän hyökkäyssodan aikana fasismilla on monia merkityksiä. Hän kirjoittaa termistä rashizm, jolla yritetään ratkaista fasismi-sanaan liittyvää (näennäistä) ristiriitaa. Rashist tai russisti on venäläinen fasisti, joka vastustaa liberalismia, vähemmistöjen oikeuksia, uskonnonvapautta, parlamentarismia jne ja kannattaa militarismia, kansallis-sovinismia, rasismia, homofobiaa, vahvaa johtajaa, väkivaltaa, diktatuuria, voimapolitiikkaa eli kaikkia niitä asioita, mitä fasisti yleensäkin.

Suomalaiset ja länsieurooppalaiset Venäjän ”ymmärtäjät” jakaantuvat kahtia: niihin, jotka eron ymmärtävät (mutta jotka kenties eivät sitä propagandistisista syistä sano ääneen), sekä niihin, jotka eivät näe tai suostu näkemään asiassa mitään ristiriitaa. Edelliset ovat sitä mieltä, että ”ainakaan Venäjällä ei ole homoja eikä luonnosuojelijoita”, jälkimmäiset pitävät Venäjää vastavoimana Yhdysvaltojen imperialismille, kuten Neuvostoliittoa aikaisemmin.

Anarkismista

En ole missään tapauksessa anarkisti, pikemminkin päin vastoin. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö anarkismi asettaisi monia varsin ohittamattomia kysymyksiä yhteiskunnallisesta moraalista. Anarkismin historian ja määrittelyn (josta on paljon väärinkäsityksiä) sijasta menen suoraan siihen keskeisimpään kysymykseen, jonka kautta oikeastaan anarkismi tulee määritellyksi: mikä oikeus yhteiskunnalla on määrätä yksilöä?

Jos mennään ihmisyhteisöjen historian alkuhämäriin, vastaus kysymykseen oli jotain sellaista kuin: ”koska minulla on tämä helvetin iso nuija, siksi minä määrään”. Neoliittinen elämä oli brutaalia ja vahvin hallitsi, eikä varmaankaan vaivautunut keksimään sellaisia sofistikoituneita tekosyitä, joita tänä päivänä kutsutaan yhteiskuntateorioiksi. Maanviljelyn yleistyttyä ja eri ammattien eriydyttyä oli myös hyödyllistä, että osa yhteisön jäsenistä ryhtyi sotureiksi, jotka puolustavat yhteisöä ulkoisilta uhilta. Metsästäjä – keräilijöillähän ei ollut kauheasti mitään omaisuutta, joten ei ollut omistavaa luokkaakaan, mutta maanviljelijäyhteisöjen asetuttua paikoilleen kaupunkimaisiin asutuksiin, syntyi omistusta ja tarve suojella sitä ryösteleviltä ulkopuolisilta. Pahaksi onneksi omistus ei jakautunut tasaisesti, vaan pian oli rikkaita ja köyhiä, kuninkaita ja alamaisia sekä sotilaita, jotka suojelivat jälkimmäisten etuja. Selityksetkin alkoivat kehittyä: systeemi on jumalan asettama järjestelmä ja kuningas on hänen asettamansa edustaja maan päällä. Tämä selitys upposi kansaan pronssikaudelta uuden ajan kynnykselle. Kehittyi valtio, joka on hallitsijan jatke ja luonnollinen järjestys maailmassa.

Valistuksen jälkeen jumala ja valtio luonnollisena järjestyksenä eivät ole enää kestäviä selityksiä. Anarkismi aatteena kiistää, että olisi olemassa mitään metafyysistä periaatetta, jonka mukaan yksilön tulisi olla alamainen millekään keinotekoiselle järjestelmälle, kuten valtiolle (en tässä lähde problematisoimaan ”valtion” käsitettä). Näiden lisäksi 1900-luvulla on kokeiltu myös esimerkiksi ”rodun” ja ”luokan” periaatteita sen selittämiseksi, miksi yksilö on osa suurempaa kokonaisuutta, jolle hän on alisteinen, mutta sittemmin nekin ovat menettäneet todistusarvonsa.

Eräs peruste valtion olemassaololle on järki. On tarkoituksenmukaista järjestäytyä valtioksi ja toimivaksi yhteiskunnaksi, johon kaikki ottavat osaa. Tämä ei ole kuitenkaan mikään eettinen perustelu. Vaikka olisikin ”totta”, että on järkevää totella valtiota, ei se silti tee siitä eettisesti velvoittavaa (Humen giljotiini). Yksilöllä on eettinen oikeus olla väärässä. Esimerkkinä huumeiden laittomuus: on totta, että huumeet ovat haitallisia ja niiden kieltäminen on ”järkevää”, ei se (välttämättä) tarkoita, että yksilöllä ei olisi oikeus itse päättää käyttääkö niitä vai ei.
Anarkismin ydinkysymys asettaa vakavia ongelmia valtion ja vallan legitimiteetille. Vaikka itse edustankin vastakkaista kantaa (”hegelismiä”), tulee kysymys ottaa vakavasti.

