Tekijä: Joni Kärki

Pienten asioiden jumala

Kun assyrialaiset voittivat Babylonin sodassa vuonna 1225 eaa, kuljettivat he babylonialaisten jumalan Mardukin patsaan voitonmerkkinä Assuriin. Paitsi babylonialaisten jumala, oli Marduk myös Babylonin kaupungin suojelija, joka henkilöityi patsaassa. Vanhan ajan ihmisille kysymys ei ollut niinkään onko jumala olemassa, vaan mikä jumalista oli vahvin. Jokaisella heimolla oli omansa ja assyrialaiset olivat osoittaneet, että heidän jumalansa oli vahvempi kuin babylonialaisten.

Ihmiset ovat kautta historiansa palvoneet jumalina taivaankappaleita, maantieteellisiä pinnamuodostumia, isoja kiviä, käsitteitä. Maanviljelyn syrjäyttäessä keräilyn varsinkin sään ja satojen hallitseminen tuli järjestäytyneen uskonnon tehtäväksi. Polyteismissa vähän joka asialle on oma jumalansa. Kreikkalaisille jumalat olivat myyttisten tarinoiden henkilöitä, mutta myös kaikille tuttujen abstraktien ideoiden henkilöitymiä.

Sittemmin jumalan käsite on muuttunut yhä abstraktimmaksi: jumala on kaikkialla ja näkymätön, koko maailmankaikkeuden perimmäinen hallitsija. Monoteismi tänä päivänä paitsi kieltää muiden jumalien palvonnan, myös niiden olemassaolon kokonaisuudessaan. Kuitenkin vielä Vanhassa Testamentissa on jäänteitä monijumalaisuudesta (esim. 5. Moos. 32:8). Monoteismin kannalta oleellisin raamatunkohta (2. Moos. 20:2–5) sekin kieltää ”pitämästä muita jumalia”, mutta ei tarkalleen ottaen kiellä muiden jumalien olemassaoloa.

En tiedä, onko kristinusko ensimmäinen universaali uskonto, mutta varmasti merkittävin: kristinuskon sanoma oli tarkoitettu kaikille maailman ihmisille, ei vain yhdelle kansalle. Juutalaisuus on edelleen heimouskonto: juutalaisia kansana ja juutalaisuutta uskontona ei voi erottaa (vaikka historia tunteekin muutamia poikkeuksia). Islam on myös universaali maailmanuskonto, joskin kasvoi vahvasti arabien levittämänä ja sillä on tänä päivänäkin yhteydet arabinationalismiin. Hindulaisuus kasvoi polyteistisista heimouskonnoista maailmanuskonnoksi. Buddhalaisuudessa jumalien asema poikkeaa edellä mainituista huomattavasti: pikemminkin kyseessä on elämänfilosofia.

Katolisessa pyhimyskultissa polyteismi teki paluun: jumala säilyi abstraktina ja etäisenä, mutta pyhimyksiä oli tarjolla joka vaivaan: esimerkiksi pyhää Polykarposta kannattaa rukoilla korvakivun sattuessa. Pyhimysten reliikkejä, eli mm. säilyneitä luita palvotaan ja niillä on maagisia ominaisuuksia. Pyhimyskultti elää edelleen ja esimerkiksi Internetin ja tietokonepelaamisen suojeluspyhimys on Carlo Acutis.

*

Itse olen ateisti, mutta kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, jos joku määrittelee jumalan tarpeeksi laveasti (”jumala on rakkaus”, ”jumala on maailmankaikkeuden elämänvoima”), voi tulla vastaan ja olla ainakin agnostikko.

Netistä löytyy Jordan Petersonin myötähäpeällinen tinkausvideo, jossa hän väittelee aiheesta onko jumalaa olemassa vai ei. Peterson pohjustaa väitteensä siten, että määrittelee jumalan mahdollisimman laajasti jonkinlaiseksi korkeimmaksi moraaliperiaatteeksi; jokaisella on olemassa jokin moraali — tiukempi tai väljempi — ja siten jumalan olemassaoloa ei voi kieltää (joskin Peterson kääntää tässä välissä väitteensä moraaliseksi argumentiksi: jos et usko jumalaan, olet huono ihminen), mutta viime kädessä Peterson jumalalla tarkoittaa kuitenkin kristinuskon jumalaa. Joskin Peterson kieltäytyy myös vastaamasta kysymykseen onko hän kristitty, joten ota tästä sitten selvää.

*

Abstrakti, kaikkivoipa, kaikkialla läsnä oleva, ikuinen jne. jumala on tietenkin vaikea käsittää. Pienellä ihmisellä on pieni jumala. Pienelle ihmiselle maailma rajoittuu paikkoihin, joissa hän on itse käynyt ja ihmiskunta suurin piirtein ihmisiin, jotka hän tuntee. Kaikki muut tämän sfäärin ulkopuolella ovat vähintäänkin epäilyttäviä, mutta ei kai heitäkään voi paljoa olla. Ihminen ei käsitä yli sataa suurempia numeroita, miljoonista ihmisistä puhumattakaan. Sanana miljoona ja miljardi kuulostavat samalta. Todellisuudessa miljardi on aivan saatanan paljon isompi luku kuin miljoona. En edes mene siihen, kuinka suuri paikka maailmankaikkeus on; galaksit ovat tähtisumua, jossa on niin paljon tähtiä, että ne näyttävät sumulta; galakseja on maailmankaikkeudessa ei miljardeja, vaan biljoonia. Sen käsittämättömyys on ylittänyt käsittämättömyyden jo alkumetreillä.

