Joni Kärki – Elämä ja Teot

Tämä ei ole taidetta

Matti Mäkelän Tämä ei ole taidetta — Tabujen rikkominen kissantaposta mustaan marsalkkaan (Siltala 2016) perustuu Mäkelän väitöskirjaan.

Mäkelä aloittaa johdannossa kommentoimalla Kai Ekholmin toimittaman Kielletyt–kirjan ”romantisoivaa” ja ”salaa ihailevaa” asennetta suhteessa tabuja rikkovaan ja kiellettyyn kirjallisuuteen. Siinä sensorit kuvataan typeriksi ja ahdasmielisiksi ja sananvapauden puolustajat itsestään selvästi jaloina ja sankarillisina. Joskin Mäkelä myös tunnustaa, että Ekholmin kirja kuvaa sensuurin historian monimutkaisena ja monivaiheisena.

Mäkelä kytkee sananvapauden modernisaatioon, jossa vapaus on itsessään arvo, se on rationaalinen ja universaali. Modernisaation vastapooliksi voidaan asettaa toisaalta ”taantumus”, toisaalta sellaiset kulttuurit ja kulttuurin reuna-alueet, jotka eivät ole vielä täysin modernisoituneet. Vapaus rikkoa tabuja sisältyy sananvapauteen, joka sisältyy vapauteen yleensä. Viktoriaanisen ajan kaksinaismoralististen säädyllisyyskäsityksien kritiikin kautta tabujen rikkominen alettiin nähdä positiivisena asiana. Tämän päivän keskustelussa vaikkapa ”politiikan tabulla” tarkoitetaan asiaa, josta puhujan mukaan ei puhuta, vaikka pitäisi.

Sananvapautta rajoittavan sensuurin yksi keskeisiä tehtäviä on ollut ”tavallisen kansan” suojeleminen vaaralliselta ”roskalta”, pornografialta ja ”raa’istavalta” materiaalilta. Tällaisena on nähty erityisesti viihde ja muu ”matalakulttuuri”. Moderniin valistusideaaliin (ristiriitaisestikin) sisältyvä kasvattava asenne ulottuu Suomessa snelmanilais-topeliaanisesta aatteellisuudesta Yleisradion ohjelmapolitiikkaan.

Korkeaa ja matalaa kulttuuria on määritelty monella tavalla, mutta etenkin sillä, että korkea taide haastaa vallitsevia ajattelutapoja kun taas matala taide, eli viihde toistaa ja uusintaa niitä. Korkean taiteen tabujen rikkominen nähdään positiivisena, matalan taiteen roskana. Mäkelän käsittelemät teokset ovat etabloitunutta korkeakulttuuria.

Tabu on alun perin tarkoittanut pyhää tai kiellettyä. Tabu perustuu kulttuurisesti jaettuun tietoon, joten sen rikkominen on määritelmällisesti mahdollista vain tietoisesti ja kulttuurin sisällä.

Mäkelä mainitsee varsinaisen (ennakko)sensuurin lisäksi itsesensuurin, jonka aiheuttajana hän pitää paheksuntaa ja muuta kielteistä suhtautumista. Tästä seuraa (näennäinen) ristiriita: tabuja rikkovalle taiteelle paheksunta on välttämätön komponentti. Esimerkiksi Mäkelän analysoiman Mäen ”kissantappovideon” varsinainen sisältö on sen vastaanotto, kuten tekijä itse Kissa–esseessään kirjoittaa.

Kun puhutaan taiteesta ja kulttuurista ja varsinkin korkeakulttuurista, moraalikriittinen luenta, eli loukkaantuminen, paheksunta, ymmärtämättömyys ja tuomitseminen nähdään vanhentuneena.

Mäkelän käsittelemät tabuja rikkovat taideteokset ovat varmasti kaikille tuttuja: Hannu Salaman romaani Juhannustanssit, Esa Sariolan romaani Kuolemaani saakka, Oulun teatteripäivien Jumalan teatteri, Teemu Mäen Sex and Death (eli ”kissantappovideo”), Ulla Karttusen kuvataideteos Neitsythuorakirkko, Katariina Lillqvistin animaatio Uralin perhonen, ja elokuva Suomen marsalkka (eli ”Musta Mannerheim”). Näiden lisäksi sivutaan Mäkelän omaa sadomasokistista romaania Rakkausromaani (WSOY 2006).

60-luvun kirjasodat tuntuvat kaukaisilta. Salaman jumalanpilkka ei hätkähdytä enää ketään. Toisaalta kirjassa käytetään sanaa ”neekeri” ja loppupuolella esiintyy naiseen kohdistuvaa väkivaltaa. Muutenkin romaania voi luonnehtia sävyltään ”ummehtuneeksi”. Omana lukioaikana se luetettiin oppilailla, mutta tuskin luetetaan enää. Moni tietää kirjan historian ja ”salamasodalla” on oma paikkansa sananvapaussankaruuden narratiivissa, mutta kirjan sisällöllä on nykylukijalle varsin vähän annettavaa.

Animaatioelokuvaa Uralin perhonen en ole nähnyt, mutta kuuntelin siitä tehdyn kuunnelmasovituksen. Loppujen lopuksi keskusteluun osallistumiseen riittää, kun tietää että tarina kertoo Mannerheimin homoilusta. Haastatteluissa ohjaaja Lillqvistin on maininnut yhdeksi motiiviksi pahiksena pitämänsä Mannerheimin loukkaamisen. Loukkaamisen edellytyksenä on, että homoseksuaalisuutta pidetään häpeällisenä.

Suomen marsalkka- elokuva löytyy näemmä myös Areenasta. Kyseessä on vitsi, jonka voi tiivistää elokuvan ”epäviralliseen” nimeen ”Musta Mannerheim”. Mitään ansioita elokuvalla ei ole, joiden vuoksi se kannattaisi katsoa — vaikka se on vain 45 minuuttia pitkä, on sen loppuun katsominen tuskaista myötähäpeää. Tässä tapauksessa aivan oikeasti sen voi jättää katsomatta ja silti tietää siitä kaiken oleellisen.

Jumalan teatteri oli esitys Oulun teatteripäivillä 1987. Näistä esimerkeistä se on kenties sisällöltään tyhjin: on täysin mahdotonta saada tietoa, mitä ”esityksessä” tapahtui muuta kuin että heiteltiin ulostetta yleisön päälle. Häppeningiin osallistuneet ohjaajat Esa Kirkkopelto ja Jari Halonen sekä näyttelijät Jorma Tommila ja Jari Hietanen ovat sittemmin saavuttaneet pysyvän paikan taide-elämässä ja Kirkkopelto on toiminut Teatterikorkeakoulun professorina.

Tabuja rikkovan taiteen vastaanotto on performanssi. Kaikille käsiteltäville teoksille yhteistä on, että jokainen on joskus niistä kuullut, mutta harva on niihin tutustunut. Sisällöstä tulee toissijaista.

Mäkelä kiteyttää kirjansa sen loppusanoissa seuraavasti:

Provokaation osalta julkisuuden rakennemuutoksen seuraavat näkökulmat näyttävät oleellisilta: provokaatio ja motiivin etsiminen muuttuivat osaksi vastaanottoa. Lehdistökin muuttui kyyniseksi provokaatioita kohtaan. Lopulta myös Yle ryhtyi itse tuottamaan provokaatioita. Tällä hetkellä jo lukijat ja varsikin he, tuottavat provokaatioita. [..] Vastaanoton muutos on aiheuttanut sen, ettei taiteilija enää ole selviytyvä uhri, joka muuttuu sankariksi, vaan häiritsijä, joka joko säilyy häiritsijänä ja joutuu umpikujaan tai päätyy ”professoriksi” eli ryhtyy tavallaan itsensä rekonstruktiiviseksi tulkiksi.

