Pelastaako tekoäly suomen kielen?

Nothing to see here. Tämä on vain linkki Teivo Teivaisen artikkeliin ”Pelastaako tekoäly suomen kielen?” Tieteessä tapahtuu -lehdessä. Artikkeli on julkaistu alun perin numerossa 3/2020, mutta nyt se on nostettu uudelleen esiin. Artikkeli ehkä lähtee vähän liian kaukaa ja harhailee siitäkin kauemmaksi, mutta sen pointti on, että kenties konekäännökset pelastavat pienet kielet, kun kaikkien ei tarvitse alistua englannin ylivallalle voidakseen kommunikoida keskenään. Uhka vai mahdollisuus? Ei olisi ensimmäinen kerta, kun koneet tyhmentävät meitä, kun ulkoistamme osaamisemme niille. Ehkä siinä on kuitenkin pointtinsa: ehkä esimerkiksi aasialaisten kanssa tulevaisuudessa kommunikoidaan rallienglannin sijaan tekoälykääntäjän kautta. Kiinan ja japanin kielen vahva suomalaisosaaminen taitaa olla utopiaa.

Aikaisemmin kirjoitin vironkielisistä ”jutturoboteista”, eli chatboteista ja siitä, kuinka tärkeää on, että kielimalleja harjoitetaan myös pienten kielialueiden materiaalilla. Virossa kielen säilyttäminen on otettu vakavammin kuin Suomessa. Sitten kun sadan vuoden päästä viimeinen ugrimugri henkäisee viimeisen perkeleensä robottikuutti kainalossaan, jää maailmaan sentään suomea ja viroa puhuva tekoäly.

*

Muista uutisista: kirjoitin aikaisemmin huonosti käyttäytyvistä vanhuksista internetissä ja viittasin Oskari Onnisen kolumniin. Nyt Onninen jatkaa uudessa kolumnissaan samaan suuntaan kuin minä. Jutun ingressissä kerrotaan: ”Nuorten sijaan teknologisesti myöhäisherännäiset aikuiset ovat yleensä niitä, jotka eivät osaa käyttää sovelluksia saati käyttäytyä niissä”. Aivan täysin ei tekstissä ole tälle katetta: Onninen kirjoittaa halpiskrääsää myyvästä Temu-sovelluksesta, ja siitä kuinka odotusten vastaisesti sen käyttäjiä eivät olekaan nuoret, vaan yli 60-vuotiaat. Samoin hän viittaa Jonathan Haidtin kirjaan The Anxious Generation (ei suomennettu), jonka mukaan nuorten mielenterveysongelmat johtuvat älypuhelimista ja sosiaalisesta mediasta. Haidtin väitteissä on varmasti perää, mutta väittäisin niiden ongelmien koskevan kaikkia ikäryhmiä, ei vain nuoria. Mielestäni hän ei kuitenkaan kovin hyvin perustele onko todella näin, eikä väitettä ”aikuiset eivät osaa käyttäytyä netissä” käsitellä itse tekstissä.

Onneksi FB:n kommenteissa kuitenkin vetäytyvästä hiuslinjasta päätellen keski-iän ylittäneet kommentoijat todistavat Onnisen väitteet käytöstavoista oikeaksi.

Nykyvanhukset ovat vapaan kasvatuksen tulos.

Väestöräjähdyksestä ja liikakansoituksesta puhuminen

Arno Kotro kirjoittaa blogissaan väestöräjähdyksestä ja median tavasta uutisoida siitä. Itse kirjoitukseen ei ole paljoakaan lisättävää, suosittelen lukemaan. Tekstistä löytyy myös linkkejä Kotron aikaisempiin kirjoituksiin aiheesta, joten eiköhän se tule käsitellyksi kattavasti ja retorisesti vetoavalla tavalla.

Vallitseva diskurssi (inhoan tätä ilmaisua, mutta se lienee tässä käyttökelpoinen) on, että yhtäältä päästöjä tulisi vähentää vaikka sitten elintason laskun uhallakin, toisaalta kaikki puolueet lupaavat äänestäjilleen talouskasvua ja elintason nousua. Samoin ylikansoitus ymmärretään uhaksi biosfäärille, mutta samaan aikaan syntyvyyden laskua kutsutaan ”väestökastastrofiksi”. (Myös työmarkkinoita koskevassa uutisoinnissa on samanlaista kaksoispuhetta: on yhtä aikaa työvoimapula ja työttömyys.) Kaikki tunnistavat tämän kaltaiset puhetavat, mutta ”vallitseva diskurssi” on siitä hankala, että sitä on vaikea paikantaa minnekään. Kotro listaa ainakin muutamia uutisia väitteensä tueksi: keskeinen media on viime aikoina uutisoinut huolestuneeseen sävyyn jopa Kiinan väestökasvun hidastumisesta.

Silti maailman väestö jatkaa kasvamistaan. Alhaisesta syntyvyydestä huolimatta myös Suomen väestö kasvaa maahanmuuton vuoksi.

Väestöräjähdyksestä kirjoitetaan vähemmän. Ehkä siksi, että ei haluta samaistua linkolalaiseen radikalismiin, kuten Kotro vihjaa. Pentti Linkolan puheissahan mainittiin natsitkin. Toisaalta liikakansoitukseen on vaikea keksiä ratkaisua, jonka takana tavallinen keskiluokkainen kuluttaja voisi seistä. Ilmastonmuutos on saman kokoluokan ongelma (ja molemmat liittyvät toisiinsa), mutta vaikka ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyvät vaatimukset voivat olla radikaalejakin, ovat ne sellaisia jotka ajatuksen ja moraalin tasolla voidaan hyväksyä: säästäminen, lähiruoka, ympäristöverojen maksaminen, huolestuneen profiilikuvan käyttäminen somessa, kulutuksen vähentäminen, — tai mikä parempaa: trenditietoinen vihreä kuluttaminen — ovat kaikki perusluterilaiselle sopivia hyveitä. Keinoja väestönkasvun torjuntaan emme halua edes ajatella.

Ennusteiden mukaan väestö kasvaa ”vain” 10 miljardiin, jonka jälkeen se lähtee laskuun. Kuitenkin 10 miljardia on aivan järjetön määrä väestöä. Jos olisi enemmän taitoa (ja infantiilia huumoria) laskisin kuinka paljon suolikaasua 10 miljardia ihmistä tuottaa vuodessa keskimäärin. Vaikka kaikki kulutus olisi muuten hiilineutraalia, ihmisen keho tuottaa metaanipäästöjä. 10 miljardia persettä kirjaimellisesti piereskelee ilmastotavoitteet kumoon.

Puhumattakaan siitä, kuinka paljon pelkästään maatalous tuottaaa hiilipäästöjä. Huolimatta kasvissyöntitrendistä, myös Suomessa lihansyönti on kasvussa. Vasta tämän minimitason jälkeen voidaan laskea, miten paljon 10 miljardia ihmistä kuluttaa länsimaisella elintasolla, johon kuuluu yksityisautoilu, lentomatkailu, kertakäyttökrääsän tilaaminen Kiinasta, uusi älypuhelin joka vuosi ja niin edelleen.

Meitä rauhoitellaan sillä, että väestö kasvaa voimakkaasti enää ”vain” Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa, jossa elintaso on matala. Afrikka tuottaa vain murto-osan hiilipäästöistä.

Tässä on kaksi ongelmaa. 1) Onko tarkoitus, että afrikkalaiset ja muut kehitysmaalaiset pysyvät nykyisessä absoluuttisessa köyhyydessään, jotta kulutusjuhlat teollisuusmaissa voisivat jatkua? 2) Onko tarkoitus pysäyttää maahanmuutto kehitysmaista teollisuusmaihin kokonaan? Väestön Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ennustetaan nelinkertaistuvan vuosisadan loppuun asti. Jos miljardit ovat liian suuria lukuja käsitettäväksi, mieti oman kotikaupunkisi nelinkertaistuvan. Kehitysmaiden väestönkasvu on teollisuusmaiden väestönkasvua.

Jo pelkästään inhimillinen kärsimys on käsittämätöntä: kokonaishedelmällisyysluku, eli naisten elinaikanaan keskimäärin synnyttämien lasten määrä, on monissa Afrikan valtioissa 4 ja 6 välillä (huom. siis keskimääräinen luku, ei tyypillinen perhekoko). Suurin se on Nigerissä, joka on 6,7. Samaan aikaan lapsikuolleisuus on Nigerissä 11,5%. En ole niin linkolalainen, että osaisin iloita tästä. Jos jo nyt resurssit ovat näissä maissa vähissä, nelinkertainen väestömäärä ei kuulosta hyvältä.

