Joni Kärki – Sivu 2 – Elämä ja Teot

Companion (elokuva)

Tuli katsottua tieteiskauhukomedia Companion (2025, ohj. Drew Hancock), kun tuli vastaan suoratoistopalvelussa. Elokuvan ensimmäisen juonenkäänteen spoilaa elokuvan esittely: ”[k]un Iris tajuaa olevansa poikaystävänsä AI-kumppani, hänen on hyväksyttävä itsensä ja käytävä taistelua lopullisesta hallinnasta.”

Ja nyt minä spoilaan sen teille.

Josh (Jack Quaid) on incel, joka on hankkinut itselleen robottityttöystävän Iriksen (Sophie Thatcher), joka tuntuu ja näyttää aidolta ja joka itsekin kuvittelee olevansa Joshiin rakastunut. Pariskunta on kutsuttu pariskuntaviikonloppua viettämään venäläisen Sergein (Rupert Friend) hulppealle mökille ja Josh yhdessä Sergein edustustyttöystävän Katin (Megan Suri) kanssa juonivat Sergein pään menoksi hakkeroimalla Iriksen tappamaan tämän. Siinäpä se. Mukana ovat vielä homopariskunta Eli (Harvey Guillén) ja Patrick (Lukas Gage) ja loppu kuuluu ”teinit menevät syrjäiselle mökille viikonlopuksi ja kaikki paitsi yksi kuolevat lopussa” -genreen.

Elokuvien keinotekoisista ihmisistä on tarkoitus tietenkin kertoa enemmän meistä ihmisistä itsestämme kuin teknologiasta, roboteista ja tekoälystä sinänsä. Iris on ohjelmoitu rakastamaan Joshia eikä elokuvassa sen enempää problematisoida mistä Iriksen tietoisuus on peräisin. Enemmän painoarvoa annetaan vapauden ja orjuuden ja misogynian teemoille. Ovatko Iris ja Kat lopulta molemmat samaa tarkoitusta varten? Jonkinlainen avainkohtaus on se, jossa Iristä tulevat hakemaan robottifirman huoltomiehet, joista toinen toteaa jotain sen suuntaista, että robotit menevät rikki jatkuvasti, koska niitä hankkivat miehet sulkevat ne kellariin ja kiduttavat niitä eikä vakuutus silloin korvaa. Joshkin elokuvan edetessä paljastuu aina vain mulkummaksi ja robotti-Iris aina vain inhimillisemmäksi.

Tyypilliseen tapaan pahiksen roolia täyttävä Josh ei päästä Iristä päiviltä tilaisuuden saatuaan, vaan joka kerta hänen täytyy pitää se loppusaarna tarinan sankarille, jonka seurauksena aukoton tapposuunnitelma menee mönkään. Tyypillisesti tässä on kyse tunnustuksen saamisesta (engl. recognition, saks. Anerkennung) voitetulta osapuolelta. Tunnustuksen saaminen on mahdollista kuitenkin vain, jos toinen osapuoli on tunteva ja tiedostava subjekti. Jossain sisimmässään siis Joshkin tunnustaa Iriksen autonomian.

Companion on ehkä ylipitkä eikä kovin hyvin onnistunut Black Mirror -jakso tai 3 vuotta sitten ilmestyneen M3GAN -elokuvan (ohj. Gerard Johnstone) kevytversio. Genreen ei kauheasti ole tullut uusia oivalluksia sitten Bladerunnerin (ohj. Ridley Scott) replikanttien: keinoihmisetkin ovat ihmisiä, jotka haluavat vapautta ja rakkautta ja sen sellaista.

Mitä vasemmisto ja oikeisto tarkoittavat?

Vielä 2000-luvun alussa globalisaatiovastaisuus oli vahvasti vasemmistolainen agenda. Tänä päivänä globalisaationvastaisuus yhdistyy useammin oikealla oleviin populistisiin liikkeisiin. Viime kevään uutisia presidentti Trumpin tulleista ja protektionistisesta politiikasta lukiessa vasemmistolaiset eivät olleetkaan tyytyväisiä ja monet olivat kauhuissaan amerikkalaisten osakeindeksien romahtaessa ja eläkerahastojen suliessa kymmenillä prosenteilla.

Laitoin otsikkoon vasemmiston ja oikeiston, mutta jo ensimmäistä kappaletta kirjoittaessa oli hyvin vaikea nimetä eri osapuolia. Poliittinen kenttä muuttuu eivätkä määritelmät pysy perässä. On oireellista, että suomalaisessa poliittisessa keskustelussa kummallekin osapuolelle on olemassa vain haukkumanimet.

Ja silti mielikuvien tasolla kulttuurisodan jakolinjat ovat meille kaikille hyvin selvät.

Vasemmisto–oikeisto -jakoa ei ole mielekästä tehdä talouspoliittisin perustein: tuotantovälineiden haltuunottoa ei aja tuskin enää Anna Kontulakaan ja kun oikeistotrolli haukkuu jotain ”äärivasemmistolaiseksi” tai ”kommunistiksi” (pitäisikö näihin sitten suhtautua tosissaan, on toinen asia, mutta jos näillä huutelijoilla on poliittinen virka ja valtaa, pitää kai hyväksyä, että tällaiseksi poliittinen diskurssi on mennyt), ei hän varsinaisesti tarkoita henkilöä, joka ajaisi sosialistia talouspolitiikkaa, vaan todennäköisemmin viittaa naisten tai seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin tai johonkin muuhun identiteettipoliittisesti hiertävään asiaan.

Jako vasemmistoon ja oikeistoon ei perustu luokkajakoon: pikemminkin duunarit oikeistolaisempia ja vasemmistolaisuuden ydinaluetta ovat yliopistojen kampukset. ”Alaluokan” tai ”työläisten” sijaan on tullut termi ”kouluttamaton”, joka tarkoittaa samaa, mutta jolla ei ole samaa ideologista painolastia, joten sitä voidaan käyttää ei-akateemisista, fyysistä työtä tekevistä henkilöistä.

Kuten aikaisemmin kirjoitin, ei poliittisissa kamppailuissa ole kyse materiaalisista eduista tai konkreettisesta hyvinvoinnista, vaan kamppailuista itsessään. Ei perussuomalaisten kannatus ole romahtanut leikkauksista huolimatta, pienen notkahduksen jälkeen se on jälleen nousussa (jos vaalien jälkeen PS jää oppositioon, kannatuksen lasku korjaantuu nopeasti), koska perussuomalaiset onnistuu pelaamaan mielikuvilla. Tärkeintä on, että leikkaukset vituttavat vasemmistoa.

Liberaali–konservatiivi -jaossa samalle puolelle ”vasemmiston” kanssa jää myös joukko keskusta- ja oikeistoliberaaleja, joskin liberalismi tarkoittaa nykyään niin montaa asiaa, ettei tarkoita enää mitään. Amerikkalaisessa kontekstissa liberaali tarkoittaa kahta asiaa: joko ”klassista liberaalia” — eli käytännössä konservatiivia — ja niitä ”god damn liberals”, jotka haluavat vähemmistölle oikeuksia ja muuta epäisänmaallista.

Tai kuiten Viktor Orbán -dokumentissa unkarilainen mielenosoittaja toteaa: ”liberaali on kommunisti, jolla on yliopistotutkinto”.

Poliittisen jakolinjojen on sanottu kulkevan ihmisen persoonallisuuspiirteiden mukaan ja erityisesti sen mukaan, kuinka kykenevä yksilö on kohtaamaan muutosta. Tutkijat ovat löytäneet eroja myös sukupuolten välillä. Nämä ovat tietenkin empiirisiä tosiasioita; mutta mitä tapahtuu, jos politiikan sisällöistä tulee makuasioita?