Mutta on meidän heimo ja meidän heimon jumala.

Suuren suunnattoman maailmankaikkeuden sijaan pienten ihmisten jumala keskittyy tuomitsemaan syntisiä ajatuksia ja masturbaatioita ja auttamaan meidän joukkuetta voittamaan jalkapallossa ja meidän megakirkon pastoria hankkimaan uuden Mersun. Sekä tietenkin jumala paheksuu homoutta.

Edellä mainitsemani Atte Korholan kirjan Kristillinen äärioikeisto ja Trump (Tammi 2024) luettuani havaitsin, kuinka pienille ihmisille jumala on oma paikallinen, oman heimon kotitonttu. Kun jumala on suosiollinen, voi siltä pyytää menestystä ja rikkauksia, kun jumala on vihainen, täytyy sitä lepytellä, jotta se ei toisi yhteisön päälle onnettomuuksia. Jumalan valituksi kansaksi juutalaisten jälkeen on ilmoittautunut monikin heimo, Korholan kirjan tapauksessa amerikkalaiset. Kristinusko menettää universaaliutensa ja jumala pienenee yhden heimon epäjumalaksi.

Oma tai läheisen sairaus on tragedia, joka saa kääntymään uskon puoleen. Rukouksella on aitoja psyykkisiä vaikutuksia, mutta herätyskristillisessä kontekstissa ihmeparantumisetkaan eivät ole mahdottomia. Mardukin ajoista jumalille uhraaminen on parantunut sairaita. Sen sijaan pienten asioiden jumala ei voi poistaa sairauksia maailmasta.

Pienten asioiden jumala voi tehdä Kenneth Couplandista ja Heikki Salmelasta rikkaita, mutta ei poistaa köyhyyttä maailmasta.

Sen verran suuri pienten asioiden jumalakin on, että pieni ihminen tarvitsee välittäjäksi karismaattisen saarnaajan. Siinä missä rukous on nöyrää ja vaatimatonta, karismaattiset johtajat huutavat ja uhoavat ja käskevät jumalaa toimimaan tahtonsa mukaan. Sekä tietenkin imuroivat seurakuntalaistensa rahat omaa nimeään kantaville verovapaille säätiöille.

Mutsis oli tekoäly

Tekoälystä julkaistaan laiskana uutispäivänä niin paljon uutisia ja kolumneja, että kärryillä pysyminen on mahdotonta. Myös kirjoja julkaistaan kaikista mahdollisista näkökulmista ja liittyen kaikkiin mahdollisiin aloihin. Tekoäly on uusi internet: olisi järjetöntä yrittää kerätä uutisia vain sen perusteella, että ne liittyvät internetiin, tai tässä tapauksessa tekoälyyn. Positiivista toki on, että nyt tekoälyä käsitellään myös muilta kannoilta kuin vain tekniseltä, mitä vielä pari vuotta sitten valittelin.

Kaadan tähän kuitenkin listan tekoälyä uutisista, jotka olen tallettanut kirjanmerkkeihin myöhempää tarkastelua varten. Mitä tarkemmin tätä listaa katsoo, huomaa etteivät uutiset oikeastaan kerro tekoälystä, vaan meistä ihmisistä.

*

The Atlantickin juttu viime syyskuulta kertoo Jonista, joka tekee kuolleesta isästään tekoälyhahmon, jonka kanssa alkaa jutella (juttu löytyy suomeksi Apu-lehdestä). Jon juttelee tekoälyn kanssa viikkoja ja jopa itkee niin tehdessään. Jutussa viitataan torontolaiseen Joshuaan, joka samalla tavalla ”herätti henkiin” menehtyneen tyttöystävänsä Jessican.

Joku voi muistaa Black Mirror -scifisarjan toiselta kaudelta jakson Be Right Back, jossa on vastaava juonikulku. Jakso esitettiin vuonna 2013, eli on jo 13 vuotta vanha (uskomattominta on, että vuodesta 2013 on jo 13 vuotta). Silloin uudet tekstipohjaiset tekoälymallit eivät olleet vielä yleistyneet ja skenaario tuntui kaukaiselta.

Toisaalta, itse kun annoin ChatGPT:lle promptin ”puhu kuin isäni”, ei se kuulostanut lainkaan isältäni.

Jos isäni olisi täällä, hän varmaan sanoisi jotain sellaista kuin ”mene parturiin ja siivoa huonees, saatana”.

*

Viihdelehti Vicen artikkeli kertoo newyorkilaisesta kahvilasta, jonne ihmiset voivat tulla treffeille tekoälykumppaneidensa kanssa.