Yleensä viimeistään tässä vaiheessa keskustelua vastaväittäjäni, todellinen tai kuviteltu, kysyy että mitä sitten ongelmalle pitäisi tehdä. Tappaa kaikki vai riittääkö sterilointi? Muistetaan sentään mitä Linkola sanoi, sitäkö mieltä sinä olet? Varsinkin, jos henkilöllä on lapsia, aihe on erityisen herkkä.

En minä tiedä, miten tämän kokoluokan globaalit ongelmat ratkaistaan. Usein ihmiset, jotka voimakkaimmin haluavat pysäyttää ilmastonmuutoksen ja luontokadon, myös toivovat parempaa elintasoa kehitysmaihin (kohta 1) ja enemmän maahanmuuttoa (kohta 2). Niin tietysti minäkin. Mutta kaikkea ei voi saada ja tarjolla saattaa olla vain huonoja vaihtoehtoja.

Onneksi sentään on toivoa, että väestöräjähdys olisi hidastumassa. Lapsiluku pienenee elintason ja etenkin naisten koulutuksen lisääntyessä. Kotron tavoin ihmettelenkin, miksi media uutisoi sen negatiivisena asiana.

Järvinen kirjoittaa tietokoneen tietoisuudesta

Pitkän linjan tietokirjailijan Petteri Järvisen Tivi-lehden kolumni ”Voisiko koneella olla tietoisuus?” (5.4.2024) on hyvä tiivistys niistä kliseistä, joita niin mielellään näinä päivinä pohditaan tekoälyyn liittyen. Jos tekoälyllä on tietoisuus, joutuvatko insinöörit pohtimaan älyä, ajattelua tai jopa sielua? Voiko tietokoneella olla (ihmis)oikeuksia?

ChatGPT:n kaltaisten luonnollista kieltä jäljittelevien tekoälyjen nopea kehitys on saanut ne tuntumaan jopa inhimillisiltä. Järvisen mukaan ”[s]aatamme olla vain yhden algoritmin päässä todellisesta vallankumouksesta”. Pian koneilla voi olla tietoisuus.

Mutta kuten Järvinen itsekin kirjoittaa, sellaista ei voi ohjelmoida, mitä ei ymmärrä. Tekoälyhypessä unohtuu, että emme edes tiedä, millainen ihmisen tietoisuus on. Sielusta puhumattakaan, josta emme ole edes varmoja, onko meillä sellainen. Ehkä insinöörien tosiaan pitäisi perehtyä filosofiaan, teologiaan ja psykologiaan, ennen kuin puhuvat tietoisuudesta, sielusta ja inhimillisyydestä sellaisella itsevarmuudella.

Monissa visioissa tekoälyn tietoisuus syntyy itsestään, kunhan vain algoritmit ”kehittyvät” tarpeeksi. Hämmästyttävän uskonnollinen näkemys. Järvinen itse onneksi ei lankea tähän ansaan, vaan myöntää, että niin monimutkainen koneisto ei voisi syntyä ”vahingossa”.

Kaltaistani humanistia on helppo syyttää inhimillisen tietoisuuden mystifioinnista — ihminenhän on materiaa ja tietoisuus neurokytkentöjä siinä missä koneetkin. Minun näkökulmastani taas koneiden tietoisuudesta intoilevat mystifioivat koneita, mutta myös inhimillistä tietoisuutta: miksi inhimillinen tietoisuus olisi jonkinlainen päätepiste, jota kohti tekoäly pyrkii tai jopa vääjäämättömästi kehittyy?

Järvinen havainnollistaa tätä liukumana, ”jonka nollapisteessä ovat kivet ja toisessa ääripäässä ihmiset” ja jonka väliin jäävät eläimet ja mahdollisesti tulevaisuudessa koneet. Analogia ei sinänsä ole väärä, mutta se on puutteellinen. Siinäkin ihminen asetetaan määränpääksi — ikään kuin eläinten tietoisuus vajavaista inhimillisistä tietoisuutta. Jos otetaan esimeriksi kohtalaisen älykäs eläin kuten mustekala: millainen on mustekalan tietoisuus sen yhdeksien aivojen kanssa? Pikemminkin nollapisteestä lähtee joka suuntaan useita janoja, eivätkä tietoisuudet ole keskenään vertailukelpoisia.

Entä voisiko koneella olla tunteita? Kysymys on: miksi olisi? Jos selitys on, että tunteet ovat mahdollisia vain ihmisille ja rajatusti eläimille tai että tunteet ovat peräisin jumalalta tai muulta korkeammalta entiteetiltä, koneella ei voi olla tunteita (tosin uskontofilosofin kanta on toinen). Jos taas lähestytään asiaa biologian ja evoluution kannalta, on tunteilla kaikilla jokin funktio, joka edesauttaa lajin sopeutumista. Kipu estää lasta laittamasta sormea hellanlevylle, pelko antaa siivet, rakkaus lujittaa lauman yhteenkuuluvuutta ja niin edelleen. Millaiset olisivat ne olosuhteet, joissa tällaisia rakenteita syntyisi koneille ja voisiko niitä siltikään kutsua tunteiksi inhimillisessä mielessä?

Tämän kaltaisissa jutuissa aina mainitaan, miten vielä jokin aika sitten moni juttu oli pelkkää tieteiskirjallisuutta, mutta nykyään todellisuutta tai ainakin jo melkein. Saa nähdä, miten tällaisista jutuista ajatellaan parin kymmenen vuoden päästä.

Pienet ihmiset

Muistan eräään kirjoituksen vuodelta 2003, kun lehtien mielipidepalstat olivat isompi juttu kuin sosiaalinen media, jossa perusteltiin että RKP:n Jan-Erik Enestamin tulisi olla mukana hallituksessa, jotta siellä olisi tarvittaessa joku ruotsinkielinen. Ei siis pelkästään ruotsinkielisen väestön edustajana, vaan konkreettisesti siksi, että kaksikielisyydestä on käytännön hyötyä. Jos vaikka tulee valtiovieraita Ruotsista. Kirjoittajan ajatuksissa oli hellyttävä mielikuva siitä, kuinka hallituksen ministerit ovat super best friends, jotka ratkovat keskenään maan ongelmia. Jan-Erikin supervoima on ruotsin kielen taito ja hän saapuu pelastamaan, kun tarvitsee osata ruotsia.

Vähän samanlainen asenne oli sillä miehellä, joka edellisten presidentinvaalien aikaan osti mainostilaa HS:n etusivulta ja blogissaan julkaisemassa pamfletissa julisti, että presidentin pitäisi olla suorittanut asepalvelus, jotta hän armeijan ylipäällikkönä voisi sodan aikana johtaa armeijaa. Ymmärtäisin tämän arvo- tai asennekysymyksenä, mutta kyseinen henkilö ilmeisesti kuvitteli, että sodan syttyessä maan johto linnoittautuu tilannehuoneeseen, jossa on maailman kartta seinän kokoisella screenillä ja red alert -valot välkkyvät ja ammattikenraalit kerääntyvät kuulemaan käskynjakoa presidentiltä, joka kuumeisesti muistelee, mitä puolen vuoden mittaisessa varusmieskoulutuksesessa 35 vuotta sitten opetettiin.

”Herra ylipäällikkö, vihollinen hyökkää kolmesta ilmansuunnasta koko rajan pituudelta, maassa, merellä ja ilmassa! Mikä on käskynne?”
”Onko alokkaiden punkat räjäytetty?”
”Kyllä on, herra ylipäällikkö!”
”Räjäyttäkää ne uudestaan!”

Lapsena ajattelemme, että kaikki aikuiset tuntevat toisensa ja ovat mahdollisesti liitossa keskenään. Vanhemmat, opettajat, kaupan täti/setä, naapurit, poliisit, terveydenhoitaja. Vanhemmat ja talonmies ovat samalla puolella, kun tehtiin sillein tyhmästi, että sotkettiin tai kaupan setä ja poliisi, kun näpisteltiin. Vanhemmat ja hoitajatäti ovat keskenään liitossa, kun viedään rokotettavaksi, vaikka piikki tuntuu ikävältä.

Olin viiden, kun isä kutsui naapurin kerrostalokyttääjää ”ärsyttäväksi akaksi”, kun se tuijotti meitä pihalla. Nainen oli aina äkäinen ja lapsille ilkeä. Olin kuitenkin kuvitellut, että vanhemmat olisivat pitäneet toistensa puolta.

