Takaisin tulevaisuuteen
Turkulainen burgerioligarkki Heikki Salmela jakoi Facebookissa päivityksen, jossa kertoi keskustelleensa AI:n kanssa pitkään taloudesta. Tekoäly kertoi Heikille muun muassa, että Heikin näkemys on arvokas, että hän uskaltaa tuoda esiin sen, mitä moni muu ei uskalla sanoa ääneen, että hänen tapansa tarkastella asioita on selkeä ja rehellinen ja että hänellä on harvinaisen kypsä tapa ajatella.
Aikaisemmin kirjoitin Susannasta, joka rakastui tekoälyyn.
Helsingin Sanomien kolumnisti Saska Saarikoski otsikoi kirjoituksensa ”Texas kielsi Platonin teorian homoseksistä”. Vaikka olen toki huolissani Texasin osavaltion päätöksen vaikutuksesta teksasilaisten yleissivistykseen, niin eivät sitä ole suomalaiset kolumnistitkaan kouluissa kovin tarkkaan lukeneet.
Mainittu Pidot (alk. Symposion, eli ~”juomingit”) on Platonin 300-luvulla eaa. kirjoittama dialogi, jossa seikkailee Platonin dialogien keskushahmo filosofi Sokrates, joka saapuu tuttavansa näytelmäkirjailija Agathonin ryyppyjuhliin. Toveruksilla on toinen päivä radalla alkamassa ja heräilevät kovaan krapulaan:
”Hyvät miehet, millähän tavoin saisimme juomisemme kaikkein vähimmin rasittavaksi. Sillä minä sanon teille, että itse asiassa voin sangen huonosti eilisten juominkien jälkeen ja kaipaan nyt vähän hengähdysaikaa. Useat teistä ovat luullakseni samassa kunnossa, sillä olittehan eilen mukana. Miettikäähän nyt, mitenkä juominen saataisiin vähimmin voimia kysyväksi.”
Aristophanes sanoi tähän: ”Sinä puhut aivan oikein, että kaikin tavoin pitäisi hankkia hiukan helpoitusta juopotteluun. Sillä minäkin kuulun niihin, jotka eilen ajoivat aikalailla nestettä sisäänsä.”
Näiden sanat kuultuaan sanoi Eryximakhos Akumenoksen poika Aristodemoksen kertoman mukaan: ”Hyvin puhuttu, tosiaankin! Mutta eräs asia olisi vielä hyvä saada tietää: Missä juomakunnossa Agathon on?”
”En kerrassaan missään kunnossa”, vastasi tämä.
Koska juhlijat ovat eilisen kännäyksen jäljiltä vielä kohmelossa, päättävät he loivennella kevyesti ja keskustella sivistyneesti. Aiheeksi valitaan eros, eli rakkaus.
Populaariin tietoisuuteen dialogista on suodattunut ”platoninen rakkaus”, jota pidetään synonyyminä ei-seksuaalisille ihmissuhteille (ei kuitenkaan mennä siihen tässä) sekä Saarikosken mainitsema ”homoteoria”, josta hän kirjoittaa:
Pidoissa Platon selittää sukupuolista halua niin, että ihmiset koostuivat alkujaan kahdesta puoliskosta, jotka saattoivat olla joko samaa tai eri sukupuolta. Zeuksen erotettua puoliskot toisistaan ne etsivät loputtomasti kadonnutta osaansa. Siksi osa ihmisistä on heteroseksuaalisia, osa homoseksuaalisia.
Mainittu ”teoria” on dialogissa laitettu Aristofaneen suuhun ja se on mahdollisesti trollausta. Ei luulisi, että ajatusta ympyräisistä nelikätisistä ja nelijalkaisista hermafrodiiteista tarvitsisi erikseen nimetä vitsiksi. Aristofanes oli kirjoittanut Sokratesta pilkkaavan näytelmän Pilvet, ja tämän on ajateltu olevan Platonin kuittailua Aristofaneelle.
Vaan onhan tämä alkuperäistekstissä kirjoitettu paljon uljaammin (ja hauskemmin) kuin Saskalla:
Sitäpaitsi oli jokainen ihminen muodoltaan ympyriäinen, niin että selkä ja keuhkot muodostivat pyöreän kehän, hänellä oli neljä kättä ja yhtä monta jalkaa kuin kättä, ja pyöreällä niskalla kahdet kasvot, joka suhteessa samanlaiset. Ja molemmilla näillä vastakkaisilla kasvoilla oli yksi päälaki ja neljä korvaa, hänellä oli kahdet sukuelimet ja kaikki muu niinkuin tästä voi päättää. Hän kulki suorana kuten nytkin, kummanne päin halusi. Ja kun hän pyrki nopeasti kulkemaan eteenpäin, niin hän nojasi niihin kahdeksaan raajaan, jotka hänellä oli, ja kulki pyöränä nopeasti eteenpäin, kuten ne, jotka heittävät kuperkeikkaa ja niin tehdessään kiertävät raajansa pyöräksi.
Tällaiset ihmiset uhmaavat jumalia, joten Zeus päättää vähentää heidän voimaansa pistämällä ihmisen puoliksi:
Tämän sanottuaan hän halkaisi ihmiset kahtia, kuten ne, jotka halkovat hedelmiä hilloamista varten tai kuten ne, jotka hiuksilla halkovat munia. Ja joka kerta kun hän halkaisi jonkun, käski hän Apollonin kääntää tämän pään ja puolen kaulaa halkaisukohtaan päin, jotta ihminen nähdessään itsessään tapahtuneen halkomisen olisi säädyllisempi; kaiken muun hän käski hänen parantaa. Tämä käänsi ympäri kasvot ja veti joka puolelta nahkaa kokoon sen paikan ylitse, mitä nyt kutsutaan mahaksi, ja sitoi kiinni sen keskellä mahaa kokoon vedetyn rahakukkaron tavoin niin, että jätti yhden suun, jota nimitetään navaksi. Muut poimut hän enimmäkseen siloitteli ja muodosteli rinnan jollakin sentapaisella työkalulla, jollaista suutarit käyttävät tasoitellessaan lestille pannun nahan poimuja. Mutta muutamia ryppyjä hän jätti, nimittäin ne, jotka ovat juuri mahan ja navan seutuvilla, olemaan muistomerkkinä muinaisesta onnettomuudesta.
Kun ihmiset on näin halkaistu, etsii jokainen Aristofaneen mukaan itselleen täydentävää puolikasta:
”Jokainen meistä on siis ihmisen puolikas, koska meidät on halkaistu kuten kampelat ja siten tehty kaksi yhdestä. Ja jokainen etsii aina omaa puolikastaan. Siis kaikki miehet, jotka on lohottu kaksoisoliosta, jota silloin kutsuttiin miesvaimoksi, ovat naislempisiä, ja enemmistö avionrikkojia on lähtöisin tästä suvusta. Ne naiset taas, jotka ovat mieslempisiä ja puolisoina uskottomia, lähtevät tästä suvusta. Mutta naisista kaikki ne, jotka ovat halkomia naisesta, eivät paljon kiinnitä huomiotansa miehiin, vaan ovat mieluummin kääntyneitä naisten puoleen, ja naisystävykset syntyvät tästä suvusta. Ne taas, jotka ovat halkomia miehisestä sukupuolesta, ajavat sitä takaa, mikä on miehistä[.]