Käytän sanaa ”narsismi” säästeliäästi, mutta muu sana ei kuvaa tätä ilmiötä: ”tekoälykumppaneissa” ei ole kyse (ihmis)suhteista, vaan ihan vain narsismista. Jutussa mainitun tilaston mukaan jopa 52% teini-ikäisistä käyttää tekoälykumppaneita useita kertoja kuussa. Tilastojen mukaan nuoret eivät harrasta enää seksiä. Pian nuoret eivät enää edes seurustele, ainakaan toistensa kanssa.

Toisaalta, jutussa haastateltu käyttäjä valittelee, että bottien kanssa ei voi käydä seksuaalissävytteisiä keskusteluja.

Helsingin sanomissa muuten on avoinna kysely, jossa voi kertoa onko käyttänyt tekoälyä ”seurustelukumppanina”. Jatkojuttu Suomen tilanteeesta seurannee.

*

Saman teeman ympäriltä: tekoälyllä generoitu (pehmo)porno on nousussa. Jessica Foster on tekoälyllä generoitu someinfluensseri, joka poseeraa tissit pystyssä Trumpin kera armeijaa ylistävissä yltiöpatrioottisissa kuvissa. Kyseessä ei kuitenkaan ole kuitenkaan poliittinen propaganda, vaan Jessican hahmolla houkutellaan tilaajia tämän OnlyFans-kanavalle, joka kerää tilauksia ja jonka kautta fanit antavat Jessicalle lahjoja. Jessica on saavuttanut Instagramissa yli miljoona tilaajaa vain 14 viikossa ja alle 50 julkaisulla.

*

Kuten aikaisemmin kirjoitin, tekoäly on omiaan generoimaan paskapuhetta. Siksi ei liene ihme, että kansanedustajatkin kirjoittavat nykyään puheensa tekoälyllä.

Puheensa kirjoittavat tekoälyllä myös papit. Asia on puhututtanut katolisen kirkon piirissä niin, että jopa itsensä paavi Leo XIV on vedonnut pappeihin, etteivät he käyttäisi saarnojen kirjoittamiseen tekoälyä.

Nopealla googlauksella voi löytää tekoälyapplikaatioita, jotka opettavat uskontoa niin maallikoille kuin pastoreillekin. Aikaisemmin kirjoitin aiheesta.

*

Hevonpaska, eli bullshit on oikea akateeminen termi, jota ovat käyttäneet mm. David Graber, Harry Frankfurt ja André Spicer. Hevonpaska tai paskapuhe onkin hyvä termi kuvaamaan tekoälyn tuotoksia, jotka ovat sisällyksetöntä lätinää. Englanniksi on myös yleistynyt termi AI slope, joka tarkoittaa liejua tai lietettä. Ylen juttu ehdottaa termiksi tekoälytauhkaa.

Juttu lainaa tutkimusta, jonka mukaan jopa puolet Internetin sisällöstä olisi jo tekoälyllä generoitua liejua, hevonpaskaa tai tauhkaa. Luku tuntuu uskomattomalta. Toisaalta, juttu on viime lokakuulta. Puolessa vuodessa voi tapahtua paljon ja koska tauhkan määrä kasvaa eksponentiaalisesti, voi 50% maaginen raja olla jo kaukana takana.

Tauhkankin keksimiseen tarvittiin kuitenkin vielä ihminen.

*

Loppukevennyksenä uutinen, jonka mukaan tekoälymallit eskaloivat kriisien simulaatiot ydinsodiksi. Tämä tietysti on suoraan elokuvasta War games, josta aikaisemmin kirjoitin.

Totuudella ei voi taistella valheita vastaan

Pomarantsev Peter: Totuudella ei voi taistella valheita vastaan (suom. Kyösti Karvonen, Docendo 2025)

Tartuin kirjaan siitä mitään tietämättä — näitä propagandaa, ideologiaa, valeuutisia ja poliittista polarisoitumista käsitteleviä kirjoja ilmestyy niin tiheään, että ei niiden kanssa pysy mitenkään kärryillä. Kannatti kuitenkin tarttua, sillä kirja kertoo toisen maailmansodan aikaisen brittiläisen propagandistin ja melkoisen veijarin Sefton Delmerin elämäntarinan. Delmer toimi vakavasti otettavanakin journalistina ja pääsi ennen sotaa natsien sisäpiiriin ja käytti tietämystään luodakseen mustista mustinta ja härskeintä mahdollista propagandaa. Hänen tekemiään ohjelmia lähetettiin radiolla saksalaisille ikään kuin ne tulisivat saksalaisten omista lähetysasemista. Tässä ”epäherrasmiesmäisessä sodankäynnissä” Delmer tutustui mm. Ian Flemingiin, joka tietenkin tunnetaan James Bond -seikkailujen kirjoittajana. Delmerin puuhia pidettiin sodan jälkeen niin epäkunniallisina, että niistä haluttiin vaieta, mutta Delmer kertoo kaiken 60-luvulla ilmestyneessä kaksiosaisessa elämäkerrassaan. Mietin kirjan alkupuolella, miksi tuhlaan aikaani elämäkerran referaattiin, kun voisin lukea Delmerin omakätisen elämänkerran, mutta Pomarantsev taustoittaa tapahtumia ja toisaalta tekee vertailua sen aikaiseen natsipropagandaan ja nyky-Venäjän propagandaan tavalla, joka oikeuttaa kirjan olemassaolon.