Aikuistuessamme opimme tietenkin, että maailmassa on muitakin ihmisiä kuin ne, jotka tunnemme arkielämässämme, eivätkä kaikki aikuiset tunne toisiaan ja että he eivät välttämättä edes pidä toisistaan.

Silti tämä sama malli säilyy tiedostamattomana skeemana läpi elämän, joillakin heikompana ja joillakin vahvempana, koska maailma on monimutkainen paikka ja yhteiskunnan toimintaa säätelevät lait monisyisiä ja usein sattumanvaraisia. Rationaalinenkin ihminen joutuu arjessaan yksinkertaistamaan ajatteluaan — puhumattakaan vähemmän rationaalisesti ajattelevista ihmisistä — ja samaistamaan ilmiöitä henkilöihin. On helppoa tokaista ”ne on siellä taas päättäneet”. Kun käytetään sanaa ”ne”, sillä viitataan yleensä alle kymmeneen henkilöön.

Oma alalajinsa ovat he, jotka kuvittelevat saippuasarjojakin todeksi ja antavat kaupungilla ihmissuhdeneuvoja sarjan näyttelijöille tai lähettelevät vihapostia pahiksille. Heille jopa fiktiiviset henkilöt kuuluvat ”niihin”.

Erityisesti tällaista ajattelua on salaliittoteorioihin kallellaan olevilla ihmisillä. Tiedotusvälineiden kautta maailmasta piirtyy abstrakti, mutta yksinkertaistettu kuva, kun julkisuudessa ovat aina samat henkilöt. Se on kuva, jossa poliitikot, toimittajat, tutkijat, THL ja virkamieskunta edustavat samaa aikuisten maailmaa. He kaikki tuntevat toisensa — ja osin varmasti tuntevatkin, Suomi on pieni maa — ja ovat liitossa keskenään, varsinkin jos ovat samaa mieltä. ”Taas ne ovat päättäneet”, ”taas ne kirjoittelevat”, ”taas ne antavat uusia suosituksia”, ”mitään ei saa sanoa, kun ne eivät anna”.

Fysiologisessa mielessä nykyihminen kulkee jälkiteollisessa yhteiskunnassa kallossaan samat aivot kuin metsästäjä-keräilijä 10 000 vuotta sitten. Niitä ei ole varsinaisesti tarkoitettu abstraktien, monisyisten globaalien ongelmien ratkaisemiseen, vaan elämään laumoissa, jossa kaikki tuntevat toisensa kasvoilta ja asiat ovat käsin kosketeltavia. Monimutkaisten ongelmien hahmottaminen pitää opetella kuin vieras kieli. Jotkut sen oppivat paremmin kuin toiset.

Tilastotietoa äänikirjoista ja kirjailijoiden tuloista

Varmaan moni onkin jo lukenut Karo Hämäläisen bloggauksen ”Äänikirjojen rahat”, joka ilmestyi Suomen kuvalehden blogissa kolmessa osassa, mutta linkkaan sen tähän vielä siltä varalta, että joltain se on lukematta. Osat ovat:

En referoi artikkeleita sen enempää, mutta kommentoin lyhyesti, etenkin viimeisintä. Tiivistettynä fyysisten, sähkö- ja äänikirjojen myynti ja lainaustilastot vuodelta 2022 ovat seuraavat:

  • Fyysisten kirjojen myynti: 8,7 milj.
  • Fyysisten kirjojen lainausmäärät: 69 milj.
  • Sähkö- ja äänikirjojen myynti, sis. suoratoistopalvelut: 17 milj.
  • Sähkö- ja äänikirjojen lainausmäärät: 1,6 milj.

Sähkö – ja äänikirjojen lainaus on vielä vaatimattomissa määrissä, mutta uusi valtakunnallinen e-kirjasto saattaa kasvattaa lainausmääriä.

Äänikirjoista on toisaalta odotettu kirja-alan pelastajaa, toisaalta sitä on manattu kirjailijan tulojen romahduttamisesta. Kirjailija saa kuunnellusta äänikirjasta noin viidenneksen siitä, mitä myydystä painetusta kirjasta (sopimuksista eriteltyä tietoa Hämäläisen artikkelissa). Merkittävä kysymys on, millä tavalla äänikirjojen kuuntelu vähentää fyysisten kirjojen markkinoita. Monet kustantajat ovat tarkoituksella viivästyttäneet äänikirjan julkaisua, jotta se ei olisi vaikuttanut negatiivisesti painetun kirjan myyntiin. Toisaalta, painetun kirjan myynti on ollut jo pitkään laskussa. Onko äänikirjojen myynti bonusta siihen päälle, vai olisiko kuluttaja äänikirjan puuttuessa ostanut painetun kirjan? Ilmeisesti vastaus on, että toisten kirjojen myyntiin äänikirja vaikuttaa enemmän kuin toisten, esimerkiksi viihdettä kulutetaan enemmän audioformaatissa.

Kirjastolaitoksella on suomalaisten keskuudessa korkea arvostus ja lainausmäärät ovat suuria. On selvää, että kirjastolainat vähentävät myytyjen kirjojen määrää, ja siksi kirjailijoille maksetaan kompensaationa lainauskorvausta, joka on tällä hetkellä 0,31€ / laina. Selvää on myös, että kirjastot lisäävät kansalaisten lukuharrastusta; vaikka kirjastoja ei olisi, ei se tarkoittaisi, että kaikki 69 miljoonaa vuosittaista lainaa muuttuisivat samassa suhteessa myydyiksi kirjakaupan kirjoiksi.

Tästä kaikesta johdettu kysymys on, kuinka paljon äänikirjapalvelut lisäävät kirjojen kulutusta? Kuukausiveloitteiset palvelut tarjoavat laajan äänikirjavalikoiman, joka rohkaisee kuuntelemaan enemmän. Epäsuosittu mielipide, mutta voisiko niiden vaikutusta verrata kirjastolaitokseen? Vaikka kuunnellusta äänikirjasta korvaus on selkeästi alhaisempi kuin myydystä fyysisestä kirjasta, ei näitä kenties pitäisi verrata keskenään.

Internet, eli kertomus ukosta ja akasta, jotka eivät sitä olleet ennen nähneet

Yleensä jos joku verkossa aukoo päätään tai muuten käyttäytyy huonosti tai epäkypsästi, ei se ole nuorison edustaja, vaan pikemminkin joku varttuneempi älylaitteen räplääjä. Minulla oli tähän teoria: diginatiivi nuoriso on kasvanut netin käytöstapoihin, koska netti on ollut olemassa koko heidän elämänsä ajan eikä onlinella ja offlinella ole suurta eroa heidän kokemusmaailmassaan, kun taas vanhukset, jotka pääsivät nettiin ensimmäisen älypuhelimensa myötä vasta pari vuotta sitten, soveltavat verkossa samoja käytöstäpoja, jotka oppivat 70-luvun nakkikioskijonossa.

En sitten tiedä, oliko teoriani oikea. Internet yleistyi tavallisten käyttäjien ulottuville vuodesta 1993 eteenpäin, jolloin ensimmäinen internet-selain julkaistiin ja web-sivujen selailusta tuli synonyymi internetille. Silloin nykyiset viisikymppiset olivat opiskeluiässä ja nyt eläkkeelle jäävillekin ne tietokoneet ja internet ovat olleet arkipäivää työpaikoilla puolet heidän elämästään.

Toisaalta, internet on nykyään niin eriytynyt, että en kohtaa nuoria siellä. En edes tiedä, mitä sivustoja he käyttävät. Onko TikTok vielä se viilein paikka kiusaamisvideoiden julkaisemiseen? Viestipalvelu X:ssä nuorisoa edustaa Tuomas Enbuske.

*

Luin Apu-lehdestä Oskari Onnisen kolumnin, jossa sivutaan myös 2000-luvun alun internetiä. Itse kolumnin pääväitteestä en välttämättä ole samaa mieltä, mutta tekstissä on muitakin pointteja.

Jos nykyisen internetin yleistyminen aloitetaan 90-luvun alusta, voidaan sen historia jakaa karkeasti kolmeen osaan (en mene sitä edeltävään BBS:ään, eli ”purkkeihin” tässä).