*

Anarkismista liikkuu monia väärinkäsityksiä, tahattomia ja tahallisia, mutta etenkin populaarikulttuurissa ne tiivistyvät rikollisen hahmoon. Populaarikulttuurin rikollinen on outlaw, joka ei piittaa laeista, moraalista tai yleisestä mielipiteestä, puhumattakaan muista yksilöistä. Se, että yhteisön normeilla (valtion laeilla) ei ole eettisesti yksilöä sitovaa periaatetta, ei tarkoita että se automaattisesti johtaisi rikollisuuteen, moraalittomuuteen tai eettiseen nihilismiin. Myöskään siitä, etteivät yhteisön normit sido jotain tiettyä yksilöä, ei seuraa sitä, etteikö toisilla yksilöillä olisi oikeus hakea yhteisön suojaa: jos uhkaat minun henkeäni ja terveyttäni, minulla on oikeus puolustautua, vaikka sitten yhteiskunnan turvaan tukeutumalla. Vaikka et tunnusta yhteiskunnan lakeja, niiden rikkominen on oma valintasi, jonka seuraukset saat itse kärsiä (ks. esim. Sivullinen).
Ainoat uskottavat ”lain ulkopuoliset” ovat omavaraisissa yhteisöissä tai erakkona metsissä elävät, jotka eivät ole mitään velkaa yhteiskunnalle, eivätkä siten ole velvoitettuja sen sääntöjäkään noudattamaan, mutta jotka eivät myöskään toiminnallaan rajoita toisten yksilöiden vapautta. Johonkin välimaastoon kuuluvat he, jotka ovat pyrkineet maksimoimaan oman autonomiansa ja kannattavat yhteiskuntaa, joka perustuu vapaaehtoisuudelle ja yksilöiden väliselle yhteistyölle sorron sijasta.

Populaarikulttuurin ulkopuolellakin rikollista elämäntapaa on romantisoitu ”anarkistisena”. Kaikenlaiset moottoripyöräilevät prosenttijengit ovat julistaneet elävänsä ”lain ja yhteiskunnan ulkopuolella” ja ovat löytäneet ihannoijia. Tosiasiassa rikollinen ei elä yhteiskunnan ulkopuolella vaan on nimenomaan riippuvainen siitä kuin loinen isännästään. Yksilöt, jotka eivät itse tuota mitään, ovat täysin sen armoilla, mitä pystyvät yhteiskunnalta kuppaamaan. Hyväksikäytettävien ja ryöstettävien yksilöiden lisäksi on välttämätöntä, että järjestäytynyt yhteiskunta ylläpitää puitteita, joissa rikollista elämäntapaa harjoittavat voivat toimia. Onhan toki niillä Harrikoillakin kivempi ajaa huolletulla moottoritiellä kuin metsäpoluilla. Joskus luin myös tutkimuksen, jonka mukaan ”prosenttijengiläisistä” valtaosa elää toimeentulotuella, mutta en löydä siitä uutista (saa vinkata).

Rikollisessa elämäntavassa on persoonallisuushäiriöstä (narsismi, epäsosiaalinen persoonallisuus, psykopatia) muistuttavia piirteitä: piittaamattomuus muista ja muiden säännöistä, itsekkyys ja heikompien hyväksikäyttö. Poliittisessa mielessä se ei ole anarkismia vaan machiavellismiä. Jossain määrin ironista on myös se, että rikollisjärjestöillä itsellään on tiukat säännöt, joita ylläpidetään julmilla rangaistuksilla ja moniin rikollisiin alakulttuureihin kuuluu hyvin tarkkaan säännelty elämäntapa pukeutumisesta alkaen (”järjestyksen saarekkeet anarkismin meressä”). Rikolliset murhaavat ja pahoinpitelevät, ryöstävät toisten omaisuutta, perivät velkoja väkivaltaisesti, pakottavat ihmisiä prostituutioon. Vapaus on suhteellista: se toteutuu vain rikollisen omassa toiminnassa, jos siinäkään.

Anarkismin peruskysymys kääntyy siis myös toisin päin: mikä oikeus yhteiskunnalla on määrätä yksilöä ja mikä oikeus yksilöllä on hyväksikäyttää yhteiskuntaa? Ei ole mahdollista vedota eettiseen prinsiippiin ja omalta kohdaltaan toteuttaa eettistä nihilismiä. Yksilönä olen vastuussa siitä, että oma toimintani ei sorra muita yksilöitä.

*

Anarkismi liikkeenä on laaja ja epäyhtenäinen. Jotkut ovat teoreettisempia poliittisia utopisteja, jotkut toteuttavat anarkismia henkilökohtaisessa elämässään. Anarkosyndikalistit ja anarkokommunistit teoretisoivat asiat eri tavalla kuin vaikkapa anarkoindividualistit, puhumattakaan libertaareiksi tai klassisiksi liberaaleiksi itseään kutsuvat anarkokapitalistit (asiasta kiinnostuneille suosittelen Peter H. Marshallin teosta Demanding the Impossible: A History of Anarchism, joka on kaikkea muuta kuin lyhyt johdatus aiheeseen).