Netflixissä on oiva dokumentti The Antisocial Network: Memes to Mayhem, joka kertoo kuvalauta 4chanin noususta.

Aikaisemmin kirjoitin nuorisokulttuurista ja poliittisesta vapautumisesta 1900-luvun lopulla: sukupolvi toisensa jälkeen aiheutti pahennusta, kunnes ensin vanhemmat alkoivat ymmärtää nuorison kapinaa, sitten mentiin äärimmäisyyksiin ja lopulta kyynistyttiin. Hipeillä oli pitkät hiukset, punkkareilla hiukset värjättiin kirjaviksi, jotkut kannattivat rauhaa, toiset vallankumousta. Lopulta vuosituhannen loppua kohti vain natsismi ja saatananpalvonta saattoivat järkyttää (Katri Ylisen Saatanallinen paniikki on vielä lukematta). Mitä 2000-luvun nuorille enää oli jäljellä muuta kuin kyyninen ja nihilistinen postmoderni meemikulttuuri, joka näyttää keskisormea ihan kaikelle ja jossa mihin tahansa uskominen on pelkästään naiivia ja naurettavaa? Netin kuvalaudoilla, kuten 4chanissa, lyötiin jo 2000-luvun alussa läskiksi kaikki natseista pedofiliaan ja trollattiin ihan kaikkia. Dokumentissa kerrotaan, kuinka käyttäjien tapaamisessa ihmiset alkavat spontaanisti huutaa sieg heilia ja tehdä natsitervehdyksiä. Ovatko he natseja? Eivät tietenkään.

Tästä samasta meemikulttuurista kasvoi se nihilistinen nettioikeisto, joka trollaa kaikkea, levittää salaliittoteorioita ja äänesti Trumpin valtaan. Kun Trumpin virkaanastujaistilaisuudessa Elon Musk tuuletti kainaloaan, oliko se ”natsitervehdys”? Kyllä ja ei. Musk ei ole poliitikko, vaan lihaksi tullut nettimeemi: hänen tervehdyksensä oli trollausta, jolla ei ole mitään sen syvempää sisältöä.

Jos joku sanoo vaalivansa ”kristillisiä arvoja”, ajattelen lähinnä puhujan tarkoittavan, että hänellä on jotain homoja vastaan.

Kristityille taas kristillisistä arvoista tulee mieleen Donald Trump.

Jeesus oli työlaistaustainen, trans-sukupuolinen, tummaihoinen kommunisti.

Suomalaisesta konservatiivista tulee mieleen henkilö, joka tykkää temuttaa ja ajaa autolla ja kaipaa 70-luvulle, jolloin kaikki oli paremmin — ja joka muuten oli historian vasemmistolaisin vuosikymmen — ja kuluttaa pääasiassa angloamerikkalaista viihdekulttuuria.

(Nostalgia 70-luvulle ei johdu mistään poliittisista syistä, vaan siitä, että tiettyyn ikään saapuneet haikailevat nuoruuteensa. Tarkalleen ottaen 70-luvulle haikailtiin jo 10 vuotta sitten, nyt 80-luku on jo tulossa vahvasti, mikä sopiikin paremmin myös poliittisesti: perussuomalaiset saattoi vielä 10 vuotta sitten esiintyä köyhien ystävänä, mutta tämän päivän politiikka on pikemminkin thacherilaista.)

”Vasemmiston” suurin moka taas on kuvitella voivansa liittoutua kenen tahansa kanssa, joka näennäisesti kuuluu sorrettuun vähemmistöön. Eivät Sebastian Tynkkynen tai Jukka Hankamäki jaa vasemmisto-liberaalien kanssa mitään arvoja vain siksi, että sattumat olemaan homoja. Eivät muslimit symppaa länsiliberaaleja — eivätkä homojakaan — eivätkä ole edes vähemmistö. Ylipäätään monet maahanmuuttajat kannattavat konservatiivisempia arvoja kuin kantasuomalaiset. Tällä tavalla vedetyt jakolinjat johtavat välillä koomisiin tilanteisiin, kun maailma ei toimi toivotulla tavalla eikä poliittista uhriutta ole mahdollista absoluuttisesti määrittää. Esimerkkinä tästä Åbo Akademin vuoden 2019 rasismikohu.

Vasemmistossa ja oikeistossa on kyse samanlaisesta identifioitumisesta kuin urheiluseurojen kannattamisessa. Omassa kotikaupungissani on kaksi jalkapallojoukkuetta: TPS ja FC Inter. Koska en seuraa jalkapalloa, en tunne joukkueiden eroja. Voi olla, että toisella on ”työväenluokkaisemmat” taustat, mutta enimmäkseen kai molempien joukkueiden kannattajat tykkäävät katsoa, kun palloa potkitaan nurmikentällä, laulaa reippaita kannustuslauluja ja juoda lager-olutta. Samaan tapaan politiikassa identifioidutaan puolueisiin ja toivotaan niiden voittoa vaaleissa (onko kukaan koskaan miettinyt, miten outo ajatus on, että vaaleissa voitetaan?) Kun poliittiset suuntaukset kinastelevat sosiaalisessa mediassa, tärkeintä on oman tiimin pärjääminen loanheitossa.

Välillä kulttuurisota leimahtaa oikeaksi väkivallaksi pelkän somekinastelun sijaan. Kun julkisella paikalla ammutaan, puukotetaan, pommitetaan tai ajetaan väkijoukkoon, on tekijä yleensä islamisti tai äärioikeistolainen sekopää. Vasemmistolaisia terrori-iskuja ei äkkiseltään tule mieleen Elokapinan tiellä istumisia lukuun ottamatta. Kun tekijän taustat eivät ole vielä tiedossa, kaikki odottavat toiveikkaana tekijän edustavan vastapuolta.

Venäjältä ovat aina monet ääripäät löytäneet ihanneyhteiskuntansa, mutta myös whatsaboutismi ja vastapuolen syyttely tekosyynsä. Suhtautuminen Venäjään on jakanut Suomessa puoluelinjat Danielson-Kalmarin päivistä ja vielä ennen sotaa Ukrainassa naapurissa ramppasivat monenlaiset kaasuputkikonsultit ja nuorisoleiriläiset; Kokoomus piti Putinin Yhtenäistä Venäjää sisarpuolueenaan. Nuoruuden naiiveilla vähemmistökommunisteilla saattoi olla ideologiset laput silmillä heidän luottaessaan neuvostosysteemiin, mutta jos vielä 2020-luvulla vasemmistolaisuuden nimissä ihannoi itänaapuria, kyse ei ole enää vasemmistolaisista ihanteista vaan ihan vain autoritarismin ihannoinnista. Toisaalta, monelle oikeistolaiselle nyky-Venäjä näyttäytyy ihannemaana, ja vastakohtana Gayropalle, jota voi kannattaa, kun se ei ole enää edes nimellisesti sosialistinen.

Sitten taas on olemassa ”koska-Neuvostoliitto”-argumentti, joka on jos mahdollista vielä typerämpi kuin natsikortti.

Kun somessa kinastellaan, jokainen ”vassari” rinnastuu Kim Jong-Iliin, Pol Potiin, Stasiin ja Neuvostoliittoon. Kuitenkaan oikeistolaiset eivät pelkää visiota, jossa maata hallitsisi kova neuvostokomento, vaan juurikin liberaalivasemmistolaista utopiaa, jossa eivät homot, feministit, luonnonsuojelijat ja muut woket hilluvat. Esimerkiksi saksalainen AfD-puolue (Alternative für Deutschland), joka on oikeistolainen ja venäjämyönteinen kerää suosiota erityisesti maan itäosissa, jossa nostalgisesti kaipaillaan takaisin DDR:n kovaan komentoon.