Totuudella ei voi taistella valheita vastaan

Sefton Delmerin propagandalähetykset, kuten radioasema Gustav Siegfried Eins pyrkivät olemaan natsistisempia kuin natsipropaganda itse. Liittoutuneet enimmäkseen lähettivät Saksaan propagandaa, josta suurin osa pyrki vetoamaan kuulijoidensa järkeen ja omaantuntoon: saksalaisten tulisi ymmärtää natsipropagandan valheellisuus ja nousta vastarintaan. Radioaseman hahmo Der Chef haukkui länsijohtajia ja juutalaisia, mutta vielä pahemmin natsijohtoa. Se ei pyrkinyt vetoamaan mihinkään kuulijansa oikeudentuntoon tai hyveellisyyteen vaan juurikin alhaisimpiin tuntoihin ja aikaansaamaan kaaosta. Mitä jos johtajat ovatkin korruptoituneita irstailijoita? Delmerin ohjelmat kannustivat karkuruuteen, tarvikkeiden hamstraamiseen, oman edun tavoitteluun ja yleiseen velttouteen.

Delmer itse ei luonut propaganda mitään kattavaa teoriaa ja vaikka Pomarantsev analysoi aihetta kattavasti, ei tämä ole mikään teorian oppikirja. Delmerin keskeisin pragmaattinen oppi oli vedota saksalaisten ”sisäiseen paskiaiseen” (”schweinehund”). Ei natsipropagandakaan toiminut siksi, että se olisi esittänyt totuuksia, vaan koska se antoi tekosyyn saksalaisille sortaa muita.

Pomarantsevin analyysi propagandasta on, että ihmiset eivät välttämättä usko siihen. Natsit vaativat kansalta fanaattisuutta, mutta tietenkään propaganda ei saanut koko Saksan väestöä fanaattisiksi natseiksi. Pomarantsev viitttaa Václav Havelin Voimattomien voima -esseen tavallisten ihmisten konformistisuuteen: totta kai Havelin esseen vihanneskauppias, joka laittaa puolueen iskulauseita näyteikkunaansa, tietää niiden valheellisuuden, mutta päättää silti elää valheessa. Suuri osa väestöstä menee virran mukana, koska se on helpompaa.

Ajatus on linjassa tässäkin blogissa usein siteeratun Slavoj Žižekin ideologiakritiikin kanssa: ideologiat ovat kuin joulupukki; lapset eivät oikeasti usko joulupukkiin, mutta teeskentelevät uskovansa, jotta saisivat lahjoja; aikuiset teeskentelevät lasten vuoksi.

Siksi ideologista aivopesua ja propagandaa vastaan taistellessa rationalisointi ja totuuteen vetoaminen ei toimi: eivät ihmiset valitse ideologioita sen perusteella, mikä voidaan todistaa oikeaksi tai vääräksi. Siksi esimerkiksi faktantarkistus-tyyppiset jutut eivät kykene vaikuttamaan salaliittoteoreetikoihin. Ihmiset valitsevat ideologiansa sen perusteella, mikä tukee heidän omaa identiteettiään ja mikä toimii siinä maailmassa, jossa he elävät. Ihminen haluaa kuulua johonkin porukkaan. Nihilistisesti voi ajatella, että ihmiset kyynisesti kannattavat asioita, jotka ovat heille henkilökohtaisesti edullisia ja näyttelevät uskovansa niihin muita pettääkseen. Psykologisesti mielenkiintoisempi (ja totuudenmukaisempi) on kuitenkin skenaario, jossa ihminen pettää ennen kaikkea itseään. Lähdekritiikki on paitsi vaivalloista, myös huonosti palkitsevaa, jos se aiheuttaa ristiriitaisia tunteita.

*

Atte Korhola kirjoittaa parin vuoden takaisessa (tämän tyyppiset kirjat vanhenevat todella nopeasti) kirjassaan Kristillinen äärioikeisto ja Trump (Tammi 2024) evankelikaalisen liikkeen yhteyksistä politiikkaan. Hän kirjoittaa jo kirjan alkuluvuissa, kuinka ei ymmärrä miten Donald Trumpin kaltainen hahmo, joka on äärimmäisen kaukana, ellei jopa kirjaimellinen vastakohta Jeesuksen opetuksille, voi vedota yhdysvaltaisiin kristittyihin niin, että Trump on kirjaimellisesti julistettu jumalan voitelemaksi johtajaksi.

Pomarantsevin ja Delmerin opeilla asiaa on mahdollista ymmärtää. Se, että uskovatko amerikkalaiset evankelikaalikristityt todella jumalan olemassaoloon ja Raamatun fundamentalistiseen ts. kirjaimelliseen totuuteen, on yksi kysymys, mutta kysymyksen jälkimmäinen osa kuuluu, uskovatko amerikkalaiset evankelikaalikristityt todella, että Yhdysvallat on jumalan valitsema kansa ja että Trump on poikkeuksellisen hurskas ihminen ja Jeesuksen sijainen maan päällä.