Historian loppuun liittyen sellaiset aidot taistelut, joissa toisinajattelijat taistelisivat sorrettujen oikeuksien puolesta ja tulisivat siksi vaiennetuiksi, ovat länsimaista kadonneet. Jokainen nettiräyhääjä katsoo olevansa sananvapaussoturi.

Ristiriita sen välillä, että provokaattori haluaa olla sankari, mutta joutuukin kritisoiduksi, lienee sen kokemuksen taustalla, että ”mitään ei saa enää sanoa”. Siitäkin huolimatta, että myös ”ennen” provokaatioista provosoiduttiin ja vaikka nykyään ei häkki heilu jumalanpilkasta tai muustakaan, ei enää paheksunnan vastapainoksi saa marttyyrinviittaa.

Tabuja rikotaan ja aiheutetaan pahennusta, siinäpä se.

Aiheeseen liittyen verkkolehti Mustekalasta löytyi artikkeli vuodelta 2008: Skandaalista toiseen (4.6.2008 Maritta Mellais, Max Ryynänen, Martta Heikkilä, Irmeli Hautamäki). Tässäkin diskurssissa on sama ristiriita, joka on mukana aina aihetta käsiteltäessä: yhtä aikaa korostetaan ”rauhoittukaa, kyse on vain taiteesta, ei sitä pitäisi kenenkään loukkaantua”, mutta kaikkien käsiteltyjen teosten tarkoitus on ollut tabujen rikkominen (joka on lähtökohtaisesti positiivinen asia). Jos teokset eivät olisi aiheuttaneet skandaalia (tai, ”sensaatiota”, ”keskustelua”, ”kohua” tms), kuka niitä olisi edes pannut merkille?

Tekoälyjumala

Tekoälyn kuten ChatGPT:n yleistyminen on luonut uuden vajaaälyisyyden lajin: ihmiset, jotka kysyvät joka asiaa tekoälyltä ja uskovat löytävänsä kiveen hakatun totuuden.

Juuri tekoälyn läpinäkymättömyys tuottaa illuusion erehtymättömyydestä; siinä missä tieteellinen tutkimus on (ainakin ihannetapauksessa) läpinäkyvää ja kuka tahansa voi lähteitä seuraamalla todentaa päättelyketjun, ChatGPT generoi aineistosta ympäripyöreän yleistyksen. Juuri tuo ChatGPT:n läpinäkymättömyys luo sen ympärille lähes uskonnollista mystiikkaa ja näennäinen itsevarmuus vastata niihinkin kysymyksiin, joihin se ei ”tiedä” vastausta, tekee siitä ihmisten silmissä viisaan.

Astetta pidemmällekin voidaan mennä. Yliopistolehti kirjoittaa:

Niin sanotut jumalbotit ovat uskonnollisilla teksteillä opetettuja kielimalleja, jotka antavat ohjeita pyhien kirjoitusten tulkinnassa tai elämän ongelmissa. Käyttäjä voi myös pyytää bottia laatimaan personoidun rukouksen tai puhumaan jumalan äänellä.

Näin hindut, mutta myös kristityt. Saan jatkuvasti kohdennettua mainontaa liittyen tekoälyyn, koska olen näitä kirjoituksia varten hakenut hakusanoilla Googlesta. Viimeisimpänä liittyen generatiivisiin tekoälyohjelmiin, jotka tuottavat esimerkiksi kuvitettuja ”lastenkirjoja”, tai tässä tapauksessa kuvitettuja tarinoita Raamatusta. Joissa Jeesus on tietenkin valkoinen angloamerikkalainen, kuten ovat kaikki Vanhan Testamentin profeetatkin.

Mainosten alla on kirjaimellisesti tuhansia kommentteja, jotka ylistävät ”Amen!” En tiedä, ovatko ne kaikki tuhannet tilit tekoälybotteja. En ole varma kumpi on pelottavampi skenaario: se että ne ovat, vai se että ne eivät ole.

Alenka Zupančič: ”ChatgGPT on tiedostamattoman kieltä”

Suhtaudun psykoanalyysiin kahtalaisesti: toisaalta monet Freudin keskeiset ajatukset ovat jo niin valtavirtaa, ettei niitä enää mielletä freudilaisiksi (”alitajunta” arkikielessä, psykoterapian merkitys, seksuaalisuuden merkitys, lapsuuden kehitysvaiheet), toisaalta psykoanalyysiin liittyy paljon epätieteellistä huuhaata, että sitä ei voi ottaa aivan tosissaan, mutta kukapa ei toisaalta olisi kiinnostunut huuhaasta.

Kirjoitin aikaisemmin bloggauksen ”Tekoäly psykoanalyysissä”, jossa pohdin kielimallejä käyttäviä tekoälyjä (LLM, esim. ChatGPT) mm. surrealismin ja tiedostamattoman kautta.

Koska ajatus on niin ilmiselvä, on sen huomannut tietenkin moni muukin. Youtubessa tuli vastaan video, jossa slovenialainen filosofi (ja psykoanalyytikko) Alenka Zupančič vertaa ChatGPT:tä tiedostamattomaan ja ammattifilosofina droppailee nimiä enemmän kuin minä harrastelijana.

Zupančič aloittaa huomauttamalla, että postrukturalistit antihumanismissaan sivuuttavat subjektin, joka on heille pelkästään diskurssin tuottama efekti. ChatGPT toimii samalla tavalla: se on pelkkä tekstiä tuottava kone ilman subjektia. Lacanilaisessa teoriassa juuri subjektin puute synnyttää subjektin (ymmärrän pointin, mutta tämä on juuri sellaista epätieteellistä pallottelua, joka toki tekee psykoanalyysistä mielenkiintoista mutta ainakin minua estää ottamasta sitä vakavasti). Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, mielestäni tekoälyn vertaaminen ”inhimilliseen” älyyn on naurettavaa antropomorfismia, juuri koska tekoäly ei ole subjekti. Poststukturalistinen kieliteoria ja lacanilainen psykoanalyysi voivat ohittaa tämän ongelman.

ChatGPT:lle astetuista rajoituksista voi myös löytää analogian psykoanalyysistä. ChatGPT:llä ei voi esimerkiksi tuottaa pornoa tai syrjivää sisältöä (Elon Musk on julistanut tämän ”nihilismiksi”, jostain selittämättömästä syystä). OpenAI on siis ohjelmoinut tekoälylle ”yliminän” jonka torjunta estää tekoälyn syvyyksistä nousemasta kaikkein alhaisimpia viettejä.

Turun kirjamessut

Olen käynyt Turun kirjamessuilla siitä asti kun muutin Turkuun vuonna 2001. Muutama vuosi on tainnut jäädä väliin sen vuoksi, että olen asunut ulkomailla. Tavallaan pidän messuhuumasta: kerran vuodessa saa pitää karnevaalia kirjallisuuden ympärillä. Myös tuttuja tapaa aina. Toisaalta levoton hösääminen ei kannusta syventymään; 20 minuutin kirjahaastattelu on ihan liikaa, mieluummin vaikka käy katsomassa, mitä viini- ja ruokamessuilla on, etenkin viinimessuilla.

Tänä vuonna messut oli siirretty messukeskuksesta Logomoon yrityskaupan myötä.

Turun taudinkuvan kuuluu, että tapahtumat järjestetään tiloissa, jotka tapahtumiin mahdollisimman huonosti soveltuvat. Esimerkiksi mielenkiintoisimmat keikat ovat Bar Ö:ssä tai Hannikaisessa, jotka ovat sellaisia olohuoneen kokoisia paikkoja ja joihin yleisö ei mahdu sisään. Sen sijaan kunnollisissa tiloissa, kuten entisessä Utopiassa (ent. Klubi jne.) tapahtumien järjestäminen ei ole taloudellisesti kannattavaa.