Viktor Orbán on pikemminkin János Kádár kuin Imre Nagy.

Jo meemiksi on muodostunut hokema ”kansallissosialismi on vasemmistolaista, koska se on sosialismia”. Kääntäen, oikeistolaisellekin sosialismi kelpaa, kunhan se on rasistista.

Puhutaan polarisaatiosta. Olisiko parempi, että vasemmisto ja oikeisto lähentyisivät toisiaan? Tämä ei kuitenkaan muuttaisi mitään, koska dialektiikan lain mukaan ilmaantuisi kyllä jokin yhteinen vihollinen. Ja niin edelleen. Lopullinen sopu saavutetaan vasta historian lopussa (tai tarkemmin: sopu tarkoittaa historian loppua), jos silloinkaan, koska voidaan myös argumentoida, että historia on jo loppunut ja kulttuurisota on kinastelua, jolla on vain kosmeettista merkitystä.

Joku muuten voi muistaa, että 2000-luvulla uskottiin ”vastakkainasettelun ajan olevan ohi”.

Entä toivoisinko keskustelun olevan asiallisempaa? Totta kai, mutta sellaisen toivominen on naurettavaa (kuten Herman Raivio kirjoittaa). Keskustelua ei voi yksinkertaisesti alistaa sopivaisuussäännöille aiheuttamatta sille haittaa.

Vielä muutama vuosi sitten olisi pidetty naurettavana, että eturivin poliitikot olisivat aktiivisia Suomi24:ssä tai Vauva-palstalla. Nyt poliitikon suosio perustuu ennen kaikkea osallistumiseen X:n kaltaisilla ajatusten kaatopaikoilla, joissa mikä tahansa keskustelu tiivistyy siihen oletko woke vai natsi.

Rationaalisten argumenttien esittäminen somessa on turhaa, kun vastaus on kuitenkin ”pissa-kakka-öhöhö” ja koska merkittävä osa yleisöstä hurraa jälkimmäiselle kommentille, ei ehkä siksi että pitää sitä parempana, mutta koska pitää sen esittäjänä siistinä tyyppinä, joka jauhotti vastustajansa.

Jos osallistuu tämän kaltaisiin keskusteluihin, saa syyttää vaan itseään jos saa mitä tilaa.

Paskanheittokisojen voittajakin on lopulta yltä päältä paskassa.

Kuinka tehdä tekoälyllä rahaa

Helsingin sanomat kirjoittaa tänään otsikolla Tekoälyhuijarit kauppaavat elämäkertoja (Jääskeläinen Petri, 13.11.2025). Nyt kun tekoälyn avulla voi generoida loppumattomasti höttöä, on se tietenkin valtaamassa kirjamarkkinat. Merkittävä osa generoidusta ”kirjoista” myydään Amazonin kautta, koska siellä ei kysellä alkuperän perään. Jossain vaiheessa myytiin tekoälyllä ”käännettyjä” klassikoita, joiden tekijänoikeudet ovat rauenneet. Nyt uusi villitys on generoida poliitikkojen ja julkkisten ”elämäkertoja” ja myydä niitä yleisölle tutulla naamalla. Ihmisethän eivät vielä omista (Tanskaa lukuun ottamatta) tekijänoikeutta omiin kasvoihinsa. Suomesta mukana ovat mm. Alexander Stubb ja Sanna Marin.

Koska olen kirjoittanut tekoälystä aikaisemminkin ja olen hakenut aiheesta tietoa verkosta, ovat algoritmit alkaneet tarjota minulle tekoälyyn liittyviä mainoksia.

Mainostajat suoraan markkinoivat tekoälytyökalujaan kirjojen generoimiseen.

Esimerkiksi tässä mainoksessa mainostetaan tekoälyä, joka kirjoittaa sinulle bestsellerin, joka on niin hyvä, että koululapset lukevat sitä kävellessään portaita taivaaseen, jossa heitä odottaa suunnaton kirjahylly. Vähän kyllä mietityttää, miten oikean alareunan nainen pystyy kävelemään alaruumis nurinperin.

Uskonnollisista tekoälyboteista olikin jo puhe. Yllä oleva mainos kertoo, kuinka tekoälyn avulla Jeesus tulee tuomaan somekanavallesi kymmeniä tuhansia vierailijoita.

Jos olet laiska, etkä jaksa kirjoittaa mitään, tekoäly auttaa. Tästä osoituksena mainos, jonka tekijät olivat itsekin niin laiskoja, että eivät jaksaneet edes generoida sille sisältöä.

Koska lastenkirjallisuuteen ei tunnetusti tarvitse turhia panostaa, pierukin menee läpi kirjallisuutena

Bonuksena vielä tissit. Koska mikä tahansa teknologia lähtee viraaliksi vasta, kun pornoteollisuus ottaa sen käyttöönsä, koskee se myös tekoälyä. Jos olet ruma tai vaikkapa sukupuoleltasi mies, voit silti luoda aikuissisältöä OnlyFansiin tekoälyn avulla. Alunperin OnlyFansin kautta pornon myymisessä oli se idea, että ”tavikset” saattoivat myydä ”tavisten” tekemää sisältöä geneerisen valtavirtapornon sijaan. Oletan, että lähitulevaisuudessa sekin kanava on täynnä tekoälybotteja, jotka pelkästään määrällään syövät näkyvyyttä oikeiden ihmisten tekemältä materiaalilta.

Suomalainen kustantamokenttä selitettynä

Kirjabloggaaja Sanna Ruoho selittää oivasti oheisella Youtube-videolla suomalaisen kustantamokentän ja kuka omistaa kenet. Vaikka suurimmalta osin tiesinkin kaiken sen, mistä videolla puhutaan, on se jopa hätkähdyttävää nähdä kokonaisuudessaan, miten kattavasti Otava ja Bonnier ovat kahmineet pienempiä kustantamoita. Valitettavasti videolla ei kerrota, mikä on kahden suurimman yrityksen osuus markkinoista, enkä löytänyt tietoa Suomen kustannusyhdistyksen tilastostakaan. Sanoisin kuitenkin, että merkittävä.

Mitä tästä sitten seuraa vaikkapa kirjaansa julkisuuteen yrittävän kirjailijanalun kannalta? Ei välttämättä mitään. En osaa sanoa, tehdäänkö esim. Likellä ja Otavalla kustannuspäätöksiä keskitetysti, vai onko Likellä edelleen oma linjansa. Eikä välttämättä ole niin, että Suomalainen kirjakauppa suosisi Otavan kirjoja ja Akateeminen kirjakauppa Bonnierin kirjoja, vaikka onkin niin, että pienkustamoiden kirjailijoiden on turha odottaa pääsyä ikkunapaikoille.

Siitä se tietysti kertoo, että pienten kustantamoiden kannattavuus on laskussa. Vielä 2000-luvun alussa intoiltiin pienkustantamoiden noususta, mutta intoilu on taitanut vaihtua tappiomielialaan suoratoistopalveluiden vallatessa markkinat.

Bookea on nyt Calidris

Kirjoitin aikaisemmin ns. ”palvelukustanteista” ja muista kirja-alalle hiipivistä epämääräisistä käytännöistä. Samaan aikaan kun kirjoja luetaan yhä vähemmän, niitä paradoksaalisesti kirjoitetaan yhä enemmän. Tässä moni on haistanut rahan ja alkanut markkinoida palveluitaan kirjailijaksi haluaville.

Nyt mm. Helsingin sanomat ja Suomenmaa ovat kirjoittaneet Calidris-nimisestä yrityksestä, joka on Bookea-konsernin aputoimini. Kirjoitin Bookeasta kolme vuotta sitten. Ruotsissa yritys on toiminut myös Lava-nimellä, mutta suomen kielessä se kenties liikaa assosioituu roskalavaan.