Peruskysymys on kuitenkin kaikilla anarkisteilla sama, jonka alussa esitin. Anarkismi kyseenalaistaa yhteiskunnallisen vallan legitiimiyden. Aina on ollut sorrettuja ja sortajia, mutta miksi yksilön tulisi tunnustaa sortajan oikeus sortoon? Itse henkilökohtaisesti pidän kansalaisvaltion olemassaoloa välttämättömänä, mutta sen välttämättömyys ei ole sama kuin moraalinen oikeutus.

Kollektiivinen vastuu

Tapahtumat Ukrainassa ovat nostaneet pinnalle monia sellaisia teemoja, joiden luulimme olevan jo historiaa ja muuttaneet käsityksiämme ihmisistä, sodasta ja rauhasta.

Eräs ongelmanasettelu liittyy siihen, kuinka laajalti venäläisiä voi pitää syyllisinä Ukrainan sotaan. On selvää, että ei voi sanoa ”kaikki venäläiset”, mutta kuitenkin on voitava sanoa, että ”Venäjä” on hyökännyt Ukrainaan. Esimerkiksi kaikki minun tuntemani venäläiset vastustavat Ukrainan sotaa, joten olisi typerää syyllistää heitä siitä. Silti on mahdotonta sodasta puhuttaessa joka kerta eritellä ja nimeltä mainita jokainen sotaa kannattava yksilöity henkilö, joten on käytettävä kollektiivisia käsitteitä, kuten ”venäläiset” tai ”Venäjä”.

Useat ovat koettaneet kiertää tämän ongelman puhumalla Putinista. Tästä tulee mieleeni Bertolt Brechtin runo:

nuori Aleksanteri valloitti Intian
yksinkö?
Caesar löi gallialaiset –
kai hänellä ainakin kokki oli mukanaan?
(1935. Lukevan työläisen kysymyksiä. suom. Brita Polttila)

Brecht lienee tarkoittanut runollaan jotain aivan muuta kuin minä, mutta se on silti mielestäni hyvä vertailukohta. Historian suurmiehistä ja diktaattoreista puhutaan ylistävästi tai syyllistävästi, mutta hyvässä tai pahassa he eivät ole koskaan yksin. Samoin Francis Fukuyama sanoo teoksessaan Historian loppu jotain sellaista, että kukaan diktaattori ei yksin voisi sortaa enempää kuin omaa perhettään, tai korkeintaan paria muuta ihmistä, jos sattuu olemaan poikkeuksellisen isokokoinen. Jokaisen hallitsijan valta nojaa tiettyyn legitimiteettiin, jonka vuoksi kansa seuraa häntä. Ei ole olemassa yhtäkään niin synkkää sortojärjestelmää, etteikö se lakkaisi olemasta sillä sekunnilla, kun kansalaiset yksinkertaisesti lakkaavat seuraamasta johtajaansa.

Länsimainen individualismi ja humanismi ovat vierastaneet ajatusta kollektiivisista määrittelyistä ja ihmisten jakamisesta karsinoihin. Tällainen ajattelutapa on esimerkiksi rasismin taustalla: yksilöllisten erojen sijasta ihmiset eroavat toisistaan rotupiirteiden perusteella. Ihmisten jakaminen esimerkiksi sukupuolen perusteella on typistävää ja tasapäistävää. Kaikkia tulisi kunnioittaa ja ymmärtää yksilöinä ja oman elämänsä subjekteina.

Moraalisesta kannalta tällainen ajattelu on ymmärrettävää, kannatettavaa ja joissain tapauksissa jopa välttämätöntä yksilön- ja ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta. Se ajautuu kuitenkin ongelmiin, kun pitäisi puhua laajemmista kokonaisuuksista. Elämme globaalissa maailmassa, jonka globaaleihin ongelmiin pitää puuttua (homo sapiensin aivoilla, jotka ovat kehittyneet ratkomaan parin kymmenen yksilön ihmisyhteisön ongelmia), eikä silloin ole mahdollista kutsua jokaista nimeltä. Ekokatastrofiin ja ilmaston lämpenemiseen on syypää ihmiskunta, ihminen lajina ja jokainen meistä. Maailmanlaajuiset konfliktit koskettavat meitä kaikkia ja meillä kaikilla on vastuu rauhasta.