Samoin Logomon on tapahtumaan liian pieni ja sokkeloinen (lukuun ottamatta ”päälavaa”, johon mahtui ja jonka katsomo tuli välillä jopa puolilleen). Logomo toimii myös päärautatieasemana, koska varsinaista rautatieasemaa Turussa ei ole.

Toisaalta, Turun kirjamessut ovatkin kutistuneet joka vuosi Helsingin varastaessa huomion. Helsinki kopioi tapahtuman samalla konseptilla (kirja-, tiede-, ruoka-, viini-, levy-, ja antikvariaattimessut ja mitä muuta kaikkea voikaan kuluttavalle keskiluokalle tarjota) ja on kasvanut siitä asti. Ehkä Turun messut olivat jo liian suuret messukeskukseen, saman tien saattoi leikata näytteilleasettajista 40% ja laittaa ne pienempään tilaan.

Ville Hytönen, Kari Angeria ja Tapani Kinnunen keskustelevat tekoälystä.

Hajota ja hallitse: taiteilijoiden rahapolitiikka Suomessa

Ajan henki on, että mitään ei kannata tehdä, jos siitä ei saa rahaa ja taiteen pitäisi olla kaupallisesti kannattavaa. Samaan aikaan taiteella tienaaminen on tehty mahdottomaksi — vaikka tuote kelpaisikin kuluttajille, ei se tarkoita että tekijä siitä saisi elantonsa. Levyjä ei osta enää kukaan ja Spotify maksaa vain senttejä kaikille muille paitsi Taylor Swiftille. Sama spotifysaatio odottaa kaikkea muutakin kulttuuria: kirjoja, sarjoja, leffoja, musiikkia…. kuvataidetta ei, koska se tehdään tekoälyllä ja kuvittajat eivät saa edes sen vertaa. Jäljelle jää enää vain ne brändit, jotka Disney on ostanut.

Viime viikon pikku uutinen oli, että 20% runokirjojen (kirjastoluokka 82) tekijänkorvauksista menee tästä eteenpäin kuvittajille, riippumatta onko teoksessa kuvitusta tai kuinka paljon sitä on. Asiasta tekee vielä huvittavamman se, että Heli Laaksosta lukuun ottamatta runokirjojen tekijänkorvauksilla saa runoilija ostaa ehkä sen halvimman kyykkyviinin.

Samalla tavalla rahanjaosta tapeltiin viime vuonna, kun äänikirjojen lukijat halusivat osansa äänikirjojen lainauskorvauksista. Korvaukset on poljettu pohjamutiin ja sen jälkeen laitetaan vielä eri taiteenalat tappelemaan roposista.

Kirjailija JP Koskinen kirjoittaa blogissaan aiheesta seikkaperäisemmin.

Kirjoitin taidealan rahapulasta kommentin myös kirjailija-muusikko Kauko Röyhkän Facebook-sivulle päivityksen alle, jossa hän valitteli ainaista rahapulaansa. Käytin siinä ”ajan hengestä” ilmaisua ”oikeistolainen” ja se sai monet triggeröitymään ja ohittamaan itse kommentin pointin.

Anteeksi, ei pitäisi käyttää ilmaisua ”triggeröityä”, koska joku voi siitä…. triggeröityä.

Kirjailija-muusikko itse kommentoi, että ”ei kaikkea voi mitata rahassa”.

Seuraavassa päivityksessään hän pyysi lukijoita lahjoittamaan rahaa.

LISÄYS 8.10. Kirjailija Niko Hallikainen julkaisee uuden romaaninsa Prima Materia ilmaiseksi verkkosivuillaan, koska haastattelun mukaan kirjailija muutenkin tienaa kirjoillaan niin vähän. En jaksa etsiä tilastoja, mutta Hallikainen kuitenkin kuulunee suomalaisessa mittakaavassa vähintään myyntilukujen keskikastiin ja hänen aikaisemmat kirjansa ovat saaneet kriitikoilta ylistystä. Toki kyseessä on provokaatio ja julkisuustemppu, mutta on myös totta, että edes kohtuullisesti myyvät kirjailijat ansaitsevat kirjoillaan niin nimellisiä summia, että niillä olisi merkitystä.

Kohti nollatyöttömyyttä

Uutisten mukaan työttömyys on kasvanut nykyisellä hallituskaudella 60 000:lla huolimatta siitä, että hallitus erityisesti kampanjoi työllisyyden parantamisella. Huolimatta siitä, että työttömyysturvaan on tehty heikennyksiä ja työttömiä ajettu ahtaammalle, työttömyys ei ole laskenut.

Korkea työttömyys johtuu heikosta taloustilanteesta. Se taas johtuu siitä, että suomalaiset eivät kuluta tarpeeksi. Hallituksen mukaan suomalaisten haluttomuus kuluttaa ei johdu heikosta taloustilanteesta.

Toisaalta hallitus itse ajaa viestiä, että kaikesta pitää säästää ja että suomalaiset elävät yli varojensa.

Itse olisin taipuvainen ajattelemaan, että säästäminen on hyve. Markkinatalouden logiikka taas on, että ihmisille pitää aina vain luoda uusia tarpeita, koska kulutuksen pitää kasvaa, jotta talous kasvaisi. Ja jos talous ei kasva, sijoittajat vetävät rahansa pois Suomesta eikä kelllään ole enää hauskaa.

Samaan aikaan samat lehdet kirjoittavat, kuinka liikakulutus tuohoaa luonnon ja ilmaston.

Puhumattakaan työvoimapulasta.

Mutta työttömyydestä: töitä ei ole enää edes korkeakoulutetuille. Lääkkeeksi tarjotaan parempia työnhakutaitoja tai karenssia. Voi myös työllistää itse itsensä.

Tapa, jolla työttömyydestä puhutaan on että taloustilanteesta huolimatta työttömät itse ovat syyllisiä tilanteeseensa. Kuitenkin työttömyys on väistämätön, ellei jopa välttämätön osa systeemiä, koska työttömyyden laskiessa työvoimakulut nousevat ja inflaatio kiihtyy ja yritysten kannattavuus laskee.
Voi tietysti olla, että teoria ei pidä paikkaansa (phillipsin käyrät sun muut), mutta haluaisin kuulla, miten talousosaajapuolueena itseään profiloiva Kokoomus kommentoisi asiaa. Onko työttömyyden vähentäminen edes teoreettisesti mahdollista vai onko työttömien ruoskiminen pelkästään ideologinen valinta ja puhdasta ilkeyttä? Jos ”luonnollinen työttömyysaste” on vähintään sen 6%, mitä nämä ihmiset ovat tehneet työttömyyden ansaitakseen ja miksi heitä pitää rankaista asiasta, johon he eivät voi vaikuttaa?

Sensuuri Suomessa

Kai Ekholmin toimittama Kielletyt (Things to come, 1990) on artikkelikokoelma sensuroiduista kirjoista ja taidesensuurista yleensä. Pääpaino on kuitenkin kirjoilla: mukana on yksi artikkeli näytelmistä ja yksi äänilevyistä. Internetin sensuuri ei vielä vuonna 1990 ole päässyt mukaan. Vaikka kirja onkin hieman vanhentunut, on se hyvä katsaus sensuuriin Suomessa viime vuosisadalla. Huomionarvoista on myös, että ne ilmeisimmät kirjasodat (Linna-Salama-Rintala) ohitetaan maininnoilla. Samoin hiljattain edesmennyt Mattijuhani Koponen jätetään mainitsematta.