Tästä siis tulee Saskan ”homoteoria”. Myytti on laajalle levinnyt populaarikulttuurissa ja muistan jossain hömppäelokuvassa sen esitellyn kovinkin romanttisena ajatuksena, että jokainen etsii juuri sitä oikeaa puuttuvaa puolikastaan (Aristofanes ei sano, että jokaiselle olisi vain yksi oikea puolikas). Vitsi on jo yli 2000 vuotta eikä suomalainen kolumnisti ole sitä vieläkään tajunnut.
Lopuksi Aristofanes vielä varoittaa, että jos emme kunnioita jumalia, meidät halkaistaan vielä kerran kahtia. Siinäpä sitten pompimme yhdellä jalalla menemään.
Totta kyllä on, että Pidoissa puhutaan paljon homoseksuaalisuudesta. Muun muassa Pausanias pitää rakkauden muodoista parhaimpana miesten välistä rakkautta, koska siinä on mukana älyllisyys ja tasa-arvoisuus. Tällä perusteella hän pitää naisten rakastamista ja pederastiaa, eli poikarakastajan pitämistä heikompina rakkauden muotoina. Tämäkään ei ole kuitenkaan välttämättä Platonin kanta. Se, mitä Platon ”todella” sanoi, onkin monimutkainen asia.
Brandon Sanderson on suosittu amerikkalainen fantasiakirjailija, joka on kirjoittanut metritolkulla kirjoja, jotka varmasti vetoavat nuoriin nörttilukijoihin. Itse en ole hänen kirjojaan lukenut, mutta olen Youtubesta katsonut taltiointeja hänen kirjoituskursseistaan. Vaikka nekin keskittyvät fantasia-genreen, käsitellään niissä sellaisia luovan kirjoittamisen perusjuttuja, että ne ovat sovellettavissa kaikkeen kirjoittamiseen. Lisäksi hän on sillä tavalla sympaattinen ja humoristinen puhuja, että hänen juttujaan kuuntelee ihan huvikseenkin.
Eilen katselin tuoreen videon Sandersonin pitämästä puheesta, jossa hän puhuu ”tekoälytaiteesta”. Puhe on populaariin tyyliin vetoava, yksinkertaistava ja helposti sulateltava, mutta sisältää monia pointteja, joita itsekin aiheesta ajattelen. En referoi videota tässä, koska se on sillä tavalla tiivis, että sen voi katsoa reilussa vartissa tai lukea Sandersonin kotisivuilta.
Videossa ilahduttavaa sekin, millaista suosiota Sanderson nauttii. Milloin viimeksi kukaan kirjailija on saanut tällaisia aplodeja? Itse videoon ei ole merkitty, missä keynote pidetään, mutta ilmeisesti kyseessä on Sandersonin oman Dragonsteel Entertainment -yrityksen tapahtuma viime joulukuulta.
Sandersonin pointti on siinä, että taide on inhimillistä toimintaa, jonka tekemiseen kannattaa käyttää aikaa ja vaivaa, koska itse tekeminen on palkitsevaa ja luomisprosessista saa onnistumisen tunteen, jota promptaamisesta ei saa. Taide itsessäänhän on täysin turhaa, kuten Sandersonin siteeraama Oscar Wilde sanoo.
Sanderson ei mainitse amatöörejä ja hänen puheensa ”taiteesta” voi helposti ymmärtää tarkoittamaan pelkästään korkeataidetta. En usko, että tämä oli hänen tarkoituksensa, onhan hän vahvasti mukana juuri harrastelijakirjoittajapiireissä. Laajennan hänen ajatustaan siis siihen suuntaan.
Englannin art tarkoittaa sekä taidetta että taitoa (myös suomen kielessä ne ovat samaa kantaa, mutta ”taide” viittaa enemmän korkeataiteeseen). Institutionaalisen korkeataiteen lisäksi käsitteen ”art” alle voi laittaa monenlaista inhimillistä toimintaa, jonka suomenkielinen vastine voisi olla puuhastelu. Tällä tarkoitan kuitenkin tavoitteellista toimintaa pelkän ylläpitävän toiminnan, kuten kotitöiden tai palkkatyön tai turhan kännykän räpläämisen ja perseen raapimisen lisäksi.
Aina kun käsiin osuu joku 50-luvun pojille suunnattu ”helppoja puutöitä kansakoulun 3:lle vuosiluokalle” tai ”joka pojan sähkötöitä” -kirja, opastetaan niissä kuinka tavallisilla puutyökaluilla tai rautakaupasta saatavista komponenteista voi rakentaa keittiökalusteet tai lyhytaaltoradion kahvipurkkiin. Tällaiset taidot katosivat jo meidän sukupolveltamme, ei kai niinkään sen vuoksi, että sen ajan nykynuoret olisivat olleet sen huonompia kuin edeltäjänsäkään, vaan ensinnäkin koska kerrostaloasunnoissa ei voinut pitää puuverstasta ja toisekseen, massatuotannon aikakaudella sellaisia kädentaitoja ei enää tarvittu. Huonekaluja on saanut viimeistään Ikean aikakaudella polkuhintaan ja radiovastaanottimia sai parilla markalla sekatavarakaupasta. Meidän taitomme suuntautuivat tietokoneisiin, samaan aikaan kun vanhempamme eivät osanneet ajastaa VHS-nauhuria.
Samoin tekstiilitaidetta, eli neulomista, kutomista ja muuta vaatteiden kotituotantoa on väheksytty, koska se on ollut naisten alaa. Nykyään sekin on turhaa; Bangladeshistä tuotuja villavaatteita saa polkuhintaan.
Jotain tässä on silti menetetty, kun kotitalouksissa tapahtuva puuhastelu on korvautunut tehtaiden muovisella massatuotannolla. Muitakin esimerkkejä löytyy: puutarhanhoito, oikean ruuan laitto puolivalmisteiden sijaan, kalastaminen, metsästäminen tai marjojen poimiminen, sisustaminen muulla kuin Temusta tilatulla krääsällä ja niin edelleen. Kaikki ovat esimerkkejä inhimillisestä toiminnasta, jossa nopeus ja halpuus ovat korvanneet tyydytystä tuovan tekemisen. Massatuotanto on ollut olemassa jo kauan ennen tekoälyä.
Kirjoittamisessa on siinäkin kyse inhimillisestä toiminnasta. Siinäkin on lupa puuhastella amatööritasolla. Tämän blogin kirjoittaminen on puuhastelua: kirjoittelen sunnuntaiaamuna mieleen tulevia ajatuksia. Kävijälaskurin mukaan lukijoita on melko minimaalinen määrä. Mutta mitä mieltä olisi ollut generoida sama määrä tekstiä tekoälyllä?
Jossain tekoälyllä generoitua kirjallisuutta koskevassa keskustelussa heitin ironisesti, että seuraavaksi kirjat myös lukee tekoäly. Minulle kommentoi joku, joka kertoi tekevänsä niin.