Mutta ei ole helppoa puhua ihmisistä ryhminä. Kun puhutaan kansakunnista, tulee aina joku muistuttamaan, että ne ovat ”kuviteltuja yhteisöjä”, eivät siksi ”todellisia” (Benedict Andersonin saman nimistä kirjaa lainaten, vaikka Anderson ei varsinaisesti missään väitäkään, etteivät tällaiset yhteisöt olisi ”todellisia” ). On olemassa ihmisiä, jotka saavat raivonpuuskan kuullessaan sukupuolten välisistä eroista, vaikka niistä on olemassa mitattavaa dataa. Siis sukupuolten keskimäärin, ei minkään tiettyjen yksilöiden. Humanistit, jotka tutkivat historiaa, kulttuuria ja ihmisyhteisöjä, ovat vähiten halukkaita puhumaan ihmisistä ryhminä. Kulttuurista ja taustasta riippumatta kaiken takana on jaettu ihmisyys, jota ei voi pakottaa mihinkään muottiin. Jokainen on atomisoitunut, itseohjautuva yksilö, jolloin itseasiassa esimerkiksi mitään kulttuureita ei ole olemassa.

Esimerkkinä dilemmasta islamin käsitys naisesta. Pitäisikö se palauttaa yksilöiden vai yhteisöjen tasolle? Toisaalta olemme haluttomia tuomitsemaan islamia sinänsä ja kaikkia niitä noin miljardia muslimia ympärileikkauksista, burkha-pakosta ja sharia-laista, joka asettaa naiset eriarvoiseen asemaan. Toisaalta olemme haluttomia nimeämään ketään tiettyjä yksilöitäkään. (Helpoimmat ratkaisut ovat kulttuurinen relativismi, jossa kyseessä on vain näkökulmaeroista tai sitten apologismi tai suoranainen asian kääntäminen ympäri, jossa islam on itse asiassa naisten oikeuksien suhteen parempi kuin maallistunut länsimäinen liberalismi). Oletamme, että pohjimmiltaan kaikki ihmiset ovat samanlaisia ja että länsimainen käsitys naisten oikeuksista on luonnollinen totuus, jonka kaikki maailmassa omaksuvat, jos vain karistavat pois kulttuurin pintakerroksen, kun heille asiat selvitetään viimeistään heidän laskeutuessaan Arlandan lentokentälle.

Venäjän, Putinin ja Ukrainan sodan suhteen ajattelemme, että kyse on vain propagandasta, jolla Putin pitää koko maata lumouksessaan kuin taikuri Woland ikään. Koska Putin on diktaattori ja demokratian vihollinen, meidän on mahdotonta hyväksyä ajatusta siitä, että hänellä olisi aitoa kannatusta kansan ja äänestäjien keskuudessa. Kaikki maailman ihmiset ovat liberaaleja parlamentaristeja, jotka eivät vain ole vielä tajunneet sitä. Kukaan ei oikeasti halua sotaa.

Mutta ehkä Putinilla on sittenkin kannatusta. Vaikka vaalit olisivatkin olleet vilpilliset, niiden varastamiseen olisi vaadittu tuhansien uskollisten apureiden joukko; ei Putin itse olisi kiertänyt ympäri laajaa Venäjänmaata livauttelemassa väärennettyjä lipukkeita äänestyslaatikoihin. Maailmalla on edelleen demokratioiden lisäksi tyrannioita ja tyrannioilla on pitkä historiansa, jopa pidempi kuin liberaalilla demokratialla, joka nykymuodossaan on valistuksen perillinen. Sotia syttyy ja ihmiset lähtevät molemmille puolille vapaaehtoisena, joten jonkun täytyy niitäkin haluta. Ehkä ei ole liioittelua sanoa, että venäläiset itse ovat vastuussa siitä, mitä Venäjällä tapahtuu.

Humanistina on vaikea uskoa ihmisen pahuuteen tai kollektiiviseen vastuuseen. Tarpeeksi idealistinen humanisti pitäisi sotaa (ja muita kauheuksia) oikeastaan mahdottomina. Sellainen rationaalinen yksilö, jollaisena humanisti ihmistä pitää, ei voi sellaista haluta ja kauhistumme itsessämme sitä, että puheillamme ”demonisoimme” vastapuolta. Ehkä juuri siksi Ukrainan sota tuli meille yllätyksenä. Jollei postsovietistisen demokratiakehityksen niin ainakin kapitalistinen hedonismin oli pitänyt tehdä sodista mahdottomia.

Juuri siksi tällaisista asioista on vaikea saada otetta. Seuraavat lauseet ovat loogisia ja vastaavat tosiasioita maailmassa: ”Venäjä on hyökännyt Ukrainaan” ja ”kaikki venäläiset eivät kannata sotaa”. Silti ne ovat keskenään ristiriidassa.