Vaikka kirja on jo vähän vanhentunut — tai juuri siksi — on se hyvä muistutus niille, jotka hokevat, että ”mitään ei saa enää sanoa”.

Kokoelman aloittaa Juhani Sarsilan taustoittava artikkeli sensuurin historiasta. Platon mainitaan, mutta myös Aristofanes, Konfutse ja keskiajan Eurooppa ja kirjaroviot.

Sarsila aloittaa viittaamalla psykoanalyysiin: hänen mukaansa sensuuri yksilön psyykessä tarkoittaa ”mielenterveydelle välttämätöntä torjuntaa” ja että ihminen on sitä ”terveempi”, mitä parempi sensori hänen yliminänsä on ja mitä vähemmän ”alitajuiset pyrkimykset pääsevät tietoisuuteen”. Rinnastus on sinänsä mielenkiintoinen: ilman mitään filtteriä tiedostamattoman ja tietoisen välillä yksilö suistuisi kaaokseen ja ilman mitään impulssikontrollia raastaisi kaupan kylmäaltaansa pakasteita nälkäänsä tai ulostaisi ja masturboisi julkisella paikalla. Silti väittäisin, että Sarsilan tulkinta Freudin teoriasta ei ole täysin oikea: liian voimakas yliminä johtaa estoiseen neuroottisuuteen ja hysteriaan; psykoanalyysin tehtävä on parantaa paljastamalla pinnan alla piilevät tiedostamattomat impulssit.

Jukka Rislakin artikkeli yhdysvaltalaisesta sensuurista on mielenkiintoinen, mutta kenties vähän tarkoitushakuinen. Lähdeluetteloa ei ole ja joissakin kohdissa viittaukset ovat epämääräisiä. Pääpaino on 1980-luvulla ja Reaganin kaudella, mutta paljon myös loikitaan ajassa 1950-luvun mccarthyisimin aikoihin ja aina 1930-luvulle asti. Samoin poimitaan anekdootinomaisesti tapauksia sieltä täältä ympäri Yhdysvaltoja, joka on kuitenkin laaja maa ja se mitä tehdään paikallisella tasolla, osavaltion tasolla tai liittovaltion tasolla ei ole aina yleistettävissä koko maata koskevaksi. Toisaalta, tuohon aikaan asiat kerrottiin televisiossa, lehdissä tai kirjoissa, mikä antoi niille sellaista painoarvoa, jota sosiaalisessa mediassa jankkaamisella tänä päivänä ei ole.

Mutta vielä 1980-luvulla Yhdysvalloissa poltettiin kirjoja roviolla, mukaan pääsivät mm. Anne Frankin päiväkirjat. Lievempänä ovat poistot koulukirjastoista, joita aina silloin tällöin tapahtuu ympäri Yhdysvaltoja siellä täällä ja tapahtuu edelleen.

Yhdysvalloissa sensuuria ajoivat ja ajavat edelleen erilaiset konservatiiviset painostusryhmät, joista mainitaan mm. Jerry Falwellin ”Moral majority”, Gablerin pariskunnan ”Pro-Family Forum” sekä Heritage-säätiö. Ryhmät ovat etenkin pyrkineet sensuroimaan evoluution ja seksuaalikasvatuksen opetusta kouluista.

Lähes koominen luku suomalaisen sensuurin historiassa oli ”tapaus Mykle”, josta kirjassa haastatellaan kustantaja Caius Kajantia, joka osaa myös jutuniskennän (tapauksen Wikipedia-artikkeli on ilmeisesti kirjoitettu saman haastattelun pohjalta). Kyseessä on norjalaisen Agnar Mykle kirjoittama Laulu punaisesta rubiinista (Sangen om den røde rubin) -teos vuodelta 1956 (ei tule sekoittaa Johannes Linnankosken romaaniin Laulu tulipunaisesta kukasta vuodelta 1905). Kirja kertoo 30-luvun opiskelijoiden seksiseikkailuista, mutta koska en ole lukenut sitä eikä ainakaan verkosta löydy lainauksia, en tiedä kuinka suorasukaisesta kirjasta on kyse. Epäilen kyllä, että kyseessä ei ole mistään sen rohkeammasta, mitä mummojen kirjastosta jonottamien Julia Quinnin tai Enni Mustosen kirjoissa on.

Suomessa kuitenkin vuonna 1957 ilmestynyt kirja määrättiin takavarikoitavaksi ja poltettavaksi. Kustantaja Kajanti sai valita sakkojen ja kolmen kuukauden vankeusrangaistuksen väliltä ja määrättiin maksamaan ”rikoshyötynä” valtiolle lähes miljoona markkaa, mikä johti Ammattikirjat Oy -kustantamon konkurssiin. Jutun mukaan painoksen polttaminen Rauma-Repolan höyryvoimalaitoksessa kesti yhdeksän ja puoli tuntia 750 asteessa.

Jupakan taustalla olivat mm. Kristillisen Kulttuurin Liitto ja Kristillinen ylioppilasliitto, joiden aloitteesta oikeusministeri J.O. Söderhjelm kokosi ”Epäsiveellisen kirjallisuuden vastustamisen valvontalautakunnan” arvioimaan Myklen teosta. Juttuun sekoittui vielä silloinen oikeuskansleri Olavi Honka, joka Kajannin mukaan painosti asiassa sisäministeri Teuvo Auraa. Vielä oikeudenkäyntipäivänä arkkipiispat Ilmari Salomies, Mikko Juva ja mm. Salama-oikeudenkäynnistä tuttu Martti Simojoki. Tapaus sai jonkin verran kansainvälistä huomiota ja Kajannin taakse asettuivat mm. kirjailijat Bertrand Russel ja Henry Miller.

Kaikesta huolimatta pölyn laskeuduttua kirja julkaistiin suomeksi vuonna 1970.

Suomen 1940-luvun kulttuuripolitiikasta nostetaan tikun nokkaan runoilijaprofessori V.A. Koskenniemi. Tuossa vaiheessa Veikko Antero oli ollut jo pitkään Turun yliopiston professorina. Hänen natsisympatiansa eivät tietenkään ole mikään salaisuus, mutta silti hänen Hitleriä, sotia ja kansanmurhia ylistävät kirjoituksensa saavat aina luettuina vähän hätkähtämään. Kari Saviniemen artikkeli rakentuu sen ristiriidan varaan, että miten sivistyneet kulttuurivaikuttajat saattoivat olla niin sokeita, että ylistivät kansallissosialismia suurena humanismina, vaikka sen barbaarisuus oli silmien edessä nähtävänä. Ristiriitaa ja suorastaan ironiaa on myös siinä, että Koskenniemi oli samaan aikaan kansallissosialistien Euroopan kirjailijaliiton puheenjohtaja, että sananvapausjärjestö Suomen PENin puheenjohtaja (ja siinä sivussa myös Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja). Ilmeisesti toisinajattelijoiden vainojen ja natsien kirjarovioiden hyväksyminen ei ollut este sananvapaustyölle.

Otetaan loppukevennykseksi Pekka Gronowin kiellettyjä levyjä käsittelevässä artikkelissa mainittu pamfletti Communism, hypnotism and The Beatles (David. A. Noebel, Christian Crusade Publications, 1965). Tähän olen törmännyt muissakin yhteyksissä, mutta en ole edelleenkään varma, onko kyseessä parodia vai onko joku ottanut tämän joskus tosissaan. Ensimmäisellä sivulla lainattu lähde on ”Vapaan maailman” ja ”vapaan tieteen” edustaja Dr. Leon Freedom. Otsikko jo varmasti spoilaakin, mistä jutussa on kyse.