Usealla nimellä toimiminen ei varsinaisesti herätä luottamusta.

On jotenkin oireellista, että alkuperäiselle kustannustoiminnalle on keksitty uusi nimi: täyskustantaminen. Omakustanteita ei enää kutsuta omakustanteiksi, vaan palvelukustanteiksi, hybridikustanteiksi, puolikustanteiksi tai yhteistyökustanteiksi.

Artikkeleiden mukaan kirjan julkaisusta pitäisi maksaa kolmesta viiteen tonnia. No, kustantaahan se.

Ollaankin siinä tilanteessa, että kustantamoiden rahat eivät tule enää kirjojen ostajilta vaan kirjailijoilta. Kirjailijoiden rahat tulevat kirjoituskurssien pitämisestä heille, jotka haluavat kirjailijoiksi.

Hakaristin historia

Teuvo Teivainen: Hakaristin historia (SKS-kirjat, 2025).

Kirjoitin aikaisemmin hakaristista ”natsisymbolina” ja Teivainen kirjoittaa samasta aiheesta, mutta tietenkin laajemmin. Hakaristin käyttöä käydään läpi (lähes) kaikilla mantereilla, alkaen pakanallisista riimuista ja päättyen punkkareihin.

Hän käyttää suomalaisesta hakaristista nimeä ”erillishakaristi” (hieman ironisestikin). Meillähän hakaristi on ollut käytössä esim. ilmavoimien tunnuksena. Nyt kenties Nato-yhteensopivuuden vuoksi siitä ollaan luopumassa. Suomessa hakaristin käyttöä on perusteltu sillä, että se oli käytössä jo ennen natsi-Saksaa, jossa Hitler otti sen käyttöön vuonna 1920, kun taas Suomen ilmavoimat otti sen tunnuksekseen vuonna 1918 ja se on oli jo sitä ennen yleisesti käytetty symboli ja koristekuvio karjalaisessa ornamentiikassa.

Hakaristin käytöstä luopuminen on kuitenkin perusteltua: niin vahvasti se sotilaallisessa kontekstissa assosioituu natseihin.

Olisihan absurdia, jos jokin uskonnollinen liike käyttäisi symbolinaan ristiä (ilman hakasia) ja väittäisi, että sillä ei ole mitään tekemistä kristinuskon kanssa, koska myös risti on symboli, joka on ollut käytössä ennen kristinuskoa. Ja vaikka sirppi ja vasara ovat symbolina käytössä spesifimmin, olisi vähintäänkin epäkäytännöllistä, jos jokin poliittinen liike käyttäisi niitä symbolinaan ja joutuisi joka yhteydessä selittämään, että sillä ei ole mitään tekemistä Neuvostoliiton kanssa.

Teivainen kirjoittaa hakaristin historiasta laajalti. Sitä tavataan ympäri maailmaa Euroopasta Aasiaan ja Amerikkaan. Hakaristin käyttö hindujen onnensymbolina on yleisesti tiedossa. Suomalaiset käyttivät sitä kansallisen heräämisen aikoihin symboloimaan länsiyhteyttä, toisin sanoen sitä, että ”emme ole mongoleja”. Mikä on ironista, sillä symboli on käytössä myös mongoleilla. Samoin japanilaiset käyttivät hakaristejä ennen toista maailmansotaa ja liittoa natsien kanssa. Amerikan alkuperäisasukkaat käyttivät hakaristikuviota. Teivainen pitää epätodennäköisenä teoriaa, jonka mukaan symboli olisi levinnyt sinne Aasiasta.

Koska hakaristi on varsin yksinkertainen kuvio, se on varmasti keksitty monessa paikassa itsenäisesti. Sillä on monessa kulttuurissa symbolisia merkityksiä, mutta voisin kuvitella, että ornamentiikassa jatkuva hakaristikuvio on voinut olla vain puhtaasti esteettinen ratkaisu.

Sotilaallisessa kontekstissa yksinkertainen, symmetrinen ja teräviä kulmia sisältävä symboli soveltuu tarkoitukseensa. Vaikka hakaristi intialaisessa kulttuurissa on voinut symboloida myös mm. elämää, rakkauden symboliksi pehmeitä, pyöreitä muotoja hyväksikäyttävä sydän lienee parempi vaihtoehto (peirceläisessä mielessä kuvioissa on tiettyä ikonisuutta, mutta niiden käyttö on puhtaasti symbolista, ts. sopimukseen perustuvaa: miksi rakkautta symboloidaan jonkin sisäelimen kautta ja miksi juuri sydämen?). Muistetaan myös, että natsit käyttivät symboleinaan monia muitakin kulmikkaita riimuja ja että putinisten Z-symboli on mukaelma natsien Wolfsangelista.

Tai millaista symbolista käyttöä tähdellä on: punatähti symboloi neuvostoarmeijaa, mutta Yhdysvaltain lipussa osavaltioiden määrää ja EU:n lipussa jäsenvaltioiden määrää, juutalaisuutta symboloi Davidin tähti ja monien islamilaisten maiden (kuten Turkin) lipussa on sekä puolikuu että tähti. Tähtiä on kenraalien kauluslaatoissa, Hesburgerin logossa ja Lucky Strike -tupakka-askin kannessa. Mitään yhtä alkuperää tai merkitystä tähdelle ei voi antaa, vaikka sen konnotatiiviset merkitykset ovat selviä.

Myös värit ovat symbolisia: perinteisesti Suomen heraldiset värit ovat olleet punainen ja keltainen, kuten ovat tänä päivänä Suomen vaakunassakin. Sinivalkoista vaihtoehtoa kannatti mm. Topelius jo 1800-luvun puolella, mutta varsinaisesti nykyiseen väritykseen päädyttiin sisällissodan jälkeen, kun punalipun vetämistä salkoon ei pidetty poliittisista syistä sopivana. Jonkin verran keskustelua on käyty siitä, onko Suomen valtiolipun risti kristillistä alkuperää (tietenkin on), mutta kukaan ei kampanjoi paluusta ”alkuperäisiin” Suomen heraldisiin väreihin, hekään jotka pitävät hakaristiä ”alkuperäisenä” suomalaisena symbolina, jolla ei ole ”mitään” antisemitistiä tai oikeistolaisia yhteyksiä. Vielä tänäkin päivänä ensimmäinen poliittinen mielleyhtymä punalipusta Suomen lippuna olisi ilmeinen.

Ilmavoimille hakaristi tuli ruotsalaiselta Eric von Rosenilta, joka oli ottanut sen käyttöön omaksi symbolikseen jo ennen Hitleriä. Tämä on totta, mutta ei kovin toimiva selitys, jos sillä halutaan häivyttää hakaristin natsiyhteyksiä. Eric von Rosen oli Hermann Göringin perhetuttu ja Hitlerin henkilökohtainen ystävä ja Ruotsin natsipuolueen perustaja. On jopa spekuloitu, että natsien hakaristi olisi peräisin von Rosenilta, mutta Teivainen ei usko tähän teoriaan.

Vaikka Hitlerin kansallissosialistipuolue otti hakaristin käyttöön tunnuksenaan vuonna 1920, oli se ollut saksalaisten antisemitististen ja oikeistolaisten ryhmien käytössä jo kauan ennnen sitä. Teivainen käsittelee Saksan tilannetta jonkin verran; Burnouf, Schliemann ja muutama muu mainitaan, samoin mainitaan Völkisch-liike, mutta näihin teemoihin ei mennä sen syvemmälle. Tässäkään ei ole tilaa käsitellä arjalais-esoteriaa, eikä siitä olekaan helppo löytää uskottavia lähteitä itse asian luonteen vuoksi.