Harrastan myös musiikkia. Miksi tehdä itse musiikkia, vaikka Spotify on sitä täynnään? Siksi, että se on helvetin hauskaa. Soittamalla itse pääsee musiikkiin sisälle aivan eri tavalla kuin passiivisella vastaanottamisella. Yhdessä soittaminen on sosiaalista toimintaa. Vaikka musiikillamme on vielä vähemmän faneja kuin tällä blogilla lukijoita, laajentaa sekin sosiaalista piiriä. Olen liian tylsä rokkistaraksi ja liian vanha nuorisoidoliksi ja ylipäätään sillä musiikilla, jota teen tai käyn kuuntelemassa rokkiluolissa on aika vähän tekemistä sen kanssa, jota esitetään UMK:ssa.
Puhumattakaan siitä, että pian Spotifyn keskeiset artistit ovat tekoälyjä.
Valokuvauksen olen jo lähes lopettanut. Valokuvia tuli maailmaan aivan liikaa jo kännykkäkameroiden yleistyttyä. Tekoälykuvat ovat tästä seuraava askel. Kuvia itsensä vuoksi en jaksa enää ottaa. Jos kuvaan, niin dokumentointa tapahtumia ja näin annan toiminnalle merkityksen.
Propagoin puuhastelua inhimillisenä ja yhteisöllisenä toimintana: joskus kannattaa tehdä asiat hitaasti ja vaivalloisesti, jotta se olisi palkitsevaa. Enkä tarkoita tätä siinä banaalissa merkityksessä, jossa kaikki voi olla ”terapiaa”, vaan siinä että se on tapa olla olemassa. Sen vastapuolena on, että pitäisi olla enemmän kiinnostunut siitä, mitä tavalliset ihmiset puuhastelevat. Eikö se ole paljon merkityksellisempää kuunnella sitä tuttua, joka soittaa akustista kitaraa ja laulaa omia kappaleitaan kuin lojua sohvalla ja katsoa telkkarista Ed Sheeranin konserttitaltiontia? Eivätkö ne mummon tai anopin vanttuut kuitenkin lämmitä paremmin kuin hikipajojen pikamuoti? Kaikki kannustavat amatöörikirjoittajaa kuin maratonille treenaavaa, mutta harva on kiinnostunut lukemaan hänen käsikirjoitustaan.
Tämän sijaan kaikki pöhisevät siitä, kuinka tekoälyllä voi loputtomasti generoida merkityksetöntä, keskinkertaista roskaa.
Yksinkertaistan maailmaa
labyrintiksijonka sydämessä huohottaa minotaurus
luvattomasta rakkaudesta syntynyt
konejonka käyttövoimana on elävät solut
ja tehtävänä
kehittää labyrinttia yhä paremmaksi suojakseenVasta kun minotaurus on tuhottu
ja labyrintti muuttunut tanssiksi
on politeia ja poliikka taas mahdollista
Tämä on nyt käytävän sodan luonne
Pentti Saarikoski, Tanssilattia vuorella 1977, runo XIII, ote
Iranin mielenosoitusten yhteydessä nousi pintaan taas ilmiö, joka näissä yhteyksissä aina toistuu: valitus siitä, miksi tästäkään asiasta ei puhuta. Tällä kertaa pään avasi kristillisdemokraattien kansanedustaja Peter Östman puolueensa tiedotteessa 12.1., jonka mukaan ”vihervasemmisto” on hiljaa Iranin tilanteesta ja vihjasi tämän johtuvan siitä, että Iran on Israelin vihollinen ja siksi saa sympatiaa ”vihervasemmistolta”.
Avainkohta ilmiön ymmärtämiseen on Östmanin kirjoituksen kohta: ”poliittiset toimijat, jotka normaalisti profiloituvat ihmisoikeuksien voimakkaina puolustajina, ovat olleet poikkeuksellisen hiljaa Iranin tilanteesta” (korostus minun).
Kristillisdemokraattien ei kukaan edes oleta puolustavan ihmisoikeuksia.
Vasemmistolaiset maailmanhalaajatädit ja muut kyynelsilmät saarnaavat maailman pahuudesta ja ihmisoikeusloukkauksista maissa, joista tavallinen X:n käyttäjä ei ole koskaan kuullutkaan niin, että kyllä siihen jo kyllästyy eikä jaksa muistaa, mistä kaikesta on pidetty melua. Sitten kun jokin asia trendaa omassa kuplassa, ei voi tietää onko jonkin maan ihmisoikeusloukkaukset jo laajalti tuomittu, varsinkin jos itse ei ihmisoikeusasioita aktiivisesti seuraa.
*
Ilmiössä on kaksi puolta: ne joilta odotetaan jonkinlaista puuttumista tai ainakin tietynlaista moraalista kantaa asiaan ja ne joiden ei oleteta kykenevän syystä tai toisesta moraaliseen arviointiin tai jopa moraaliseen toimintaan. On syynsä, miksi heikosta ihmisoikeustilanteesta odotetaan tuomitsevia lausuntoja nimenomaan ”vihervasemmistolta” eikä vaikkapa Riikka Purralta.
Ilmiö on vaikuttaa kaikkialla sisäpolitiikasta maailmanpolitiikkaan asti ja sen synnyttämään kaksinaismoraaliin syyllistytään poliittisen spektrin kaikilla laidoilla. Samalla tavalla maailmanpolitiikassa on maita, joilta odotetaan moraalista toimijuutta ja niitä, joita ei odoteta. Toisia kritisoidaan ja toisia ei, joko tästä syystä tai jostain muusta poliittisesta syystä. Tätä voi sitten käyttää sisäpoliittisena lyömäaseena: miksi jokin taho ei tuomitse jotain tapahtumaa.
Ja tietenkin sitä käytetään kulttuurisotaisaan kinasteluun sosiaalisessa mediassa.
*
Yhdysvallat on toiminut maailmanpoliisina viimeistään toisen maailmansodan jälkeen. Tämä on muissa maissa herättänyt vastustusta, mutta myös odotuksia siitä, että Yhdysvallat ja ”länsi” laajemminkin puuttuisi epäoikeudenmukaisuuksiin globaalisti. Kun Yhdysvallat liittolaisineen hyökkäsi vuonna 2001 Afganistaniin osana ”terrorisminvastaista sotaa”, vastustettiin sitä laajasti. Kun vuonna 2021 ulkopuoliset joukot vedettiin Afganistanista, Taliban valtasi maan nopeasti. Sen jälkeen monet sellaisetkin tahot, joiden voisi kuvitella vastustavan sotilaallisia interventioita ovat ilmaisseet huolensa ihmisoikeuksien ja etenkin naisten oikeuksien tilasta Talibanin hallitsemassa Afganistanissa. Maailma, toisin sanoen ”länsi” on unohtanut Afganistanin.
Yhdysvaltojen toimintaa on kritisoitu raskaasti, myös syystä. Venäjää kohtaan, ainakaan ennen vuoden 2022 Ukrainan sotaa, ei ole aivan samalla kritisoitu. Kylmän sodan aikana suomettuminen piti suut supussa ja varsinkin poliittisesti vasemmalla oli Neuvostoliiton apologeetteja. Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen Venäjän toivottiin demokratisoituvan ja liberalisoituvan, joten aivan jokaisesta pikku asiasta ei ole jaksettu huomauttaa. Silti kenellekään ei ole epäselvää, kumpi on demokraattisempi maa, Yhdysvallat tai Venäjä, tällä hetkellä tai lähimenneisyydessä. Venäjä on kuitenkin Venäjä, älkää nyt häiritkö, kun ne niin kovasti yrittävät kehittää itselleen demokratiaa.