Kristillinen äärioikeisto ja Trump

Ei ole vaikea ymmärtää, että Trump käyttää uskontoa poliittisesti hyväkseen ilman, että hänellä itsellään uskoa siihen, mitä sanoo tai tekee. Mutta mitä takeita on siitä, että evankelikaalit itse uskoisivat siihen, mitä Trumpista julistavat?

Merkittävää on, että magalaisuus antaa uskoville luvan päästää alhaisimmat tunteensa valloilleen ja samaan aikaan säilyttää sen uskonnon, johon on lapsena kasvatettu ja joka antaa henkistä turvaa ja yhteisöllisyyttä. Lähimmäisen rakkaushan on aika lällyä, pyhä viha voimaannuttaa. Jeesus saarnasi vaatimattomuutta ja materiasta luopumista, mutta nyt on lupa olla ahne, mukavuudenhaluinen, pinnallinen, irstailija, vallanhimoinen, itsekeskeinen ja materialistinen. Menestyksen teologia ja rukousaamiainen luksushotellissa toki on kivempaa kuin köyhyyslupaus.

Pomarantsev viittaa Freudin teokseen Joukkopsykologia ja egoanalyysi (1921), joka taas viittaa Gustave Le Bonin Joukkosieluun (1895), joka taas Pomarantsevin mukaan oli Hitlerin oman ajattelun taustalla siitä, kuinka hallita massoja. Freudille olennaista on, että massat identifioituvat johtajaansa ja ihailevat tätä, koska tämän kautta he voivat päästää kaikkein alhaisimmat, suorastaan psykopaattiset valloilleen ja samalla kuitenkin kuvitella olevansa osa suurta ja ylevää missiota.

*

Jokin aika sitten pohdin, voisivatko länsimaalaiset miehet alkaa kääntyä islamiin. Nythän islamiin länsimaissa kääntyvät ennen kaikkea naiset — mikä voisi olla oma erillisen pohdintansa aihe, miksi juuri islamin kaltainen misogynistinen ideologia vetää naisia puoleensa. Olisikin paljon ymmärrettävämpää, että miehet kääntyisivät suurin joukoin islamiin. Onhan kristinuskon arvot, kuten nöyryys, lähimmäisenrakkaus, itsehillintä, siveellisyys, armo ja anteeksianto aika wokea. Kristinuskon perustaja oli pitkätukkainen puuseppä, joka ei saavuttanut suurta menestystä elinaikanaan; islamin perustaja oli voitokas sotapäällikkö, jolla oli vähintään 13 vaimoa. Islamissa on jihad ja Kalashnikovit, miehet ovat kunniassa ja uskonnollinen elämä elävää ja yhteisöllistä. Kuvittelin, että Andrew Taten innoittamana nuoret oikeistolaisuudesta ja manosfääristä innoittuneet miehet olisivat alkaneet kiinnostua myös islamista.

Jos kuitenkin Korholan kuvaama kristillinen nationalismi pystyy fasilitoimaan vihaa, aseaktivismia, egoismia ja muita oikeiston kovia arvoja sellaisille, jotka niitä ihannoivat, vuotoa islamiin päin ei välttämättä tapahdu.

*

Vaikka Korholan kirja onkin äärimmäisen mielenkiintoinen ja sisältää paljon yksittäisiä seikkoja, jotka herättävät kiinnostusta tutustua niihin tarkemmin, kaikkien näiden yksittäisten kielillä puhuvien sekopääsaarnaajien, sairaita parantavien ja kuolleitakin herättävien kulttijohtajien, Etelä-Amerikkaan perustettujen pedofiilinatsisiirtokuntien ja karismaattisten megakirkkojen miljardöörisaarnaajien yhteys laajaan kuvaan jää hataraksi. Joskus sekin voi olla salaliittoteoria, että kaiken takana ovat salaliittoteoreetikot. Toki kristillisyydellä on merkitystä Yhdysvaltain politiikassa, kuten sillä aina on ollut, eikä merkityksetöntä ole, että esim. Paula White on Trumpin ”hengellinen neuvonantaja”, mutta jonkun Jim Jonesin mainitseminen kirjassa vaikutta aihetodisteelta.

Uskonnollisista väärinkäytöksistä noin muuten kannattaa kuunnella Ylen podcast-sarja Saarnaajat.

Liberaalit sananvapauden kimpussa

Annika Mutanen pohdiskelee lievästi provosoivan otsikon Liberaalit sananvapauden kimpussa alla lauantain HS:ssa mitä on liberalismi ja mitä on sananvapaus (verkkoversioon otsikko on muutettu). Mutanenkin on huomannut, että liberaaleiksi kutsuvat itseään nykyään lähes kaikki niin, että se ei enää tarkoita mitään. Samoin sananvapautta suorastaan vaatii aivan jokainen. Samoin monet ovat vakaasti sitä mieltä, että juuri nyt sananvapaus on poikkeuksellisen uhattuna. Siitäkin huolimatta, että kaikki vaativat sananvapautta.

Kun syyllisiä etsitään, löydetään omasta ideologiasta riippuen joko ”laitaoikeisto” tai ”woke”.

Unkarissa sentään ollaan avoimesti illiberaaleja, mutta yhtä lailla Viktor Orbánin retoriikka pyörii vapauden ympärillä, joka on liberalisminkin kantasana.