Miehiin kohdistuvasta väkivallasta

Deppin ja Heardin mediaspektaakkeliksi yltynyttä oikeudenkäyntiä seuratessa tuli mieleen eräs sattumus nuoruudesta kotipaikkakunnalta jostain 90-luvun lopulta. Koska joku vanha laukaalainen saattaa heidät tunnistaa, jätän yksityiskohdat kertomatta, mutta kutsutaan heitä vaikka Arskaksi ja Irmeliksi. Arska oli rakennusyrittäjä ja Irmeli työskenteli arvostetussa akateemisessa ammatissa, joka jääköön tarkentamatta. Kyseessä ei ollut siis mitenkään yhteiskunnasta syrjäytynyt, vaan aika tavallinen suomalainen keskiluokkainen pariskunta, jolla oli kaksi aikuista lasta. Arska oli tuurijuoppo, joka katosi retkilleen viikko kerrallaan ja joi koskenkorvaa tavalla, jolla normaali ihminen juo keskiolutta. He asuivat suurehkossa omakotitalossa alle kilometrin päässä ja olin joskus käynyt siellä auttelemassa heitä tietokoneen asentamisessa.

Eräänä kesäaamuna viiden paikkeilla ovikello soi. Oven takana oli Arska silmä mustana. Irmeli oli häntä mukiloinut ja heittänyt pihalle, kun tämä oli palannut aamuyöstä juopporeissultaan. Iso mies seisoi siinä itkevänä pihamaalla ja pääsi päästä nukkumaan sohvalle. ”Minä sanoin, että Irmeli rakas, älä lyö. Ja tämän se teki minulle!” En voinut olla nauramatta. Arska oli minua melkein päätä pidempi, vähintään 120-kiloinen kettinkiä syövä raksaäijä (itsekin olin jo teininä 184 senttiä pitkä). Irmeli oli tavallinen, keskikokoinen suomalaisnainen, jonka oli varmasti täytynyt nousta varpailleen yltääkseen lyömään.

Kuitenkin nyt lähes 25 vuotta myöhemmin sitä joutuu miettimään, että mikä siinä oikeastaan naurattaa, kun ”mies ottaa naiselta pataan”. Pidämme lähtökohtaisesti parisuhdeväkivaltaa jonain, jota mies tekee naiselle. Itsekin tunnustan ajattelevani, että ehkä toisin päin asia ei ole ainakaan ”yhtä paha”. Henkisen väkivallan käsitettä käytetään silloin, kun halutaan korostaa että miehet eivät pelkästään hakkaa naisiaan, vaan pahoinpitelevät muillakin tavoin. Tilanteen ollessa toisin päin, sitä kutsutaan ”nalkutukseksi”, joka on toki ärsyttävää, mutta jotainhan se mies kuitenkin on tehnyt, jos vaimo ”nalkuttaa”. Ja jos sana ei tepsi, niin otetaan nyrkit käyttöön. Koska nainen on luonnostaan miestä fyysisesti heikompi, ei se sinänsä ole yhtä paha asia. Tai vaikkapa kaulin, kuten eräs komediahahmo.

Mutta mitä fyysisesti vahvemman miehen sitten olisi pitänyt tehdä? Lyödä takaisin? Arskalla oli kourat, jotka olivat normaalin ihmisen pään kokoiset. Jos hän olisi samalla tavalla huitaissut vaimoaan, olisi tämä lentänyt puolitoista metriä ja kuollut jo ennen kuin olisi osunut maahan.

Arska oli tietysti juoppo ja ymmärrän, että Irmeliä turhautti mies, joka katoaa viikoksi ja kömpii kotiin aamuyöstä. Isokokoisen äijän musta silmä ei tunnu asialta, joka jäisi vaivaamaan sen jälkeen, kun verenpurkauma olisi parantunut ja turvotus laskenut. Arska ei varmaankaan joutunut pitkällä tähtäimellä pelkäämään kotonaan turvallisuutensa puolesta. Aika pian Irmelin leppymisen jälkeen hän palasi kotiinsa.

Tämän tyyppinen väkivalta ei näy tilastoissa. Onko se edes väkivaltaa, jos miestään vähän muksii? Jos Arska olisi mennyt poliisiasemalle, hänet olisi laitettu kyselemättä juoppoputkaan. Korkeintaan se oli komediaa.

Nyt Deppin ja Heardin oikeudenkäyntiä on seurattu kuin draamaa. Hyvis ja pahis tuntuvat suuren yleisön ja median narratiivissa olevan selvillä ja nyt kun päätökset on julkistettu, Depp näyttäisi tulleen jutussa voittajana. Kriitikot ovat — aiheellisestikin — kysyneet nostaako tämä naisten kynnystä ilmoittaa kokemastaan parisuhdeväkivallasta, jos on vaarana, että joutuu maksamaan miljoonakorvauksia oikeudenkäynnin tuloksena. Voi tietysti kysyä, onko miehillä ollut koskaan tuon kynnyksen yli asiaa; miesten kokema parisuhdeväkivalta on aina jätetty huomiotta tai sille on naurettu.

Turkissa on kesällä kuuma

Helsingin Sanomat otsikoi: Erdoğan vaatii, että Turkista käytetään kansain­välisissä yhteyksissä vastedes nimeä ”Türkiye” eikä ”Turkey”. Ongelmana on muunmuassa se, että englanninkielinen nimi voi sekoittua kalkkunaa tarkoittavaan sanaan.