Nyky-Venäjää ”ymmärtävät” lähinnä sellaiset vasemmistolaiset, jotka eivät ole huomanneet että Venäjä ei ole enää edes nimellisesti kommunistinen ja sellaiset oikeistolaiset, jotka ihannoivat autoritaarista systeemiä, kunhan sitä ei kutsuta kommunistiseksi.
Unkarin tilanne huolestuttaa: Viktor Orbánin johtamana maan kansalaisvapauksien pelätään olevan uhattuina. Freedom Housen tunnetun vertailun perusteella Unkari on sijalla 95 (Suomi on sijalla 1) ja jää sellaisten maiden kuin Bolivia ja Malawi taakse. Unkarin tilanne huolestuttaa kuitenkin vain suhteessa muihin EU-maihin. Vähemmän huolta herättää esimerkiksi Liberian sijoitus heti Unkarin jälkeen. Tähän toki vaikuttaa se, että ne ovat jossain kaukana toisella puolen maailmaa, missä ihmiset ovat mustia ja asuvat kenties viidakossa. Unkari on EU:ssa. Eurooppalaisen kulttuuriperimänsä ansiosta katsotaan olevan mahdollisuuksia vapauteen ja demokratiaan ja sen sellaiseen aivan eri tavalla.
Suomi on niin voimakkaasti suuntautunut länteen, että Yhdysvaltoja ja ”länttä” kritisoidessa se tuntuu lähes itsekritiikiltä. Ja ennen kaikkea: ”lännen” tiedetään olevan sitoutunut demokratiaan ja ihmisoikeuksiin tavalla, joka mahdollistaa muutoksen. Kyllä maailmassa diktatuureja ja ihmisoikeuksia rikkovia maita ja hallituksia riittää, mutta kuka kuvittelee, että Kiinan tai Saudi-Arabian kritisoiminen täällä Suomessa vaikuttaisi niihin mitenkään? Putiniin kohdistuva viha verkossa on tällä hetkellä voimatonta raivoa, jolla tuskin kukaan kuvittelee voivansa satuttaa kohdettaan.
Yhdysvaltain sota Vietnamissa on kaikille tuttu, enemmän siitä tehtyjen elokuvien kuin historiankirjoituksen vuoksi sinänsä. Vähemmän leffoja on tehty sitä edeltävästä Ranskan Vietnamin sodasta vuosina 1945–1954. Samaan aikaan Ranska kävi siirtomaasotaa Algeriassa, mistä ranskalaisille on jäänyt samanlainen kollektiivinen trauma kuin amerikkalaisille Vietnamin sodasta, mutta globaalisti jälkimmäinen on tunnetumpi. Sitä, että amerikkalaisten jälkeen Kiina hyökkäsi Vietnamiin vuonna 1979 ei muista enää kukaan.
Nykyisissä ristiriidoissa Euroopan ja Yhdysvaltojen välillä on kyse jälleen siitä, että Yhdysvalloilta odotetaan maailmanpoliisina toimimista ja osallistumista Euroopan puolustukseen ja sotilaallisten konfliktien ratkaisemiseen eri kriisipesäkkeissä. Tästä on niin vahva konsensus, että tätä odottavat sellaisetkin tahot, jotka kuitenkin suhtautuvat kriittisesti Yhdysvaltojen sotilasmahtiin ja vaikutusvallan kasvuun maailmassa. Kaikesta Yhdysvaltoihin kohdistetusta kritiikistä huolimatta sen kriitikotkin tunnustavat Yhdysvallat moraalisemmaksi toimijaksi kuin vaikka Venäjän tai Kiinan.
Vaikka Donald Trump on mitä on ja sekoittaa Grönlannin milloin Islantiin ja milloin Antarktikseen ja kertoo sveitsiläisille kuulijoille, että ”ilman meitä te puhuisitte saksaa”, on hän ehkä hieman oikeassa siinä, että amerikkalaisten ei pitäisi aina pelastaa eurooppalaisia näiden itse aiheutetuista ongelmista.
*
En ole Israelin ja Palestiinan tilannetta kommentoinut tässä blogissa, somessa tai kenenkään kanssa kasvokkain. Raotan matopurkkia kuitenkin parin rivin verran. Keskustelu käy kiivaana: toinen puoli suhtautuu ikään kuin palestiinalaisten siviilien kärsimykseen empaattisesti suhtautuminen tarkoittaisi Hamasin ihannointia ja toinen puoli ikään kuin Hamasilla ei olisi Palestiinassa kannatusta. Aloitan tällaisella pakotetulla tasapuolisuusjulistuksella, mutta menen aiheeseen kenties myöhemmässä postauksessa syvemmälle.
Käsiteltävän aiheen kannalta oleellinen huomio kuitenkin on Israelin saama kritiikki, joka on ollut jo pitkään voimakasta ja polarisoitunutta ja saanut 7.9.2023 tapahtumien jälkeen uusia kierroksia. Molemmat osapuolet oikeuttavat kantansa nimenomaan sillä, että vastapuolta kohdellaan silkkihansikkain eikä se saa osakseen kritiikkiä. Israelin kritiikin syyksi on epäilty antisemitismiä. Kristityt ovat tukeneet Israelia, koska Raamatun mukaan alue on juutalaisten luvattu maa ja juutalaisten paluu on yksi lopun ajan merkeistä, mutta ei mennä eskatologiaankaan tässä.
Olennaista Israelin tukemisessa ja vastustamisessa on, että Israel koetaan yhdeksi länsimaista. Osallistuuhan se Euroviisuihinkin, vaikkei sijaitse Euroopassa. Sen väestöstä merkittävä osa on muuttanut sinne länsimaista. Se on edelleen demokratia.
Kriitikoillakin on vähintään alitajuinen toive siitä, että protestit ja boikotit todella saavat Israelin muuttamaan toimintaansa. Samanlaista toivoa ei aseteta esimerkiksi alueelliseen suurvaltaan Saudi-Arabiaan.
*
Aikaisemmin kirjoitin Saudi-Arabiasta ja arvelin että Saudi-Arabia on suojeltu kahdelta puolelta: toisaalta se on Yhdysvaltain liittolainen (oikeanpuoleinen suoja), toisaalta ei-valkoiset arabit katsotaan rasismin uhriksi (vasemmanpuoleinen suoja). Samaan kimppaan voi laskea muut Arabian niemimaan valtiot Qatarin, Bahrainin, Kuwaitin ja Yhdistyneet Arabiemiraatit. Saudi-Arabian uhriaseman voi toki kyseenalaistaa mm. sillä, että maa on ultrarikas alueellinen sotilasmahti, jota eurooppalaiset eivät edes koskaan kolonisoineet.
Aiemmin siteeraamani Liisa Liimatainen vertailee kirjassaan Riikinkukko ja kameli: Iran ja Saudi-Arabia vastakkain (Rosebud, 2022) Irania ja Saudi-Arabiaa ja myös niiden kansainvälistä asemaa. Molemmat ovat ääri-islamilaisia (toinen sunni-, toinen shiiavaltainen) teokratioita, jotka edellämainitulla vapausindeksillä sijoittuvat pohjakastiin ja molemmat tekevät maailmanennätyksiä kuolemantuomioissa.