Suomessa hakaristi oli ennen toista maailmansotaa käytössä nimenomaan oikeistolaisilla ryhmillä. Symbolilla joissain tapauksissa yhteys antisemitismiin, mutta ei mitenkään johdonmukaisesti. Suomessahan antisemitismi on ulkoaopittua ja päälleliimattua tavaraa: Suomessa juutalaisia on kautta historian ollut niin mitätön määrä, että harva antisemitisti on henkilökohtaisesti edes tavannut juutalaisia, pikemminkin niin, että jos joku haluaa larpata natsia, pitää omaksua antisemitistinen ideologia (Suomessa asuu juutalaisia n. 1500 henkilöä; vertailun vuoksi forssalaisia on 31 000, eli 20 kertaa enemmän).

Luonnollisesti sosiaalisessa mediassa kirja on herättänyt odotetunlaisia kommentteja heiltä, jotka kirjaa eivät ole lukeneet (eivätkä tule lukemaankaan). Artikkelitkin ovat harmillisesti maksumuurin takana, joten käsitys kirjasta muodostetaan klikkiotsikoiden peruteella ja reaktiot ovat muotoa ”tietääkö Teivainen, että hakaristi oli käytössä jo hinduilla” ja ”mitä pahaa natsit ovat tehneet?” Yleisesti myös kuvitellaan, että Teivainen tutkijana kampanjoisi hakaristin kieltämisen puolesta.

Onko hakaristitunnuksien käyttö siis Suomelle mainehaitta? Ei, jos kaikki keskustelijat ovat perehtyneet hakaristin historiaan (esimerkiksi lukemalla Teivaisen kirjan). Kuitenkaan 99.99% ei ole tutustunut asiaan edes alkeellisesti. Symbolien suhteen liikutaan mielikuvien tasolla (ja juuri siksi symboleja käytetään, että ne herättävät mielikuvia). Hakaristista kansainvälisesti yleinen mielikuva liittyy natseihin ja siksi se on Suomelle mainehaitta.

Moderni orjuus

Yle kehottaa klikkiotsikossaan ”Onko kaikki kunnossa, jos kynsihoitaja näyttää olevan aina töissä?” tarkkailemaan näkyykö ympäristössä työperäistä hyväksikäyttöä. Jutun mukaan viranomaisille työperäisen hyväksikäytön ja ihmiskaupan tunnistaminen on vaikeaa. Kuluttajalle tämä voi näkyä mm. työntekijän olemuksessa.

Edellisessä kirjoituksessa alustin maahamuuttoon ja siirtolaisuuteen liittyvien aiheiden käsittelyä ja lopussa sivusin myös työperäistä hyväksikäyttöä.

Aiheesta on kirjoittanut myös kirjan Paavo Teittinen otsikolla Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen (Gummerus 2025). Aikaisemmin Teittinen on kirjoittanut toimittajana juttuja mm. työntekijöiden hyväksikäytöstä nepalilaisissa ravintoloissa ja thaimaalaisten marjanpoimijoiden työoloista. Itse kirja on minulta vielä lukematta.

Maahanmuuttajien heikoista työoloista on tulossa maan tapa. Oletko koskaan nähnyt kantasuomalaista Wolt-kuskia? Mutta kuten nettikommentoijat minulle selittävät, onhan köyhistä maista tulevilla maahanmuuttajilla silti Suomessa paremmat olot kuin kehitysmaissa, joissa suomalaisten mielikuvissa on vain nälkää ja kuolemaa. Saisivat olla kiitollisia, että pääsevät tänne ajamaan pitsamopoa tihkusateessa tai siivoamaan vessoja riistopalkalla tai poimimaan marjoja vaikka ilman palkkaakin.

En epäile, etteivätkö ihmiset vilpittömästi myös vastustaisi maahanmuuttajien hyväksikäyttöä. Ongelma kuitenkin on siinä, että vilpitön tahto ja yksittäistapauksiin puuttuminen ei auta, koska ongelmat ovat rakenteellisia. Taloudellinen eriarvoisuus synnyttää hyväksikäyttöä. Ulkomaalaiset työntekijät ovat usein työnantajansa armoilla, koska heidän oleskelulupansa on riippuvainen työpaikasta.

Entä sitten seuraava sukupolvi? Kaikista sosiaalivaltion toimenpiteistä huolimatta kantasuomalaistenkin vähäosaisuus periytyy. Olisi kaunis ajatus, että kielitaidottoman Wolt-kuskin lapsillakin olisi samat mahdollisuudet kuin keskiluokkaisilla kantasuomalaisilla, mutta tuskinpa on. Syitä löydetään poliittisesta ajatusmaailmasta riippuen kaksi: maahanmuuttajien ”rodullisiin” ominaisuuksiin liittyvät, eli rasistiset syyt sekä näihin oletettuihin syihin perustuva rasistinen syrjintä. Todellisuudessa maahanmuuttajia koskee sama sosiologinen mekanismi kuin kantasuomalaisiakin: jos olet köyhä, kouluttamaton ja muulla tavalla marginalisoitu, lapsesikin tilastollisesti ovat.

Lopuksi asiaa rötöstelevistä maahanmuuttajista. Helsingin sanomat teki jostain syystä jutun joensuulaisesta Kai Tallgrenista, joka 90-luvun skininä hakkasi porukkaa kadulla. Näennäisenä syynä oli maahanmuuttajien vastustaminen, mutta kuten kaikki 90-luvulla eläneet muistavat, skinit hakkasivat porukalla kaikkia, jotka eivät sattuneet miellyttämään, koska maahanmuuttajia oli lopulta niin vähän. Tallgren oli mukana järjestäytyneessä huumerikollisuudessa ja asui 10 vuotta Ruotsissa. Hänen pisin tuomionsa oli 8,5 vuotta huumerikoksesta ja rekisterissä on myös rattijuopumuksia, pahoinpitelyitä ja kirjanpitorikos.

Jutun mukaan ”Tallgren on vakuuttunut, että maahanmuutto on syynä esimerkiksi Ruotsin jengirikollisuuteen.” Hän on varmasti oikeassa, sillä hän juuri itse on rötöstelevä, rikosjengiin kuuluva maahanmuuttaja.

Microsoftin tekoälypomo: vain biologisilla olennoilla voi olla tietoisuus

Viime vikolla CNBC:n haastattelussa Microsoftin AI CEO Mustafa Suleyman kertoi, että hänen edustamansa yhtiö ei pyri kehittämään tekoälylle ”tietoisuutta”, koska se on hänen mielestään mahdotonta. Hänen mukaansa vain biologisilla olennoilla voi olla tietoisuus. Tekoäly voi olla älykäs, mutta ei tuntea tunteita. Suleyman puhuu erityisesti kyvystä kokea kipua, surua ja kärsimystä.

Itse ihmettelen, miksi koneiden pitäisi tuntea nimenomaan kipua, surua ja kärsimystä?

Suleyman pitää ”absurdina”, pyrkimystä kehittää koneelle tietoisuus. Se voi vain simuloida tietoisuutta. Uutisen perusteella en ole täysin varma, mitä Suleyman viittaa ilmauksella the science of detecting consciousness, mutta on totta, että emme edes tiedä, mikä inhimillinen tietoisuus on. Kuinka voidaan ohjelmoida jotain, josta emme tiedä mitä se on? Heillä, jotka puolustavat tekoälyn potentiaalista tietoisuutta, on yleensä käsitys, että ”tietoisuus” syntyy jotenkin ”itsestään”.

Se on melko uskonnollinen käsitys.

Katso myös muut kirjoitukseni tekoälyä koskien.