Irene Vallejo: Papyrus, juttua kirjoista

Irene Vallejon Papyrus – Kirjan katkeamaton tarina (alk. 2019, suom. Taina Helkamo S&S 2021) on populaari tietokirja kirjojen, kirjoituksen ja kirjastojen historiasta, keskittyen etenkin antiikkiin ja aikaan ennen kirjapainon keksimistä. Teos on ilmeisesti saavuttanut maailmanlaajuisen suosion. Aihe kiinnosti ja olen tässä blogissa käsitellyt kirjaa esineenä, joten lukaisin teoksen läpi. Kirja on kyllä aiheeltaan kiinnostava, mutta välistä vähän liian höttöinen minulle.

Pituutta on hakemistot ja lähdeluetteloineen mukaan laskien 650 sivua, ja kenties se on suunnattu yleisölle, joka hakee teoksiltaan muhkeutta, näyttävyyttä ja ajankulua pitkäksi aikaa. Aikaisemmin pohdin, että eikö iskevä lyhytproosa olisi se kiireiseen nykyaikaan kaikkein sopivin formaatti, mutta pikemminkin taitaa olla niin, että kirjoilta haetaan kiireelle vastapainoa ja siksi suositaan paksuja opuksia, tai jopa pitkiä kirjasarjoja, joihin uppoutua pitkäksi aikaa. Sama trendi näyttää vallanneen populaarit tietokirjatkin. Lisäksi monissa lukuaikapalveluissa kirjailija saa korvauksen kuunneltujen minuuttien perusteella. Karsiminen ja tiivistäminen ei ole enää hyve.

Vallejo on ihan oikea tutkija ja filologi, joten toivon voivani luottaa siihen, että faktat ovat kohdillaan, vaikka välillä sorrutaankin epämääräiseen fabulointiin.

Vallejo rikastaa kerrontaansa lyhyillä aistihavaintoja ja adjektiiveja vilisevillä fiilispätkillä. Ratsut laukkaavat pölyisillä tasangoilla ja kynttilät lepattavat munkinkammioissa. Nämä tietysti tuovat menneisyyden maailmaa lähemmäs lukijaa, mutta valitettavasti proosaosiot eivät ole kovin hyvin kirjoitettuja ja ne mielenkiintoiset jutut hukkuvat sinne sekaan — vaikka moni muu lukija voikin pitää eri asioita mielenkiintoisina kuin minä. Lähemmäs lukijaa Vallejo haluaa varmasti tulla myös anakronistisilla vertauksillaan: hellenistisessä maailmassa oli temppeleitä tiheään kuin McDonandseja, Aleksanteri Suuri halusi olla legendaarinen kuin Frodo Reppuli (vai oliko hän sittenkin yhtä ihailtu kuin Elvis?), Aleksandrian kirjasto oli vähän kuin oman aikansa internet, Demosthenes harjoitteli peilin edessä kuin Robert de Niro Taksikuskissa, sofistien luennot olivat aikansa TED Talkeja jne. Vertauskuvat saivat minut lukiessa hetkittäin parkaisemaan ääneen.

Yhtä lailla kirjassa huvittaa jatkuva isojen nimien pudottelu vähintäänkin etäisten assosiaatioiden kautta: Aleksandrian kirjasto sijaitsi Aleksandrian kaupungissa, jonka perusti Aleksanteri suuri (joka ei kuitenkaan perustanut kirjastoa), jonka seuraaja Ptolemaios rakensi majakan Faroksen saarelle, niin ja eräällä toisella majakkasaarella muuten kuvasi Ingrid Bergman mestariteoksensa Kuin kuvastimessa. Vähemmälläkin vakuuttelulla uskon, että Vallejo tuntee sekä populaarikulttuurin nippelitiedot että taide-elokuvien klassikot.

Vallejo kirjoittaa lukemisen eri tavoista. Hiljaa itsekseen lukeminen on ollut koko kirjoituksen historian aikana poikkeus ja tavallista siitä alkoi tulla vasta 1800-luvulla. Vallejo esittää vertauksen, että kenties kirjoitettua tekstiä ajateltiin kuin nuottikirjoitusta: olisi outoa, jos joku nauttisi musiikkia lueskelemalla nuotteja itsekseen sen sijaan, että kuuntelisi esitettyä musiikkia. Antiikissa tekstejä lukivat ääneen tyypillisesti orjat (jotka myös kirjoittivat ja kopioivat tekstejä herransa sanelusta). Tekstit eivät itsessään houkutelleet viihdekäyttöön: papyrusrullat olivat raskaita ja hankalasti rullattavia, välimerkkejä eikä edes sanavälejä ollut.

Ennen kirjoitusta kirjallisuus oli puhuttua (ja muistinvaraista) ja pitkään tekstejä esittivät näyttelijät. Äänikirjat siis palaavat kirjallisuuden historiassa taaksepäin. Ehkä hiljaa itsekseen lukeminen jää historiaan poikkeuksena?

Kirjoitustaito keksittiin itsenäisesti Egyptissä, Intiassa ja Kiinassa; ensimmäiset tekstit olivat todennäköisesti varastoluetteloita.

Foneettiset aakkoset keksivät foinikialaiset 1250 eaa paikkeilla. Mielenkiintoista on, että periaatteessa kaikki foneettiset aakkoset ympäri maailmaa perustuvat niihin: kreikkalaiset, latinalaiset, kyrilliset ja hieman yllättävää: myös heprealaiset, arabialaiset ja muut aasialaiset kirjoitusjärjestelmät. Foinikialaiset käyttivät pelkkiä konsonantteja (kuten myös Vanhan Testamentin hepreaa tunnetusti kirjoitettiin ilman vokaaleja), mutta kreikkalaiset sisällyttivät vokaalit omaan systeemiinsä.

Papyrus valmistettiin Niilin suistossa kasvavasta kaislasta. Pitkään Egyptillä olikin monopoli paperin edeltäjään (sanana paperi on etymologisesti sukua papyrukselle). Osittain tästä syystä — kuten myös siitä syystä, että papyrus ei kestänyt kosteutta — kehitettiin pergamentti Pergamoksen kaupungissa nykyisen Turkin alueella 100-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Pergamentti valmistettiin nahasta ja kesti varsinkin kosteassa ilmanalassa paremmin.

Seuraava kehitysaskel oli varsinainen kirja, eli koodeksi. Papyrusta ja aluksi myös pergamenttia säilytettiin rullissa, joihin tekstiä kirjoitettiin vain toiselle puolelle. Niiden käsittely oli hankalaa ja ne veivät tilaa. Kun pergamenttiliuskat ommeltiin yhteen, suojattiin paksuilla kansilla ja selkämykseen kirjoitettiin teoksen nimi (joka usein oli kuvaileva tai vain tekstin ensimmäiset sanat), oli modernin kirjan formaatti keksitty.

Teos fiilistelee sillä, kuinka kalliita ja harvinaisia kirjat olivat ja kuinka niiden säilyminen oli arpapeliä.

Aleksandrian kirjasto ei ollut missään tapauksessa maailman ensimmäinen kirjasto, mutta se on kaikkien myöhempien kirjastojen esikuva. Arvioiden mukaan siellä oli ainakin 200 000 kirjaa (vertailun vuoksi Helsingin Oodissa on 100 000 kirjaa), joskin yksi teos käsitti useampia papyryskääröjä.

Kallimakhos Aleksandrialainen käytti luokitusjärjestelmää, jossa kirjat jaettiin runouteen ja proosaan sekä alalajeihin epiikkaan, lyriikkaan, tragediaan, komediaan, historiaan, retoriikkaan, filosofiaan, lääketieteeseen ja lakiteksteihin ja järjestettiin aakkosiin tekijän mukaan. Aleksandrian kirjaston tuhosta on monta legendaa, mutta todennäköisesti sen tuho ei ollut yhtäkkinen, vaan se säilyi roomalaiskauden loppuun asti ja sen jälkeen hiipui pois käytöstä.