Iran on ollut vuosikausia vahvojen pakotteiden alaisena: juuri tämän vuoksi iranilaisilla on oikeutettu tunne, että koko maailma on heitä vastaan. Virallinen Iran on saanut osakseen kritiikkiä, mutta sen vastapooli, iranilainen oppositio kokee, että sen tukemiseksi ei ole tarpeeksi: gazalaisten kohtalo on saanut osakseen enemmän sympatiaa ja konkretiaa kuin iranilaisten toisinajattelijoiden. Östman ja suomalainen someoikeisto ei tietenkään ole itse keksinyt tätä meemiä, vaan syytöksiä on levitetty kansainvälisessä somessa laajemmaltikin. Suomeniranilainen Arman Alizad kirjoittaa Facebookissa ”lännen” suojelevan Iranin järjestelmää.
Saudi-Arabia sen sijaan on Yhdysvaltain liittolainen ja huomattavasti laimeamman kritiikin kohde. Yhdysvallat vie Saudi-Arabiaan niin paljon aseita, että on turha edes linkittää yhteen uutiseen. Myös Suomi on vienyt aseita, kuten kranaatinheittimiä Saudi-Arabiaan. Vuonna 2018 Sipilän hallitus jäädytti vientiluvat, mutta nykyinen hallitus, jossa myös kristillisdemokraatit istuu, aloitti viennin uudestaan vuonna 2024. Asevientiä Saudi-Arabiaan ovat kritisoineet vasemmistolaiset ituhipit ja muut maailmanparantajat. En sano, etteivätkö Peter Östman ja muut kristillisdemokraatit suhtautuisi Saudi-Arabiaan kriittisesti. Yhtään kriittistä lausuntoa tosin ei ole silmääni osunut, mutta toisaalta en seuraakaan kristillisdemokraattien keskustelua aktiivisesti.
Suomalaiset ministerit, kuten Wille Rydman Sakari Puisto ja Ville Tavio ovat rampanneet Saudi-Arabian vientitapahtumissa ja kritiikki on ollut aika olematonta. Se, että maa on ääri-islamilainen ihmisoikeuksia polkeva teokratia ei ole ongelma kauppasuhteita solmittaessa.
Ja siitä, mitä Saudi-Arabia tekee Jemenissä, ei jaksa kukaan kiinnostua.
*
”Miksi tästä asiasta ollaan hiljaa” on tyypillinen retorinen heitto, jota käytetään useammin kuin pitäisi. Sen etuna on, että kenelläkään ei ole luotettavaa mittaria siitä, kuinka paljon jostain asiasta todella puhutaan ja kirjoitetaan tai ideaalia siitä, kuinka paljon jostain asiasta todella pitäisi puhua ja miten. Tämä diskurssityyppi sisältää myös paradoksin: on tullut tavaksi hokea, että jostain asioista ei puhuta niin, että ei edes huomata, että niistä asioistahan juuri puhutaan eniten nimenomaan hokemalla, että niistä ei puhuta. Naisiin kohdistuvasta väkivallasta ei puhuta. Miehiin kohdistuvasta väkivallasta ei puhuta. Venäjää ei kritisoida. Yhdysvaltoja ei kritisoida. Ilmiön sisältämä paradoksi on myös sen edellytys: asiat, joista todella ei puhuta eivät herätä sellaista huomiota, että niistä syntyisi ”tästä ei puhuta”-hokeamia. Sudanin sota näyttäisi olevan edelleen käynnissä. Puolesta vai vastaan?
Kuka kritisoi ja ketä? Onko Saudi-Arabiaa kritisoitu? Kyllä on. Onko sillä ollut vaikutusta? No ei. Onko Irania kritisoitu? Kyllä on. Onko sillä ollut vaikutusta? Lopulta aika vähän. Voiko näitä maita verrata? Ehkä ei. Onko niitä kritisoinut enemmän vasemmisto vai oikeisto? En tiedä onko asiasta tehty tutkimusta, joten en lukitse kantaani.
Ennen kaikkea mielipiteet muodostetaan omaan identiteettiin perustuen ja tosiasiat tulevat vasta sen jälkeen. Se, että oma kanta vaikuttaa olevan oppositiossa ”valtamediaa” tai jotain yleistä mielpidettä vastaan niin, että voi kutsua itseään ”toisinajattelijaksi”, on vain plussaa.
Kuitenkin sellainen retoriikka, että ”miksi tästä ei puhuta” (= vastapuoli ei puhu), on lopulta aika onttoa.
Ja siksipä se juuri sopiikin nykyiseen meemipolitiikaan.
Olen seurannut Iranin tapahtumia syrjäsilmällä parikymmentä vuotta. Kiinnostuin siitä aikoinaan sosiaalisessa mediassa, joka aloitteli olemassaoloaan 2000-luvun alussa. Silloin alusta oli Facebookin edeltäjä Orkut, joka ei ollut kovin suosittu Suomessa (kenties nimestä johtuen), mutta omana aikanaan levisi mm. Brasiliassa, Intiassa ja juurikin Iranissa sekä Virossa, jossa asuin siihen aikaan. Sittemmin Google sulki palvelun, jotta se ei kilpailisi sen lanseeraaman Google+:n kanssa.
Orkutiin saattoi perustaa ryhmiä kuten Facebookiin ja siellä oli useita Irania politiikkaa käsitteleviä ryhmiä, joita seurasin. Monet nuoret olivat tyytymättömiä teokratiaan ja shariaan ja luonnollisesti suhtauduin heidän kamppailuunsa sympaattisesti. Sittemmin kukaan meistä ei ole enää nuori, mutta systeemi ei ole siellä muuttunut.
Iranilaisten oppositio vaikutti ryhmien perusteella moninaiselta ja hajanaiselta. Oli lukuisia ryhmiä, jotka kaipasivat länsimielistä demokratiaa, lukuisia ryhmiä jotka julistivat iranilaisten alkuperäistä islamia edeltävää uskontoa zarathustralaisuutta, ryhmiä jotka kaipailivat takaisin Reza Pahlavia ja shahin valtaa. Sekä tietenkin natsistisia ryhmiä, ovathan iranilaiset niitä alkuperäisiä arjalaisia erotuksena arabeista, jotka ovat seemiläisiä ja joiden kanssa iranilaiset ovat huonoissa väleissä virallisesti ja epävirallisesti (Orkut ei sensuroinut hakaristejäkään kovin aktiivisesti). Näiden vastapainona oli ryhmiä Iran–Israel-ystävyysseuroja.
Vahvasti otettiin kantaa myös Persianlahden puolesta: arabit nimittäin poliittisista syistä ovat halunneet vaihtaa vakiintuneen nimen Arabianlahdeksi. Naurettavia merenlahtien nimimuutoksia on tapahtunut siis aikaisemminkin.
Vuonna 2009 tyytymättömyys kulminoitui laajoihin mielenosoituksiin vilpillisiksi koettujen presidentinvaalien vuoksi, kun istuva konservatiivinen presidentti Mahmoud Ahmadinejad julistautui voittajaksi. Vapaaehtoisista koostuvat fanaattiset Basij-miliisijoukot tukahduttivat mielenosoitukset kovalla kädellä. Mielenosoitusten symboliksi nousi 26-vuotias nainen Neda Agha-Soltan, jonka tarkka-ampuja ampui kadulle. Jo silloin eli vahvana toivo, että nyt ajatollahien valta kaatuu.