Esimerkit sananvapauden rajoittamisesta liittyvät ennen kaikkea oikeiston ”törkyaaltoihin” ja vasemmiston ”somevyörytyksiin” sosiaalisessa mediassa. Onko siis niin, että sananvapauden turvaamiseksi sosiaalista mediaa pitäisi rajoittaa ja kontrolloida?

Ei edes aineksia dystopiaan

Tero Kartastenpää kirjoittaa Suomen kuvalehdessä dystopia-elokuvista otsikolla Dystopiat, pilalla. Linkkaan juttuun, koska olen itse kirjoittanut aikaisemmin samoista aiheista ja osin samoista elokuvista. En referoi koko juttua tähän, mutta kirjaan parit kommentit.

Kartastenpää kirjoittaa, että dystopiat eivät ole enää fiktiota, vaan arkikokemusta. No jaa, ehkei nyt aivan sentään, vaikka Idioluution (ohj. Mike Judge 2006) presidentti tuntuu päivä päivältä vähemmän parodialta.

Kuten jutussa mainitaan, dystopiat sijoittuvat ennen kaikkea kaupunkimiljööseen. Maaseudulla voi tapahtua pahoja juttuja, mutta voiko Syvä joki (ohj. John Boorman 1972) olla dystopia? 28 päivää myöhemmin (ohj. Danny Boyle 2002) sijoittuu osittain maaseudulle ja aika usein muuten survivalistien eli preppereiden alakulttuuri näkee itsensä vaeltelevan metsissä enemmän kuin kaupungeissa, mutta onko kyseessä enemmänkin post-apokalyptinen genre kuin dystopia ja mitä eroa niillä on?

Tekoälydystopiasta Kartastenpää löytää Blade runnerin (ohj. Ridley Scott 1982) ja sen uudelleenlämmittelyn (Blade Runner 2049, ohj. Denis Villeneuve 2017) lisäksi vain yhden esimerkin: romanttisen komedian Her (ohj. Spike Jonze 2013), jossa mies rakastuu onnettomasti älykodin virtuaaliavustajaan. Aikaisemmin kirjoitin, että tekoälystä ei ole enää dystopian ainekseksi ja onhan ero 1980–90 -luvun elokuviin huomattava: Terminaattorin (ohj. James Cameron 1984) introssa telaketjut murskaavat ihmisten pääkalloja, nykyään pahin kuviteltavissa oleva skenaario on, että saa pakit virtuaalityttöystävältä.

Iran, ei aivan vielä?

Kirjoitin aikaisemmin Iranin tilanteesta, ja nyt tilanteeseen on tullut päivitystä, kun viimeiset pari päivää Yhdysvallat ja Iran ovat moukaroineet Irania ja uskonnollinen diktaattori Ali Khamenei on saanut iskuissa surmansa.

Kysymys kuuluukin, olisiko vallankumous sittenkin mahdollinen?

Tällaisia arvioita kukin esittää pikemminkin omasta maailmankuvastaan käsin ja edustaa omaa identiteettiään ja haluaa voimaantua vahvoja mielipiteitä esittäessään. Samalla tavalla Venäjästä puhutaan, että se ”hajoaa” tai ”kaatuu” aivan pian. Mihin se hajoaa tai kaatuu? Harvoin näiden arvioiden yhteydessä esitetään, mihin osiin Venäjä hajoaisi tai mikä tekijä sen kaataisi ja ottaisi vallan. Samalla tavalla Iranista puhuttaessa harva kertoo, kuka uskonnolliselta eliitiltä mahdollisesti jäävän valtatyhjiön täyttää.

Siksipä tämänkin postauksen tarkoitus on pelkästään mahdollistaa jälkiviisastelu.

Olen melko skeptinen sen suhteen, että ohjusiskuilla saataisiin valta vaihtumaan. Konservatiiveilla on edelleen kannattajansa, eiköhän Khameneille korvaaja löydy. Iskuja ja jopa miehityksiä on Lähi-idässä nähty, aina yhtä huonoin seurauksin. Listaa ei varmaan tarvitse esittää. Iraniinkin on isketty ja poliittisesti painostettu. Viimeksi Israel iski Iraniin viime kesänä.

Veikkaukseni siis on, että mikään ei varsinaisesti muutu. Se on turvallinen veikkaus siinäkin mielessä, että mieluummin olen väärässä.

Risusavotta

Viime viikolla kohua on aiheutti valtiovarainministeri Riikka Purran suunnitelma työvelvoitteesta maahanmuuttajille mahdollisten sosiaalitukien saamiseksi. Kaikki voivat huokaista helpotuksesta niin kauan, kuin asia ei koske heitä, mutta kokoomuslaiset laajentaisivat velvoitteen kyllä kantasuomalaisiinkin. Valtion organisoimat työprikaatit kuulostavat kyllä reaalisosialismilta, mutta kelpaavat talousliberaaleille, jotka ramppaavat kiitoskäynneillä Kiinassa.

Yhdysvalloissa myös vankien tekemä työ on iso bisnes.