Kun kävin vilkaisemassa tätä bloggausta varrten keskustakirjasto Oodia ensin Wikipediasta ja sitten Oodin omilta kotisivuilta, näyttivät itse kirjat jääneen sivuosaan. Arkkitehtuuri on saanut runsaasti huomiota. Palveluista mainitaan ensin ”kaupunkiverstas”. Oodi tarjoaa runsaasti kokoustiloja monenmoiselle toiminnalle. Kotisivujen perusteella Oodi on elämys. On siellä kirjojakin.

Ehkä kirjat tarvitsevat Vallejon kaltaisia vähän kornejakin popularisoijoia.

Tekoäly työhaussa

Marko Pinola kirjoittaa Kauppalehden kolumnissa ilmiöstä, jota ennustin jokin aika sitten: työnhakijat generoivat työhakemuksensa tekoälyllä ja vastaavasti rekrytoijat käsittelevät tulleet hakemukset samoin tekoälyllä (tarkalleen ottaen Kauppalehden artikkeli on referaatti The Atlanticin artikkelista). Myös työhaastattelut voidaan tehdä bottien avulla ja aikaisemmin uutisoitiin, että jotkut haastateltavatkin käyttävät tekoälyä apunaan. Tässä on pelkistetty esimerkki siitä, kuinka monet työelämän käytännöt ovat olemassa vain itseään varten. Sitä kaikkea voisi pitää hulluutena, ellei se olisi niin olemuksellinen osa sitä mitä teemme joka päivä, että olemme tottuneet pitämään sitä välttämättömänä. Vielä tänään tämä ilmiö — varsinkin kun sen pelkistää näin selkeästi — voi vaikuttaa naurettavalta, mutta pian pidämme sitä täysin normaalina.

Koska onhan se toki niin, että jos samaa työpaikkaa hakee 25 hakijaa, on niillä 24:llä valitsematta jääneellä huonot työnhakutaidot ja saisivat varmasti paikan, jos vain työnhakutaidot olisivat paremmat. Siksi tekoäly on siihen hyvä työkalu.

Historian loppu ja viimeinen ihminen

Francis Fukuyaman kirja Historian loppu ja viimeinen ihminen on ollut minulla kirjahyllyssä jo pidemmän aikaa, mutta jostain syystä se jäi minulta aikanaan kesken. Sehän ei edes ole mikään vaikea kirja (verrattuna esim. Hegeliin ja Nietzscheen, joiden kirjoituksiin se perustuu). Nyt se oli minulla kevyenä kesälukemisena ja lukeminen kannatti.

Fukyaman kirjan otsikko ”historian lopusta” on tyypillinen filosofinen hokema tai iskulause, joka jää hyvin mieleen ja on helppo ujuttaa vaikkapa sunnuntaikolumniin, kun on tarve painaville historiallisille argumenteille, oli sitten itse kirja luettu tai ei.

Kirjassa on kuitenkin monta hyvää pointtia ja vaikka kaikki ”historian lopusta” puhuessaan hokevat Fukuyaman olleen väärässä ja kirjan väitteiden olevan vanhentuneita, moni näkökulma on edelleen ajankohtainen.

Fukuaman tunnettu väite on, että liberaali demokratia on osoittautunut poliittisista järjestelmistä parhaaksi ja kukistanut kilpailevat ideologiat kuten monarkian, fasismin ja kommunismin. Käsite historian lopusta on lainattu Hegeliltä siinä merkityksessä, että kun yhteiskunnan ristiriitoihin löydetään ratkaisu, historia lakkaa. Teos on kirjoitettu hieman Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen, mutta Fukuyama listaa myös muualla maailmassa tapahtuneita muutoksia diktatuureista demokratioihin.

Meille, jotka muistamme 90-luvun ja 2000-luvun alun suojasään, muistamme sen mentaliteetin, että poliittiset ideologiat tosiaan olivat kadonneet historiaan (joka oli loppunut) ja poliittisuudessa oli jotain retroa — nostalgiaa jonnekin suurten ikäluokkien opiskelijaradikalismiin. Ultra Bra oli jo tuolloin nostalgiaa sen ajan nuorisolle, nyt sen paluukonsertti on nostalgiaa (viatonta) nuoruuttaan muisteleville keski-ikäisille. Kokoomus julisti vuonna 2005, että vastakkainasettelun aika on ohi ja siihen melkeinpä halusi uskoa ja (vasemmiston) vastaväitteet kuulostivat nekin kaiuilta menneestä.

Kun keskellä poliittista passivoitumista islamistiterroristien lentokoneet iskeytyivät New Yorkin WTC-torneihin, julistettiin nimenomaan Fukuyaman teesit vanhentuneiksi: historia ei todellakaan ollut loppunut.

Kiinnostavaa kyllä, Fukuyama itse nostaa nimenomaan islamilaisen maailman esimerkiksi poikkeuksesta omaan sääntöönsä; kaikkialla liberaali demokratia ei houkuta samalla tavalla.

WTC:n iskusta povattiin uuden ajan alkua, mutta aivan kertarysäyksellä (sic!) ei maailma muuttunut. Sittemmin vedenjakajaksi on ehdotettu mm. vuoden 2008 talouskriisiä, vuoden 2015 pakolaiskriisiä, Trumpin valintaa vuonna 2017 tai koronapandemiaa vuonna 2019. Ehkä yksittäistä vuotta ”historian paluulle” ei voi asettaa, mutta on selvää, että tänä päivänä ”vastakkainasettelun aika ei ole ohi” ja että liberaalin demokratian sisällä on sen vastaisia suuntauksia. Sen sijaan, että historia olisi jatkuvaa marssia kohti edistystä, sen sisällä voi olla myös syklejä, kuten vaikkapa Platon ja Aristoteles ajattelivat: demokratia sisältää aina taipumuksen tyranniaan.

Historian loppu on myös vahvasti kristinuskon eskatologiaan liittyvä käsite. Kristillisessä aikakäsityksessä maailma loppuu Kristuksen paluuseen. Kirjoitin tästä Jehovan todistajia käsittelevässä kirjoituksessani. Heille maailmanloppu koittaa aivan pian ja se tarkoittaa totaalista historian loppua: jumalan järjestelmä on heille se viimeinen yhteiskuntajärjestelmä ja sen jälkeen ei tapahdu enää mitään vaan kaikki jatkuu ikuisesti samanlaisena.

Kirjan ansio on, että se on hyvä johdatus Hegelin ”tunnustuksen”-käsitteeseen (saks. Anerkennung, engl. recognition), joka on kätevä käsite edelleen politiikan analyysissä. Itsehän en ole mikään Hegel-tuntija ja siksikin asiaan oli hyvä perehtyä tätä kautta. Hegelin tunnustus ei ole mikään unohdettu käsite, mutta kenties hänen monista tunnetuksi tekemistään käsitteistä tämä ei ole se ensimmäinen, joka tulee vastaan ”filosofiaa jokamiehelle” -tyyppisissä johdannoissa Hegeliin. Fukuyama perustaa Hegel-tulkintansa Alexanre Kojèven tulkintoihin.

Eri ihmisryhmien välisissä kiistoissa on nimenomaan kyse siitä, että kukin ryhmä haluaa tulla tunnustetuksi: jokainen vähemmistö haluaa tulla tunnustetuksi ja kukapa ei kokisi kuuluvansa johonkin vähemmistöön, joka ei saa tarpeeksi tunnustusta? Työntekijöinä, puolisoina ja ihmisyksilöinä haluamme saada tunnustusta siitä, mitä teemme ja mitä olemme.