Alussa 90-luvulla yhteydet olivat hitaita ja isojen firmojen alkeelliset nettisivutkin näyttivät siskonpojan tekemiltä. Sisältöä oli suhteellisen vähän, eikä ollut mitään suoratoisto- tai videopalveluita. Sosiaalista mediaa edustivat Kiss FM:n chatti ja Irc-galleria (joku saattaa muistaa senkin mikä IRC oli). Sisältöä oli mahdollista luoda itse, jos osasi vähän HTML:ää. Se ei sinänsä ollut vaikeaa, mutta jossain määrin vaivalloista nykyisiin julkaisujärjestelmiin ja some-alustoihin verrattuna, eikä tavallisilla kuluttajilla välttämättä ollut pääsyä palvelimille, joiden kautta julkaista kotisivujaan. Moni teki omat kotisivut jollekin oppilaitoksen palvelimelle ja kuluttajille domain-nimien rekisteröinti tuli mahdolliseksi vasta myöhemmin.

Internet oli uusia asia ja vähän pelottavakin: kuulemma nuoret löytäisivät sieltä pornoa ja pomminteko-ohjeita. Nyt 30 vuotta myöhemmin ajatus tuntuu absurdilta. Totta kai internetistä löytyy muutamalla klikkauksella ohjeet pommin tekoon, en edes jaksa hakea.

2000-luvun alussa julkaiseminen helpottui, kun tulivat blogit ja muut julkaisualustat. Enää ei tarvittu teknisiä taitoja tai palvelintilaa, jos halusi julkaista jotain verkossa. Varhaisten kotisivukokeilujen sijasta helposti päivitettävät blogisivustot tarjosivat mahdollisuuden monenlaisille ihmisille tuottaa sisältöä verkkoon. Sisällön määrä lisääntyi ja monipuolistui ja siirtyi yrityksiltä ihmisille. Mainosmiehet puhuivat Web 2.0:sta. Blogeja pitivät monen alan ihmiset ja ne olivat muutakin kuin vain sisustustarvikkeiden ja kauneudenhoitotuotteiden mainoksia. (Kuka hölmö kirjoittaa enää blogia tosissaan vuonna 2024?) Optimistisimmat ennustivat netistä uutta suoraa demokratiaa.

Myös Onnisen mainitsema vertaisverkoissa tapahtuva piratismi oli iso osa verkkoliikennettä. Harva hankki nopeita kiinteitä verkkoyhteyksiä kotiin vain sähköpostin lukemista varten tai osti gigatavujen kokoisia kovalevyjä pelkästään digikuvien tallentamiseen. Piratismin keskeinen syy oli, että ei ollut toimivia kaupallisia ratkaisuja. Sittemmin Netflix, Spotify ja muut ovat korjanneet tämän puutteen ja ainakin itselle on vieras ajatus, että asentaisin jonkin Kazaan tai torrent-ohjelman ja alkaisin warettamaan laitonta musiikkia, ohjelmistoja tai elokuvia. On ironista, että piratismilla itse asiassa rahoitettiin sen infran kasvu, joka teki nykyisen suoratoistobisneksen mahdolliseksi.

Kolmannessa vaiheessa kaikki siirtyi alustoille ja ne alkoivat säädellä käyttäjien käyttäytymistä. Sitä voisi kutsua Web 3.0:ksi mutta kukaan ei kutsu. Kun netti siirtyi pöytätietokoneilta mobiililaitteille, käyttäjien määrä ja aktiivisuus lisääntyivät räjähdysmäisesti. Silti keskimääräinen käyttäjä käyttää vain muutamaa verkkoalustaa, jotka monet ovat siirtyneet verkkosivuilta omiksi applikaatioikseen. Kirjoitin aikaisemmin, kuinka Spotifyn soitetuin kärki on kapeampi kuin hittiradion soittolista. Näennäinen moninaisuus kutistuu kapeaksi alustan algoritmien tuputtamaksi sisällöksi. Painopiste on jälleen siirtymässä käyttäjiltä yrityksille.

*

Jossain internetin alkuaikoina käyttäjiä oli niin vähän, että käytös pysyi asiallisena. Kun käyttäjinä olivat enimmäkseen yliopistojen tutkijat, oli mahdollista että kaikki tunsivat toisensa IRL. Heti netin avauduttua kaikelle kansalle, kaikenlainen peeloilu ja trollailu lisääntyi. Totta kai sinne Kissin chattiin mentiin haastamaan riitaa tuntemattomille, varsinkin kun sen saattoi tehdä nimimerkin takaa. Jossain vaiheessa eläteltiinkin toivoa, että ihmisten käytöstavat paranisivat, jos verkossa oltaisiin omalla nimellä ja naamalla. Ajateltiin, että eihän kukaan käyttäytyisi typerästi, jos joutuu aidosti laittamaan peliin oman sosiaalisen uskottavuutensa. Toisin kävi: verkkomaailma nielaisi koko julkisen sfäärin ja veti sen mukanaan anaalivaiheen tasolle.

Isoäitini oli herttainen mummo, mutta myös hetkittäin aika suorasanainen kansannainen. Hän paheksui kaikkea törkyä ja vaihtoi radiokanavaa, jos sieltä tuli Irwiniä. Silti välillä aina saatoin hätkähtää, kun hän käytti jotain kansanomaista sanaa, kuten esimerkiksi laihasta ihmisestä ilmaisua ”läpipasko”. Tietojeni mukaan hän ei eläessään käyttänyt internetiä. Kuinka hän olisi käyttäytynyt somessa? Ehkä on parempi, että ei tarvinnut koskaan sitä todistaa.

Joka kierroksella verkon käyttäjiksi on tullut lisää uutta porukkaa, kunnes olemme siinä tilanteessa, että verkon ulkopuolelle jättäytyminen on sama kuin muuttaminen erakoksi autiomaahan — tai jopa pahempaa. Joka kierroksella kuitenkin uudet käyttäjät ovat oppineet käytöstavat. Ensi kertaa internetistä lumoutuneena tulee olo, että täällähän voi tehdä ihan mitä vaan ja pornoa ja pomminteko-ohjeita on muutaman klikkauksen päässä ja päätään voi aukoa ilman seurauksia. Sitten ihmisen parempi puoli ottaa ohjat, koska eihän sitä kaaosta kauaa jaksa ja pitkällä tähtäimellä asiallinen toiminta on palkitsevampaa. Tämä sykli toistuu, mutta se ei noudata sukupolvirajoja: jotkut omaksuvat netin käytön (ja tietotekniikan yleensä) nuorena, jotkut vanhemmat ovat alkaneet käyttää sitä aktiivisesti vasta saatuaan sen ensimmäisen älypuhelimen, jota tökkivät etusormi ojossa lukulasit päässään.

Teoriani oli, että joka syklin jälkeen mukaan tulleet oppivat pienen ajan jälkeen netin käyttäytymissäännöt. Olen joutunut harkitsemaan teoriaani uudestaan.

*

YLE:n jutun mukaan ”joka kolmannella lukiolaisella on vaikeuksia tunnistaa valhe totuudesta netissä”. Jutussa kerrotaan lasten ja nuorten lukutaitoa edistävästä Critical-hankkeesta, mutta painopiste on erityisesti nettiteksteissä. Ehkä printtimedian suhteen on jo luovutettu.

Jutussa kerrotaan, että erityisesesti diagrammien tulkitseminen on nuorille vaikeaa. Silti jutussa käytetään Pisa-tuloksista kertomavassa kaaviossa katkeavaa x-akselia, jonka hahmottaminen on monille aikuisillekin hankalaa.

Jutun yhteydessä on ”testi”, jonka johdattelevilla kysymyksillä voi ”testata” oman kriittisen medialukutaitonsa. Nämä kysymykset eivät ilmeisesti kuitenkaan ole samoja, joiden perusteella hankkeessa on arvioitu lukiolaisten taitoja. En kuitenkaan ole varma, mitä pitäisi tuloksesta ajatella, jos kysymykset ovat naiiviudessaan tätä luokkaa:

1. Mistä tunnistat luotettavan lähteen netissä?
-Huomaan vaistomaisesti, kun lähde ei ole luotettava
-Epäjohdonmukaisuudesta
-Varmistamalla, että kirjoittaja on aiheen asiantuntija

Eiköhän lukiolainenkin ymmärrä kysymysten johdattelevuuden ja saattaa jopa kiusallaan vastata väärin.