Ilmaisella työllä vain se puoli, että palkkatyön on vaikea kilpailla sen kanssa. Miksi kukaan palkkaisi siivoajaa, jos voi saada siivoojan ilmaiseksi. Ainakaan työttömyyteen resepti ei toimi: jos työn määrä pysyy edelleen vakiona, pakkotyö korvaa palkkatyön. Tuloksena on huonosti tehtyä työtä lopulta kalliilla hinnalla: pakkotyön organisointiinkin tarvitaan byrokratiaa. Toisaalta, työllistäähän projekti byrokraatteja ja ulkoistettuja konsultteja.

Vaan ei hätää: Purra tarkentaa, että tehtävät olisivat sellaisia, ”jotka eivät vie keneltäkään oikeaa työtä”, kuten esimerkiksi risujen keräämistä.

Kapitalismissa on huonot puolensa, mutta tietyissä tapauksissa se on tehokas tapa allokoida resursseja: sellaista työtä, josta ei kannata maksaa palkkaa, ei kannata myöskään teettää.

Oikeistohallitukselle kuitenkin kommunismi kelpaa niin kauan, kun sen ies koskee vain köyhiä.

Joku ehdotti, läpällä tietenkin, että voisivathan työttömät tehdä vaikka taidetta. Taidehan on turhaa. On kuitenkin selittämättä selvää, miksi tämä ei käy. Päin vastoin, jos paljastuu, että köyhä tekee taidetta tai vapaaehtoistyötä, otetaan häneltä tuet pois.

Ratkaisu kuitenkin voisi olla, että kaikki työttömät — maahanmuuttajat ja kantasuomalaiset — palkattaisiin sosiaali-ja terveysministeriön konsulteiksi. Työ ainakin olisi turhaa.

Blogi nyt myös paperilla

Heitä varten, jotka tykkäävät mieluummin lukea paperikirjaa ruudun sijaan, on tilattavissa tarvepainatuksella painettua sanaa otsikolla Orwellin värssytin ja muita kojeita, joka sisältää blogikirjoituksiani vuosilta 2022–2025. Kirjoituksia on tiivistetty, toistoa ja lyöntivirheitä on poistettu. Asiavirheet on säilytetty ennallaan.

Heille, jotka mieluummin lukevat paperikirjansa e-kirjoina, on olemassa myös sähkökirja, joka on paperikirjan digitaalinen kopio.

Sähköistä versiota saa myös tiedustella ilmaiseksi kauniisti pyytämällä sähköpostitse osoitteella jmkark@gmail.com

Kirjoitukset on jäsenelty seuraavien otsikoiden alle:

1. Kirja
2. Lukeminen
3. Kirjailija
4. Sielu
5. Luovuus
6. Törky
7. Kohu
8. Dystopia

Christer Kihlman: Gerdt Bladhin tuho (1. luku)

Pari vuotta sitten edesmennyt Christer Kihlman nauttii kirjailijana pientä kulttisuosiotakin. Hän ryyppäsi ja homoili ja kirjoitti niistä niin avoimesti, että Tieteen termipankki mainitsee hänet esimerkkinä tunnustuskirjallisuudesta.

Gerdt Bladhin tuho on laskujeni mukaan hänen 13. teoksensa (suom. Oili Suominen, ruots. Gerdt Bladhs undergång, Tammi 1987). En spoilaa itse romaania tässä.

Kirjan ensimmäinen luku poikkeaa kirjan muista luvuista; se ei kuljeta tarinaa eteenpäin, vaan esittää arvioita omasta ajastaan (80-luvun puolivälistä). Luonnehdintoja voisi kuvailla enteellisiksi tai sitten mikään ei ole muuttunut 40 vuodessa tai sitten meillä on taipumus aina kuvata omaa aikaamme samanlaisen linssin läpi.

Kihlman manaa kansallisvaltioiden hajoamista ja rajojen katoamista kuin myös demokratian ja parlamentarismin merkityksen katoamista. 80-luvulla myös tietoisuus luonnon tuhoamisesta alkoi nousta esiin. Poliittisilla puolueilla lakkaa olemasta eroja ja ne ajavat kaikki populistisesti suurimman yhteisen nimittäjän mukaisia etuja. Ihmiset takertuvat pinnalliseen cocktailkulttuuriin. George Orwelliin viitataan, mutta häntä ei ymmärretä.

Samat aiheet ovat kuluvan viikon uutisotsikoissa edelleen.

Mielipiteenmuodostus oli siirtynyt konservatiivisille voimille, joita todellisuuden analysoiminen oikealla, joskin kenties epämiellyttävällä tavalla kiinnosti paljon vähemmän, kuin niiden oman mielipiteitä muovaavan valta-aseman säilyttäminen tarjoilemalla yleisölle juuri sellaisia siloiteltuja ja hampaattomia kannanottoja kuin se halusi saada.

Mielipiteenmuodostus on kenties tänäänkin ”konservatiivisilla voimilla”, mutta se ainakin on muuttunut, että konservatiivit — lainausmerkeillä tai ilman — eivät siloittele enää kannanottojaan, ainakaan jos Trumpia ja trumpisteja ajatellaan.