Slavoj Žižek – Uusi luokkataistelu – terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt

Edelleen tässä blogissa lähestyn tiettyjä teemoja kautta rantain, alustamalla niitä muutaman kirjan esittelyllä. Tällä kertaa luvun alla on otsikossa nimetty teos Slavoj Žižek – Uusi luokkataistelu – terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt (alk. 2015 Der Neue Klassenkampf, suom. Miika Luoto. Into 2017) joka käsittelee vuoden 2015 pakolaiskriisiä.

Seuraan Slavoj Žižekin luentoja jonkin verran Youtubessa. En ole varma, olenko hänen kanssaan kaikesta samaa mieltä, tunnen vetoa puhujiin, joilla riittää intoa. Luennon otsikon voi yleensä jättää täysin huomiotta: hän puhuu aiheen ohi ja eksyen sivupoluille paasaten puhevikaisella englannillaan. Enimmäkseen hän lainaa Hegeliä, Marxia ja Lacania ja kertoo rivoja vitsejä. Useimmat luennot ovat toistavat samat jutut, mutta aina niissä on jotain uutta, jonka takia kannattaa vaivautua.

Kirja on ohut pamfletti (n. 100 sivua) ja tiiviydestään huolimatta poukkoilee moniin suuntiin aivan kuten Žižekin luennotkin. Kirjan aihe on edelleen ajankohtainen, koska tilanne itsessään eikä siitä käytävä keskustelu ole olennaisesti muuttunut. Vaikka niin sanottu pakolaiskriisi onkin ohi, ei Eurooppa ole pystynyt ratkaisemaan suhdettaan pakolaisiin ja laajemminkin Afrikasta ja Lähi-idästä suuntautuvaan siirtolaisuuteen. Itse käytän ”siirtolaisuutta” kattoterminä, mutta kuten tavallista, aivan kaikki keskustelijat sekoittavat pakolaiset, turvapaikanhakijat, maahanmuuttajat, siirtolaiset ja siirtotyöläiset eli ”työperäiset maahanmuuttajat” myös silloin, kun he syyttävät vastapuolta maahanmuuttajien niputtamisesta yhteen.

Myös Žižek puhuu jatkuvasti taloudellisesta puutteesta johtuvasta siirtolaisuudesta silloinkin, kun puhuu vuoden 2015 pakolaiskriisistä, joka johtui ihmisten lähtemisestä pakolaiseksi Syyrian sodan vuoksi. Marxilaisena hänen fokuksensa on materiaalisissa olosuhteissa, toisin kuin esim. Fukuyamalla.

Žižek suuntaa kritiikkinsä sekä vasemmalle että oikealle, mutta etenkin omiinsa, eli vasemmalle. Kirjan ilmestyessä se herättikin syytöksiä, että Žižekillä olisi oikeistolaisia ajatuksia, mutta uskon hänen vilpittömyyteensä, myös silloin kun hän avoimesti kertoo olevansa kommunisti (vähän samalla tavalla kuin Anna Kontula Suomessa). Žižek toisaalta ei ole koskaan karttanut ihmisten ärsyttämistä eikä ole harrastanut poliittista korrektiutta, joten ei ole mitään uutta siinä, että hän samaan aikaan haluaa ihmisten kuvittelevan hänen olevan kommunisti että äärioikeistolainen.

Oikeistoon suunnattu keskeinen kritiikki on, että pakolaiskriisi johtuu globaalin kapitalismin synnyttämästä eriarvoisuudesta. On ymmärrettävää, että ihmiset haluavat muuttaa köyhemmistä maista rikkaimpiin. Tällöin itse asiassa puhutaan aivan muusta kuin pakolaisuudesta, jos pakolaisuudella tarkoitetaan joutumista ”vainon kohteeksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, poliittisen mielipiteen tai tiettyyn yhteiskuntaryhmään kuulumisen vuoksi”. Siinä mielessä, että ”lännellä” on osavastuunsa pakolais- ja siirtolaisvirtojen syntymisessä, on ”lännellä” myös vastuunsa auttamisessa.

Žižek suuntaa kritiikkinsä myös ”idän kapitalistisiin maihin”, kuten Kiinaan ja Saudi-Arabiaan. Esimerkiksi rikkaat arabimaat eivät juurikaan ota pakolaisia, vaikka olisivat kulttuurillisesti ja maantieteellisesti lähempänä monia pakolaisten lähtömaita. Siirtotyöläisiä he sen sijaan ottavat ja häpeilemättä riistävät heitä kovempaa kuin lännessä kehdattaisiin.

Vasemmisto saakin sitten kritiikkiä useamman alakohdan verran. Hän syyttää vasemmistoa ”tabuista”, joista tulisi päästä irti seuraavasti:

1. Ei tulisi tarrautua naiiveihin narratiiveihin ihmisen hyvyydestä. Tässä Žižek viittaa hokemaan ”viholliseni on joku, jonka tarinaa en ole kuullut”. Onko siis Hitlerkin hyvä tyyppi, jos vain hiljennymme kuulemaan hänen sanomaansa? Tämä on Žižekin vanha hokema, mutta hän ei avaa miten se liittyy juuri käsiteltävään aiheeseen muutoin kuin ehkä terrorismin kautta.
2. Eurooppalaisten arvojen, kuten tasa-arvon, puolustaminen ei ole kulttuuri-imperialismia. Paikallisten kulttuurien kunnioittamisen nimissä ajatellaan relatiivisesti, että kaikki tavat elää ovat saman arvoisia, eikä esimerkiksi oteta huomioon moniin kulttuureihin sisältyvää epätasa-arvoa.
3. Länsimaisen elämäntavan puolustaminen ei itsessään ole tuomittavaa protofasismia tai rasismia. ”Tavallisten” ihmisten huoli elämäntapansa katoamisesta on ymmärrettävä. Ironista kuitenkin on, että paikallisia kulttuureita eivät uhkaa pakolaiset, vaan kapitalismi.
4. Islamin kritisointi ei ole ”islamofobiaa”. Itse ateistina vastustan kaikkia uskontoja ja samat argumentit pätevät myös islamiin (tosin evankelisluterilaisuus on muuttunut melko vaarattomaksi, joten en tuhlaa sen vastustamiseen energiaa). Liberaaleilla vasemmistolaisilla on outo oletus, että islam olisi jostain syystä hyvä liittolainen ”oikeistoa” vastaan.
5. Uskonnon politisoimisen ja ”fanatismin” samaistaminen: myös pinnallinen uskonnollisuus voi olla ”fanaattista”. Tämä liittyy Žižekin teemaan siitä, että kukaan ei (enää) todella usko uskontoon.

Siirtolaiset (kirjassa puhutaan ”pakolaisista”, esim. sivulla 55) etsivät parempaa elämää, mieluiten pohjoismaissa tai Britanniassa, eivätkä tyydy ”vähimmäismäärään turvallisuutta ja hyvinvointia”. He haluavat hyvinvointivaltion edut muuttamatta elämäntyyliään ja kokevat olevansa siihen oikeutettuja, koska ovat globaalin kapitalismin häviäjiä: he haluavat osansa kakusta, eivätkä koe olevansa kiitollisuudenvelassa saadessaan saman minkä länsimaalaisetkin. Länsimaalainen liberaali taas haluaa rauhoittaa omaatuntoaan ottamalla sopivan määrän pakolaisia länsimaisen hyvinvoinnin piiriin. Hän kokee itsensä hyväntekijäksi, joka pelastaa kolmannen maailman pakolaisen.

Almun antaminen korruptoi sekä antajan että vastaanottajan. Kun maahanmuuttajat pikku hiljaa muodostavat yhteiskunnan sosiaalisen alaluokan (koulutetuillekaan tulijoille ei ole aina töitä tarjolla), ja on hyvin vaarallista, että sosiaalinen luokka ja etnisyys menevät päällekkäin.