Englanninkieliselle termille contrarian olisi lähin suomennos vastarannan kiiski, eli ihminen joka on vastakkaista mieltä ihan vain periaatteesta, ihan vain kiusallaan tai ihan vain joukosta erottuakseen. Jokaisessa nuoressa vihaisessa miehessä ja kriittisessä lukiolaisälykössä on sisällä pieni contrarian. Suomalainen termi tuo mieleen sen ukon, joka hukkuu pilkille lähtiessään kevätjäihin, vaikka vaimo asiasta varoittaa, koska ”minuahan ei akat komentele” — vaikka, koska ja etenkin siksi.

Molemmissa mielikuvissa on jotain oikein.

Medialukutaitoa opetetaan siten, että kaikkea pitää kyseenalaistaa, koska kirjoittajalla on aina oma agendansa ja piiloviestinsä. Mitä ajattelet asiasta itse? Contrarian löytää totuuden kääntämällä tekstin sanoman päinvastaiseksi. Tämä ei vaadi sen enempää kognitiivisia voimavaroja kuin tekstin kritiikitön sisäistäminenkään. Kun vastarannan kiiskejä on tarpeeksi, muodostavat he oman laumansa, jossa on kiva olla kyseenalaistamatta lauman konsensusta.

Ongelma on siis syvemmällä kuin siinä, että jotain ei ymmärretä. Osittain on kyse siitä, että tiedolle on vaikea löytää kiinteitä perusteita, kuten aina on ollut. Ennen kaikkea kuitenkin on kyse siitä, että ymmärrystä aktiivisesti vastustetaan.

Olenko sitten huolissani nuorista? Totta kai, mutta vielä enemmän olen huolissani aikuisista. Tietty tyhmyys kuuluu nuoruuteen. Nuorten aivot ovat plastiset ja niillä on vielä mahdollisuuksia kehittyä. Ikääntyneempään umpiluuhun ei uppoa enää mikään perustelu.

Edes nostalgia ei ollut ennen parempaa

X-viestipalvelussa leviää keskustelu aiheesta ”haluaisitko palata 80-luvulle?” Aika moni haluaa, ja argumentit ovat samoja kuin vielä hetki sitten siitä, miksi asiat 70-luvulla olivat paremmin. Tarkalleen ottaen ne ovat suurin piirtein samoja kuin kreikkalaisella Hesiodoksella, joka eli 700-luvulla eaa. Nuoriso on kelvotonta, epärehellisyys, hävyttömyys ja riidat rehottavat. Hesiodos ei kuitenkaan puhunut wokesta. Aika moni puhujista on sen ikäinen, että 80-luku osuu heidän nuoruuteensa, jolloin tukka vielä kasvoi päässä, veri kiersi genitaalialueella eikä vaimo nalkuttanut. Jostain syystä jokaisella maailmanhistorian kulta-aika osuu kutakuinkin oman elämän ikävuosiin 22-28. Itse palaisin mielelläni 2000-luvun keskivaiheille.

Jotkut asiat ehkä olivat paremmin, toiset eivät. Enimmäkseen ihmisten onnellisuus on kuitenkin aina ollut vakio.

Olihan 80-luvulla toki autoissa enemmän tyyliä, kitarassa enemmän säröä ja olkapäissä enemmän toppausta. Televisiossa oli kaksi kanavaa, joilta tuli ehkä 8 tuntia ohjelmaa päivittäin, yhteensä. Mutta tuli sentään Ritari Ässä ja Ihmemies. Mediatarjonta oli about siinä. Internet yleistyi vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Mikäänhän ei estä kuuntelemasta Spotifystä 80-luvun musiikkia, ostamasta vanhoja sarjoja dvd-boxina ja rajoittamasta mediankäyttöään. Itse asiassa suosittelen sitä.

Talous ja elintaso ovat nousseet 80-luvulta roimasti. Tämä on tietysti näkökulmaharha: 80-luvulla elettiin nousukautta, eikä silloin osattu kaivata sellaisia asioita, joita meillä nyt on, kuten älypuhelimia tai sitrushedelmiä tammikuussa. Samalla tavalla emme osaa kaivata asioita, jotka kenties ovat arkipäivää vuonna 2060. Itse toki kannatan talouskasvun hidastamista mm. ympäristönsuojelun vuoksi ja eikä minua häiritsisi, jos Suomen talous ja ihmisten ostovoima leikattaisiin 80-luvun tasolle. Luulen kuitenkin olevani vähemmistössä, ja juurikin nuo kuusikymppiset fiilistelijät nauttivat korkeasta elintasosta eniten.

Toki elintaso jakaantui tasaisemmin ja tuloerot olivat pienempiä, mistä voi kiittää vahvaa ammattiyhdistysliikettä. En vastusta sitäkään, mutta nopealla vilkaisulla aika moni kasarinostalgikoista näytti vastustavan.

Ihmiset tyytyivät vähempään, eivät mistään moraalisesta syystä, vaan koska kaikkea oli vähemmän. Kerskakulutus keksittiin viimeistään 80-luvulla. Ihmiset olivat myös yhteisöllisempiä. Olivatko, Suomessa? Ainakin he viettivät vähemmän aikaa somessa, koska sitä ei ollut vielä olemassa. Mikään ei estä myöskään laittamasta somea kiinni ja menemästä kahvittelemaan naapuriin. Suosittelen sitäkin.

Ihmisten mielikuvissa turvattomuus kasvaa, vaikka tilastot väkivaltarikoksista kertovat muuta. Toki puhujan omassa nuoruudessa nakkikioskilla kurmuutettiin vastaantulijaa, mutta sitä ei laskettu väkivallaksi, jos kyseessä oli ulkopaikkakuntalainen, väärän jääkiekkojoukkueen kannattaja tai homo. Homoiksi laskettiin kaikki, joilla oli erilaiset vaatteet ja kampaukset, eivät kannattaneet mitään jääkiekkojoukkuetta tai jos muuten vain ei sattunut naama miellyttämään.

Yksityisautoilu oli kivempaa, kun bensa oli halpaa ja autolla sai ajaa melkein missä vain ilman, että vihreät olivat estämässä. Tosin tilastojen mukaan henkilöautojen määrä on vuodesta 1980 yli kolminkertaistunut, kun taas kaupunkien keskustoissa käytettävissä oleva tila ei ole. Tämä yhtälö on saattanut hankaloittaa autolla liikkumista esim. Helsingin kantakaupungissa. Henkilöautojen rajoittaminen kolmannekseen olisi minusta hyvä ajatus.

Nykyään masennus on kansantauti ja tuntuu, että joka toinen tuttava syö masennuslääkkeitä tai käy terapiassa. Ennen vanhaan ei masennuttu, vaan juotiin viinaa, hakattiin vaimoa tai hirttäydyttiin navetan kurkihirteen. Pelkästään itsemurhien määrä on 80-luvun n. 1200-1400:sta laskenut reiluun 700:an.

Edes nostalgia ei ole muuttunut noista päivistä. Silloin ikävöitiin 50-luvulle, jolloin sodanjälkeisessä Suomessa mielikuvissa oli elämä onnellisempaa ja kaduilla turvallisempaa ja nuoriso kunnollista. Ei ollut.

Mitä kirjailijat sanovat tekoälystä? / Tekoäly psykoanalyysissä

Kirjailijaliiton julkaiseman Kirjailija-lehden tämän vuoden ensimmäisen numeron teema on tekoäly. (Jotenkin oireellisesti myös painettu lehti lakkasi ja siirtyi verkkoon tämän vuoden alusta.) Puhe on siis generatiivisesta tekoälystä ja chat-pohjaisista kielimalleista, kuten ChatGPT:stä ja Bingistä.

Ensimmäisessä jutussa Laura Honkasalon haastattelemat Katri Manninen ja Silvia Hosseini kertovat kokemuksistaan ja siitä, kuinka tekoälyä voi käyttää kirjailijan työn apuna.

Itse kokeilin ChatGPT:tä ja mielestäni sen käyttöön liittyy kaksi ongelmaa.

1. Tekstin geneerisyys ja keskinkertaisuus, minkä myös Hosseini mainitsee. Teksti on konventionaalista ja yksinkertaisesti tylsää. Vaikka ihmiskielen hallitseminen tällä tasolla on hieno saavutus koneelta (tai filosofi Lauri Järvilehdon sanoin ällistyttävää, ällistyttävää, ällistyttävää), ovat tekoälyn kaunokirjalliset taidot korkeintaan lahjakkaan lukiolaisen tasolla. Oli synkkä ja myrskyinen yö, kun kouluun hiihdettiin kesät talvet. Hissimusiikissa ja aulajatsissa ovat kaikki musiikin elementit muodollisesti kohdallaan (ja tekoäly voisi generoida sitä loputtomiin), mutta en ottaisi siitä musiikillista inspiraatiota, joten miksi kirjailijat ottaisivat mallia automaattisesti generoidusta tekstuaalisesta tapetista?