Maahanmuutosta Kihlman ajatteli jo silloin samalla tavalla kuin nykyään moni ajattelee:

Suureen etelästä pohjoiseen suuntautuvaan kansainvaellukseen oli aluksi, kun se vielä vastasi pohjoisten hyvinvointialueiden teollisuuden ja palveluelinkeinojen työvoimantarvetta, suhtauduttu teeskennellyn suopeasti. Mutta kun tarve oli tyydytetty eikä etelästä tuleva ihmisvirta ottanut loppuakseen, päinvastoin vain kasvoi, se äkkiä saikin vastaansa rasismin ja rajoituksia ja supistuksia, jotka huonosti sopivat yhteen niiden demokraattisten ihanteiden kanssa joita pohjoisen pallonpuoliskon maat aiemmin olivat vaalineet. [..] Rasismi levisi kulkutaudin tavoin halki Euroopan entisten demokratioiden. Se oli päässyt jo Tanskaan saakka.

Tietoyhteiskunta keksittiin jo 80-luvulla:

Tietoa, informaatiota, mistä niin? No informaatiota noin yleensä vain, mistä tahansa, niin paljon kuin mahdollista.

2020-luvun informaatioähkyssä 80-luvun maailma tuntuu naiivin viattomalta.

Vielä 80-luvulla pelättiin ydinsotaa ja kylmä sota oli perestroikasta huolimatta edelleen päällä. Kihlman pohtii voisiko kaiken elämän maan päältä pyyhkivä ydinsota olla mahdollinen, vai kuuluuko se hullujen diktaattorien aikakauteen. Nyt ydinsodan pelko on taas hullujen diktaattorien mukana tulossa takaisin.

Aivan ensimmäisenä Kihlman kuitenkin mainitsee aidsin.

Mikään sairaus ei itsessään ole vain tauti ilman kulttuurihistoriaa. Tuberkuloosi oli leimallisesti viktoriaanisen ajan sairaus: siihen sairastuminen ja hiljaa pois hiipuminen oli runollinen tapa kuolla ja kuuluisia tuberkuloosiin kuolleita olivat mm. John Keats, Percy Shelley, Edgar Allan Poe ja Frédéric Chopin. Keuhkotautiparantolat olivat romaanien näyttämöitä, kuten Thomas Mannin Taikavuoressa. Rokotteiden ansiosta tauti on länsimaissa harvinainen, mutta se ei ole maailmasta minnekään kadonnut ja kehitysmaissa tappaa edelleen miljoonittain. Suomessa 1930-luvulla tautiin kuoli vuosittain 10 000 henkeä etenkin köyhissä kaupunginosissa. Tuberkuloosi onkin kaupungistumisen symboli; se liitetään urbaaniin epähygieeniseen ja ”hillittömään” elämäntapaan.

Samoin syfilis, eli tuttavallisemmin kuppa ainakin minun mielessäni yhdistyy paheelliseen 1800-lukuun. Kuuluisia sairastuneita ovat mm. Charles Baudelaire ja Guy de Maupassant.

Mainittakoon vielä keskiaikainen pyhän antoniuksen tuli, joka on torajyvän, eli viljassa esiintyvän sienen aiheuttama myrkytystila. Oireita ovat kipujen ja ihon sinerryksen ja polttelun lisäksi hallusinaatiot. Tila on yhdistetty keskiaikaisiin noituuskokemuksiin.

Ilmaantuessaan hi-viruksen aiheuttama aids aiheutti moraalipaniikin. Se levisi aluksi homojen parissa ja julistettiinkin ”homojen taudiksi”. Sanotaan, että HI-virus lopetti seksuaalisen vallankumouksen. Oleellista ei ole kuinka paljon mihinkin tautiin kuolee, vaan miten se vastaa kunkin ajan kulttuurista tilaa.

Vuoden 2019 koronapandemia oli aikansa kuva. Jos tuberkuloosi oli kaupungistumisen synnyttämä tauti, oli covid19 globalisaation synnyttämä. Taudit ovat levinneet mantereelta toiselle jo purjelaivojen aikakaudella, mutta nyt ne leviävät ympäri planeettaa parissa tunnissa kansainvälisten lentojen mukana. Koko maailma osallistui taudin torjuntaan. Torjuntakeinoista oleellisin eristäytyminen: covid19 on atomisoituneen yhteiskunnan kuva.

Kihlman kirjoittaa myös salaliittoteoriasta, jonka mukaan hi-virus olisi karannut armeijan laboratoriosta. Sama meemi elää edelleen koronaviruksen aikana. Tuberkuloosia ei varmaankaan ole kukaan väittänyt laboratoriossa kehitetyksi bioaseeksi. Jumalan rangaistukseksi sen sijaan kaikkia sairauksia varmasti on nimitetty.

Myöhemmin kirjassa Kihlman kirjoittaa sivuhenkilö Donaldin (sic!) suulla, että ihmiset eivät enää pelkää sotaa, ydinaseita, Neuvostoliittoa ja kommunismia eivätkä edes avaruusolioiden hyökkäystä. Siksi tarvitaan aids uudeksi pelon aiheeksi.

Minun sukupolveni eli maailmanhistorian turvallisinta aikaa. Meille koronapandemia oli ensimmäinen pelon aihe.

Pinnan alla meitä odottavat monet uudet pelot.