Okei, nää on näitä. Maiden nimistä yleisin kiistakapula lienee Viro/Eesti, josta moni kuvittelee mm. että virolainen olisi jotenkin halventava nimitys tai joku tietäjä tietää, että neuvostoaikaan ”Eesti” olisi ollut kielletty nimitys. Asiahan on nyt niin, että suomeksi Viro on Viro ja viroksi Eesti. Eihän kukaan sano olleensa ”lomalla Sverigessä ristelyllä”. Deutschland on Saksa ja Rossija on Venäjä (tosin ”ryssä” on nykykielessä halventava nimitys). Viro tulee Suomea lähinnä olevan maakunnan Virumaan nimestä, kuten latviaksi Viro on Igaunija heitä lähimmän (historiallisen) maakunnan mukaan. Samalla tavalla nykyisen Suomen asukkaat kutsuvat itseään suomalaisiksi yhden keskiaikaisen maakunnan mukaan.

Turkin vaatimus on jo astetta hölmömpi. En edes jaksa ottaa sanakirjan kanssa selvää, millaisia kirjoitusmuotoja muista maista turkin kielessä on. Suomea tuskin Erdoğan kutsuu ”Suomeksi”.

Mitä tulee ”turkey” -nimiseen tyhmään kanalintuun, on lintu saanut nimensä maan mukaan ei toisin päin, koska jostain syystä amerikkalaiset luulivat linnun olevan peräisin Turkista (se on peräisin Amerikan mantereelta). Samalla tavalla suomeksi se on kalkkuna, eli ”kalkutan kukko” tms, koska Kalkutta on jossain samalla suunnalla. Nimitys on tietysti yhtä typerä kuin miksi Amerikan alkuperäisasukkaita kutsutaan ”intiaaneiksi”, mutta onneksi lintu itse ei tiedä miksi sitä kutsutaan. Odotan, että piakkoin Hampurin kaupungin asukkaat, ”hamburger”, haastavat Mäkkärin oikeuteen, tai jotain.

Turkin suomenkielinen nimi taasen on antanut aihetta huumoriin alkaen asukkaiden karvaisuudesta ilmaston lämpötiloihin. Aina aika ajoin nykyisen kotikaupunkini Turun nimen etymologiasta tiedustellaan, onko Turku : Türkiye -sanoilla jokin yhteys. Ei ole. Kuten kaikki tietävät, Turku tulee kauppapaikkaa tarkoittavasta sanasta (ruots. torg, vir. turg), joka alunperin on muinaisslaavia tai jotain, mutta koska muinaisslaavin taitoni ovat ruosteessa, en nyt muista mikä se alkuperäinen sana on. Joku amatöörietymologi voi olla kuullut siitäkin, että turkki ja suomi voisivat olla kaukaisia sukukieliä. Menemättä sen syvemmälle uralilais – altailaiseen -hypoteesiin, on hyvä muistuttaa että oletettu sukulaisuus ajoittuisi jonnekin 8000 vuoden taakse, jolloin Turkua eikä Turkkia ollut olemassakaan, puhumattakaan Ankarasta, joka tunnetusti on hyvin…. ankara paikka.

Selkeydestä ja epäselkeydestä

Erkka Mykkänen kirjoittaa Kritiikin uutisissa hyvin otsikolla Suorasanaisuuden koulukunnan terveiset (2.5.2022). Näitä aina välillä pohditaan ja itsekin olen pyrkinyt omassa kirjoittamisessani selkeyteen ja aina inhonnut sellaista akateemista puppua, joka ihan aidosti ei tarkoita mitään. Tämä tietysti kaikki johtuu omasta katkeruudestani sitä kohtaan, että oma akateeminen urani katkesi ennen kuin alkoikaan, eikä minulla edes tämän blogin lisäksi ole muita alustoja, joilla selkeydelläni juhlia.

On kuitenkin syitä kirjoittaa joskus monimutkaisesti. Numeroin syyt, selkeyden vuoksi.

1. Tyyliseikat. Joskus koukeroisempi kieli vain kuulostaa kivemmalta ja sanoja ja ilmaisuja tulee valittua sen mukaan, miltä ne kuulostavat. Tällöin myös lukijalta vaaditaan enemmän, joten tekstin olisi hyvä olla lukijan vaivan arvoinen. Samoin sellaiset tehokeinot kuten ironia, liioittelu, kielikuvien käyttö tai kirjallisten viittausten käyttö tuovat tekstiin eri tasoja ja sitä kautta myös ”hämäryyttä”. Selkouutiset ovat tarpeellinen asia olla olemassa, mutta onneksi kaikki kirjoittaminen ei ole samaa tyyliä.