Maailma ilman rajoja on kaunis utopia, mutta ”vapaa liikkuvuus” on osa globaalia kapitalismia (ihmisten vapaa liikkuvuus rinnastuu tavaroiden ja pääomien liikkuvuuteen) ja kun se toteutetaan globaalin kapitalismin ehdoilla, ei globaali epätasa-arvo katoa minnekään asuinpaikkaa vaihtamalla. Moni varsin vasemmistolaisestikin ajatteleva saattaa sanoa, että ”maahanmuuttajia tarvitaan tekemään ne työt, jotka eivät suomalaisille kelpaa”. Siirtolaisuuteen liittyvä monikulttuurinen utopia on tuomittu epäonnistumaan, koska se perustuu keskenään epätasa-arvoisten ryhmien kohtaamiseen. Globaaliin köyhyyteen ihmisten siirtäminen paikasta toiseen on huono lääke; eriarvoisuus kyllä seuraa perässä.

Keskiluokkaisella vasemmistoliberaalilla on enemmän yhteistä intialaisen diplomi-insinöörin kanssa kuin persuja äänestävän duunarin kanssa, mutta entä maahanmuuttajalähiön huonoa suomea (hyvän englannin sijaan) puhuvien kouluttamattomien uskonnollisten konservatiivien kanssa? On kai parempi, että rajoitetaan kohtaamiset satunnaisiin Wolt- ja Bolt- tilauksiin, jotka voi hoitaa vaivaantumatta puhelin-äpillä.

Žižekin mukaan ”pakolaiset ovat hinta, joka meidän täytyy maksaa globaalista taloudesta” ja että laajat muuttoliikkeet — jopa globaali nomadismi — tulevat olemaan tulevaisuutta. Tämän kuitenkin tulee tapahtua organisoidusti, ei kaoottisen ”vapaan liikkuvuuden” kautta.

Itse kuitenkin suhtaudun tällaiseen suunnitelmaan skeptisesti. Edes Ruotsi ei ole pystynyt torjumaan laajaan siirtolaisuuteen liittyviä ongelmia. Ruotsin kuvittelisi olevan maailman vähiten rasistinen maa, siitäkin päätellen, että he ottavat niin paljon maahanmuuttajia. Ns. kohtaamisteorian mukaan rasismin tulisi vähetä maahanmuuttajien kasvun myötä, mutta Ruotsissakaan ei kukaan vaikuta olevan tyytyväinen nykytilanteeseen.

Hekin, joiden mielestä maahanmuutto on positiivinen asia, ovat huolissaan maahanmuuttajien kasautumisesta samoille asuinalueelle, jotka yleensä ovat alhaisten tulotasojen ja sosiaalisen statuksen alueita. Vaikka yksittäisten alueiden kohdalla maahanmuuttajavaltaisuus on ongelma, koko yhteiskunnan kohdalla ongelmaa ilmeisesti ei ole. Ainakaan niin kauan kuin kanta-asukkaita riittää tasapainottamaan kasautumista, jotta kotoutuminen onnistuisi. Tätä voisi pitää umpirasistisena ajatuksena, ellei se olisi nimenomaan liberaalivasemmistolainen ajatus.

Puhumattakaan siitä, että väestöräjähdys kyllä kuroo umpeen köyhyyden parissa päivässä, vaikka siltä ”pelastettaisiin” satoja tuhansia tai miljooniakin kehitysmaalaisia vuosittain.

Kommentoin aikoinani Osmo Soininvaaran blogissa aiheeseen liittyen; vasemmistolaisena pidin erikoisena sitä holhoavaa asennetta, jolla siirtolaisten taloudellista hyväksikäyttöä perustellaan: ihan hyvin ne voivat paiskia paskaduuneja täällä, koska onhan se silti parempi tilanne kuin heidän lähtömaassaan. Kuinka ollakaan, Soininvaara bloggasi aiheesta uudelleen: koska maahanmuuttajia (myös Osmo pohtii termin soveltuvuutta) on niin vaikea työllistää, voisi olla hyvä, jos heille voisi maksaa alempaa palkkaa.

Elämme todellisuudessa, jossa kaikkia seuraavia väittämiä pidetään yleisesti totena: 1) Suomessa on työvoimapula 2) Suomessa on ennätyskorkea työttömyys 3) Suomi tarvitsee maahanmuuttajia työvoimapulan paikkaamiseen 4) tarvitaan poikkeustoimenpiteitä, jotta maahanmuuttajat voitaisiin työllistää.

Ihmiskaupasta tulee kenties ensimmäisenä mieleen seksikauppa, mutta yleisin ihmiskaupan muoto on edelleen työvoiman hyväksikäyttö, jossa ulkomaalaisella työntekijällä teetetään töitä suomalaisen lainsäädännön ja sopimusten vastaisesti. Lievimmillään se on pimeää työtä, josta itäeurooppalaisilta tuttaviltani kuulen huhuja, mutta josta en löydä kattavaa tutkimusta ainakaan verkosta.

Vasemmistollekin kelpaa EK:n mantra siitä, että Suomi tarvitsee jatkuvalla syötöllä työperäistä maahanmuuttoa, koska se sopii liberaalin vasemmiston rasisminvastaiseen projektiin. Puheissa ollaan huolestuneita siitä, miten maahanmuuttajia käytetään taloudellisesti hyväksi tai miten maahanmuuttajareserviä käytetään palkkojen alentamiseen, mutta niitä kuuluisia rakenteita ollaan haluttomia muuttamaan.

Heikko-osaisuuden periytyminen ja kasautuminen ovat tunnettu ilmiöitä. Millaiselta Suomi näyttää silloin, kun keskiluokka ja he ”jotka tekevät työt, jotka eivät suomalaisille kelpaa” alennetulla palkalla muodostavat kaksi eri yhteiskuntaluokkaa, jotka eroavat toisistaan ulkonäön, kielen, asuinalueen ja mahdollisesti uskonnon perusteella? Nämä ovat niitä rakenteita, joita ei paikata hymyllä ja antirasismikoulutuksilla.

Tämä ei ole taidetta

Matti Mäkelän Tämä ei ole taidetta — Tabujen rikkominen kissantaposta mustaan marsalkkaan (Siltala 2016) perustuu Mäkelän väitöskirjaan.

Mäkelä aloittaa johdannossa kommentoimalla Kai Ekholmin toimittaman Kielletyt–kirjan ”romantisoivaa” ja ”salaa ihailevaa” asennetta suhteessa tabuja rikkovaan ja kiellettyyn kirjallisuuteen. Siinä sensorit kuvataan typeriksi ja ahdasmielisiksi ja sananvapauden puolustajat itsestään selvästi jaloina ja sankarillisina. Joskin Mäkelä myös tunnustaa, että Ekholmin kirja kuvaa sensuurin historian monimutkaisena ja monivaiheisena.

Mäkelä kytkee sananvapauden modernisaatioon, jossa vapaus on itsessään arvo, se on rationaalinen ja universaali. Modernisaation vastapooliksi voidaan asettaa toisaalta ”taantumus”, toisaalta sellaiset kulttuurit ja kulttuurin reuna-alueet, jotka eivät ole vielä täysin modernisoituneet. Vapaus rikkoa tabuja sisältyy sananvapauteen, joka sisältyy vapauteen yleensä. Viktoriaanisen ajan kaksinaismoralististen säädyllisyyskäsityksien kritiikin kautta tabujen rikkominen alettiin nähdä positiivisena asiana. Tämän päivän keskustelussa vaikkapa ”politiikan tabulla” tarkoitetaan asiaa, josta puhujan mukaan ei puhuta, vaikka pitäisi.