Tunnustuksen käsite juontaa juurensa Platoniin asti: hän tunnetussa mallissaan jakaa ihmissielun kolmeen osaan: järki-osaan (logos), haluavaan osaan (eros) ja kolmanteen osaan, joka kreikaksi on thymos. Tämä on vaikein kääntää: Marja Itkonen-Kaila kääntää sen ”kiihkeys”. Eros tietysti on erotiikkaa, mutta myös elinvoimaa yleensä, eli myös vatsantoimintoja ja kaikkea muuta, joka pitää ihmisen hengissä. Ero eroksen ja thymoksen välillä voisi olla myös himon ja tahdonvoiman ero. Thymos on erityisesti sotilasluokan hyve: se on kunnianhimoa, urheutta ja kykyä uhrautua paitsi toisten puolesta, myös aineettomien ideaalien vuoksi. Thymoksen kielteiset piirteet ovat riidanhalu ja suuttumus ja järjenvastainen sotaisuus silloin, kun logos ei ohjaa muita sielunosia.

Thymos, joka haluaa saada tunnustusta, on tärkeä yhteiskunnallista muutosta ohjaava tekijä. Kun työläiset taistelevat palkoista, mistä he lopulta taistelevat? Fukuyaman tulkintaa seuraten, ei kyse ole niinkään materiaalisista olosuhteista; ei teollisuusmaissa duunari näe nälkää tai kärsi vilua: kyse on tunnustuksen saamisesta omalle työlleen ja kapitalistisessa yhteiskunnassa olennainen tunnustuksen mittari on raha. Tämä on tärkeä huomio: aina välillä vasemmistolaissa diskurssissa (aivan vilpittömästi) halutaan palata materiaaliseen eriarvoisuuteen ja siihen, miten Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa koetaan aivan konkreettista puutetta. Koetaanko? Suomessa köyhätkin elävät leveämmin kuin keskiluokka 100 tai 200 vuotta sitten (joskin heillä ei ole varaa palvelusväkeen). Työttömyyskorvaus on toki matala, mutta eivätkö työttömän ongelmia ole pikemminkin häpeä, osattomuuden kokemus ja yhteiskunnan puolelta tulevat nöyryytystoimet?

Berliinin muurin kaatumiseen oli useita syitä, mutta yksi merkittävä syy oli elintasokuilu Länsi- ja Itä-Saksan välillä. Vaikka Itä-Saksassa ei varsinaisesti nähty nälkää tai koettu puutetta, länsimaalainen kulutuselektroniikka vain oli niin paljon parempaa, että itäsaksalaiset kokivat jäävänsä jostain paitsi.

Materialismi ei ole pelkkää materiaa. Markkinatalous ei pyöri pelkästään välttämättömien ruumiillisten tarpeiden tyydytyksellä, vaan mielikuvilla. Kukaan ei hanki merkkituotteita vain niiden paremman laadun vuoksi, vaan sen vuoksi mitä ne edustavat. Uusi painepesuri on toki hieno, mutta vielä hienompaa on, että se on isompi ja tehokkaampi kuin naapurilla. Onhan seksi mahtavaa, mutta tekeekö siitä mahtavaa pelkkä hermopäätteiden stimulaatio vai esimerkiksi valloitus ja kokemus omasta seksuaalisesta vetovoimasta ja sen tunnustamisesta? Ja niin edelleen.

Thymoksen luonne on paradoksaalinen: toisaalta se on kaiken moraalin, oikeudenmukaisuuden ja epäitsekkyyden lähde, mutta myös itsekkyyden ja sitä kautta konfiktin ja alistamisen.

Hegelin historin alkupisteessä syntyvät herra ja orja: herra on valmis ja kykenevä väkivaltaan, jolla puolustaa omaa kunniaansa ja sen kautta alistaa orjan. Herra ei kuitenkaan saa lopullista tyydytystä; pakotetun orjan antama tunnustus ei oikein tunnu miltään. Historia on näiden kahden vastapoolin spiraali.

Ongelmaksi muodostuu, miten thymoottinen sielunosa saa tyydytyksensä rauhaan, tasa-arvoisuuteen ja sopimiseen perustuvassa yhteiskunnassa?

Liberaali demokratia onkin synnyttänyt ihmistyypin, jota kutsutaan paheksuvasti (pikku)porvariksi: hän toimii hillitysti ja järkevästi (logos), keskittyy vain omaan itsesäilytykseen ja aineelliseen hyvinvointiinsa (eros). Näin ollen hänellä ei ole kunnianhimoa tai epäitsekkyyttä tai uhrautuvaisuutta; vanhan hokeman mukaan hän tietää kaiken hinnan, mutta ei minkään arvoa. Puhtaaseen itsekkyyteen perustuva yhteiskunta atomisoituu. Tämä vastaa myös Nietzschen kuvausta ”viimeisestä ihmisestä”, josta tulee kirjan otsikon (vähemmän huomioitu) loppuosa. Kiivaammat luonteet Oscar Wildestä Nietzscheen ovatkin inhonneet porvarin keskinkertaisuutta. Näyttäisi siltä, että liberaali markkinatalousyhteiskunta ei perustu enää ideaaleille tai ihanteille, vaan ahneudelle tai materialismille.

Lisäisin vielä, että tasa-arvoinen, liberaali (sosiaali)demokratia on erityisesti pohjoiseurooppalainen ilmiö: täällä ilmasto ja ihmiset ovat viileitä. Kulttuurin täytyy muuttua ennen yhteiskuntaa, ja voikin olla niin, että kiihkeämmissä kulttuureissa, joissa machomiehen tulee vimmatusti puolustaa kunniaansa, ja joissa verikosto ja kunniamurha ovat kulttuurisia käsitteitä, ei rauhalliseen diskuteeraamiseen perustuvaa yhteiskuntamallia voida päätöksellä siirtää.

Kirjoitin aikaisemmin dystopioista: miten orwellilainen ja huxleyläinen dystopia eroavat siinä, kuinka ne pystyvät käsittelemään yhteiskunnallisia konflikteja. Huxleyn Uljas uusi maailma on pyyhkinyt kaikki ongelmat pois, Orwellin 1984:n Oseaaniassa taistellaan näennäistä, ulkoista vihollista vastaan. En kirjoituksessani mainitse thymian käsitettä, vaikka siitä onkin kyse (ja molemmat kirjailijat varmasti tunsivat Platoninsa). Huxleyn maailmassa thymia on oikeastaan kokonaan poistettu: koko yhteiskunta toimii järjen ohjaamana ja halujen ajamana; taiteille tai jaloille aatteille ei ole käyttöä. Orwellin maailmassa toisaalta kahden minuutin viha ohjaa kiivauden yhteiskunnan kannalta vaarattomaan suuntaan, toisaalta ihmiset pidetään väkivallan ja kontrollin avulla niin nöyryytettyinä ja alistettuina, että heillä ei ole yksilöllistä omanarvontuntoa.

Liiallisuuksiin mennessään thymia muuttuu megalothymiaksi: kohtuuttomaksi vallanhimoksi ja ”narsistiseksi” itserakkaudeksi.

Tällaisista ilmiöistä ei ole tämän päivän politiikassa puutetta — jos kohta niistä ei ole koskaan historiassa ollut puutetta, mutta 90-luvun alussa todella tuntui siltä, että megalomaaninen diktaattori–tyranni olisi jäänyt historiaan. George Bush Jr. tuntuu nykynäkökulmasta jopa vaatimattoman harkitsevaiselta valtiomieheltä.