2. Aihe itsessään on vaikea. Joistain asioista yksinkertaisesti ei voi puhua ”selvällä suomen kielellä”. Se, mikä meille on ”kaula”, koostuu lääkärin näkökulmasta useista eri osista, joilla on omat latinankieliset nimensä ja luulen, että kyhmyjäkin on niiden koostumuksen ja syntytavan perusteella useampia kuin yhtä sorttia. (Anekdoottina todettakoon, että itselläni oli hampaan poiston jälkeen vuoden verran kaulassa ja kurkussa outo tunne: kurkun alue on sellainen, että sen kompleksisuutta ei tule ajatelleeksi, ennen kuin joutuu tietoisesti keskittymään joka kerta kun nielaisee.) Tietenkin selkeyteen tulisi pyrkiä, mutta joskus vaaditaan asiaan perehtyneisyyttä, koska joka lauseen kohdalla ei voi lähteä selittämään asioita ab ovo.

3. Oletettu yleisö. Mykkäsen lääkäriesimerkissä yleisö on tietenkin maallikko Mykkänen itse, jolloin lääkärin pitäisi käyttää selkokieltä ja ainakin jossain määrin epäonnistuu siinä. Edellä mainittua erityissanastoa pitäisi käyttää vain toisten spesialistien kesken. Tosin, aina mukaan mahtuu niitä, jotka loukkaantuvat, kun ”lääkäri kohtele heitä kuin idioottia”. Nykyään elämä on vaikeaa, kun mitään ei saisi olettaa, mutta kaikki pitäisi ennalta tietää.

Toinen esimerkki on Maaria Ylikankaan Hesari-arvio Miki Liukkosen romaanista Elämä: esipuhe, jota on pohdittu myös tässä blogissa. Oma veikkaukseni on, että Ylikangas oletti kirjoittavansa kokeellista proosaa lukevalle yleisölle, joka lukee huvikseen yli tuhatsivuisia koukeroisia romaaneja eikä siksi säikähdä monimutkaista lausetta lehtikritiikissäkään. Itse en ole Liukkosen kirjoja lukenut, mutta olen kuvitellut, että niitä ei ole ensisijaisesti suunnattu päätalolaista klapiproosaa fanittavalle yleisölle, joka odottaa kirjailijan ”sanovan asiat niin kuin ne on”. Voin tietysti olla väärässä.

Noin muuten olen kyllä Mykkäsen kanssa samaa mieltä. Varsinkin humanistit, joiden muuten pitäisi olla kielenkäytön ammattilaisia, kirjoittavat löysää tekstiä, jossa käytetään tiettyjä ilmaisuja vain siksi, että niitä on totuttu käyttämään ilman, että edes pysähdytään miettimään mitä ne tarkoittavat. Eivätkä ne enää edes välttämättä tarkoita mitään. Käytetty esimerkki ”tyyli nojaa vahvasti” kuulostaa juuri siltä, jollaisia jokainen humanistiproosaa lukenut on joskus lukenut.

Melkein tekee mieli koostaa lista humanistisista höttöfraaseista. Enkä tarkoita tällä mitään erityistä terminologiaa, vaan ilmaisuja, jotka eivät aidosti tarkoita mitään. Yksi inhokeistani on ”heijastella”. Kun esimerkiksi kulttuurintutkimuksessa ei oikein voi sanoa, että ”x on y” tai ”x tarkoittaa y:tä”, ne ”heijastelevat” toisiaan tai ”heijastelevat käsityksiämme”. Näin pysytään asiasta sopivalla abstraktilla etäisyydellä varsinkin, kun käytetään heijastaa-verbin frekventatiivijohdosta (pahoittelen sivistyssanaa) joka tekee siitä entistä epämääräisemmän. Samassa epämääräisyyden hengessä käytetään ilmaisua ”rakennetaan merkityksiä”.

Turku piilottaa Leninin patsaan

Kotikaupunkini Turku on kokoomuslaisen kaupunginjohtajansa Minna Arven johdolla päättänyt poistaa keskustasta Leninin patsaan, jonka Leningradin ystävyyskaupunki lahjoitti vuonna 1977. Aikoinaan, kun mm. Viron asia oli minulle tärkeä ja olin asunut ja matkustellut keskisessä Itä-Euroopassa, olin kova antikommunisti ja ihmettelin, kuinka diktaattorin ja terroristin patsasta voidaan suvaita Turun keskustassa, mutta nyt kun patsasta ollaan oikeasti siirtämässä, päätös tuntuu hätiköidyltä. Siirtoa perustellaan nykyisellä maailmanpoliittisella tilanteella, eli Ukrainan sodalla, siitä huolimatta että Lenin ei itse asiassa liity Ukrainan nykyiseen sotaan mitenkään.

Jopa amerikkalainen kristillis-republikaani pomoni on sitä mieltä, että siinä menetetään  an interesting discussion starter, ja niinhän se on, että kyseinen patsas on enemmänkin historiallinen kuriositeetti, kuin vakavasti otettava monumentti. Pikemminkin kyseessä on muistomerkki suomalaisten urpoudelle, kuin leninismin aatteen majakka. Vappunakin taidemuseon rinne on täynnä porukkaa muista syistä, joten sinne ei mahdu pitämään vappupuhetta Lenin-sedän irtopäälle. Välillä kourallinen SKP:n nuorisojaoston intoilijoita käy siellä muistelemassa, samalla tavalla kuin jotkut nuorena intoutuvat marksismi-leninismiin tai pilvenpolttoon ennen kuin saavat kivan työpaikan isänsä firmassa.