Sananvapautta rajoittavan sensuurin yksi keskeisiä tehtäviä on ollut ”tavallisen kansan” suojeleminen vaaralliselta ”roskalta”, pornografialta ja ”raa’istavalta” materiaalilta. Tällaisena on nähty erityisesti viihde ja muu ”matalakulttuuri”. Moderniin valistusideaaliin (ristiriitaisestikin) sisältyvä kasvattava asenne ulottuu Suomessa snelmanilais-topeliaanisesta aatteellisuudesta Yleisradion ohjelmapolitiikkaan.

Korkeaa ja matalaa kulttuuria on määritelty monella tavalla, mutta etenkin sillä, että korkea taide haastaa vallitsevia ajattelutapoja kun taas matala taide, eli viihde toistaa ja uusintaa niitä. Korkean taiteen tabujen rikkominen nähdään positiivisena, matalan taiteen roskana. Mäkelän käsittelemät teokset ovat etabloitunutta korkeakulttuuria.

Tabu on alun perin tarkoittanut pyhää tai kiellettyä. Tabu perustuu kulttuurisesti jaettuun tietoon, joten sen rikkominen on määritelmällisesti mahdollista vain tietoisesti ja kulttuurin sisällä.

Mäkelä mainitsee varsinaisen (ennakko)sensuurin lisäksi itsesensuurin, jonka aiheuttajana hän pitää paheksuntaa ja muuta kielteistä suhtautumista. Tästä seuraa (näennäinen) ristiriita: tabuja rikkovalle taiteelle paheksunta on välttämätön komponentti. Esimerkiksi Mäkelän analysoiman Mäen ”kissantappovideon” varsinainen sisältö on sen vastaanotto, kuten tekijä itse Kissa–esseessään kirjoittaa.

Kun puhutaan taiteesta ja kulttuurista ja varsinkin korkeakulttuurista, moraalikriittinen luenta, eli loukkaantuminen, paheksunta, ymmärtämättömyys ja tuomitseminen nähdään vanhentuneena.

Mäkelän käsittelemät tabuja rikkovat taideteokset ovat varmasti kaikille tuttuja: Hannu Salaman romaani Juhannustanssit, Esa Sariolan romaani Kuolemaani saakka, Oulun teatteripäivien Jumalan teatteri, Teemu Mäen Sex and Death (eli ”kissantappovideo”), Ulla Karttusen kuvataideteos Neitsythuorakirkko, Katariina Lillqvistin animaatio Uralin perhonen, ja elokuva Suomen marsalkka (eli ”Musta Mannerheim”). Näiden lisäksi sivutaan Mäkelän omaa sadomasokistista romaania Rakkausromaani (WSOY 2006).

60-luvun kirjasodat tuntuvat kaukaisilta. Salaman jumalanpilkka ei hätkähdytä enää ketään. Toisaalta kirjassa käytetään sanaa ”neekeri” ja loppupuolella esiintyy naiseen kohdistuvaa väkivaltaa. Muutenkin romaania voi luonnehtia sävyltään ”ummehtuneeksi”. Omana lukioaikana se luetettiin oppilailla, mutta tuskin luetetaan enää. Moni tietää kirjan historian ja ”salamasodalla” on oma paikkansa sananvapaussankaruuden narratiivissa, mutta kirjan sisällöllä on nykylukijalle varsin vähän annettavaa.

Animaatioelokuvaa Uralin perhonen en ole nähnyt, mutta kuuntelin siitä tehdyn kuunnelmasovituksen. Loppujen lopuksi keskusteluun osallistumiseen riittää, kun tietää että tarina kertoo Mannerheimin homoilusta. Haastatteluissa ohjaaja Lillqvistin on maininnut yhdeksi motiiviksi pahiksena pitämänsä Mannerheimin loukkaamisen. Loukkaamisen edellytyksenä on, että homoseksuaalisuutta pidetään häpeällisenä.

Suomen marsalkka- elokuva löytyy näemmä myös Areenasta. Kyseessä on vitsi, jonka voi tiivistää elokuvan ”epäviralliseen” nimeen ”Musta Mannerheim”. Mitään ansioita elokuvalla ei ole, joiden vuoksi se kannattaisi katsoa — vaikka se on vain 45 minuuttia pitkä, on sen loppuun katsominen tuskaista myötähäpeää. Tässä tapauksessa aivan oikeasti sen voi jättää katsomatta ja silti tietää siitä kaiken oleellisen.

Jumalan teatteri oli esitys Oulun teatteripäivillä 1987. Näistä esimerkeistä se on kenties sisällöltään tyhjin: on täysin mahdotonta saada tietoa, mitä ”esityksessä” tapahtui muuta kuin että heiteltiin ulostetta yleisön päälle. Häppeningiin osallistuneet ohjaajat Esa Kirkkopelto ja Jari Halonen sekä näyttelijät Jorma Tommila ja Jari Hietanen ovat sittemmin saavuttaneet pysyvän paikan taide-elämässä ja Kirkkopelto on toiminut Teatterikorkeakoulun professorina.

Tabuja rikkovan taiteen vastaanotto on performanssi. Kaikille käsiteltäville teoksille yhteistä on, että jokainen on joskus niistä kuullut, mutta harva on niihin tutustunut. Sisällöstä tulee toissijaista.

Mäkelä kiteyttää kirjansa sen loppusanoissa seuraavasti:

Provokaation osalta julkisuuden rakennemuutoksen seuraavat näkökulmat näyttävät oleellisilta: provokaatio ja motiivin etsiminen muuttuivat osaksi vastaanottoa. Lehdistökin muuttui kyyniseksi provokaatioita kohtaan. Lopulta myös Yle ryhtyi itse tuottamaan provokaatioita. Tällä hetkellä jo lukijat ja varsikin he, tuottavat provokaatioita. [..] Vastaanoton muutos on aiheuttanut sen, ettei taiteilija enää ole selviytyvä uhri, joka muuttuu sankariksi, vaan häiritsijä, joka joko säilyy häiritsijänä ja joutuu umpikujaan tai päätyy ”professoriksi” eli ryhtyy tavallaan itsensä rekonstruktiiviseksi tulkiksi.

Historian loppuun liittyen sellaiset aidot taistelut, joissa toisinajattelijat taistelisivat sorrettujen oikeuksien puolesta ja tulisivat siksi vaiennetuiksi, ovat länsimaista kadonneet. Jokainen nettiräyhääjä katsoo olevansa sananvapaussoturi.

Ristiriita sen välillä, että provokaattori haluaa olla sankari, mutta joutuukin kritisoiduksi, lienee sen kokemuksen taustalla, että ”mitään ei saa enää sanoa”. Siitäkin huolimatta, että myös ”ennen” provokaatioista provosoiduttiin ja vaikka nykyään ei häkki heilu jumalanpilkasta tai muustakaan, ei enää paheksunnan vastapainoksi saa marttyyrinviittaa.

Tabuja rikotaan ja aiheutetaan pahennusta, siinäpä se.

Aiheeseen liittyen verkkolehti Mustekalasta löytyi artikkeli vuodelta 2008: Skandaalista toiseen (4.6.2008 Maritta Mellais, Max Ryynänen, Martta Heikkilä, Irmeli Hautamäki). Tässäkin diskurssissa on sama ristiriita, joka on mukana aina aihetta käsiteltäessä: yhtä aikaa korostetaan ”rauhoittukaa, kyse on vain taiteesta, ei sitä pitäisi kenenkään loukkaantua”, mutta kaikkien käsiteltyjen teosten tarkoitus on ollut tabujen rikkominen (joka on lähtökohtaisesti positiivinen asia). Jos teokset eivät olisi aiheuttaneet skandaalia (tai, ”sensaatiota”, ”keskustelua”, ”kohua” tms), kuka niitä olisi edes pannut merkille?