2. Lukuisat virheet ja ristiriidat. Koska tekoäly vain suoltaa tekstiä tiettyjen todennäköisyyksien mukaan, eikä ymmärrä mitään yhtään mistään, voi tulos olla täyttä sotkua. Jos tekoäly väittää, että Suomen tasavallan presidentiksi valittiin Ilkka Remes, on virhe ensimmäisellä kerralla koominen, mutta jatkuvat kömmähdykset turhauttavat ja tekevät työkalusta ainakin minun käyttööni käyttökelvottoman.

Ulkoista maailmaa koskevien virheiden lisäksi tekoäly tekee jatkuvasti myös loogisia virheitä: jos tekoälylle kertoo, että on kolme henkilöhahmoa A: rosvo, B: poliisi ja C: rikoksen uhri, jaksaa se muistaa ehkä kahden viestin ajan henkilöiden roolit ja kohta henkilö C on pidättänyt henkilön B ja henkilöstä A tekoäly ei muista mitään. Oikotietä tarinoiden kirjoittamiseen tekoälyn avulla en ainakaan minä ole löytänyt.

Tekoälyn ”virheisiin” kuitenkin liittyy luovaa potentiaalia, joka voi tuottaa surrealistisia tuloksia. Tästä myöhemmin.

Sekä Hosseini että seuraavassa esseemuotoisessa jutussa kirjoittava Jaana Seppänen ovat sitä mieltä, että hitaus, vaivannäkö ja puuduttava rutiinityö ovat osa prosessia. Oikotietä ei voi olla, koska prosessi ei ole este eikä hidaste, vaan olemuksellinen osa sitä, mitä ollaan tekemässä. Iltapäiväkävelyn tarkoitus on kävely, oikotiet menettävät merkityksensä.

Kirjoittaminen on kommunikaatiota, sitä että on jotain sanottavaa. Kaikki tässä tekstissä kirjoittamani on minusta tärkeää — tai ei välttämättä tärkeää, mutta jollain tapaa mielekästä — ja haluan saada sen sanottua. Kirjoittaessa (kirjallisuutta, blogia) sanoman vastaanottajat ovat suuremmaksi osaksi tuntemattomia. Satunnaisgeneroiduilta lauseilta puuttuu tarve tulla sanotuksi.

Kolmannessa jutussa Pekka Mäkelä esittelee käytännön esimerkkejä siitä, miten ChatGPT:llä ja Bingillä voi generoida tarinoita. Juttu on sinänsä mielenkiintoinen, mutta altis inflaatiolle, juuri sen vuoksi että samanalaisia tarinoita voi kuka tahansa generoida miljoonittain. Tarinat ovat ihan näppäriä, mutta lukisinko niitä huvikseni? Millaista palautetta niistä antaisin, jos ne olisivat kirjoituspiiriläisten tuotoksia?

*
Kirjailija Johannes Ekholm pohtii myös tekoälyä Kritiikin uutisten kolumnissaan. Ensimmäisellä lukemalla olin kolumnista innostunut, mutta kun luin sen toiseen kertaan ajatuksella, en ihan saanut pointista kiinni. Se haroo vähän joka suuntaan, hakee seksuaalisanastosta analogioita (generatiiviselle) tekoälylle, puhuu välillä Gazan tilanteesta ja Hannah Arendtista.

Hyviä pointteja kuitenkin on, kuten ehdotus että generatiiviselle taiteelle voisi tehdä tekoälyn sitä vastaanottamaan. Ehdotus ei ole niin kaukaa haettu: monet käyttävät tekoälyä apuna sähköpostien kirjoittamiseen, joko markkinointikirjeiden tai tiettyjen muodollisten sähköpostiviestien, ja samaan aikaan vastaanottajat käyttävät tekoälyä sähköpostiliikenteen ruotimiseen ja jopa tiivistelmien tekemiseen tekstimassojen alta. Oppilaat tekevät kotitehtävänsä tekoälyn avulla, mutta eipä hätää: tekoäly tarjoaa myös apua opettajille kotitehtävien tarkastamiseen. Seuraava askel on, että tekoälyn tuottamien nautintojan vastaanottajaksi luodaan sijaisnauttija, samalla kun ihmiset painavat duunia.

Myös Ekholm on huomannut kuinka tylsää ja keskinkertaista tekoälytaide on. En mene hänen kielto/tabu/tottelevaisuus -pohdintoihin. Kiinnostava havainto kuitenkin on, että tekoäly tuottaa kiinnostavaa sisältöä epäonnistuessaan.

*

Tekoälyä voi problematisoida mm. seuraavilla surrealismiin liittyvillä metaforilla, jotka ovat osittain päällekkäisiä.

1. Tekoäly automaattikirjoituksena. Ilman tietoista kontrollia tapahtuva kirjoitus yhdistelee sattumanvaraisia elementtejä sitä mukaa, kun niitä alitajunnasta virtaa: ”Kuu alkaa siitä mihin kirsikka loppuu sitruunan kera” (André Breton, suom. Janne Salo). Runoilija Virpi Vairinen pohtiikin, onko inhimillinen surrealismi mahdollista tekoälyn jälkeen. Tekoälyllehän ei ole mitenkään vaikeata lyödä sanoja toisten perään loputtomasti. Seppänen lainaa Ville-Juhani Sutisen kirjoitusta Parnassossa: ”vain ihmisyyden ajatus tekstin takana antaa sanoille merkityksen”. Kun opiskelin kirjallisuutta, minulle opetettiin (post)strukturalismia, joka halusi hylätä tai ainakin (sulkeistaa) lihaa ja verta olevan kirjailijan, mutta nyt kun se olisi aidosti mahdollista, ei hänestä malteta päästää irti.

2. Tekoäly unena. Monissa tekoälyn tuotoksissa on mukana selittämätöntä unenomaisuutta; ne ovat ehyitä yksityiskohdissa, mutta kokonaisuuksissa on mukana sellaista epäjohdonmukaisuuksia, jotka muistuttavat unen logiikkaa. Toisiinsa kuulumattomia elementtejä yhdistellään toisiinsa (ainakin näennäisen) sattumanvaraisesti, henkilöt voivat muuttua toisiksi, tilanteesta toiseen siirrytään assosiatiivisesti. Surrealistien kiinnostus unia ja automaattikirjoituksen vapaata assosiaatiota kohtaan on peräisin Freudilta; vaikka psykoanalyysin tieteellinen pohja on vähintäänkin epäilyttävä, on se vaikuttanut taiteeseen ja taiteen tutkimukseen tavalla, jota ei voi ohittaa etenkään, kun puhutaan unista ja surrealismista. Siinä missä Freudilla tiedostamattoman sisällöt manifestoituvat unen esitietoisuudessa symbolisessa muodossa, tekoäly (joka on kauttaaltaan tiedostamaton) generoi neuroverkon avulla tuotoksia.

3. Tekoäly hypnoosi-induktiona. Käyttäjä ”suggeroi” tekoälyä prompteillaan: avainsanoilla hän houkuttelee assosiaatioita ulos tekoälyn ”alitajunnasta”.

4. Tekoäly (kollektiivisena) piilotajuntana. Jos mennään Freudista Jungiin, voi kollektiivinen piilotajunta olla käyttökelpoinen ajatusmalli kuvaamaan tekoälyä, onhan sen ideaalina sisältää kaikki ihmiskunnan tieto. Tästä valtaisasta tietomassasta sitten nousevat ”tekoälyn unet”, eikä niinkään yksiöllisestä keinotekoisesta tajunnasta.

Täytyy myös muistaa, että surrealisteille kuten Bretonille, surrealistinen toiminta oli vallankumouksellista toimintaa (Freudin ohella Bretonin toinen kotijumala oli Marx). Sittemmin surrealismista on tullut pelkkää estetiikkaa, ja tekoälyllekin voi lisätä surrealismin (tai unenomaisuuden) kehotteiden listaan ja saada kaikkein banaaleimpia kuvia ja tekstejä aiheesta (tekoälyn surrealismi toteutuu paremmin silloin, kun se tahatonta ja seurausta tekoälyn virheistä). Bretonille surrealismi ei ollut pelkkää pintaa, vaan metodi, jolla vapaudutaan alistavan arkijärjen kahleista ja päästään syvempien totuuksien äärelle.