Sittemmin mielenosoituksia on ollut jatkuvasti. Näistä huomionarvoinen on vuosi 2022, jolloin 22-vuotias nainen Mahsa Amini kuoli ”moraalipoliisin” käsittelyssä jouduttuaan pidätetyksi ”säädyttömästä” pukeutumisesta, koska ei ollut käyttänyt hijabia. Jälleen nuori nainen nousi mielenosoitusten symboliksi. Mielenosoituksia kuvattiin siihen astisista suurimmiksi ja kuolonuhreja oli lukuisia. Toivo eli vahvana, että viimein tapahtuisi todellisia yhteiskunnallisia muutoksia.
Viimeksi joulukuussa baarissa pöytääni lyöttäytyi nuorehko iranilaismies, joka mielellään kertoi kotimaansa poliittisesta tilanteesta (itse asiassa hän puhui 20 minuuttia sekunninkaan taukoa pitämättä, kunnes minun piti mennä) ja hän ennusti, että Iranissa valta tulee vaihtumaan aivan pian. Israel oli iskenyt Iraniin edellisenä kesänä, mihin keskustelukumppanini suhtautui myönteisesti.
Jo muutaman viikon sisällä nykyiset mielenosoitukset alkoivat Teheranissa.
*
Heille, joille asia ei ole entuudestaan tuttu, tiivistys Iranin poliittisesta järjestelmästä. Noin teoriassa Iran on tasavalta, jossa on presidentti ja parlamentti, jotka valitaan vaaleilla. Käytännössä valtaa kuitenkin pitää uskonnollinen johtaja, suurajatolllah Ali Khamenei, joka on alkuperäisen Ruhollah Khomeinin seuraaja. Iranilla on siis islamilaisen vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen ollut vain kaksi johtajaa. Ajatollahilla ja hänen johtamallaan uskonnollisella neuvostolla on veto-oikeus lakeihin ja he myös valitsevat vaalien ehdokkaat. Todellinen valinnanvapaus vaaleissa siis jää silmälumeeksi. Silloin, kun valituksi on tullut maallistuneempia poliitikoita, on virinnyt toivoa systeemin rauhanomaisesta muutoksesta. Käytännössä mikään ei ole kuitenkaan muuttunut ja siksi viimeisimmissä vaaleissa äänestysprosentit ovat jääneet olemattomiksi.
Ajatollah hallitsee suoraan myös Vallankumouskaartia, armeijaa armeijan sisällä. Vallankumouskaarti on sekä poliittinen että taloudellinen voima ja sen oligarkit pyörittävät miljardibisneksiä.
Iran ja Saudi-Arabia ovat olleet tukkanuottasilla ainakin Iranin vallankumouksesta asti. Siihen asti ne olivat ainakin teoreettisesti olleet lännen liittolaisia, nyt Iran on vahvasti länsivastainen valtio, jolle Yhdysvallat on ”suuri Saatana”. Saudi-Arabia (ja muut Arabian niemimaan pikkuvaltiot) ovat Yhdysvaltain liittolaisia. Ulkopolitiikan lisäksi jakava tekijä on, että Iranin islamin suuntaus on shiia, kun taas arabit ovat enimmäkseen sunnimuslimeja.
*
Liimatainen kertoo kirjassaan, kuinka vaaliehdokkaita saatetaan hylätä esimerkiksi sen vuoksi, että heillä on liian siisti parta. Oikeaoppisella muslimimiehellä toki on harottava risuparta.
Yllä mainitusta tuli mieleen, mitä Isabel Madariaga kirjoittaa Iivana Julman elämäkerrassa: 1500-luvulla ortodoksimunkeilta kiellettiin parrattomuus, koska pederastia, eli suomeksi munkkien keskinen homoilu oli laajalle levinnyt ongelma selibaattia harrastavissa luostareissa ja pelättiin nuorempien veljien siloposkien viettelelevän toisia munkkeja sodomian syntiin.
Ehkä tässä on kyse samasta ilmiöstä. Oli uskontokunta mikä hyvänsä, homouden houkutusta vastaan taistelu tuntuu olevan tärkeä asia.
*
Iranin tilanne jo aikoinaan sai minut esittämään kysymyksen: miksi diktatuurit pysyvät vallassa, jos kukaan ei niitä kannata? Täytyyhän siis olla diktaattorin lisäksi ainakin jokin ihmisryhmä, joka haluaa diktatuuria?
Liisa Liimatainen esittää kirjassaan Riikinkukko ja kameli (Rosebud 2022) arvion vuoden 2009 mielenosoituksista kirjoittaessaan, että konservatiiveja Iranissa on tavallisesti kannattanut n. neljännes äänestäjistä. Suomen Lähi-idän instituutin johtaja Susanne Dahlgren puhuu Ylen haastattelussa n. viidenneksestä. Bruno Jäntti viittaa Ulkopolitiikka-lehdessä 2023 julkaistussa artikkelissaan hollantilaisen tutkimussäätiö Group for Analyzing and Measuring Attitudes in Iran tutkimukseen vuodelta 2023, jonka mukaan vain 15% iranilaisista kannattaisi islamilaista tasavaltaa. Otos oli 200 tuhatta haastateltavaa, mutta tulosta saattaa vinouttaa se, että haastateltavista viidennes asui Iranin ulkopuolella (Jäntin artikkelissa prosenttiluvut ovat väärin päin).
Torstain Helsingin sanomien jutussa ajatollahien kannatusta kuvataan alun perinkin marginaaliseksi ja että uskonto vain sattui olemaan vuonna 1979 kaikkia shaahin valtaan tyytymättömiä yhdistävä tekijä. Toisaalta heti vallankumouksen jälkeen pidetyssä perustuslakia koskevassa kansanäänestyksessä islamilaista tasavaltaa kannatti 99,3 % äänestäjistä. Usko muutokseen varmasti oli kova, mutta kuten tavallista, vallankumous söi lapsensa ja sen jälkeisessä terrorissa murhattiin tuhansia, etupäässä heitä jotka olivat ottaneet ”vapauden” ja sen sellaisen liian kirjaimellisesti.
Eräs olettamus on, että nykyhallinnolla on vahva kannatus maaseudulla: varakkailla maanomistajilla on perinteisesti ollut vain menetettävää modernisaatiossa. Perinteisesti kaikkialla maalaisväestö on ollut konservatiivisempaa ja uskonnollisempaa. Varsinkin nuoret keskiluokkaiset teheranilaiset ovat kaivanneet demokratiaa, vapautta ja länsimaalaista kulutuskulttuuria. Kuitenkin talousongelmien, inflaation ja kuivuuden vaikuttaessa kaikkiin väestöryhmiin, myös muut kuin kaupunkilaiset nuoret ovat alkaneet kapinoida.
Modernisaatiota yritettiin jo 1950-luvulla Mohammad Mosaddeghin aikoina. Mosaddegh oli poliittiselta suuntautumiseltaan nationalisti, mutta hän ajoi runsaasti sosiaalisia uudistuksia, jotka paransivat köyhimpien asemaa. Hänen kohtalokseen koitui yritys kansallistaa Iranin öljyvarat, jonka seurauksena britit ja USA järjestivät vallankaappauksen, joka toi shaahin valtaan.