Silti kaupungin kokoomuslaisia ei tunnu häiritsevän toinen Turun keskustassa sijaitseva monumentti, Tapaaminen Turussa 1812, joka kuvaa Venäjän keisari Aleksanteri I:n ja Ruotsin kruununprinssi Kaarle Juhanan päätöstä luovuttaa Suomi Venäjälle. Jostain syystä on helppoa ymmärtää 50 vuotta sitten pystytetty patsas osana sen aikaista suomettumista, mutta ei nähdä 10 vuotta sitten Venäjän nykyhallinnon lahjoittamassa patsaassa mitään linkkiä Putinin Venäjään.

Näyttäisi siltä, että ongelma ei ole yhteys Venäjään, vaan halu näpäyttää vasemmistolaisia vanhalla ”Neuvostoliitto-argumentilla”. Kokoomuksen lähtökohdat alun perin olivat ns. vanhasuomalaisissa, jotka harjoittivat autonomian aikaan myöntyväisyyspolitiikkaa, eikä sen ajan porvarillisille puolueille tsaristinen Venäjä ollut mikään ongelma, vaan Neuvosto-Venäjä oli. Samoin tuntuu siltä, että putinistinen Venäjä ei sekään ole kokoomuslaisille ongelma. Tosin 1970-luvulla Kokoomuskaan ei ollut suomettumisesta vapaa, mutta siitä pitäisi tehdä ihan oma bloggauksensa.

Kyseessä on siis ”kokoomuslainen wokeismi”. Maailmallahan on poistettu tai vaadittu poistettavaksi muun muassa löytöretkeilijöiden patsaita, koska ne edustavat länsimaista imperialismia. Kokoomuslainen itse ei tietenkään näe omaa ”cancelointia” ideologisena, vaan järkiratkaisuna vähän kuin köyhiltä leikkaamisen.

Patsaita tietysti maailmassa ja Suomessa ja Suomen Turussakin riittää kaadettavaksi. Millainen henkilö esim. Turussa kunnioitettu Per Brahe nykykatsannossa olisi, jos häneen soveltaisi tämän päivän kriteerejä? Olihan kyseessä kuitenkin Ruotsin valtaa edustanut sotilasdiktaattori Suomessa. Neuvostoliitto oli tunnetusti kamala paikka, mutta ei tavallisella kansalla kovin hyvin tsaarin Venäjälläkään mennyt. Tsaareille kyllä riittää patsaita, vaikka heidän hallitsemassaan maassa tavallinen kansa oli kirjaimellisesti maanomistajien omistamia orjia.

Tosiasiassa historian henkilöihin ei voi soveltaa tämän päivän kriteereitä eikä historiaa muuteta patsaita piilottamalla. Ehkä patsaiden viereen voisi pystyttää pienen kyltin, jossa parilla sadalla sanalla kerrotaan kyseisen henkilön historia. Silloin niistä voisi aidosti oppiakin jotain.

Hermanin kirveelle töitä (Kritiikin uutiset)

Herman Raivio kirjoittaa samasta aiheeesta kuin minäkin, mutta laajemmin ja taustoittavammin: Kirveellä on töitä: negatiivisesta kritiikistä.

Tähän alle voin myös linkittää erään suosikkikriitikeistäni, jossa Putte Wilhelmson arvioi vuoden 2018 nobelistin Olga Tokarczukin romaanin Alku ja muut ajat sen ilmestyttyä suomeksi vuonna 2007. Putte on tunnetusti tunnettu tylyttäjänä, joka voi sanoa pahastikin, mutta olisiko hän tuoreeltaan arvioinut vuonna 2018 Nobel-voittajan teoksen samalla tavalla? Tai olisiko hän edes käyttänyt sen arvioimiseen enemmän aikaa ja vaivaa, eräs tarkkanäköinen nimittän huomasi, että arvostelun lause:
”Ilman mitään tutkimuksellista näyttöä otaksunkin, että Tokarczukin innokkaimmat lukijat seuraavat muita ihmisiä useammin horoskooppeja, uskovat homeopatiaan, omistavat vähintään kaksi Feng Chui -opasta ja ovat käyneet kerran enkeliterapiassa.” muistuttaa kovasti teilausta Peter Höegin kirjasta Hiljainen tyttö (Parnasso 4/2007): ”Ilman mitään näyttöä otaksunkin, että Höegin uuden romaanin varauksettomimmat ihailijat seuraavat muita ihmisiä useammin horoskooppeja, omistavat vähintään kaksi fengshui-opasta ja uskovat homeopatiaan.”