*

Varmasti joku muukin on jo huomannut yhtäläisyyden tekoälyn kielimallin ja (post)strukturalistisen semiotiikan välillä (mutta en jaksa googlata aihetta). Heidän kielifilosofiansa perustui (jossain määrin väärinymmärrettyyn) Saussuren kielitieteeseen, jossa kieli on suljettu systeemi, joka perustuu merkkeihin, jotka saavat merkityksensä suhteessa toisiinsa ilman viittausta ”todelliseen maailmaan”. Samalla tavalla tekoäly purkaa kielen tokeneihin ja yhdistelee niitä laskemalla todennäköisyyksiä kuinka usein ne esiintyvät peräkkäin. Olisikin houkuttelevaa verrata tällaista tokenien muodostamaa ketjua lacanilaiseen merkitsijöiden ketjuun.

Äärimuodossaan (tai loogisena päätepisteenään) tarkoittaa (post)strukturalismi inhmillisen subjektin poistamista kielisysteemistä: teksteissä ei puhu tekijä, vaan kielisysteemi itse. Kaikki merkitykset teksteissä ovat keinotekoisia. Tekoäly on tämän kielikäsityksen ideaalitapaus: tekstit koostuvat toisista teksteistä ja nyt aivan konkreettisesti.

Tekoälyn tapauksessa kirjailija ei ole kuollut; hän ei koskaan elänytkään.

*

Generatiivinen tekoäly on kiinnostavimmillaan silloin, kun se tekee virheitä, liittää toisiinsa kuulumattomia elementtejä toisiinsa yllättävällä tavalla. Aidointa tekoälyn ”surrealismia” ei ole antaa prompti ”kirjoita surrealistinen runo Bretonin tyyliin”, vaan kun tekoäly luo vahingossa jotain todella outoa. Mistä tuo outous tulee? Jos tekoälyn korpuksessa koostuu laajasta aineistosta inhimillistä kulttuuria, näillä outouksilla on juurensa jossain, jota voi kutsua kollektiiviseksi tiedostamattomaksi.

LISÄYS 25.3.

Vasen kaista -verkkolehdessä Juha Drufva arvostelee viime vuonna ilmestyneen Janne Salon suomentaman André Bretonin Surrealismin taskusanakirjan (Atrain & Nord. 2023).

Popeda alkoi ja loppui

Näin Popedan livenä ensimmäistä kertaa vuonna 1995 Jyväskylän Lounaispuiston lavalla koulujen lopettajaiskonsertissa. Muita esiintyjiä olivat Suurlähettiläät ja Aikakone. Liput taisivat olla 35 markkaa, en jaksa konvertoida sitä nykyrahaksi, mutta ei paha lipunhinta kumminkaan. Popeda oli tuolloin toiminut pitkälti kolmella vuosikymmenellä, eli oli jo aika vanha bändi, eikä välttämättä ilmeisin valinta koululaisten tapahtuman pääesiintyjäksi.

Tapahtuman juonsi kylän oma tyttö Minna Ottavainen, joka oli tullut koko Suomelle tunnetuksi nuorille suunnatusta Jyrki-ohjelmasta (ennen tv-julkisuutta Minna oli tehnyt isäni kanssa Lievestuoreen sanomat -nimistä ilmaisjakelulehteä, Minna kirjoitti jutut ja isäni hoiti taiton ja painatuksen). Minna kutsui lavalle yleisöstä jonkun pojan haastateltavaksi ja kysyi, mikä on hänen lempibiisinsä Popedalta. ”Jos pillua saan!” huusi poika mikrofoniin, ”No joo, on Popedalla sellainenkin biisi”, totesi Minna (kappaleen nimi on Erotomania, toim.huom.).

Tämä saattoi olla ensimmäinen kosketukseni oikeaan elävään rock-musiikkiin. Ellei se sitten ollut YUP kotikuntani Laukaan nuorisotoimen järjestämässä tapahtumassa, jossa paikalliset nuokkaribändit pääsivät soittamaan. YUP oli pääesiintyjä ja ainoa ”oikea” bändi. Yhtyeen basisti ja kantava voima Valtteri Tynkkynen on alunperin kotoisin Laukaasta, joten tällä saattoi olla osuutta asiaan. Tämä oli mahdollisesti kesällä 1994, jolloin se olisi ensimmäinen rock-konserttini, tai sitten se oli myöhemmin, kenties vuonna 1996.

Sen ikäisenä en ollut vielä aivan päässyt rockin enkä etenkään päihteiden maailmaan, joten muistan konserttien olleen aika raskaita sellaiselle nörttipojalle, jollainen siihen aikaan olin. Lounaispuiston keikasta muistan märäksi kastelevan kuurosateen ja nälän, väsymyksen ja vilun, taidettiin kaverin kanssa lähteä pyöräilemään kotiin vielä keikan ollessa kesken.

Näin Popedan myös viime kesän kiertueella, vilaukselta ja vahingossa. Olin kyllä tietoinen, että yhtye tulisi nykyiseen kotikaupunkiini Turkuun keikalle osana kiertuetta, Logomon kesäterassille. Se olisi kuitenkin vaatinut tiettyä mielentilaa (eli humalatilaa) mennä varsinaisesti katsomaan keikkaa, joten jätin lippuostokset väliin, kun kukaan ei lähtenyt seuraksi enkä jaksanut mennä yksinäni ylihintaista festarikaljaa särpimään. Kuljin kuitenkin sattumoisin siitä ohi ja Logomon uudelta superkalliilta sillalta oli aitiopaikka keikkalavalle. Kuuntelin pari kappaletta ja olihan se bändi edelleen kovassa iskussa. Jäsenet tietenkin ovat vaihtuneet vuosien varrella nuorempiin, enkä edes ole varma, ketä yhtyeessä soittaa. Voi olla, että ovat kaikki jotain kolmekymppisiä jannuja. Nyt kun Pate Mustajärvi jätti bändin, lasken viime kesän kiertueen jäähyväiskiertueeksi. Patetonta Popedaa en tule koskaan tunnustamaan.

*

Pate Mustajärven kappaleiden taustoista kertovassa Tohtori Mustajärvi, otaksun – kirjassa (toim. Tina Finn. Docendo. 2022) Patella on välillä vähän selittelynkin makua. ”En minä muuten, mutta pojat pakottivat”. Hän muistuttaa, että esimerkiksi kappaleet John Holmes, Pornokaupan johtaja eikä edellä mainittu Erotomania eivät olleet hänen sanoittamiaan, kuten ei ollut moni muukaan roisimpi kappale. Mustajärvi maalailee itsestään kuvaa herkkänä runopoikana, joka saa innoitusta lyriikkaansa mm. kirjallisuuden klassikoista ja Luis Buñuelin taide-elokuvista.

Mustajärvi muistuttaa myös, että vaikka Popeda onkin junttirokkia, se ei ole koskaan hyväksynyt rasismia, homofobiaa tai muuta syrjintää, eikä sen sanoituksissa ole ollut esimerkiksi naisia väheksyvää sovinismia, vaikka roisista aiheista onkin laulettu. Popeda –Paten soolotuotantoa unohtamatta — on lauluja kaljanjuonnista, makkarasta ja jääkiekosta. Popedaa ei voisi yhdistää mihinkään muuhun kaupunkiin kuin Tampereeseen. Esimerkiksi täällä Turussa ihmisiltä puuttuu kyky sen kaltaiseen huumorintajuun.

Popedaa on myös sanottu jossain Soundin artikkelissa ensimmäiseksi suomalaiseksi hevibändiksi. Heville on monta määritelmää, mutta yleisesti kai ensimmäisinä suomenkielisinä hevibändeinä pidetään vasta myöhemmin tulleita Trio Niskalaukauksen ja Kotiteollisuuden kaltaisia bändejä. Popedasta kuuluvat vahvasti Ramones-vaikutteet, mutta punkiakaan se ei varsinaisesti ole. Epe Heleniuksen kerrotaan kutsuneen Popedaa Suomen Rolling stonesiksi.

Palvelualoilla on 800 hakijaa työpaikkaa kohti ja työvoimapula

Onko työvoimapula vai työttömyys suurempi ongelma? Tunnustan, että en ymmärrä työmarkkinoista paljoakaan. Uutisissa kerrotaan jatkuvasti, että Suomeen tarvitaan uusia työntekijöitä. Toisaalta työttömiä on tällä hetkellä 231 000 ja määrä on nousussa. En ole talous- enkä tilastotieteilijä, eikä minulla ole käytettävissäni kovaa dataa aiheesta, enkä osaa eritellä työttömyyden tai työvoimapulan olemusta.