Myös shaahi yritti modernisoida maata puolipakolla. Erityisesti hänen maareforminsa oli varakkaiden maanomistajien epäsuosiossa; siinä jaettiin rikkaan eliitin maata varattomille. Uudistuksista huolimatta lopulta shaahiin ei ollut tyytyväinen oikein kukaan: toiset halusivat enemmän edistystä, toiset eivät mitään muutosta ja hänen tuhlaileva elämäntyylinsä oli liikaa kaikille.
Olen kuullut väitettävän myös, että islam olisi ulkoa tuotu epäiranilainen ilmiö ja että kansaa sortaisi todellisuudessa jokin ulkoinen tekijä. Verkossa törmäsin jopa huhuun, jonka mukaan Basij-joukot olisivat etnisiä arabeja, mutta tämä vaikuttaa lähinnä salaliittoteorialta. Näkisin tämän iranilaisten omaksi selitykseksi sille, miten oma kansa voi sortaa itseään. Samalla tavalla Suomessa vuoden 1918 tapahtumia jo aikalaiset selittivät, että taisteltiin venäläisiä joukkoja vastaan, ei toisia suomalaisia. Edellä mainittu keskustelukumppani kertoi, että Iranissa iranilainen musiikki ja kulttuuri on kielletty uskonnollisista syistä ja hänelle islam oli ulkoa päin tuotua kulttuuria (hänen sanavalintansa oli kutsua ilmiötä ”rasismiksi”).
Kirjassa Iran: huntu ja Haaste (Rauhanpuolustajat 2009) Liisa Liimatainen haastattelee tavallisia iranilaisia, joista osa on pappisvallan vastustajia, osa kannattajia. Kannattajissa on aivan tavallisia ihmisiä, taksikuskeja, leipureita ja insinöörejä. Kirja on kirjoitettu Ahmadinejadin presidenttikaudella ja haastateltujen mukaan elämä on aidosti parantunut. Ahmadinejad on populisti–konservatiivi, joka presidenttikaudellaan tuli tunnetuksi räväköistä mielipiteistään ja möläytyksistään.
Trumpin johtama Yhdysvallat on asettanut Irania kohtaan talouspakotteita. Tämä on toisaalta nostanut konservatiivien kannatusta ja saanut kansalaiset kannattamaan vallitsevaa järjestelmää; kokemus siitä, että kansainvälinen yhteisö kohtelee Irania epäreilusti, on aito. Toisaalta monet mielenosoitukset ovat saaneet alkunsa heikentyvän talouden johdosta, joka taas on seurausta pakotteista; Iran on luonnonvaroiltaan rikas ja teollisesti kehittynyt valtio.
Huomiota ovat herättäneet Trumpin lausunnot, joissa hän on luvannut jopa konkreettista sotilaallista apua Iranin mielenosoittajille. Ulkoinen uhka jopa vahvistaa nykyhallintoa: vallassa on autoritäärinen kurkunleikkaajaroisto, mutta hän on sentään meidän autoritäärinen kurkunleikkaajaroistomme. Ulkoisten interventioiden historia Lähi-idässä osoittaa, että demokratiaa ei ole sotavoimin saatu vietyä oikein minnekään.
Tämän kääntöpuolena on se, että vaikka nykyhallinto ei nauttisi laajaa kannatusta, oppositiolla ei ole tarjota selkeää vaihtoehtoa, jonka taakse kaikki tyytymättömät ryhmät voisivat asettua.
Aina kun uutisoidaan, kuinka kansa taistelee sortajaa vastaan, unohdetaan sortaja on sitä samaa kansaa. Venäjän hyökättyä Ukrainaan jouduttiin pohtimaan, kannattavatko ”tavalliset” venäläiset sotaa vai Putin yksinkö siellä taistelee. Trumpilla on vahva kannatus Yhdysvalloissa. Itse asiassa Trumpilla on kannattajia myös Yhdysvaltain ulkopuolella.
*
Jälleen siis Iranissa mellakoidaan ja uutiset ja sosiaalinen media odottavat henkeään pidätellen: joko nyt? Tällä hetkellä levottomuudet ovat laantumaan päin.
Miliiseihin varmasti valitaan psykopaattisimpia roistoja mitä löytyy, mutta jossain vaiheessahan heidänkin täytyy kyllästyä ampumaan aseettomia nuoria kaduille. Mutta saavutetaanko mielenosoituksilla aitoa muutosta?
En ole itse kovinkaan toiveikas. Systeemi pysyy pystyssä niin kauan kuin sillä on kannatusta.
Kirjoitin aikaisemmin tekoälyistä ja ydinsodista elokuvissa, mutta on vaikea keksiä niin tyhmiä vitsejä, etteikö todellisuus sanoisi ”hold my beer”. Ainakin jos on uskominen Guardianin uutista, jonka mukaan tekoälytyökalu Grok tullaan integroimaan Yhdysvaltain puolustusministeriön Pentagonin verkkoon.
Koska en keksi enää mitään vitsikästä, tarjolla aito 50-luvun valistusvideo, joka opettaa mitä tehdä ydiniskun tapahtuessa:
Eksentrinen ex-puolustusministeri ja teosofi Yrjö Kallinen kirjoittaa kirjassaan Hälinää ja hiljaisuutta (Tammi 1958) lapsuudestaan ja oman ikäpolvensa lukutottumuksista otsikolla Poikien kirjat. Hän jo alkuriveillä arvelee, että nykynuorisolla (50-luvulla) on jo niin paljon erilaisia ajankäytöstä kilpailevaa nähtävää ja kuultavaa, kuten radio, elokuvat ja järjestötoiminta, ettei nuorisolla enää liikene aikaa lukemiseen, kuten hänellä ja muilla 1800-luvun lopulla syntyneillä liikeni. Hänen nuoruudessaan ei moisia huvituksia ollut, joten hän luki kirjoja.
Kallinen kuitenkin harmittelee, että luettiin niin viihteellisiä ja romanttisia kirjoja. Pasifistina etenkin sodan romantisoiminen häiritsee Kallista.
Jo tuohon aikaan Suomessa Oulun kokoisessa kaupungissa on kattava kirjasto, josta lapset lainaavat kaiken, mitä on saatavissa ja lukevat kirjoja kilpaa. Kallisen työläisperheessä on varojen puutteesta huolimatta laaja kotikirjasto.
Tällä hetkellä kirjoitan tätä kirjastossa ja nuorison mölinä ja sanaton ulina sattuu korviin. Tosiaan sitä kaipaisi hiljaisuutta hälinän sijaan. Ehkä ne kohta syventyvät taas mobiililaitteisiinsa hetkeksi.
Yle Areenassa on tällä hetkellä nähtävillä kaksi scifi-klassikkoa: War Games (suom. Sotaleikit, ohj. John Badham 1983) ja ensimmäinen Terminaattori (suom. Terminator — Tuhoaja, ohj. James Cameron 1984). Näitä molempia elokuvia yhdistää — paitsi meille 80-luvulla syntyneille ihana nostalgia sen ajan tunnelmiin — yhteinen taustatarina: molemmissa tekoäly on laitettu ydinasejärjestelmien kontrolliin ja siitäpä syntyy kaikenlaista harmia.