Vallan huipulle päätyvät määritelmällisesti vallanhimoiset henkilöt. Heitä ohjaa siis pikemminkin thymos kuin logos. Jos puhutaan sellaisista valtioista kuten Yhdysvallat, Kiina tai Venäjä/Neuvostoliitto, ei niiden huipulle pääse tavallinen vaatimaton, harkitsevasti toimiva ihminen. Miksi Putin rakentaa itselleen palatseja, vaikka ei selvästikään koskaan aio jäädä eläkkeelle? Milloin hänellä on aikaa rentoutua ylellisillä datšoillaan? Jokaisella meillä on täällä rajattu aika eikä mitään saa mukaan. Uutiset Putinin ja Xin Jinpingin keskusteluista kuolemattomuudesta pistävät miettimään, kuvitteleeko Putin todella, että hän voi pitää kasaamansa vallan ja omaisuuden kauemmin kuin sen pari vuotta, joka hänellä on vielä elinajanodotetta jäljellä?

Entä miksi ultrarikkaat haalivat entistä enemmän omaisuutta puristamalla työtekijöistään kaiken vessataukoja myöten, jotta voisivat esiintyä suurina ihmisystävinä antamalla rahaa suurieleisesti hyväntekeväisyyteen?

Valtioiden välisessä politiikassa megalothymia tarkoittaa imperialismia ja valloitussotia. Näistäkin kuvittelimme jo päässeemme: sodista tuli 90-luvun jälkeen rauhanoperaatioita tai korkeintaan rauhaanpakottamisoperaatioita. Euroopan valtiot alkoivat luopua siirtomaistaan jo 2. maailmansodan jälkeen; ei ehkä moraalisista syistä, vaan koska niiden pitäminen ei ollut järkevää. Sellaiset maasodat, joissa hyökätään naapurivaltioon rajan siirtämisen vuoksi, tuntuivat vielä muutama vuosi sitten vanhentuneilta.

Miksi Venäjä hyökkäsi Ukrainaan? Eikö Venäjällä ole jo tarpeeksi maa-alueita? Venäläisen narratiivin mukaan Ukrainaan hyökättiin Naton uhan torjumiseksi. Kuitenkin ajatus siitä, että Nato-maat olisivat aidosti uhanneet hyökätä Venäjälle Ukrainan kautta on absurdi, ja myös venäläiset itse tietävät sen. Politiikkaa järkevästi analysoivat painottavat taloudellisia syitä: Itä-Ukrainassa on runsaasti mineraaleja ja muita luonnonvaroja, jotka Venäjä haluaa haltuunsa. Tosiasiassa Venäjällä on jo nyt enemmän kuin tarpeeksi omia luonnonvaroja, jotka se joutuu myymään alennushintaan Kiinalle. Voi olla, että yksittäiset Venäjän oligarkit kärkkyvät tilaisuutta hyötyä luonnonvaroista heti sodan päätyttyä (eivätkä he itse joudu sotaa maksamaan) mutta taloudelliset syyt sodan jatkamiseksi eivät tunnu järkevältä vaihtoehdolta.

Kirjan kirjoittamisen aikaan ”identiteettipolitiikka” ei ollut vielä samalla tavalla muotitermi, eikä Fukuyama viittaa ”kulttuurisotaan”, mutta kirjoittaa että aikansa yhdysvaltalainen yhteiskunallinen keskustelu on täynnä kiistoja, joilla ei ole minkäänalista taloudellista vaikutusta (eikä usein muutakaan vaikutusta kinaajien omaan elämään), vaan kyse on tunnustuksen saamisesta omalle arvomaailmalle. Esimerkkinä hän mainitsee aborttikeskustelun, jossa on näennäisesti lasten ja naisten oikeuksista, mutta tosiasiassa eri maailmankuvien eroista ja siitä, miten ”naiseus” tai ”äitiys” halutaan määritellä.

Kirjan kirjoittamisen aikaan ei ollut myöskään sosiaalista mediaa, mutta Fukuyamaa seuraten on helppo todeta, että suurin osa sosiaalisen median ”kohuista” ei kosketa millään tavalla asiasta ”pöyristyneiden” elämää. Kulttuurisodassa onkin kyse symbolisista taisteluista oman identiteetin puolustamiseksi, ei minkään materiaalisen tarpeen (eros) tyydyttämisestä tai älyllisestä dialogista (logos), vaan kiivaudesta ja riidanhalusta, jotta tulisi huomatuksi ja saisi tunnusta omaa identiteettiä määrittäville uskomuksille. Oikean sodan sijasta nettipalstasoturit kinastelevat sosiaalissa mediassa, koska sellainen on ajan henki.

Esimerkkinä LBGT-teemat. Seksuaalivähemmistöt luonnollisesti hakevat tunnustusta omalle vähemmistölleen; halua tulla nähdyksi ja huomioiduksi ja ihmisarvo ja oikeudet vahvistetuiksi. Viimeisen 50 vuoden aikana seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat onneksi edistyneet, mutta monia asia edelleen tuntuu hiertävän, ainakin jos sosiaalista mediaa seuraa. (Lisäisin, että homot ovat jo melkein saaneet hyväksynnän, mutta trans-ihmiset aiheuttavat vielä pahennusta.) Tosiasiassa seksuaalivähemmistöjen olemassaolo ei vaikuta millään tavalla valtaväestön elämään. Pride-marssit häiritsevät heitä, jotka eivät ole koskaan sellaista nähneet. Lisättäköön, että suomalaisilla pride-marssit ovat hyvin konservatiivisia ja kesyjä tapahtumia: suomalaisessa kontekstissa ei nähdä edes heteroiden välisiä julkisia hellyydenosoituksia, homojen välisistä puhumattakaan. Kun pride-kulkueista uutisoidaan, tulee aina joku kysymään: miksi ei ole hetero-kulkueita? Jokaisella on halu saada tunnustusta omalle identiteetilleen eikä thymokselle ole lapsellinen mustasukkaisuus vierasta: päin vastoin jonkin toisen ryhmän saama tunnustus saa kiukustumaan.

Heteroa ei ole ilman homoa ja toiseuteen liittyy sellainen paradoksi, että oman ryhmän tunnustus pitää saada nimenomaan siltä vastapuolelta.

(Edellinen Hetero-pride järjestettiin reilut kymmenen vuotta sitten ja sai julkisuutta uusnatsien kainalontuuletuksen vuoksi.)

Epäsuosittu mielipide, mutta ehkä esimerkiksi trans-teemojen ei pitäisi olla poliittinen teema. Ymmärrän trans-ihmisten tarpeen saada itselleen tunnustus ja ajaa heidän elämäänsä aivan konkreettisesti vaikuttavia asioita, mutta mitä se kuuluu kenellekään muille niistä 99,96%;stä väestöä, jotka eivät ole trans-ihmisiä?

Mutta olisiko sellainen maailma mahdollinen, jossa muiden yksityisasiat eivät herättäisi poliittisia intohimoja?

Toiselta suunnalta asiaa lähestyttäessä thymos vaatii viholliskuvia, eikä mikään poliittinen liike toimeen ilman tiettyä kiivautta. Banaaleista esimerkeistä ei ole pulaa, mutta yleisesti on niin, että kukin liike määrittelee itsensä sen kautta, mitä se vastustaa. Edes radikaalia tasa-arvoa ja ihan aivan kaikkien tunnustamista vaativat liikkeet eivät tule toimeen ilman ihmisryhmää, johon suunnata oma kiivautensa vähintäänkin symbolisella ja retorisella tasolla. Ilman sitä kaikki voima ja vimma katoaisi. Aina on oltava joku setämiehen karikatyyri, jota turvalliseen tilaan ei toivota — tunnustuksen dialektiikan mukaisesti paradoksaalisesti tältä vastapuolelta haetaan myös tunnustusta.