Tosin kaikilla muillakin tuntuu olevan aiheesta mielipide ilman, että heilläkään on sen enempää faktoja hallussaan.

Aiheesta käytävää keskustelua voi aina analysoida kukin niin halutessaan ilman kovaa dataa ja ratkaisumallejakin. Koska kenelläkään muullakaan ei ole välttämättä tilastotietoa eikä kiinnostusta hankkia sellaista, keskustelua käydään myyteillä (sana, josta en pidä, mutta joka tässä kohtaa on käyttökelpoinen) faktojen sijasta ja myytit valitaan sen mukaan, miten täydentävät puhujan omaa maailmankuvaa.

Joskus lehdessä on aivan viereikkäin, suorastaan herkullisesti kaksi ristiriitaista uutista aiheesta. Esimerkiksi pari vuotta sitten Turun sanomien pääkirjoituksessa kerrotiin, kuinka paljon maahanmuuttajia tarvitaan Suomen työmarkkinoille ja seuraavalla viikolla saman lehden pääkirjoituksessa toivottiin eritystoimia, jotta maahanmuuttajat saataisiin työllistettyä. Valitettavasti unohdin leikata jutut talteen.

Työnteko on lähellä kunkin ihmisen identiteettiä ja siksi asia, joka herättää samalla tavalla intohimoja kuin ruoka, seksuaalisuus, etnisyys tai uskonto. Kun asia menee vahvasti tunteisiin, otetaan tosissaan sellaisia asioita, jotka tuntuvat tosilta: ihmiset ovat laiskoja ja elävät sosiaalituilla, nuorisolle ei työ kelpaa, maahanmuuttajat tekevät mielellään työt, jotka eivät suomalaisille (nuorille) kelpaa, maahanmuuttajat tulevat tänne elämään sosiaalituilla, töitä on tarpeeksi kaikille, tulevaisuudessa tekoäly vie kaikilta työt, kaikki työ on arvokasta, työtä ei kannata tehdä Suomessa, tulevaisuudessa teemme 15-tuntista työviikkoa, suurten ikäluokkien poistuminen työmarkkinoilta romuttaa huoltosuhteen jne. Myytti on maailmanselitys, joka pyrkii olemaan koherentti: asia on näin, koska se niveltyy mielekkäästi muihin uskomuksiini siitä, miten maailma toimii.

Samanlainen mielenkiintoinen kontrasti syntyi kahdesta vierekkäisestä Helsingin Sanomien uutisesta, joista toinen kertoi, että Helsingissä ei ole tarpeeksi suomen kielen taitoista työvoimaa, jotta palvelualalla voitaisiin edellyttää suomen kielen osaamista, ja toinen kuinka elokuvateatterin kassalle oli jopa 800 hakijaa, minkä vuoksi tämänkaltaisiin töihin hakiessa nuoret joutuvat käymään läpi nelivaiheisen rekrytointi-infernon.

Yksittäin luettuna jutut vaikuttavat uskottavilta: toinen kertoo työvoimapulasta ja toinen työpaikkojen puutteesta. Pelkkien arkihavaintojen perusteella molemmat voisivat pitää paikkansa. Mutta miten elämme maailmassa, jossa molemmat uutiset pitävät paikkansa? Ymmärrän toki kohtaanto-ongelman: työpaikat ja tekijät eivät aina kohtaa. Aitoa pulaa on esimerkiksi lääkäreistä, joita koulutetaan liian vähän. Samoin hoitajille on kasvava tarve ja työ on sekä fyysisesti että henkisesti raskasta. Mutta miten aivan entry level -tasoisissa nuorten palvelualan paikoissa voi olla yhtä aikaa molemmat tilanteet päällä?

*

Uutisessa linkitetyn Duunitorin artikkelin mukaan ulkoisen rekrytöintifirman kustannus on 5 000–10 000 euroa. Jutun mukaan rekrytointiprosessissa kartoitetaan mm. hakijan kielitaitoa. En tiedä mitä kielitaitoa kartoitetaan ja miten, mutta ilmeisesti Suomessa edelleen eniten puhuttua kieltä hakijat eivät osaa. Tärkeintä kuitenkin jutun mukaan on”positiivinen ja motivoitunut asenne” sekä ”sitoutuneisuus”. Voisiko ajatella, että tarjoilijoille maksettaisiin esim. koeajan jälkeen 10 000€ bonus, jos kaikki menee hyvin? Jos kerran rahaa on. Saataisiin aika hel-ve-tin motivoituneita tarjoilijoita.

Miksi yritykset kuten myös julkiset organisaatiot käyttävät tuhansia euroja tämän tyyppisiin ulkoistettuihin palveluihin (tuli muuten mieleen tuttavani kertomus ulkoiselta palveluntarjoajalta hankitusta Kelan ammatillisesta kuntoutuksesta, mutta se ei kuulu tähän kohtaan)? Tässä blogissa aiemmin lainatussa Työn historia -kirjassaan James Suzman pohtii, miksi riikinkukoilla on massiivinen pyrstö. Aiemmin selitys liittyi siihen, että värikkäillä pyrstöillä mahtailevat riikinkukkokoiraat saavat koreilla sulillaan kilpailuetua seksuaalivalinnassa, mutta uudempi tutkimus ei ole löytänyt korrelaatiota pyrstön koon ja seksuaalisen menestyksen välillä. Selitys on, että ehkä riikinkukkokoirailla on vain liikaa energiaa ja johonkin se on käytettävä. Samalla tavalla yrityksillä ja organisaatioilla tuntuu olevan ylimääräistä rahaa ja johonkin se on käytettävä. Samaan aikaan säästö- ja tehostamispaineet ovat kovat.

*

Niin kauan kuin minä muistan, on talouspuhe ollut paniikkimoodissa. Kasvoin lama-ajan lapsena ja silloin huoleen oli aihetta, mutta paniikkipuhe ei ole oikeastaan loppunut missään vaiheessa. Ehkä jotain Nokiaa hehkutettiin vuosituhannen alussa. Muuten julkisella puolella on aina puheen tasolla vaadittu leikkauksia ja yksityisellä puolella kilpailukykyä ja kasvua. Aina on oltu yhden taloudellisen virhepäätöksen päässä siitä, että keskiluokka joutuu maakuoppaan, vanhukset pakkaseen ja nuoriso kadulle.

Työvoimapula vs. työttömyyspuhe sopii tähän paniikkimoodiin hyvin ja sitä on käytetty sekä vasemmalla että oikealla. Vaalien alla vakiolupauksiin kuuluu työttömuuden alentaminen ja talouskasvun lisääminen kaikilla puolueilla. Paniikkipuheella on helppo perustella ns. kipeitä päätöksiä.

Suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle odotetaan työvoimapulan pahenevan. Avoimia työpaikkoja oli viime vuoden lopussa 42 000, eli työttömiä on n. 5,5 kertaa enemmän. Minusta näyttää siltä, että kaikille työttömille ei olisi töitä, mutta puhutaan myös piilotyöpaikoista. Siitäkään minulla ei ole tietoa, miksi niin moni työpaikka on piilossa, eikä avoimessa haussa.

*

Itse olen hakenut töitä viimeksi n. 13 vuotta sitten. Hain kaikenlaista työtä hanttihommista alkaen ja olin valmis tekemään käytännössä mitä tahansa (paitsi lehtitilausten puhelimyyntiä). Silloin joka paikkaan oli useita hakijoita ja monesssa paikassa tosiaan oli monivaiheinen hakuprosessi johonkin tutkimushaastattelijan osa-aikatyöhön. Erään rekryfirman edustaja kysyi minulta suoraan, miksi haen paikkaa, johon olen selkeästi liian koulutettu. Kysyin, onko heillä sitten paikkoja koulutetuille. Kuulemma ei ollut. En tiedä kuinka paljon hänen asiakasyrityksensä maksoi rekrytoinnista.

Omakohtaista kokemusta ei tietenkään voi yleistää. Vaikka omien kokemuksien perusteella hakijoita on enemmän kuin paikkoja, voihan se olla toisinkin.

Koska tiedän, että en tiedä tämän kaltaisista asioista mitään, pidän mahdollisena että palvelualojen matalapalkka-aloilla on yhtä aikaa liian vähän työpaikkoja ja työvoimapula tavalla, jota en ymmärrä.