Mikäli elokuvat eivät ole jostain syystä tuttuja, niin spoilaan ne tässä. Sotaleikkien alkukuvissa nähdään sotaharjoitus, jossa testataan ydinohjusten laukaisusta vastuussa olevan henkilöstön valmiuksia käynnistää ydinsota ja sitä kautta ihmiskunnan joukkotuho. Koska liian moni lopulta kieltäytyy laukaisemasta kriittisellä hetkellä ydinohjusta, päättää armeijan johto uskoa ydinaseiden laukaisun WOPR -supertietokoneen vastuulle. WOPR käy jatkuvaa simuloitua sotaa pyrkimyksenään luoda voittava strategia ydinsodassa Neuvostoliittoa vastaan. Ja kuinka ollakaan lukiolaispoika David Lightman (Matthew Broderick) hakkeroituu vahingossa tietokoneeseen modeemillaan ja käynnistää laskurin aloittaa oikea ydinasehyökkäys Neuvostoliittoon. Tuttavallisemmin WOPR tunnetaan nimellä Joshua ja sillä on persoonallisuus ja puhesynteesin avulla puheäänikin.
Sotaleikkien edeltäjiä ovat mm. Doctor Strangelove (Stanley Kubrick 1964) ja Fail Safe (Sidney Lumet 1964), joissa ydintuho käynnistyy inhimillisestä erehdyksestä (tai inhimillisestä hulluudesta), ei tekoälyn vaikutuksella.
Ensimmäinen pitkästä Terminator-elokuvien sarjasta ilmestyi vuotta myöhemmin Sotaleikkien jälkeen. En tiedä, ottiko Cameron vaikutteita toimintaelokuvansa taustatarinaan Sotaleikeistä, mutta sen taustatarinassa Skynet-tekoäly käynnistää ydinsodan, joka on tuhonnut suurimman osan ihmiskunnasta. Skynet yrittää tuhota loputkin ihmisistä ja lähettää terminaattori-kyborgin (Arnold Schwarzenegger) tappamaan Sarah Connorin (Linda Hamilton), jotta tämän poika ei syntyisi ja ryhtyisi vastarintataistelijaksi. Ensimmäisessä osassa ei juurikaan mennä syvemmälle tekoälyn aivoituksiin: Iso-Arska on tunteeton tappokone, jolla ei ole montaakaan repliikkiä. Vasta sarjan seuraavassa osassa Terminator – Judgment Day (1991) terminaattorin hahmo saa syvyyttä.
Musiikkiin, vaatteisiin ja övereihin kampauksiin liittyvän nostalgian lisäksi molemmat leffat tuovat mieleen kuinka voimakkaasti kylmän sodan aikana pelättiin ydinsotaa ja se oli yleinen katastrofielokuvien aihe. Ydinsodan uhka ei itsessään ole kadonnut minnekään, mutta kylmän sodan loppumisen jälkeen se eksistentiaalinen kauhu totaalisen ydisodan edessä on siirtynyt taustalle.
Ydinaseita toki on rajoitettu. Kehitys alkoi jo Ronald Reaganin ja Mihail Gorbatšovin aikoina ja kylmän sodan päättyessä ydinkärkien määrää vähennettiin mm. START-sopimuksilla Yhdysvaltain n. 20 000 ja Neuvostoliiton n. 40 000:sta ”vain” n. 5000 kärkeen molemmilla.
Tekoälyhuuman myötä tekoäly on noussut uudestaan myös elokuvien aiheeksi, mutta samanlaista raskasta katastrofia kuin ydinsota, ei sellaisissa elokuvissa kuin Companion (2025, ohj. Drew Hancock) samalla tavalla ole. Edellinen merkittävä maailmanloppuelokuva, jossa tekoäly ottaa vallan ja alistaa ihmiskunnan, oli Matrix (Lana ja Lilly Wachowski 1999), mutta muistaakseni siinä ei mainita ydinaseita.
Olin jo kirjoittaa, että ydinsota ei ole ollut viime vuosina elokuvien aiheena, mutta olihan toki Oppenheimer (Christopher Nolan 2023) ja A House of Dynamite (Noah Oppenheim 2025). Jälkimmäinen on suoraa jatkoa War Gamesin ja Doctor Stangeloven teemoille. En ole elokuvaa nähnyt, mutta Wikipedian perusteella se kertoo Yhdysvaltoja kohti laukaistusta ohjuksesta, joka saa maailman ydinsodan partaalle. Tässäkään elokuvassa ei ole tietääkseni kyse siitä, että tekoäly ottaisi vallan. Elokuvan tekijä valottaa elokuvan taustoja LA Timesin haastattelussa.
Ehkä tekoäly on jo arkipäiväistynyt niin, että kunnon katastrofi- ja dystopiaelokuvien aiheeksi siitä ei enää ole. Jos Sotaleikkien juoni on epärealistinen, niin ilmeisesti se oli kuitenkin uskottava omana aikanaan, koska elokuva sai niin suuren suosion; ehkä ihmiset siihen aikaan eivät tienneet paljoakaan modeemien kautta hakkeroimisesta. Sen sijaan juonikuvio, jossa Grok saa vastuulleen Yhdysvaltain ydinohjusten laukaisujärjestelmät ja joku satunnainen twiittaaja laukaisee ydinsodan vahingossa (Grok: ”nuke Iran because it’s woke!”) olisi liian tragikoominen ollakseen uskottava.
Toisaalta, elämme tragikoomisia aikoja.
Minusta silti näyttää siltä, että ydinsota ei ole samalla tavalla esillä kuin kylmän sodan aikana. Naton ja Venäjän vastakkainasettelu ja mahdollinen eskalaatio aseelliseksi konfliktiksi on uutisissa päivittäin, mutta silloinkaan ei mainita ydinsodan mahdollisuutta. Eivät ne monikärkiohjukset minnekään ole kadonneet. Katsomme kuitenkin vähän sivuun ja kuvittelemme, että niitä ei ole olemassa.
Viimeisin voimassaoleva START-sopimus raukeaa kuluvana vuonna, eikä Trump ole asiasta huolissaan. Putin ilmoitti jo 2023 ettei Venäjä noudata sopimusta.
Kun katsoo, kenelle vastuu ydinasejärjestelmistä todellisuudessa on uskottu, WOPR tai Skynet eivät tunnu niin huonolta vaihtoehdolta.
Päivitys 12.1.
Kirjoitin yllä olevan ennen kuin olin lukenut Dagens Nyheterin pääkirjoituksen (10.1), jossa ehdotetaan Ruotsille omaa ydinasetta. Villiksi ovat ajat menneet. Mitähän ne ruotsalaiset aikoivat sillä ydinaseellaan ampua?
Viime päivinä on huolta herättänyt Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin aikomus vallata Grönlanti Tanskalta. Tästä ja monista muista aiheista Trump keskustelee New York Timesin haastattelussa: Trump Lays Out a Vision of Power Restrained Only by ‘My Own Morality’ (8.1.2026, David E. SangerTyler PagerKatie Rogers and Zolan Kanno-Youngs). Kirjoitin aikaisemmin siitä, mikä vallanhimoisia ihmisiä liikuttaa. Jos teksti oli tl/dr, Trump itse tiivistää asian kysyttäessä, miksi hän haluaa vallata Grönlannin:
Because that’s what I feel is psychologically needed for success.
Vältän itse psykologisoivia ja yksinkertaistavia selityksiä, mutta tällä kertaa selitys kuultiin ns. itse hevosen suusta.